Kun komediasarja Parks and Recreationin (tuttavallisemmin Puisto-osasto) kuudes kausi starttasi syksyllä 2013, Jurassic Park -elokuvasarjan neljäs osa oli lässähtänyt jo liian monta kertaa takaisin alkutekijöihinsä. Käsikirjoittajakandidaatteja oli vaihdettu kuin sukkia helleviikolla (ja tungettu aina uudelleen samoihin dinokoristeisiin sandaaleihin). Aiempien leffojen tähtien kiinnostus ilmeisen rahakasta seuraajaelokuvaa kohtaan oli myrskynnyt suunnasta toiseen. Leffasivustoilla kiersi villi huhu siitä, kuinka tuleva leffa keskittyisi aseita selässään kantavien sotaraptorien ympärille. Dinopuiston luoja Michael Crichton oli menehtynyt kurkkusyöpään, mikä entisestään lisäsi painetta joko päättää leffahirmuliskojen taival vaivihkaa kolmeen osaan tai sitten herätellä franchise henkiin näyttävällä tavalla. Tosiasia oli se, että kesän 2005 suurensi-illaksi ja dinoleffaputken päätösosaksi kaavailtu elokuva oli junnannut paikallaan lähes vuosikymmenen. Silti isot pyörät olivat viimein lähteneet pyörimään. Safety not guaranteed -komedian myötä nosteessa ollut Colin Trevorrow oli saanut himotun (ja samalla pelätyn) ohjaajapestin itselleen. Trevorrow lupaili faneille, että homma aloitettaisiin kokonaan puhtaalta pöydältä ja että JP kokisi konkreettisen reboottauksen. Ja senhän se kassaennätyksiä luoneen Jurassic Worldin suuruudenhulluuden myötä saikin. Tavallaan.
Ja miten Parks and Recreation, tuo aikamme vähimmälle huomiolle jäänyt laatukomediasarja, liittyy mitenkään mihinkään? Tähän kohtaan pudotettu Jurassic Parks and Recreation -puujalka ei riitä yhdistäväksi seikaksi, mutta sarjan kuudennelle tuotantokaudelle asteli täysin uudistunut Andy Dwyer. Tai siis uudistunut näyttelijä Chris Pratt, joka oli treenannut itsensä kuntoon siirtyessään hassun, pullean pojan komediaroolikeskittyneisyydestä Guardians of the Galaxyn Peter Quilliksi. Täystohelon Andyn muuttunut habitus kuitattiin sarjassa yksinkertaisesti Lopetin kaljanjuonnin -replalla. Ja pian ”kaljanjuonnin lopettamisen jälkeen” JP:n tuotanto ilmoitti, että Chris Pratt on kiinnitetty tulevan Jurassic World -elokuvan pääosaan, ex-sotilas Oweniksi. A.T. Elokolikko oli tuskin ainoa P&R-fani, joka tuossa vaiheessa pelkäsi ”Johnny Karaten” laittavan ninjapotkuilla raptoreita lakoon. Ja liukastuvan sitten banaaninkuoreen. Mutta näin muutama kuukausi ensi-illan jälkeen voi myöntää: ei treenisalin löytänyt Chris Pratt ole Jurassic Worldin ongelma. Tai jos onkin, se on kokoluokaltaan Procompsognathus. Kun samanaikaisesti Jaffa, Silver, Connolly & Trevorrow -nelikon käsikirjoitustilkkutäkki on vapaaksi päässyt ja koko elokuvaa riekaleiksi repivä Tyrannosaurus Rex. Vai pitäisikö peräti sanoa Indominus Rex…
