Ludil

Ludil

Käyttäjä, 29 fania

Töllöttäjän valitut palat

1

Rita Hayworth - avain pakoon (1994)

Mestariteos! Kaikki on täydellistä: hyvä tarina, loistavat näyttelijät, musiikki, kaikki. Tämä imaisi hyvin mukaansa. Juoni on karu, mutta sopii tunnelmaan. Onnistunut elokuva, parhaimmaksi nousee Morgan Freeman. Tässäpä esimerkki loistavasta elokuvasta.

Rita Hayworth - avain pakoon rating 4,54

2

Star Trek IV: kotiinpaluu rating 3,80

3

Apinoiden planeetta (1968)

Harvemmat leffat onnistuvat säväyttämään, mutta tämä, ensimmäinen Apinoitten Planeetta, iski kuin sata salamaa. Vaikka teoksessa on havaittavissa tiettyjä ajansyömiä asioita, on elokuva ansainnut kulttimaineensa. Ehdottomasti.Se, mikä teki katselukokemuksesta niin vaikuttavan, on elokuvan tunnelma, joka hakee vertaistaan. Mistään muusta leffasta en ole kokenut yhtä karua, eriskummallista ja painostavaa tunnelmaa kuin tästä. Tähän vaikuttavat tekijät ovat varmaan jo alussa soiva erikoinen, ihmeellisen tuskastuttava musiikki sekä onnistuneet lavastukset. Etenkin alkupuoliskon maisemat ovat mieleenpainuvat. Dramaattinen, pohdiskeleva ja jännityksessä pitävä juoni pitää otteessaan todella hyvin. Vaikka siinä on kummallisuutensa, pidin sen ennalta-arvaamattomuudesta sekä tietynlaisesta rajuudesta (koska raina on kuitenkin jo melko iäkäs, hätkähdin kun näin, mitä päähenkilön matkakumppaneille tapahtui). Näyttelijät ovat todella hyviä, niin teatraalinen päähenkilönesittäjä kuin myös apinoita esittävät, jotka onnistuvat luomaan naamareittensa takaa eloa ja inhimillisyyttä. Täytyy mainita elokuvasta kaksi kohtausta, joitten vahvuus löi ällikältä ja jotka ovat jääneet kummittelemaan. Ensimmäinen kohtaus sijaitsee siinä, jossa ihmiset havaitsevat kukkulan päällä nököttävät linnunpelättimet. Jostain syystä tämä hetki sai aikaan kylmiä väreitä ja tuntui jopa pelottavalta. Siinä kohdassa on jotain selittämätöntä, johon olen ihastunut. Toinen kohtaus on elokuvan lopetus, joka on yksi parhaimpia ikinä. Vaikka tiesin leffan loppukohtauksen jo ennestään, niin silti se onnistui koko leffaa katsoessa tulemaan aivan puskan takaa. Elokuvan eeppinen lopetus mykisti ja järkytti. Kun elokuvasta löytyy mieleenjääviä ja vaikuttavia hetkiä, niin on sanomatta selvää, että kyseessä on tavanomaista tasokkaampi filmi ja mahdollinen klassikkotapaus. Minä ainakin tykästyin Apinoitten Planeettaan valtavasti.

Apinoiden planeetta rating 3,98

4

The Shining - Hohto (1980)

Hyytävä ja jäätävän kova leffa! Näyttelijät osaavat asiansa, mutta Jack Nicholsson hohtaa kirveskinginä. Tarina on karmiva, miljöö hohtava ja taustamusiikki yksi kaikkien aikojen pelottavimmista. Hohto on yksi parhaimmista psykologisista kauhuleffoista koskaan tai ylipäätään kauhuleffoista. Multa meni yöunet, kun tämän ekan kerran katsoi. Lopun valokuva jää kummittelemaan mieleen. Hohto on klassikon asemansa ansainnut.

The Shining - Hohto rating 4,15

5

Creepshow - yöjuttu (1982)

Sain aika kingit fiilikset, kun löysin pitkän etsinnän jälkeen Creepshow-ykkösen. Naurattaa myöntää, mutten ole ollut pitkään aikaan mistään leffasta yhtä innoissani kuin tästä. Creepshow on ehdottomasti kulttikamaa. Mainio helmi! Tahattoman koomisessa ja paikoin pikkuisen karmivassa camp-elokuvassa on loistavaa tunnelmaa, hyytävää musiikkia plus täsmähuumoria minun makuuni. Rainan alkuteksteissä pyörivä pätkä sarjiksesta riitelevästä perheestä on yksi parhaimpia ja hauskimpia näkemiäni leffascenejä. Kohtaus ennen lopputekstejä viimeistelee alun hyvällä loppuvitsillään. Suloinen muksu tuo Billy. Pidin leffan jokaisesta kertomuksesta. Elokuvan kokonaisuus kärsii melkoisesta epätasaisuudesta, mutta nah, ei se haittaa, koska kauhusarjakuvamainen tatsi on upeasti läsnä läpi elokuvan. Eka tarina on hupaisan älytön kertomus kuolleesta äijästä, jonka kakkuhammasta kolottaa. Etenkin loppukohtaus vetää kaiken niin överiksi, että sanattomaksi jättää...kolmostarinan ohella elokuvan parhaimpia pätkiä. Toisessa stoorissa oli veikeää nähdä itse Stephen King esittämässä sooloa. Mielestäni mies oli Jordy Verrillinä ok, vaikka tulkitsee heebon ehkä liiankin tahvona. Tämän osan loppuvitsi on muuten se parhain.Kolmas tarina, jossa Leslie Nielsen vakuuttaa iljettävänä sekoboltsina, on viidestä tarinasta kirkkaasti parhain. Lopun zombit ovat oikeasti aika hienon näköisiä. Neljäs tarina olisi toiminut paremmin, jos se oltaisiin käsitelty vähän rivakammin. Tykkäsin muuten kyllä kierosta juonesta, jossa korostuu klassinen ystävykset vs. bitch-teema. Adrienne Barbeaun tulkitsema Wilma on täydellisen ärsyttävä nalkuttaja, jonka roolisuoritus on hymyilyttävä. Viides tarina jäi jotenkin kummittelemaan mieleen. Mietin, että mikähän koko homman pointti oli? Siinä saattoi olla jotain psykologista sanomaa, esim. jos torakat viittasivatkin ukonrähjän piinaavan kolkuttavaan omatuntoon, jonka mies halusi vaientaa kaikin tavoin, mutta psyyke ei kestänyt äijän jakautunutta persoonaa?Elokuva on melko pitkä paketti, mutta viihdytti todella hyvin loppuun asti. Ainoastaan nelostarina tuntui liian pitkältä. Itseironinen roskaleffa on sairas, letkeä ja lupsakka teos, joka päätyy Top-listalleni. Ainoa asia, joka jäi harmittamaan on se, että tästä puuttui Creepshow-sarjakuvan luurangon läpänheitto.

