Ludil

Ludil

Käyttäjä, 29 fania

Elämää suuremmat elokuvasoundtrackit (+ne leffat, joitten äänimaailma on muuten upea)

1

12 apinaa (1995)

12 apinaa on elokuva joka vaatii toisen (tai useamman) katsomiskerran jotta hoksaisi kaikki leffan hienoudet. Näin ensimmäisellä katsomiskerralla keskittyy pelkästään pääjuonen seuraamiseen. Leffan loputtua jää harmittelemaan vähän auki jääviä sivujuonilankoja. Mutta näin yhdenkin katsomiskerran jälkeen voi todeta että 12 apinaa on yksi parhaimmista sci-fi-leffoista joita ollaan koskaan tehty. Leffan loppu on myös yksi kaikkien aikojen mieleenjäävimmistä.Bruce Willis on mainio ja Brad Pittiä oli vaikeaa sulattaa koska olen aina luokitellut Pittin sinne "kehnojen näyttelijöiden kerhoon". Maailman kahdeksas ihme toden totta; Pitt vetää roolinsa hyvin! Mutta jotta kehut eivät jäisi pelkästään näihin kahteen herraan niin totean että myös Madeleine Stowe tekee upean roolin.Astor Piazzollan musiikkia kuuntelee aina mielellään mutta tässä leffassa tunnarina soiva "Suite Punta Del Este" kuorrutti hyvän elokuvasoundtrackin viimeisen päälle.Juoni starttasi käyntiin erittäin hyvällä ja mielenkiintoisella tatsilla. Myös leffan idea on hyvin hoksattu mutta jotenkin olisin itse kaivannut tähän, etenkin keskivälin jälkeen, enemmän vauhtia ja toimintaa. Romanssi ei ole tässä leffassa kovinkaan tarpeellinen eikä mielestäni sovi muutenkaan leffan yleisilmeeseen. Lisäksi se jarruttaa leffan yleistempoa melkein liikaa. Tietenkin kun leffa ollaan lähdetty pohjustamaan psykologisella pohdiskelulla niin sopiihan se toki silloin lisämausteeksi muttei olisi ollut siltikään välttämätön. Ja 12 apinan mysteerin selviäminen oli sellainen juonellinen ratkaisu, joka ei oikein tyydyttänyt. Mutta noh, täytyy katsoa tämä leffa joskus uudestaan ja muodostaa sitten vankempi mielipide.

12 apinaa rating 4,07

2

Huuliharppukostaja (1968)

Huuliharppukostaja on karun hieno ja katsomisen arvoinen elokuva, muttei säväyttänyt samalla tavalla kuin Leonen Hyvät, Pahat ja Rumat. Jollain tavalla tästä jäi vähän sellainen fiilis, ettei käsikirjoituksella osattu tarkalleen ottaen sanoa, missä kannattaa pitää pääpointti. Tämä näkyy filmin tarinankerronnassa, joka on kokonaisuutta silmälläpitäen vähän rosoinen ja hiukkasen rönsyilevänpuoleinen. Jotkin kohtaukset kestävät liian kauan ja jotkut vaikuttavat laadukkaasta kuvauksesta huolimatta jopa turhanpuoleisilta, kuten alun junanodottelu (jossa on toisaalta erittäin cool kärpäskohtaus). Joten jännittävistä tuokioista huolimatta elokuva tuntui liian pitkältä ja joissain kohdissa hivenen puuduttavalta. Siinä kohtaa, kun juonta alkoi hahmottamaan paremmin vasta puolentoistatunnin jälkeen, alkoi kaipaamaan Hyvien, Pahojen ja Rumien selkeää seikkailua ja tavoitteellisempaa menoa. Huuliharppukostaja on ikään kuin perinteinen gangsteritarina länkkäriksi naamioituneena (tai ainkin näin minä sen tulkitsin), joka on ideana kannatettava. Vielä kun olisi saanut mafiosojen väliset italialaismaisen hitaat rupattelutuokiot hillityksi, niin jee. Aluksi näitä keskusteluja tarkkaili mielenkiinnolla, mutta sen jälkeen kun havaitsi, että tyyli pysyy loppuun asti samana niin johan rupesi korstojen dramaattiset uhittelut väsyttämään. Muutenkin elokuvan tietynlainen hidastempoisuus nakertaa sen viihdyttävyyttä... Saman tarinan olisi voinut kertoa ripeämminkin vaikka ymmärrän toki sen tavoitteen avartaa stoorin henkilöitä. Niistä puheenollen pidin joidenkin hahmojen erikoisuudesta, esim. Claudia Cardinaren ihastuttavan uhmakkaasta Jillistä, joka on kaukana hentoisesta, avuttomasta ruusunnuppusesta sekä Gabriele Ferzettin rammasta Mortonista, joka on muitten äijien tapaan silkkaa ahneutta ja pahuutta, mutta jonka vamma tekee ukosta loppuunmentäessä jollain tavalla melkein myötätuntoa herättävän tapauksen. Kiintoisinta leffassa oli sen ensiluokkainen kuvaus, huikea miljöö ja ennenkaikkea Ennio Morriconen musiikki, joka kuulosti vielä paremmalta ja jylhemmältä kuin Dollaritrilogiassa. Musiikki istui niin täydellisesti filmiin, että se sai aikaiseksi kunnioituksen kylmiä väreitä. Leffan lempparikohtaukseni liittyykin vahvasti tähän; majapaikkascene, jossa Cheyenne kuulee ja näkee varjoissa istuvan Harmonican soittavan elokuvan teemaa huuliharpullaan, on vaikuttava koska clinteastwoodmaisen muukalaisen soitantaan liittyy mahtipontinen orkesteri, joka säestää sen mukaan, miten mies soittaa. Näin tunnelmaan saadaan loihdittua draamaa ja musiikkia saadaan hyödynnettyä ihailtavasti. Voi kun tällaista tapahtuisi elokuvissa useamminkin!