Oikeat dinosauruslajit eivät riittäneet JW:n tekijätiimille. Pääpahikseksi piti luoda dinosaurushybridi, väriä muuttava, jättikokoinen tappaja Indominus Rex. Ja sen valtaviin varjoihin salaliittoja, koulutettuja raptoreita ja kolmas uusinta kaaoksen keskelle teemapuistoon eksyneistä lapsosista. Noilla irtonaisilla palasilla Trevorrow näennäisesti kritisoi sotakoneistojen ja liian kulutuskeskeisyyden mahtia, mutta tekee protestistaan ikävästi oheiskrääsää kaupittelevan ja aivonarikkaan koko omaisuutensa jättäneen viihde-elokuvan muotoisen. On hankala nähdä, että elokuvan tympeä Indominus Rex -mutanttivisio korostaisi ihmisen jumalkompleksia yhtään sen enempää kuin alkuperäisen JP:n nerokkaan tyly elokuvan idea, jossa ihminen herättää dinosaurit henkiin geeniteknologian avulla. Viihteen ja rahan mahti tulee ilmi siinä aivan tarpeeksi. Pikemminkin nyt jää kuva, että toistaessaan sokeasti legendaarisen ykkösosan keskeisimpiä kohtauksia päivitetyillä tehosteillaan, Jurassic World on vain sairastunut vauhtisokeuteen ja suuruudenhulluuteen kaivatessaan T-Rexille godzillamaista serkkua, joka on helppo asetella pienoiskoossa ja muovipaketissa kaupan hyllylle, lasten ihailtavaksi.
Käsikirjoituksensa vaillinaisuudesta huolimatta Jurassic World on vauhdikas ja kaiken palasiksi pistävä elokuva. Osin viihdyttäväkin. Sen ADHD-saurusten riehuessa käy jopa sääliksi Isla Nublaria, jonka maaperää taas näin tallotaan. Ihmisuhreja ei oikein osaa sääliä, kun ei elokuvakaan sitä tee. Ns. red shirtien teurastus on toissijaista, kunhan herra Raptorikuiskaaja saa valloitettua naisten sydämet, ja teemapuistoa rikkova katastrofi korjaa yhden perheen ihmissuhteet. Ts. mukana raahautuu vahvasti seikkailuleffojen perusongelma, jossa nimettömät hahmot kokevat pikaisen joukkotuhon, mutta tohelot lapsitähdet saavat tuskin naarmuakaan iholleen pahimmankaan pedon riepottelussa. Kun siihen reilukerhoon ängetään oheen naisasialiikkeet suututtanut Bryce Dallas Howardin vähävaatteinen dinopuistoleidi ja Michael Giacchinon John Williamsilta täsmäpölläämät sävelet, on JP:n kokonaisuus repinyt oman aitauksensa palasiksi. Työntäen kurakautiset kinosaurinsa kaaokseen. Ja ennätysluokan rahakasoihin, jotka takaavat sen, että kakkososassa (tai siis viitososassa) tehostekeskeisyys vain lisääntyy.
Juuri Giacchinon työhön voi tiivistää ison osan elokuvasta. Score nojaa vahvasti maestro Williamsin alkuperäistunnariin ja on yllättävän persoonaton hetkinä, joina sen pitäisi esittää edes jotain uutta tai olla itsenäinen. Sama ongelma vaivaa koko elokuvaa. Kaikki on jo nähtyä (paitsi tehosteiden voima). Kaikki on vain rahalla koristeltua kaikua alkuperäisestä elokuvatapauksesta. Rahasta huolimatta Prattin hahmo on halpa ja yli-inhimillinen remake kirjan ja/tai ykkösosan puistonvartija Robert Muldoonista (huom. levätköön Bob Peck rauhassa). Bonuksena pieni tuulahdus Alan Grantin cooliutta. Bryce Dallas Howard joutuu näyttelemään seksualisoidun version Ellie Sattlerista. Irrfan Khanin stereotypioitu pohattahahmo on pelkkä John Hammond II. Turhan monta kakkoslaatuleimaa tämän kokoluokan tapaukselle. Nostalgiaa etsineet joutuvat pettymään, samoin ehjää elokuvaa kaivanneet.