Creepshow - yöjuttu rating 3,25

6

Face/Off - kahdet kasvot (1997)

Aivan loistava leffa, yksi parhaimmista koskaan näkemistäni toimintaleffoista. Onneksi tuli katsottua telkkarista! Face/off on harvinaisen viihdyttävä, vauhdikas, tunnelmallinen, menevä ja kaiken kaikkiaan toimiva ja upea paketti, joka ei kainostele näyttävien räjähdystensä/toimintakohtaustensa suhteen.Juoni, vaikka hömelöltä kuulostaakin, toimii turkasen hyvin ja tuntuu leffaa katsoessa jopa melkein järkevältä. Isot kiitokset tulee siitä, että juoni on (aivan loppua lukuunottamatta) fiksattu viimeisen päälle ja saa tarinan edetessä erilaisia ulottuvuuksia. Leffa jännittää, ahdistaa ja koukuttaa. Mielestäni tarina on näitten lisäksi paikoitellen kierolla ja mustanpuhuvalla tavalla erittäin hauskakin. Dialogi on sutjakkaa, tarina etenee loistavasta alusta alkaen juuri oikealla tahdilla.Näyttelijät ovat herkulliset. Oikein hyvää on se, että Nicolas Cage tekee mainiota työtä roistona, mutta paranee kun pääsee näyttelemään hyvistä. John Travolta on mahtava kumpanakin, mutta pääsee kunnon fiiliksiin letkeän kauheana pahiksena. Joan Allen tekee uskottavan roolin Archerin vaimona. Visuaalinen anti on hieno. Luodit paukkuvat ja hyvinkin massiivisia räjähdyksiä riittää. Kirkkokohtaus, jossa luotien lisäksi lentää kyyhkyset & pikkupoika kuuntelee kaunista musiikkia keskellä taistelukenttää - kohtaus sekä päähenkilöt peilien takana vastakkain-kohtaus ovat mieleenpainuvimpia kohtauksia. Myös soundtrack on oikein mallikas. Vain loppuratkaisu on ainoa asia, joka potuttaa ja josta on rokotettava harmillisesti puoli tähteä. Kun miettii, miten Archerin ja Castorin hahmoja syvennetään asettamalla nämä toistensa tilalle toistensa elämään ja sitä tiettyä kirkkokohtausta, jonne näitten läheisiä kerääntyy niin...olisi kyllä odottanut yllätyksellisempää, raadollisempaa ja kenties traagisempaa loppua. Sen kohtauksen jälkeen leffa heittäytyy häränpylllyksi ja menee kiltisti "tuttujen kaavojen mukaan". Grom!!!

Face/Off - kahdet kasvot rating 3,85

7

Tim Burtonin painajainen ennen joulua (1993)

Minäpä annan tälle täydet viisi tähteä! Hieno animaatio, jossa on hyvä juoni, hyvät ääninäyttelijät, upean goottimainen henki ja tunnelma, hyvät biisit ja mielenkiintoiset hahmot.Upean tunnelmallinen tämä on, hyvää Burtonia! Tykkäsin tästä ideasta, on hienoa että joku osaa tehdä jouluisen elokuvan joka ei sorru sokeriin eikä siirappiin. Tosin käy tämä halloweeniinkin kuten ihmiset ovat jo todenneet.

Tim Burtonin painajainen ennen joulua rating 4,02

8

Paluu tulevaisuuteen osa III (1990)

Suosikkini Paluu Tulevaisuuteen-trilogiassa. Tämä on koko sarjan mieleenpainuvin osa. Juonikin on mielestäni yhtä hyvä kuin kahdessa ensimmäisessä osassa. Mainio proffa on tässä osassa kenties hulluimmillaan. Westerninä tämä toimii todella hyvin, parodioi sopivasti koko genreä. Komediana, seikkailuna, sci-finä ja westerninä hyvää tavaraa jota voi suositella lämpimästi kaikille.Neljä tähteä.

Paluu tulevaisuuteen osa III rating 3,77

9

Vain muutaman dollarin tähden (1965)

Sergio Leonen Dollaritrilogia - check. Tosin vähän oudossa järjestyksessä, mutta kuitenkin. Dollaritrilogia on ehdottomasti ajaton, tutustumisen arvoinen sarja (parhaimpia näkemiäni elokuvia), jonka näkemisen ainoa huono puoli on niistä innostuminen. Tässä on jo monen päivän ajan tehnyt mieli pukeutua Eastwoodiksi ja lähteä tiukoin ilmein tupakka suussa kaupungille uhoamaan samalla kun Ennio Morriconen mahtava musiikki pauhaa taustalla...Sitten asiaan. Vain muutaman dollarin tähden lähtee nyt parhaimpiin näkemiini länkkäreihin, jossa sen seuraaja Hyvät, Pahat ja Rumat on jo. Ihan yhtä seikkailullisiin ja eeppisiin mittoihin kakkososa ei yllä, mutta on erinomainen ja sopivanpituinen paketti mm. kylmää tuijottelua ja reteää paukuttelua. Käänteentäyteinen juoni on mainio, näyttelijät oivia ja miljöö, kuten Leonen leffoissa muutenkin, hienon yksityiskohtainen ja hauska karrikoidun näköisine hahmoineen. Kuvauspuoli on silmiähivelevää ja filmin kohtaukset legendaarisia. Musiikki on upeaa ja henkilökohtaisesti pidän tämän elokuvan tunnarista enemmän kuin muiden osien tunnareista. Soittorasiateema on myös vaikuttava. Se, mikä elokuvassa yllätti eniten, on Lee Van Cleefin Mortimer. Varsin luihun näköistä mutta samalla jylhää "Pahaa" nähdään leffassa odottamattoman paljon, melkein enemmän kuin rainan virallista päähenkilöä, mutta se on toki pelkkää plussaa, seuraavassa osassa kun Mortimer jää auttamattomasti sivuun. "Hyvän" ja "Pahan" tiimi toimii hienon tasavahvana ja huikeana. Hauskimmat ja ehkä parhaimmatkin hetket tarjoaa kaksikon keskinäiset ryppyilysessiot, kuten esim. loistava hattukohtaus.

