mauge

mauge

Tähtääjä, 60 fania

Oma statistiikka: Elokuvien kommentit (944)

29.12.2013 klo 06:27

Kick-Ass

Ihan dorka leffa, Jörn Donnerin äänellä sanottuna, mutta silti kova juttu keskenkasvuisille kundeille ja gimmoille.

Nick Cages kestää mitä vaan, ja kuolee urheasti ilman tuskan parahdusta. Hän on supersankari vailla vertaa. Isä joka suojelee pientä tytärtään...loppuun asti.

Sitten päästään leffan todelliseen tähteen.Ei hän EI ole se dorka teinipoika, joka havittelee kuuta taivaalta ja kuvittelee itsestään liikoja...se viittahiippari.

Tämän leffan juttu on se pikkutyttö, johon jokainen meistä pikkupojista rakastui ala-asteen neljännellä luokalla, mutta ei ikinä uskaltanut lähestyä torjumisen ja selkäsaunan pelossa.

Sama giltsi, joka kaikkien meidän neljäsluokkalaisten tyttöjen mielestä oli kaunein ja eniten poikien mieleen. Se kuka jokainen meistä halusi olla. Se, joka luokkatansseissa sai valita ihanimman kundin viimeisille hitaille...joko viehätysvoimalla tai lihasvoimalla. Ote lujana. Pussaus vaikka väkisin.

Sairas konsepti: väkivaltaa ja lapsipornoa. No ei se mitään! Maailma on tullut tähän. Hail Hollywood! Hail Euroopan Unioni!

13.01.2013 klo 00:15

Paha saapuu portin taa

Kuuluisan tieteis- ja fantasiakirjailija Ray Bradburyn romaaniin, Paha saapuu portin taa, perustuva elokuva oli 80-luvun alussa Disneyn yritys siirtyä vakavasti otettavamman viihteen pariin. Jack Clayton oli tarpeeksi hyvämaineinen ohjaaja kasvojenkohotukseen. Elegantti tyyli ja hieno brittitausta toimivat tässä tapauksessa hyveinä. Lopputulos oli kaksijakoinen. Kriitikot pitivät, mutta yleisön vastaanotto jäi laimeaksi. Tämän ymmärrän täysin, koska elokuva on enemmän magiikalla tunnelmointia kuin itse magiikkaa. Tässä on vahvan tumma kuvasto ja lyyrinen, jopa Shakespearemainen, näkemys, joka tekee elokuvasta hivenen runonkaltaisen. Mieleen juolahtaa myös sana maalauksellinen.

Pidän syksyisen pimeästä tunnelmasta, joka on tavoitettu hyvin. Voin miltei haistaa mädäntyneet vaahteranlehdet. Lokakuussa pikkukaupunkiin saapuvassa tivolissa on jotain aavemaisen pahaenteistä. Se aiheuttaa katsojassakin vilunväreistä kummastusta. Sirkushan saapuu yleensä keväällä. Silti se houkuttelee ihmiset paikalle kuin hypnoosin vaikutuksesta.

Lievää filosofisuutta viljellään salavihkaan. Esitetään kysymyksiä ikääntymisestä. Miksi ihminen haikailee vanhana nuoruutensa suloista loistoa? Toisaalta, miksi lapsena halutaan leikkiä kotia ja haikaillaan vapautta ilman vanhempien asettamia tiukkoja rajoituksia? Ihmisellä ei ole ikinä hyvä olla. Ei siis ihme, että häntä on helppo johdatella katteettomilla lupauksilla ja houkuttelevilla tarjouksilla. Niitä antaa tirehtööri Mr. Dark.

Elokuvan ilmestyessä Jonathan Pryce oli miltei tuntematon näyttelijä. Mr. Darkin roolin myötä sokeakin pystyi aistimaan hänessä piilevän karisman. Jason Robards esittää suojelevaa isää. Hän luo tarinaan samankaltaista turvallisuuden tunnetta, mitä hän toi miinan runtelemalle nuorukaiselle elokuvassa Johnny Got His Gun. Hän on se patriarkaalinen hyvä, taistelussa pahaa vastaan.

”Paha saapuu portin taa” on mielenkiintoinen tapaus. Myönnettävä kuitenkin on, että liian usein se sortuu lievään pitkäveteisyyteen. Silti se pystyy jollain tavalla muistuttamaan pahan läsnäolosta ehtoisessa arjessamme. Siksi se voi toimia mullistavana ja ahdistavana elokuvana lapselle, joka näkee tämän pienenä.

rating 30,000

05.01.2013 klo 02:20

Three

Kelly Brook on elokuvan liima ja kiima. Hän keikistelee pienissä bikineissään, saaden multisämpläävän CD:ni pykimään. Samalla hän aiheuttaa kitkaa ja vihaisia katseita kahden uroksen välille. Autiosaari, 2 miestä ja 1 kaunotar on kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti.

B-luokan tuotannoksi elokuva tarjoaa yllättävän jäntevää trilleritoimintaa. Samassa paketissa kulkee selviytyjät tyyppinen eloonjäämiskamppailu ja kiihottavan trooppinen kuvasto. Survivors-sarja lieneekin yksi elokuvan suurimmista innoittajista.

Suotta parjattu elokuva on viihdettä parhaimmillaan. Tylsiä hetkiä ei ole.

Haaksirikkoelokuvien unohdettu klassikko!

rating 80,000

04.01.2013 klo 20:59

Rovastin häämatkat

Sit se vois mennä sinne...ja sitten se vois unohtaa ton...ja sitten ne toisetkin vois luulla väärin...ja sit ne vois lopettaa hyväntahtoiseen feikkinauruun, kun tajuavat, että kaikki olikin vain suurta erehdystä.

Kotimaisen puskafarssin pioneeri kaikessa kaameudessaan.

rating 10,000

04.01.2013 klo 20:28

Starman

Pientä kulttisuosiota, ehkä Carpenterin ohjauksen takia, nauttiva Starman ei ole nappisuoritus, muttei myöskään täysin turha tekele.

Ulkoavaruudesta saapuu muukalainen rauhaisin aatoksin, harmoniassa universumin olevaisuuden kanssa. Hän on vastannut ihmiskunnan ystävälliseen kutsuun, joka lähetettiin Voyager 2 luotaimella vuonna 1977. Maankamaralle päästessään tämä ulkoavaruudellinen energiamuoto ottaa leskeksi jääneen naisen, Jennyn, ex-miehen ulkomuodon. Aluksi transformaatio pelottaa Jennyä, mutta lopulta hän kiintyy Tähtimieheen, koska tämä huokuu kaikkivoipaa ystävällisyyttä. Harmi, että lähes kaikille muille maan ihmisille Tähtimies on pelkkää riistaa ja tutkimusaineistoa.

Erityisen hienona kohtauksena mieleen painuu kauriin henkiinherättäminen, jossa Tähtimies pelastaa energiakenttänsä avulla viattoman luontokappaleen. Parantavan ihme-energian käyttämisellä on myös varjopuolensa. Se purkaa Tähtimiehen omia voimia. Jokainen hyvä teko maapallomme hyväksi vie hänet lähemmäksi kuolemaa. Siksi paluu kotiin tuntuu hyvältä idealta.

En aikaisemmin tiennyt, mutta katsottuani tämän, minulle valkeni, että Starman ja E.T. ovat lähestulkoon sama elokuva.

Starman leijui potentiaalisena käsikirjoituksena pitkään ilmassa, ja ellen ole ymmärtänyt väärin, niin Steven Spielberg oli miltei jo lyömässä projektia lukkoon, kunnes vetäytyi toiseen samanlaisista palikoista rakentuneeseen projektiin. Tämä oli tietysti legendaarinen E.T., joka jälleen kerran todisti Spielbergin bisnesmiehen vainun huimine tuotteistamisineen ja rahatuloineen. En voi kuitenkaan olla huomaamatta, että se viljelee samaa tematiikkaa kuin Starman. Ulkoavaruudesta keskuuteemme laskeutuu vieras olio, joka muuttaa muutaman ihmisen elämän totaalisesti. Samalla se saa aikaan massiivisen ajojahdin. Molemmissa on myös läsnä maaninen kotiin pääsyn glorifiointi ja avaruusolioiden ylitsevuotava hyvyys.

Starman on avaruusolennon ja naisen välinen rakkaustarina. E.T. on avaruusolennon ja lasten välinen ystävyyskertomus. Siinä lienee näiden kahden elokuvan oleellinen ero. Nyanssit vaihtelevat tämän faktan sisällä.

Mielestäni Starman on taitavampi ja aikuismaisempi, mutta E.T. jyräsi isona kulttihahmona Starmanin jonnekin sinne lumipenkan pohjalle unohduksiin.

rating 40,000

21.12.2012 klo 22:35

Ponterosa

Kurkku, oon toisaalta samaa mieltä. Katsoin leffan noin kuusi vuotta sitten.

Toisaalta Ponterosa voi olla niitä leffoja, jotka jättävät aivoihin sen lähtemättömän muistiraidan, jonka takia se kummittelee mielessä aina siihen asti, kunnes tunnustaa teoksen nerouden.

Olen vielä kahden vaiheilla. Mestariteos?/Huussinluukkukuikuilu?

rating 60,000

20.12.2012 klo 23:39

Mestarit 3

Mighty Ducks saaga jatkuu viihdyttävänä, mutta kovin samanlaisin teemoin kuin edeltäjänsä. Ennalta arvattava tarina ei pidä pihdeissään. Altavastaajan asema ja itsensä voittaminen ovat jo niin tuttua kauraa tässä joukkueessa, että mielellään näkisi jo muutakin. Lapset ovat kasvaneet, mutta laulujen aiheet ovat samat.

Paul Kariya cameoi. Harmi ettei Teemu aivan ehtinyt.

Tuotantoportaan usko elokuvasarjaan alkoi horjua vaisun ensi-illan jälkeen. Suunnitteilla oleva nelososa pantiin ironisesti jäihin.

rating 40,000

20.12.2012 klo 00:18

Jospa se vain olisi totta

Demi Mooren ja Patrick Swayzen näkymätön rakkaus saa epävirallista jatkoa, kun Reese Witherspoon ja Mark Ruffalo tapaavat kahdeksannessa ulottuvuudessa. Tuo ei kai ole virallinen termi, mutta tarkoitan tällä rajatilaa, jossa ihminen on kuollut, muttei kuitenkaan.

Romanttinen hyvänmielen elokuva ei säästä kyyneliä ilon läpi. Kukkaloistoa, myös maisema-arkkitehdin näkökulmasta, tarjoava ”chick flick” on nimittäin lajinsa parhaimmistoa.

Ohjaaja Mark Waters tykkää rypeä tyylikkäässä fantasiamaailmassaan ja hänellä on Frank Capran sielu. Tähtipölyä puhalletaan jokaisen tavallisen ihmisen arkeen sen sipaisun verran, että voidaan tarkastella asioita enkelin silmin.

Witherspoonin roolityö jäi täysin Walk the Linen varjoon, mutta ei sen takia, että hän olisi tässä huono, vaan siksi koska June Carterin rooli oli ylenpalttisen hehkutettu. Mark Ruffalo on noussut hiipien miesnäyttelijöiden eturiviin. Hän on monipuolinen ja yllättävän sulava myös tällaisena poolopaitamiehenä, joka riutuu rakastamansa naisen vuoksi.

The Curen, tuon ylihehkutetetun 80-luvulta peräisin olevan kulttibändin, biisi ”Just Like Heaven” on innoittanut leffantekijöitä ja biisi soikin mukavasti soundtrackilla.

rating 80,000

15.12.2012 klo 11:53

Charlie Wilsonin sota

Lähivuosina Hollywood on pukannut ulos paljon näitä tosielämään ja -tapahtumiin perustuvia elokuvia, jotka porautuvat mielenkiintoisiin henkilöihin, jotka eivät ole kovin tunnettuja ainakaan täällä Suomessa. Charlie Wilson on yksi tällainen nimi. Hän oli pitkäaikainen kongressiedustaja, joka tuli tunnetuksi afgaanisissien aseistajana Neuvostoliittoa vastaan. Wilson ei ollut mikään Erkki Tuomiojan kaltainen askeetikko, vaan piti naisista, viinasta ja huumeista. (Ei sillä, voihan Erkkikin pitää noista kaikista, muttei ainakaan näytä sitä julkisuuteen niin vahvasti kuin Charlie Wilson.) Mielenkiintoinen yksityiskohta hänen elämässään ajoittuu vuoteen 1986, kun tuohon aikaan vielä syyttäjänä toiminut Rudy Giuliani oli saada hänet nalkkiin hieman raisummista hotellibileistä, jotka pidettiin usean muun kongressiedustajan kanssa Las Vegasissa.

Mike Nicholsin ohjaama elokuva on komediallinen puhedraama, joka keskittyy sotakoneiston valtarakenteisiin ja poliittiseen peliin tämän kaiken takana. Rahoitus!, rahoitus! ja rahoitus! Siinä on koko poliittisen elämän sielunmaailma. Siitä syntyy houkutteleva valta, kun pääsee päättämään, mihin ihmisten kovalla työllä ansaitsemat verorahat kylvetään. Tuntuu, että maailman sodista ja rauhoista, nälänhädästä ja yltäkylläisyydestä päätetään hilpeissä cocktail-tilaisuuksissa…ja kun katsoo tätä vätysmäistä ihmiskuntaa, niin se on meille AIVAN OIKEIN.

Hyvät näyttelijät eivät verry parhaimpiin suorituksiin. Fokus on niin tiukasti dialogin etenemisessä, ettei se anna edes tilaa ylimääräiselle revittelylle. Kiva ja mielenkiintoinen aihe, joka vaatii ehkä hieman kiinnostusta lähihistorian tapahtumiin. Hyvää jatkolukemista voisi olla tutustuminen ns. Reaganin oppiin, joka tähtäsi sellaisiin poliittisiin päätöksiin, että kommunismi vähenisi maailmasta. Nyt kun katsoo maailmaa, niin tuo työ kyllä kantoi hedelmää.

rating 50,000

14.12.2012 klo 21:07

Crossroads - tienristeyksessä

Tamra Davis on aikanaan ohjannut musiikkivideon, josta minä olen pumpannut kymmenet hyvänolontunteet useina iltoina elämäni aikana. Sen lähtiessä soimaan, olen päässyt optimaaliseen mielentilaan, jossa elämä on kuin pilvissä leijailua. Yleensä tämä on tapahtunut juhlatunnelmissa ja juuri silloin kun alkoholia on juotu tarpeeksi, muttei vielä liikaa. ”But Not Tonight” on videon nimi ja se on hömppää. Hyväntuulista, hieman mahtipontista, nuoruuden mieleen tuovaa ultimaattista hömppää. Houkuttelevaa huulikimalletta, joka vetoaa ja kuumottaa minua enemmän kuin viisi Dostojevskin romaania. Tämä Britney Spears elokuva ei ole minulle yhtä henkilökohtainen, mutta kaikki tyynni, se on tehty aivan samalla konseptilla ja vetoaa varmasti Britneyn aikalaisiin eli siihen 2000-luvun alun teinisukupolveen.