Huuliharppukostaja rating 4,47

3

Star Trek II: Khanin viha rating 3,69

4

Kaunis mieli (2001)

Elokuvan nimeksi sopisi paremmin "Sairas mieli", mutta vähän vaikeaa sitä on enää mennä muuttamaan.Hieno elokuvakokemus tämä kyllä oli pimeässä nurkassa nautittuna. Surumielinen ja tarkemmin mietittynä pikkuisen pelottavakin, kuitenkin myös älyttömän mielenkiintoinen. Soundtrack on mielettömän kaunista ja juoni mukaansatempaavaa.

Kaunis mieli rating 4,05

5

Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit (2001)

Taru Sormusten Herrasta-trilogian suosikkiosani. Ykkönen on niistä jännittävin, eeppisin, seikkailullisin ja pelottavin osa. Todella komeaa katsottavaa. Kohtaus Morian kaivoksissa on edelleenkin yksi suosikkielokuvakohtauksistani kautta aikain.Miinusta vain siitä, ettei tässä osassa ole hahmoista parhainta, siis Klonkkua.Annan sellaiset viisi tähteä.

Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit rating 4,31

6

Creepshow - yöjuttu (1982)

Sain aika kingit fiilikset, kun löysin pitkän etsinnän jälkeen Creepshow-ykkösen. Naurattaa myöntää, mutten ole ollut pitkään aikaan mistään leffasta yhtä innoissani kuin tästä. Creepshow on ehdottomasti kulttikamaa. Mainio helmi! Tahattoman koomisessa ja paikoin pikkuisen karmivassa camp-elokuvassa on loistavaa tunnelmaa, hyytävää musiikkia plus täsmähuumoria minun makuuni. Rainan alkuteksteissä pyörivä pätkä sarjiksesta riitelevästä perheestä on yksi parhaimpia ja hauskimpia näkemiäni leffascenejä. Kohtaus ennen lopputekstejä viimeistelee alun hyvällä loppuvitsillään. Suloinen muksu tuo Billy. Pidin leffan jokaisesta kertomuksesta. Elokuvan kokonaisuus kärsii melkoisesta epätasaisuudesta, mutta nah, ei se haittaa, koska kauhusarjakuvamainen tatsi on upeasti läsnä läpi elokuvan. Eka tarina on hupaisan älytön kertomus kuolleesta äijästä, jonka kakkuhammasta kolottaa. Etenkin loppukohtaus vetää kaiken niin överiksi, että sanattomaksi jättää...kolmostarinan ohella elokuvan parhaimpia pätkiä. Toisessa stoorissa oli veikeää nähdä itse Stephen King esittämässä sooloa. Mielestäni mies oli Jordy Verrillinä ok, vaikka tulkitsee heebon ehkä liiankin tahvona. Tämän osan loppuvitsi on muuten se parhain.Kolmas tarina, jossa Leslie Nielsen vakuuttaa iljettävänä sekoboltsina, on viidestä tarinasta kirkkaasti parhain. Lopun zombit ovat oikeasti aika hienon näköisiä. Neljäs tarina olisi toiminut paremmin, jos se oltaisiin käsitelty vähän rivakammin. Tykkäsin muuten kyllä kierosta juonesta, jossa korostuu klassinen ystävykset vs. bitch-teema. Adrienne Barbeaun tulkitsema Wilma on täydellisen ärsyttävä nalkuttaja, jonka roolisuoritus on hymyilyttävä. Viides tarina jäi jotenkin kummittelemaan mieleen. Mietin, että mikähän koko homman pointti oli? Siinä saattoi olla jotain psykologista sanomaa, esim. jos torakat viittasivatkin ukonrähjän piinaavan kolkuttavaan omatuntoon, jonka mies halusi vaientaa kaikin tavoin, mutta psyyke ei kestänyt äijän jakautunutta persoonaa?Elokuva on melko pitkä paketti, mutta viihdytti todella hyvin loppuun asti. Ainoastaan nelostarina tuntui liian pitkältä. Itseironinen roskaleffa on sairas, letkeä ja lupsakka teos, joka päätyy Top-listalleni. Ainoa asia, joka jäi harmittamaan on se, että tästä puuttui Creepshow-sarjakuvan luurangon läpänheitto.

Creepshow - yöjuttu rating 3,25

7

Blues Brothers (1980)

”The Blues Brothers” on R&B:a ja soulia sisältävä kulttileffapläjäys, joka ei herättänyt itsessäni muita tuntemuksia kuin toteamuksen ”ihan kiva”. Ehkä elokuvasta olisi nauttinut enemmän jos siihen olisi keskittynyt paremmin, tätä kun tuli tsekattua silloin tällöin kaveriporukan iltaimessa. Toisaalta bluesveljesten elokuva toimi taustaleffana oikein hyvin. Mielestäni sen sisältö pyörii etunenässä tunnelmoinnissa: coolisti hattuihin pukeutuneet aurinkolasimiehet käyvät hommaamassa muusikoita bändiin ja tapaavat siinä sivussa cameorooleissa esiintyviä huippuartisteja. Lopussa meno yltyy komiaksi ja ihailtavan yliampuvaksi takaa-ajoksi. Kaiken aikaa meininki on hattuaurinkolasimiesten tyyliin höpsöä, coolia ja hyväntuulista. Leffan sanoma hehkuttaa R&B:n ja soulin mahtavuutta. Ja mikäs siinä, malja sille. Mutta. Vaikka ”Blues Brothers” sisältää ehkä kaikkien aikojen menevimmän soundtrackin, se päästää itsensä liian helpolla. Löysänpuoleinen elokuva olisi voinut olla hiukan tiivistetympi ja sisältää oikeaa jännitettä (plus iskevämpää huumoria). Termi ”oikeaa” siksi kun The BB yrittää luoda sellaista Carrie Fisherillä, mutta tämän hahmo tuntuu ihan hatustavedetyltä, etenkin loppuratkaisun kohdalla. Hitsit, kun sillä ”jollain” elokuva olisi voinut olla kiistattomasti klassikko. Sillä kun on joitain todellakin legendaarisia hetkiä, kuten kaikki sen cameot, joista suosikkini ovat Ray Charlesin viimeisen päälle siisti musiikkiliikekohtaus sekä Aretha Franklinin show.