Vain muutaman dollarin tähden rating 4,41

10

Hyvät, pahat ja rumat (1966)

Koska Hyvät, Pahat ja Rumat on näin tarkemmin ja rehellisestikin funtsittuna yksi parhaimmista koskaan näkemistäni elokuvista, liityn tällä kertaa leffan kehujien sankkaan joukkoon. Tässä eeposfilmissä on sitä jotain harvinaisen vaikuttavaa ja arvostettavaa. Päällimmäiseksi tästä jäi mieleen elokuvan loppuhuipentuma hautausmaalla, joka on eeppisimpiä elokuvakohtauksia ikinä, mutta kokonaisuudessaankin tämä on jotain, jolle myönnän kernaasti kovan leffan tittelin. Se, että elokuva pääsi yllättämään näinkin positiivisesti, johtuu luultavasti osittain siitä, etten ole varsinaisesti mikään westernien ylin ystävä (tai sen kummemmin perehtynyt genreen muutenkaan) ja odotin tältä lähinnä sellaista perus Clint Eastwoodin kivisten kasvojen siivittämää Totinen Torvensoittaja-pyssynpaukerymistelyä. En odottanut, että filmi olisikin hyvin seikkailupainotteinen tai että tässä olisi ilahduttavasti mukana huumoriakin. Esim. tuo Tucon hahmo on todella huvittava vaikka toisaalta rainan jokainen henkilö on sen verran äkkijyrkkää ja päältäpäin parodioivan kliseistä matskua, ettei näillekään voi olla nauramatta. Hyvien, Pahojen ja Rumien matkassa sai myötäelää, jännittää ja hohottaa, mutta myös vakavoitua koskettavimpien hetkien aikana. Elokuvan tyyli on persoonallinen, sen juoni on mielenkiintoinen, sen osuvien näyttelijöiden esittämät nimikkohahmot ovat mitä mainioimmin karrikoituja, sen miljöö on suorastaan tarunhohtoisen näköinen, sen musiikit ovat puhkikulutettua tunnariaan lukuunottamatta mahtavat...ynnämuuta, ynnämuuta...eli tässä leffassa oli arvelujani enemmän kaikkea hienoa ja ylistettävää. Hyvissä, Pahoissa ja Rumissa on oikeastaan kaikki aivan viimeisen päälle. Silmiinpistävintä on tämän rainan kohdalla kuvaustyyli, jossa upeimpia kohtauksia ovat ne pitkät kameraotot, joissa ei puhua pukahdeta joutavia vaan keskitytään sen sijaan mm. kuvaamaan silmiä. Toimii turkasen hyvin! Tällaisia kohtauksia ovat etenkin alussa "Pahan" ensiesiintyminen ja loppupuolen loistava päätöstaistelu. Parhainta elokuvassa on kuitenkin sen tunnelma, jolle mikään ei taida vetää vertoja. Näin täydellisen elokuvallista ja pirun viihdyttävää seikkailuhenkeä ei tule vastaan ihan joka leffan kohdalla...Kyllä katsojan kelpaa, mitäs muutakaan tähän enää lisäämään.

Hyvät, pahat ja rumat rating 4,56

11

Prinsessa Mononoke (1997)

Hayao Miyazakin paras elokuva: huikea, karu, raaka, kaunis ja ajatuksia herättävä. Katsoin tämän kaverini kanssa elokuvateatterissa ja elokuvan loputtua poistuimme salista täysin lumoutuneina, olimme kuin puulla päähän lyötyjä molemmat.Huikea elokuva. Pakahduttavan kaunista musiikkia ja muutamia oikein liikuttavia kohtauksia verisen tarinan joukossa, esimerkiksi muumiokääreissä olevan sairaan vanhuksen kyyneleet ja ihmissoturien reaktiot jumalsodan melskeen keskellä. Annan harvoin täysiä pointseja, mutta Mononokelle voin antaa ne täydestä sydämestäni.

Prinsessa Mononoke rating 4,22

12

Stand by Me - viimeinen kesä (1986)

Stand By Me on yksinkertaisesti loistava. Katsokaa se, ellette ole nähneet.Viisi tähteä.

Stand by Me - viimeinen kesä rating 4,06

13

Elefanttimies (1980)

Yksi parhaimmista, vaikuttavimmista ja surullisimmista draamaelokuvista koskaan (vaikka tätä katsoessa heräsikin hetkellisesti epäilys, että katsojaa yritetään tahallaan itketyttää). Ei tätä voi kun vaan kehua. Elefanttimiehen näkeminen pitäisi kuulua yleissivistykseen. Jos ei leffan sanomaa tajua tai jos se ei liikuta millään tavalla, niin siinätapauksessa katsoja on erittäin epäempaattinen imbesilli tai sitten kivi.Tämä on yksi liikuttavimmista ja koskettavimmista koskaan näkemistäni elokuvista. Pillitin melkein koko elokuvan ajan. John Merrickin tarina on vain jotain aivan pahuksen traagista...mutta samalla karu kertomus kaikenlaisesta ihmisluonnosta. Näyttelijät ovat kaikki erinomaisia, etenkin John Hurt ja Anthony Hopkins. Tunnelma on vahva ja voimakas. Soundtrack on erittäin onnistunut. Rankka juoni pitää kaiken aikaa otteessaan eikä missään vaiheessa pääse tylsistyttämään. Etenkin alku ja loppu ovat vaikuttavia. Yksi suurimmista myötätunnon puuskista Merrickiä kohtaan heräsi kohdassa, jossa Merrick on onnellisesti omassa kodissaan ja vartija tulee "kavereineen" vierailulle...Vaikeaa kuvailla Elefanttimiehen herättämiä tunteita. Vaikka elokuva on hirvittävän surullinen, se on samalla ajatuksia herättävä. Erikoinen, mieleenjäävä elokuva, jonka haluaisin katsoa joskus uudestaankin.

Elefanttimies rating 4,35

14

Kaasua, komisario Palmu! (1961)

Loistavaa, komisario Palmu! Ykkös-ja kakkos-Palmut ovat kumpikin yhtä timanttisia.

Kaasua, komisario Palmu! rating 4,12

15

Amadeus (1984)

Ohhohhoo, tämähän on loistava historiallinen pukudraama, yksi genrensä parhaimmista! F.Murray Abraham tekee huikean hyvää työtä sairaalloisen kateellisena Salierina ja Tom Hulce on vain täydellinen valinta epätasapainoiseksi, kakaramaiseksi neroksi. Tässä elokuvassa on kaikki kohdallaan, pikkuista miinusta vain lievästä ylipituudesta. Mozartin musiikki soi kauniisti tapahtumien yllä.Erinomainen ja aikaa kestänyt draama 80-luvulta. Ansaitsi totisesti kaikki oscarinsa.

