Ludil

Ludil

Käyttäjä, 29 fania

Oma statistiikka: Elokuvien kommentit (845)

03.12.2019 klo 23:08

Raja

Jessss, arvasin että tämä olisi hyvä! Pohjoismaisista peikoista ja nyky-yhteiskunnasta kertova synkkä fantasiatrilleri ”Raja” on niitä elokuvia, jotka omassa ainutlaatuisuudessaan vaativat katsojaltaan yhtä avaraa ja kokeilunhaluista mieltä kuin mitä erikoinen leffa itsessään on: toisin sanoen taiteen omaksumiskykyä. Kehtaan suositella leffaa elokuvaharrastajille mutta jos siitä turinoisin esim. tuttavilleni, kahelisaldoni saattaisi nousta entisestään...← mikä on siis herja tuttavieni elokuvamausta. Kansansatujen peikot ja vaihdokastarinat on kuulkaas pop; nykyaikaan sijoitettuna ne on rock ja sillä siisti. Tämä oli taidetta.

Peikkotarinoiden ystävänä pidin ”Rajan” ideaa mahtavana, koska minkään valtakunnan peikkoiluja ei liikaa harrasteta fantasiafilmien piireissä, joissa ruutuaikaa saavat rumien ja tyhmien sijaan kauniit ja rohkeat. Kun perinteisiin peikkoihin liittyy ulkonäön ja karmivuuden lisäksi muitakin luotaantyöntäviä ominaisuuksia, niin onkin sääli, miten näiden ominaisuuksien käsittely jää vähälle, koska nimenomaisesti rumina ja puistattavina pidetyt piirteet ovat kuitenkin niitä olennaisia, jotka ihmismieli piilottaa oman psyykensä varjoihin. Oudossa, uhkaavassa ja toisaalta kauniin luonnonläheisessä on samaistumisen aihetta, ja huomattavasti enemmän kuin perusfantasialeffojen fiksujen ja filmaattisten olentojen nykyarvoihin suoraan verrattavissa olevassa menestyksessä. Peikko symboloi omituista ja karsastettua (ihmistä), joka muuttuu ennakkoluulojen mukaiseksi olennoksi: rumaksi, mitä peikko ei mielestäni alkujaan, kaikessa karunkauniissa luonnonyksinkertaisuudessaan ole.

Kun ”Rajan” vaihdokastarina läpikäy ylläolevan sekä pari muutakin hyvää mutta ylimääräistä ideaa, kansantarujen peikoille ei voisi suurempaa kunnioitusta taata. Melanderin ja Milonoffin näyttelytyö on aistikasta ja upeaa, ja kun näyttelytaiteen yhdistää varsinkin metsämaisemiin, ”Rajassa” on koko elokuvaa kannattelevaa, alkuvoimaista väkevyyttä. Silti: vaikka käsis mahdollistaa monipuolisuuden ja antaa katsojalle tulkinnanvaraa, en katsoisi leffaa enää koskaan uudestaan. ”Raja” on elämys, josta jäi muutamaksi päiväksi rujon omituinen, joltensakin karmiva fiilis – ja tämän vaikeasti määriteltävän tunnetilan jätän kernaasti vahvaksi muistoksi.

rating 80,000

03.12.2019 klo 23:04

Klaus

Annan ehkä liikaa arvoa elokuvien juonille (ja ylipäätään hyville tarinoille), mikä yleensä näkyykin aika kivasti näissä pisteytyksissä. ”Klaus” on visuaalisesti nautinnollinen ja henkii menneiden aikojen tunnelmaa, mutta juoneltaan se on niin nähtyä peruskauraa kuin olla ja vaan voi – vähän niin kuin joulut ja jouluaiheiset leffat tuppaavat olemaan. Jotta joululeffa pääsisi repäisemään ja luomaan jotain uutta ja uskomatonta, se saattaisi vaatia joulullekin joitain uusia trendejä, joilla sitten...hmmm...lisäämään strösseliä entisiin strösselikerroksiin. Kuinkahan moni vanhan strösselin ystävä uusille yökkäilisi? Tuttu ja turvallinen sokerimömmö on kaikkien tyytyväisyyden vuoksi järkevämpää; ei säväyttävää mutta järkevää. Ja ihan hyvääkin, ellei sattuisi kärsimään ylitarjonnasta.

”Klaus” on kelpo animaatioelokuva, ei siinä siis mitään, mutta jos oma katselukokemukseni keskittyi lähinnä mielenkiintoisen pinnan ihailuun ja kyläläissivuhahmojen potentiaalisten mahdollisuuksien miettimiseen, en moiselle lähde kolmea tähteä enempää antamaan. Arvostaisin jos elokuva onnistuisi vangitsemaan huomioni tarinaan ja sen draamankaariin, sen sijaan että arvaisin niitä hyvissä ajoin etukäteen, jolloin silmille jäisikin ainoastaan animoinnin yksityiskohdat. Toisaalta ”Klausin” tarinan olisi voinut tyylittömämminkin esittää, joten siitä ei sen kummemmin kärsi; ja juonelliset ratkaisut antavat tosiaan tilaa ja aikaa eloisan piirrostyön tarkasteluun. Tykkäsin siitä, ettei leffassa lauleta yhtä lailla kuin en pitänyt sen parista pintasliipatusta kipaleesta. Leffan terä on joka tapauksessa animaatiossa, joka antaa oivallista ja tarvittavaa särmää muulle höhhölle.

rating 60,000

27.10.2019 klo 14:10

Norbit

Viimeisimmän leffani jälkeen paljon haukuttu ”Norbit” tuntui ihanan freesiltä ja huippulaadukkaalta, mutta jos suhteutan sitä keskivertokomedioihin, niin kyllä se siinä tapauksessa on osittain lynkkauksensa ansainnut. Tässä tapauksessa elokuvan suurin ongelma lienee sen tietynlainen geneerisyys. Vastaavanlaisia filmejä löytyy liiankin kanssa ja jos katsoja on sattunut näkemään Eddie Murphyn ”Pähkähullut professorit” niin ”Norbit” ei säväytä kaavaa millään lailla. Elokuva kalpenee proffaleffoille myös päätähtensä myötä, koska ”Norbitissa” Murphy ei tunnu jaksaneen panostaa rooleihinsa, jolloin mister alisuoriutuu paikoitellen myötähäpeällisen kehnosti ja on parhaimmillaankin kaiken yliampuvuuden alla jokseenkin väsähtänyt. Tämä on ongelma etenkin silloin, kun päänäyttelijän tulisi kantaa leffaa, mutta ei kaikkea voi vierittää Murphyn harteille; Kun myös käsis on kulahtanut eivätkä muutkaan näyttelijät jaksa olla liian täydellisiä, niin noh, mitäpä nyt ”Norbitilta” odottamaan – turha mikä turha.

Vaikka Murphyn ärsyttävä ja lässyttävä päähahmo Norbit on toistaiseksi todellinen pohjannoteeraus, Murphyn ämmmänrooli pelastaa mielestäni hiukan, vaikken Rasputiaakaan menisi kehumaan – parempiakin komediennemammoja on kyllä nähty. Idea jonkinlaisesta naispuolisesta Eric Cartmanista voisi räävittömämmällä otteella tarjota runsaasti camp-arvoa. Ihan okein ”Norbitin” leffasta olisikin saanut jos leffa olisi todella ollut enemmän esim. ”South Parkin” suuntainen sen sijaan, että kaava on sama kuin ”Pähkähulluissa professoreissa” ja että suurin osa huumorista on revitty sieltä, missä maku on matalin. En inhonnut tätä (naurahdin jopa kerran pari), mutten myöskään jaksanut katsoa yhdellä kertaa, mikä tietenkin yleensä vihjaa siitä, että rakenne voisi olla kiinnostavampikin. Epäkorrekteille komedioille on varmasti edelleenkin kysyntää ja aihettakin, mutta toivoisin vain ettei laatu korreloisi niin usein pliisun huumorin kanssa.

rating 30,000

27.10.2019 klo 14:02

Vaippahousut vauhdissa

Ei tällaisten leffojen äärelle eksyisi ellei olisi hieman masokistinen tai haluaisi varta vasten aivojensa puuroutuvan – vaikkakaan en ole tämän rainan jälkeen enää niin varma siitä, olisivatko suoraan aivokemiaan vaikuttavat konkreettiset aineet kuitenkin terveellisempiä kuin tällaiset vaihtoehtoiset elokuvapainajaiset. Kammostrippinä ”Vaippahousut vauhdissa” painii ehdottomasti aivan omassa sarjassaan, sillä vaikka kärsin tämän kolmessa pätkässä, en uskalla edes ajatella millaista kamaa leffa olisi yhdellä kertaa koettavana...mielikuvissani siintää pystyyn kuolleita ruumiita, jotka ovat lyyhistyneet kotisohvilleen…hrrrr...

”Vaippahousujen” kanssa on kyllä aihetta puhua pimeimmästä elokuvakokemuksesta koskaan. Koska olen kiinnostunut elokuvien rakenteellisista ominaisuuksista, olen aina tyytyväinen jos satun löytämään erinomaisen tai vastakkaisesti aivan jäätävän tapauksen, jollainen ”Vaippahousut” todellakin on: elokuva ei ole pelkästään huono pökäle vaan TYRMISTYTTÄVÄ sellainen. Siitä kertoo se, että räpsyttelen kaikelle leffan käsittämättömyydelle vielä katsomisen jälkeenkin. Kuka sen tekijöistä on mennyt myymään sielunsa kiduttavan huonon maun paholaiselle ja saanut hepulta vielä jonkun paljousalennuksenkin? Ja ennen kaikkea: minkä takia? Leffan helvetilliset one-linerit ovat varmasti olleet tarjouksessa, koska luulisi mauttomuuden pirullakin olevan sen verran itsekunnioitusta, että tämäkin ymmärtäisi vetää rajoja johonkin.

Siitä kuitenkin tosiaan tykkään, että sain ”Vaippahousuista” uuden ”paskimman leffani ikinä”-elokuvan. Jos löydän jotain vielä pahempaa, järkytyn, koska jo tämän leffan rimat ovat niin olemattomia ja työn jälki liki katselukelvotonta, että tämän ylittämistä joutuisi jo ihan yrittämään. Ehkä ”Vaippahousujen” jatko-osissa voisi onnistaa?

rating 10,000

16.10.2019 klo 02:12

Me kaksi & Irene

Oli virhe vetää ”Nuijaa & Tosinuijaa” uudelleen ennen tätä – on vähän epäreilua mennä vertailemaan Jim Carreyn yhtä mainioimmista ja hauskimmista leffoista tällaiseen tapaukseen, jota ei ollut ennen nähnyt. Minkäs teet kun pidin pölhöputken, jossa katsoin molemmat perätysten, ja jossa diggasin edelleen ensimmäisestä (Nuijasta ja Nuijemmasta), ja jonka takia inhosin osittain jälkimmäistä.