Blues Brothers rating 4,09

8

Atlantis - kadonnut kaupunki (2001)

Pienenä tämä taisi olla suosikki-Disneyni. Muistelin, että silloin tämä oli tosi jännä ja suunnilleen eeppinen mahtiseikkailu, joka tarjosi myöskin huumoria ja huikean hienoa musiikkia.Oli totisesti uusintakatsauksen aika.Atlantis on enemmänkin Groteskis. Yhtä kliseetä kaikki - pätee myös musapuoleen.Tapahtumat kärsivät epäjohdonmukaisuuksista ja epäloogisuuksista. Päähenkilö on onneton nörtti. Piirrostyökään ei oikein miellyttänyt silmää. Kamala elokuva.Annan silti kaksi tähteä, koska skidinä tämä oli parhautta.

Atlantis - kadonnut kaupunki rating 2,87

9

Batman - paluu (1992)

Tämä. Tämä leffa on parhain Batman-filmatisoinnista, joita maan päällä on toistaiseksi nähty. "Batman: Returns" on samalla Tim Burtonin onnistunein ja omaperäisin elokuva, jonka tasolle Burton ei ole toistaiseksi enää palannut. Ihan kuin en olisi jo tarpeeksi kehunut elokuvaa: tässä on myös Danny Elfmanin säveltäjänuran loistokkaammat hetket. Toisin kuin supersankarirainat yleensä, "Batman: Returnsia" voisi pitää taide-elokuvana. Elokuvan tematiikka soljuu todella hyvässä balanssissa musiikkimaailman ja audiovisuaalisen näyttävyyden mukana. Tarina on psykologinen paradigma yhdestä ja samasta ihmisestä, joka on symbolisesti sekä Batman, Kissanainen että Pingviini. Friikkiys ja maailmasta syrjäytyminen yhdistää näitä (tai näkökulmasta riippuen tätä yhtä kaveria) ja vie alueelle, jossa tuntuisi olevan kaikista kumiankoista, sirkuspelleistä, lepakkoautoista ja kissaroinasta huolimatta vain ja ainoastaan sietämättömän harmaata. Friikkiys on synnynnäistä, friikkiys on vapaaehtoista, friikkiyyteen joudutaan - se on tragedia siinä missä "normaaliuskin".Harmi, että filmin vinksahtaneisuus sai aikalaisyleisöt tyrmäämään koko leffan. Vielä harmittavampaa on se, ettei Burton saanut tehdä "Batman: Foreveriä", johon olisi kaavaillut Robin Williamsia Arvuuttajaksi - todella harmi. Mutta onneksi hebbu sai tehtyä "Batman: Returnsin", jonka tarinankerronnasta, juonesta, musiikista ja tunnelmasta saisi moni elokuvantekijä ottaa mallia.

Batman - paluu rating 3,82

10

Henkien kätkemä (2001)

Yksi parhaimmista animeista Prinsessa Mononoken ja Tulikärpästen Haudan ohella. Yksi elokuvahistorian mielikuvituksellisimmista elokuvista. Tässä on ehkä enemmän erikoisia otuksia kuin koko Star Wars-saagassa. Hahmot, etenkin sivuhahmot, ovat mahtavia. Aivan huikeaa tarinaa ja tunnelmaa korostaa upea animaatiotyö ja hyvät, japaninkieliset äänet. Myös musiikki on kaunista.Henkien Kätkemä vetoaa kaikessa outoudessaan katsojan tunteisiin. Tämä elokuva tarjoaa jännitystä, draamaa, seikkailua, ajatuksia (mm. luonnonsuojelua kohtaan) ja huumoria. Elokuva naurattaa, liikuttaa ja myös hieman pelottaa.Koska tässä on aika hurjan näköisiä kylpyläläisiä, en suosittele tätä perheen pienimmille. Täytyy mainita vielä, että tässä elokuvassa alku ja loppu ovat fantastiset.Täydellisyyttä hipoen, neljä ja puoli tähteä.

Henkien kätkemä rating 4,31

11

Vain muutaman dollarin tähden (1965)

Sergio Leonen Dollaritrilogia - check. Tosin vähän oudossa järjestyksessä, mutta kuitenkin. Dollaritrilogia on ehdottomasti ajaton, tutustumisen arvoinen sarja (parhaimpia näkemiäni elokuvia), jonka näkemisen ainoa huono puoli on niistä innostuminen. Tässä on jo monen päivän ajan tehnyt mieli pukeutua Eastwoodiksi ja lähteä tiukoin ilmein tupakka suussa kaupungille uhoamaan samalla kun Ennio Morriconen mahtava musiikki pauhaa taustalla...Sitten asiaan. Vain muutaman dollarin tähden lähtee nyt parhaimpiin näkemiini länkkäreihin, jossa sen seuraaja Hyvät, Pahat ja Rumat on jo. Ihan yhtä seikkailullisiin ja eeppisiin mittoihin kakkososa ei yllä, mutta on erinomainen ja sopivanpituinen paketti mm. kylmää tuijottelua ja reteää paukuttelua. Käänteentäyteinen juoni on mainio, näyttelijät oivia ja miljöö, kuten Leonen leffoissa muutenkin, hienon yksityiskohtainen ja hauska karrikoidun näköisine hahmoineen. Kuvauspuoli on silmiähivelevää ja filmin kohtaukset legendaarisia. Musiikki on upeaa ja henkilökohtaisesti pidän tämän elokuvan tunnarista enemmän kuin muiden osien tunnareista. Soittorasiateema on myös vaikuttava. Se, mikä elokuvassa yllätti eniten, on Lee Van Cleefin Mortimer. Varsin luihun näköistä mutta samalla jylhää "Pahaa" nähdään leffassa odottamattoman paljon, melkein enemmän kuin rainan virallista päähenkilöä, mutta se on toki pelkkää plussaa, seuraavassa osassa kun Mortimer jää auttamattomasti sivuun. "Hyvän" ja "Pahan" tiimi toimii hienon tasavahvana ja huikeana. Hauskimmat ja ehkä parhaimmatkin hetket tarjoaa kaksikon keskinäiset ryppyilysessiot, kuten esim. loistava hattukohtaus.