Amadeus rating 4,02

16

Batman - mustankostajan paluu (1993)

Mask of the Phantasm on parhaimpia Batman-elokuvia, joita olen nähnyt ja piirroselokuvana ehdoton klassikko. Frank Millerin Dark Knightiin perustuva kaksiosainen animaatioelokuva Dark Knight Returns ja Burtonin Lepakkomies-versiot ovat myös mieleeni, mutta tässä Mustan Kostajan Paluussa on esitetty todella hyvin sekä ytimekkäästi se, mistä Batmaneissa on kyse ja millainen on mies naamion takaa. Lisäksi Mustan Kostajan synkkä, film noir-henkinen tunnelmapuoli (johon on kuitenkin ripoteltu huumoria mukaan sopiviin väleihin, tärkeä tunnelma-elementti sekin) sekä sen visuaalinen ilme ovat jotain, jota fanitan täysillä. Elokuvan piirrostekniikka on pikkuisen vanhanaikaisen näköistä, mutta silti vetoavaa ja tyylikästä varjoineen ja hattuineen. Ainoa valitukseni aihe koskee Batmanin harmaata pukua, mutta ajat olivat leffan tekoaikaan mitä olivat...Mustassa Kostajassa välittyy tekijätiimin rakkaus aihettaan kohtaan, mikä näkyy myös samojen tekijöiden 90-luvun alkupuolen sarjoissa. Leffan juoni ei tyydy vetelemään yksinkertaisista naruista vaan on kiintoisan monimutkainen toimintoineen, takaumineen ja yllätyksineen. Hahmot ovat viimeiseen asti mietittyjä ja omaavat tietynlaiset, ikimuistoiset persoonallisuudet. Tässä etenkin Batman ja Jokeri (oikeanlaisimmat versiot forever) korostuvat hyvin. Upean musiikin kuorruttama tunnelma on mieleenpainuvaa ja vaikuttavaa. Varsinkin lopetuksen dramaattisuus ja sitä säestävä musiikki säväyttää.Olisin nähnyt tästä mielelläni alkuperäisen version, mutta kun sitä on nykyään niin vaikeaa löytää, niin oli tyydyttävä netistä löytyvään suomiversioon. Dubbaukseen tottui aika nopeasti ja loppujen lopuksi se on enimmäkseen laadukasta, ainakin pääesittäjien kannalta. Pekka Lehtosaaren Bruce Wayne/Batman-tulkinta on vakuuttavaa ja jotenkin äijempää kuin Kevin Conroylla. Annimaria Rinteen Andrea miellyttää itseäni jotenkin enemmän kuin alkuperäinen Dana Delany, Rinteellä on makea ääni. Aarre Karén tekee hienoa työtä Jokerina - persoonallisen ja vekkulinomaisen.

Batman - mustankostajan paluu rating 4,02

17

Komisario Palmun erehdys (1960)

Ehdottomasti suomalaisten elokuvien aatelia. Loistavaa, nasevaa ja purevaa dialogia erittäin mukaansatempaavalla ja hyvällä juonella (plus kelpo näyttelijät) maustettuna. Komisario Palmun erehdys on myöskin erittäin hauska ja jännittävä. Upea elokuva!

Komisario Palmun erehdys rating 4,22

18

Tulikärpästen hauta (1988)

Tämä on järkyttävän surullinen elokuva, yksi surullisimmista näkemistäni. Esim. Titanic tuntuu aika laimealta tämän rinnalla. Elokuvan loputtua pillitin puoli tuntia kuin vauva. Vakava draama joka perustuu tositapahtumiin (se seikka synkentää elokuvaa entisestään).Tässä on kenties upeinta sodanvastaista kannanottoa pitkiin aikoihin. Sodan järjettömyys ja uhrit kuvataan todella realistisesti.Tulikärpästen hauta saattaa tuntua suorastaan musertavan synkältä ja masentavalta, mutta sisältää ne pienet, harvat, kauniit hetket ja unelmat joita vaalitaan viimeisillä voimillakin. Loppu on järisyttävän haikea ja pakahduttavan koskettava.

Tulikärpästen hauta rating 4,31

19

Ruoska (1973)

”Oh, Moses”. Selkärangattomuus on Clint Eastwoodin ikonisen revolverimiehen mielestä ihmisen pahin synti. Niinpä kokonainen kylä saa kärsiä ja oppia, ettei Villi Länsi sääli heikkotahtoisia. ”High Plains Drifter” eli suomeksi ytimekkäästi ”Ruoska” oli tylyydestään ja yllättävästä väkivaltaisuudestaan huolimatta vetävä ja kiinnostava leffaelämys. Katsoin tämän lähinnä Eastwoodin karskin kovanaaman takia, mutta ainahan on kivaa jos elokuvasta löytyy muitakin hyviä piirteitä, kuten tästä esim. jännästi vinksahtanut arvomaailma, mustaa huumoria ja kolkkoa tunnelmaa. Periaatteessa rainan tarina ei yritä olla mitään keskinkertaista suurempaa, mutta tapa jolla sitä kerrotaan, on sitä parempi ja kiehtovampi. Lisäksi mukana on mystisiä elementtejä, joilla elokuvaan saadaan täysin omanlaisensa säväys, joka parhaimmillaan näkyy alun ja lopun tyylikkäässä hyytävyydessä. Ma tykkäsin tästä. Täydellinen leffa ei ole, mutta toimii kovana ja mainiona noin muuten. Musiikkipuolikin on tunnelmallinen: tunnari säväyttää ja helvetinkylän saundit ovat aikas rokit. ”Ruoskan” hahmot (nimetöntä ja raisumpaa päähenkilöä lukuunottamatta) ovat kuin Lucky Lukesta: näitten persoonia ei availla sen kummemmin eikä tarvitsekaan koska ulkonäkö ja olemus kertovat tarpeelliset. Karrikoidut sivuhahmot tuovat leffaan osuvaa keveyttä, joista pidin etenkin baarimikosta ja saarnaajasta. Toki myös Mordecai on sympaattinen ja harvinaisempi hahmotyyppi genren huomioiden. Vain pahiskolmikko tökkii: tämä trio olisi voinut unohtaa Lucky Lukensa ja olla yksinkertaisesti vaan jotenkin uhkaavampia vastuksia. Vaan mitäpä väliä jos ”Ruoska” tarjoilee tarpeeksi mieleenjääviä kohtauksia, kuten esimerkiksi jännittävän (vaikkakin ennalta-arvattavan mutta anyway silti jännittävän) parranajon ja Helvetiksi muuttuneen kylänpahasen huipennussurmat.

Ruoska rating 3,79

20

Piukat paikat (1959)

Tämä on klassikko. Vanhaksi elokuvaksi edelleenkin uskomattoman hauska, vitsit ovat ajattomia ja tunnelma hilpeä. Pääosakolmikko on riemukasta seurattavaa. Muistelkaa sitä junamatkaakin, heti alkaa hymyilyttämään.Suurenmoinen komedia ja ehdottomasti paras Marilyn Monroen elokuvista.