”Me kaksi ja Irene” vaikutti ideansa puolesta hyvältä. Kun Carrey on todistanut ennenkin olevansa ainutlaatuinen päättömissä ja vähän kahtiajakaantuneissa kreiseilyrooleissa, ja Zellweger varsin mukiinmenevä komediennenä, niin leffan lähtötekijät olivat kunnossa. Kuitenkin suunnilleen siinä kohtaa leffaa, kun Zellwegerin Irenestä tulee jonkin yhdentekevän rikosjutun osatekijä eli syy road movielle, leffa muuttuu paikoillaan junnaavaksi, pitkäksi ja latteaksi. Elokuvan omituinen kertojaääni ja ihme huumori menettelivät vielä alkupuolella, mutta kun en oppinut pitämään Carreyn Charlieta tai Hankia hauskoina, niin elokuvan loppupuolen kestämisessä oli ongelmia. Ymmärsin hemmojen idean, joka on siis ihan ookoo, mutta mielestäni näitten läppä olisi saanut olla hauskempaa jotensakin sellaisen ’mennäänkö sieltä missä aita on matalin?’-tyylisen mentaliteetin sijaan. Varmasti kiltistä joojoo-miehestä ja uhittelevasta kovanaamasta olisi saanut pienellä vaivalla jotain muutakin kuin alapäähuumoria aikaiseksi (oikeesti?)? Ja varmasti road moviessa voisi jotain muutakin tapahtua kuin kahden hahmon niin ja näin-small talkia? Melkeinpä ne Charlien pojat olivat leffan hauskimmat hahmot, vaikkeivät nämäkään onnistuneet ihan naurattamaan.

Nakkaan leffan Carreyn komedioiden huonompaan päähän jonkun ”Yesmanin” seuraksi. Ei ole ”Nuijien” tai ”Valehtelijan” tai ”Sähköputkimiehen” voittanutta. Ugh!

rating 40,000

16.10.2019 klo 01:58

Joker

Kun taannoin sanoin päättäväni supersankarileffojen katselun, niin korostettakoon nyt että ”Joker” on se säännön vahvistava poikkeus; Olenhan aina tykännyt Jokerin överistä hahmosta. Vaikka Joaquin Phoenix on ansainnut kehunsa intensiivisellä ja karismaattisella roolityöllään, ja saa minulta myös kehuja siitä että sopii muutenkin ulkoisesti Jokeriksi, niin Mark Hamillin Jokeri 90-luvun ”Batman Animated Seriesistä” tulee jatkossakin vaan pysymään omana Mr. J:nä, ellei kehitys vie Jokeria takaisin isonenäisen ja hassunhauskan korston suuntaan (juu joo). Phoenix oli kuitenkin kyllä mieleeni, ikään kuin ”Tappavan Pilan” Jokerin edeltäjä, ja saavuttaa sen hyvän ja vakuuttavan klovniprinssin aseman, jota näin viimeksi Jack Nicholssonilla.

Mutta kuitenkin, koska yritän olla liiaksi vaikuttumatta vaikutteille, niin totean heti alussa, että uskon synkeän Jokerin suosion piilevän siinä (hahmon lisäksi), että se tuo monien Marvelien ja DC-leffapläjäysten jälkeen jotain kipeästi kaivattua uutta koko genreen. Vaikka näen leffassa monia samankaltaisia piirteitä kuin Shyamalanin vähemmän hehkutetussa ”Särkymätön”-trilogiassa, leffa maistuu todella freesiltä ennen kaikkea siksi, että tässä on pitkästä aikaa elokuva, joka on jotain muuta kuin teinien ja nörttien mielistelijä – elokuva, joka on aikuiseen makuun eli vakavasti otettava, ja jonka voisi sijoittaa ihan hyvin muuallekin kuin Gothamiin. Elokuvassa on hyvää makua ja tyylitajua, ja se oli alusta loppuun asti jännittävä ja mielenkiintoinen, mutta kukaties se oli vähemmän suurellinen kuin odotin. Ellei se olisi tuonut mieleen ”Tappavan Pilan” sarjakuvaversiota, joka käsittelee vastaavasti elämän epäreiluuden ja nihilismin aiheita, niin olisin ehkä enemmänkin pitänyt ”Jokerista”, joka on lopulta ihan hyvin rakennettu, kirjoitettu ja näytelty mutta vähän pienimuotoinen leffa. Aina ristiriitaisena mielipiteiltäni tykkäsin tosin myös pienimuotoisesta tarinasta, joka oli sujuvasti etenevä ja sopivan hörhöilevä ja siitä, kuinka kompakti koko pakkaus on, ja vähemmän väkivaltainenkin kuin pelkäsin...mutta kun en johonkin ihastu niin en ihastu (musiikkeihin en ihastunut – aina tulee päälleliimattu olo, kun taustalla soi jotain ’fiiliksiä komppaavaa’ popbluesia). Olisi tämä voinut olla rankempikin. (mine en kuulosta yhtään sairaalta kakkiaiselta)

rating 70,000

27.09.2019 klo 12:34

Kaiken se kestää

Aina kun kotimaisen draamaelokuvan näkemisestä on liian pitkä aika, niin saatan kehitellä itselleni paluuta genreen jonkun satunnaisen elokuvan muodossa. Toisaalta sitten kun leffaani katselen, muistankin jälleen sydänsopukoistani asti, miksi olen osittain halunnut vältellä koko genreä. Perimmäinen inho on kulttuurissa ja sen asenteissa, jotka iskevät elokuvan muodossa vielä väkevämmin, minkä vuoksi suosinkin mieluummin ulkomaisia leffoja – kun jo vuosikymmenten ajan suomalaisuuteen on mielletty negatiivinen soopa kuin munavoi riisipiirakkaan, josta kuulee kyllä jokaisena arkipäivänään ja joka vaikuttaa omiinkin mielipiteisiin, niin en oikein jaksaisi velloa vielä näyttelijöiden, musiikin ja tunnelman voimin siinä samassa risukasassa, jonne ei tunnu aurinko paistavan, ja jota ’elämäksikin’ kutsutaan mikäli valtavirtaa on uskominen. Elokuvissa nimenomaan toisenlaiset maailmat ovat niitä, jotka ylipäätään vetoavat elokuvien katselussa, kun taas ”Kaiken se kestää” on ajankuvauksestaan huolimatta kuin ankea ja tylsähkö kuvaus esim. naapurin Korhosten arjesta.

Verkkainen draama on näyttelijöiltään ja idealtaan toki hyvä, mutta mieli ei varsinaisesti ylevöidy elokuvasta, joka kertoo siitä, kuinka lapsia ei sinänsä pidetä oikein minään. Perinteisesti aiheella voisi kurjistella koko rahan edestä (vähän mallia vaikkapa ”Pienestä tulitikkutytöstä”) tai vaihtoehtoisesti korostaa teemojen psykologiaa, mutta kun elokuvassa ei tapahdu taiteellisia kohokohtia vaan se on kuin sitä Korhosten arkea, niin leffa maistuu hitaalta, tympeältä ja lattealta – etenkin kun samat musiikit toistuvat kyllästymiseen asti. Vanhemmat hilluvat himmeinä ja lapsia stressaa, vanhemmat hilluvat edelleen himmeinä ja ihmettelevät, mikä muksuja potuttaa. Luonto on nätti. Sataa räntää. = Kun pohjalla on se elokuvan vanhempien asenne siitä, että lapsille on kaikki okei koska mitä väliä, niin en oikein ymmärtänyt MISTÄ tässä leffassa olisi pitänyt liikuttua. Enemmänkin ärsytti, koska kunnon kaarellista tarinaa ei ollut ja leffa jumitti koko ajan paikoillaan. ”Kaiken se kestää” on leffa, jota todellakin saa kestää.

rating 40,000

27.09.2019 klo 12:24

Toy Story 4

Suhteeni Lelutarinoihin on sellainen, etten oikeastaan liiemmin pidä kahdesta ensimmäisestä leffasta, kun taas kolmannen osan kohdalla aloin ensimmäistä kertaa tykkäämään koko saagasta (koska siinä osassa oli vihdoin jotain järkeäkin). Toivoin vähän, että olisin säilyttänyt yläpeukkuni sarjan neljännenkin osan kohdalla, mutta se herätti sen saman, muistakin osista (paitsi kolmosesta) tutun ”meh”-tuntemuksen. Periaatteellinen puolentoista tähden pisteytykseni soveltuu hyvin myös ”Toy Story neloseen” vaikka leffan ulkoasu on laadukas ja sitä seuraa kivuttomasti, mutta kun huomioi ”Toy Story 3:n” panostetun freesiyden ja erittäin tyydyttävän lopetuksen, niin osaa 4 on hankalaa nähdä muuna kuin pelkästään ylimääräisenä yliyrittävän imelänä rahastuksena.

”Toy Story 4” on tarinaltaan samoja latuja tallaava kuin ovat osat 1 & 2. Forky-niminen roskishaarukka esitellään uutena hahmona, jossa saattaisi olla jokin ideakin, mutta statisti onkin vain tekosyy Woodyn uusille seikkailuille. Sarjan osista 1 (ja 2? en ole varma) tutulla lammaspaimennukella Bo Peepillä on yhtäkkiä väliä. Tai niin elokuva ainakin uskottelee – pidemmän päälle mietittynä kyseenalaistan sitä, oliko Bolla tässäkään lopulta sen kummempaa roolia. Mielenkiintoisin juonikuvio liittyy maijamollaan, joka haluaisi jonkun omaksi, joka sekin stoorina tuntuu turhan tutulta. Toisin sanoen ”Toy Story 4” vaikuttaa itsevarmaa näyttelevältä osalta, johon on kyllä heitetty joitain puolitiehen jääneitä ideoita, joilla yritetään peittää elokuvan omaa epävarmuutta siitä, mitä se haluaa sanoa tai mihin se haluaa mennä. Näitä maustetaan aiemmista osista tutuilla kaavoilla, joka saattaa ehkä faneille toimia, mutta eivät peitä sitä alta välkkyvää tosiasiaa, että leffa on ääninäyttelijöitään myöten väsähtänyt. Mainion osan 3 jälkeen tämä osa jättää pliisun maun suuhun ja lievän harmistuksen siitä, että olisi pitänyt sittenkin mennä katsomaan uusinta ”Angry Birdsiä”.

rating 30,000

01.09.2019 klo 23:49

Pikkujalka

Puolentoista tähden pisteytys on mielestäni aika passeli silloin, kun näen elokuvan, joka on teknisesti ja ulkoasultaan suhteellisen toimiva, mutta tarkoituksensa tai sanomansa puolesta puolivillainen tai/ja omaa puolivillaisuuttaan ylistävä. Sisällöllisesti närkästyttävät elokuvat ovat närkästyttäviä, olkootpa sitten taide-elokuvia tai sitten tällaisia kaupallisia kokoperheenrainoja. Eli mitä enemmän näitä puolentoista tähden puolivilloja näen, sitä enemmän vakuutun siitä kuinka arvostankaan selkärankaa.