Crossroads on sopivan kokoinen elokuva. Se on kolmen tytön välitilinpäätös. Lapsuuden yhteiset prinsessaleikit ja ikuisen ystävyyden valat eivät kestäneet edes raadollisiin teinivuosiin. Heistä kasvoi matkan varrella toisilleen vieraat. Vielä kerran, ennen lopullista erkanemista, he päättävät kokoontua yhteen. Lapsina maan uumaan piilotettu toivomuslaatikko päätetään kaivaa ylös. Siellä on kolme paperilappusta, jonne jokainen on aikanaan raapustanut oman pienen tytön haaveensa. Hassua, että he ovat unohtaneet jo silloiset haaveensa, mutta tästä huolimatta ne päätetään toteuttaa. Alkaa matka länsirannikolle, tietty avoautolla. Reissun aikana he oppivat tuntemaan toisensa uudelleen.

Elokuvassa kuljetetaan vain muutamaa simppeliä teemaa. Tämän takia se voi tuntua joidenkin mielestä tyhjältä. Minä kuitenkin tykkään, ettei pelata liian monilla ja kimuranteilla juonenkäänteillä. Langat pysyvät paremmin hyppysissä. Crossroads on puhdasta fiilistelyä, käsillä taputtamista ja yhteislauluja. Se ei edes pyri luomaan glamouria Britneyn ympärille, vaan pitää häntä aivan tavallisena tyttönä, joka voisi olla kuka tahansa meistä. Tuntuu kuin olisi onnistuneella rippikoululeirillä Britneyn ja hänen parhaiden kavereidensa kanssa - ja mikä parasta - ilman sitä jäykkää pastoria.

Huono vastaanotto oli selviö. Crossroads vaan on yksi niistä elokuvista, jotka tulee automaattisesti tuomita jätteeksi. Britney-elokuva ei voi olla vakavasti otettava tai edes omassa kontekstissaan mainio. No ei Britney ole minuakaan koskaan erityisesti säväyttänyt, mutta tämän perusteella hänestä saa mukavan ja iloisen kuvan. Lisäksi musiikillisesti ”I’m Not a Girl (not yet a woman)” on Britneyn parhaimpia biisejä. Se on herkkä ja kaunis balladi.

Kaksi tähteä minulta on paljon. Toinen menee Tamralle ja toinen Britneylle.

rating 40,000

14.12.2012 klo 00:06

Näin ystävien kesken

Näin/Nain ystävien kesken on keskenkasvuisille naikkosille räätälöity rakkaustarina. Se kasvaa lapsuuden tuttavuudesta, ystävyyden ja satunnaisen seksin kautta, rakkaudeksi. Kaikki järkeily ja tunteiden vastustelu päähenkilöiden välillä jää lopulta turhaksi, kun lepakonnahkasiipinen Amor alkaa viskoa nuoliaan.

Veteraaniohjaaja Ivan Reitmanilta tämä on vahva näyttö viihteellisen otteen säilymisestä. 80- ja 90-lukujen täysosumien jälkeen ura näytti jo hetken kuopatulta, mutta nyt mies on taas voimissaan.

Natalie Portman ja Ashton Kutcher ovat elokuvan vetonaulat. He tekevät yhdessä tästä ns. megaelokuvan. Kutcher on tällä kertaa terävämpi. Portmanin suorituksesta voi sen sijaan aistia pientä välityön makua, joskaan ei aivan toivotonta eläytymistä. Natalie on vain aavistuksen poissaoleva. Sillä tavalla poissaoleva, kun mies kysyy seksiä, niin nainen vetoaa päänsärkyyn. Kevin Kline on hauska lisä Kutcherin isänä. Hän on eläkeiän kynnyksellä, mutta haluaa vielä kerran imaista sakeat elämän mehut ja deittailla nuorta naista.

Arvomakuun elokuva saattaa olla tavanomainen ja lattea. Sen sijaan kohdeyleisölleen tämä on oivallisesti tehty, nautittava ihmissuhdesinkoilu. Tunnelma on, erityisesti hyvistä sivuhahmoista johtuen, rento. Näyttelijät ovat kuvauksellisia. Kuvausympäristöt sykkivät elämää ja niiden ihana tempo tarttuu myös katsojaan. Ihmissuhdekuvaus pysyy ohjaajan näpeissä. Romantikon mieli pakahtuu niissä paikoissa, kun tähtiin kirjoitetun pariskunnan rakkaus alkaa rakoilla.

Kuvitteellinen kriitikon peukkuni pysyy horisontaalitasossa, mutta jos joku pistää pyssyn ohimolle ja vaatii sen liikahtavan joko etelään tai pohjoiseen, niin kyllä se Lappiin päin alkaa sojottaa.

rating 70,000

13.12.2012 klo 00:53

Deittitemppu

Likka käy viisi jätkää läpi. Löytää heistä kaikista jotain hyvää, mutta yhdestä vielä enemmän.

Viihdyttävä deittileffa, joka ei ole tavanomaista kaavoihin kangistunutta rypistelyä. Ehkä Monica Potterin olisi voinut korvata hieman vivahteikkaammalla päänäyttelijättärellä.

rating 60,000

12.12.2012 klo 20:09

Rottatouille

Rotta keittiössä on kauhun paikka terveysviranomaisille, mutta miettikää jos tämä rotta omaa inhimillisiä piirteitä ja kaiken lisäksi sen intohimona on ”fine-dining”-tyyppinen ruoanlaitto. Jyrsijän nimi on Remy, joka jostain syystä assosioituu päässäni konjakkiin, mmmm… herahtipa oikein vesikielelle. Remylläkin herahtelee, koska hän omaa erityisen kehittyneet maku- ja hajuaistin. Tämän vuoksi rottayhteisö keksii laittaa hänet haistelemaan mahdolliset rotanmyrkyt erinäisistä herkkupaloista. Remy haluaa kuitenkin elämältään jotain suurempaa. Hänen suuri idolinsa on kokki Gusteau, mutta mitkä mahdollisuudet Remyllä on harjoittaa rakastamaansa ammattia? Zip, none, zero, nada, ei mitkään – oikeassa elämässä.

Disney-Pixar haluaa väkisin muuttaa hygieniakäsityksiä rotista ja ruoanlaitosta. Heidän mielestään on ok jos Farangin vetolaatikosta löytyy hieman rotanpaskaa. Musta surmakin oli väärin ymmärretty epidemia, jota rotat eivät tietenkään levittäneet. Disney törkeästi manipuloi lapsia hyväksymään rotat keittiössä, mutta annettakoon se anteeksi tällaisessa fiktiivisessä tarinassa. Vaarana on kuitenkin saada vääristynyt kuva keittiöhygieniasta.

Tarinaltaan joutuisa, muttei mikään ihmeellinen.

rating 60,000

02.12.2012 klo 19:05

Crank

Crank on videopelimäinen toimintaräiskäle, joka kieltämättä tuo etäisesti mieleen 80-luvun suoraotteiset action-leffat. Tätä efektiä haettiin myös markkinoinnissa, koska suurieleisesti tehtiin selväksi, ettei leffasta löydy CGI:tä tai edes vaijereita. Muistettiin toki hehkuttaa, että mukana on vanhan kunnonajan stuntteja, joista Statham tietty suoritti omansa. Uskoo ken tahtoo. Barbie ei usko.

Statham on ihan jees starba, joskin meikämustalaisen makuun omaa hivenen liikaa jalkapallohuligaanimaisia ”ladin” piirteitä. Testosteronia äijä on ainakin täynnä, kun ei tukkakaan päässä pysy.

Tässä pätkässä Stathamin roolihahmo Chev Chelios joutuu mafian syntipukiksi. Nukkuessaan häneen ruiskutetaan ainetta, joka pysäyttää sydämen, jos adrenaliinitaso laskee tietyn tason alapuolelle. Chelios on pakotettu riehumaan, ottamaan piristäviä huumeita ja jopa iskemään itseensä sähköä. Äijän pitää pysyä liikkeessä jopa panotouhuissa, josta syntyy sitten upea klassikkokohtaus.

Loppumetreillä sykettä aina vaan kiihdytetään. Huippufiiliksen pilaa ainoastaan tieto siitä, ettei se jäänytkään siihen, vaan jatko-osa on tulossa. Toisaalta muistinko jo mainita elokuvan videopelimäisyyden, joissa luonnollisesti saa aina kuoleman jälkeen aloittaa alusta uudelleen.

rating 30,000

01.12.2012 klo 18:20

I Wanna Hold Your Hand

I Wanna Hold Your Hand on 70-luvun lopulta peräisin oleva lollipoppi-piriste, joka kertoo yhdestä erityisestä keikkatapahtumasta. Se on Beatlesin ensimmäinen esiintyminen Yhdysvalloissa, joka tapahtui New Yorkissa, tarkemmin legendaarisessa Ed Sullivan Showssa vuonna 1964. I Want To Hold Your Hand oli avain, jolla avattiin amerikkalaisten sydämet. Siitä tulee myös leffan nimi.

Elokuva on komediallinen tapahtumien vyöry, jossa ei ole varsinaista juonta. Se on pikemminkin fiktiivinen tilannekuva todellisesta tapahtumasta.

Neljä tyttöä lähtee, kukin omista syistään, kohti keikkaa. Kellään ei ole lippuja, mutta jokaisella on suunnitelma saada omanlaisensa pala Beatlesista. Rosie on ainoa tosifani, jonka suuri rakkaus löytyy Paul McCartneyn vaatteista. Rosien tavoite on päästä keikalle ja ehkä mennä naimisiin Paulin kanssa.

Pam on fiilistelijä. Hän aistii tilanteen ainutlaatuisuuden. Tavoitteena on kokea lumottu ilta, jota kenties voi muistella sitten vielä vanhuuden päivillään vuonna 2033.

Grace on harrastajavalokuvaaja, joka haluaa Beatlesista ainutlaatuisia otoksia. Grace aikoo hyödyntää tilaisuuden ja nostaa harrastuksensa ammattilaisen tasolle. Hänelle Beatlesit edustavat ponnahduslautaa, jonka avulla voi loikata omaan menestykseen.

Janis ei pidä Beatlesista. Hänen mielestään yhtye on markkinoinnin kautta nostettu ilmiö, jolla ei ole mitään tekemistä oikean musiikin kanssa. Janiksen tavoite on osoittaa mieltä ”Beatleja” vastaan, oikean musiikin puolesta. Liekö hän sitten elokuvan taantumuksellinen voima vai järjen ääni?

Mukana hengailee myös pari kundia. Toinen on kuski ja toinen kulkee mukana, koska on lääpällään Janikseen.

I Wanna Hold Your Hand on Steven Spielbergin ensimmäinen elokuva vastaavan tuottajan roolissa. Ohjaus on Robert Zemeckiksen ensimmäinen. Kovat kaverit ovat siis asialla, joten olisin odottanut vähän kovempaa tykitystä. Nyt jäädään hulluttelun tasolle, joka etäisesti lemahtaa American Graffitin raadolta. Olisin odottanut jotain omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa, persoonallista panosta kyseiseltä kaksikolta. Nyt tyydytään kopioimaan George Lucasin mestariteosta.

Elokuvalle järjestettiin testinäytös, jossa se osoittautui erittäin suosituksi. Zemeckis ja muu tuotanto tekivät johtopäätöksen, että nyt on kultaa käpälässä. Testiyleisö oli kuitenkin epävalidi ja sen reaktioiden tulkinta meni pahasti metsään. Pienen budjetin elokuva ei päässyt edes omilleen, eikä siitä ole ollut jälkipolvillekaan paljon iloa. Tekijöiden olisi pitänyt vaan kohdata raaka totuus, että Beatlemania oli 80-luvun kynnyksellä menneen talven lumia. Tosifanit saattoivat käydä elokuvan nostalgiasyistä katsomassa, mutta muuten elettiin jo discobuumin aikaa.

I Wanna Hold Your Hand on ihan kiva fiilisleffa, mutta tarinaltaan ja huumoriltaan se ei paljon sykähdytä. Beatleseista löytyy satoja parempia reliikkejä, joista kaksi mm. yhä hengittää.

rating 30,000

01.12.2012 klo 16:44

Neljä veljeä

Fionnula Flanaganin esittämä äitihahmo, Evelyn Mercer, luo alkumetreillä vahvaa emotionaalista sedimenttiä elokuvan haudassa lojuvien luiden ympärille, mutta neljän veljeksen ratsastaessa paikalle meno taipuu kovisteluksi ja pyssyn paukutteluksi. Samalla siitä häviää se draamallinen jännite, jonka Flanaganin äiti teresamainen hahmo on vaivalla luonut. Jäljelle jää lattea kostotarina, jota ei ole kirjoitettu kovin kiinnostavaksi. Pikemminkin melko sekava juoni jättää hahmojen motiivit hämärän peittoon. Elokuva on epäuskottava ja pakottaen synnytetty.

Nuorella Singletonilla oli asiaa 90-luvun alussa. Hän teki parhaat elokuvansa silloin. 2000-luvulle tultaessa hänestä kuoriutui ammattiohjaaja, joka ei enää pura omia frustraatioitaan ja kokemuksiaan kuviksi. Tämän vuoksi Singletonin uudemmat leffat ovat jättäneet minut kylmäksi. Yksi vihainen nuori mies on jälleen kerran tehnyt sovinnon ristiriitaisen yhteiskunnan kanssa. Pistää pikkaisen harmittamaan.

rating 20,000

30.11.2012 klo 21:36

Cloverfield

Cloverfield on mielenkiintoinen, mutta ei lopulta niin tajunnanräjäyttävä, kuin sen ilmestymisvuonna annettiin ymmärtää. Voittaa toki kämäisen [REC]:in kaikilla mittapuilla, myös käsivaravideoinnin osalta.

