Fast & Furious 7 pyörii edelleen teattereissa ympäri maailman ja tahkoaa käsittämättömiä lukuja. Autokaahailu on nykyelokuvissa hämmentävän näyttävää, mikä johtuu toki enimmäkseen käytettävissä olevan teknologian kehityksestä. Vaikutuksensa on kuitenkin myös sillä, että todella hienoa ratinpyörittelyä on nähty jo niin kauan ja entiset temput on lyötävä laudalta. On kuitenkin teoksia, joiden kromin kiiltoa eivät uudemmat rymistelyt kykene himmentämään. Nyt on hyvä hetki muistella aikaa ennen tietokonegrafiikkaa, kun kumi kärysi ja pelti rytisi oikeasti, ja jos et saanut sitä purkkiin, oli vaihdettava alle uudet nakit ja romutettava toinen kärry. Ota kiinni kauhukahvasta, sillä seuraavaksi kaahataan läpi joitakin vanhan hyvän ajan vauhdikkaimmista tekeleistä.

Listamme alku koostuu vakavampimielisestä materiaalista ja jälkipuolisko puolestaan lukeutuu lajityypiltään toimintakomediaan, kuten niin monet muutkin klassiset 70- ja 80-lukujen autohurjastelut. Monelle tuo elokuvan alalaji on yhtä kuin Hal Needham, jonka rakkaus autoja ja niiden äärirajoille viemistä kohtaan näkyi ennen kaikkea mittavan ja tuotteliaan stunttiuran, mutta myös hyväntuulisten ohjaustöiden muodossa. Kaahailuviihteen saralla on tehty paljon muutakin kuin Dukes of Hazzard -sarja sekä Bullitt.

Bullitt (1968)

Kyllähän se vain kuitenkin niin on, että tätä elokuvaa ei voi olla mainitsematta, kun tähän aihepiiriin paneudutaan. Hyvin tyypillisen Dirty Harry -henkisen kovaksi keitetyn dekkaritarinan sijoittamista tälle listalle voi toki kritisoida, sillä se ei varsinaisesti pyöri autoilun ympärillä. Toisaalta Bullitt sisältää hyvin todennäköisesti maailman kuuluisimman takaa-ajokohtauksen, joka kaiken kukkuraksi on alusta loppuun saakka oikeasti ajettu ja vieläpä pääosaesittäjä Steve McQueenin omasta toimesta.

Elokuvan ajokohtaukset olivat aikanaan vallankumouksellisia ja muuttivat niitä standardeja, joilla toimintaelokuvien autoilua toteutettiin. Elokuvan takaa-ajokohtausta värittää hupaisan kuplavolkkariklaffivirheen ohella aivan tautisen komea taistelukaksikko. Roistojen valinta on vuoden 1968 Dodge Charger 440 Magnum, josta ottaa mittaa Bullittin saman mallivuoden Ford Mustang 390 GT 2+2 Fastback. Sanomattakin lienee selvää, että elokuva uudisti elokuvakaahailun lisäksi myös Mustangin myyntilukuja. Tämä Bullittin merkitys autoteollisuudelle huomioitiin vuonna 2008, kun Ford julkaisi elokuvan 40-vuotisjuhlan kunniaksi retro-Mustangistaan Bullitt-juhlamallin.

Todellisen ajamisen ja aitojen kuvauspaikkojen lisäksi elokuva on autenttinen myös roolityönsä osalta. Steve McQueen pohjasi roolihahmonsa Frank Bullittin todelliseen rikostarkastaja Dave Toschiin, joka mielenkiintoisen sattuman kautta päätyi tutkimaan pian Bullittin julkaisun jälkeen alkaneita kuuluisia Zodiac-murhia.

Bullitt on kouriintuntuva ja sykettä nostattava vielä tänäkin päivänä ja päihittää aitoutensa vuoksi nykypäivän vastineensa usealla auton mitalla. Elokuvateollisuuden todellinen suuruus Steve McQueen sekä mystistä karismaa huokuva autokaksikko tekevät Bullittista ikimuistoisen klassikkoteoksen, joka ei ole ainoastaan autoelokuvien ykköskastia, vaan myös yksi parhaista rikoselokuvista ikinä.