”Pikkujalka” on periaatteessa mikä tahansa näkemäsi tusina-animaatio jeteistä ja ihmisistä, mutta mukamas tusinaa ’syvemmällä’ sisällöllä. Syvempi sisältö tulee karvatassujen opetuksista siitä, että on fiksua kyseenalaistaa oman kansansa kulttuuri, historia ja yhteiskunta vähän niin kuin periaatteellisista syistä: kaikki vanha on tyhmää ja vanhan tyhmän kannattajat ovat muinaispieruja. Leffa olisi looginen jos kaikki ’uusi’ esitettäisiin myös yhtä tyhmänä, mutta sitähän kehitys ei tietenkään ole – silloinkaan kun sillä on vähemmän sanottavaa ja ideaa kuin vanhalla tyhmällä (jos sillä ylipäätään on mitään muuta ideaa kuin vetoomus ’no kun mä haluun’:n puolesta). Hieman siis mietityttää se, mitä elokuvan tekijät haluavat viestittää lapsikatsojille tarinalla siitä, ettei mihinkään ympärillään olevaan pidä luottaa, etenkään hallitukseen tai yhteisöön alias idioottien massaan. Jos sanoma esitettäisiin kunnolla perustellusti tai niin että siinä oltaisiin esitetty vanhalle tyhmälle jotain tunteikasta ’emmä tiiä’-riehumista parempaa tilalle, niin leffa saattaisi toimiakin, mutta tällaisenaan se on nimenomaan selkärangaton, koska:

Trendikästä animaatiota? On. Ärsyttäviä hahmoja ja huonoa läppää? On. Kohellusta ja hösöämistä? On. Räppiä ja muita pliisuuksia? On. Yleisöön vetoava ’syvempi’ tarina? On, ja se on se tarina siitä vanhan tyhmän muinaispieruudesta ja nykyajan fiksuudesta. Sen sijaan että sitä käsiteltäisiin, se vain ’on’ ja se on se asia mikä tässä eniten ottaakin päähän: En kirjoittaisi jonkun helevatun ”Pikkujalan”! yhteiskunnallisista ulottuvuuksista ja niiden puutteista, ellei leffa itse niitä tarjoaisi ja olisi samalla tarjoamatta.

rating 30,000

26.08.2019 klo 14:20

Taru sormusten herrasta

Kun Peter Jacksonin näkemykset ”Taru Sormusten Herrasta” ja ”Hobitista” vaikuttaisivat olevan yksinvaltiaita kaikkeen Tolkieniin liittyvien filmatisointien kohdalla, vuoden 1978 animaatioversio puhaltaa kaikessa epämodernisuudessaan raikkaita henkäyksiä hieman ummehtuneeseen genreen, josta teki pieruverkkarien hajuisen itse P. J elokuvahistorian laahustavimmalla ja pitkäpiimäisimmällä ”Hobitti”-trilogiallaan. Tolkienin omat tiiliskivet ovat ilman muuta versioista parhaimpia, mutta toisaalta usein myös vanhemmat kirjafilmatisoinnit omaavat joitain hyviä näkökulmia tuttuakin tutumpaan stooriin. Bakshin keskeneräiseksi jääneessä elokuvassa näitä puolia ovat mm. tarinan jouheva ja ytimekäs eteneminen, sen hyvin luotu tunnelma sekä uskollisuus romaanien hengelle.

Käytän sanaa ’uskollinen’ siinä mielessä, että vaikkei tarina nyt aivan sataprosenttisesti etene samoin kuin Tolkienin tiiliskivissä, kaikki turhempi lisätäyte on karsittu pois ja elokuva keskittyy mieluummin itse asiaan ja itse olennaiseen, eli asioihin jotka P. J on trilogiassaan peittänyt elämää suurellisimmilla sivujuonillaan – tällöin piirrettyä on mukavampi katsella, kun ei kaipaa tuntien edestä örkkien ym. skippailua. Myös piirretyn vähemmän pramea miljöö miellyttää enemmän kuin ylikoristeelliset vaihtoehtonsa, koska fokus on tällöinkin mieluummin olennaisessa ja tuntuu sitä paitsi myös autenttisemmalta. Animaatiossa on paitsi kiittämistä uljaista musiikeista ja hienoimmista koskaan näkemistäni örkeistä, myös joittenkin muittenkin hahmojen visioista jotka pesevät P. J:n versiot mennen tullen (esim. Aragorn, Legolas, Frodo, Boromir…). Näissä havahduin aprikoimaan sitä, kuinka piirretyn hahmot ovat oikeastaan P. J:n näyteltyjen hahmoja vähemmän karrikoituja, mikä saa miettimään sitä, miten usein vähemmän onkaan enemmän.

Kunnianhimoisessa animaatiossa on joo paikoitellen selvät tietyt ongelmansa, ja en tykännyt siitä kuinka Sam oltiin muutettu porukan sekä rumaksi lapseksi että pelleksi (mitä pahaa Sam on tehnyt?), mutta kokonaisuudessaan elokuva on vahvan tunnelmallinen ja edelleen vaikuttava.

rating 80,000

26.08.2019 klo 14:19

The Return of the King

Vuoden 1980 ”The Return of King” on eräänlainen jatko parin vuoden takaiselle ”Taru Sormusten Herralle”, vaikka tyylillisesti se maistuukin huomattavasti enemmän vuoden 1977 ”Hobitin” epäsuoralta jatkolta (jota se onkin samojen tekijöiden kautta). Piristyin kun näin, että animaation tekijät ovat muovanneet Tolkienin ”Kuninkaan Paluusta” takkavalkeatarinan, joka etenee mitä epätrendikkäimmin trubaduurin laulannan tahdissa! Mahtavaa että eepoksen finaalin voi toteuttaa myös näin! Myönnän että itselleni on saattanut kehittyä jonkinlainen pakkomielle takkavalkeuden ei-niin-justiinsa-tyylistä, mutta se on toisaalta myös refleksi kaikelle liian pompöösille, vakavalle ja ennen kaikkea ns. lukitulle ”parhaalle”, jota tyylinä löytyy etenkin fantasian suunnalta aivan liikaa.

Ellei leffan edeltäjässä olisi kauniinsynkeää ja jännittävää eeppisyyttä, pitäisin ”Kuninkaan Paluusta” melkein enemmän ihan vain ”Hobittimaisen” eli pitkälle suunnitellun persoonallisen ulkokuorensa ansiosta. Rouhean karu ulkomuoto on ”Hobitissa” erittäin maalauksellisten maisemiensa vuoksi hiotumpi, mutta rokkaa hyvin THS:kin, jossa esim. miljöö muodostaa yhtenäisen maailman ja tunnelman, ja jossa jotkut hahmoista, kuten Gandalf, ovat sanoinkuvaamattoman, äärettömän makeita. Vaikka leffa maistuukin asetelmansa vuoksi takkavalkeatarinalta ja sen pahikset ovat edeltävän osan uhkaavien sijasta melkeinpä söpöjä, huipentavissa hetkissä on kuitenkin tarvittavaa mahtipontisuutta, jolla rusetti solmitaan erittäin tyydyttävästi. Ilmeisesti leffan tekijöitä oli itseni tapaan ärsyttänyt Sam viime osassa, koska ”Paluussa” Samin hahmo oli jälleen ilahduttavasti ruodussa. Kun en P. J:n versioitten liiallisesta imelyydestä pidä, niin Samin myötä tykkäsin ”Paluussa” muutenkin tarinan dramatiikan ryhdistä.

Eli sanoisin että jos pitäisi valita THS-filmatisointi joko tunnelmalla tai ’kaikilla nykyajan herkuilla’, ottaisin mieluummin tunnelmalla. Tietynlainen patina ja lämminhenkisyys ovat kuitenkin sen verran olennaisia piirteitä myös Tolkienin hobittikertomuksissa, jolloin vanhempi animaatio ajaa näitä puolia P. J:n leffoja paremmin.

rating 80,000

26.08.2019 klo 14:16

Apinan tarina

En tiedä olisinko koskaan muistanut ”Apinan tarinaa”, ellei Brutus olisi muistuttanut kyseisen leffan olemassaolosta osuvalla arvostelullaan. Koska muistikuvissani on hämärä kuva siitä, että olisin nähnyt apinan stoorin lapsuudessani jopa kahdesti (kirjaston kasetilta sekä koulussa?), paloin halusta katsoa sen uudestaan ymmärtääkseni mistä siinä olikaan kyse – muksuna kun en oikein ymmärtänyt apinain epämääräisen multiversumin ideaa. Eikä siinä mitään, kun en edelleenkään hiffannut mieleenjäävän oudon leffan pointtia.

Se mistä ”Apinan tarinassa” noin yli viisitoista vuotta sitten pidin ja tavallaan pidän vieläkin, on sen miljöö ja ideat kahdesta apinakansasta; tykkäänhän samoista syistä myös yhdestä ikisuosikkileffastani eli vuoden 1968 ”Apinoiden planeetasta”. Vähän kuin edellä mainittuun (josta piirretty on vohkinut vaikutteita), ”Apinan tarinaan” saisi kunnon sisällön ja sen paljon mainostetun tarinankin ihan sillä, jos se selittäisi sen, miksi ihmisten pitäisi nähdä elokuva apinamaisuutensa kadottaneista renessanssiapinoista, jotka pitävät apinamaisuutensa säilyttäneitä viidakkoapinoita ’apinoina’. On vähän harmillista, ettei omalla tavallaan mielenkiintoinen apinadesign ja se jonnekin asti suunniteltu miljöö pääse oikeuksiinsa sen sijaan että ne olisivat jonkinlainen tausta täysin paikoillaan junnaavalle ja sattumanvaraiselle apa-arjelle, jossa ei johdonmukaisuuksilla tai liian pramealla animoinnilla elvistellä. Toisaalta juuri tällaiset leffat opettavat vähän siitä, kuinka olennaisia asioita ovatkaan visio ja sanoma.

rating 40,000

25.08.2019 klo 00:47

Late Lammas - elokuva

Aardman Animationin ”Late Lammas” on kukaties ensisilmäykseltään erittäin lapsellisen oloinen sarja, mutta koska sama studio vastaa toisaalta myös monien aikuisten (esim. itseni) suosimista ”Wallace & Gromit”-elokuvista, ja koska Laten sunnuntaiparhaat kuuluvat ukkini TV-suosikkeihin, voiko sarja saati sen leffa olla mitenkään huonoja? Muutaman Late-pätkän ja jo elokuvan alun puolesta totesin että nimenomaan ne sarjat, jotka onnistuvat naurattamaan sekä vauvaa että vaaria, ovat niitä kaikista parhaimpia. Vaikka Laten leffassa on jonkin verran hieman vanhempaa makua vaativia esim. populaarivitsejä (kuten vinkkaus ”Eläinten vallankumoukseen”), suurin osa huumorista on sellaista, jolle niin lapsi kuin aikuinen voivat nauraa samalla tavalla eli ilman että katsojien käsityskyvyt kohtauksien hassuudesta eroaisivat liian jyrkästi toisistaan. Herttaista.

