Alkuvuonna käynnistyvän palkintogaalakauden johdosta elokuvakentän keskusteluun on noussut viime vuoden hittielokuvien tekijöiden ja teemojen rotu- ja kansallisuusaiheet: tänä vuonna palkintogaaloissa nähdään todennäköisesti etnisesti rikkaampaa kuvastoa kuin koskaan aiemmin. Keskustelun herättyä huomio on kuitenkin kääntynyt ymmärrettävästi siihen, miksi aiheesta ylipäätään pitää keskustella - miksi elokuvamaailma ja sen palkintogaalat ovat edelleen valkoisen miehen omaisuutta?
Kuvassa: Vasemmalla Steve McQueen, oikealla 12 Years a Slaven pääroolissa nähtävä Chiwetel Ejiofor.
Eniten palkintopovauksia ja keskustelua ovat kuitenkin herättäneet seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta saanut Steve McQueenin orjuusepookki 12 Years a Slave ja Lee Danielsin tositapahtumiin perustuva The Butler, joka kertoo Valkoisessa Talossa 34 vuotta palvelleesta mustasta hovimestarista. Molemmat ohjaajat ovat myös itse tummaihoisia, mikä on esimerkiksi Oscar-gaalassa hämmentävän poikkeuksellinen näky. Lee Daniels kommentoi The Seattle Timesille joulukuussa, että vaikka ihmiset usein sanovat, ettei rotukysymyksistä jaksaisi enää keskustella, kyseessä on erittäin iso asia.
- Aihe on nostettava keskusteluun. Meidän on aika päästä mukaan juhliin.
Vuonna 2012 Los Angeles Times julkaisi tutkimustuloksen, jonka mukaan Oscar-akatemia oli valkoisempi, vanhempi ja miehisempi kuin koskaan aikaisemmin. Akatemia otti tutkimustuloksen tosissaan ja tiedotti pyrkivänsä moninaistamaan jäsenistöään. Akatemiaan kutsuttiin mukaan esimerkiksi tummaihoinen ohjaaja Roger Ross Williams, joka voitti vuonna 2010 parhaan lyhytdokumentin Oscarin elokuvallaan Music by Prudence. Williams kertoi olleensa hyvin otettu kutsusta, mutta kokeneensa että erottuu joukosta.
- Akatemia yrittää selvästi muuttua, ja arvostan heidän pyrkimystään siinä. Oli kuitenkin harmi huomata, ettei äänestäjien keskuudessa ollut juurikaan itseni näköisiä ihmisiä. Oikea maailma on paljon Hollywoodia moninaisempi, Williams kertoi The Seattle Timesille.
Ensisijaisesti tuotolla on väliä
Eikä kyseessä ole vain rotukysymys, vaan valitettavasti jälleen kerran Hollywoodissa on muistutettu, ettei elokuvamaailma ole vain valkoisten, vaan myös miesten.
The Directors Guild of America julkaisi taannoin tutkimustuloksen, jonka mukaan 73 % kaikista prime timessa esitettävien tv-sarjojen jaksoista on valkoisten miesten ohjaamia ja 76 % kaikista tv:n ja elokuvien päärooleista annetaan valkoisille miehille. Lisäksi Kalifornian yliopiston vuonna 2012 julkaistun Gender Inequality in 500 Popular Films -tutkimuksen mukaan vuosien 2007-2012 aikana ilmestyneissä sadassa menestyneimmässä elokuvassa naishahmojen määrä on laskenut aiemmista tutkimuksista, ja tasapuolisesti sekä mies- että naishahmoja esittelevien elokuvien määrä on romahtanut puoleen.
Edelleen ainoa parhaan ohjaajan ja parhaan elokuvan Oscarilla palkittu naisohjaaja on The Hurt Lockerista vuonna 2009 pystit kotiin vienyt Kathryn Bigelow. Parhaan ohjaajan ehdokkuuksia Bigelown lisäksi on tippunut aiemmin ainoastaan kolmelle naisohjaajalle: Lisa Wertmüllerille vuonna 1976 elokuvasta Seven Beauties, Jane Campionille vuonna 1993 elokuvasta Piano ja kymmenen vuotta myöhemmin Sofia Coppolalle elokuvasta Lost in Translation.
Elokuvantekijöiden keskuudessa yksitoikkoisen tekijäkuvan on arveltu johtuvan rahoittajien oletuksesta, että vähemmistöryhmät, tässä tapauksessa siis myös naiset, tekevät pääosin omalle vähemmistöryhmälleen kiinnostavia elokuvia. Naiivin olettamuksen tuskin harva oikeasti ajattelee pitävän paikkaansa, mutta nyt sen ovat osoittaneet katsojaluvuissaan myös viime vuoden "vähemmistöohjaajien" elokuvahitit. 12 Years a Slave -elokuvan tuottaja Dede Gardner on kommentoinut, että katsojat ovat osoittaneet kaipaavansa monipuolista tarinankerrontaa eri näkökulmista ja haluavat nähdä tarinoita oman elämänpiirinsä ulkopuolelta. Yhdysvalloissa 116 miljoonaa dollaria tuottaneen The Butlerin ohjannut Daniels on myös muistuttanut, että rahoittajastudiot ovat kuitenkin ensisijaisesti kiinnostuneita elokuvista, jotka tuottavat studiolle riihikuivaa.
