Elokuvat kostajan takana

Sanotaan, että jokainen luo edeltäjänsä.

Quentin Tarantinoa on jo pitkään pidetty tästä elokuvantekijöiden malliesimerkkinä; jos Reservoir Dogsia vielä mätkittiin Aasialaisen City on Fire -rikoselokuvan plagioimisesta, nykyään ohjaajan lainailusta puhutaan yleisesti ottaen postmodernin elokuvan ytimenä. Olipa katsoja alkuteoskysymyksistä mitä mieltä hyvänsä, Tarantinon vilpitöntä fanaattisuutta ei käy kieltäminen. Niinpä Django Unchainedinkin saapuessa elokuvateattereihin voi järjestää niiden esikuvista helposti itselleen maratonin - joko hypelämmittelynä tai protestimielessä.

Kill Billeistä asti Tarantinon kuvaajana toiminut Robert Richardson antoi American Cinematographerille suurpiirteisen listauksen elokuvista, joita Django Unchainedin luova työryhmä katsoi ja analysoi puhki esituotantovaiheessa.

Sergio Corbucci: Suuri Hiljaisuus (Il Grande Silenzio, 1968)

Italowestern Django - Kostaja on niminyökkäyksensä ja alkutunnarinsa vuoksi Django Unchainedin esikuvista selkein - silmäniskuna Corbuccin Djangoa legendaarisesti tulkinnut Franco Nero nähdään Tarantinon elokuvassa jopa lyhyesti Foxxin rinnalla. Richardson mainitsee kuitenkin listallaan ensimmäisenä Corbuccilta Suuren hiljaisuuden. Vastikään - ja 20 vuotta kuolemansa jälkeen - insestikohun repäissyt kohunäyttelijä Klaus Kinski vie siinä potin jäätävän pahana palkkiometsästäjä Locona.

Django Unchainedissa Suuri Hiljaisuus näkyy ennen kaikkea lumisissa maisemissa, joissa Waltz ja Foxx matkaavat. Tarantino on nostanut Corbuccin jo aiemminkin suosikkiwestern-ohjaajakseen; kun Kill Bill saavutti lopullisen kliimaksinsa, taustalla soi Morriconen huipentuma Corbuccin Navajo Joesta.

Dario Argento: Suspiria - tappavat huokaukset (Suspiria, 1977)
Suspiria on italialainen kauhuklassikko sisäoppilaitoksesta, jossa alkaa tapahtua toinen toistaan kekseliäämpiä murhia. Vaikka yliluonnollisten lavasteiden ja valotilanteiden pioneeri tunnettiin ensisijaisesti kauhusta, Argentolla on merkintänsä myös Leonen Huuliharppukostajan käsikirjoituskrediiteissä. Suspiriassa erityisen huomionarvoinen on myös vastikään Suomessakin vierailleen Goblin-yhtyeen score.

Mario Bava: Paholaisen naamio (La maschera del demonio, 1960)
Kuvaajataustan omaavan Mario Bavan ensimmäinen ohjaus sijoittuu Djangon kanssa samaan aikaan. Bavan kauhuelokuville ominaista on suoraviivainen tarina, joka on toteutettu äärimmäisin visuaalisin keinoin; goottilaisittain revittelevässä Paholaisen naamiossa Asa-niminen noita tapetaan julman kohtalon ja palaa kirouksen muodossa kostamaan myöhemmille sukupolville. Pääosassa näytellyt Barbara Steele singahti elokuvan myötä kansainväliseksi tähdeksi.

Lucio Fulci: Kauhujen kylä (Non si sevizia un paperino, 1972)
Gialloklassikko, jossa murhamysteeri avautuu hiljalleen kuolleen vauvan luurangon löydyttyä pienestä kylästä. Fulcia (ja listan muitakin 70-luvun italialaisen kauhun klassikoita) voidaan heijastella Djangoon etenkin siinä, miten ne istuttavat sinänsä realistiseen ympäristöön kohotettua realismia ja jopa yliluonnollisia elementtejä.


Max Ophüls: Salaperäiset korvarenkaat (Madame de…, 1953)
Muista listan elokuvista hienovaraisuudellaan poikkeava romanttinen draamaklassikko kertoo kenraalin vaimosta, joka myy miehensä antaneet korvakorut velkojensa vuoksi ja merkityksettöminä eteenpäin. "Elämä on liikettä", totesi Ophüls, ja hänen elokuviensa kameratyöskentelyssä se myös näkyy. Hypnoottisten kamera-ajojen mestarina tunnettu ohjaaja lukeutuu Tarantinon lisäksi myös Stanley Kubrickin ja Paul Thomas Andersonin suosikkeihin.