Konseptissa viehättää sen ”Wallacesta & Gromitista” erottuva välitön konkreettisuus, sillä toisin kuin edellä mainitussa, Latessa ei verbaalisuudella brassailla – eläimet määkivät, murahtelevat, kotkottavat ym. kuten myös ihmiset, joitten kommunikoinnin ymmärtäminen ei minkään valtakunnan kielitaitoa vaadi. Sarjan muu äänimaailma on silti erittäin iskevä ja parhaimmillaan ääneen naurettavan hauska, mikä etenkin nyt tässä elokuvaversiossakin korostui muutamissa kohtauksissa. Lisäksi urahtelu mahdollistaa sen, että vitsien olisi parasta olla toimivia, mitä ne ovatkin Laten nasevassa TV-sarjassa. → Vuorosanojen olemattomuus on hieno juttu. ← Kaiken mainion – kuten asuntavaunussa pöllyävien torakoiden ja mökinkippauksesta varoittavan liikennemerkin – huomioon ottaen ainut hieman nipottamisen aihe on leffan rankkuri, josta mietin tyypin välttämättömyyttä. Tarina pysyisi samana, jos kliseekaverin heivaisikin veks, jolloin leffa pääsisi samalla myös ylimääräisestä sähellyksestään ja pituudestaan.

Toisaalta mitä pienistä nipottamaan kun leffassa oli kohtaus, jossa kodinvaltaajasiat panikoivat Madnessin ”House of Fun”:in tahtiin.

rating 70,000

21.08.2019 klo 19:17

Tupla-Uuno

”Tupla-Uunossa” on nimensä mukaisesti Uunoa kahteen Uunoon, koska mikseipä Uunoissa tapahtuisi asioita vaikka pariinkin otteeseen (kuten elokuvissa ”Uuno Turhapuro menettää muistinsa” & ”Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin”). Kun Uunon kaverit löytävät lähes identtisen kaksoisolennon Uunolle, leffan ideana on järjestää uunoille kommelluksia ainakin kahden Uunon edestä = simppeliä ja miksei ihan toimivaakin.

Toisaalta kun Uuno on aiemmissa ja myöhemmissä elokuvissa ollut itsensä lisäksi mm. agenttina ja presidenttinä, saman idean toisto ja sen pienet variaatiot eivät säväytä, tai eivät ihastuta pidemmän Turhapuro-putken aikana. Sen sijaan pidin tällä kertaa Vuorineuvos Tanelin (mihin se 'Elmeri'-nimi katosi!) Unelma-sihteerin ylinäytellyistä keimailuista ja motiiveista. Elli Castrénin hahmo on, miljöön muittenkin naishahmojen tapaan, hassu ja pimahtanut, mutta kombo maistuu Tuuran yliampuvan karrikoidun hahmon myötä hyvin. ”Tupla-Uunon” toinen huomionarvoisa piirre on Uunon opaskierros Helsingissä, jossa on toki aina historialliset ansionsa mutta joka ei samana vitsinä iske yhtä hyvin kuin ”Epsanjassa”.

Leffa on toisin sanoen ihan mukiinmenevä, muttei kovinkaan suuria muistikuvia jättävä.

rating 50,000

15.08.2019 klo 22:28

Identtiset kaksoset

”Twins” taitaa olla niitä leffoja, jotka saattavat olla lähtökohdiltaan täysin näyttelijöidensä olemusten perusteella kyhättyjä. Eikä siinä mitään, jos filmillä on hyväkin idea päätähtiensä menoksi: kukapa ei haluaisi nähdä Schwarzeneggeria ja Danny DeVitoa kaksosina? Minä ainakin halusin – enkä vähiten teemaan samaistumisen vuoksi. Leffa puhutteli ideansa puolesta niin hyvin kuin se epäidenttistä (ja myöskin vauvasta asti varsin erinäköistä/luontoista) kaksosta vaan voi. Maailmassa ei ole liikaa näitä leffoja, joissa erityylisten kaksosten ’kaksosjuttuja’ kyseenalaistavat kaksoset itsekin, ja joitten juoni on ihan pelkästään sitä; arkista identtisyytensä kieltämistä. Juuri tämmöiset leffat maistuisivat äärettömän hyvin epäidenttisten kaksosten kohdeyleisölle…eli diggasin tästä ihan Vincentinä.

Toiste en elokuvaa silti jaksaisi katsoa, mutta kerrankatsottavana sillä oli omanlaisensa hyväntuulinen ja letkeä vetovoima kaikkine autokurvailuineen ja kasaripoppeineen. Kun koko leffa on tosiaan sille yhdelle vitsille rakennettu, pidin siitä miten mukava kohelluskomedia kallistui vähitellen imelähkön kohellusdraaman suuntaan ja sai samalla hippasen syvyyttäkin DeViton mainiouden puolelta. Toisin sanoen leffa maistui hassulta draamalta; jos huumori olisi ollut reilusti mustempaa, tällöin olisin voinut pitää elokuvaa myös hervottomana. Mutta kun konseptina oli kuitenkin olla pöhkö, kiltti ja iloinen, alati lisääntyvä imelyys ei hampaita tuhonnut.

rating 70,000

11.08.2019 klo 22:36

Croodit

DreamWorksin animaatioissa on tietynlainen koukkunsa, joka juontaa studion tuotosten vaihtelevuudesta. Osa animaatioista saa tekijätiiminsä ja edustajansa vaikuttamaan Ehdan Tusinatavaran Mekalta, mutta kun liukuhihnateosten seassa loistaa myös elokuvia, joissa on omaperäisemmät ja repäisevämmät tarinat tai joissa animaatiotaide on parhaimmillaan erittäin komeaa, toivon luonnollisesti että valitsemani animaatio edustaisi studion parempaa päätä. Luolaihmisistä kertova ”The Croods” edustaa nättiä keskinkertaisuutta, josta jäi kuitenkin oikein hyvä jälkimaku.

Kun ’ihan ookoosta’ tykkäsi ilman että sen ’ihan ookoomaisuus’ olisi jäänyt sen kummemmin kummittelemaan, leffa on toisin sanoen onnistunut...mutta ”Croodseissa” se on ehkä jopa sen suurin ansio. Viehätyn keskinkertaisuudesta, jos leffa itsekin myöntää olevansa sellainen, ei yritä liikoja, ja omaa selkärankaa. ”Croods” on itsensä näköinen ja oloinen pöhelö hörhöilyleffa, joka on rehdisti ja suurta yleisöä aliarvioimatta juuri sellainen, jollaisen suuri yleisö haluaa = kiva. Kun leffan hahmotkin ovat tykättäviä ja huumori rennon rempseää, niin kyllähän tämä jos jokin nyt mukava on. Eläinten ja ihmisten yhteistyön ystävänä pidin erästä loppupuolen hauskaksi tarkoitettua twistiä jopa koskettavana, joka on tavallaan saavutus kun ottaa huomioon leffan muun pölhöyden. Tai ehkä se olikin keskinkertaisuuden seassa pilkahtava helmi, jollaisten vuoksi keskinkertaisuuskin on niin nättiä?

rating 60,000

08.08.2019 klo 21:14

Uuno Turhapuro - kaksoisagentti

Turhapuro-sarjasta on kyllä myönnettävä, että sen rainakohtaiset pisteytykset ovat harvinaisen riippuvaisia makuasioista. Vaikka suurin osa Uuno-leffoista soveltuu kalsarikänniviihteeksi, joistain filmeistä ilahtuu toisia enemmän ja päinvastoin. ”Kaksoisagentti” päihittää edeltäjänsä ”Muuton maalle”, muttei ollut yhtä iskevä kuin taannoinen ”Muistinmenetys”. Se on valitettavaa, kun ”Kaksoisagentissa” on kuitenkin keksiverto-Uunoa ovelampi tarina, mutta minkäs teet jos en siitä vaan digannut. Syyt löytyvät muutamista liian pitkistä sketseistä, jotka eivät napanneet niin yhtään.

Huumorintajuni on siinä mielessä rajoittunut, että jos todistan kohtausta, jonka yläpuolelle on isketty symbolinen ’Tämä on kuulkaa Hauskaa! Naurakaa!’-plakaatti, niin ensireaktioni tuolle on ’en, miksi’. ”Kaksoisagentin” alun kapellimestarikohtaus maistui ilmiselvän pakottavalta, ja kun huumori muuttuu pakotetuksi (vain taustanaurut puuttuisivat), niin onko siinä enää mitään särmää? Tai mikä tällaisissa kohtauksissa on ylipäätään vitsinä, jos orkesteri soittaa kuitenkin asianmukaisesti? Samaan tapaan en ole koskaan käsittänyt Nasse-sedän ydintä, josta muistutti ikävästi ”Kaksoisagentin” niin ikään pitkä lapsenlikkakohtaus (Uuno → Nasse-setä). Balanssi on aina tärkeä asia. Sitä saa toki rikkoa kokeiluilla, mutta samalla sopii kysyä, sopiiko yleistunnelmaan ja yleismenoon mukaan myös esim. Finlandian haudanvakavuus...

Ei sillä, että muutenkaan kaikki Uunoissa esitetty kolahtaisi itseeni kuin salamanisku idioottiin. Tykkäsin sankarini Elmeri Tuuran osioista kuten yleensäkin, kuten myös muutamien kohtausten sanailuista, mutta en niinkään leffan laadun epätasaisuudesta, jonka viimeisteli lässähdyttävä loppukohtaus.

rating 40,000

04.08.2019 klo 18:56

Uuno Turhapuro menettää muistinsa

Do diih, ja ei kun takaisin Uunon kaa hengailee. Tämänkertainen ”Uuno Turhapuro menettää muistinsa” tuntui katselukokemuksena pikkuisen keskiverto-Uunoa hauskemmalta ja onkin edeltäjäänsä ja varsinkin seuraajaansa rapsakampi. Leffan ote ja huumori alkavat muuttua lapsekkaammiksi, mikä ei sinänsä ole välttämättä huono juttu, kun rainassa hääräilee vastapainona Härski & ’Rauhanturvaajat’. Ääriliikkeen kuohunta absoluuttisine hölmöyksineen ei ole satiirista terävintä, mutta wanhan ajan amerikkalaiskomedioiden henkeen toteutettuina ne maistuivat yllättävän hyvin – ja käytänkin ilmaisua ’yllättävä’, koska yleensä Speden kulloisetkin ideat hahmolleen eivät sen kummemmin liikuta itseäni suuntaan tai toiseen. Tässä ne olivat melkeinpä elokuvan parhaitten antien joukossa.