Piukat paikat rating 4,05

21

Star Trek V: The Final Frontier (1989)

Ymmärrän Star Trek nro viitosen haukut, mutta asennoidun leffasta diggaavien joukkoon. ”Viimeisellä rajalla” on juonensa puolesta kenties kiehtovin koko sarjassa. Elokuva pitää katsoa ajatuksella, muuten se näyttäytyy vähintäänkin omituisena kertomuksena kolmesta vanhasta kaverista, jotka viettävät metsäistä leirielämää, käyvät tsekkaamassa Jumalaa ja palaavat takaisin leiritulen ja vaahtokarkkien pariin. Tarinan sisin kulkee tällä kertaa näennäisen keveän ja höhhöisen juonen alla ja sisältää syvällisempiä mietelmiä uskonnosta, psykologiasta ja filosofiasta. Minua ei olisi haitannut jos koko elokuva olisikin kertonut pelkästään Kirkin, Spockin ja Bonesin telttaretkestä. Kolmikko on mielenkiintoinen yhdistelmä spontaaniutta & tunteellisuutta, älyllisyyttä & henkisyyttä sekä kyynisyyttä & maalaisjärkeä. Tyypeillä synkkaa mutta persoonallisuuserot aiheuttavat toisinaan skismaa. Kokonainen elokuva näitten lomailusta olisi varsin turha ja älytön, mutta olisi voinut olla myös hauska ja kiinnostava, ehkä koskettavakin. Varsinainen elokuva on ihan hyvin rakennettu ja sen tempo on kohdillaan. Nelosleffan tyylisiä huumorihetkiä löytyy, mutta olisin suonut sen joillekin hahmoille arvokkuutta takaisin. En pitänyt Spockin käyttämistä hissinä (hissikohtaus nro 2 ei ole enää hyvän maun mukainen) ja Scottylle toivoisin jo jotain rajaa. Sybokin hahmo on periaatteessa kunnossa, mutten voinut olla harmittelematta sitä potentiaalinhaaskuuta, jota vääräntyyppinen näyttelijävalinta aiheutti. Jouduin ihmettelemään, mikä tekee kummallisen ihmismäisestä Sybokista vulkaanimman kuin Spock (vai onko Spock vain eksentrinen persoona vulkaanienkin keskuudessa?). Lahkonjohtaja olisi voinut olla todella hieno hahmo esimerkiksi minimalistisemmalla näyttelijällä, jonka olemus olisi kylmä mutta silmistä huokuisi hurmiohenkisyys. Joitakin camp-hassuiluja lukuunottamatta elokuva esiintuo kiintoisia näkemyksiä ihmismielestä. Mielestäni elokuvan aloitus ja lopetus on ovela ja jännä (”...on elo unta vaan...”). Alussa Kirk ja McCoy laulavat nuotiolaulua, mutta Spock ei liity laulantaan. Lopussa Kirk ja Spock hoilaavat samassa paikassa samaa biisiä, mutta McCoy ei laula. Näennäisesti tohtoria voisi risoa se, että ”nyt se vihreäverinen vulkanuslainen tahtookin sitten laulaa, no minä en ala!”, mutta keskellä leffaa tapahtui hahmojen ajatuksia mullistavia juttuja. Mitä Spockille ja McCoylle tapahtui ja miksi? Tässähän joutuu vaihteeksi ihan miettimään. Ai laik. Vielä parempi kuin leffa nro neljä!

Star Trek V: The Final Frontier rating 3,05

22

Jali ja suklaatehdas (1971)

Veikeä elokuva tämä vuoden 1971 ”Jali ja suklaatehdas”. Tim Burtonin remaken nähneenä voin kehaista Burtonin version olleen burtonmaisen värikäs ja viihdyttävä, mutta originaali elokuvaversio kolahti paremmin. Burtonin ”Jalin” pääpaino on näyttävyydessä, lapsekkuudessa ja tietynlaisessa imelyydessä, Mel Stuartin taianomaisempi ”Jali” sisältää hauskaa satiiria, sarkasmia ja sielukkuutta. Vanhempi teos onnistuu niin musikaalina kuin koko perheen elokuvana. Mielestäni Roald Dahlin tummasävyinen tarina sopii 70-lukuiseen maailmaan, jossa perinteinen musikaalimusiikki soi, tunnelma on kepeähkön hyväntuulinen (mutta mustaa huumoria ei onneksi unohdeta, jolle yläfemma!), ihmiset eivät vedä herneitä neniin turhasta ja tietyt nostalgiset piirteet hehkuvat menneen maailman idylliä. Vaikutteille alttiina haaveilijana ihastuin elokuvan elämää sykkivään starttiin ja aloin unelmoida wanhan ajan karkkikaupan myyjän duunista. Dialogissa, hahmoissa ja näitten näyttelijöissä on persoonallisuutta, jollaista kaipaisin nykyelokuvien jokseenkin steriileihin standardeihin takaisin. Elokuvan viihdyttävyys sai myytyä – vaikkei odotettuun suklaatehtaaseen päästäkään heti, alkuosion tappelu Wonka-suklaalevyistä on mainiota hupia. Suklaatehtaaseen mentäessä satiirisen realistinen miljöö saa kontrastikseen surrealistisen ihmemaan. Burtonin versiossa kontrastia ei tapahdu koska koko ympäristö on satumaa, mutta M. Stuartin versiossa erot tuntuvat hyvältä ja olennaiselta elementiltä. Tykkäsin myös siitä, että tässä versiossa Jali ja isoisä eivät ole niin pyhimyksiä kuin Burtonin versiossa vaan sortuvat muitten kuolevaisten tavoin Wonkan suklaatehtaan houkutuksiin. Parasta elokuvassa on tietenkin rakastettu suklaamessias Willy Wonka. Pidin Gene Wilderin roolisuorituksesta Johnny Deppin versiota enemmän – Deppin sinänsä pätevän version keskittyessä deppmäisyyteen, Wilder luo uniikista hahmostaan mystisen, sarkastisen, vieraistaan piittaamattoman ja hyvää läppää heittävän hattukahelin, joka hakee vertaistaan. On oikein, että Wilderin Wonka, yksi elokuvahistorian muistettavimmista one-liner-hahmoista, elää ja voi paksusti nykymeemeissä. Silläkin uhalla että kuulostan vanhalta pierulta (jolta toisaalta olen kuulostanut koko ajan), totean vanhan kunnon elokuvien olevan vanhan kunnon Elokuvia, joiden tasolle tehosteremaket eivät kuunaan tule yltämään.

