Seksuaalivähemmistöt elokuvassa
Ensimmäinen jo paikoittain homoelokuvaksi tituleerattu elokuva menee hyvin kauas historiaan - itse asiassa elokuvan syntysijoille vuoteen 1895. William K.L. Dicksonin kinotoskoopille tekemä The Gay Brothers (tunnettu myös nimellä The Dickson Experimental Sound Film) kuvaa kahta tanssivaa miestä. Koska tuona aikana ei kuitenkaan homoseksuaalisuutta vielä julkisesti tunnustettu, oletettavasti elokuvan tarkoitus oli kuvata iloisesti tanssivia veljeksiä.

Elokuvakulttuurin kasvaessa ja monimuotoistuessa myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä tarinoissaan huomioivia tai esimerkiksi transvestismiin viittaavia elokuvia nähtiin kasvavissa määrin; usein erityisesti komedioissa alettiin koomisena kevennyksenä käyttää naiseksi pukeutuneita miehiä. Tästä muutamia klassisia esimerkkejä ovat vaikkapa Charlie Chaplinin Woman (1915), Piukat Paikat (1959), Victor/Victoria (1933 ja 1982) sekä Tootsie - lyömätön lyyli (1982).

Kuvassa Tim Curryn esittämä Dr. Frank-N-Furter
Vähemmistöelokuvien suosio kasvaa
Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöaiheiden pikku hiljaa yleistyessä elokuvakulttuurissa, aiheen ympäriltä luotiin myös paljon pienemmän budjetin elokuvia, joista moni nousikin alakulttuurien hitiksi.
Esimerkiksi Al Pacinon tähdittämä rikostrilleri Yön Kuningas (1980) tuomittiin aikoinaan väkivaltaiseksi ja homofobiseksi, mutta vuosien saatossa siitä on noussut hienoinen kulttiklassikko alan piireissä ja se on saanut kiitosta tukahdutetun homoseksuaalisuuden kuvauksestaan. Klassikoksi on noussut myös Daniel Day-Lewisin läpimurtoelokuva Poikien pesula (1985), joka kertoo pakistanilais-englantilaisen nuoren pesulayrittäjän ja hänen vanhan ystävänsä välille syntyvästä suhteesta.
Ohjaajista eniten aiheeseen sopivia elokuvia tekivät englantilainen Derek Jarman (esim. Caravaggio ja The Angelic Conversation) sekä espanjalainen Pedro Almodóvar (mm. Intohimon laki). Avoimen homoseksuaalit ohjaajat ovat tulkinneet myös omaa suuntautumistaan elokuviensa kautta. Esimerkiksi AIDS:iin sairastunut Jarman käsitteli sairauttaan arthouse-elokuva The Gardenissa (1990), missä kuvaa rakastuneen miesparin kohtaamia ongelmia ja julmuuksia uskonnon ja yhteiskunnan tuomitsemisen kautta.
90-luvun virkistävimpiä homoelokuvia ovat esimerkiksi komedia But I'm a Cheerleader, joka kertoo eheytysleirille lähetettävästä homoseksuaalista cheerleader-tytöstä ja australialainen kulttielokuva Priscilla - aavikon kuningatar, joka kertoo kolmen drag queenin matkasta aavikon halki. 90-luvun nuoret muistanevat myös ruotsalaisen Lukas Moodyssonin läpimurtoelokuvan Fucking Åmål, missä kaksi teinityttöä rakastuvat ruotsalaisessa pikkukaupungissa.

Kuva elokuvasta Ruusuinen elämäni
Tekijöitä Arznerista Emmerichiin
Toisin kuin elokuvataiteen itseilmaisevan ja luovan luonteen huomioon ottaen voisi kuvitella, kovin tunnettuja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajia ei kameran takaa löydy. Tunnetuin ja menestynein elokuvantekijä lienee saksalainen ohjaaja Roland Emmerich, joka muistetaan esimerkiksi sellaisista hittielokuvista kuin Independence Day - Maailmojen sota, Godzilla ja 10 000 B.C.
Underground-elokuvan puolelta tunnetuin seksuaalivähemmistön edustaja on huonon maun kummisedäksi nimetty poikkitaiteellinen John Waters, joka muistetaan esimerkiksi elokuvista Cry-baby - itkupilli (1990), Cecil B. Demented (2000) ja Pink Flamingos (1972), minkä pääosassa nähtiin aikoinaan erittäin tunnettu drag queen -artisti Divine.
Ennakkotuotantoportaan tunnetuimmat ja merkittävät homoseksuaalit lienevät Täydelliset naiset -tv-sarjan tuottaja, konservatiiviseksi republikaaniksi tunnustautuva Mark Cherry sekä tv:n puolelta menestyssarjoista Mulla alla ja True Blood tunnettu sekä American Beautysta Oscar-palkinnonkin pokannut käsikirjoittaja Alan Ball.