Tarinan alustuksella kestää ja kestää, mutta alustuksessa oli joitain hauskoja sketsejä, kuten esim. apen Uuno-harhat (perus, toimii!) ja piilokamera-sketsi. Leffa ryhdistyy vähitellen vähemmän veteläksi kun siihen alkaa muodostua juonta, joka onkin varsin muikea, mutta rainaa olisi mielellään katsonut melkeinpä kokonaan juonettomanakin, koska Härski ja etenkin Sörsselssön pitävät lujasti kiinni sen punk-meiningistä. Ei huono Uuno, pistetääs Uuno-tähdiksi passelit kolme.

rating 60,000

04.08.2019 klo 00:39

Sherlock Holmes

Pyh. Ei pitäisi katsoa näitä leffoja – en tykkää siitä kun elokuvan jälkeen otsaani on muodostunut pari ryppyä lisää. Vaikka pidänkin näissä uusfilmatisoinneissa siitä, että samalla vanhojen filmatisointien arvo kohoaa yhä korkeammalle kuta syvemmälle uudemmat tuotokset vajoavat ( = Will Ferrellin räpellyksiksi – no comments), niin samalla en voi olla kyseenalaistamatta sitä, millaisina vihanneksina elokuvateollisuus pitää kohdeyleisöään. Vaikka toisaalta: onko suurella yleisöllä minkäänlaista makua tai selkärankaa? Kyllä minäkin tietyistä kökköleffoista siis pidän, kunhan ne niitä alkujaankin ovat (esim. ”Pirates of the Caribbeanit”), mutta nykyisen kehityksen huomioiden pitää kai odotella yhä uudempia disneymäisiä rähinä-Hollywood-pläjäyksiä muistakin klassikoista kuten Hercule Poiroteista, Robinson Crusoesta jne….

Kysymys elokuvien/suuren yleisön hengettömyydestä on siis tässä Robert Downey Jr:n kymmenvuotiaassa ”Sherlock Holmesissa” yhtä aiheellinen kuin sen jatko-osassakin. Ei sillä kai ole mitään väliä, ettei kukaan näyttelijöistä sovi rooleihinsa, kunhan vaan ovat suosittuja. Kuka juonestakaan näitä nykyjään piittaa? Jotain tekemistä sillä oli logiikan ja pahan kultin kanssa, mistä robertdowneyjuniori saattoi jotakin pihahtaa jossain kohtaa, mutta se meni jo. Kunhan kaikki näyttää päältäpäin hyvältä, ikään kuin elokuvalta, ja raina etenee kuin ”Herrasmiesliigassa”, kaikki on avot. Mutta meneekö esim. se muilta läpi, että robertdowneyjuniori tappelee saman randomin körmyn kanssa kolmesti – ilman että mikään tappeluista liittyy yhtään mihinkään tai vie elokuvaa minnekään? Tai ettei pommiräjähdys haavoita ketään tai tee muuta kuin vastaa suuresta pierusta? Tai että robertdowneyjuniori ja Watson nyhjäävät jatkuvasti tyhjästä? Tai ettei millään tunnu olevan mitään väliä?

Eniten leffassa kuitenkin sapettaa se, että sen tekijät osoittavat joissain kohdissa, että ovat lukeneet Conan Doylelta muutaman kirjan tai ainakin katsoneet Jeremy Brettin sarjaa ( = joka ajaa saman asian), mutta antavat silti lopputuloksen näyttää tältä. Muutama maisemakohtaus ja yksityiskohta ovat suoraan Brettin sarjasta, joka palauttaa ajatuksiani hieman liiaksikin 80-90-lukujen sarjan erinomaisuuteen, ja siihen, kuinka vanhalla sarjalla on sydämen lisäksi sielukkuutta, pointtia ja järkeä...mitkä olisivat liiankin erinomaisia arvoja myös tälle elokuvasarjalle. Vaikka mikään elokuvassa ei tehnyt vaikutusta, Sherlockin ja muiden (varsinkin Irene Adlerin) takaperoinen kehitys oli se ainoa itseäni kiinnostava seikka.

rating 30,000

31.07.2019 klo 22:25

Uuno Turhapuron aviokriisi

Tämä Uunon vuosikerta 1981 on ensivivahteiltaan taattua Uuno-laatua: keveän kuplivainen, maanläheisen suomalainen, olemukseltaan rehdin ymmyrkäinen. Jouhevassa suuntuntumassa on hienostunut makkaran aromi, mikä lienee lihan ystäville mieleen, ja onpahan kitalaessa myös juuston ja silakoiden intohimoista hekumaa, mutta kaiken kaikkiaan laatu on ihmeen vetelää, joltisenkin väljähtänyttä...phtyi!

→ ”Uuno Turhapuron aviokriisi” ei siis ollut erityisemmän kaksinen. Kuvaus Uunon ”peruspäivästä” tai ”maanantaista” luonnehtisi elokuvaa ehkä paremmin, kun leffassa ei tapahdu mitään sellaista, mitä ei tapahtuisi jatko-osien jatko-osissa. Tosin toimii konsepti (jälleen) näinkin, ja Uunon + kavereiden vamppaamiset ovat hassun hoopoja, mutta tällä kertaa juoni etenee ehkä turhankin simppelisti. Kun pääjuonen kohokohdat ovat hyvissä ajoin ennakoitavissa, pienet sivujuonet (kuten Uunon koirakoulu) ryhdistävät leffaa tarvittaessa. Pentti Siimeksen reilusti ylinäytelty rakastaja ei kuitenkaan omaan makuuni ollut, ja näissä kohdissa aika tuntui matelevan korostuneen hitaasti, mikä oli harmillista rakastaja Nylkysen runsaan ruutuajan huomioiden. Paikoin ihan hörähdyttävässä leffassa on olennaisinta kenties Uunon, Härskin ja Sörsselssönin mainiot hahmot, joitten hengailua seuraa (jälleen) varsin mielellään.

rating 50,000

11.07.2019 klo 00:16

Häpy endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon

Valoisa kesäilta, olutta ja telkkarista tulee mustavalkoista Uunoa? No mikä ettei! ”Häpy Endkö” sujahtaa helposti näkemäni Uuno-tuotannon parempaan päähän ja jakaa toistaiseksi kärkipaikan Epsanja-leffan kanssa. Kun rainassa on keskimääräistä Uunoa enemmän ryhtiä, poljentoa ja tekemisen iloa, suottaapi olla että huulet ja muut vitsit tuntuvat mukaansatempaavimmilta, etenkin kun kokonaisuus pyörii äijäin hengailun lisäksi jonkun ideankin ympärillä. Mukavaa elokuvassa oli myös se, että tässä tapahtui historiaa, kuten hahmojen ensitapaamisia ynnä muuta kivaa. Ja toki 70-luvun Helsinkiä, tyylejä yms. oli siinä ohella antoisaa silmäillä...

Suhteellisen monen Uuno-filmin jälkeen näitten kommentoinnista alkaa tulla yhä vaan enemmän itseään toistavampaa, mutta sanottakoon nyt kuitenkin: Koko sarjan suola on mielestäni – ei Loirissa tai Spedessä – vaan edelleenkin Tapio Hämäläisen änkyrässä appiukossa, jonka tarkoituksellisen yliampuva näyttely suo aina varsinaisen onnen päivän. Näin on myös tämänkin elokuvan kohdalla, sarjan alusta asti siis. Siispä loppupuolen kohtaus, jonkalaisen olen viimeksi nähnyt kulttielokuvassa ”Bean – äärimmäinen katastrofielokuva”, on ”Häpy Endinkin” ehdoton kohokohta. Näemmä se, mikä toimii Uunoissa, toimii myös herra Pavun seikkailuissa ja toisin päin: Onhan molemmissa sarjoissa yhteistä huumorin tietynlainen ilkikurinen lapsekkuus ja tällä lapsekkuudella en siis välttämättä tarkoita lapsellista, vaan pikemminkin välitöntä ja klassisen toimivaa pölhöilyä, joka naurattaa vauvasta vaariin. → Luultavasti se syy, miksi annan molemmille peukkuni.

rating 70,000

02.07.2019 klo 15:58

Risto Reipas ja Nalle Puh

Arvasin että ihastuisin varmasti ”Christopher Robiniin” eli Nalle Puhista tutun Risto Reippaan näyteltyyn draamaelokuvaan. Koska rakastan ”Hassujen, hurjien hirviöiden” ja ”Kauniin mielen” kaltaisia elokuvia, joissa esim. asiat tai esineet symboloivat päähenkilön psykologista tilaa ja kertovat omalta osaltaan päähenkilön mielestä, toivoin tämänkin elokuvan olevan sellainen...ja ihme ja kumma, näin pitkälti juuri sellaisen elokuvan kuin halusinkin nähdä! Ai että! Jos leffasta olisi karsinut loppupuolen puolen tunnin mittaisen eli ipanoille tarkoitetun peruskohelluksen, kaunis, hellyttävä ja varsin hauska elokuva olisi ollut alusta loppuun rauhallinen aikuisten draama elämän suurimmasta tragediasta: Ympäröivästä maailmasta ja siitä, mitä se tekee ihmiselle.

Risto on nimittäin aikuistragedia itsessään. Kun miettii miten huikeita ja persoonallisia hahmoja ja maailmoja tämä oli kehitellyt lapsena ja miettii tätä kautta yleisesti ottaen ihmisen mielen potentiaalia, niin onhan Ewan McGregorin tosikkomainen, ahdaskatseinen ja stressaantunut keski-ikäinen Risto kaikessa jäykkyydessään onneton ja kuitenkin samalla niin tyypillinen näky. Ja miksi hän on sellainen? Jonkun tärpän laukkufirman takia? Muitten ihmisten odotusten takia? Ei tauti – juuri tällaiset elokuvat ovat omiaan selittämään, miksei omaa luonnollista outoutta ja elon keskinkertaisuutta saa mennä tuhoamaan. En voisi lopun puolituntisen karsimisen lisäksi toivoa muuta kuin että ihmistärppää näyttelevä Mark Gatiss ja McGregor olisivat vaihtaneet rooleja. McGregorissa siis ei ole suinkaan mitään vikaa ja hän on Ristona oiva, mutta Gatissin huumorilla vedetty englantilaisuus olisi antanut hahmolle sitä särmikkyyttä, jota vähän mallikuvamaisella McGregorilla ei ole – sitä tietynlaista hyvää kajahtaneisuutta, jota Ristolla voisi pääkopassaan kuvitella olevan ihan siis Puolen Hehtaarin Metsän perusteella.

rating 80,000

02.07.2019 klo 15:56

Synkin hetki

Winston Churchillistä ja toisen maailmansodan politiikasta kertovasta ”Darkest Hourista” on alkuun Masua kompaten todettava se, mikä pyöri mielessä pitkin leffaa: Kuinka leffa muistuttaa Spielbergin ”Lincolnia” siinä määrin, että tuntui siltä myös. En sano, että kumpikaan elokuvista olisi missään nimessä huono, mutta molemmista löytyy tietynlaista kuivaa raskassoutuisuutta sekä vaadetta suurpiirteistä tietoutta perehtyneemmälle yleissivistykselle. Mutta kuitenkin, koska molemmissa elokuvissa on erinomaisia näyttelijäsuorituksia ja historianesitys on kuvattu tyydyttävästi (ja ylipäätään niin hyvin kuin realistisesti voi), olen ihan tyytyväinen siitä, että olen molemmat nyt nähnyt – siitäkin vaarasta huolimatta, että luultavasti tulen muistamaan ”Lincolnista” vain Daniel Day-Lewisin hienon roolin ja vastaavasti ”Darkest Hourista” Gary Oldmanin moitteettomuuden.

