Kahdeksan surmanluotia (1972)

Raskas kuvaus Pihtiputaan murhenäytelmästä.

Maestro Mikko Niskasen legendaarinen kulttiklassikko Kahdeksan surmanluotia, joka jokaisen itseään kunnioittavan leffadiggarin pitäisi katsastaa, pohjautuu oikeasti keväällä 1969 Pihtiputaalla tapahtuneeseen murhenäytelmään. Tuolloin työtön sekatyömies Tauno Pasanen ampui lintuluodikollaan omalle pihamaalleen neljä poliisia, jotka naapurit olivat hälyttäneet paikalle miehen riehuttua humalassa ja uhanneensa perheensä henkeä. Mies tuomittiin neljästä murhasta loppuiäkseen tiilenpäitä lukemaan, mutta runsas kymmenen vuotta myöhemmin 80-luvulla presidentti Mauno Koivisto armahti miehen ja tämä jäi asumaan kotiseudulleen. Tapaus on edelleen Suomen rikoshistorian julmimpia. Joka tapauksessa ei kestänyt kauan kun ohjaaja Mikko Niskanen kiinnostui miehen kohtalosta ja alkoi tekemään hänestä elokuvaa, josta Jörn Donner myöhemmin leikkasi lyhyemmän teatteriversion. Mukaan houkuteltiin monia suomalaisen elokuvan loisteliaimpia tähtiä ja Niskanen itse esitti ikimuistoisesti ja hyvin ansaitun Jussin arvoisesti traagisen pääosaroolin Pasasen alter egona, Pasina.

Teos alkaa Oskar Merikannon legendaarisella Nälkämaan laululla, jota seuraavat kohtalokkaat Pihtiputaan laukaukset. Poliisien hautajaisten aikana Pasi itse istuu putkassa ja miehen perhe seisoo tuvassa melkoisen hiljaisena. Tämän jälkeen alkaa varsinainen elokuva, joka on yhtä takaumaa, joka yrittää etsiä syitä jotka johtivat tähän väkivallan purkaukseen. Samalla se on värikäs kuvaus maaseudun asukkien jokapäiväisestä elämästä. Pasi hiipii salaa toverinsa Reiskan (Paavo Pentikäinen) kanssa vaimonsa (Tarja-Tuulikki Tarsala) varoituksista huolimatta metsään pontikkaa keittelemähän, jota sitten auliisti kylän muillekkin äijille tarjoillaan. Elämä on mukavaa ja viljan puinti ynnä muut jopit sujuvat työmiehiltä mainiosti, vaikka nelilapsisella perheellä ei olekkaan juuri varaa ruveta juhlia pitämään. Toimeen kuitenkin tullaan.

Kunnes alkaa jyrkkä alamäki. Pasin, sinänsä rehdin ja mukavan suomalaisen perusjätkän, alkoholin käyttö alkaa ryöstäytyä käsistä, mistä koko muukin perhe kärsii. Samalla työpaikka menee alta ja Pasi joutuu elättämään itsensä ja suuren perheensä säälittävissä, väliaikaisissa hanttihommissa. Maksamattomat laskut kasaantuvat ja Pasin räyhääminen kännissä saa muun perheen juoksemaan peloissaan pakoon pois tuvasta. Myöhemmin Pasi kuitenkin yrittää pyytää anteeksi ja voittaa vaimonsa luottamuksen takasin, mutta kerta kerralta heikommin. Vaimo yrittää turhaan suostutella Pasin lopettamaan viinan kanssa läträämisen, mutta turhaan. Pian ryyppäämisen suhteen karkaa niin pahasti mopo käsistä, että Pasi viettää yönsä kirkonkylän putkassa. Tämä sekä pian seuraava sydänkohtaus saavat juomisen loppumaan hetkeksi, ja elämä alkaa taas pikku hiljaa hymyillä heidän ympärillään. Pasi viettää aikaa kolmen poikansa kanssa ja saa hieman töitäkin.

Tämä on kuitenkin valitettavasti väliaikaista. Pasi anoo omalla kohdallaan valtavien verojensa alentamista, mutta hänen kylillä riehumisensa jälkeen ihmiset pitävät häntä pelkkänä säälittävänä juoppona ja paskaläjänä eikä veronalennusta kuulu. Kun vielä työnteossa tuikitärkeä hevonenkin lähtee alta, Pasin päässä naksahtaa. Kun kaikki seinät alkavat kaatua ympäriltä, maksut, verot ja sakot alkavat kasaantua, lähes koko omaisuus ulosmitataan ja vaimokin vain jaksaa nalkuttaa pontikan poltosta ja kavereiden kanssa hillumisesta, mies ei enää löydä helvetistään muuta ulospääsytietä kun pulloon ja aseeseen tarttuminen...

