HLBT-vähemmistöja, eli homo-, lesbo-, biseksuaali-, ja transsukupuolisia ihmisiä juhlitaan perinteisesti kesäkuun viimeisellä viikolla vuosittaisessa Helsinki Pride -tapahtumassa. Tapahtumasta inspiroituneena tutkimme HLBT-vähemmistön elokuvakulttuuria, alakulttuurin elokuvia ja sen tekijöitä.
Ensimmäinen jo paikoittain homoelokuvaksi tituleerattu elokuva menee hyvin kauas historiaan - itse asiassa elokuvan syntysijoille vuoteen 1895. William K.L. Dicksonin kinotoskoopille tekemä The Gay Brothers (tunnettu myös nimellä The Dickson Experimental Sound Film) kuvaa kahta tanssivaa miestä. Koska tuona aikana ei kuitenkaan homoseksuaalisuutta vielä julkisesti tunnustettu, oletettavasti elokuvan tarkoitus oli kuvata iloisesti tanssivia veljeksiä.
Yleisesti vanhimpana homoelokuvana pidetään vuonna 1919 Saksassa ilmestynyttä mykkäelokuvaa Different from the Others (kuvassa). Osittain Institute of Sexual Sciences -järjestön rahoittamassa elokuvassa nähdään viulisti, joka rakastuu miespuoliseen oppilaaseensa. Miesten rakkaustarinan lisäksi elokuvassa vieraillaan drag-klubilla ja viitataan toistuvasti transvestismiin. Elokuvan käsikirjoittamisessa oli mukana seksuaalitutkija ja yksi gay rights -liikkeen ensimmäisiä pioneereja, Magnus Hirschfeld, joka tutkikin paljon juuri transvestismia ja myös lanseerasi alkuperäisen käsitteen. Elokuva sai osakseen paljon kritiikkiä ja siitä leikattiin selkeimmistä rakkauskohtauksista siistitty 40-minuuttinen versio, jota markkinoitiin dokumenttina suvaitsevaisuudesta. Alkuperäinen 90-minuuttinen versio elokuvasta katosi, mutta lyhyemmän leikkauksen elokuvasta voi katsoa kokonaisuudessaan vaikkapa Youtubesta.
Elokuvakulttuurin kasvaessa ja monimuotoistuessa myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä tarinoissaan huomioivia tai esimerkiksi transvestismiin viittaavia elokuvia nähtiin kasvavissa määrin; usein erityisesti komedioissa alettiin koomisena kevennyksenä käyttää naiseksi pukeutuneita miehiä. Tästä muutamia klassisia esimerkkejä ovat vaikkapa Charlie Chaplinin Woman (1915), Piukat Paikat (1959), Victor/Victoria (1933 ja 1982) sekä Tootsie - lyömätön lyyli (1982).
Yksi rakastetuimpia transvestismia esitteleviä elokuvia on kulttiklassikko Rocky Horror Picture Show vuodelta 1975. Teatterin lavalta valkokankaalle päätynyt musikaali kertoo outoon kartanoon eksyvästä nuoresta parista, joka osallistuu Transylvaniasta kotoisin olevan transvestiittitohtori Frank-N-Furterin omalaatuisiin juhliin. Klassikkomusikaali pyörii sekä elokuvateattereissa että teattereiden lavoilla ympäri maailmaa tasaisella tahdilla edelleen.
Kuvassa Tim Curryn esittämä Dr. Frank-N-Furter
Vähemmistöelokuvien suosio kasvaa
Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöaiheiden pikku hiljaa yleistyessä elokuvakulttuurissa, aiheen ympäriltä luotiin myös paljon pienemmän budjetin elokuvia, joista moni nousikin alakulttuurien hitiksi.
Esimerkiksi Al Pacinon tähdittämä rikostrilleri Yön Kuningas (1980) tuomittiin aikoinaan väkivaltaiseksi ja homofobiseksi, mutta vuosien saatossa siitä on noussut hienoinen kulttiklassikko alan piireissä ja se on saanut kiitosta tukahdutetun homoseksuaalisuuden kuvauksestaan. Klassikoksi on noussut myös Daniel Day-Lewisin läpimurtoelokuva Poikien pesula (1985), joka kertoo pakistanilais-englantilaisen nuoren pesulayrittäjän ja hänen vanhan ystävänsä välille syntyvästä suhteesta.