Cloverfield on iso elokuva, joka ei kuitenkaan halua näyttää isolta. Se haluaa selvästi lokeroitua Blair Witch Projectin kaltaiseksi kulttileffaksi, mutta yhtälö on näin suurilla tuotantoarvoilla mahdoton. Cloverfieldin tekijöiden ei silti kannata hävetä. Se on viihdyttävä elokuva nuorisomassoille, jotka luulevat olevansa uniikkeja.

Pelottavaa ja kihelmöivintä elokuvassa ovat ne hetket, kun katastrofin aiheuttajaa ei nähdä. Roolihahmot ovat ällikällä lyötyjä, kun eivät tiedä mikä kaupunkiin on iskenyt. Sekasorron ja epätietoisuuden luomisessa Cloverfield onnistuu siis hyvin. Lisäksi uskallus lähteä toteuttamaan tällaista tuotantoa on hatunnoston arvoinen. Monella ei olisi pokka riittänyt näin suuren budjetin katastrofikotivideoon.

rating 40,000

29.11.2012 klo 22:05

Majuri Dundee

Majuri Dundee on Amerikan sisällissotaan sijoittuva Western, joka ei kuulu genrensä parhaimmistoon. Se on selvästi hajanaisempi kokonaisuus kuin Peckinpahin aikaisempi Viheltävät luodit, mutta sille löytyy syynsä.

Elokuva kohtasi kuvauspaikoilla hillittömiä ongelmia. Peckinpah riekkui kännissä ja haastoi tapansa mukaan riitaa kaikille. Päänäyttelijä Charlton Heston joutui välillä jopa ottamaan ohjaustuolin oman perseensä alle.

Myös leikkausvaihe oli ongelmallinen, koska ohjaajan näkemys uhkasi venyä yli 4-tuntiseksi eepokseksi, joka olisi sisältänyt toistuvia hidastuksia ja enemmän väkivaltaa. Juuri niitä elementtejä, joista Peckinpah myöhemmin tuli tunnetuksi. Tällä kertaa studio sai vielä viimeisen sanan. Saksia oli käytettävä ahkerammin. Ehkä juuri siksi Majuri Dundee jää hieman latteaksi. Se ei ole visionsa peilikuva.

Ensi-illan jälkeen 136-minuuttisesta elokuvasta leikattiin vielä rapiat 13 minuuttia pois. Tämä jätti sisällön todella reikäiseksi. Tämä katsomani, vuonna 2005 julkaistu, tallenne on onneksi tuo alkuperäinen 136-minuuttinen. Uusversioon sävellettiin myös uusi musiikki, siten kuin Peckinpah olisi sen halunnut. Vuoden 2005 julkaisu on toki vielä kaukana Peckinpahin alkuperäisestä 4 tunnin näkemyksestä. Monet hekumoivat sen perään, mutta minun on vaikea uskoa, että olisin jaksanut katsoa vielä tästäkin puolta pidemmän version. Vaikea kuvitella se lisäarvo, vaikka kuinka ohjaajana olisi Mr. Peckinpah.

Majuri Dundee on aikansa tapaan poliittisesti korrekti, hieman tylsä, mutta ei kuitenkaan ohjaajansa vaikutuksesta. Se on täydellinen havaintoväline siitä, millainen on suuren tuotannon kompromissielokuva. Samalla se on näyte studioiden kyvystä pilata taiteelliset ponnistelut.

Juonikuviossa on tuttu vihamies asetelma, jossa sotakirveet haudataan väliaikaisesti yhteisen tavoitteen puolesta. Pinnan alla pulputtavan vihan voi aistia etäisesti, mutta välien lämpeneminen vaikuttaa selviöltä.

Miehisten miesten maailma on Peckinpahin maailma. Bloody Sam ei ole feministien lempiohjaaja. Hänen elokuvissaan mies ei sure sitä, että petti rakastamaansa naista, vaan sitä, että jäi siitä kiinni.

Intiaanikuva on tutun vihamielinen. Brutaalin intiaanipäällikkö Charriban näkökantoja ei paljon kysellä. Hän on tarinan syntipukki ja ultimaattinen paha. Näissä yksinkertaistavissa karrikoinneissaan Peckinpah on monien mielestä lapsellinen, toiset taas arvostavat tämän sortin uskaliaisuutta.

Nimiosan Charlton Heston todennäköisesti luuli, että tämä rooli olisi hänen pääsylippunsa suureen taiteelliseen tunnustukseen. Hän selvästi yliarvioi roolin merkityksen uralleen. Turhaan huhki ja teki ympäripyöreitä päiviä saattaakseen tämän projektin pakonomaiseen loppuunsa. Hestonin vire kärsii. Hän ei ole parhaimmillaan. Richard Harris on vakuuttavampi kyynisen Kapteeni Tyreenin osassa. Harriksen silmissä on enemmän uskottavuutta, niistä ei heijastu tulevat gaalapalkinnot, vaan hän keskittyy katkeran roolihahmonsa pienieleiseen tulkintaan.

Kaikesta huolimatta, ja ehkä juuri siksi, suositukseni lähtevät Majuri Dundeen sijasta Krokotiili Dundeen suuntaan.

rating 30,000

23.11.2012 klo 23:33

Battle Royale 2: Koston aika

Battle Royale II: Reqiu, Reggea, Requm äh… ja joku älytön oivallus sielunmessusta perässä. Kuulostaa ylväältä, mutta näyttää paskalta ja sille se myös tuntuu.

Kinji Fukasaku ohjasi ensimmäisen osan, joka on yksi lempielokuvistani. Hän aloitti myös jatko-osan kuvaukset, mutta vanhan miehen fysiikka ei kestänyt prosessia, joten hänen poikansa Kinta Fukasaku jatkoi elokuvan maaliin. Ei olisi kannattanut. Tämä luo ikävän ripulinruskean heijasteen alkuperäiselle elokuvalle. No ei auta, vaan pitää ottaa tämä vastaan katkerana epäonnistumisena. Harmi sinänsä, ettei Kinji saanut vietyä tätä henkilökohtaisesti läpi, koska lopputulos olisi ollut taatusti aivan toisen näköinen.

Tässä versiossa Kinjin käsialaa on vain yksi kohtaus, jossa Takeshi Kitano esiintyy ensimmäisen kerran. Ilmankos se kohtaus tuntuikin irralliselta palaselta aivan järjettömässä kokonaisuudessa. Ei mitään pointtia kyseisellä otoksella, mutta ymmärrän, että kunnianosoituksena isälleen, Kinta ei halunnut poistaakaan sitä lopullisesta versiosta. Nyt molempien osuudet vaan huonontavat kokonaisuutta. Tuntuu kuin koko elokuva olisi tehty yhden kohtauksen ehdoilla. Tämä on hyvä esimerkki siitä, ettei ohjaajan merkitystä elokuvan lopputulokselle voida väheksyä. Samasta käsikirjoituksesta kyetään tuottamaan ulostetta ja kultaa.

Tappamisen ideaa on hieman jalostettu, mutta pääasia kuitenkin on, että tapetaan. Harmi ettei siinäkään päästä samaan jännitteeseen kuin ykkösessä. Kuka kuolee seuraavaksi ja millä tavalla. Siinä yksi elementti, joka toimi ensimmäisessä BR:ssä. Nyt kaikki on sekavampaa. Aivan sama kuka kuolee. Aivan sama räjähtääkö kaulapanta, saako luodista päähän vai nokkiiko kenties riikinkukko perskarvat.

Täytyy myöntää, että jos jo ensimmäisestäkin Battle Royalesta piti hakea sitä paljon hehkutettua yhteiskuntakritiikkiä suurennuslasilla, niin tämä Battle Royale with cheese versio hukkuu johonkin älyttömään tekoanarkiaan. Tässä on kauheasti älinää, mölinää ja riehumista, mutta todella vähän asiaa.

Kahden päivän viikonloppukänni ja sitä seuraavan sunnuntain krapulaleffaksi BR kakkonen, niin maanantaiaamun kello kuuden herätys alkaa tuntua kaksin verroin ahdistavammalta.

rating 10,000

23.11.2012 klo 23:26

Skipataan joulu

Tuli yllätyksenä, että Skipataan Joulu on oikeusromaanien erikoismiehen, John Grishamin, käsialaa. No, kovanahkaisilla miehilläkin on pehmeämpi puolensa. Grishamkin on ollut lapsi, joka on ratsastanut joulupukin polvella ja uskonut joulun ihmeisiin. Sitä paitsi kyllä jokaisella oikealla kirjailijalla pitää olla myös oma joulutarinansa.

Näyttelijä Tim Allen alkaa olla jo itsessään amerikkalainen jouluperinne. Santa Clause loi maineen ja nyt hän on jo miltei etiketöity jenkkiläisen glögipullon kylkeen. En tosin ole varma hörpitäänkö siellä päin maailmaa glögiä. Tässä elokuvassa Allen ensi alkuun hieman kursailee, mutta kyllä se siitä pikku hiljaa herää henkiin – meinaan joulun henki.

Elokuva perustuu siihen tuttuun jokavuotiseen mussutukseen, että joulu on markkinamarkojen järjestämää hömpötystä, jota perheelliset ovat pakotettuja viettämään, riippumatta siitä onko joulumieltä vai ei.

Kranksien perheen ainoa lapsi, tytär Blair, viettää ensimmäistä jouluaan poissa kotoa. Perheen isä Luther (Tim Allen) päättää tämän vuoksi skipata koko joulun ja saa suostuteltua vaimonsa Noran (Jamie Lee Curtis) mukaan suunnitelmaan. Lutherin kiikarissa on unelmaloma Bermudalle, joka on taloudellisesti ulottuvilla, koska se raha joka normaalisti kuluisi joulusesonkiin riittää kahteen kultaiseen risteilytikettiin.

But not so fast my little friend. Tätä lomasuunnitelmaa eivät Kranksien sidosryhmät sulata. Partiolaisten naamat sulavat ketutuksesta, kun Kranksit eivät hanki perinteistä joulukuustaan heiltä. Hymy hyytyy myös poliiseilta, koska vuosikalenteri jää ensimmäisen kerran omiin hyppysiin. Kranksit eivät aio edes asentaa taloonsa juhlavalaistusta. Tämä seikka nyppii naapureita ja erityisesti Vic Frohmeyeria (Dan Aykroid), jota huolestuttaa, miten käy katujen välisissä koristelukisoissa, kun yksi talo on pimeä kuin Lepakkoluolan vintti.

Nora yrittää saada Lutheria vielä harkitsemaan joulunviettoa kotimaisemissa, mutta Luther on päätöksensä tehnyt. Häntä aletaan tituleerata virallisena saiturina, ”Ebenezer Scroogena”, joka kieltäessään joulun itseltään, pilaa sen myös muilta. Sitten saapuu yllätyspuhelu heidän tyttäreltään Perusta. Hän on koti-ikävissään päättänyt sittenkin tulla viettämään joulua lapsuuden kotiin. Alkaa järjetön hässäkkä ja suunnitelmien uudelleen organisointi. Aikaa on todella vähän. Pystyyn kuolleesta joulukuusesta saa maksaa maltaita ja kaikki lempi-kinkutkin on myyty loppuun.

Skipataan joulu on perinteinen joulukomedia, jossa aluksi yritetään kovettaa sielu tältä valkoiselta juhlien kuningattarelta, mutta sitten käy lämmin henkäys talvi säässä, kun joulu on, kun joulu on.

Jouluelokuvia on mahdoton vihata, mutta eipä tästä klassikoksikaan ole. Aattona menee ajanvietteenä, kun pukin odottelu alkaa käydä hermoille. Vaihtoehtoisesti voi varastoida Tapanin-iltaan, kun kaikki uudet pelit on pelattu, suklaat syöty ja liikkuakaan ei jaksa kuin vyörymällä. Silloin tämä on omiaan viihdyttämään ähkyistä juhlakansaa. Eipä tämä varsinaisesti naurata, mutta pikkuisen hymyilyttää.

Elokuva murskattiin kriitikoiden toimesta täysin, mutta löysempää tonttulakkia heille, hyvää joulumieltä meille.

rating 30,000

23.11.2012 klo 23:19

Päätään pidempi

Renessanssimies viittaa päähenkilömme uuteen kukoistukseen, miltei valaistumiseen.

Danny DeViton esittämä kaavoihin kangistunut, ehkä jo korpuksi kuivunut, Bill Drago saa kenkää markkinointihommista. Työvoimatoimisto järjestää hänelle uuden duunin armeijan koulutuspuolelta. Se on jämähomma, jossa Bill saa opetettavakseen joukon toivottoman tuntuisia alokkaita. Nämä alokkaat ovat pohjasakkaa. Esimerkiksi Kersantti Cass (Gregory Hines), näkee heidät pahnan pohjimmaisena aineksena, joka tulee jättämään orastavan militaariuransa kesken heti kättelyssä. Nähdessään ensi kertaa luokkansa Drago on tismalleen samaa mieltä, mutta sitten yhden Shakespearen sitaatin kautta syttyy kipinä, joka muuttaa kaiken. Sivistyksen aalto pyyhkäisee ylitse, luoden energiaa oppilaiden lisäksi myös opettajaan. Alokkaat alkavat janota tietoa ja samalla itsevarmuus alkaa itää heidän ennen niin epävarmoissa sieluissaan. Mielen uskomaton voima saa aikaan ihmeitä ja nostaa nämä ressukat uudelle tietoisuuden tasolle. It’s all up in your head!

Renessanssimies on puhdasta ajankuludraamaa, jonka ongelmana on se yleinen tämän tyyppisiä elokuvia vaivaava sappikivi. Tekijät eivät ole osanneet päättää komedian ja draaman välillä, joten ovat tehneet vähän molempia. Laitetaan kolme köyhää yhteen ja saadaan yksi rikas? Ei se mene niin! Sotkua tulee ja sekavaa on. Naurut eivät todellakaan raikaa niille pedatuissa paikoissa. Draamapuolelta voi suurennuslasilla löytää pientä paloa, kun rumista ankanpoikasista alkaa kuoriutua joutsenia, mutta näiden alokkaiden kehityskertomusten ulkopuolella elokuva on rutikuiva.