Vanishing Point (1971)

Kulttimaineella varustetun teoksen ei aina kannata odottaa olevan helposti ahmaistavaa katseluviihdettä. Easy Riderin tavoin Vanishing Point on näennäisesti totinen seikkailu, joka alkaa jostain, lipuu eteenpäin (ja välillä taaksepäin) heitellen kehiin epäjohdonmukaisia, ellei paikoitellen jopa täysin järjettömiä, tapahtumia ja päättyy lopulta jossain vaiheessa kuin seinään.

Työkseen autoja liikutteleva Kowalski-niminen miekkonen (Barry Newman) ottaa alleen komean vuoden 1970 Dodge Challenger R/T:n ja lähtee toimittamaan sitä Coloradosta kohti San Franciscoa. Kowalski hyväksyy haasteen toimittaa auto perille alle 15 tunnissa, mikä ennen pitkää ajaa hänet kilpasille virkavallan kanssa. Katsojan pääkopassa saattaa herätä kysymys liittyen siihen, voisiko tietty varovaisuus edesauttaa haasteen suorittamista, mutta olisihan sellainen varmasti aika tylsää. Matkallaan Kowalski nimittäin kohtaa joitain hivenen erikoisia tilanteita.

Koko elokuva tuntuu sienipäissään toteutetulta köhäisyltä, josta ohjaaja lienee jossain vaiheessa uraansa todennut "tulipa tuollainenkin väsättyä". Vanishing Pointissa on pointtinsa, mutta se on piilossa todella syvällä. Joku voi oivaltaa sen jo leffaa katsellessaan, toiselle se avautuu viikkojen kuluttua ja kolmas raapii päätään loppuelämänsä. Joskus elokuva voi kertoa hyvin paljon varsin vähin elein ja tuntua silti todella tarpeelliselta. Vanishing Pointin kantava idea olisi puolestaan kerrottu alle minuutissa, mikä saa sen tuntumaan auttamatta turhalta. Kulttimaine on kyseenalaista, mutta siksi se kai juuri kulttimainetta onkin. Onhan tämäkin teos sentään osaltaan inspiroinut Quentin Tarantinoa, mille hän tekee peittelemättä kunniaa yhdessä Robert Rodriguezin kanssa toteutetun Grindhouse-kokonaisuuden Death Proof -elokuvalla ja etenkin sen jälkipuoliskolla.

Konna ja koukku (Smokey and the Bandit, 1977)

Hal Needhamin mahdollisesti kuuluisin ja rakastetuin vauhtipätkä on lupsakka tarina oluen salakuljetuksesta, joka toi Burt Reynoldsin sivuluisussa kaiken kansan tietoisuuteen. Bandit-nimeä käyttävä veijari (Reynolds) saa haasteen ja ryhtyy uhkarohkeaan yritykseen kuskata osavaltioiden rajoista piittaamatta rekkalastillinen olutta aikarajan puitteissa määränpäähän. Rekkakuskiksi Bandit värvää kaverinsa Snowmanin, jota esittää elokuvan tarttuvan tunnussävelen luikauttava countrytähti Jerry Reed. Aluksi vastahakoinen Snowman taipuu kuitenkin pian letkeään reissufiilikseen Banditin hääriessä ympärillä johtoautonsa ratissa. Erinomaiset roolisuoritukset nähdään myös Sally Fieldilta sekä Jackie Gleesonilta, jonka esittämä mainio sheriffi Buford T. Justice jää erityisesti mieleen.