→ Molempien elokuvien suurin miinus on siis se, ettei kumpikaan muuttanut/muuta historiankäsitystäni mihinkään. Toisaalta se ei ehkä haittaa, koska päähuomioni oli siinä, kuinka politiikassa edetään ja mitkä tapahtumat ja henkilöt ovat niitä, jotka koetaan myöhemmin historiankirjoituksellisesti merkittäväksi ja miksi. Politikoinnin lisäksi ”Darkest Hour” maalailee ilahduttavasti Churchillista persoonaa, jonka kuuluisat aforismit kohentavat mitä tahansa kohtausta reippahasti. Näihin liittyen elokuvan sanoma on edelleen ajankohtainen, koska tunteet tuntuvat määrittävän varsin pitkälti kaikkea politiikkaan liittyvää ja myös sitä, mitä halutaan tallettaa historiaan. Jos elokuva olisi kouluttanut enemmänkin tyylillä ”kuinka tulla Churchilliksi” eli kertonut siitä, miksi oikeasti Churchill koettiin niin merkittävänä henkilönä, elokuva olisi liikuttanut sen myötä enemmän. Se olisi ollut se versio ”Darkest Hourista”, jolle olisin antanut kiitettävänkin arvosanan, mutta kaipa...näh...kaipa tällainen neutraalinpuoleinen ja harmaa esitys nyt ainakin kolme tähteä saa.

rating 60,000

15.05.2019 klo 21:53

Avengers: Endgame

Kirjoitin viimeksi ”Avengers: Infinity Warista” että se on kebab-muotoon kääritty triplajuustoinen jättiläispitsa, josta olen edelleen samaa mieltä: toiste en sellaista enää söisi, mutta sellaisenaan se oli kuitenkin kokemus ummikolle. ”Avengers: Endgame” maistui saman pitsan jämiltä, joita lämmitettiin mikrossa ja joihin ripoteltiin parissa kohtaa vähän mausteita. Kyllähän nämäkin ihan syö, mutta jostain syystä olo oli kuin yksin juodessa. Ilmeisesti en ollut tarpeeksi fani nauttiakseni mössöstä paremmin, mutta varsinainen tosifani en ole muutenkaan ollut, vaikka muutamasta leffasta olenkin tykännyt: Enemmänkin MCU-maailma on liittynyt kaveripiirien leffamakuun ja täten sosiaalisiin konstruktioihini, joitten kautta voin taas kyseenalaistaa sitä, kuka ja mikä luulen olevani. Tällaisesta näkökulmasta huomioiden Marvel-leffat ovat kasvattaneet ja olleet enimmäkseen mukiinmenevää viihdettä, mutta suuremmat kiitokset annan mieluummin sille, että ”Endgame” on sellainen leffa, johon voin suhteellisen hyvillä mielillä päättää supersankarileffojen seuraamisen (toistaiseksi).

Viimeinen pitsanpalani oli toisaalta koko MCU:n saagan näkökulmasta suht kunnolla ja suht tyydyttävästi rakennettu. Tosin se ei maittanut tietynlaisen hiljaisen tympääntymiseni vuoksi yhtä paljon kuin ”Infinity War”, minkä lisäksi ”Infinity War” oli himpun verran suurellisempi sekä typerämpi elokuvana, mikä passaa paremmin huumorintajulleni – ’tykkäsinhän’ ”Venomistakin” näistä syistä. Molemmissa Avengers-leffoissa on lukuisten hahmojen esittelyä ja kokoontumisajoja, mutta ovathan ne nyt syntyjään latteammat tässä kuin edeltäjässään, jossa Thanoksen universumisiivoamiset ovat aiheena aikamatkustelua kiinnostavampia. Kostajat olivat ihan kiva porukka ja rymistelyt olivat sitä myös, mut som moro ny.

rating 60,000

14.02.2019 klo 10:24

Sekopallo

”Sekopallo” on ihan nätti yhdeksänkymmentälukuinen läppä tekijöiltä a’la ”South Park” ja ”Mies ja alaston ase”. Aivan niin hillitön se ei ollut kuin olisin statuksen perusteella arvellut, enemmänkin se muistutti kokonaisuudessaan ”South Parkin” mehuttomimpia jaksoja*, mutta valehtelisin jos väittäisin etten olisi viihtynyt leffan parissa. Parhaimmillaan yhdistelmä Zucker + Paker & Stone on lähellä repäisevää ääliömäisyyttä/anarkiaa ja jotkut juonenkäänteet ovat hienoja, mutta huumori on silti pitkälti melko tuttua ns. perusidioottikauraa. Se on harmi, potentiaalia olisi ollut, mutta toisaalta ”turvallisuus ennen kaikkea”-metodi on ehkä taloudellisesti kannattavampi lähestymistapa elokuvantuotolle kuin mahdollisesti raisumpi rinnakkaisulottuvuusvaihtoehtonsa, jossa olisi ollut ”Miehen ja alastoman aseen” sekä ”South Parkin” punkkia anteeksipyytelemättömyyttä enemmän ja reippaammin (ja jolle minä heittäisin ne viisi tähteä).

Toisaalta ”Sekopallossa” on mielekästä se, ettei se mikään huippuviritelmä olekaan. Tarina on ehtaa B-luokan rainaa, näyttelijäsuoritukset vaihtelevat reilun könköstä piilomainioon, huumorialue on miinoitettu vähän sillä sun tällä, musiikkipuoli tukee rennosti perusälytöntä menoa = myöhäisillan snäksi. Teoriassa on sinänsä ylvästä, että epämääräinen pölö sekopalloleffa saavuttaa rakastetun aseman (ei kai pelkästään tekijöiden statusten puolesta) faniensa ehdoilla. Itsetietoinen epätäydellisyys on sangen tarpeellista, kuten ovat myös yhdeksänkymmentäluvun grungehtavat huumorianturat.

(* niitä jaksoja, joitten kliseisyys on ikään kuin satiiria, mutta joitten satiiri ei kuitenkaan onnistu olemaan muuta kuin väsähtänyttä klisettä itsessään)

rating 60,000

06.02.2019 klo 22:28

Räyhä-Ralf valloittaa Internetin

Disneyn uutukaista eli Räyhä-Ralfin jatko-osaa katsellessani mietin, miltä katselukokemus tuntuu Waltin elokuvien parissa varttuneen isovanhemman ja Z-sukupolven piltin silmissä. Molemmille Disneyn korporaatio saattanee edustaa jonkinlaista ’lapsuuden parhaimpien leffamuistojen takaajaa’ ja ovathan ajat muuttuneet sitten ”Lumikin” päivien, mutta tällaisessa mielikuvassa voin vain kuvitella, miten helposti vanhempi kukkahattutäti voi vetäistä päähänsä mielensäpahoittajan karvalakin ja märistä siitä kuinka ”Bambissa” on enemmän järkeä – jolle nuorempi katsoja puolestaan pyörittelee parit lollerot ja twiittaa kännykkäänsä: jjjust#muinaismuistotniinqvauhdissa#hö. Eikä siinä siis mitään, jos ’Disney - lapsuuden parhaimpien leffamuistojen takaaja’ tarkoittaa varsin erilaisia maailmoja eri vuosikymmenillä eläneille, mutta enemmänkin 2000-luvulla syntyneille suunnatussa Räyhä-Ralfin jatko-osassa häiritsi se, ettei sillä itsellään ole kovinkaan vahvaa identiteettiä vaikka sillä se tuntuukin kovin pullistelevan.

Disneyn elokuvien identiteetti on toki ennenkin ollut aikaansa sidoksissa ja näin ollen monenkirjavan vaihteleva, mutta Ralfin leffassa varta vasten ruutuaikaa saavat lukuisat sivutuoteleluhahmot (prinsessat, Star Wars-hahmot, Marvel-hahmot) jollain lailla korostavat sitä, että pallo on liiallisen ahneuden myötä suhteellisen hukassa tai sitten kaupallisuus on ”new black”. Tässä mielessä esim. jotkin dreamworksmäiset piirteet disniä korostavassa leffassa herättävät lähinnä hämmennystä siitä, mitä niilläkin yritetään sanoa. Vastaavat läpät toimivat jos asenne on rento, anarkistinen ja häpeilemätön (esimerkiksi mainio ”Shrek 2”), mutta jos pohjimmiltaan leffan asenne on sitä että ’pierummekin tuoksuvat ruusulta’, miksi haisulissa tässä on kilpailevien yhtiöitten suosiosta ammentavia piirteitä? Kovin mielistelevä lopputulos on kaiken kaikkiaan muutenkin, koska onhan leffassa myös erittäin perinteisiä Disney-juttuja kuten musikaalikohtaus sun muuta imelää – kaiken ”Haamujengistä”, ”King Kongista”, ”Emoji-leffasta” ynnä muusta lainaavan turhanpäiväisen röhnänsä alla siis.

Ennen tykättiin hyvästä tarinankerronnasta, nykyisin kersoille kai riittää kunhan samassa rainassa vilahtaa ”Frozenin” Elsa ja Jar Jar Binks. Sinänsä leffa on siis hyvä satiiri ihan itsestään ja ihmisistä, mutta olisipa se sitä ihan tarkoituksellisesti. Kunnianhimoa on, mutta luovuutta tai ajatusta ei niinkään paljoa.

rating 40,000

21.01.2019 klo 18:54

Glass

”Todellisuus – itse en sitä ainetta vedä, vaikka ilmaiseksi annettaisiin. Pilaa perkele hyvät hallusinaatiot”. - Jokeri

Shyamalanin ”Unbreakablen” ja ”Splitin” yhdistävä huipennus ”Glass” on näköjään saanut enemmän risuja kuin ruusuja, mikä on varsin ymmärrettävää, kun huomioi elokuvan tekijälähtöiset motiivit. Ne liikkuvat pitkälti oman vision toteutuksessa sen sijaan, että pyörisivät vaihtoehtoisesti tutummilla ja riskittömimmillä vesillä. Yleensä arvostan sitä, jos tekijät eivät liiaksi massoja kosiskele ja tästä ominaisuudesta tykkäsin kovasti ”Glassinkin” kohdalla, mutta toisaalta juuri tämä lienee ratkaisevin tekijä sille, tykästyykö mielipuoleen leffaan vai ei. Jos ei lähtökohtaisesti diggaa jatkuvista twisteistä, leffa kannattanee jättää siinä tapauksessa väliin.