Kahdeksan surmanluotia onnistuu loistavasti tavallisen suomalaisen jätkän elämän kuvauksessa. Mikko Niskasen uskomattomasti tulkitseva Pasi on pohjimmiltaan reilu, oikeudenmukainen, perhettään rakastava ja siitä huolta kantava mies, jonka elämän pilaa kuitenkin alkoholiin sortuminen ja sen yhä suuremmaksi paisuva liikakäyttö. Viina varastaa Pasin ympäriltä loulta kaiken: perheen, ystävät, maineen, työn ja omaisuuden. Filmi ei kuitenkaan syyllistä varsinaisesti Pasia itseään kolkosta kohtalostaan, vaan myös yhteiskunnan välinpitämättömyyteen, byrokratiaan sekä poliitikkojen paskanjauhantaan kohdistetaan melko avointa ja raakaa kritiikkiä, mikä on osasyy siihen, minkä vuoksi elokuvaa ei vielä nykyisinkään mielellään lasketa julkiseen levitykseen. Tästä valtaapitävien syyllistämisestä jää parhaiten mieleen Mikko Niskasen koskettava monologi vankilan sellissä.

Elokuva ei kuitenkaan pyri heristelemään sormea erityisesti mihinkään suuntaan eikä se myöskään yritä hakea absoluuttista totuutta Pihtiputaan laukauksiin johtaneista tekijöistä, vaan, kuten Mikko Niskanen alussa itse toteaakin, yrittää kuvata asiaa kuten Niskanen itse sen näki ja totesi. Elokuva ei myöskään onneksi sorru missään vaiheessa (ainakaan ennen synkkää loppupuoliskoa) perinpohjaiseen synkistelyyn, vaan mukana on aina myös hieman valoisampia tuokioita, joista useimmat liittyvät perheen lapsikatraaseen, vaikkeivät ne aina kestäisikään kovin kauaa. Sellaistahan se elämä loppujen lopuksi on, välillä menee paremmin, välillä huonommin. Tässä tapauksessa teoksen realismi on ihailtavaa, eikä ainakaan minulla heti tule mieleen yhtä vaikuttavan todenmukaista kuvausta Suomesta. Jos Trio Niskalaukauksen albumit filmatisoitaisiin, lopputulos olisi tämä.

Kuten moni muukin suomalainen elokuva, myös tämä on jälleen kerran lahjakkaiden näyttelijöiden juhlaa. Parhaan suorituksen tekee tietysti itse Niskanen mieleenpainuvana Pasina, mutta myös miestään koko ajan neuvovan vaimon roolin tekevä Tarja-Tuulikki Tarsala yllättää mukavasti. Lisäksi mieleen painuvat Pasin kaveria Reiskaa henkeen ja vereen esittävä Paavo Pentikäinen, sekä ikäisekseen yllättävän lahjakkaat lapsinäyttelijät. Mikko Niskasen mustavalko-ohjaus on myös upeaa katsottavaa ja mestarilliset tunnelmanluontikikat, esim. tehokkaat kasvojen lähikuvat ja todella nopeat ja ketterät leikkaukset tuovat oman lisänsä tähän eepokseen. Lisäksi eri instrumenteilla leikittelevään musiikkiin suhtautuminen vaihtelee melko rankasti, välillä se ärsyttää, välillä se lisää kiehtovaa vaikutelmaa hektisiin tapahtumiin. Sopivasti katsomistunnelmaan herkistää kuitenkin nostalginen Nälkämaan laulu.

Ikävä kyllä, kuten monessa muussakin loistavassa elokuvassa, Kahdeksassa surmanluodissa katsojaa häiritsee pituus. Suurin osa elokuvasta on sujuvaa ja ripeää tapahtumien etenemistä mutta varsinkin loppupuolella mukana on sangen turhaa tavaraa, jota olisi voinut leikata pois sangen rankallakin kädellä. Ymmärrän toki Niskasen motiivin tulkita Pasin yhä syvempää ja syvempää syrjäytymistä yhteiskunnan ulkopuolelle ja vetäytymistä omaan maailmaansa mutta kyllä viksumpi katsoja olisi sen tajunnut vähemmälläkin jauhamisella.