Jali ja suklaatehdas rating 3,71

23

Rikos ja rangaistus (1983)

Dostojevskin ”Rikoksen & Rangaistuksen” hiljattain lukeneena paloin halusta nähdä Aki Kaurismäen elokuvaversion samasta tarinasta – siis onhan vähintäänkin mielenkiintoista ja erikoista nähdä, miten niukkasanaista + vähäeleistä linjaa suosiva Kaurismäki sovittaisi Dostojevskin rönsyilevälle rupattelulle ja kiihkoilulle perustuvan tarinan omaan muottiinsa. Arvelin että lopputulos voisi olla jotain huikeaa eikä tämän puoleen tarvinnut pettyä. ”Rikos ja Rangaistus” on näkemistäni A. Kaurismäki-leffoista paras koska 1) siitä huokuu ohjaajan intohimo klassista tarinaa kohtaan ja 2) klassinen tarina on hyvä. Kirjaan perustuva elokuva toimii useimmiten parhaiten joko erittäin lähdeuskollisena tai sitten sellaisena, joka keksii tarinaan jotain uutta ja omaperäistä mutta tuo alkuperäiselle teokselle kuitenkin kunniaa. Kaurismäen versio edustaa tuota jälkimmäistä. Omannäköisessä elokuvassa on joitakin hetkiä, jotka ovat lähes suoraan romaanista (olennaisemmin ja lyhyemmin vain) ja 1800-luvun Pietarilla ja 1980-luvun Helsingillä on yhteistä ilmapiirin ankeus, kolkkous ja myrkyllisyys, mutta tietyt vivahde-erot päähenkilön motiiveissa herättävät uusia ajatuksia vaikka motiivin ikiaikainen ydin pysyy samana. Ei muuta kuin ansaittua hattua tällaiselle saavutukselle.

Rikos ja rangaistus rating 3,66

24

Lupin III: Cagliostron linna (1979)

En ymmärrä, miksi ihmeessä olin lykännyt tämän katsahtamista niin kauan. Lupin lll: Cagliostron linna kuuluu ehdottomasti Hayao Miyazakin parhaimmistoon. Tarkemmin mietittynä tästä taisi tulla suosikki-Miyazakini. Elokuva on tiukkaa toimintaa alusta loppuun asti. Steven Spielberg-tarun mielessä pitäneenä voin kehua valehtelematta, että leffan takaa-ajokohtaukset ovat loistavia. Cagliostron linna varhais-Miyazakina hakee vielä tyyliään, mutta oikeastaan tällainen erilainen teos miellytti itseäni todella paljon. Leffa on kunnon vanhanajan seikkailuraina, josta tulee tosiaan paikoin Bondit mieleen. Todella hyvä, vauhdikas, railakas ja kepeä tarina sekä jännitystä luova juonenkuljetus saavat katsojan herpaantumattoman huomion koko leffan ajaksi. Cagliostron linnan tarina on uskomattoman hyvä siinäkin mielessä, ettei siitä löydy mitään valittamista. Kun melko simppelin oloinen juoni väärennettyjen rahojen apajasta ja pelastettavasta morsiosta osoittautuukin varsin mutkikkaaksi ja päätyy lopulta EU:n salaliittoteorioinniksi Cagliostron valtiosta, ei voi kuin ihastella ja nauraa. Elokuvan hauskat huumorihetket sekä vakavammat keskustelut kävelevät käsikkäin. Jopa loppu (josta pelkäsin imelää siirappia ym. latteuksia) yllättää mainioudellaan sekä kekseliäisyydellään. Jok'ikinen hahmo on persoonallinen ja mielenkiintoinen, vaikka muutamia olisi voinut vielä syventää lisääkin. Omaksi suosikikseni nousi Japanin Interpolin pakkomielteinen komisario Zenigata. Ainoaa miinusta on animointi, joka on tosin oikein hyvää, mutta kaukana siitä, mitä Miyazakin animaatiotaide parhaimmillaan on. Muuten elokuvaa ei voi kuin ylistää ja kehua.

Lupin III: Cagliostron linna rating 3,80

25

Siunattu hulluus (1975)

Siunattu hulluus on mitä loistokkain ja huvittavin kotimainen leffa. Nähtyäni TV-elokuvan molemmat osat, en voi muuta kuin kruunata tämän suomifilmien aatelistoon. Hitsi, mitä settiä!Hämäläismäinen hölmöläisjunttihuumori ei iske kaikkiin, mutta itse hohottelin Rummukaisten veljesten sekoiluille. Tarina kahdesta, ei-niin-kovinkaan-terävästä veljeksestä Ananiaasta ja Vilippuksesta, jotka pitävät nuorempaa ja hiljaisempaa veljeään Elmeriä hulluna ja päättävät viedä tämän hullujenhuoneelle, on oiva, etenkin kun Ana ja Vilippus sattuvat olemaan kumpikin Elmeriä kahjompia. Ennen kun Rummukaiset ovat määränpäässään, sattuu kommelluksia ja kömmähdyksiä kuin Jukolan seitsemälle miehelle. Elokuvan kummatkin osat ovat hyvin verkkaiset, joten katsojalta vaaditaan kärsivällisyyttä ja maltillista mielentilaa. Hidastempoisuus kuuluu asiaan ja pohjustaa mitä mainioimmin elokuvan huumoria ja maalaismaista tunnelmaa. Toisen osan vankikarkurin lörpöttelyt vievät paljon aikaa, mutta tuovat samalla hullunkurisuutta tilanteeseen, jossa toinen jorisee ja toiset tuijottavat tätä sanaakaan sanomatta ja käyvät lopulta kohteliaasti maate. Siunattu hulluus kohoaa klassikoksi erinomaisen hyvin rooleihinsa sopivien näyttelijöidensä ansiosta. Näinä Hollywood-hymyjen ja botox-huulien aikakautena hampaattomien, ryppyisten, risuviiksisten ja kaikin tavoin laiskanpulskeiden naamojen näkeminen oikein suurina TV-ruudusta, on piristävää kuin mikä. Päänäyttelijät tuovat hahmoihinsa elon ja sielun, etenkin Mikko Nousiaisen Ananias Rummukainen "tonnin seteli"-yleisilmeineen teki minuun vaikutuksen. Suomen 70-luku ja värikkäät hahmot edesottamuksineen tuovat rentoon elokuvaan ajan patinaa ja sen huumori, lämminhenkinen sellainen kuitenkin, puree edelleen. Myös musiikit ovat napakymppi. Filmin ehdoton kohokohta on loppupuolen kohtaus, jossa Ana ja Vilippus juoksevat kuin päättömät kanat pellolla ja Elmeri seuraa traktorilla perässä korviapauhaavan kakofonian siivittämänä. Siinä on jotain niin älytöntä, ettei sanoja löydy. Mahtavaa.

