Elokuussa ensi-iltansa sai Marvelin supersankarielokuva, The Fantastic Four. Menestyneen elokuvasarjan uusin osa on herättänyt jo melkoista mediakohua, koska sen on julistettu olevan poikkeuksellisen kammottava. Elokuvaa eivät ole teilanneet vain kriitikot ja fanit, vaan jopa elokuvan ohjaaja Josh Trank. Trank julkaisi Twitterissä viestin, mihin kirjoitti "Vuosi sitten minulla oli fantastinen näkemys elokuvasta. Se olisi saanut huippuarvostelut. Mutta te ette todennäköisesti tule koskaan näkemään sitä. Tämä on tosiasia." Trank poisti twiittinsä lähes välittömästi, mutta internetissä kaikki elää ikuisesti, ja twiitti levisi mediassa kulovalkean tavoin. Ohjaajan kommentti oli luonnollisesti kuittaus elokuvan studiolle ja tuotantotahoille, jotka ilmeisemmin ovat vaatineet elokuvasta julki sellaisen leikkausversion, minkä takana Trank ei seisonut.

Raha ratkaisee

Vaikka Trankin kommentti oli megaelokuvan ensi-illan tienoilla harvinaisen rehellinen tunteenpurkaus, Hollywoodissa ei ole tavatonta että tekijät itse haukkuvat elokuvansa, syystä tai toisesta. Niin auteur-maailmassa kuin Hollywoodissa toisaalta eletäänkin, loppupeleissä kantavin ääni on sillä joka rahakirstua vartioi.

Sen seurauksena ovatkin syntyneet director's cutit, eli ohjaajien omat leikkausversiot. Suomen elokuvatuotannoissa ei ole ohjaajien leikkauksiin totuttu, mutta suuressa maailmassa viimeistä sanaa eivät saa edes suuret mestariohjaajat - se on elokuvan maksavalla tuotantoyhtiöllä tai studiolla. Vaikka Lars von Trierin kaksiosaisena, yhteensä neljätuntisena elokuvana julkaistu Nymphomaniac (2013) on kaikkea muuta kuin yleisöystävällinen, sekään ei ole versio jonka Trier olisi itse halunnut julkaista. Trierin oma leikkaus on viisi ja puoli tuntia pitkä.

Vuoden 2004 psykologinen scifi-trilleri Perhosvaikutus julkaistiin jopa neljällä erilaisella lopetuksella. Elokuvan DVD-julkaisulta löytyi teatteriversion eli niin sanonut neutraalilopetuksen (kuvassa) lisäksi onnellinen loppu, puolionnellinen loppu sekä ohjaajan oma loppu; täysin toisesta maailmasta oleva synkkä ja taiteellisempi loppu, joka tuskin olisi Yhdysvalloissa suurelle yleisölle toiminut.

Ohjaajien virheet voivat vaikuttaa kaikkeen

Jos studion niskaan voi kaataa elokuvan epäonnistumisen, voi siitä usein syyttää ohjaajaakin. Yksi aikansa epäonnistumisista on - hämmästyttää kyllä - klassikkoelokuva Ihmeellinen on elämä. Vaikka nykyisin elokuva on rakastettu jouluperinne, julkaisunsa aikaan vuonna 1946 se floppasi. Ja itse asiassa siitä syystä sen joka joulu näkeekin: elokuva oli taloudellisesti niin synkkä mahalasku, että studio luopui sen oikeuksista kokonaan, ja siksi sitä saa edelleen esittää täysin vapaasti. Oletettavasti koska kyseessä oli ohjaaja Frank Capran suurelokuva, leffa sai mm. Oscar-ehdokkuuden, mutta yleisesti se tuomittiin epäuskottavan ylitunteelliseksi ja imeläksi. Capra kertoi myöhemmin, että elokuvalla hän onnistui lähes tuhoamaan oman taloutensa ja uransa. Ihmeellisen elämän jälkeen Capralle ei enää tarjottu studioista suuria elokuvia ohjattavaksi, vaan hän joutui tyytymään pieniin tv-elokuviin. Elokuvasta nousi hiljalleen hitti vasta 70-luvulla, ja menestyksestä ilahtunut Capra kommentoi asiaa myöhemmin The Wall Street Journalille "Elokuva on hankkinut itselleen oman elämän, tuntuu kuin en liittyisi siihen enää mitenkään. Kuin olisin vanhempi, joka seuraa sivusta kuinka hänen lapsestaan tulee presidentti. Olen ylpeä, mutta lapsi sen työn teki."

Jos Capra tuhosi elokuvallaan uransa, Portti ikuisuuteen -lännenelokuva muokkasi jopa elokuva-alaa. Hollywoodin nykyisestä studiovetoisesta tuotantomallista voisikin oikeastaan syyttää (tai kiittää, riippuu keneltä kysyy) yhtä miestä: elokuvan ohjannutta Michael Ciminoa. Kauriinmetsästäjällä Oscarit ja ylistykset voittaneelle Ciminolle annettiin melko vapaat kädet vuoden 1980 suurelokuvan kanssa, ja se oli kaataa koko elokuvan. Tuotanto venyi ja myöhästeli jatkuvasti, Ciminoa syyteltiin budjetin leväperäisestä tuhlaamisesta ja mediassa huhuttiin ohjaajan suuruudenhullusta ja egoistisesta tyylistä. Lopulta 44 miljoonaa maksanut elokuva tuotti vain noin neljä miljoonaa, sai murska-arvostelut, ajoi sen tuottaneen United Artists -studion lähes konkurssiin ja tuhosi Ciminon hyvin alkaneen uran. Elokuvan jälkeen Hollywoodissa siirryttiin nopeasti kauemmas ohjaajavetoisesta tekemisestä ja siirrettiin lisää valtaa studioille, jottei Ciminon kaltaisia katastrofeja pääsisi enää tapahtumaan.