Näyttelijäsuoritukset (ehkä Reynoldsia lukuun ottamatta) pesee kuitenkin maailmanmaineessa ja ikonisuudessa mennen tullen elokuvan toinen päätähti, eli mallivuoden 1977 Pontiac Firebird Trans Am SE. Jo 10 vuotta tuotannossa ollut automalli koki koriuudistuksia ja sai ylleen kullalla tyylitellyn mustan ulkokuoren, joka kantoi konepeitossaan sävähdyttävää feenix-lintua. Bullittin tavoin Konna ja koukku sai aikaiseksi todellisen ryntäyksen autokauppoihin ja on jättänyt lähtemättömän jälkensä jenkkimuskelikulttuuriin sekä etenkin Pontiacin maineeseen. Banditin ja Trans Amin muodostama voimakaksikko enteili viisi vuotta myöhemmin silloisen televisioyleisön leuat loksauttanutta Ritari Ässää (Knight Rider, 1982-86). Michael Knightia esittänyt David Hasselhoff sai aisaparikseen virtaviivaisen ihmeauto K.I.T.T.:n, joka oli niin ikään Trans Am, joskin sarjatuotantomallista kevyesti modifioitu versio.

Konna ja koukku tienasi Oscar-ehdokkuuden parhaasta leikkauksesta sekä Golden Globe -ehdokkuuden Sally Fieldin roolisuorituksesta. Aivan täysin tyhjänpäiväisestä hömpötyksestä ei siis sentään ole kysymys. Kevyen ja liukasliikkeisen Pontiacin ja suuren majesteettisen Kenworthin yhteispelissä on jotain sykähdyttävää aivan kuten sanavalmiin Banditin ja lupsakan Snowmanin la-radioiden välityksellä käymässä sanailussa. Elokuva sai vielä jatko-osat vuosina 1980 ja 1983. Kakkososa menetteli Reynoldsin ja Fieldin uusiessa roolinsa Needhamin ohjauksessa, mutta ohjaajavaihdoksesta kärsivää kolmatta osaa ei enää pelkkä Reedin ja Gleesonin yhteispeli jaksanut kannatella. Sarjan taso laskee verrattoman hienon avauksen jälkeen osa osalta kuin lehmän häntä. Valitettavasti.

Kanuunankuularalli (The Cannonball Run, 1981)

Tämä elokuvasarja ei ole sieltä totisimmasta päästä. Se on erikoinen itse asiassa jopa kaahailuelokuvien standardeilla, mutta kuinka ollakaan, sen idea juontaa juurensa elävään elämään. Kanuunankuularalli jatko-osineen perustuu 1970-luvulla alkaneisiin Yhdysvaltojen rannikolta rannikolle ajettuihin Cannonball-kilpailuihin. Etapeissa ajettavan kilpailun voittaa nopeimmin koko reitistä suoriutunut autokunta. Itse ajaminen on kuitenkin sivuseikka ja päärooliin pääseekin erikoisuudentavoittelu ja hauskanpito. Ideasta juontuu vielä nykyaikanakin järjestettävä Gumball 3000 -kilpailu, joka lienee suomalaisille tuttu etenkin Duudsoneiden vuoden 2011 Spirit of the Gumball -voiton myötä.

Kanuunankuularalli sekä sarjan toinen osa (Cannonball Run II, 1984) ovat olennainen osa Hal Needhamin sekä tämän luottonäyttelijä Burt Reynoldsin pitkää yhteistyötä. Ne vaikuttavat nopealla silmäyksellä täydeltä roskalta, mutta ovat uskomatonta kyllä, erinomaisen toimivaa viihdettä. Sarjan kolmas osa Cannonball Fever (toiselta nimeltään Speed Zone, 1989) onkin sitten jo paljon hengettömämpi räpellys, jossa näkyy Konna ja koukku III:n tavoin Needhamin puuttuminen ohjaajan jakkaralta. Kolmannen osan ehdoton pelastaja on lahjakas koomikko John Candy.

Kahden ensimmäisen osan ylivoima perustuu paitsi jäljittelemättömään karismaan ja vallattomaan huumoriin, myös hämmentävän kovatasoiseen tähtikaartiin. Jo ensimmäisessä osassa nähdään kuuluisan Rat Packin Dean Martin sekä Sammy Davis Jr. ja heidän lisäkseen alkuperäinen Charlien enkeli Farrah Fawcett, James Bondina ja Pyhimyksenä tunnettu Roger Moore sekä Hollywood-invaasiotaan aloitteleva nuori Jackie Chan.