Siunattu hulluus rating 3,85

26

Hassut hurjat hirviöt (2009)

Tämä oli yksi niistä omista must-see-elokuvista, jonka näin ilokseni eilen. Odotukset olivat kovat, mutta onneksi ei tarvinnut pettyä! Kehunsa tämä on kyllä ansainnut, sen verran uniikista teoksesta on kuitenkin kyse. Spike Jonze on onnistunut luomaan Maurice Sendakin lastenkuvakirjasta (ei entuudestaan tuttu) upean ja erittäin omalaatuisen taide-elokuvan, jonka kohdeyleisö on lasten sijaan pikemminkin aikuiset. Tätä katsoessa rupesi miettimään, mahtaisivatkohan kaikki muksut edes jaksaa seurata näin rauhallista ja apeamielistä hirviödraamaa. Elokuvan stoori on hyvin yksinkertainen ettei sen puoleen, mutta sen moniulotteiset tasot koskettavat aikuisia huomattavasti enemmän. Leffaa ymmärtääkseen on täytynyt elää lapsuus, jotta sen piirteet käsittäisi kunnolla. Jauhan samaa, mutta kun on niin mielenkiintoista, että tällainen lapsenmielisen oloinen hirviöleffa puhuttelee tosiaan aikuisia paljon enemmän tai ainakin sellaisia aikuisia kuin minä. Tykkään nimittäin valtavasti analysoida ja tulkita elokuvien henkilöitä/sanomaa ynnä muuta jolloin tällainen ihanan täydellisen tulkinnanvarainen, psykologinen lapsuudenkuvailufilmi uppoaa täysillä. Kaboom! Parasta on vieläpä se, että tämän elokuvateoksen voi ja ehkä pitääkin katsoa monta kertaa, jotta analyysit ja tulkinnat eri hahmoista vahvistuisivat. Kaikkiin ei ylläoleva touhuilu iske, mutta ne jotka tykkäävät, niin suosittelen katsastamaan tämän liikuttavan huipputeoksen. Jo sen ainutlaatuisen ihmeellinen tunnelma ja häikäisevän kaunis, kuin suoraan lapsen mielikuvituksesta repäisty ulkonäkö lumoavat antamaan täydet viisi tähteä.

Hassut hurjat hirviöt rating 3,37

27

Thor (2011)

"Thor" on elokuvana erittäin uljaan näköinen, upean tunteellisilla musiikeilla kuorrutettu, erinomaisen epäarkinen sekä hyvin viihdyttävää Marvel-settiä, jonka parissa ei tarvitse haukotella ja vilkuilla kelloa. Tykästyin asgårdilaisten maailmaan niin, että Thorit lensivät oitis suosikkisupersankarileffojeni kärkeen, sinne Batmanien ja Iron Manien vierelle. Kenneth Branagh on tällaisen ohjaajana outo, mutta jonkin verran Marvel-leffoja nähneenä rupeaa tuntumaan, että juuri näillä "oudoilla" on ne hyvät ja uutta tuovat näppituntumansa saippuasaagaan (kuten esim. Taika Waititi "Thor: Ragnarökissä" jne.). Branagh tuo leffaansa epätyypillisen shakespearemaista tuntua (leffasta poistetut kohtaukset tukevat väittämääni), joka näkyy parhaiten rupattelukohtauksissa Asgårdissa, joka puolestaan tuo vaikuttavien näyttelijöitten kautta hienoa, traagistakin tuntua. Tarinakin tässä on hyvä, SPOILERI! yllätyin positiivisesti esim. siitä, että jääörkit ovatkin "pahan" sijasta niitä sorrettuja. Koska "Thor" on edelleen parhaimpia jollei jopa se paras Marvel-sarjan leffa, olen katsonut sen useamman kerran ja kiinnittänyt huomiota myös noihin sivuosahahmoihin, joista Fandralin tyyli ansaitsisi enemmänkin kiitosta. Anthony Hopkinsin persoonallinen Odin puolestaan on noussut lempihahmokseni, tämän persoonallisuus on kutakuinkin sama kuin eräällä kaverillani.

Thor rating 3,21

28

Kung Fu Panda 2 (2011)

Kung Fu Pandan ensimmäinen osa ei elokuvana ihan vakuuttanut vaikka visuaalisesti teos on nätti ja paketti toimi tylsän illan viihdykkeenä. Vika oli leffan keskinkertaisen heppoisessa juonessa, jossa lähinnä vedettiin mutkia suoriksi ja pamautettiin tyyppejä turpaan. Koska muistelin elokuvan silti huvittaneen joissain määrin, päätin katsastaa sen jatko-osan, jolle en suonut suuria odotuksia. Kung Fu Panda 2 pääsikin sitten yllättämään kunnolla olemalla todella paljon edeltäjäänsä parempi, joka on jatko-osille harvinaisempaa. En olisi ikinä uskonut pitäväni tätä niin mahtavana elokuvana, että päästäisin sen jopa TOP-listalleni. Kung Fu Panda kakkosen jokainen osa-alue toimii paremmin kuin ykkösosassa. Elokuva on hyvän pituinen, erittäin viihdyttävä, paikoin hauska ja otteessaan pitävä sekä parissa kohtaa yllättävän koskettava tai sitten olen menettänyt viimeisetkin ruuvinrippeeni kun tällaiselle vetistelin. Visuaalisesti leffa on kenties kaunein näkemäni animaatioelokuva: fantasia-Kiina on laajentunut upean eeppiseksi miljööksi, jota säväyttää Hans Zimmerin vaihteeksi täyden kympin musiikit, jotka ovat huikeaa kuunneltavaa niin aloituksessa kuin dramaattisimmissa kohtauksissa. Ja nyt on Pon seikkailuissa ykkösosassa kipeästi kaivattua syvyyttä mm. adoptiodilemman ja traumojenkäsittelyn kautta. Tarinankerronta soljuu ihailtavan sujuvasti Pon ja lordi Shenin kautta, jotka ovat taustojensa välityksellä kohtalokkaasti toistensa jin ja jang, kuten elokuva kertoo ensikättelyssä. Tämä keisarillinen riikinkukko Shen on muuten hahmona vaikuttava.Huokailin kaikkien (paitsi Tiikerittären) kung fu-soturien tarpeettomuudelle, muuten selkeän kunnianhimoisessa elokuvassa ei mikään erityisemmin häirinnyt paitsi ehkä se, että synkeydestään huolimatta sarja on pohjimmiltaan edelleen hyvällä tavalla hölmö. Pitäisi vaan päästä yli omasta jackblackvastaisuudesta ja katsoa tämä uudestaan originaaleilla äänillä, jotka näyttäisivät olevan sitä taattua laatua. Toisaalta tykkään aivan liikaa suomenkielisen version äärettömän sympaattisesta ja mainiosta herra Pingistä, joka on Pekka Autiovuoren tulkitsemana suosikkihahmoni koko saagassa.