Danny De Viton esittämä opettajahahmo ei nouse suurten esikuviensa tasolle. Vertailtaessa esimerkiksi Mr. Chipsiin tai John Keatingiin, niin Bill Drago on vain huvittava miniatyyrikarikatyyri, joka ei taivu emotionaaliseen koskettavuuteen. Hänestä uupuu myös luovuus ja vimma.

Upseeri ja Herrasmies viitteet ovat selvät, mutta tämä ei nouse sotilaskuvaustenkaan kärkipäähän. Gregory Hines on tanssija ja koomikko. Silti hänestä yritetään tehdä jotain Louis Gossett Jr.:n tapaista ärjyä. Sillistä ei saa lintua.

Elokuvassa on muitakin ongelmia. Huumoria yritetään virittää, mutta olisi suosiolla pitänyt mennä enemmän sinne poliisiopistojen suuntaan. Nyt herjoja pidätellään kuin pieruja kirkonmenoissa. Sotilaskoulutus ei näytä raa’alta touhulta, vaan lähinnä koko perheelle sovitetulta kesäleiriltä, joka vain yrittää jäljitellä kasarmitouhuja. Elokuvan ainoa tarttumapinta on onnellisessa sanomassa. Luuseritkin voivat joskus onnistua.

rating 30,000

14.11.2012 klo 19:37

Sovinto

Harvemmin kokee enää sitä fiilistä, kun leffalle haluaa välittömästi katsomisen jälkeen läväyttää täydet viisi tähteä. Sovinnon kohdalla kävi näin, vaikka en pitänytkään elokuvan suomenkielisestä nimestä. No ei nimi elokuvan sisältöä pahenna.

Sovinto on ruotsalainen näkemys suomalaisista maahanmuuttajista, jotka olivat nimenomaan niitä paljon toivottuja työperäisin syin saapuneita. Suomalaiset olivat hyviä työntekijöitä, mutta kuten usein käy, eristäytyivät vapaa-aikanaan omiin oloihinsa. Toiset lievittivät elämisen tuskaa kaatamalla soppaa oikein urakalla. Leenan (Noomi Rapace & Tehilla Blad) isälle (Ville Virtanen) käy näin. Juurettomuuden tunne ajaa kossun hajuiseen perhehelvettiin. Lapset sopeutuvat hyvin ruotsalaiseen yhteiskuntaan ja kieleen, mutta joutuvat tasapainoilemaan, koska kotona pidetään vielä osittain kiinni suomalaisista juurista. Vanhemmat eivät kerta kaikkiaan uskalla heittäytyä uuden isänmaansa syleilyyn yhtä ennakkoluulottomasti kuin lapsensa. He kääntyvät sisäänpäin, masentuvat, menettävät hermonsa. Olon käydessä sietämättömäksi he lopulta sortuvat väkivaltaan. Kirkkain silmin ja vilpittömin mielin unelmiaan jahtaamaan lähtenyt sukupolvi hukkuu hiljalleen nuhjuisen lähiön raunioihin.

Tavoite oli tietty korkealla. Ei kai kukaan vapaaehtoisesti rytökasaan sukella. Maailmalla on vaan tapana lannistaa. Eivät Leenankaan vanhemmat alkuunsa olleet noin lohduttomassa jamassa. Heistä yhä löytyy inhimillinen ihminen, mutta se kärsii pahasti. Voi miksi he aikanaan päättivät edes hankkia lapsia. Oliko se hetken hurmaa ja uskoa ruusuiseen perhe-elämään. En osaa sanoa, mutta joka tapauksessa lopputulos poikkeaa haavekuvasta. On sydäntä repivää katsoa, kuinka lapsi joutuu ottamaan vastuun pikkuveljestään ja samalla kantamaan itseään eteenpäin elämässä. Hänen lapsuutensa on olla aikuinen.

Kimmo on hyvää tarkoittava isä, mutta taistelijaa hänestä ei saa. Kimmo tarttuu liian helposti pulloon ja sen kautta muuttuu väkivaltaiseksi. Hän katkeroituu. Itkee elämänsä alaspäin johtavaa suuntaa paskat kalsareissa, silmät rähmääntyneinä. Äiti, Aili (Outi Mäenpää), lyö pökköä pesään. Korostaa miehensä saamattomuutta. Huutaa. Raivoaa. Menettää hermonsa ja lopulta kohdistaa vihan myös lapsiinsa. Ei pahuuttaan, mutta aivan varmasti katuen, miksi piti sekaantua tuollaiseen nahjusmaiseen mieheen. Luulen, että Aili myös alitajuisesti kiroaa sen päivän, kun päätti lähteä Ruotsiin.

Leenalle jää koulun ja uintiharrastuksen oheen myös arkirutiinit, jotka yleensä kuuluvat vanhemmille. Hän kantaa taakkansa yllättävällä sitkeydellä. Ystäviä ei tohdi kutsua kotiin, koska häpeä omista vanhemmista iskee toisinaan lujaa. Huoneistokin alkaa muistuttaa sikolättiä. Ei sinne mielellään ketään pyydä. Maailman paino kasvaa pienen tytön sisällä. Leena varmasti tunnistaa itsessään samoja ominaisuuksia kuin vanhemmissaan, varsinkin äidissään, mutta toisaalta tietoisesti alkaa vieraannuttaa itseään verisiteiden kahlitsevista siteistä. Hän aidosti pitää Ruotsista. Hän haluaa itselleen tulevaisuuden. Vanhemmat ovat hänen henkisestä näkökulmastaan kaukana. Heistä ei ole tulevaisuudessa paljon kerrottavaa.

Sovinto viittaa nykypäivään. Elokuva kerrotaan kahdella eri aikatasolla. Leena saa juuri ennen jouluaattoa tiedon lapsuuden kaupunkinsa sairaalasta. Hänen äitinsä tekee kuolemaa. Leena lähtee ajamaan yön selkään Tukholmasta kohti pientä Ystadia. Mukaan lähtevät myös hänen miehensä (Ola Rapace) ja lapset. Vanhan kotioven avaaminen tuo mukanaan muistoja. Elokuva palaa käsin kosketeltavasti 70-luvulle. Leenalle se tarkoittaa paluuta lapsuuden kipeisiin asioihin. Tunteet ottavat hänestä vallan ja hän löytää itsestään myös oman äitinsä kaltaisia piirteitä, joita inhosi pienenä. Hän huutaa omalle miehelleen, eikä pysty hillitsemään itseään. Äidin kohtaaminen saa mielen myllertämään.

Outi Mäenpää ja Ville Virtanen ovat näin suomalaisnäkökulmasta katsoen elokuvan mielenkiintoisimmat hahmot. Heistä annetaan kyllä oikein hehkeä kuva. Suomikuva kiillottuu kerrasta. Molemmat ovat erittäin aidon tuntuisia, mistä kertoo jo Mäenpään saama Guldbagge. Rapacen esittämä aikuinen Leena on lähinnä mietteissään ajelehtiva hahmo. Tehilla Bladin nuori Leena on ihan uskottava. Päähuomio kohdistuu silti Villen Ja Outin hahmoihin. Näkökulma on jopa hämmästyttävän aikuisia ymmärtävä. Lasisen perhe-elämän kärsijöinä nähdään myös isä ja äiti. Leena pääsi pois. Aili ja Kimmo jämähtivät paikoilleen.

Paremmin näyttelijänä tunnetulta Pernilla Augustilta tämä on ensimmäinen täyspitkä elokuvaohjaus. Jälki on hämmästyttävän kypsää. Tyylilliset seikat (70-luvun sisustus, vaatetus, lähiöelämä jne.) ja elokuvan henkinen ahdistavuus on limitetty yhteen täydellisyyttä hipoen. Tarina perustuu löyhästi tositapahtumiin. Sen on kirjoittanut maahanmuuttaja perheessä kasvanut ruotsalainen Susanna Alakoski.

Hyvä katsomiskokemus, joka ennen kaikkea muistuttaa elämän todellisesta luonteesta. Pilvilinnat ovat köyhälle petollisia.

rating 100,000

18.10.2012 klo 22:28

Kaupungin nopeimmat kytät

Perustoimintakomediaa 80-luvulta. Jäljittelee jotain Beverly Hillsin Kytän ainutlaatuisuutta, mutta kudit jää hieman vajaaksi, niin toiminnassa kuin huumorissa.

Silti ihan kiva.

jossu82 ehkä sanoisi

"kerran katsottava"...tai

"ihan ok"...tai

"ihan ok ja katsottava"...tai

"ihan menettelee"

Jos jossu82 oikein juttu päälle sattuu, niin hän saattaisi jopa avautua tyyliin.

"menetteli, muutamissa kohdissa nauratti"

rating 30,000

18.10.2012 klo 21:40

Kovaa peliä Chinatownissa

Kovaa peliä Chinatownissa on selkeää vanhan kunnon ajan toimintaa. Aseita on joka puolella ja niitä on paljon. Mätää kyttää ja hyvää kopardia löytyy. Löytyy myös vinosilmää ja mukavan rasistista artikulointia. Kaikki itämaiset stereotypiat käydään läpi ja se on hyvä.

Mark Wahlberg ja Fatboy Slim ovat oiva pariskunta. Heidän välillään kukkii komiikka, mutta myös koskettavuus raaputetaan esiin, kun sen aika on. Varsinkin Chown esiintyminen on huikeaa katseltavaa. Kaksijakoisessa roolissaan hän toimii varsin coolisti ja saa ilmeisimmän sankariloppunsa.

Kestää monta katselukertaa. Sisältää ryminätakuun. Kun maailma ja raha-asiat painaa, niin tällä ne voi huuhtoa hetkeksi mielestä. Varsinkin jos jääkaapista ei satu löytymään olutta, niin tämä on hyvä korvike kaikille maailman kaljanalleille.

rating 80,000

18.10.2012 klo 21:03

London

London is still in New York, but running away from him!

Tuohon voi tiivistää miehen tuskan, kun hän kamoissaan haikailee ex-muijan perään. Syd (Chris Evans) nappaa kadulta valkokaulusdiileri Batemanin (Jason Statham) messiin ja lähtee kuokkimaan exänsä läksiäisbileisiin. London (Jessica Biel) on nimittäin jättämässä New Yorkin tomut taakseen.

Juhlissa Syd (Chris Evans) ja hänen outo ystävänsä lukkiutuvat vessaan ja alkavat käydä flashbackina menneisyyksiään läpi. Hysteeriset juhlavieraat ovat kauhuissaan kutsumattomista vieraista, mutta toisaalta heissä huomaa innostuneen kihelmöinnin, kun tylsät bileet saivat odottamatonta säpinää luittensa päälle. Lopussa London päättää antaa Sydille vielä mahdollisuuden, mutta onko se enemmän sääliä kuin rakkautta? Päättäkää itse.

Normeista poikkeava elokuvan rakenne viehättää minua jonkin verran. Kaksi miestä eristäytyy ja alkaa avautua toisilleen. Toki tiesin, että kyllä miehetkin puhuvat ja pussaavat. Ihmissuhteiden spekulointi on mielenkiintoista. Tulee ihan tirkistelyfiilis. Batemanin potenssiongelmat eivät tosin voisi vähempää kiinnostaa. Kun ei seiso, niin ei seiso! Älkää menkö syvemmälle, varsinkaan sillä löysällä.

rating 50,000

18.10.2012 klo 18:47

Unta vai rakkautta?

Sandra Bullock on parhaimmillaan välitön ja hauska. Unta vai rakkautta elokuva kuuluu Sandran bravuureihin. Sandrassa on kyllä söpöintä se, että hän on valloittavimmillaan juuri silloin, kun hän esittää naista, jota kukaan ei halua. Se on niin ristiriitaisen hunajaista, koska oikeastihan kukaan mies ei voi olla noteeraamatta häntä.

Kaikki muistaa Sabrinan. Tuon isotissisen italialaisen laulajan, siis amerikkalaisen elokuvan, jossa Sabrinaa näytteli ihastuttava Audrey Hepburn. Sabrinan perään vihelteli molemmat veljekset. Sama teema esiintyy myös tässä elokuvassa.

Lucy (Bullock) tekee pitkäveteistä työtään metron lippuluukulla. Istuu sellaisessa pömpelissä ja pyörittelee pikkurahaa. Yksi vakio työmatkalainen Peter (Peter Gallagher) on hänen päivänsä piristys. Komea tumma mies kiirehtii joka arkipäivä junaan, vaihtaa pari sanaa ja Lucy alkaakin jo haaveilla avioliitosta hänen kanssaan. Peter ei huomioi ihanaista assanvessankassaamme sen kummemmin, vaikka Lucy pistää peliin kaiken ulkoisen ja sisäisen viehätysvoimansa.

Eräänä päivänä tapahtuu kauheita. Lucy joutuu sekaantumaan Peterin elämään vahingon kautta. Samalla hänen elämäänsä vyöryy koko Peterin suku, mukaan lukien hänen veljensä Jack (Bill Pullman). Jack rakastuu Lucyyn, ja kappas, rakkaudentriangeli on valmis.

Kiperä tilanne ei nosta myrskyn kaltaista mustasukkaisuutta, jonka seurauksena juodaan pullo viinaa ja hakataan nainen ja kilpakosija mustelmille, vaan asiat käsitellään lämminhenkisemmin. Minä pidän tällaisesta sivistyneestä touhusta. En halua olla vulgäärin käytöksen ystävä, edes filmiä katsellessani.

Mukaan ympätty jouluteema tuo leffaan kanelitangollisen ja mistelinoksan verran lisää kimaltavaa hohtoa. Tähän saa siis painaa myös pienen jouluklassikon leiman.

Jack Warden ja Peter Boyle ovat elokuvan oivalliset papparaiset, jotka tuskan hetkillä antavat Lucylle niin lohduttavia sanoja, että tulee ihan oma vaari mieleen. Kosteat ryppyjen ympäröimät verestävät vanhan miehen silmät ovat kuin uskollisen koiran hännän vispaukset, kun isäntä palaa kotiin viiden viikon mittaiselta ryyppyreissultaan. Nämä vanhat miehet ovat patriarkkoja, jotka ovat luoneet amerikkalaisen perheen mallin. He ottavat uudet ihmiset ehdoitta, ilman turhia kysymyksiä, vastaan. Kodikas perhe on usein myös päämiehensä näköinen. Omalaatuisuus ja huumori kulkevat näissä ihmisissä käsi kädessä. Välitöntä olemusta ei saa ihmisessä väkisin esiin. Se kasvaa sisään elämänkokemuksen myötä. Tietty toiset vetävät naama tiukassa irveessä läpi elämän, suorituksesta seuraavaan siirtyen. He eivät usein ymmärrä näitä hassuttelijoita ja oman elämänsä täppääjiä.