Vain muutaman dollarin tähden rating 4,41

12

Hyvät, pahat ja rumat (1966)

Koska Hyvät, Pahat ja Rumat on näin tarkemmin ja rehellisestikin funtsittuna yksi parhaimmista koskaan näkemistäni elokuvista, liityn tällä kertaa leffan kehujien sankkaan joukkoon. Tässä eeposfilmissä on sitä jotain harvinaisen vaikuttavaa ja arvostettavaa. Päällimmäiseksi tästä jäi mieleen elokuvan loppuhuipentuma hautausmaalla, joka on eeppisimpiä elokuvakohtauksia ikinä, mutta kokonaisuudessaankin tämä on jotain, jolle myönnän kernaasti kovan leffan tittelin. Se, että elokuva pääsi yllättämään näinkin positiivisesti, johtuu luultavasti osittain siitä, etten ole varsinaisesti mikään westernien ylin ystävä (tai sen kummemmin perehtynyt genreen muutenkaan) ja odotin tältä lähinnä sellaista perus Clint Eastwoodin kivisten kasvojen siivittämää Totinen Torvensoittaja-pyssynpaukerymistelyä. En odottanut, että filmi olisikin hyvin seikkailupainotteinen tai että tässä olisi ilahduttavasti mukana huumoriakin. Esim. tuo Tucon hahmo on todella huvittava vaikka toisaalta rainan jokainen henkilö on sen verran äkkijyrkkää ja päältäpäin parodioivan kliseistä matskua, ettei näillekään voi olla nauramatta. Hyvien, Pahojen ja Rumien matkassa sai myötäelää, jännittää ja hohottaa, mutta myös vakavoitua koskettavimpien hetkien aikana. Elokuvan tyyli on persoonallinen, sen juoni on mielenkiintoinen, sen osuvien näyttelijöiden esittämät nimikkohahmot ovat mitä mainioimmin karrikoituja, sen miljöö on suorastaan tarunhohtoisen näköinen, sen musiikit ovat puhkikulutettua tunnariaan lukuunottamatta mahtavat...ynnämuuta, ynnämuuta...eli tässä leffassa oli arvelujani enemmän kaikkea hienoa ja ylistettävää. Hyvissä, Pahoissa ja Rumissa on oikeastaan kaikki aivan viimeisen päälle. Silmiinpistävintä on tämän rainan kohdalla kuvaustyyli, jossa upeimpia kohtauksia ovat ne pitkät kameraotot, joissa ei puhua pukahdeta joutavia vaan keskitytään sen sijaan mm. kuvaamaan silmiä. Toimii turkasen hyvin! Tällaisia kohtauksia ovat etenkin alussa "Pahan" ensiesiintyminen ja loppupuolen loistava päätöstaistelu. Parhainta elokuvassa on kuitenkin sen tunnelma, jolle mikään ei taida vetää vertoja. Näin täydellisen elokuvallista ja pirun viihdyttävää seikkailuhenkeä ei tule vastaan ihan joka leffan kohdalla...Kyllä katsojan kelpaa, mitäs muutakaan tähän enää lisäämään.

Hyvät, pahat ja rumat rating 4,56

13

Prinsessa Mononoke (1997)

Hayao Miyazakin paras elokuva: huikea, karu, raaka, kaunis ja ajatuksia herättävä. Katsoin tämän kaverini kanssa elokuvateatterissa ja elokuvan loputtua poistuimme salista täysin lumoutuneina, olimme kuin puulla päähän lyötyjä molemmat.Huikea elokuva. Pakahduttavan kaunista musiikkia ja muutamia oikein liikuttavia kohtauksia verisen tarinan joukossa, esimerkiksi muumiokääreissä olevan sairaan vanhuksen kyyneleet ja ihmissoturien reaktiot jumalsodan melskeen keskellä. Annan harvoin täysiä pointseja, mutta Mononokelle voin antaa ne täydestä sydämestäni.

Prinsessa Mononoke rating 4,22

14

Kärpänen (1986)

Sana, joka kuvastaisi tätä elokuvaa: kauhea tai järkyttävä. Ei ehkä kuitenkaan pahassa mielessä. Kai.Kärpänen on yksi painajaismaisimmista elokuvista, joita olen koskaan nähnyt. Inhottava, puistattava, surullinen, yököttävä ja silti ihmeen vangitseva. Osaa kohtauksista ei meinannut edes uskaltaa katsoa. Tätä ei olisi halunnut nähdä, mutta halusi silti nähdä. Ymmärrätte varmaan yskän.Hirvittävä leffa. Karmaisevampaa ja kouraisevampaa elokuvaa saa hakea. Maskeeraus on huipputasoa, soundtrack mahtava ja J. Goldblum loistoisa.Elokuvan loppu on yksi parhaimmista lopuista elokuvien historiassa: erittäin vaikuttava, järkyttävä ja murheellinen.Toiste en taida katsoa. Jos kaipaa jännittävää ja hyytävää elokuvaa, tämä on se. Taisi olla mulle kuitenkin hieman liikaa.Neljä tähteä.

Kärpänen rating 3,87

15

Candyman (1992)

