Kehäraakkeja ja kohokoukkuja

Nyrkkeily on elokuvissa varsinkin suomalaisesta näkökulmasta pinnalla. Teattereihin on saapunut odotettu Southpaw ja lajin tunnetuin kuvaelma, Rocky-elokuvien sarja, pyörii parhaillaan televisioesityksessä. Leffatykki hyppää nyt kehään nyrkkeilyelokuvien valikoitujen raskassarjalaisten kanssa ja ottaa niistä armottomasti mittaa. Elokuvia ei ole rankattu paremmuusjärjestykseen, vaan kyseessä on tällä erää vapaaottelu.

Rocky (1976)


Listaus on hyvä aloittaa teeman kruunaamattomasta kuninkaasta, joka lukeutuu myös yleisesti urheilu- ja draamaelokuvien kärkikastiin. Elokuvassa naiivi, hyväsydäminen ja hivenen simppeli nyrkkeilijä Rocky Balboa saa elämänsä tilaisuuden, kun raskaansarjan maailmanmestari Apollo Creed haastaa hänet näytösotteluun.

Suurelle yleisölle tuiki tuntematon pääosaesittäjä Sylvester Stallone poimi nyrkkeilijähahmolleen lisänimen The Italian Stallion ensimmäisestä elokuvastaan ja nousi itse käsikirjoittamansa Rockyn myötä maailmanmaineeseen. Ikimuistoisten sävelten siivittämä elokuva voitti seitsemästä ehdokkuudestaan kolme Oscaria.

Vaikka suurin osa elokuvan varsinaisesta nyrkkeilystä onkin hyvin helppo erottaa näytellyksi, roolityöskentely on parhaimmillaan ilmiömäistä. Rockyn vahvin puoli onkin aitous aina italoamerikkalaisen fonziemaisia 'ey-heittoja ja muita ilahduttavia maneereita myöten. Elokuvan tarina etenee hieman samaan tapaan kuin nyrkkeilijä konsanaan. Välillä skippaillaan paikallaan ja hieman halaillaan kunnes taas edetään rivakoin suorin ja jabein. Totisimmilla hetkilläkin pilkettä on silmäkulmassa ja tunnelma kepeän humoristinen. Elokuvan legendaarinen treenijakso on varmasti kaikkien montaasikohtausten isä ja äiti.

Rocky on eräs elokuvahistorian inspiroivimpia menestystarinoita ja kiistatta yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Suurin osa tästä menestyksestä lepää niin kroppansa kuin sydämensä likoon laittaneen Stallonen harteilla. Tämä tulisi pelkästään The Expendables-elokuvien varjolla Stallonea arvostelevien visusti muistaa.

Rockylle on tehtailtu kaikkiaan viisi paljon heikommin menestynyttä jatko-osaa, joista tuorein ilmestyi niinkin hiljakkoin kuin vuonna 2006.

Kuin raivo härkä (Raging Bull, 1980)


Tämä suomalaisittain kömpelösti nimetty klassikko on eräs ohjaaja Martin Scorsesen ylistetyimpiä tuotoksia. Nyrkkeilijä Jake LaMottan muistelmiin perustuva elokuva kertoo tarinan vainoharhaisesta ja väkivaltaisesta kehäketusta, jonka elämä nousujohteisesta urasta huolimatta päätyy syöksykierteeseen.

Teos kuvattiin mustavalkoisena, mikä antaa osansa elokuvan tylyyn ja brutaaliin tunnelmaan. Suurin merkitys tässä on kuitenkin pääosatähti Robert De Nirolla, jonka metodinäytteleminen pelotti aidosti vastanäyttelijä Cathy Moriartya. LaMottan ystävää ja manageria näytelleelle loistavalle Joe Pescille Kuin raivo härkä oli, uskomatonta kyllä, vasta toinen kreditoitu kokoillan elokuva.

Kriitikoiden ylistyksestä ja lukuisista ansioistaan huolimatta elokuva ei taatusti ole kaikkien mieleen. Se on kerronnaltaan raskasta ja paatoksellista seurattavaa, josta draaman kaarta ja punaista lankaa saa suorastaan etsiä. Tällaisen laahkaavuuden vuoksi Kuin raivo härkä tuntuu ylipitkältä, vaikka ei kestäkään kuin hieman yli kaksi tuntia. Se tuo myös vahvasti mieleen Scorsese-De Niro -kaksikon aiemman yhteistuotannon Taksikuski (Taxi Driver, 1976), jonka perimmäinen idea on niin ikään jokseenkin vaikeaselkoinen.

