M. Night Shyamalan kuuluu sellaisiin ohjaajiin jotka jakavat yleisön vahvasti kahtia. Toisille hän on hieno ja ammattitaitoinen leffamestari, toisille tylsiä ja ponnettomia trillerintapaisia filminhaaskauksia ohjaava luuseri. Allekirjoittaneelle Shyamalan sattuu olemaan eräs nykyajan kovimmista nimistä elokuvaohjaajien saralla. Lähes jokainen miehen leffa on tehnyt jonkinasteisen vaikutuksen, eikä The Village tee tässä suhteessa poikkeusta. Kyseessä on miehen parhaimpiin teoksiin kuuluva, mahdollisesti aikamme aliarvostetuin leffaspektaakkeli.
Tarina pienestä metsän keskellä sijaitsevasta, muusta maailmasta eristäytyneestä 1800-luvun kylästä on yksinkertaisuudestaan huolimatta erittäin mielenkiintoinen ja sinällään jo melko toimiva lähtökohta dramaattiselle rakkaustarinalle. Useammat Shyamalanin leffoille tyypilliset leukaa loksauttavat juonenkäänteet (jotka tosin saattavat tulla joillekin katsojille ilmeisinä) muokkaavat juonesta hetkessä tyystin erilaisen, miltä se alunperin vaikutti.
Elokuvaa on markkinoitu kauhuleffana mikä on enemmän kuin törkeä vääryys. Tottakai ihmiset pettyvät kun menevät leffateattereihin odottaen näkevänsä useiden säikyttelyhetkien ja öklömölliäisillä varustettujen kirkumiskohtausten varaan rakennetun pelottelueepoksen, ja heidän eteensä tyrkätäänkin muutamilla trillerimäisillä hetkillä varustettu, ihmissuhteisiin painottuva romanttinen jännitysdraama. The Village on ennen kaikkea (niin kuin M. Night on itsekin todennut) rakkaustarina, joten on todella typerää ruveta arvioimaan rainaa minkään luokan kauhufilkkana. Eiköhän rakkauspainotteisen teeman aisti hahmojen välisen kemian lisäksi rauhallisesta ja kiirehtimättömän romanttisesta tunnelmastakin. Pääosassa eivät ole metsässä riehuvat hirviöt, vaan ennen kaikkea kylän asukkaat ja heidän väliset suhteensa, traagiseksi kasvavaa kolmiodraamaa unohtamatta.
Näyttelijäsuoritukset ovat suurilta osin vahvoja. Elokuvaan on saatu hommattua melkoinen määrä kokeneita veteraaneja, joiden joukosta löytyy mm. Sigourney Weaver, Brendan Gleeson ja William Hurt. Shyamalanin aikaisemmasta leffasta tuttu Joaquin Phoenix tekee paluun toisessa pääroolissa harvasanaisena ja uhkarohkeana poikana jonka hiljaisen ja vaisunoloisen ulkokuoren alla piilee kuitenkin aidosti välittävä ja tunnekykyinen sydän. Naispääosan hoitaa uusi kasvo; Bryce Dallas Howard joka on vähäisen kokemuksensa elokuva-alalla huomioonottaen yllättävän pätevä ja aidon tuntuinen herkkänä, mutta pohjimmiltaan rohkeana, näkökykynsä menettäneenä sankarittarena. Muut näyttelijät hoitavat hommansa tasaisen hyvin mutta valitettavasti loppujen lopuksi melko yksinkertaiset roolihahmot eivät anna mahdollisuutta suuremmille eläytymiselle tahi lahjojen toteuttamiselle. Poikkeuksena voitaisiin mainita leffan tärkeimpiin henkilöihin kuuluva Noah Percy, jälkeenjäänyt ja sympaattinen miespolo, jonka roolin loistava Adrien Brody vetää juurikin niin täydellisesti kuin kuvitella saattaa.
Suurimmaksi osaksi elokuva on rauhallista ihmissuhteiden puimista ja välillä jopa kuiskailuksi hiljenevää dialogia, joihin aiempia Shyamalanin leffoja tiirailleet ovat varmasti tottuneet. Kuuluisia M. Nightin juonitwistejä löytyy tästä teoksesta, kuten aiemmin mainittu, itse asiassa jopa useampi ja niiden avulla katsoja saadaan hetkessä hämmentyneeksi ja epävarmaksi; onko tämä nyt totta vai ei? Shyamalan ohjaa selvästi itsevarmasti ja ammattitaitoisesti ja lopputuloksena onkin kaikin puolin mielenkiintoinen ja yllättävän paljon ajatuksia herättävä, omaperäinen draamaeepos. Tunnelmanluonti tuo ajoittain mieleen piristävästi vanhan kunnon Hitchcockin (joka luonnollisesti kuuluu Nightin suosikkiohjaajiin) mestarilliset jännäriteokset, mikä on tietenkin kaikkea muuta kuin huono juttu (vanha kunnon Allu kun sattuu olemaan allekirjoittaneenkin mielestä hienoimpia leffaohjaajia koskaan). Harvakseltaan esiintyvät ja usein melko lyhytkestoiset jännitysmomentit ovat ajoittain jopa yllättävän karmivia, ja näin pääosiin draamaan ja romantiikkaan painottuva elokuva saa kummasti lisää jännitettä ja herättää laajemmankin katsojakunnan mielenkiinnon.
Kokonaisuutena The Village on yksi kannattavimmista hankinnoista joita olen jo useamman vuoden mittaisella elokuvaharrastelijaurani aikana tehnyt. Mitään kauhua kyseiseltä leffalta on turha odottaa mutta mikäli olet rauhallisen kerronnan ja pitkälti ihmisten tunteisiin pohjautuvan romantiikan ystävä, saatat huomata ”Kylän” olevan eräs tyylikkäimmistä ja kauneimmin toteutetuista jännäridraamoista joita maa päällään kantaa. Toistan vielä kerran: Älä ajattele Villagea kauhupätkänä niin kuin trailereihin luottaneet, nenästä vedetyt ihmisparat, sillä muuten et takuulla löydä leffasta mitään muuta kuin pitkäveteisen ja venytetyn tarinan jossa paljon puhutut kauhuelementit jäävät enemmän kuin reilusti taka-alalle. Jos olet valmis uskomaan Kylän olevan jotain muuta, käsissäsi on viihdyttävä ja ajatuksia herättävä, yksinkertaisesta ideasta ja tarinastaan huolimatta kaikin puolin tyylikäs ja ajoittain mestariteoksen elkeitäkin osoittava spektaakkeli, joka taatusti nostaa oikein asennoituneilta katsojilta tunteet pintaan. Kaikille leffaa ei kuitenkaan voi suositella; jos et ole pitänyt Shyamalanin aiemmista elokuvista, turha odottakaan tämän kääntävän päätäsi. Erilaisesta ideastaan ja poikkeavasta teemastaan huolimatta kyseessä on silti ohjaajansa näköinen leffa niin tarinankerronnan, dialogin kuin tunnelmankin osalta.
nimimerkki: Tapza