Ohjaajista eniten aiheeseen sopivia elokuvia tekivät englantilainen Derek Jarman (esim. Caravaggio ja The Angelic Conversation) sekä espanjalainen Pedro Almodóvar (mm. Intohimon laki). Avoimen homoseksuaalit ohjaajat ovat tulkinneet myös omaa suuntautumistaan elokuviensa kautta. Esimerkiksi AIDS:iin sairastunut Jarman käsitteli sairauttaan arthouse-elokuva The Gardenissa (1990), missä kuvaa rakastuneen miesparin kohtaamia ongelmia ja julmuuksia uskonnon ja yhteiskunnan tuomitsemisen kautta.
90-luvun virkistävimpiä homoelokuvia ovat esimerkiksi komedia But I'm a Cheerleader, joka kertoo eheytysleirille lähetettävästä homoseksuaalista cheerleader-tytöstä ja australialainen kulttielokuva Priscilla - aavikon kuningatar, joka kertoo kolmen drag queenin matkasta aavikon halki. 90-luvun nuoret muistanevat myös ruotsalaisen Lukas Moodyssonin läpimurtoelokuvan Fucking Åmål, missä kaksi teinityttöä rakastuvat ruotsalaisessa pikkukaupungissa.
Transsukupuolisuutta käsittelevistä elokuvista kiinnostavimmat ja kehutuimmat klassikot ovat englantilainen psykologinen trilleri The Crying Game (1992), missä entinen IRA:n sotilas rakastuu transnaiseen ja belgialainen Ruusuinen elämäni (1997), mikä kertoo poikana syntyneestä ja kasvatetusta Ludovicistä, joka kokee olevansa tyttö.
Kuva elokuvasta Ruusuinen elämäni
Tekijöitä Arznerista Emmerichiin
Toisin kuin elokuvataiteen itseilmaisevan ja luovan luonteen huomioon ottaen voisi kuvitella, kovin tunnettuja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajia ei kameran takaa löydy. Tunnetuin ja menestynein elokuvantekijä lienee saksalainen ohjaaja Roland Emmerich, joka muistetaan esimerkiksi sellaisista hittielokuvista kuin Independence Day - Maailmojen sota, Godzilla ja 10 000 B.C.
Underground-elokuvan puolelta tunnetuin seksuaalivähemmistön edustaja on huonon maun kummisedäksi nimetty poikkitaiteellinen John Waters, joka muistetaan esimerkiksi elokuvista Cry-baby - itkupilli (1990), Cecil B. Demented (2000) ja Pink Flamingos (1972), minkä pääosassa nähtiin aikoinaan erittäin tunnettu drag queen -artisti Divine.
Ennakkotuotantoportaan tunnetuimmat ja merkittävät homoseksuaalit lienevät Täydelliset naiset -tv-sarjan tuottaja, konservatiiviseksi republikaaniksi tunnustautuva Mark Cherry sekä tv:n puolelta menestyssarjoista Mulla alla ja True Blood tunnettu sekä American Beautysta Oscar-palkinnonkin pokannut käsikirjoittaja Alan Ball.
Naisohjaajista tällä hetkellä tunnetuimpia seksuaalivähemmistön edustajia on kolmen vuoden takaisen The Kids Are All Right -elokuvan ohjannut ja käsikirjoittanut Lisa Cholodenko. Naispariskunnasta ja heidän perheestään kertova elokuva palkittiin muun muassa Golden Globella paras musikaali tai komedia -kategoriassa ja lisäksi se sai neljä Oscar-ehdokkuutta, muun muassa parhaasta elokuvasta. Tällä hetkellä Chodolenko kehittelee tv-sarjaa HBO:lle.
Kuvassa Annette Bening ja Julianne MooreelokuvastaThe Kids Are All Right
Myös maailman ensimmäinen ja koko uransa ajan ainoa naisohjaaja Dorothy Arzner oli homoseksuaali. Pitkän uransa 1920-1940-luvuilla luonut nainen eli avoimessa parisuhteessa puolisonsa Marion Morganin kanssa, mikä oli varsin poikkeuksellista aikakauteen nähden. Arznerin suosio romahti toisen maailmansodan jälkeen yleisesti vahvistuvien perinteisten perhearvojen aikana, jolloin hän siirtyi tekemään opetuselokuvia Yhdysvaltain armeijan naisten osastolle Woman's Army Corpille ja opetustehtäviin. Arzner palkittiin Director's Guild of American toimesta vuonna 1975 ja nykyisin hänen arvonsa onkin alalla laajasti tunnustettu niin ensimmäisenä nais- kuin ensimmäisenä lesbo-ohjaajanakin.
