Tuskin mistään elokuvasta on viime aikoina puhuttu yhtä paljon kuin Yleisradion tuottamasta tv-elokuvasta Suomen Marsalkka, joka herätti suuren kohun sillä tosi asialla, että Mannerheimia esittää musta kenialainen mies. Elokuvaa on moitittu historian vääristelystä, maanpetturuudesta ja Marskin maineen lokaamisesta jo kauan ennen kuin kukaan oli sitä edes nähnyt. Jo se kertoo, miten tulenarasta aiheesta on kyse – ja samalla suuresta mahdollisuudesta ravistella käsityksiämme tuosta historiamme ehkä kiistanalaisimmasta miehestä.
Suomen Marsalkka on elokuva, joka ei mitenkään kykene täyttämään siihen kohdistettuja ennakko-odotuksia. Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla ensi-iltansa saanut elokuva on kuitenkin vain 50 minuuttinen tv-elokuva, joka poikkeuksellisesta ideastaan huolimatta on aika sovinnainen ja matalaotsainen ihmissuhdedraama, joka on kertovinaan ihmisestä nimeltä Gustaf Mannerheim.
Ai miten niin ”on kertovinaan”? Toisin kuin monet isänmaanpuolustajat luulevat, ei Suomen Marsalkka yritä väittää olevansa Mannerheimin elämänkertaelokuva. Elokuva tekee hyvin selväksi, että kyse on vain kenialaisesta tarinasta. Suomen Marsalkka kertookin itse asiassa kenialaisesta miehestä, joka illan pimetessä kertoo lapsenlapsilleen tarinaa Mannerheimista – jotka luonnollisesti kuvittelevat hänet kenialaisena. Ratkaisu tuntuu niin loogiselta ja itsestään selvältä, että moni youtube- ja suomi24-käyttäjä saa tämän jälkeen tietää saattaneensa itsensä naurunalaiseksi.
Se osa mikä elokuvasta kertoo itse Mannerheimista, on rajattu tiukasti miehen elämän varhaisimpiin vuosiin ja niistäkin vain sellaisiin, jotka liittyvät hänen ihmissuhteisiinsa. Emme siis näe Mustaa Marskia johtamassa sissiarmeijaansa kapinallisjoukkojen kimppuun ja itse asiassa ainoa toiminnallinen kohtaus koko elokuvassa tapahtuu televisioruudussa Marskin kotona. Gustaf-poika järjestetään naimisiin naisen kanssa, josta ei tykkää ja kun myöhemmin löytää itseään kiinnostavan naisen, saa hän itse rukkaset. Tämä ajaa miehen omistautumaan kokonaan sotilasuralleen ja lopussa poseerataan hevosen selässä. Sitten onkin jo lopputekstien vuoro.
En sano, että Suomen Marsalkka olisi tällaisenaan huono teos. Tykkäsin perusideasta, tavasta sijoittaa oman kulttuurimme kanonisoitu hahmo johonkin toiseen kulttuurin, jota katsoisimme eri tavalla, todella paljon ja se yksin (yhdessä elokuvaan liitetyn kohun kanssa) riitti pitämään mielenkiintoa yllä. Mutta ideaa ei hyödynnetty läheskään siihen tapaan kuin olisin toivonut. Tekotapa olisi tarjonnut mahdollisuuksia paljon, paljon mielenkiintoisempaan sankarimyytin syväluotaamiseen.
Miten olisimme suhtautuneet elokuvan afrikkalaiseen sotapäällikköön, joka antaa kymmenien tuhansien ihmisten kuolla vankileireillä nälkään ja puutteeseen? Mieheen, taistelee vieraan maan armeijassa, mutta vallanvaihdoksen jälkeen palaa kotimaahansa kuin mitään ei olisi tapahtunut? Sellaisen Suomen Marsalkan minä olisin halunnut nähdä! Nyt tarjottiin vain puolivillaista ihmissuhdedraamaa eksoottisessa ympäristössä. Ehkä sillä saatiin uusi näkökulma henkilöön Mannerheimin takana, mutta ikonit jäävät seinille.
Alle tunnin mittaista tv-elokuvaa on muutenkin hankala arvostella tavanomaisella mittapuulla. Näyttelijät (pääosan hyvin hoitavaa Telley Otienoa lukuun ottamatta) ehtivät lähinnä pistäytyä, eikä budjetiltaan köyhänpuoleisen elokuvan tekniseen toteutukseen tule kiinnitettyä erityisemmin huomiota. Lyhytelokuvaformaatti antaa myös huomattavia vapauksia kerronnallisiin ratkaisuihin ja elokuvan viipyilevä, rauhallinen tyyli (afrikkalainen kerronta?) voisikin pidemmässä produktiossa muodostua rasitteeksi. Nyt huomasin vain toivovani, että elokuvassa tapahtuisi enemmän kuin siinä loppujen lopuksi oli tarkoituskaan. Siinäkin mielessäni odotukseni olivat väärät.
Mutta toisaalta, niin sitä ne ovat monilla muillakin.