Nimet ovat mahtavia. Niistä syntyy mielikuvia, joitten paikkansapitävyys riippuu tarkasteltavasta nimenomaavasta. ”Candyman” on tälle leffalle nimenä ytimekäs ja samalla sellainen, ettei siitä pysty päättelemään juurikaan mitään ennen leffaan perehtymistä. Näin ollen ”Candyman” osasi yllättää olemalla tyystin erilainen kauhuilu kuin odotin. Valmistauduin näkemään jonkinlaista ehkä b-luokan kauhuleffaa, jossa pääpaino olisi kauhean karkkimiehen splatterissa, mutta elokuva paljastuikin perinteisemmän aloituksen jälkeen salamyhkäisen taiteelliseksi ja lähes romanttiseksi draamatrilleriksi. ”Candyman” toi mieleen jopa kymmenen vuotta myöhemmin tehdyn Stephen Daldryn vakavamielisen draamaelokuvan ”Tunnit”, jossa yhteistä on Philip Glassin tematiikkaa tukevat musiikit ja sinänsä selkeät mutta kysymyksiä herättävät juonikudokset, jotka roikkuvat symboliikassa (!!!). Damn, tällaista settiä siis ”Candymanissa”.Tuon intron perään on hyvä lisätä, että ”Candymanin” jännityspuoli hoidetaan pitkälti kliseisillä säikyttelyefekteillä, sen juonenkuljetus on melko klassista kauraa ja tarina hatara. Kuitenkin joukkoon on ripoteltu pitkin leffaa muitakin koukkuja kuin Candymanin sellainen. Esimerkiksi asetelmat toimivat tällaisina. Candymanin legenda jättää miettimään, olisiko Helenin ja Bernadetten suhteella tai Anne-Marien piltillä legendaan symbolista ellei jopa konkreettistakin arvoa. Candyman esiintyy sellaisena, jollaisena Helen sensuellilla äänellä pulisevan koukkukäden milloinkin näkee ja kokee. Helenin suhde mieheensä ainakin on yksi elokuvan pienistä mutta suurista vaikuttajista, jonka ansiosta lopetus onkin kornin lisäksi huipentava: legenda elää ja jatkuu kirkuvassa sivuhahmossa. Miten vain, ”Candymanin" tehtävänä on heittää kysymyksiä ja nostattaa katsojan kulmakarvoja tasaisin väliajoin ilman, että vastailee mihinkään. Ja kummiskaan se ei välttämättä loppupeleissä ole muuta kuin ”romanttiseksi” yltyvä kauhuleffa sekoavasta naisesta. Takerrun silti joihinkin yksityiskohtiin, joilla elokuva olisi mielekäs koska tulkitsin sen taiteena. Philip Glassin erinomainen soundtrack voi vaikuttaa asiaan koska esim. teemabiisi toi urkustemmoineen mieleen J.S Bachin matemaattiset sävelkuviot ja Anne-Marien vauvan kohtalossa soi harras ylistyshymni ikään kuin merkiksi siitä, että kohtaus oli ainoa, jolla on oikeasti jotain merkitystä menneessä ja tulevassa ja koko tarinassa. Hehehe, krhhhmmm. Voi olla, että syyt tällaiselle ihme analyysille on oman kahjouden lisäksi leffan epämääräisyydessä = täytyy keksiä jotain lisämerkityksiä kun leffa ei väännä niitä rautalangasta. Hyvä ja erikoinen leffa siis tämä, ei tosiaan sieltä tavallisimmasta päästä. Pystyy katsomaan myös ns. popcorn-viihteenä.

Candyman rating 3,29

16

Amadeus (1984)

Ohhohhoo, tämähän on loistava historiallinen pukudraama, yksi genrensä parhaimmista! F.Murray Abraham tekee huikean hyvää työtä sairaalloisen kateellisena Salierina ja Tom Hulce on vain täydellinen valinta epätasapainoiseksi, kakaramaiseksi neroksi. Tässä elokuvassa on kaikki kohdallaan, pikkuista miinusta vain lievästä ylipituudesta. Mozartin musiikki soi kauniisti tapahtumien yllä.Erinomainen ja aikaa kestänyt draama 80-luvulta. Ansaitsi totisesti kaikki oscarinsa.

Amadeus rating 4,02

17

Batman - mustankostajan paluu (1993)

Mask of the Phantasm on parhaimpia Batman-elokuvia, joita olen nähnyt ja piirroselokuvana ehdoton klassikko. Frank Millerin Dark Knightiin perustuva kaksiosainen animaatioelokuva Dark Knight Returns ja Burtonin Lepakkomies-versiot ovat myös mieleeni, mutta tässä Mustan Kostajan Paluussa on esitetty todella hyvin sekä ytimekkäästi se, mistä Batmaneissa on kyse ja millainen on mies naamion takaa. Lisäksi Mustan Kostajan synkkä, film noir-henkinen tunnelmapuoli (johon on kuitenkin ripoteltu huumoria mukaan sopiviin väleihin, tärkeä tunnelma-elementti sekin) sekä sen visuaalinen ilme ovat jotain, jota fanitan täysillä. Elokuvan piirrostekniikka on pikkuisen vanhanaikaisen näköistä, mutta silti vetoavaa ja tyylikästä varjoineen ja hattuineen. Ainoa valitukseni aihe koskee Batmanin harmaata pukua, mutta ajat olivat leffan tekoaikaan mitä olivat...Mustassa Kostajassa välittyy tekijätiimin rakkaus aihettaan kohtaan, mikä näkyy myös samojen tekijöiden 90-luvun alkupuolen sarjoissa. Leffan juoni ei tyydy vetelemään yksinkertaisista naruista vaan on kiintoisan monimutkainen toimintoineen, takaumineen ja yllätyksineen. Hahmot ovat viimeiseen asti mietittyjä ja omaavat tietynlaiset, ikimuistoiset persoonallisuudet. Tässä etenkin Batman ja Jokeri (oikeanlaisimmat versiot forever) korostuvat hyvin. Upean musiikin kuorruttama tunnelma on mieleenpainuvaa ja vaikuttavaa. Varsinkin lopetuksen dramaattisuus ja sitä säestävä musiikki säväyttää.Olisin nähnyt tästä mielelläni alkuperäisen version, mutta kun sitä on nykyään niin vaikeaa löytää, niin oli tyydyttävä netistä löytyvään suomiversioon. Dubbaukseen tottui aika nopeasti ja loppujen lopuksi se on enimmäkseen laadukasta, ainakin pääesittäjien kannalta. Pekka Lehtosaaren Bruce Wayne/Batman-tulkinta on vakuuttavaa ja jotenkin äijempää kuin Kevin Conroylla. Annimaria Rinteen Andrea miellyttää itseäni jotenkin enemmän kuin alkuperäinen Dana Delany, Rinteellä on makea ääni. Aarre Karén tekee hienoa työtä Jokerina - persoonallisen ja vekkulinomaisen.