- Nämä elokuvat ovat tuottaneet paljon rahaa, sitä ei voi unohtaa, Daniels sanoi The Seattle Timesille.
Suomessakin miesohjaajille enemmän tukea?
Hollywoodin lisäksi elokuvakentän tasa-arvokysymykset ovat nousseet viime aikoina esille myös Suomessa, kun käsikirjoittaja Raija Talvio ehdotti Lehtiset-lehden kolumnissaan, että Suomen elokuvasäätiön (SES) myöntämät pitkien elokuvien tuet pitäisi jakaa tasan miesten ja naisten välillä. Viime vuonna SES antoi ennakkotukea 24 pitkälle näytelmäelokuvalle, joista kolme oli naisohjaajien elokuvia ja yksi usean ohjaajan yhteisteos. Naisohjaajien saaman tuen osuus koko määrästä oli siis vain noin kuusi prosenttia.
Helsingin Sanomille Talvio kommentoi, että halusi herättää keskustelua, eikä aio lähettää ehdotustaan Elokuvasäätiölle, mutta ihmettelee kuitenkin miksi naisten osuus myönnetyissä käsikirjoitustuissa on selkeästi tuotantotukia korkeampi. Elokuvakriitikko ja toimittaja Kalle Kinnunen kritisoi Suomen Kuvalehden kolumnissaan Helsingin Sanomien artikkelia liiallisesta tarkoitusperäisyydestä, ja muistuttaa, että jutussa pitäisi huomioida myös valmistuneiden elokuvien suhdeluku. Viime vuonna valmistuneesta 38 elokuvasta 10 oli naisten ohjaamia, eli noin 26 prosenttia. Tänä vuonna valmistuvien, naisten ohjaamien elokuvien suhdeluku on 27 prosenttia. Samanlaisissa prosenteissa liikutaan myös vuoden 2012 luvuissa; tuotantotukea saaneita naisohjaajia oli kokonaismäärästä 26 prosenttia, naistuottajia 30 prosenttia ja naiskäsikirjoittajia 25 prosenttia.
Tilanne ei siis ole niin kriittinen kuin Talvion haastattelussa annettiin ymmärtää, vaikka prosentuaalisesti elokuva-alalla työskenteleville naisille miehiä vähemmän tukea myönnetäänkin. Kaikkien hakijoiden kokonaismäärä ja sukupuolijakauma ei kuitenkaan ole julkisesti tiedossa, joten varsinaista päätelmää myönnettyjen tukien tasa-arvoisuudesta ei voi tehdä. On syytä kuitenkin toivoa, että tukisummat myönnetään aina ensisijaisesti elokuvallisen laadun, ei tekijän sukupuolen perusteella. Samaa peräänkuuluttaa myös Suomen elokuvaohjaajien liiton puheenjohtaja ohjaaja Aku Louhimies:
- Henkilökohtaisesti katson, että katsojalle tärkeintä on mahdollisimman hyvä ja monipuolinen elokuva. En pidä tekijän sukupuolta merkittävimpänä tekijänä, Louhimies kommentoi Helsingin Sanomille.
Kotimaisen elokuva-alan tasa-arvokeskustelussa on huomionarvoista muistaa myös se, että viime vuoden ehdoton kotimainen menestyshitti 403 000 katsojalla oli 21 tapaa pilata avioliitto, jonka on ohjannut ja käsikirjoittanut Johanna Vuoksenmaa ja tuottanut Riina Hyytiä ja Leena Mäenpää-Bentley. Elokuva oli ensimmäinen yli 400 000 katsojaa saanut kotimainen elokuva sitten vuoden 2006, jolloin katsojia teattereihin veti Matti-elokuva.
Viime kevään suuri Jussi-voittaja oli Maarit Lallin esikoiselokuva Kohta 18, joka voitti parhaan elokuvan, parhaan käsikirjoituksen ja parhaan ohjauksen Jussit. Vaikkei tällaista tilannetta kotimaisella elokuvakentällä usein nähdäkään, lienee realistista olettaa, että kotimaisen elokuvan pääasiallinen rahoittaja SES on kiinnostunut ennen kaikkea elokuvista, jotka kiinnostavat myös katsojia. Toisin sanoen niistä, mitkä tekevät mahdollisimman paljon voittoa ja edesauttavat näin suomalaisen elokuvakulttuurin kasvua ja elinvoimaisuutta.
Vuoden 1988 kauhujännäri Child's Play innoitti peräti kuusi jatko-osaa, jotka kehittivät ja laajensivat lastenlelusta tappajaksi muuttuvan riivatun nuken mytologiaa mitä oudoimmilla ja viihdyttävimmillä tavoilla.Uusi Child's Play lähtee liikkeelle siitä, miten riippuvuus esineistä voi lähteä käsistä ja luottamus moderniin teknologiaan muuttuu painajaiseksi.
Guillermo del Toron Hellboysta on kulunut jo 15 vuotta ja sen jatko-osastakin yli kymmenen. Niiden tuottajat näkivät ajan kypsäksi uudelle sovitukselle alkuperäisestä sarjakuvasta.