Löytyy niitäkin elokuvia, joita yleisö rakasti mutta ohjaaja ei. Yksi sellaisia on Woody Allenin Annie Hall. Vaikka elokuva on Allenin suurin hitti, mies itse on kertonut että valmis elokuva on vain kuori siitä, mitä hän oli halunnut sen olevan. Allen on harmitellut elokuvan olevan lähinnä kahden neuroottisen hahmon rakkaustarina, mutta alunperin sen piti olla tutkielma päähenkilönsä monisyisestä elämästä ja psykologisista haasteista. Yhtä omien sanojensa mukaan "ylisöpöä" kohtausta ohjaaja inhosi niin paljon, että heitti kohtauksen filmikopiot New Yorkin East River -jokeen. Kannattaa siis pitää silmät auki New Yorkin matkalla, joesta saattaa löytyä jotain arvokasta.

Väärä näyttelijä voi pilata elokuvan tai kuvaukset

Katsojien puolelta epäonnistuneesta elokuvasta on usein helpoin syyttää sitä mitä he luonnollisimmin katsovat: näyttelijöitä. On kuitenkin ainakin yksi rooli mitä yleisö vihasi, ja minkä elokuvan ohjaaja ja roolin näyttelijäkin todennäköisesti nykyisin myöntäisivät virheeksi. Francis Ford Coppola castasi tyttärensä Sofia Coppolan Kummisetä-trilogian kolmanteen osaan Mary Corleonen rooliin. Tuolloin 19-vuotias Coppola oli näytellyt aiemmin pienissä sivuosissa, mutta sai Kummisedästä poikkeuksellisen suuren roolin. Coppolan suoritus sai murskaavan vastaanoton ja ansaitsi nuorelle naiselle Razzie-palkinnon vuoden 1990 huonoimmasta roolisuorituksesta. Vaikka isä-Coppolaa syytettiin nepotismista, tytär ei kuitenkaan ollut ensimmäinen valinta Maryn rooliin. Alunperin siihen lupautunut Julia Roberts joutui aikataulusyistä jäämään pois, Winona Ryder perui osallistumisensa juuri ennen kuvauksia ja itse mukaan halunnut Madonna oli Coppolan mielestä liian vanha Maryksi.

Sittemmin Sofia Coppola on hankkinut ansioituneen uran elokuvaohjaajana, mutta on tehnyt joitain pieniä rooleja kameran edessäkin. Vuonna 1999 nainen sai uuden Razzie-ehdokkuuden huonoimmasta roolisuorituksesta elokuvassa Star Wars Episodi I - Pimeä uhka, missä Coppola näytteli kuningatar Amidalan palvelusneito Sachéa. Ehdokkuus tuskin kuitenkaan haittaisi naista, sillä hän on kertonut ottaneensa roolin vastaan vain koska halusi tarkkailla George Lucasin työskentelyä, olematta tiellä kuvauksissa.

Joskus taas hyvän elokuvan voi ainakin sen tekijöille pilata sietämätön näyttelijä. Gene Hackman ei ole tunnettu helppona miehenä muutenkaan, mutta Wes Andersonin The Royal Tenenbaumsin kuvauksista veteraaninäyttelijä teki tuskaa. Anderson kirjoitti elokuvan nimihahmon juuri Hackmania ajatellen ja taivutteli miestä pitkään mukaan. Jo neuvotteluvaiheessa Hackman julisti vihaavansa sitä että jotain kirjoitetaan suoraan hänelle, ja vaikka lopulta suostui elokuvaan, hän piti koko tuotannon ajan huolta siitä, että kaikki kulisseissa tietävät kuinka paljon hän inhoaa olla mukana. Hackman haukkui toistuvasti Andersonia, vähätteli tämän ohjaajan taitoja ja sai koko työryhmän pelkäämään itseään. Ainoa työryhmästä, joka ei hetkahtanut miehen öykkäröinnistä, oli Andersonin luottonäyttelijä Bill Murray. Lopulta Murray pyydettiin kuvauspaikalle komentamaan Hackmania myös sellaisina päivänä kun häntä itseään ei kuvattu.

Anderson otti myöhemmin Hackmanin asennetta myös omille niskoilleen: "Gene kieltäytyi elokuvasta pitkään ja minä väsytin hänet. Minä tavallaan pakotin hänet elokuvaan, se ei ollut reilua." Ohjaaja on myös painottanut, että haastavuudesta huolimatta arvostaa Hackmanin näyttelijäntaitoja. "Hän on mieletön voimavara ja nautin yhteisestä työskentelystämme. Vaikka minulla oli hyvin vaikeaa hänen kanssaan, oli hienoa nähdä kuinka hän sytytti kohtaukset henkiin." (Kuvassa Hackman, Anderson ja Murray.)

Niina Virtanen 13.08.2015 klo 14:04