Batman - mustankostajan paluu rating 4,02

18

Heavy Metal (1981)

Härö ”Heavy Metal” on niitä leffoja, joitten musiikkipuoli kiinnosti enemmän kuin itse elokuva. 80-luvun heavy metal on itselleni rakkautta, joten odottelin leffalta lähinnä sitä – sekä heviä menoa. Musiikki pelitti hyvin eikä tuottanut pettymystä muuten paitsi siinä, että sitä olisi saanut mielellään olla enemmänkin. Sinfoniamaisuuksiin yltyvä instrumentaalielokuvasoundtrack olisi tämän teoksen kohdalla joutanut vihreän pahispallon sulatettavaksi. Ei sen puoleen, etteikö elokuvassa olisi ollut kanssa sitä heviä menoa. Anarkinen scififantasia tarjoaa sylin täydeltä verta, rähinää, tissejä, seksiä, örkkejä, kuolemaa sun muuta asiaankuuluvaa. Nämä kuuluvat tarinaan, jota hourii itsekseen sekoileva viherpallo, jonka polla uhkaa räjähtää kaikesta ekstaasista → elokuvaa ei ainakaan voida syyttää omaperäisyyden puutteesta. Vahvasti aineilta haiskahtava elokuvatrippi olisi ollut makeampi jos olisin katsonut sen itsekin aineissa, mutta pärjäilin selvinpäinkin. Kunhan jättää aivot narikkaan ja fiilistelee leffan meininkiä, se viihdyttää jeessisti. Tässä on Creepshown (1982) tyyliin laadukasta kasariroskaa. Vihreän pallon (voi morjens) tarinoista ensimmäinen trippi newyorkilaisesta taksikuskista ja lyhyempi trippi avaruudellisessa oikeusistuimessa rähisevästä ihmis-Hulkista olivat eniten mieleeni vaikka oli muutkin stoorintapaiset ookoot. Molemmissa erikseenmainituissa on hyvä animointityyli, etenkin taksitarinassa, joka on kuvitettu silmiähivelevän rosoisenkarheasti. Tässä oli myöskin parhain tarina: mielenkiintoinen ja toiminnaltaan mukavan älytöntä. Oikeusistuintarina puolestaan on kaikinpuolin sarjakuvamainen ja rehellisen anteeksipyytelemätöntä ryskettä. Minä diggasin koska olen aina toivonut kuiviin ja useimmiten pitkästyttäviin käräjätarinoihin turhautumisesta räyhäävää muskeligorillaa, joka pamauttaisi salin täyteen eloa ja draivia. ”Heavy Metal” olisi voinut loppua pöljään tarinaan huumeita imppaaviin alieneihin koska sen viimeisin ja pisin kertomus sai vähän kyllästymään koko leffaan, mutta kyllä tämän muuten ihan katsoi.

Heavy Metal rating 3,56

19

Fantasia (1940)

Fantasia rating 3,49

20

Niilin jalokivi (1985)

Jostain ihmeen syystä en ole nähnyt Niilin Jalokiven edeltäjää (joka on jo, aargh, melkoisen ammottava aukko leffasivistyksessäni - täytyy korjata tämmöinen pian!), joten pisteytin ja kommentoin tätä täysin omana rainanaan. Niilin jalokivi on kunnon "hyväntuulinen aivot narikkaan"-leffa, josta ei tietty camp-henkisyys, räjähdykset ja jyskeet puutu. Leffa on hieman indianajonesmainen, tosin humoristisempi ja keveämpi vain. Jokseenkin lapsenmielinen tarina etenee kummallisen nopeasti ja epätasaisesti, joka ei toisaalta tällaisessa kevyessä hutussa haittaa. Näyttelijät ovat kyllä hyviä ja meininki mukaansatempaavaa. Elokuvassa parhainta onkin tietynlainen hullu että älytön fiilistely sekä aivan mahtavat kasarimusat, joita ei enää nykyleffoissa kuule (nyyh). Niilin Jalokivi on mukava seikkailuleffa, jota on helppo suositella tällaisista nostalgisista paukuista pitäville.

Niilin jalokivi rating 2,96

21

Vihreän timantin metsästys (1984)

Klassinen kasariseikkailu ”Vihreän timantin metsästys” on kuin kioskikirjallisuutta – helposti lähestyttävä, jokseenkin ennalta-arvattava mutta ihan käypää mutusteltavaa jos siltä ei odottele liikoja vaan suhtautuu siihen juuri sellaisenaan kuin se on. Kevyt ja indianajonesmainen hömppäleffa on rehtiä 80-lukuista huttua. Michael Douglas on veijarimainen seikkailijamies ja Kathleen Turner romanttinen höpsö. Muutkin hahmot ovat karrikoituja (etenkin se tyyppi joka on nimennyt autonsa Pepeksi). Löytyy vaarallista viidakkoa ja jännästi hohkaava vihreä jalokivi. Seokseen sopii lurjusmainen Danny DeVito, joka tekee kyllä selväksi sen ettei mokomaa tarvitse ottaa niin tosissaan. Kun pääparin kemia saa parhaimmillaan Joan Wilderin pitämään sisko-kultansa arvoa toisinaan kuin yhtenä haileena, seikkailulta ei voisi enempää vaatia. Tarinasta viis kunhan meininki vaikuttaa samalta kuin miltä se kuulostaa: rennolta ja ei-niin-liikoja yrittävältä. Siinä leffa onnistuu. Asia johon kiinnitin eniten huomiota on elokuvan soundtrack. Jännityskohtia maustetaan mainion fiilistelevällä jumputusmusiikilla, josta tykkäsin ”Niilin jalokivessäkin”. Kyseinen jatko-osa iski muutenkin hiukan kovemmin kuin ensiosansa, joka loppupeleissä pelaa ehkä hieman liian varman päälle.

Vihreän timantin metsästys rating 3,53

22

Oopperan kummitus (2004)

Tarina hieman tökkii, mutta elokuvan parasta antia ovat upea musiikki ja miljöö.

Oopperan kummitus rating 3,97

23

Ray (2004)

Todella hyvä ja mielenkiintoinen leffa sokeasta pianistikuuluisuudesta. Ray Charlesin elämänkerta käsitellään hyvällä tatsilla. Plussaa tulee veikeästä musiikista ja lievää miinusta aavistuksenomaisesta ylipituudesta.Suosittelen lämpimästi draamaelokuvien/elämänkertaelokuvien harrastajille.

Ray rating 3,98

24

Lumiukko (1982)

Tämä on aivan ihana! Hienosti tehty klassikko, jossa on upeita, kauniita kohtauksia. Surullinen tunnelma saa nopeasti herkistymään. Lapsena itketti aina se kohtaus, jossa Lumiukko sulaa. Siitä jäi pitkäksi aikaa sellaiset "joka kerta, kun näen tämän, muistan kuinka surulliselta tämä tuntui ja alan pillittämään"-traumat, josta olen onneksi päässyt vihdoinkin yli.Edit. Tai ainakin luulin niin. Nyt kun tuli uudestaan katsottua, Lumiukon kuolema musersi taas täydellisesti.

