Kuin raivo härkä ilmestyi vuonna 1980. Tuolloin leffa ei ollut mikään todellinen menestys, yleisöä hirvitti elokuvassa oleva väkivalta ja kiroilu, johon ei ollut totuttu vielä. Vasta jälkeenpäin se on saavuttanut sen klassikkomaineen minkä se on puhtaasti ansainnut. Onpa sitä monesti sanottu 80-luvun parhaaksi elokuvaksi.
Elokuva on tarina Jake La Motasta, hän on nyrkkeilijä, jonka elämässä on niin myötä kuin vastoin käymisiä. Elokuva kuvaa hänen elämäänsä aina 40-luvulta sinne 60-luvulle. La Motalla on neuvokas pikkuveli ja vaimo, joiden kanssa tulee jos jonkinlaista ongelmaa. Elokuvan edetessä peto pääsee nahoistaan ja miehinen identiteetti tulee esille. Kehässä Jake La Mota on tottunut olemaan mies jota ei pompotella ja niin se menee myös hänen arkielämässä, ongelmat kasautuvat. Ne purkautuvat yleensä väkivaltaisina tekoina ja isoina riitoina vaimoon ja veljeen. Mustasukkaisuus ja toistuvat riidat ja väkivalta ajavat nyrkkeilijää yhä itsetuhoisempaan kärsimykseen ja umpikujaan, jossa armoa ei anneta.
Martin Scorsese on Amerikkalaisen elokuvan yksi suurimpia suunnannäyttäjiä ja viime vuosikymmenien menestyneimpiä ohjaajia. Hän tarttui vastahakoisesti kaksinkertaisen maailmanmestarin elämään. Scorsese ajautui siihen hieman pakolla, omien henkilökohtaisten kriisien ja De Niron painostuksesta. Hän oli menettänyt hohdon elokuvien tekemiseen, ja sama into puuttui jolla Taksikuski ja Sudenpesä valmistui. Onneksi hän tarttui aiheeseen sillä kovan työn ja maanisuuden kautta kaikki purkautui Kuin raivo härkään.
Elokuvan visuaalisuudesta tulee suurestikin plussaa. Mestarikuvaaja Michael Chapman osoitti taitonsa jo Taksikuskissa ja tässä hän loistaa. Kamera viedään kehään sisälle, jossa ei säästellä rujoutta ja iskuja. Todella realistista menoa ja monet kohtaukset tatuoituvat mieleen pysyvästi. Kameralle saatiin tallennettua hyvinkin vastenmielistä materiaalia, joka herättää inhoa nyrkkeilyä kohtaan. Onko tämä tosiaankin viihdettä josta ihmiset nauttivat? Elokuvalle oli oikea valinta kuvata se mustavalkoisena. Värillisenä homma ei olisi toiminut.
Robert De Niro tunnetaan vahvoista näyttelijänlahjoista ja suuresta muuntautumiskyvystä. Metodinäyttelijöiden perinnettä kunnioittava Robert De Niro on Jake La Motta. Hyvin vahvasti mies paneutui hahmoon ja tuloksena on historiaan jäävä suoritus. Hahmosta rakennetaan hyvin ristiriitainen persoona, johon katsoja vihastuu mutta samalla myös tuntee sääliä häntä kohtaan. Paljon puhuttu De Niron fyysinen muodonmuutos on kieltämättä säpsähdyttävä. Huippunyrkkeilijän kunto vaihtuu elokuvan edetessä lihavaksi vitsiniekaksi. Kieltämättä suuri kiitos kuuluu De Nirolle siitä, että elokuva edes valmistui. Sillä hän oli se joka laittoi elokuvan alulle. Harmi että De Niro on ajautunut nykyään hieman vaatimattomiin rooleihin, sillä tämä todellakin osoittaa, että miehessä on vimmaa kuin pirussa.
De Niron vastapainoksi elokuvaan otettiin monia amatöörinäyttelijöitä, joka oli oikea päätös. De Niroa säestää Pesci hieman enemmän sovintoon hakevana veljenä. Cathy Moriaty kaltoinkohdeltuna vaimona. Valitettavasti hänen uransa ei lähtenyt nousuun vaan jatkui enemmänkin b-luokan elokuvissa. Spike Leen ja Coenin veljesten elokuvissa kunnostautunut John Turturro vilahtaa myös pienessä roolissa.
Kaiken kaikkiaan De Niro, Scorsese ja käsikirjoittajana toiminut Paul Schrader yhdessä saivat aikaan vahvan elokuvan, joka on elokuvataidetta puhtaimmillaan ja samalla matka miehiseen identiteettiin ja raivoon. Loppu on todella vaikuttava: Katsoja ei näe mestaruutta, voitettuja eriä, onnellista avioliittoa, vaan vanhan ja lihavan koomikon, joka on auttamatta yksin ja ulkopuolella tuosta kaikesta loisteesta, mitä on joskus ollut.
nimimerkki: lotr