Tämän elokuvan kohdalla on ehdottomasti heiluteltava pienimuotoista romcom-klassikkokorttia.

rating 80,000

17.10.2012 klo 21:30

Ramses ja unet

Tietosanakirjoista ja isoista matkailujulisteista käsivaralla kuvattuja saviruukkuja ja mytologista höpinää muinaisten egyptiläisten elämästä.

Todella puuduttavaa, mutta ehdottoman sivistää ja taiteellista.

Henkii hyvin sitä tunnelmaa, mitä 80-luvun suomalainen peruskouluopetus halusi tarjota tiedonjanoisille nuorilleen. Ei ihme, että moni kuoli pystyyn, toiset istualleen.

rating 10,000

17.10.2012 klo 20:50

Halloween

Harmillinen pettymys!

Zombie kuuluu suosikkiohjaajiini. Hän osaa panostaa tietynlaiseen lintukotomaiseen 70-luvun tunnelmaan, jossa on isoja pallomaisia kalsarikuoseja ja järjettömän kokoisia lahkeita tummansinisissä Leviksissä. Psykedeelinen kauhu tulee kuvioon aina varoittamatta. Se iskee kuin tuntematon raivohullu, rauhallisen sunnuntai-illan jälkeen, maanantain aamuyön tunteina, eteisen ikkunan läpi. Rynnii halkomakirveen kanssa nukkuvan isän, äidin ja lopulta pienen lapsen kimppuun. Hakkaa kaikki tunnistamattomaksi verimössöksi ja pieniksi luunpalasiksi. Lopuksi hän katoaa yönpimeyteen ilman ainuttakaan katumuksen tai säälin tunnetta. Nämä mielipuolet elävät törkyisissä lautahökkeleissään, joissa kärpästen miehittämät voikimpaleet härskiintyvät rotanpaskaisilla pöydillä. Voivat toki asua myös asuntovaunuparkeissa. Ulko-olemuksessa korostuvat mätänevät hampaat ja rasvainen liehuletti. Sanavarasto koostuu fuckista ja cuntista. Porukka lisääntyy keskenään ja tämän vuoksi heitä kutsutaan sivistyssanalla degeneroituneet.

Pidän tästä elämäntyylistä ja sen tarjoamista vapauden mahdollisuuksista.

Tämän Halloweenin uusversion alku on todella lupaava, mutta sitten alkaa sarjalahtaus, joka ei olekaan tätä mystisen brutaalia houretappamista. Päinvastoin, meininki on kuin missä tahansa muussa sarjamurhaaja leffassa. Tunnelmassa se jää totaalisesti Carpenterin klassikon jalkoihin. Voiko muutenkaan lavastettu 70-luvun tunnelma yltää aidon 70-luvun kuvauksen tasolle, jota Carpenterin versio edusti Blue Oyster Cultteineen kaikkineen?

Tuomitsen uusversion, teemaan sopivasti, suoraan helvettiin.

rating 20,000

11.10.2012 klo 23:44

Haaksirikkohuijaus

Nykyään erilaisissa kohu-uutisissa viihtyvä Amanda Bynes tähdittää tätä elokuvaa. Hänen vitaalinen nuoruutensa on leffan ehdoton vahvuus. Pidän tuon tytön pirteydestä.

Bynesin esittämä Jenny on totaalisen kaukoihastunut suosittuun rokkistaraan. Vuori ei tunnetusti siirry Mooseksen luo, joten Jenny tekee suunnitelman, jonka tarkoituksena on valloittaa popparin sydän. Hän valitsee kesätyöpaikan idolinsa kiertuekalenterin perusteella. He päätyvät samaan laivaan, joka myrskyn keinuttamana heittää molemmat veden varaan. Pariskunta haaksirikkoutuu autiolle saarelle, jossa Jennylle avautuu elämänsä tilaisuus tehdä itseään tykö. Harmi vaan, että kilpakosijatar sattuu samoille apajille.

Paljon elokuvia nähneille tämä on hieman valju ja ennalta arvattava katselukokemus. Pystyn kuitenkin ymmärtämään, että teini-ikäiselle katsojalle, jolla on vielä lapsen usko maailman ihanuuteen, tämä voi tuntua maailman parhaalle elokuvalle. Myönnän, että minä olisin tykännyt tästä täysillä vielä viisitoistavuotiaana. Itse asiassa vielä lukioikäisenäkin nautin sydämeni pohjasta kaiken maailman teininoitasarjoista. Ei mua mitkään takapotkubemarit kiinnostanut.

Elokuvan puikoista löytyy Randal Kleiser, mies jonka käsistä lähti ilmiömäinen Grease. Hän osaa asiansa ja on totaalisen vihkiytynyt nuorison palvelukseen. Mahtava lähes 40-vuotinen ura teinien ehdoilla tekee hänestä Amerikan Jyrki Hämäläisen.

rating 20,000

10.10.2012 klo 23:40

Viheltävät luodit

Peckinpah muistetaan ohjaajana, joka 60-luvun lopulla kuljetti elokuvataidetta väkivaltaisempaan suuntaan. Ennen sitä hän ehti tekemään yhden ikimuistoisimmista western-elokuvista, josta löytyy myös verisiä hetkiä, mutta perusvireenä on perinteinen lännenelokuvien kavioiden kopina.

Aiheena on vaarallinen kultakuljetus, jonka ottaa hoitaakseen kolmikko, johon kuuluu kaksi ikääntyvää miestä ja nuorempi kloppi. Tämä tuttu kuvio on myöhemmin toistettu lukuisissa länkkäreissä. Parhaiten muistetaan Eastwoodin Armoton. Viheltävissä luodeissa roikotetaan mukana melko turhaa naiskuviota, mutta romantiikka oli vielä 60-luvulla voimissaan. Nainen piti laittaa pulaan, että könsikäs voi hänet pelastaa. Nykyään on onneksi tasa-arvo, jonka takia naisia ei tarvitse erikseen huomioida.

Randolph Scott ja Joel McRea ovet elokuvan ehdottomat helmet. Heidän roolihahmonsa Gil Westrum ja Steve Judd ovat vanhoja kaveruksia, jotka elämänmeno on aikojen saatossa vienyt eri suuntiin. Toinen on säilyttänyt periaatteensa. Toisen moraalikäsitykset ovat hieman hämärtyneet maailman myrskyissä. Nyt kohtalo on johdattanut heidät takaisin yhteen. Kaverusten väliset dialogit ja sanattomat viestit ovat leffan parasta antia. Heidän välilleen syntyvä jännite on hyvin luotu. Kaiken kattava puhdistava huomio tehdään, kun toinen toteaa, että ei hän ollut myynyt periaatteitaan, vaan pelkästään unohti ne hetkeksi. Tuon on todellinen tappajarepliikki, joka pitää itsekin pitää mielessä.

Elokuva on kaiken kaikkiaan hieno kokonaisuus, varsinainen kuukauden western. Näitä ei luonnollisestikaan enää tehdä, eikä tarvitse, koska viattomuuden aikakautta ei nykypäivän perspektiivistä kannata lähteä tavoittelemaan.

Viheltävät luodit muistuttaa, että Peckinpah lähti liikkeelle perinteisellä kamalla, mutta tunnetusti siirtyi itsetietoisen elokuvatyylin pariin, josta muodostui lopulta tavaramerkki. Liiassa synkistelyssään Peckinpah valitettavasti myös menetti jotain itsestään. Se jokin löytyy tästä elokuvasta.

Kiva muuten katsoa tällainen klassikkolänkkäri ilman John Waynen ja muiden vakiokumppanusten naamoja. Virkistää.

rating 80,000

30.09.2012 klo 23:56

Final Destination - Viimeinen määränpää 3

Olen tämän elokuvasarjan ykkös- ja kakkososien fani. Harmi ettei kolmanteen ole enää riittänyt paukkuja. Kuoleman kaivo on imetty kuiviin. Final Destinationeiden lumo on perustunut alussa tapahtuviin suuronnettomuuksiin, jotka määräävät henkilöhahmojen kohtalon suunnan.

Tämän kolmannen leffan alkukatastrofi ei toimi. Vuoristorata-ajelu ja siinä tapahtuva äksidentti on jo niin kaukaa haettu juttu, että se pakenee irti ihmisarjesta ja sen normaaleista peloista. Nimenomaan pelko on kihelmöivän jännityksen energialähde. Harva pystyy samaistumaan vuoristorataonnettomuuteen samalla tavalla kuin ykkösen lentoturmaan tai kakkosen autokolariin. Tavanomaiset joka päivän tilanteet ja niissä tapahtuvat kuolemantapaukset saavat aikaan aitoa järkytystä, koska niin voi käydä kenelle tahansa, jopa itselle. Niitä katsellessa sydän hyppää oikeasti kurkkuun.

Muilta osin kolmososa jatkaa tutulla kaavalla. Porukkaa lakoaa viikatemiehen edessä järjestelmällisesti muutaman minuutin välein. Kyseessä on siis varsin yksitoikkoinen kalmanralli, jossa tapaturmatkaan eivät enää ole kovin nerokkaasti keksittyjä. Lopun metrotapaaminen on teennäisyydessään jopa erityisen päälle liimattu.

Jään silti kiinnostuneena odottamaan kahden seuraavan jatko-osan näkemistä.

rating 10,000

30.09.2012 klo 00:23

Kohtalokas tapaaminen

Kiss Me Deadly on, totta vie, yksi elokuvahistorian kokeellisimmista elokuvista. Se lähtee liikkeelle klassisena film noirina. Muuttaa muotoaan vainoharhaiseksi jännityselokuvaksi, päätyen lopulta kammottavaksi scifi-tarinaksi.

Selvästi huomaa, että Hiroshima ja Nagasaki ovat jättäneet syvät arvet aikalaisten alitajuntaan. Nykypäivänä tarina saattaa näyttää utopistiselta, mutta luulen, että ilmestyessään moni katsoja näki siinä pelottavan totuuden siitä uhasta, mikä maailmaa tuohon aikaan varjosti. Kukaan ei voinut tietää, mikä on se viimeinen Pandoran laatikko, jonka aukaiseminen voi tuhota ihmiskunnan lopullisesti. Elokuvateollisuuteen tämä pelko projisoitui erilaisina tieteiselokuvina, mutta tämä Aldrichin versio on näistä hämmentävin, koska se ei ole silkkaa fantasiaa. Siinä on oikeaa elämää, joka mannerlaattojen liikkeestä, tai ihan mistä syystä tahansa, saattaa silmänräpäyksessä muuttua painajaiseksi.

…mutta sitten niihin makuasioihin…

Onko tämä hieman tylsä? On!

Onko tämä aavistuksen tekemällä tehty, jopa kulmikkaan keinotekoinen? On!

Kulkeeko tarina ja näyttelijäsuoritukset koko matkan saumattomasti elokuvan mukana, vai onko elokuvan itsetarkoitus olla erilainen ja shokeeraava? Jälkimmäinen vaihtoehto on mielestäni ilmiselvä!

Räjähtävää atomilatausta pelättiin kuin ruttoa. Haluttiinko vain pelotella vai vilpittömästi herätellä tämän kuoleman uhan kautta ihmisiä ajattelemaan omilla aivoillaan? Tähän kysymykseen onkin jo vaikeampi vastata. Kiss Me Deadly ei selvästikään ole pelkkää jännitysviihdettä. Sen tarinassa kulkee piilotettu universaali viesti kauhun tasapainosta. Pelolle ei saa antaa valtaa, mutta tietynlainen terve pelko on hyvästä.

Kiss Me Deadly ei päästä katsojaa helpolla, kuten ei elämäkään. Toisinaan syvä hiljaisuus ja yhteiskunnan rattaiden lopullinen pysähtyminen tuntuu jopa hyvältä idealta. Pommi ei loppujen lopuksi olekaan paha, vaan voi vapauttaa ihmismielen turhista painolasteista. Meitä voi hetken hallita pelolla ja tappaa kaikki, mutta kohta hallitsijoilla ei ole yhtään palvelijaa jäljellä. Hukkukoot sen jälkeen omiin paskoihinsa. Suurvaltapolitiikkaahan tämä elokuva kritisoi, varsinkin aikanaan käytyä kylmää sotaa. Nyt ajat ovat erilaiset, mutta perusongelmat muhivat yhä valtarakenteissa. Ne vaan ovat nykyään peitelty parempiin kaapuihin ja valepukuihin. Täytyy kuitenkin pitää mielessä, että jonkun sormi on aina napilla.

Kun kerran on kokenut täydellisen suudelman, niin kuolema on tervetullut korjaamaan pois. Mitä sen jälkeen muka on enää odotettavissa, huonoja ja huonompia päiviä? Pelko pois ja kamikazena elämän palopesäkkeisiin, mars! Toisaalta älä välitä, vaan anna kaiken romahtaa rauhassa.

rating 20,000

27.09.2012 klo 20:12

The Good Thief - tuplakeikka

Monte Carlo, Monaco, paikka jossa on tyyliä. Uhkapelit, ranskalainen kulttuuri, suuret setelit ja taide luovat kehykset tälle rikoselokuvalle. Perustuu löyhästi Melvillen Bob le flambeuriin.

Paskoja näyttelijöitä + Nick Nolte, joka ei sovi tällaiseen eurorainaan. Neil Jordanin elokuvaksi tätä ei uskoisi edes pahimmissa painajaisissaan. Täydellisen unohdettava raina, joka käyttää väsyneintä juonipolkua, mitä elokuvissa voi vain käyttää. Oletteko muuten ikinä kuulleet elokuvasta, jossa rosvo aikoo tehdä viimeisen suuren keikkansa ennen eläkkeelle siirtymistä? Siellä bingo! Tämä on juuri sellainen elokuva.

AP:n avattarena toimiva kubismin leimallisin merkkiteos vilahtaa kuvissa. Veikkaan, ettei AP silti paljon diggaisi. Antaisi melko varmasti yhden tähden ja epäuskoisen mulkaisun, niin kuin minäkin.