Lopulta kysymys lienee siitä, mitä elokuvassa arvostaa. Riittääkö virtuoosimainen näyttelijäsuoritus korvaamaan sekavan tai olemattoman juonen vai onko itse tarina sittenkin kaikkein tärkein, vaikka roolityöskentely hieman kangertelisi? Elokuvan juoni voi olla kimurantti, mutta silti vaivattomasti seurattava ja otteessaan pitävä. Kuin raivo härkä vaatii sen sijaan alleen pitkät yöunet ja monen monta kuppia kahvia. Viihteen seuraamisen ei tulisi tuntua työltä.

Kuin raivo härkä asettuu siihen haastavaan maastoon, jossa elokuvan ilmeisen laadukkuuden ja henkilökohtaisten makukysymysten muodostama ristiriita tekee sen lopullisesta arvottamisesta lähes mahdotonta. Kahdeksan Oscar-ehdokkuutta ja kaksi pystiä tienannut elokuva on vaikea totaalisesti tyrmätä, vaikka mieli tekisi.

Million Dollar Baby (2004)


Naisurheilijoista kertovat elokuvat ovat harvinaisia. Menestykseen yltäneet vielä sitäkin harvinaisempia. Million Dollar Baby onkin siten jalokivi monella tavalla. Se on paitsi vakavasti otettava lajikuvaus tähtenään nainen, myös ehdotonta nyrkkeilyelokuvien aatelia ja eräs Clint Eastwoodin ikimuistoisimpia ohjaustöitä.

Hilary Swankin näyttelemä Maggie Fitzgerald on surkeista oloista ponnistava luonnonlahjakkuus, joka hankkiutuu puoliväkisin kärttyisen konkarivalmentajan oppiin. Kuka sopisikaan elokuvan miespääosaan paremmin kuin vanha äkäpussi Eastwood itse?

Elokuvan kompastuskiviä ovat sen sisältämä konkariohjaajalle tyypillinen sokerikuorrutettu paatos sekä jotkin hivenen kummalliset yksityiskohdat, joista typerimmät saavat paha kerran kyseenalaistamaan amerikkalaisen terveydenhuollon laadun. Se on myös selkeästi ylimittainen, joskin perustellusti. Million Dollar Baby ei nimittäin ole juonensa osalta lainkaan tavanomainen nyrkkeilyelokuva, vaan yllättää traagisuudellaan.

Tällaisenkin rakenteen olisi silti voinut nivoa huomattavasti tiiviimpään pakettiin. Puoliväliinsä saakka elokuva pitää otteessaan erittäin tehokkaasti ja tarjoilee herkullisia ottelukuvia, mutta tuntuu sitten leviävän totaalisesti käsiin, kunnes kerää itsensä lopulta kasaan kuin pukuhuoneeseen raahustava kunniansa nipin napin säilyttänyt ottelija.

Hatunnoston käsikirjoitus ansaitsee siitä, että se ei sentään sorru pahimpaan kliseeseen, jonka sen yllätyskäänne tarjoilee hopeavadilla. Myös teknisesti laadukas toteutus ja koskettava tarina ovat sellaisia asioita, jotka eivät kovin helposti jätä katsojaa kylmäksi. Eihän sitä paitsi elokuva, jonka kertojaäänenä hyrisee Morgan Freeman, voi mennä kovin pahasti metsään.

Cinderella Man (2005)


Eräs kaikkien aikojen parhaista nyrkkeilyelokuvista on samalla myös ansiokas ihmissuhdedraama ja häkellyttävän kauniilla kädellä toteutettu aikalaiskuvaus. Cinderella Man kertoo nimensä mukaisesti klassisen ryysyistä rikkauksiin -tuhkimotarinan. James Braddock on parhaat päivänsä nähnyt kehäraakki, joka perheensä toimeentulo sydämellään lähtee yrittämään paluuta 1930-luvun nyrkkeilykehiin.