Kung Fu Panda 2 rating 3,45

29

A Fantastic Fear of Everything (2012)

Vainoharhaisuutta ravistettuna, ei sekoitettuna kaksijakoisuuteen, kiitos.

A Fantastic Fear of Everything rating 3,11

30

Piin elämä (2012)

Syvällinen, traaginen tarina, joka pistää miettimään melko filosofisia kysymyksiä. Upeaa luontoa, koskettavaa musiikkia, huikeita tehosteita. Loppu on mahtavasti vaihtoehtoloppuinen: jokainen saa keksiä sille mieleisensä ratkaisun. Lisäksi 3D-efekti näytti todella upealta valkokankaalta katsottuna. Piin elämä on tällä hetkellä näyttänyt 3D-lasien kanssa ehdottomasti huikeimmalta 3D-leffalta. Kyllä kannatti kerrankin sietää niitä kakkuloita, oli totisesti sen arvoista.

Piin elämä rating 3,75

31

Kingsman: Salainen palvelu (2014)

"Kingsman: The Secret Service" kuuluu parhaimpiin näkemiini agentti(parodia)elokuviin. Oikeastaan se taitaa päästä genrensä palkintopalleille. Erinomaisen menevä ja viihdyttävä leffa on juonellisesti melko iisi, mutta saa loihdittua tunnelmaan mahtavaa suuruutta letkeällä tyylillään. Lisäksi kaikki tämäntyyliset elokuvat, jotka osaavat itseään kunnioittaen tehdä parodiaa itsestään, ansaitsevat minulta kunnon peukutuksen. Tässä on hieno seos Bond & Nälkäpeliparodiaa ja taustalla välkkyy aate "nykyelokuvien vakavuudesta", jota myöskin esim. hupaisa pikkudialogi pahis-Valentinen ja Galahadin kohdalla osoittaa. Tähän elokuva perustuu ja tämän ansiosta se tuo ruudulle freessejä versioita klassisista agenttihahmoista. Colin Firthin herrasmiesagentti Galahad esimerkiksi on perienglantilaisella hienostuneisuudellaan/sarkasmillaan jotain niin upeaa, etten laittaisi yhtään pahakseni jos Colin Firth olisi joskus seuraava Bond (jos olisi niin johan Bondeistakin alkaisi vihdoinkin kiinnostumaan). Samuel L. Jackson sopii megalomaaniseksi, ei niin kauhean vakavastiotettavaksi, konnaksi ja päähenkilöpojukin onnistuu olemaan aika symppis.Ainoa miinus muuten todella mainioon ja hauskaan kokonaisuuteen tulee liioitellusta väkivallasta, joka on itselleni liikaa, joka ei ole kovinkaan kivaa ja on liian veristä. Jos kaikki väkivaltaisuudet oltaisiin hoidettu alkupuolen humoristiseen "Galahad vastaan nuorisojengi"-kohtauksen tyyliin, olisin antanut ne täydet viisi tähteä.

Kingsman: Salainen palvelu rating 3,65

32

Strange Magic (2015)

Söötti ”Strange Magic” on satu(musikaali?)animaatio eräästä Päivänsäteestä ja Menninkäisestä. Sieluni ei piittaa tammikuusta koska koen rinnassani kevättä → eli kaiketi syy sille, miksi tämmöinen pirteä satuhöttö iski typerän monella voltilla. Elokuva jätti kepeän fiiliksen, mutta taustalla velloi ristiriitaisia tuntemuksia. ”Strange Magic” on nimittäin oikeasti melko omituinen tapaus. Leffa etenee niin ennalta-arvattavasti kuin vaan voi, siinä on aivan liikaa karaokemaisia biisejä ja se on saippuaoopperamaisuudessaan kaikkea muuta kuin ”elokuva”. Lyhyesti: Se on hölmö, se on sokerinen, se ei ota itseään kauhean vakavasti... Perinteisessä ja kuosiin istuvammassa musikaalimuodossa (=tietyillä rakenteilla toimivilla fantasiamusiikeilla) leffa olisi ehkä ollut jämäkämpi, mutta juuri sen eriskummallisen moderni poppidiivailu tuo miljööseen rentoutta ja mukavaa kummallisuutta, jolloin kappaleiden laaduttomuus ei enää haittaa pienen mutustelun jälkeen. Musiikillisena ideana keijujen poppailu ja peikkojen rokkailu on veikeä ja olisi ollut jopa nastaa jos lopputulos olisi muistuttanut esim. Labyrintin (1986) rehellisen omintakeista saundimaailmaa. Jos eksentrisyyttä sujautettaisiin vielä lisää, oman visioni keijusaundit olisivat muistuttaneet 60-70-lukujen brittityylistä indiepoppia, peikkojen äänimaailma vaikkapa puolestaan Judas Priestiä. Tosin leffan ”ei-niin-härö” tusinapoppi toimii kenties helpommin sulateltavana, joten tuttu ja turvallinen voittakoon tälläkin kertaa. Yleensä en niin kauheasti perusta romanttisista komedioista, mutta tässä oli nimensä mukaan outouden lisäksi jotain maagista koska seurailin sympaattisen kökösti etenevää rainaa hymyssä suin. Leffan pääpari eli kipakka Marianne & juro Suokuningas ovat harvinaisesti ja erikoisesti juuri Nainen ja Mies minun makuuni (vaikka ovatkin periaatteessa kovin yllätyksettömiä, mutta onneksi juonenkuljetuksen iisiys antaa, hehe, tilaa omille analyyseille, jotka heivaavat näennäisyyksiä veks). Toisen arvouskolliseen kapinallisuuteen ja sääntöjenvastaisuuteen nojautuva aura sekä toisen rumankomeus yhdistettynä rockstailiseen introverttisyyteen eli kummankin pinnallisesti individuaaliset olemukset puhuttelevat. Uujeah, pitkästä aikaa voin sanoa pitäneeni elokuvaa todella ihanana hömppänä. Makeaan sateenkaaricoctailiin vielä letkeää huumoria ja mietityttävän pönttöjä käänteitä/hahmoja (eli niitä, joista ei tiedä itkeäkö vaiko nauraa) niin freesin kahjo söpöilyboksi on valmis.

Strange Magic rating 2,50

Profiilin tiedot

TOP-listat