Ps. Aavistin muuten alusta alkaen, että tässä tulee olemaan ns. yllätysloppu, joten sekään ei tullut yllätyksenä. Saatanan amatöörit!!!

rating 20,000

27.09.2012 klo 18:57

Joulutarina

Perinteinen ja mukavan kotoinen kuvaus siitä, kuinka lahjaperinne juurtui joulutraditioihimme. Kauniit talviset maisemat lisäävät elokuvan kirpeää hehkua. Visuaalinen jälki on kauttaaltaan kansainvälistä tasoa. Lappi saa hyvää mainosta.

Hannu-Pekka Björkman Nikolaksena tuo Joulutarinaan juurevuutta. Hänessä on aito lämpö, jota joulupukissa pitää olla. Menisin syliin, enkä itkisi. Kari Väänänen Iisakkina sivaltelee jouluiseen harmoniaan särmiä. Pelottava tapaus, mutta lähemmin tutustuen hänkin on yllättävän herkkä tuollaiseksi raavaaksi mieheksi.

Muu näyttelijäsikermä näyttää lähinnä hyvältä. Etenkin Antti Tuisku, jonka hymyilevä ja positiivinen asenne on suoraan fantasiamaailmasta. Antti on söpö poika, joka on kuin sullottu jouluiseen läpinäkyvään maisemalasipalloon, jota tytöt sitten saavat heilutella kädessään ja lumihiutaleet tuiskuavat Tuiskun huolitelluille mustille hiuksille. Mikko Leppilampi hymykuopineen ja valkoisine hampaineen köyhänä kalastajana ei toimi. Kärsimys ei näy hänen kasvoiltaan. Makea elämä näkyy.

Nykymaailma ei ole enää raavaitten tuppisuu miesten, jotka hoitavat homman kuokalla persvako hiestä hohtaen. Nykyään arvostetaan sanavalmista, ystävällistä ja hymyilevää miestä. Kädentaidoilla tai maalaisjärjellä ei ole enää paikkaa, koska sulavuus ja vuorovaikutus ilman faktoja riittävät yhteiskuntamme huippupaikoille. Fantastista! Mikko ja Antti ovat oivaltaneet kuvion.

Joulutarina on hyvä tiettyyn pisteeseen saakka. Siinä vaiheessa, kun tarinaa aletaan viedä klassiselle Coca-Cola-linjalle, niin jännite lopahtaa. Kaikesta huolimatta yllätyin elokuvan tasosta. Tämä on hyvä elokuva. Joulutunnelmaan tällä pääsee varmasti, vaikka sitten heinäkuun helteillä.

Tein havainnon, että kaikkien kovien ”J-äijien” kasvatti-isät ovat ammatiltaan puuseppiä. Naapurin Jaska, Jeesus ja Joulupukki kuuluvat tähän onnekkaaseen kategoriaan. Niiden puolifaijat tykkäsi höylätä puusta.

rating 60,000

26.09.2012 klo 01:42

Anu ja Mikko

Vain 16 vuotta ennätti kulua, kun Kersti Bergrothin ”karjalainen idylli” päätettiin elokuvata uudelleen. En näe tässä 1956 valmistuneessa versiossa mitään sellaista, mitä ei vuoden 1940 versio tehnyt jo selväksi. Molemmat ovat hyvin näytelmällisiä elokuvia. Tämä myöhempi versio on ehkä enemmän rillumarei-kulttuurin ystäville ja se aikaisempi on vanha kunnon kotimainen.

Tarina on mielestäni aivan yhdentekevä. Siinä ei ole mitään teemaa tai ajatusta, mihin voisi tarttua. Kyläjuhlat ja kuhertelu, niistä me suomalaiset ollaan kai sitten kiinnostuttu.

rating 20,000

22.09.2012 klo 23:47

Vares - Pahan suudelma

Kaksi ensimmäistä Vares-elokuvaa olivat sen verran komedian suuntaan kaartuneita, että jo siksi Antti Reinin tiukkaakin tiukempi ilme sai aikaan epäilyksen, pitääkö tämä muka ottaa vakavasti? Sitä kuitenkin kokoajan odottaa, milloin Kari ”Hissu” Hietalahti hyppää nurkan takaa ja sanoo jotain nasevaa, kuten ”yön Timo” tai ööö…”yön Timo”. Hissun naamaa ei kuitenkaan näy ekaan varttiin, joten pakko uskoa, että tämä on vakavasti otettava rikoselokuva tyyliin Wallander tai Beck.

Katsomisen jälkeen oli pakko vilkaista minulle tuntemattoman ohjaajan Anders Engströmin työhistoriaa, ja toden totta, sieltä löytyy ainakin yksi Wallander. Ilmankos haiskahti hieman Svea-Mamman kainalokarvoilta. Tämä Vares toki tapahtuu Turuus, mutta sieltä on lyhyt matka Siljan ruumassa Ruåttiin.

Omaperäisyydestä tätä elokuvaa ei voi syyttää. Tuntuu, että kopioidaan rankalla kädellä ruotsalaisdekkareita. Aleksi Mäkelän humoristinen tyyli upposi paremmin suomalaiseen makuun. Ei meillä oikein ole perinteitä tämmöiseen draamapitoiseen rikoselokuvaan. Raid-elokuva onnistui ehkä sen takia, että siinä oli nähtävissä suomalaisperinteistä itsemurhamelankoliaa miltei jokaisessa hahmossa. Tässä sitä ei ole. Tuntuu, että tekijöiden kaikki energia on mennyt valkohammasruotsalaisten leimalliseen jäljittelyyn. Siinä ei ole kuitenkaan onnistuttu. Siksi on jääty lähes siiderimainoksen tasolle.

Pahan suudelma tarkastelee paremmassa perheessä tapahtuvaa kuolemantapausta. Vares sotkeutuu juttuun ammatillisesti ja henkilökohtaisesti. Vareksella on kova tarve päästä asiakkaidensa kanssa panemaan. Vares on kova panemaan. Vares tutkii myös murhia, silloin kun ei pane tai ryyppää. Toisinaan Vares kuuntelee jonkun puliukon jorinoita. Se on kuulemma Vares-kirjailija Mäen alter ego. Minusta tuntuu, että Vares ei ole kovin hyvä yksityisetsivä, vaikka hänellä onkin kaveri nimeltä Kyypakkaus, jota esittää Jasper Pääkkönen. Hän on alamaailman vasara, joka kertoo, mitä pinnan alla muhii.

Soundtrack on täynnä kotimaisen kulttimusiikin tunnetuimpia klassikoita. En vaan millään keksi, miksi ne esitetään näin omituisessa yhteydessä. Briard? Wigwam? Vares?

rating 40,000

22.09.2012 klo 00:19

Napapiirin sankarit

Junttimaineesta huolimatta koin elokuvan viihdyttävänä ja terävänä komediana suomalaisten nuorten miesten elämästä. Erityisesti sellaisten ”normityyppien”, jotka ryyppäävät silloin tällöin eli melko usein, kuten tiiätte, elämä lyhyt nuoruus lyhempi. Nämä pohjoisen jampat eivät perusta statussymboleista, eivätkä palvo liikaa rahaa. He menevät fiiliksen mukana. Saavat elämältä sen minkä saavat ja ovat suht tyytyväisiä. Limusiinit ja muotiklubit voidaan siis unohtaa. Heille riittää vallan mainiosti jos baarista löytyy semmoinen 90-luvulta tuttu strippipelikone, jonka 10-levelillä voi nähdä uskomattomat daisarit. Se on todellista onnea.

Alkuun mietitytti pystynkö tosissani uppoutumaan leffaan, joka kertoo digiboksin hankinnasta. Synopsis kuulosti ennen kuulumattoman banaalilta, mutta pelko oli aiheeton. Tarina on rakennettu ajatuksella. Lopputulos on taidokas. Alun hirttopuusta lähtevä kehityskertomus luo kerros kerrokselta erittäin tyydyttävän ja ennen kaikkea huumoripitoisen matkan pikkukylien kasvattien maailmaan. Käsikirjoittaja Pekko Pesonen on katsellut nuoruudessaan kaikenlaista jengiä omassa pikkukaupungissaan. Hän on imenyt matkansa varrelta juttuja ja siirtänyt muutamat ajatukset ja hahmot 90-luvulta tähän hersyvään Napapiirin porukkaan.

Tavallisen oloiset näyttelijät ovat kuin naapurinpoikia, joita ei voi vihata. Jasper Pääkkönen yllättää nappiin onnistuneella suorituksella. Nuori korpifilosofi on söpössä surkeudessaan varsin liikuttava. Vatanen ja Lavikainen loistavat. Lavikainen on Pitkästä kuumasta kesästä asti tehnyt suomielokuvan parhaat vittuiluroolit, mutta tietenkin hyvällä maulla sävyttäen. Vatanen uutena kasvona antaa ylimääräistä raikkautta. Miehen roolihahmo on tyhmyyden ja saamattomuuden perikuva, mutta siinä on jotain todella sympaattista kaarnanpalasta, mistä on mahdollista vuolla puron hienoin purjelaiva. Näyttää myös siltä, että kaikki suomalaiset nuoremman polven ohjaajat palvovat Pamela Tolaa. Ei siinä mitään, minäkin olen hullaantunut. Lisäksi pidin erityisen paljon Ketosen esittämästä juppihahmosta, joka pahisasemastaan huolimatta herättää myös sääliä. Hahmo itsessään on kuin tehty Ketosen ironiselle persoonalle.

Pieni hiprakka ja känniläisen päähänpistot kuljettavat leffaa lumisessa Lapissa. Kuvaus on todella näyttävää. Kavereiden uskomattomat sattumukset ja kaiken sähläyksen alta löytyvä hyväntuulisuus saavat myhäilemään. Kotimaisella elokuvalla menee lujaa. Dome Karukoski ja Lauri Nurkse ovat naulanneet aiheensa aika kovalla prosentilla maaliin ja katsojien sydämeen. Kiitti jätkät, jatkakaa hyvää duunia!

rating 80,000

05.09.2012 klo 23:48

Kaksi kulkuria

Tämä on kenties se tunnetuin Ohukaisen ja Paksukaisen yhteinen seikkailu. Komedia saapuu villiin länteen, kun parivaljakko astuu saluunaan. Kuoleva mies on antanut heille tehtäväksi toimittaa testamentti tyttärelleen Mary Robertsille, mutta katala kapakoitsija, jota esittää James Finlayson (ei se Tamperetta kehittänyt puuvillapamppu), aikoo kieroilla perinnön itselleen. Ohis ja Paksis eivät näet tiedä, miltä Mary näyttää ja tämä mahdollistaa huijauksen. Kapakkatyttö Lola uskottelee pojille, että hän on edunsaaja. Tämän jälkeen paperi vaihtaa omistajaa kiivaaseen tahtiin. Kyse on sarjatulimaisesta tilannekomiikasta, josta on ammennettu huomattavan paljon elementtejä myöhempiin tuotantoihin. Muistettavin "Comedy Trick" on aivan yöstä keksitty sormisytkäri.

Tämä komediaelokuvan uranuurtaja on nykypäivän näkökulmasta hieman lapsekasta hippaleikkiä. Ei voi silti kieltää, etteivätkö Stan Laurel ja Oliver Hardy olisi jonkin sortin komediaikoneja. Chapliniin verrattuna he olivat ehkä hieman kansanomaisempia viihdyttäjiä. Helppotajuista herjaa!

rating 40,000

03.09.2012 klo 23:05

Epätoivoiset

Steve ja Anne Randall ovat nämä epätoivoiset, vaikka kaiken järjen mukaan heidän tulisi olla onnensa kukkuloilla. He ovat juuri menneet naimisiin ja valmistautuvat viettämään kodikasta perhe-elämää. Anne on yliherttainen ja Steve reilu kuin reikäleipä.

Steve on ammatiltaan rahtari. Harmikseen hän sekoittaa itsensä erään epämääräisen kuljetuskeikan lonkeroihin. Hän uskoo tekevänsä palveluksen yhteiskunnalle raportoidessaan näkemistään rikollisista puuhista. Hän ei kuitenkaan ole ajatellut loppuun asti. Korruptio ulottuu pitkälle hallintoon. Ei sovi työntää nokkaansa asioihin, jotka eivät itselle kuulu. Asioihin sekaantuminen johtaa ajojahtiin ja perheidyllin särkymiseen. Alkaa epätoivoinen pakoilu, jonka lopettaminen vaatii äärimmäisiä toimenpiteitä. Henki on vaarassa.

Anthony Mannin ohjaama film noir on taidokkaasti kuvattu. Hämärä kaupunki ja lämmin kotiliesi antavat tarinalle dualistisen perusvireen. Kuvaaja on ollut muutenkin hereillä. Valon käyttö on taidokasta. Kuuluisin kohtaus perustuu juuri tähän valon ja varjostuksen huikeaan leikkiin. Heiluva kattolamppu antaa yksinkertaisuudessaan hienon efektin kuuluisalle naamanmurjomiskohtaukselle, tehden siitä intensiivisen ja erityisen ryöpsähtävän. Se myös pienentää tilaa tehden kohtauksesta ahdistavamman. Se kertoo, että nyt ollaan umpikujassa.

Epätoivoiset luottaa tummaan tunnelmaansa. Näyttelijät ovat melko tuntemattomia, lukuun ottamatta Raymond Burria, joka muistetaan myöhemmästä roolistaan Etsivä Ironsidena. Silti päänäyttelijät ovat osittain parempia kuin perus Bogartit tai Edward G. Robinsonit. Tässä Film Noirissa ei ole mitään vikaa. Näitä vaan tehtiin lyhyellä aikavälillä liikaa ja sen takia ne tuppaavat sekoittumaan toisiinsa. Vain harvat nousevat todellisina helminä pinnalle loistamaan. Epätoivoiset on siinä kintaalla, mutta se olisi ehkä tarvinnut jonkun Kubrickin kaltaisen visionäärin puikkoihinsa onnistuakseen täydellisesti. Anthony Mann on liikaa varmisteleva perusjyrä.

rating 40,000

02.09.2012 klo 09:14

The Invasion - tunkeutujat

Bodysnatchers on näköjään niin merkittävä kauhukuva, että se on syytä filmata uudelleen noin 15 vuoden välein. Tämä on näkemistäni versioista se huonoin. Antaa ihmiskunnalle aivan liian paljon lohtua, vaikka mielestäni sen pitäisi mennä juuri päinvastoin. Ihmisten väliset verkostot laajenevat ja etäisyydet lyhenevät. Tämä antaa itiöille ja bakteereille mitä loistavimmat olosuhteet tartuttaa koko maapallo tappavaan tautiin. Itse asiassa maailma on tällä hetkellä kuin herkkutarjotin pöpöjä kantaville avaruusolioille. Welcome and kill us all! Koteloikaa ruumiini ja syökää aivoni!