Russell Crowen pehmeitä arvoja omaavassa ottelijassa on paljon samaa kuin miehen mahdollisesti kuuluisimmassa hahmossa, Gladiaattorissa. Molemmat ovat pohjimmiltaan rauhan miehiä, jotka tekevät sen, mikä täytyy tehdä. Crowen roolisuoritus on takuutyötä - aitoudessaan ja vaivattomuudessaan nautinnollista katseltavaa.

Cinderella Man nautti ilmestyessään tekijöidensä poikkeuksellista luottamusta. Elokuvan markkinoinnissa nimittäin käytettiin kampanjaa, jossa tyytymättömille katsojalle luvattiin rahat takaisin. Tällaista kikkaa oli käytetty viimeksi vuoden 1988 Mystic Pizza -elokuvan kannustimena.

Cinderella Man sai kriitikoilta erittäin hyvän vastaanoton, mutta sen tulos lippuluukuilla jäi vaatimattomaksi.

Taistelija (The Fighter, 2010)


Dicky ja Micky ovat veljeksiä ja peräisin hivenen erikoisesta perheestä. Crackiin taipuvainen Dicky on entinen kohtalaisen menestynyt nyrkkeilijä ja ryhtyykin erinäisten vaiheiden kautta koulimaan astinlaudaksi juuttunutta veljeään kohti suuruutta.

Erinomaisen tarina-aihion pilaa sekavaksi leikattu kohkaaminen. Elokuva on pahimmillaan kuin sateisen päivän sukujuhla liian pienessä ravintolassa. Taistelijaa ja sitä paljon muistuttavaa Pain & Gain -elokuvaa (2013) ei yhdistä ainoastaan Mark Wahlberg vaan myös molempien tekeleiden tarjoama muistutus siitä, että jokaisesta hullusta tositarinasta ei tarvitse tehdä elokuvaa.

Toinen Taistelijan raivostuttavimmista osa-alueista on ylinäytteleminen, josta Christian Bale ansaitsee ykköspokaalin. Katsojalle, jonka suosikkeihin Bale ei kuulu, luvassa on silkkaa kidutusta. Mies toisaalta ansaitsee hatunnoston kroppansa laittamisesta likoon. Ero Taistelijan ja kolme vuotta myöhemmin ilmestyneen American Hustlen välillä on huikea.

Wahlberg sen sijaan tekee varsin vaatimattoman roolisuorituksen, joka normaalitilanteessa antaisi sijaa kritiikille, mutta saa tämän elokuvan kohdalla lähes huokaisemaan helpotuksesta. Wahlbergin lisäksi ainoa näyttelijä, joka elokuvassa voittaa puolelleen, on sympaattinen Amy Adams.

Jostain käsittämättömästä syystä Taistelija kuitenkin hankki Balelle ja Melissa Leolle Oscarit. Rasittava katselukokemus saa onnistuneen lopetuksensa ansiosta huulille vilpittömän hymyn, mutta sitä varjostaa samassa kurttuinen otsa, kun elokuvasta joutuu toteamaan katsomisen arvoiseksi vain aidon ja nautittavan nyrkkeilyn.

Real Steel (2011)


Tämänkertaisen listauksen erikoisin elokuva on sitä myös nyrkkeilyelokuvien historiassa, sillä se ei asettanut vastakkain edes oikeita ottelijoita vaan näiden sijasta robotteja. Äärimmäisen kliseinen kasvutarina on kuin ristisiitos Big Daddya ja Transformersia. Vastentahtoisen isä-poika -parivaljakon osapuolet etsivät toisiaan ja itseään robottipellin ottaessa olan takaa lommoa. Välillä Hugh Jackman ei itsekään tunnu kykenevän ottamaan rooliaan täysin vakavasti ja se tuntuu lähinnä omille lapsille näytellyltä. Sopiihan tämä toisaalta elokuvan lähtöasetelmaan kuin nenä päähän.

Real Steel on esimerkki eräänlaisesta maltillisfuturistisesta tyylilajista, jossa tulevaisuuden kuvailussa on säilytetty sentään jonkinlainen roti. Transformers-elokuvien tavoin siinä nähdään toki huikeita sci-fi-elementtejä, jotka vielä 2010-luvullakin ovat kaukaisia haaveita, mutta tapahtumaympäristö on silti katsojalle tuttu todellinen maailma, ei esimerkiksi The Fifth Element - Puuttuva tekijä (The Fift Element, 1997) tai I, Robot (2004) -elokuvien kaltainen täysin mullistettu tulevaisuuden visio.