Psykologisenpuoleinen mielisairaaladraama ”Glass” esittää omat versionsa ”Unbreakablen” ja ”Splitin” tapahtumista, jossa päähenkilön mukaiset tunnelmanvaihdot luovat hienosti rakennetta kolmen leffan kokonaisuudelle + tekevät niistä ylipäänsä kokonaisuuden. Herra Särkymättömän kohdalla tunnelma on ”Unbreakablen” lohduttomassa draamassa, Kevinin ja tämän 24:n persoonan kohdalla ”Splitin” toisaalta mustasta komediasta, toisaalta kauhusta ammentavassa jännäritunnelmassa. Herra Lasin identifioitumiset riippuvat ratkaisevasti kahdesta aiemmasta leffasta, jolloin lopullinen ulkomuoto muodostuu särö säröltä ja leikittelyt kolmikon fiiliksissä luovat yliampuvan mutta vakuuttavan, omassa fantasiassaan harmonisenkin kokonaisuuden. Leffan voi juu nähdä tematiikoiltaan samana kuin mitä ”Unbreakable” oli, mutta itse koin teemat pikemminkin todellisuuksien hahmotuksessa ja siinä, mitä ylipäätään saa identiteetiltään olla ”aikuisten oikeesti” ja miksi. Kun McAvoyn mahtava mutta huvittava hahmo tuntuu liki koskettavalta ja Lasin murtumat kipeiltä, leffan synkeä ja fantasiamainen miljöö saa jännää inhimillistä pintaa, johon voi projisoida empatiansa – ja kun leffa on pohjimmiltaan tummanpuhuva kiero pölhö, totta hitossa se on sirpaloituneenakin siis täten kummallisen onnistunut.

rating 90,000

20.01.2019 klo 00:43

Unbreakable - särkymätön

M. Night Shyamalanin ”Unbreakable” tarjoaa omaperäisemmän, viihdyttävän ja etenkin varteenotettavan vaihtoehdon blockbuster-supersankarirainoille kyllästyneille. Tavallaan tarina tavanomaista tahvoa väkevämmästä Bruce Williksestä ja tämän itsensä oivaltamisesta ei edusta uusia tuulia elokuvain rintamalla, mutta kun tutut juonikuviot kerrotaan tavalla, joka itsessään kertoo tekijöiden innostuksesta ja arvostuksesta nörtähtäviä sarjakuvaideologioita kohtaan, elokuva maistuu freesimmältä kuin arvaisikaan. Kiitokseni suon sille, että käsikirjoitus tekee oman versionsa jostain perinteisestä pop-rallista: metodi on usein omiaan synnyttämään jotain uutta ja persoonallista, kuten vaikkapa Tim Burtonin Batmanit.

”Unbreakablen” kukaties erikoisin ratkaisu on esittää sen hahmot, herra Lasi ja herra Särkymätön, ikään kuin vakavan draaman päähenkilöinä. Miljöö ja sivuhahmot ovat yhtä harmaan totisia, mutta kekseliäintä onkin se, kun liikaa sarjakuvia lukeneen herra Lasin sarjiksiin pohjautuvat rinnakkaisuniversumiteoriat- ja filosofiat muuttavat tavallisen draamalandian joksikin elämää suuremmaksi fantasiaksi – ja samalla eivät muuta, kuten Särkymättömän tylsistä parisuhdejaarituksista voi päätellä. ”Splitissä” tykkäsin samasta eli erikoisien ominaisuuksien vaihtoehtoteorioista, jotka ovat sinänsä humoristisia, mutta jotka esitetään elokuvissa uskottavasti ja mukaansatempaavasti, vailla mitään sen koomisempaa tarkoitusta. Loppupuolen kohtaus, jossa Särkymätön seisoo ruuhkassa ja löytää sankariminänsä, tukee kokonaisideaa dramaattisilla saundeillaan. Viimeinen twisti, vaikka sen jo entuudestaan tiesin, on kuin silaus sille, miltä hyvän tarinan tulee näyttää: sen pitää olla säväyttävä.

Koska elokuva oli maltillinen ja eräällä tavalla pienimuotoinenkin Teräsmies-tarina, odotan mielenkiinnolla Shyamalanin ”Glassin” näkemistä, koska siltä voi ”Unbreakablen” ja ”Splitin” jälkeen toivoa vain jotain omaperäistä ja mukavan vinksahtanutta, jota aiemmat leffat ovat itsenäisinä osinaan kenties pohjustaneet...

rating 70,000

20.01.2019 klo 00:40

Black Mirror: Bandersnatch

Hiljattain ilmestynyt ”Bandersnatch” on siitä erikoisempi tapaus, että se yhdistää elokuvan ja monivalintapelin eräänlaiseksi elokuvan ja pelin välimuodoksi. Pelinä se ei ole kaksinen, koska katsoja päätyy valinnoistaan huolimatta aina samoihin edeltäneisiin tilanteisiin, joissa saa ja joutuu kokeilemaan myös sitä toista vaihtoehtoista ratkaisua, joilla ei lopulta ole väliä. Näin ollen n. tunnin tarinamateriaali saattaa venähtää lähemmäs kolmituntiseksi, kuten itselleni kävi. Vaikka vaihtoehtoisten valintojen kokeilu oli ihan kiinnostavaa, samoissa aiemmissa kohtauksissa jurnuttaminen on loppuratkaisut huomioiden jokseenkin epätyydyttävää.

Elokuvana ”Bandersnatch” toimii toisaalta paremmin, ennen kaikkea sen vuoksi, että sen juoniaihiot huomioivat vähän niin ja näin toimivan pelirakenteen osuvasti. Neljättä seinää rikotaan hykerryttävästi ja tympeät kertauskohtaukset linkittyvät tarkoituksellisesti elokuvan muuhun tarinaan eli kerrankin voin ilokseni todistaa jonkin epäonnistuneemman elementin potentiaalisesta uusiokäytöstä. Tarinassa ei ollut kovinkaan tyydyttäviä lopetuksia, mutta sen tunnelma ja hyvin selitetyt sepitykset fiksaavat nämä kyllä. ”Bandersnatch” on uskollinen ”Black Mirrorin” tyylille eli kerronta on draamaa, jossa on satiirisia mausteita – sitä ajassa, virtuaalitodellisuuksissa ja rinnakkaisulottuvuuksissa läpikäytävä tietokonepojun tarina todella on.

Olisi hauskaa nähdä seuraavaksi sellainen versio, jossa katsoja pelaa samaa elokuvaa pelaavaa katsojaa. Toisaalta en toivoisi tällaisesta sen suurempaa genreä, vaikka muutamana yksittäisenä kokeiluna nämä ovat totta kai aina kiinnostavia. Elokuvissa perinteinen tarinankerronta on ytimekkäämpää ja kaiken kaikkeaan järkevämpääkin, vaikka onhan kaikessa toki aina omat miljoonat puolensa.

rating 70,000

04.01.2019 klo 23:23

Professori Uuno D.G. Turhapuro

Jee, vihdoinkin telkkarista tulee maistiaisia vanhemmasta Uuno-tuotannosta! Tästä on hyvä jatkaa sen jälkeen kun myöhemmän ajan ”helmet” ovat alkaneet pikkuhiljalleen valumaan korvista ulos…

Paluu alkujuurille luo kiintoisan katsauksen siihen, mitkä tekijät tulivat myöhemmin muuttumaan ja mitkä eivät. Uunon ja vaimon eripuraisessa torailussa – leffan ydinasiassa – ei näköjään parissa vuosikymmenessä tapahdu sen kummempia muutoksia suuntaan jos toiseenkaan, joten tässä mielessä leffa tarjoaa tuttua peruskauraa siinä missä myös Uunon iänikuiset selittelyt ja tilannehuumori. Asenteessa on kuitenkin eroja, mikä koskee etenkin Uunon hahmoa. Tunnelma on molemmissa huomattavasti punkimpi, josta diggasin helposti 90-luvun kokoperhemäisyyttä enemmän. Luultavasti tästä syystä olen tykännyt eniten apesta, mutta ”Professori Uuno D.G Turhapuron” kohdalla pidin vihdoin, ensimmäistä kertaa, myös pääsankaristamme kävelevästä kaatopaikasta. -> Muotoltaisiinko asia niin, että jos hahmossa on suupaltin anarkistin vikaa, niin silloin työnvälttely ym. yleinen pummaaminen iskevät rokimmin kuin jos sama hemmo on muuten vaan hassu ja löperö hessuhopo.

Uunon ja vaimon kotoisa riitely on pienimuotoisuudessaan jotain sellaista, josta olisin mieluusti tykännyt enemmänkin, mutta huipentavammalla loppuratkaisulla. Tunnelma kuitenkin pelittää mainiosti, jolloin leffaa seuraa sen suuremmitta ongelmitta.

rating 60,000

02.01.2019 klo 23:49

Uuno Turhapuron poika

Krhm. ”Uuno Turhapuron poika” on eittämättä juurikin sellaista kakkaa, jollaista oli odotettavissa ihmisten mielipiteitä silmäillessä. En rupea vastarannankiiskeksi, mutta sinänsä leffan yleistasossa ei mielestäni ole kovinkaan suurta eroa verrattuna joihinkin aikaisempiin näkemiini Uunoihin. Vasta tässä rainassa tuli kiinnitettyä huomiota siihen, miten Uuno näyttää vihdoin erittäin huomattavasti itseltään, uunolta. Projekti siitä miten Uuno kehittyy yhä enemmän nimensä näköiseksi saavuttaa huippunsa, joka on itsessään hitaitten aplodien arvoinen juttu. Filmin isompi ero edeltäjiinsä tuntuu pikemminkin asenteesta, jolla leffa on kyhätty: Turhapuron pojassa laiskuus ja kyllästyneisyys paukuttavat sanaa MEH siinä missä kerkiävät. Oikeastaan joka välissä. Kiinnostiko ketään mikään koko filmissä?

Ei sillä että konsepti olisi kuitenkaan ehkä kehnoin mahdollinen. Kun leffan alkupuolella kummasteltiin sitä, onko Uuno presidentti vai ei, luulisi että aiheesta saisi hauskempiakin repliikkejä kuin ”häh, en ymmärrä”-tyylisiä toteamuksia. Tällainen verbaalinen viitsimättömyys vaivaa leffan muitakin osa-alueita, jota eivät ”sinänsä” paranna säälittävän huonot puujalkasketsit – vaikka toisaalta tahaton? camp-arvo on aina camp-arvoa. Esimerkiksi oikeasti hyväksi (vaan ”hyväksi”) en leffaa kehuisi jos sen kohokohdat olivat itselleni 1) tonnin setelin kuvan analysointi (perusnäppärää rappakaljatietoa), 2) vuorineuvoksen ”oho, näen lenkkipolun varrella lompakon mutta aijaha, se olikin Uunon ei-mitenkään-kulahtaneen-puoleinen ansa”-kohtaus (tässä kohtauksessa on siis mahtavan surkea taustaläskibassostemma, josta en tiennyt itkeäkö vaiko nauraa...jonkun sietäisi joka tapauksessa hävetä). Jukka Puotilan Urho Turhapuro tuo mieleen sen jossain Talent-showssa aikoinaan esiintyneen pikkunaskalin Matti Näsä-imitaation: Ihan okeit suoritukset molemmilta, mutta ei sitten muita ollut tarjolla Urhon rooliin?

rating 30,000

29.12.2018 klo 17:02

Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin

Uunon muistisairausleffaa seuratessani päässäni pyörii koko filmin ajan erään tuttavani uraauurtava röyhtäisy siitä, että ”tissit o kivat”. Onhan ne. Ihan siinä missä jenkkakahvat ja napanöyhtäkin. Kaikella saa leikkiä, kaikella saa fiilistellä. Ja voi ihmettä jos jollakulla on isommat jenkkakahvat tai muhevammat napanöyhtävarastot, herttileijaa kuinka suurenmoista, oispa mullakin…!