Tätä katsellessa mielessäni alkaa pyöriä kaikenlaista. Esimerkiksi sellaista, että Hirschbiegelin olisi kannattanut jäädä Saksanmaalle tekemään Poliisikoira Rexejä, jotka olivat edes jollain tavalla kiinnostavaa katseltavaa varhaisnuorelle kohderyhmälle. Hirschbiegelin ns. mestariteos, Perikato, sai yleisön joukkohypnoosiin kaltaiseen tilaan, aivan kuten sen päähahmo Hitlerkin aikanaan. Elokuvaa pidettiin yleisesti 2000-luvun suurena mestariteoksena, mutta henkilökohtaisesti koin Perikadon pitkäveteisenä historiikkina, jonka ainoana saavutuksena voidaan pitää toimimista inspiraation lähteenä loputtomille Mein Führer vitseille, joita perähuoneisiinsa jumiutuneet nettiniilot tuottavat elämän tähtihetkinään yhteisöpalvelu You Tubeen. Siellä näillä klipeillä kalastellaan helppoja nauruja ja pienimuotoista julkista hyväksyntää.

The Invasion on ohjaajaltaan huono valinta käyntikortiksi Hollywoodiin. Väsynyttä aihetta ei pystytä paikkamaan edes Kidmanin tai Craigin kaltaisilla tähtinäyttelijöillä. Jos oli pakko tehdä remake, niin olisi edes filmannut uusversion maamiehensä Petersenin Das Bootista. Se olisi soveltunut paremmin Hirschbiegelin luonteenlaadulle.

Nicole Kidmanin näyttelemistä katsellessa mieleeni pamahti, että olen nähnyt nuo vahamaiset ilmeet ennenkin. Sitten, totta tosiaan, silmissäni välähti Stepfordin naiset, jossa Kidman esitti kotivaimoa, joka oli oikeasti robotti. Samalla tajusin, että tuo Ira Levinin bestseller on aika lailla suora kopio näistä ruumiinsieppaajista ja näin ollen nuo kaksi Stepford-versiota ketjuuntuvat mukaan tähän Bodysnatchers jatkumoon. Daniel Craigin jäykkä olemus pistää miettimään, unohtiko mies ottaa henkarin pois aamulla kauluspaitaa pukiessaan? Vai oliko jätkä koteloitu jo ennen filmausten aloittamista, joka tarkoittaa sitä, että näyttelijä ei ollut Daniel Craig, vaan avaruushirviö. Invaasio on siis oikeasti jo alkanut. Olkaa varuillanne. Tarkkailkaa tuttujanne, sillä kukaan ei ole enää turvassa!

rating 10,000

26.08.2012 klo 11:29

National Treasure: Salaisuuksien kirja

Helen Mirrenin näkeminen tällaisen megaluokan toimintaelokuvan pääosassa vaatii totuttelua, mutta yllättävän hyvin hän lopulta sulautuu joukkoon. Mirren tuo jopa särmää muuten niin yllätyksettömään näyttelijäjoukkoon.

Kansallisaarre, eli elokuvan ensimmäinen osa, oli mielestäni vauhdikkaampi ja ennen kaikkea nokkelampi juonen ja historiallisten tapahtumien yhdistelemisessä. Nyt tarinaa raahataan mukana kuin satakiloista lyijystä tehtyä tekojalkaa. Ykkösosa oli raikasta, menneisyyden merkkitapahtumiin löyhästi sidottua, lööppiviihdettä. Nyt juonta punotaan väkisin ja se näkyy lopputuloksessa. Näin ollen Salaisuuksien kirja vajoaa köyhäksi Indiana Jones apinoinniksi, jonka funktioksi jäi projisoitua taustalle, kun treffailevat nuoret parit suutelivat kiihkeästi elokuvateatterin hämärässä syleilyssä.

Nicholas Cage vetää ilman hyperventilaatiota, joten tästäkin näkökulmasta Salaisuuksien kirja osoittautuu pettymykseksi.

rating 20,000

26.08.2012 klo 00:10

Prinsessapäiväkirjat

Harvinainen tapaus, koska tuntuu jopa valjummalta kuin valju jatko-osansa. Hämmästyttävää, että menestyi lippuluukuilla niin loistavasti. Nosti Anne Hathawayn tuntemattomuudesta parrasvaloihin. Muistutti, että Julie Andrews on vielä hengissä ja itse asiassa aika verevässä kunnossa.

Nämä on näitä teinityttöjen romanttisia päiväunia. Tavallisen koulupäivän tylsällä välitunnilla voi unelmoida loistokkaasta elämäntyylistä ja puolesta valtakuntaa. Tietty samalla odottaen, että Justin Bieberiltä näyttävä prinssi päräyttäisi mopoautollaan pihamaalle. Noutaisi pois. Kaasuttaisi koulun ilkeiden kiusaajatyttöjen nokan edestä, jotka katsoisivat monttu auki, vihreinä kateudesta, tätä mahtavaa yllätysspektaakkelia. Unelmapariskunta häipyisi auringonlaskua kohti horisonttiin. Vaaleanpunaiset sydämet leijailisivat ilmassa vielä pitkään. Pakoputkesta työntynyt ruusun tuoksu tunkeutuisi tyhmien kateellisten luokkakavereiden neniin ja kirvelisi siellä suloisenkatkerana pitkään.

Mummoni oli Mannerheim, mutta Mia Thermopolisilla (Hathaway) se on kuvitteellisen Genovian-valtion kuningatar (Andrews). Tarinan opetukseksi nousee rahalla saa ja hevosella pääsee. Kunniamaininta elokuvan julisteessa nähtäville kamalille ötökkä-uimalaseille, joita Hathaway pitää jostain kumman syystä päässään. Harmi, sillä ne peittävät hänen kauniit kasvonpiirteensä alleen.

Persoonallisen ulkonäön omaava Heather Matarazzo jää positiivisesti mieleen nynnyilevänä Lilly Moscovitzina. Hector Elizondo kuuluu kalustoon, kun Garry Marshall ohjaa elokuvaa. Parivaljakko on niin kiintynyt toisiinsa, että jonkun Marshallin leffan alkuteksteissä hänen nimensä ilmoitettiin muodossa: As usual Hector Elizondo.

rating 20,000

25.08.2012 klo 11:27

Sairasta sakkia

Ihmisiä tapetaan komedian hengessä. Olen järkyttynyt. No en ole.

Sairasta sakkia on suhteellisen mieleen jäävä törkyelokuva, jota vaivaa hieman paperiset näyttelijäsuoritukset. Favreau, Orser, Piven, Stern ja Slater ovat juuri sellaisia näyttelijöitä, jotka kutsutaan tuotantoon mukaan, kun Pitt, Norton ja Depp torjuvat tarjouksen. Slater oli hyvä 90-luvun puoliväliin saakka, mutta sen jälkeen menetti nuoruuden karismansa. Sternillä on myös joitain hyviä suorituksia 80-luvulta. Muut kolme edustavat tasaista keskinkertaisuutta. Favreau on huonosta näyttelystään huolimatta tämän hetken lahjakkaimpia ohjaajia.

Naisnäyttelijät Diaz ja Tripplehorn suoriutuvat miehiä paremmin. Tripplehornin esittämä neuroottinen vaimo on koko elokuvan mielenkiintoisin hahmo.

Elokuvan alku on lupaava. Kihelmöivä jännitys suorastaan räjähtää syliin, kun kaveriporukan polttarijuhlat lähtevät monien sattumien kautta lapasesta. Onneksi he ovat kaukana kotoaan, Las Vegasissa, jossa kukaan ei tunne heitä. Luodaan vaikenemisen veljeskunta, joka tietysti murenee leffan edetessä. Hyvästä yrityksestä huolimatta Las Vegas jää kuitenkin huippukohdaksi, koska homma leviää loppua kohden kuin Tukiaisen Jonskun perä. Viimeinen otos ansaitsee silti kiitoksen. Makaaberia huumoria, joka irvokkuudessaan muistuttaa, että älä koskaan harkitse meneväsi naimisiin.

rating 30,000

23.08.2012 klo 23:52

Striptease

Striptease on elokuva ilman kohderyhmää. No näin voi käydä elokuvalle, joka yhdistää oikeustaistelun lapsesta ja eksoottisen stripteasetanssin. Yksinhuoltajaäidit tuskin innostuvat pomppivista tisseistä ja tumputtajat eivät jaksa kiinnostua koskettavasta huoltajuuskiistasta.

Demi Moore teki silti historiaa. Hän sai pääroolistaan 12 miljoonaa dollaria, joka oli siihen päivään asti suurin naisnäyttelijälle maksettu palkkio. Lisäksi Demille jäi jotain millä lesoilla vielä vanhuuden päivinään. ”Ooh, niin suloinen oot, sun vartalosi on niin uskomaton!” Tuo runko kyllä synnyttää kateutta ja epäilyjä ympärillään, mutta Demillä on tämän elokuvan myötä jotain kättä pidempää, jos joskus ajautuu väittelyyn, missä pitää todistaa olleensa joskus extratimmissä kunnossa.

Mitä tulee Demin strippaustaitoihin, niin melkoista runnomista tuo on. Kiusoittelusta ei ole tietoakaan. Vaatteet lentelevät melko robottimaisesti yltä ja sitä rataa, mutta täytyy muistaa, että Demin hahmo ei ole The Pro, vaan olosuhteiden pakosta tuohon duuniin ajautunut äiti - siis MILF!!!

Burt Reynoldsin esittämä David Dilbeck on todella irstas olemukseltaan ja näyttää häiritsevän paljon Lasse Lehtiseltä. Molempia yhdistää kansanedustajuus, joten limaisuus kuuluu ilmeisesti virkaan. 1995, vuotta ennen, valmistuneessa Verhoevenin Showgirlsissä oli muuten samanlainen otsakiehkurahemmo, jota esitti Kyle MacLahlan, joten varauksella saatan esittää pienen plagiointiepäilyn...ja esitänkin.

Armand Assante on pakko mainita, koska häntä ei ikinä noteerata tekemistään rooleista. Tulipa nyt sitten kerrankin mainittua. Tosin meni täysin ohi, mitä hän elokuvassa teki. Hämmästyttävä kameleontti, joka mukautuu lavasteisiin. Antakaa miehelle kunniaoscar ja standing ovation!

rating 20,000

21.08.2012 klo 23:50

Putkinotko

Putkinotko on Ryysyrannan Joosepin tapaan köyhälistökuvausten aatelia. Henkilökohtaisesti en ole tämän genren fani muuten kuin Irwin Goodmanin laulujen kautta.

Elokuva perustuu Joel Lehtosen kirjaan ja sijoittuu Etelä-Savon maakuntaan. Köyhyyden lisäksi teosta leimaavat suurperheellisyys, suomalainen suvipäivä ja vuokralaisen arki. Vuokraviljely on kovaa hommaa ja pontikankeitto on houkutteleva vaihtoehto lisätienestien hankintaan. Viinan kanssa läträämisellä on kuitenkin aina omat varjopuolensa, niin sosiaaliset kuin lainopilliset.

Elokuva kuvaa yhden päivän askareita Putkinotkon vuokratorpassa. Illan koittaessa huvilanomistaja Aapeli Muttinen (Pentti Viljanen) saapuu arvioimaan tiluksiaan ja moikkaamaan vuokralaisia. Vierailun seuraukset Käkriäisten perheen tulevaisuuteen voivat olla mullistavia.

Perheen vanhemmilla Rosina ja Juutas Käkriäisellä on ruokittavanaan peräti kymmenen lasta. Juutas on siis aikaansaava isä, mutta siihen se aikaansaaminen on sitten jäänytkin. Toki motivaatiota lujasti hakemalla myös Juutas pystyy ylivoimaisilta tuntuviin urakoihin. Rosina on suhteen aktiivisempi osapuoli. Hän on aina asialla, yrittää parhaansa ja manaa Juutasta. Välillä Rosinakin vaipuu epätoivoon, mutta pystyy aina kaivamaan taistelutahtonsa jostain syvältä itsestään jatkaakseen eteenpäin.

Tämä karikatyyrilta vaikuttava "pariskuntamalli" ei ole kuollut nyky-yhteiskunnastakaan. Lähiöperheitä tarkkaillessani, en voi välttyä tietynlaiselta leimaamiselta. Näen viikon varrella tusinoittain Rositoja ja Juutaksia Prismojen ja Citymarkettien kassoilla. Muija paasaa, äijä myötäilee vierellä ja lapset itkevät räkä likaisella poskella saamatta jääneiden karkkipussien perään. Sellaista elämä on.

Rosinaa näyttelevällä Elvi Saarniolla on kansanomainen tyyli. Hän on kuin suoraan repäisty jostain maamiesseuran naisosaston juorukerhosta. Hän toimittaa ja toimittaa, niin paljon, että heikompaa alkaa jo hirvittää. Niskavuoressa tällaisille akoille oltaisi sanottu, että suu kiinni, mutta Juutaksella ei ole siihen referenssiä. Matti Lehtelän esittämä Juutas onkin pienehkö pettymys. Tietynlainen yksinkertaisuus on toki tavoitettu, mutta siihen se sitten jää. Esitys tuntuu kovin yksioikoiselta. Luulen, että Lehtosen kirjassa Juutaksen hahmo syvenee huomattavasti.

Lasse Pöysti tuo nimeä näyttelijäkaartiin esittämällä keskeistä lapsiroolia Malakiasta, muttei siinäkään hahmossa ole oikein särmää, eikä Pöysti sitä olemassaolollaan lisää. Kaikki muut roolit tuppaavat jäämään Rosinan hallitsevan ja taidokkaasti rakennetun hahmon varjoon.