Toisessa osassa uskomattoman mittava ja monipuolinen näyttelijäkavalkadi vain laajenee, kun mukaan saadaan itse Frank Sinatra, Kummisedästä tuttu Abe Vigoda sekä James Bondin Rautahammas-vihollisena ja Suomessa mainoskasvonakin tunnettu Richard Kiel. Erityisen mieleenpainuvia ja hersyviä roolisuorituksia nähdään myös varsin tuntemattomilta nimiltä kuten yllättävän suuressa roolissa esiintyvältä Dom DeLuiselta. Aivan ehdottomasti upein yksittäinen hahmo on Jack Elamin hulvattoman hauska Tohtori Nikolas Van Helsing, jonka hoipertelu saa parhaimmillaan ulvomaan naurusta.

Kanuunankuularalleissa nähdään mitä uskomattomimpia viritelmiä niin ajoneuvoina kuin ratin takana, mistä mainittakoon esimerkkinä vaikkapa kakkososan limusiinia ohjastava oranki. Tapahtumien absurdiuden pitäisi saada läimäisemään kämmen otsaan, mutta kaikelta nauramiselta sitä ei vaan ehdi tehdä. Kaiken kaikkiaan sarja herää toden teolla henkiin toisessa osassaan, jota katsellessa tuntuu kaikesta reikäpäisyydestä huolimatta siltä, että tapahtumat ovat aitoja ja joku on vain unohtanut kamerat päälle. Elokuvan lopussa nähtävät pilalle menneet gag reel -otokset vain vahvistavat tätä käsitystä.

Vielä on kumia jäljellä

Lopuksi on myönnettävä, että listalta jäi tällä kertaa käsittelemättä kovan luokan materiaalia, joka sinne olisi aivan yhtä hyvin ansainnut päätyä. Bullittin tavoin hiuksia nostattavia takaa-ajoja sisältäviä toimintatrillereitä ovat ainakin Kovaotteiset miehet (The French Connection, 1971) sekä Elää ja kuolla L.A.:ssa (To Live and Die in L.A., 1985). Varsinaisia autohurjastelulle rakentuvia mainitsemisen arvoisia merkkipaaluja ovat ainakin alkuperäinen Puhallettu 60 sekunnissa (Gone in 60 Seconds, 1974) sekä The Driver (1978). Kauhugenreen lukeutuva Steven Spielbergin esikoisleffa Kauhun kilometrit (Duel, 1971) sekä pikapuoliin ihka uutta jatkoa saava scifigenren Mad Max (1979) ovat ehdottomasti huomionarvoisia, mutta lukeutuvat niin selkeästi omiin lajityyppeihinsä, että jäivät nekin tällä erää tarkemman käsittelyn ulkopuolelle.

Vaikka esimerkiksi Fast & Furious -sarja sekä Need For Speed ovat omalla tavallaan viihdyttäviä, ne eivät koskaan voi vetää vertoja realistisen autohurjastelun aiheuttamalle adrenaliiniryöpylle. Ansiokas viime vuosien esimerkki on Nicolas Winding Refnin ohjaama ja Ryan Goslingin tähdittämä Drive (2011). Tämän kaltaisia elokuvia saisi ilmestyä paljon enemmän.

Päätähuimaavista tempuista ja virheettömästä visuaalisesta ilmeestä huolimatta tämän päivän autoviihteestä puuttuu se olennainen jokin ja yleisilme jää muoviseksi ja ontoksi. Ironista on se, että useimmiten uudet autoihin keskittyvät elokuvat ovat vaikutelmaltaan kaikkein epärealistisimpia, kun taas ajamisen todentuntu pysyy mainiosti kasassa elokuvissa, joissa se on sivuseikka. Useita kymmeniä vuosia sitten toteutetun kaahailuelokuvan kestävyys vertailussa todistaa sen, että leffa voi olla varsin jännittävä vaikka cokislasi ei lattialle pudotessaan välttämättä spontaanisti räjähtäisikään.

Jarno Väistö 30.04.2015 klo 08:01