Evangeline Lillyn vahva ja arvonsa tunteva nainen kesän yllättäjässä Ant-Manissa on kuin suora toisinto Real Steelista. Molemmat elokuvat on tehty mahdollisimman suurta yleisöä silmällä pitäen ja tästä syystä ne onnistuvat kliseistään huolimatta lähes väistämättä viihdyttämään.

Legendat kehässä (Grudge Match, 2013)


Tämän elokuva on käytännöllisesti katsoen Rocky vastaan Raivohärkä, eikä mitään sen monimutkaisempaa. Premissiksi tässä on kuitenkin enemmän kuin tarpeeksi jos toteutus on näinkin onnistunut. Sylvester Stallone ja Robert De Niro toistavat kuuluisat roolinsa, vaikkakin eri nimillä. Herkulliset viittaukset miesten aiempiin töihin eivät kuitenkaan jätä mitään arvailujen varaan.

Kepeästä tunnelmastaan huolimatta Rocky ei vedä likimainkaan vertoja Legendat kehässä -elokuvan hauskuudelle. Vakavilla aiheilla leikittely käy kuin tanssi ja etenkin kaveriporukalla katsottuna luvassa on todellinen naurunremakka, josta suurimman vastuun kantaa hillitön Alan Arkin. Mieleen tulee esimerkiksi Luunmurskaajat (The Longest Yard, 2005), joka yhdisti toimivaan pakettiin jenkkifutiksen ja vankilaelämän tehden molemmista ratkiriemukasta viihdettä.

Nykyaikaisen nyrkkeilyelokuvan aliarvostetun virstanpylvään muutenkin mainiota swengiä kirittää erinomainen soundtrack, josta erottuu etenkin The Rolling Stonesin osuvasti hyödynnetty One More Shot (suom. vielä yksi tilaisuus). Rollareiden musiikin käytön lisäksi Legendat kehässä tuo rytmityksensä ja karkean mustan huumorinsa vuoksi erehdyttävästi mieleen Martin Scorsesen ohjaustyön. Elokuva suo joitakin häiritsevän tyydyttäviä käänteitä ja päättää kohtauksen toisensa jälkeen kuin taidokas lääkintämies tikkauksen ottelijan silmäkulmaan.

Tässä on pitkästä aikaa toimintafarssi, joka saa toivomaan jatko-osaa.

Jarno Väistö 20.08.2015 klo 11:16

Uusimmat artikkelit

Tervetuloa, Chucky 2.0!

Vuoden 1988 kauhujännäri Child's Play innoitti peräti kuusi jatko-osaa, jotka kehittivät ja laajensivat lastenlelusta tappajaksi muuttuvan riivatun nuken mytologiaa mitä oudoimmilla ja viihdyttävimmillä tavoilla.Uusi Child's Play lähtee liikkeelle siitä, miten riippuvuus esineistä voi lähteä käsistä ja luottamus moderniin teknologiaan muuttuu painajaiseksi.

Jouni Vikman

Will Smith lupailee suuria

Tarjoaako Gemini Man jotain uutta ja ihmeellistä?

Jouni Vikman

Fast & Furious: Hobbs & Shaw – Egot törmäävät

Uutta Fast & Furious -elokuvaa odotellessa voi ikävää lieventää leffasarjan spin-offilla.

Jouni Vikman

Nyt on helvetti irti! Hellboy tulee taas

Guillermo del Toron Hellboysta on kulunut jo 15 vuotta ja sen jatko-osastakin yli kymmenen. Niiden tuottajat näkivät ajan kypsäksi uudelle sovitukselle alkuperäisestä sarjakuvasta.

Jouni Vikman

Captain Marvel on Marvel-elokuvien voimakkain hahmo

Captain Marvel käsittelee aikaisemmin näkemätöntä puolta Marvel-studion elokuvauniversumin historiasta ja esittelee uuden supersankarin.

Jouni Vikman

Näytä lisää artikkeleita...