Suomen kesä on lyhyt ja kaunis. Siihen totuuteen iskee myös Putkinotko. Viimeistään saunakohtauksessa päästään asian ytimeen. Taloudellinen kurjuus unohtuu lauteilla. Siellä kaikki ovat alasti ja samanarvoiset, niin herrat kuin narrit.

rating 30,000

20.08.2012 klo 23:11

Detour

Detouria katsellessa tulee väistämättä mieleen, kuinka paljon löytyy muita tällaisia 30 - 60-luvuilla tehtyjä b-elokuvan kadotettuja helmiä, joita ei ikinä ole ns. löydetty. Miksi juuri Detour nousi pinnan yläpuolelle? Tietty Detour on loistava ja aikakautensa a-tuotantoihin verrattuna yllättävän näkemyksellinen ja lohduttomuudessaan mainio poikkeus, mutta pakkohan näitä on löytyä rutkasti lisää.

Al Robertsin (Tom Neal) elämän polku osoittautuu ohdakkeiseksi. Miestä on jo kauan aikaa sitten alkanut onni kiertää. Tämän vuoksi hän päättää ottaa kohtalon omiin käsiinsä ja matkustaa rakastamansa naisen luo, mutta liftaa harmikseen väärään kyytiin. Onnenkiertolainen, tällä nimellä hänen kaltaisiaan kai kutsutaan.

Detour on lyhyt ja masentava tarina siitä, kuinka paska iskee tuulettimeen. Naisistakin on pelkkää harmia.

Tom Neal näytteli samaa roolia oikeassa elämässään. Raastava elämäntyyli jätti jälkensä. Ensin hän vetäisi mustasukkaisuuksissaan huippunäyttelijä Frachot Tonelta tajun kankaalle. Tämän seurauksena näyttelijäuran sai laittaa pakettiin. Myöhemmin hän ampui vaimonsa, josta sai naurettavan pienen tuomion amerikkalaisen oikeuskäytännön mittapuulla. Vapauduttuaan Neal sai miltei heti sydänkohtauksen, johon elämä sitten katkesi. Ihmeellistä, kuinka Detour onkaan pääosansa esittäjän näköinen elokuva. Arjen ankeus ja myös tuo Nealin elämisen hankaluus huokuvat läpi.

rating 80,000

19.08.2012 klo 00:05

U-käännös helvettiin

U-käännös helvettiin on osa sitä hienoa putkea, mikä alkoi vuonna 1986 Salvadorilla ja loppui 1999 elokuvaan Minä päivänä tahansa. Stonen 13 vuotta kestänyt riemujuoksu nosti hänet silmissäni ehkä maailman parhaaksi elokuvaohjaajaksi. Hän tuntee kaltaiseni ihmiset, jotka on rakennettu nostalgian janosta ja lapsuuden muistoista. Hän tuntee myös ihmisen raadollisen puolen ja kuoleman pelon. Ennen kaikkea hän tunnustaa elämän kauneuden ja ainutkertaisuuden. Jaksaa panostaa yksityiskohtiin ja uskaltaa tehdä omia tulkintoja. Hän ei tee konseptielokuvia, vaan käsittelee aiheita, jotka kiinnostavat häntä oikeasti. Siksi niihin on helppo samaistua, koska ne edustavat kanssaihmisen sisintä. Ehdoton rehellisyys viehättää.

U-käännös on hieman Natural Born Killersin tapainen venäläinen ruletti. Korppikotkat liitelevät pilvettömällä taivaalla etsien nokittavaa. Maankamaralla ihmiskorppikotkat haistelevat tilaisuutta hyötyä toinen toisistaan, valmiina käymään tilanteen tullen toistensa kurkkuihin kiinni. Tilanteet muodostuvat helposti vakaviksi, unohtamatta kuitenkaan pientä huumorinkukkaa, joka välillä pilkistää kivenkolosta.

Näyttelijägalleria on huikea. Pääosan Sean Penn jää miltei jalkoihin, kun persoonalliset sivuroolit meinaavat määrätä tangon tahdin. Nick Nolten ja Powers Boothen röyhkeän sikamaiset äijähahmot uhkaavat jatkuvasti Pennin turvallisuuden tunnetta. Joaquin Phoenixin uhoava pikkukriminaali yrittää parhaansa, mutta nöösipojasta ei ole vielä vastusta. Billy Bob Thorntonin mekaanikko on pirullinen pikku paskiainen, joka korjaa autosi perävalotakuulla. Jennifer Lopez keimailee siihen malliin, että Pennillä on tekemistä hänenkin kanssaan. Lopezin onnistunut rooli oli minulle suuri yllätys. Hän osoittaa pääsevänsä todellisen femme fatalen tasolle. Löytyy haluttavuutta, joka muuttuu silmänräpäyksessä vastenmieliseksi, jopa mielenvikaiseksi, lutkamaisuudeksi.

Unohdetun syrjäseudun pysähtynyt tunnelma ja loputon hiekkaerämaa tuovat elokuvaan lopunajan tuntua. Tämmöisissä olosuhteissa ei yleensä eletä pitkäikäisiksi, eikä muukalaisia katsota hyvällä. Kuvissa on kuitenkin jotain määrittelemätöntä kauneutta, varsinkin kun taustalla soi Ennio Morriconen taianomaiset sävelet. Ne huhuilevat ja kaikuvat loppumattomassa erämaassa ikään kuin kutsuen seuraavaa uhriaan. Lumoavat soinnut ovat kuin pillipiiparin nuotteja, jotka johdattavat kuuntelijansa lopulliseen turmioon rauhallisella ja kauniilla tavalla, mutta silti väkivaltaa uhkuen.

U-käännös oli taloudellinen floppi. Se todistaa jälleen kerran, että hyvä elokuva ei välttämättä nouse yleisön suosikiksi. Muutama huono arvostelu ja parin nirppanokan päänpuistelu sai massat uskomaan, että Stonen luovat päivät ovat ohi. Minuunkin oli jollain lailla iskostunut ajatus, että tämä olisi tusinatavaraa, mutta näin ja todistin omilla silmilläni kauneutta ja rumuutta, jota vain suuret mestarit pystyvät maalailemaan näin saumattomasti yhteen.

Jos elokuvaa pitäisi kuvailla vain yhdellä sanalla, se olisi kalkkarokäärme.

rating 80,000

17.08.2012 klo 22:28

Yön kuningas

Kieltämättä Cruising on hämmentävä elokuva. Kyseessä ei todellakaan ole mikään valmistumisajankohtansa perustrilleri. Ensimmäisellä katsomiskerralla jopa idioottimaiselta vaikuttava melskaaminen järjestyy ajan saatossa toimivaksi kokonaisuudeksi, jossa on vitaalinen ja kaunistelematon ote. Katu-uskottavuus on tavoitettu. Syke ei sammu. Pacinon poskilihakset kovettuvat. Hän ei purskahda nauruun, kuten minä avauskierroksella tein. Tämä tulee siis ottaa vakavasti.

Kulttiklassikoksi nousu on pitkällisen prosessin tulos. Ensin huomattiin elokuvan koomisuus ja Pacinon vakavamielinen ylinäyttely. Sitten tajuttiin, että hei! Toi Pacino onkin tosissaan, mutta käy ylikierroksilla roolinsa tähden. Steve Burns (Pacino) on poliisi, joka sopii sarjamurhaajan uhriprofiiliin. Tämän takia Steve määrätään syötiksi. Hänen pitää muuntautua homomieheksi ja ujuttautua piireihin. Harmi vaan, että häneltä alkaa mennä siviili- ja vale-elämä sekaisin. Ympärillä pyörivä gay-jengi pistää Steven pään siinä määrin pyörälle, että jopa oma seksikäs tyttöystävä (Karen Allen) alkaa jäädä taka-alalle.

Viekö mies nahkaliiviä vai nahkaliivi miestä? Onko kaikki vain henkistä pahoinvointia, koska joutuu elämään kahta elämää yhtä aikaa. Lisänä pelko oman henkensä puolesta. Kuka vaan voi yllättäen upottaa veitsen selkänahkaan. Se on realiteetti. Yksi vaiettu mahdollisuus on myös se, että Steveä alkaa kiihottaa ajatus ruskean reiän karusta tuoksusta. Tässä muutamia kysymyksiä, joita alkaa nousta ilmoille.

Elokuva on vakavaa jännitysdraamaa, mutta tästä huolimatta on rehellisesti sanottava, että mukaan mahtuu myös puhdasta perseilyä. ..varsinkin Pacinon suunnalta, mutta ne ovat yksi osa klassikkostatusta. Esimerkkinä mainittakoon mieletön tanssilattiakohtaus, jossa Pacinon sonnimaiset pakkoliikkeet uivat Travolta-trendien vastavirtaan. Nuo liikkeet jäävät alitajuntaan, jopa niin pahasti, että saavat toisinaan humalapäissään yrittämään itse samaa. Kerta toisensa jälkeen on kuitenkin todettava, että en pysty niihin. Vain Pacino voi näyttää tanssiessaan yhtä aikaa kuumalta ja kehitysvammaiselta…siis sillä tavalla, että se näyttää helvetin uskottavalta ja coolilta.

Hämmentävä loppu on herättänyt elokuvapiireissä keskustelua. Ilmeisesti lopetus on tulkinnanvarainen. Siitä löytyy ilmeisin ratkaisu ja monia tulkinnallisia ratkaisuja. Tietyt elementit mielestäni torppaavat tätä ilmeisintä ratkaisumallia, mutta toisaalta Pacinon hahmossa on niin paljon piilotettua, jopa paholaismaista karmaa, että luulen, että kätkettyjä viestejä voi löytää jokaisella katsomiskerralla lisää.

Cruising on myös peitehenkilöllisyyselokuvien klassikko. Päähenkilö antaa vieraalle identiteetille pikkusormen, joka todellakin nappaa koko käden. Sarjamurhaajatunnelmointi toimii. Lukekaapa lehtijuttuja suurkaupunkien sarjatappajista, niin tässä on jotain pistävän tarkkaa analyysia ja mielenmaisemaa tositarinoihin. Lopun puistokyttääminen on miltei inhorealistista kamaa. Osittain pidän tätä jopa Uhrilampaiden esikuvana.

Cruising pureutuu terävämmin kuin mikään aikalaiselokuva alakulttuurien ihmemaahan. Samaan tapaan kuin Keskiyön Cowboy esitteli 60-luvun lopun psykedeelistä suurkaupunkijengiä, niin Cruising pureutuu maskuliiniseen S&M nahkaliivihomokulttuuriin, jossa rintakarvojen määrällä mitataan koppalakin vetovoimaisuus.

Mainittava on myös elokuvahistorian yksi yllätyksellisimmistä nihilistikohtauksista, jossa jääkaappipakastimen kokoinen neekeri sivaltaa Pacinoa varoittamatta avokädellä päin naamaa. Se on painavin näkemäni bitchslap ja mieletön sähköshokki Pacinolle, joka miltei laskee alleen.

rating 80,000

11.08.2012 klo 13:41

Rudyard Kiplingin viidakkokirja

Viidakkokirja on kerran elokuvattu hyvin. Vaikeaa on ylittää Disney-animaation ilmeikästä toteutusta vuodelta 1967. Mowglin kasvot ovat juurtuneet muistiimme. Niitä on hankala jäljitellä oikeassa elämässä. Esimerkiksi Jason Scott Lee olisi parempi säälimättömänä kickboxerina kuin sympaattisena viidakkopoikana. Maku menee jo tuota lihaskimppua vilkaisemalla. Se Salkkareitten Roomeo olisi ehkä ollut täydellinen live action Mowgli, mutta aika ja paikka eivät kohdanneet.

Mitä tulee persoonallisiin eläinhahmoihin Bagheeraan, Baloohon, Shere Khaniin, Kaahan ja Kuningas Louiehen, niin kertokaa miten persoonalliset ja vitsikkäät eläinhahmot herätetään henkiin ilman, että ne pystyisivät ilmaisemaan itseään puheella, jota katsojakin ymmärtää. Nyt eläinten tuntemuksia heijastellaan ihmisten kautta. Se ei tee oikeutta eläinhahmoille, jotka ovat Viidakkokirjan siemenkoteloa.

Viidakkokirjan live-versio oli kohtuullinen menestys, mutta jostain syystä ohjaaja Stephen Sommers laittoi ohjaajauransa jäihin miltei neljäksi vuodeksi. No odotus palkittiin suhteellisen erilaisella ja viihdyttävällä Deep Risingilla. Se jäi kuitenkin poikkeukseksi. Sommers ei ole rohkea uudistuja. Päinvastoin hän on hämmästyttävän urautunut jopa Hollywood-ohjaajaksi. Muistan tasaisin väliajoin ihmetellä hänen filmografiaansa ja tulen kokoajan vakuuttuneemmaksi, että raha selättää taiteelliset ambitiot hyvin usein. No niin se kai on, että parempi leipä kourassa kuin maha kurnivana leipäjonossa.

rating 30,000

10.08.2012 klo 23:33

Kahdet kasvot

Aasialais-amerikkalaiset juuret omaava elokuva jättää katsojan hieman etäälle. Tämä ei ole huono asia, koska maltillisen hajuraon pitäminen lienee ominaista aasialaiselle kulttuurille.

Tarina on melko dorka, mutta nykyään on coolia omata hieman vaikeita ja erikoisia ihmissuhteita. Elämä on yhtä sykkyrää. Etenkin jos asut New Yorkin kaltaisessa suurkaupungissa.

Nuori kirurgi on ihastunut esimiehensä ballerinatyttäreen. Molemmat ovat siis nuoria naisia. Kirurgin äiti on 50-vuoden kynnyksellä ja raskaana. Isäkandinaatti ei ole kuvioissa. Äidin isä on hyljännyt tyttärensä, koska on häpeällistä olla tiineenä ilman miestä. Äiti muuttaa tyttärensä luo pohtimaan vaikeaa tilannettaan.

Kiinalaisemigranttien elämä kolmessa sukupolvessa näyttää, kuinka länsikulttuuri hioo ja muokkaa itämaista kulttuuria. Syvimpään juurtuneet käyttäytymismallit istuvat silti ihmeen tiukassa. Kasvojen menettäminen yhteisön edessä on edelleen kauhistuttava ajatus, jopa nuorelle Amerikassa syntyneelle sukupolvelle.

Ylistetty ja palkittu elokuva on mielestäni melko tavanomainen ihmissuhdesoppa. Se sisältää perunaa, porkkanaa, lanttua ja ehkä hieman sitä perinteistä kiinalaista inkivääriä, mutta raastettuna.

rating 30,000

Edellinen sivu | 1 2 3 4 5 6 7 8 9 ... 19 | Seuraava sivu

Profiilin tiedot