Lumiukko rating 4,00

25

Paljastavat merkinnät (2006)

Tämä elokuva on todella hyvä. Sujuvaa dialogia, loistavat näyttelijät, erinomainen juonikuljetus, dramaattinen musiikki, tyylikäs ja hiottu tunnelma...eli kipin kapin videovuokraamoille siitä. Paljastavat merkinnät on kunnon laatuelokuva.

Paljastavat merkinnät rating 3,68

26

Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta (2007)

”Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta” on niitä filmejä joissa olennainen kerrotaan teoksen kansikuvassa (+ nimessä). Raina kuuluu myös niiden leffojen kategoriaan, joitten äänimaailma on itse elokuvaa parempi. Jos diggaa Nick Caven musasta, heppu on Warren Ellisin kanssa toteuttanut elokuvan soundtrackin.Leffan kansikuvassa nähdään siis pari häiskää, jotka seisovat elokuvamaisen rauhaisalla ja jokseenkin pahaenteisellä viljapellolla. Tyypit katselevat mietteliäinä horisonttiin/pohtivat syntyjä syviä. Taivas on sininen. Kun tähän mielikuvaan yhdistää elokuvan musiikit, jotka ovat urbaanin tyynet, hienovaraisen surumieliset ja tumman tunnelmalliset, avot – tämmöiseen kiteytyy koko elokuva. Ulkokuoriseen ja äänelliseen koskettavuuteen, jotka koettavat fiksata leffan persoonattomuutta. Elokuva oli toisin sanoen harvinaislaatuisen tylsä, etäinen ja ei-mukaansatempaava. Jesse Jamesin salamurhasta olisi saanut huomattavasti vetävämmänkin tarinan koska lähdemateriaali on kuitenkin mitä mielenkiintoisin. Aavistuksen rönsyilevä käsis vesittää sitä mielenkiintoa venyttämällä tarinaa turhan laahaavaksi ja junnaamalla yli puolet ajastaan puuduttavassa draamassa. Jessenä keekoileva Brad Pitt ei ole huono, mutta olisin suonut Jesseksi mieluummin jonkun tuntemattomamman näyttelijän. Ja siis...leffa on noin niin kuin muutenkin turhan nätti ja sliipattu, muutkin mieshahmot olisin korvannut hikisemmillä ja rumemmilla länkkärimiehillä (paitsi Casey Affleckin koska R. Ford oli ainakin kuvan perusteella babyface). Jeps, modernimmat westernit eivät ole toistaiseksi onnistuneet iskemään vaikka oli tässä pari ihan hyvää kohtausta ja tyylikkäät musiikit. Leffan tietynlainen vakavuus ja ”laadukkuus” häiritsivät tällä kertaa liikaa.

Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta rating 3,68

27

Notre Damen kellonsoittaja (1996)

Uskokaa mua, tämä versio Victor Hugon Kellonsoittajasta on nätisti ilmaistuna raiskaus alkuperäisteosta kohtaan. Elokuva raunioitti koko kirjan idean, vaikka ovathan muutkin samasta stoorista filmatisoidut teokset tehneet saman. Annan pisteet vain upeasta piirrostyöstä ja mahtavan hienosta, goottimaisen tunnelmallisesta, synkästä musiikista, joka on Disneyn musiikkipuolen parhainta. Ja pakko myöntää, että vaikken toisaalta pidä siitä, että Disney on muokannut Claude Frollosta kolmekymmentä vuotta vanhemman hirviön jonka luonne ei täsmää Hugon kirjan samannimisen hahmon luonteeseen, asian hyväksyneenä pidän Disneyn Frollon juliuscaesarmaisesta karismasta niin paljon, että hahmo kuuluu omaan Top 3-Disneyroisto-listalleni. Kenen idea oli tehdä karusta ja traagisesta kirjasta lastenversio? Se seikka vesittää jo paljon. Juonta ollaan muunneltu rajusti, se on lähestulkoon päinvastainen. Siinä missä Disneyn versio loppuu, kirja jatkaa tarinaansa vielä sadan sivun verran. Disneyn loppuratkaisu on sitäpaitsi ikävä kyllä jostain syystä lähestulkoon sama kuin Burtonin ohjaamassa Batmanissa. Ymmärrätte varmaan, että olen lievästi pettynyt, olkoonkin jos (hah) Disneyn kellonsoittajan taka-ajatuksena oli se, että elokuvan nähneet lukisivat alkuperäiskirjankin. Mutta jos nyt lakkaisin rutisemasta ja kommentoisin vaihteeksi taas elokuvaa. Leffa on kieltämättä komeaa katsottavaa. Teemat ovat epädisneymäisen aikuismaisia, vaikka tietyt lapsellisuudet paistavatkin läpi elokuvan. Ääninäyttely on hyvää, mutta aivan erinomaista on suomalainen ääninäyttely, joka on originallia eloisampaa ja osuvampaa, esim. Ossi Ahlapuroa täydellisempää ääninäyttelijää ei Frollolle olekaan. Elokuvan hienoin ja eeppisin kohta on (niin visuaalisuuden kuin musiikinkin puolesta) pätkä, jossa Quasimodo pelastaa Esmeraldan Frollon roviolta kirkon katolle.