Homorooleilla palkinnoille
The Kids Are All Right -elokuvan noteeraaminen palkintogaaloissa oli omanlaisensa virstanpylväs, sillä homoseksuaalin ohjaajan naisparista kertovan elokuvan ehdokkuus mainstream-elokuvan arvostetuimmassa juhlassa, Oscareissa, on melkoinen harvinaisuus.
Vaikka ensisijaisesti kaikissa elokuvakilpailuissa ja gaaloissa tulee tietysti arvostella teoksia niiden elokuvallisen arvon ja laadun mukaan, HLTB-järjestöt ovat kuitenkin usein kritisoineet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen vähäistä edustusta Oscar-juhlassa ja ehdokkaissa. Vähemmistön edustajillekin on toki palkintoja myönnetty, joista mainittakoon esimerkiksi Jodie Fosterin naispääosa-Oscarit, Scott Rudinin tuotanto-Oscar elokuvasta Menetetty maa sekä Elton Johnille ja Melissa Etheridgelle myönnetyt Oscarit parhaista soundtrackeista.
Sen sijaan tarinoiltaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöaiheisia draamoja gaalassa arvostetaan useammin. Erityisesti tositapahtumiin perustuvat elämänkerrat ja vahvat henkilödraamat ovat tuoneet esittäjilleen palkintoja: esimerkiksi Sean Penn palkittiin Harvey Milkin roolista elokuvassa Milk (2008), joka kertoo ensimmäisestä avoimen homoseksuaalista poliitikosta, Harvey Milkistä, Hilary Swank voitti parhaan naispääosan transmiehen roolistaan tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa Boys Don't Cry (1999) ja Charlize Theron sarjamurhaaja Aileen Wuornosin roolista elokuvassa Monster - Aileen Wuornos (2003). Ensimmäinen korkean profiilin homoelokuva oli kiitellysti aikakautensa homofobiaa ja AIDS-pelkoja käsittelevä Philadelphia vuodelta 1993, mistä Tom Hanks voitti parhaan miespääosan ja tuli kiitospuheessa vahingossa paljastaneeksi vanhan opettajansa suuntautumisen.
Siitä huolimatta myös muutaman merkkiteoksen huomioimattomuus Oscareissa on herättänyt närää kriitikoissa. Vuonna 2005 transnaisesta kertova indiehitti Transamerica jäi palkintojen povaamisesta huolimatta palkinnoitta ja Ang Leen ylistetty Brokeback Mountain (kuvassa) hävisi parhaan elokuvan Oscarin Crashille samaisessa gaalassa. Brokeback Mountain on yleisesti tunnustettu Crashia laadukkaammaksi elokuvaksi, joten mediassa arveltiin, että akatemialla ei yksinkertaisesti ollut rohkeutta äänestää parhaaksi elokuvaksi tarinaa, jonka keskeinen teema on kahden miehen välinen rakkaus.
Vaikka ohjaaja Leen mestariteokselta jäi kahdeksan vuotta sitten se kiiltävin pysti saamatta, seksuaali- ja sukupuoliaiheisessa elokuvakulttuurissa ollaan tultu pitkä matka Different from the Othersista Brokeback Mountainiin. Paljon on vielä saavutettavaa, mutta tarjonnan taso ja kiinnostus aiheeseen ovat noussut kohisten. Esimerkiksi A Single Manin kaltaiset herkät rakkaustarinat, Shortbusin tyyliset sukupuoli- ja seksuaalikäsityksiä murtavat elokuvat ja aiheen monipuolistunut käsittely tv-sarjoissa ovat merkkejä siitä, että tämän aiheen piiristä uskaltaa odottaa vielä paljon.
Vuoden 1988 kauhujännäri Child's Play innoitti peräti kuusi jatko-osaa, jotka kehittivät ja laajensivat lastenlelusta tappajaksi muuttuvan riivatun nuken mytologiaa mitä oudoimmilla ja viihdyttävimmillä tavoilla.Uusi Child's Play lähtee liikkeelle siitä, miten riippuvuus esineistä voi lähteä käsistä ja luottamus moderniin teknologiaan muuttuu painajaiseksi.
Guillermo del Toron Hellboysta on kulunut jo 15 vuotta ja sen jatko-osastakin yli kymmenen. Niiden tuottajat näkivät ajan kypsäksi uudelle sovitukselle alkuperäisestä sarjakuvasta.