Kuvassa Annette Bening ja Julianne Moore elokuvasta The Kids Are All Right

Homorooleilla palkinnoille
The Kids Are All Right -elokuvan noteeraaminen palkintogaaloissa oli omanlaisensa virstanpylväs, sillä homoseksuaalin ohjaajan naisparista kertovan elokuvan ehdokkuus mainstream-elokuvan arvostetuimmassa juhlassa, Oscareissa, on melkoinen harvinaisuus.
Vaikka ensisijaisesti kaikissa elokuvakilpailuissa ja gaaloissa tulee tietysti arvostella teoksia niiden elokuvallisen arvon ja laadun mukaan, HLTB-järjestöt ovat kuitenkin usein kritisoineet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen vähäistä edustusta Oscar-juhlassa ja ehdokkaissa. Vähemmistön edustajillekin on toki palkintoja myönnetty, joista mainittakoon esimerkiksi Jodie Fosterin naispääosa-Oscarit, Scott Rudinin tuotanto-Oscar elokuvasta Menetetty maa sekä Elton Johnille ja Melissa Etheridgelle myönnetyt Oscarit parhaista soundtrackeista.
Sen sijaan tarinoiltaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöaiheisia draamoja gaalassa arvostetaan useammin. Erityisesti tositapahtumiin perustuvat elämänkerrat ja vahvat henkilödraamat ovat tuoneet esittäjilleen palkintoja: esimerkiksi Sean Penn palkittiin Harvey Milkin roolista elokuvassa Milk (2008), joka kertoo ensimmäisestä avoimen homoseksuaalista poliitikosta, Harvey Milkistä, Hilary Swank voitti parhaan naispääosan transmiehen roolistaan tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa Boys Don't Cry (1999) ja Charlize Theron sarjamurhaaja Aileen Wuornosin roolista elokuvassa Monster - Aileen Wuornos (2003). Ensimmäinen korkean profiilin homoelokuva oli kiitellysti aikakautensa homofobiaa ja AIDS-pelkoja käsittelevä Philadelphia vuodelta 1993, mistä Tom Hanks voitti parhaan miespääosan ja tuli kiitospuheessa vahingossa paljastaneeksi vanhan opettajansa suuntautumisen.

Vaikka ohjaaja Leen mestariteokselta jäi kahdeksan vuotta sitten se kiiltävin pysti saamatta, seksuaali- ja sukupuoliaiheisessa elokuvakulttuurissa ollaan tultu pitkä matka Different from the Othersista Brokeback Mountainiin. Paljon on vielä saavutettavaa, mutta tarjonnan taso ja kiinnostus aiheeseen ovat noussut kohisten. Esimerkiksi A Single Manin kaltaiset herkät rakkaustarinat, Shortbusin tyyliset sukupuoli- ja seksuaalikäsityksiä murtavat elokuvat ja aiheen monipuolistunut käsittely tv-sarjoissa ovat merkkejä siitä, että tämän aiheen piiristä uskaltaa odottaa vielä paljon.
Uusimmat artikkelit
Tervetuloa, Chucky 2.0!
Vuoden 1988 kauhujännäri Child's Play innoitti peräti kuusi jatko-osaa, jotka kehittivät ja laajensivat lastenlelusta tappajaksi muuttuvan riivatun nuken mytologiaa mitä oudoimmilla ja viihdyttävimmillä tavoilla.Uusi Child's Play lähtee liikkeelle siitä, miten riippuvuus esineistä voi lähteä käsistä ja luottamus moderniin teknologiaan muuttuu painajaiseksi.
Will Smith lupailee suuria
Tarjoaako Gemini Man jotain uutta ja ihmeellistä?
Fast & Furious: Hobbs & Shaw – Egot törmäävät
Uutta Fast & Furious -elokuvaa odotellessa voi ikävää lieventää leffasarjan spin-offilla.
Nyt on helvetti irti! Hellboy tulee taas
Guillermo del Toron Hellboysta on kulunut jo 15 vuotta ja sen jatko-osastakin yli kymmenen. Niiden tuottajat näkivät ajan kypsäksi uudelle sovitukselle alkuperäisestä sarjakuvasta.
Captain Marvel on Marvel-elokuvien voimakkain hahmo
Captain Marvel käsittelee aikaisemmin näkemätöntä puolta Marvel-studion elokuvauniversumin historiasta ja esittelee uuden supersankarin.