Brian de Palma: Carrie (1976)
Italokauhun ohella jalansijaa saa myös yksi amerikkalainen kostotarina. Stephen Kingin, Sissy Spacekin ja Brian de Palman yhteinen menolippu menestykseen kertoo koulukiusatusta teinitytöstä, joka joutuu kurjan elämänsä ohella salaamaan maailmalta telekineettiset voimansa. Linkkejä Tarantinoon ovat pitkän vääryyden laukeaminen suunnattomaan verilöylyyn, nilkin pikkuroolissa nähtävä John Travolta ja se sattuma, että myös Carrie saa uusintafilmatisointinsa tänä vuonna.

Sergio Leone: Vain muutaman dollarin tähden (For a Few Dollar's More, 1965)
Vaikka Tarantino kirjaa Corbuccin itselleen merkittävimmäksi italowestern-ohjaajaksi, Leonen tunnetumpi Vain muutaman dollarin tähden on kuitenkin looginen valinta listalle, sillä se on teemoiltaan muita Leone-westernejä synkempi ja päähenkilöä motivoi kosto. Sivuosassa on jälleen jäätävä Kinski, mutta esityksen miltei varastaa Ennio Morriconen kouraiseva jäähyväisteema elokuvan everstille.


Howard Hawks: Rio Bravo (1959)
John Waynen muistettavimpiin elokuviin lukeutuvan Rio Bravon löytyminen listalta ei ole ihme, sillä Tarantino on useaan otteeseen listannut sen kaikkien aikojen suosikkielokuvakseen: "Kun alan olla vakavissani tapailemani naisen kanssa, näytän hänelle Rio Bravon, ja hänen on parasta pitää siitä." Hän korostaa erityisesti Rio Bravon arvoa "hengailuleffana" - alagenre, jonka suosikkeihin ohjaaja laskee myös Linklaterin varsin erilaisen ja uudemman "Surutta? Sekaisin".

Hahmokehitys tapahtuu Hawksin elokuvissa ja erityisesti Rio Bravossa pitkälti dialogin kautta, ja siinä Tarantinokin on vahvimmillaan: Djangon lämmittävimmät hetket tapahtuvat hämärän ja hiljaisuuden laskettua kanjonin solassa, kun palkkiometsästäjä kertaa ystävälleen Siegfriedin ja Brunhilden tarinaa.


Richardsonin mainintojen ulkopuolelle jää varmasti vielä lukemattomia innoittajia - ainakin Richard Fleischerin Mandingon (1975) ja Pietro Franciscin Hercules Unchainedin (1959) voisi uskoa antaneen kosolti potkua luomistyölle.

Mitä kauempana elokuvahistorian alkupiste on, sen pidemmäksi kasvaa vaikuttimien lista ja sitä vaikeampaa tekijöiden on itse tiedostaa niitä. Kiehtovaa prosessissa on se, että Tarantinon lainaamia spagettiwesternejä ja gialloja voitaisiin itsessään pitää ensimmäisinä postmodernin elokuvan edustajina, joissa esikuvia on otettu rohkeasti muista elokuvista.

Samoin tulevan sukupolven Djangotarinaa kertova ohjaaja ei välttämättä katso ensimmäistäkään freimiä Corbuccin italowesternejä - paitsi Tarantinon silmin.

Elokuvan historia on nuori ja lainailu vasta alkanut.

Kirjoittaja kiittää italokauhu-asiantuntijoita Nalle Mielosta ja Laura Rytköstä avusta.

Jussi Sandhu 17.01.2013 klo 16:12

Uusimmat artikkelit

Tervetuloa, Chucky 2.0!

Vuoden 1988 kauhujännäri Child's Play innoitti peräti kuusi jatko-osaa, jotka kehittivät ja laajensivat lastenlelusta tappajaksi muuttuvan riivatun nuken mytologiaa mitä oudoimmilla ja viihdyttävimmillä tavoilla.Uusi Child's Play lähtee liikkeelle siitä, miten riippuvuus esineistä voi lähteä käsistä ja luottamus moderniin teknologiaan muuttuu painajaiseksi.

Jouni Vikman

Will Smith lupailee suuria

Tarjoaako Gemini Man jotain uutta ja ihmeellistä?

Jouni Vikman

Fast & Furious: Hobbs & Shaw – Egot törmäävät

Uutta Fast & Furious -elokuvaa odotellessa voi ikävää lieventää leffasarjan spin-offilla.

Jouni Vikman

Nyt on helvetti irti! Hellboy tulee taas

Guillermo del Toron Hellboysta on kulunut jo 15 vuotta ja sen jatko-osastakin yli kymmenen. Niiden tuottajat näkivät ajan kypsäksi uudelle sovitukselle alkuperäisestä sarjakuvasta.

Jouni Vikman

Captain Marvel on Marvel-elokuvien voimakkain hahmo

Captain Marvel käsittelee aikaisemmin näkemätöntä puolta Marvel-studion elokuvauniversumin historiasta ja esittelee uuden supersankarin.

Jouni Vikman

Näytä lisää artikkeleita...