Notre Damen kellonsoittaja rating 3,54

28

Thor (2011)

"Thor" on elokuvana erittäin uljaan näköinen, upean tunteellisilla musiikeilla kuorrutettu, erinomaisen epäarkinen sekä hyvin viihdyttävää Marvel-settiä, jonka parissa ei tarvitse haukotella ja vilkuilla kelloa. Tykästyin asgårdilaisten maailmaan niin, että Thorit lensivät oitis suosikkisupersankarileffojeni kärkeen, sinne Batmanien ja Iron Manien vierelle. Kenneth Branagh on tällaisen ohjaajana outo, mutta jonkin verran Marvel-leffoja nähneenä rupeaa tuntumaan, että juuri näillä "oudoilla" on ne hyvät ja uutta tuovat näppituntumansa saippuasaagaan (kuten esim. Taika Waititi "Thor: Ragnarökissä" jne.). Branagh tuo leffaansa epätyypillisen shakespearemaista tuntua (leffasta poistetut kohtaukset tukevat väittämääni), joka näkyy parhaiten rupattelukohtauksissa Asgårdissa, joka puolestaan tuo vaikuttavien näyttelijöitten kautta hienoa, traagistakin tuntua. Tarinakin tässä on hyvä, SPOILERI! yllätyin positiivisesti esim. siitä, että jääörkit ovatkin "pahan" sijasta niitä sorrettuja. Koska "Thor" on edelleen parhaimpia jollei jopa se paras Marvel-sarjan leffa, olen katsonut sen useamman kerran ja kiinnittänyt huomiota myös noihin sivuosahahmoihin, joista Fandralin tyyli ansaitsisi enemmänkin kiitosta. Anthony Hopkinsin persoonallinen Odin puolestaan on noussut lempihahmokseni, tämän persoonallisuus on kutakuinkin sama kuin eräällä kaverillani.

Thor rating 3,21

29

Hercule Poirot: Idän pikajunan arvoitus (2010)

Mielestäni tämä ei ehkä ollut Poirottien parhaimmistoa, mutta täydellinen, kolkko ja synkkä tunnelma tässä on. Soundtrack toimii ja klassikkotarina on saanut ansaitsemansa puitteet. Tavallista synkempi Poirot-leffa, joka on mielestäni ihan hyvä vaan.

Hercule Poirot: Idän pikajunan arvoitus rating 3,15

30

Kung Fu Panda 2 (2011)

Kung Fu Pandan ensimmäinen osa ei elokuvana ihan vakuuttanut vaikka visuaalisesti teos on nätti ja paketti toimi tylsän illan viihdykkeenä. Vika oli leffan keskinkertaisen heppoisessa juonessa, jossa lähinnä vedettiin mutkia suoriksi ja pamautettiin tyyppejä turpaan. Koska muistelin elokuvan silti huvittaneen joissain määrin, päätin katsastaa sen jatko-osan, jolle en suonut suuria odotuksia. Kung Fu Panda 2 pääsikin sitten yllättämään kunnolla olemalla todella paljon edeltäjäänsä parempi, joka on jatko-osille harvinaisempaa. En olisi ikinä uskonut pitäväni tätä niin mahtavana elokuvana, että päästäisin sen jopa TOP-listalleni. Kung Fu Panda kakkosen jokainen osa-alue toimii paremmin kuin ykkösosassa. Elokuva on hyvän pituinen, erittäin viihdyttävä, paikoin hauska ja otteessaan pitävä sekä parissa kohtaa yllättävän koskettava tai sitten olen menettänyt viimeisetkin ruuvinrippeeni kun tällaiselle vetistelin. Visuaalisesti leffa on kenties kaunein näkemäni animaatioelokuva: fantasia-Kiina on laajentunut upean eeppiseksi miljööksi, jota säväyttää Hans Zimmerin vaihteeksi täyden kympin musiikit, jotka ovat huikeaa kuunneltavaa niin aloituksessa kuin dramaattisimmissa kohtauksissa. Ja nyt on Pon seikkailuissa ykkösosassa kipeästi kaivattua syvyyttä mm. adoptiodilemman ja traumojenkäsittelyn kautta. Tarinankerronta soljuu ihailtavan sujuvasti Pon ja lordi Shenin kautta, jotka ovat taustojensa välityksellä kohtalokkaasti toistensa jin ja jang, kuten elokuva kertoo ensikättelyssä. Tämä keisarillinen riikinkukko Shen on muuten hahmona vaikuttava.Huokailin kaikkien (paitsi Tiikerittären) kung fu-soturien tarpeettomuudelle, muuten selkeän kunnianhimoisessa elokuvassa ei mikään erityisemmin häirinnyt paitsi ehkä se, että synkeydestään huolimatta sarja on pohjimmiltaan edelleen hyvällä tavalla hölmö. Pitäisi vaan päästä yli omasta jackblackvastaisuudesta ja katsoa tämä uudestaan originaaleilla äänillä, jotka näyttäisivät olevan sitä taattua laatua. Toisaalta tykkään aivan liikaa suomenkielisen version äärettömän sympaattisesta ja mainiosta herra Pingistä, joka on Pekka Autiovuoren tulkitsemana suosikkihahmoni koko saagassa.

Kung Fu Panda 2 rating 3,45

31

Crimson Peak (2015)

Goottisromanttinen Crimson Peak oli nautinnollinen elokuvaelämys. Tästä löytyy sellaista mukaansatempaavaa synkistelyä jollaisesta niin tykkään. Teos ei ihan yllä del Toron parhaimpiin, mutta on kuitenkin laadukas, viihdyttävä ja tunnelmansa puolesta onnistunut kuin mikä. Iski, osui ja upposi!Elokuvan traileri antoi ymmärtää, että leffa olisi pääosin "karmivassa kartanossa kummittelee, huu!"-tyyppistä kauhuilua, mutta itse elokuva keskittyykin trillerisävytteiseen draamaan. Kauhuelementtejä on loppupeleissä suhteellisen harvassa, mutta vähempi on enempi tässä tapauksessa. Leffan rakenne on verkkainen, mutta pahaenteinen tunnelma tiivistyy mitä lähemmäs edetään loppua. Siispä alkupuoliskon maltillinen pukudraamaratkaisu toimii oikein hyvin ja lisää potkua myöhempiin juonenkäänteisiin. Näyttelijäkehua sen verran, että leffan pääkolmikko sopii rooleihinsa kuin nakutetut ja se on bueno, antaa omaa vahvuuttaan koko filmille. Mia Wasikowska on juuri parahultainen hentoisena mutta yllättävän rohkeana neitokaisena, Tom Hiddleston tekee hyvää työtä jäyhänpuoleisen arvaamattomana luihuna ja Jessica Chastain irrottelee pahuutta liekehtivänä leidinä. Kummituksetkin näyttelivät hyvin, tuntuivat karmivilta niin kuin pitääkin.

Crimson Peak rating 3,08

Profiilin tiedot

TOP-listat