Pikkuvirheet painavat kuitenkin tämän luokan mestariteoksessa harvinaisen vähän. Punnitsin kauan tykittäisinkö täydet viisi vaiko neljä ja puoli tähteä tälle suomalaisen äijän loistokkaalle elegialle, mutta kun tämän sivuston lippaaseen ei mahdu noista kahdeksasta surmanluodista kun vaivaiset viisi, niin laitetaan nyt edes ne. Lyhyesti sanottuna tämä elokuva on yksi parhaimmista koskaan, lähes Eino Leinon mittoihin kasvava upea kuvaus suomalaisesta elämästä, sen iloista mutta ennen kaikkea suruista. Sekä teknisesti että emotionaalisesti se on elokuvafaneille ehdoton must-see ja onnituu kokoamaan valkokankaalle merkittävän osan kansallista identiteettiämme. Tämä Väinö Linnan, Mika Waltarin ja Aleksis Kiven kaltaisten mestarien tasolle nouseva spektaakkeli pitäisikin välittömästi siunata kunnollisella DVD-julkaisulla, 15-vuotiaiden ikivanhojen kirjaston kämäisten lainanauhojen sijaan, jos ei muusta syystä niin ainakin Mikko Niskasen arvokasta muistoa kunnioittaen.

John Lennonjohto
Käyttäjä, 2 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 26.10.2003
Katsottu: Kotona

Myötätuntoinen.

Pasi (Mikko Niskanen) on työteliäs suomalainen. Hän tekee pitkää päivää ja kuusihenkisessä perheessä ei olla vauraita vaikka vaimon (Tarja-Tuulikki Tarsala) kanssa pärjätäänkin. Pasilla on kylläkin tapana tislailla pontikkaa ja moinen harrastus johtaa törmäyskurssille virkavallan kanssa ja maistuupa tuote hänelle itsellekin. Sitten kun keho alkaa reistailemaan ja toimeentulo kiristyy kasvavat myös paineet ja lopputulos on murhenäytelmä.

Mikko Niskasen taatusti omaa näkemystä noudattava ja viisi tuntia pitkä Kahdeksan surmanluotia ei säästele katsojaansa. Kurjuutta, niukkuutta ja hedelmätöntä ponnistelua on mukana säälimättömästi ja ilonaiheiet rapautuvat. Silti on syytä huomata Niskasen heltymättömän myötätuntoinen tapa kuvata tapahtumia. Yksikään henkilöhahmo ei ole täysin hyvä tai täysin paha ja ankea mustavalkokuvaus ei heikennä vaikutelmaa. Huumorin määrä on äärimmäisen niukka.

Paitsi tuotannosta, ohjauksesta ja käsikirjoituksesta Niskanen vastaa myös pääosasta ja hillittömän egotripin sijasta saa aikaan moni-ilmeisen ja elävän suorituksen, joskin Pasin maneerit eivät ole mitään värikkäitä. Kuitenkin Niskanen osaa tuoda esille sisäistä myllerrystä kuten myös ystävällistä miestä jota ei työ pelota. Tarja-Tuulikki Tarsala ei ole yhtään sen heikompi vaimona joka on itsepäinen ja heltymätön hyvässä ja pahassa.

Vaikka mukana on todellista vahvuutta ja myötätuntoista kuvausta traagiseen tapahtumaketjuun johtaneista tekijöistä on mukana myös heikkouksia. Eeppiseksi laskettava pituus on melkoisen korkea kynnys ja varsinkin dramaattisten tapahtumien ollessa harvoja ehtii kyllästyminen vaivaamaan. Lisävaiva on myös Niskasen ratkaisu leikata teos vain neljäksi osaksi mikä vaikeuttaa episodi kerrallaan katsomista.

Raskaasta luonteesta kyseessä on myötätuntoinen kuvaus miehestä jota kaikki sorti ja lopulta hän murtui verisesti. Katkeruutta ei mukana myöskään ole, sillä Pasi on syyllinen murhiin siinä missä yhteiskunnallisen muutoksen syytön uhri. Kuvaamalla kaiken mahdollisimman tasapuolisesti Mikko Niskanen lähettää varoituksen yhteiskunnan isoille ja toivottavasti se kuuluisi kauas.

Jurpo
Tähtääjä, 24 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 15.08.2009
Katsottu: Kotona