Olen joskus ennenkin ehkä tokaissut jotain siitä, että on useimmiten komediallisesti halpaa jos leffan hupi vedetään siitä, kun äijä vetäisee ylleen tanttamaisen koltun ja lähtee tanssahtelemaan täti-Moonikan elkeillä kohti ihmisten ilmoja. Halpaa se tässäkin leffassa on, mutta kaipa siinä on jotain piristävääkin, kun tätimekkoinen Uunotar tykkää rintamaitomeijereistään yllämainitulla, jopa eräässä mielessä lapsekkaalla tavalla. - Voi jumpe, on ne vaan kivat! - Pitkänä sivutarinana Sörsselssönin ja Härskin venäjäntunnit menevät temaattisesti samaan kategoriaan koska onhan se kiva osata venäjää, mutta tämän toteutus ei ole yhtä iskevä, ennemminkin hieman ajan patinoima. Apella nyt ei ole koskaan kivaa, mutta naurattipa vuorineuvoksen osuudet jälleen muitten sankareitten tohelointeja enemmän. Näin ollen ”Uuno Turhapuron muistissa” on sinällään ihan kelpo idea mutta laiska toteutuspuoli, josta rokotan tähdissä.

rating 50,000

28.12.2018 klo 00:14

Uuno Turhapuro muuttaa maalle

”Uuno Turhapuro muuttaa maalle” on kertomus siitä, miten saat yhdestä asfalttitiestä paljon melua. Leffalla on sen lisäksi toinenkin teema, joka kertoo kahden kulttuurin yhteentörmäyksestä eli siitä kuinka vaimo ja vanhemmat kohtaavat Uunon isän ja muut lapsuudentuttavat, mutta tästä mahdollisesti hyvästä sivuteemastaan huolimatta leffan pääpaino on siinä tiessä.

Tiessä. Tiessä? Kauhean paljon kyllästyttävämpää tarina-aihiota en maaseudusta keksisi. Elokuvassa on parit kivat hehe-tuokionsa ja sen loppuratkaisu oli odotuksia nähden nasevampi, mutta sen supliikit ja rainankulun verkkaisen kehittymisen tulos (= kartanon juhlat) eivät olleet niin huvittavia kuin olisin toivonut. Uunon flirttailut agenttineitokaisen kanssa tuntuivat samaan tapaan yhdentekevältä täytemateriaalilta vaikka onhan niitä apen raivostumisia hauska seurata. Maalla on juu kiireettömämpää mutta laiskempaa ei olisi tarvinnut olla...vaikka mieluummin tätä katsoo kuin selkäänsä ottaa tai miten sen nyt ottaa.

rating 40,000

28.12.2018 klo 00:12

Uuno Epsanjassa

Uunon, vaimon, anopin ja appiukon Epsanjan reissu toimii mainiona satiirina aikansa suomalaisturisteista. Kun pölhöilyllä on tällä kertaa vähän jämäkämpi ja olennaiseen keskittyvämpi rakenne, viihdyin leffan parissa mukavasti. Jostain syystä leffaan on tungettu Nasse-setää turhine puujalkaörinöineen, tämän kun voisi jollain pyyhkäistä maisemia pilaamasta, avot. Rajansa kaikella.

Tarinalla kestää käynnistyä, mutta kunhan konkkaronkka pääsee suomalaistuneeseen Epsanjaan niin sketsit jaksavat huvittaa, parissa kohtaa ääneenkin naurattaa. Apen ainaiset sopimusyritykset palauttivat mieleeni André Franquinin Niilo Pielis-sketsit, jotka ymmärtääkseni olivat Suomessakin siinä 70-luvulla koko kansan luettavissa, joten kun näitä kahta mielessäni yhdistelin, äkkäsin Uuno-huumorin tietynlaisen sarjakuvamaisen etenemisen. Jos sen toteutat filmissä oikealla rytmillä ja tarpeeksi yllättävästi, niin kyllähän se aina passaa. Lystikäs sanailu oli mieleeni ja kohtauksista diggasin siitä Uunon radion kautta välitetystä opaskierroksesta.

rating 70,000

27.12.2018 klo 01:17

Uuno Turhapuro Suomen Tasavallan Herra Presidentti

Sivistä itseäsi jollain Turhapuro-leffalla kun telkkaritarjonta näköjään heittää siihen useankin mahdollisuuden – check. Koska tavanomaisesti pidän tynnyriä suojamuurina kotimaiselta komedialta, en luonnollisesti tiennyt entuudestaan mitään Uunosaagasta. Täten en myöskään tiedä mihin vertaisin tätä yhdeksänkymmentälukuista presidenttipätkää, mutta ilostuin kun huomasin rainan olevan ennakkoluulojani vähemmän kamala. Tietty alun ”Uunon parhaat”-esittely tuntui tynnyrissä kasvaneesta ummikosta enemmän tai vähemmän häröltä, mutta hahmot ja tyyli tulivat onneksi nopeasti tutuiksi.

Lyhyen oppimäärän myötä kehun tiettyjä perusaineksia ihan suht klassisiksi, nättiä on. Persoonalliseksi peikoksi somistautuneen Loirin alahuulipärinät ynnä muut vempulat koikkelehtimiset näyttävät metkoilta ja vuorineuvos Tuuran ylinäytellyt ilmeet istuvat mukiinmenevään sanailukokonaisuuteen kuin potku takalistoon. Lisäksi kun leffan muutamat pölhöilyt ovat ihan osuvia, voin jatkossa siis kohdistaa tynnyrimuurini muualle. Suomalaisasenteella höystetty klassinen huumori toimii kyllä kun hommassa on jotain järkeäkin, mutta olisin antanut leffalle puoli tähteä lisää, jos kokonaisuus olisi vähemmän sinne sun tänne haahuileva ja hippasen satiirisesti iskevämpi. Toisaalta tällaisenaankin elävän kompostikasan pressasekoilu on laadukkaampaa? tavaraa kuin jotkut myöhemmät kotimaisen komedian hitit.

rating 50,000

27.12.2018 klo 01:12

Jättiläinen

Eräässä ruotsalaisessa vammaiskodissa asuu kolmekymppinen Rikard, joka unelmoi syntymäpäivänsä lähestyessä mielisairaalaan jämähtäneen äitinsä tapaamisesta. Epämuodostunut ja varsin autistinen pikkukaveri päättää harjoitella petankkikilpailua varten, jotta voisi voittaa äidille uuden pokaalin ja pitää äidin tyytyväisenä. Vaikka Rikardilla on tukenaan petankkikaverinsa eli mukava hoitajasetä ja palvelukodin ihmiset, muu ympäristö saa Rikardin tuntemaan olevansa sitä yhteiskunnan hylkiösakkaa, jollaiseksi hänet luokitellaan...mutta mitäpäs noista. Jos palaa käämit, aina voi petankkin ja oman sisäisen maailman avulla olla kaikkivoipa jättiläinen, jota kukaan ei voi väheksyä tai jolta kukaan ei vie äitiä. → Petankki-aiheinen elokuva on jo itsessään erikoinen mutta edellä mainitulla tematiikalla ”Jätten” voittaa mielenkiinnon puolelleen silkalla epätavallisuudellaan.

”Elefanttimiehestä” pariin kohtaan lainaava elämänmakuinen ruotsalaisleffa maistuu monessakin kohtaa sen verran realistiselta, että alkupuolen juonenkehittelystä pohtii olisiko sillä kenties jonkinlaista tositapahtumapohjaa. Kun elokuvan arkinen tyyli ja sen ihmiset ovat todenmakuisia ja -tuntuisia, tietynlaista kontrastia tuo urheiluleffojen tietyt kliseet, jotka saavat harkitsemaan kyynisempääkin asennoitumista. Toisaalta en jaksanut/halunnut, leffa kun on muutenkin jokseenkin masentava ja päähenkilölle toivoo mieluummin kaikkea hyvää. Elokuvan koskettavimpana antina koin tällä kertaa - en Rikardia tai tämän äitiä - vaan vammaiskodin hyväsydämiset hoitajat. Esimerkiksi Rikardia auttava hoitajasetä on sitä ihmistyyppiä, joka saa uskon palaamaan ihmisiin. Kun tällainen pienen roolin ihminen kokee optimismissaan takaiskuja, kyllähän se aina kirpaisee. Toisaalta ei tällaisia leffoja miksikään hyvän mielen kipaleiksi ole tarkoitettukaan, joten empatian välityksellä koetut kolhut kuin myös pienet ilot kuuluvat pakettiin.

rating 60,000

19.12.2018 klo 22:05

Mr. Turner

Mielestäni maailman parhain leffagenre olisi sellainen, jossa loistavat ja moniulotteiset hahmot pysyttelevät kotona eivätkä tee siellä mitään muuta kuin ovat, röhnöttävät, juttelevat ja elävät. Tarinaa ei ole mutta kuitenkin on. Mitään ei tapahdu mutta kuitenkin tapahtuu. The End. Parituntisen session jälkeen olisin tyytyväinen sille draamalle ja arjen komiikalle, jonka voisi itseironisesti tunnistaa omassakin elämässään – eli en millekään ja kaikelle. Maisemataiteilija Joseph Mallord William Turnerista kertova raukea leffa voisi olla kuvailemani mukaisesti maailman parhaimpia rainoja, koska siinä ei tapahdu mitään ja osa hahmoista on jopa hyviä. Lisäksi osa tekijöistä taitaa olla perfektionisteja koska valaistus, kuvakulmat ja puvustukset soljuvat äärettömän kauniissa harmoniassa vaikuttavien näyttelijäsuoritusten taustalla.

Mutta. Jos olisin kuuluisa taiteilija ja joku väsäisi minusta kokopitkän elokuvan, en tasan halua siihen tasapaksuja kohtauksia, jossa Ludil syö puuroa ja juttelee siitä pitkään kissansa kanssa sen kaltaisilla tympeillä repliikeillä kuten ”ihan hyvää mömmöä, pitäiskö kisullekin jotain antaa”. Myöskään kohtaukset, jossa Ludil väittelee puhelinmyyjän kanssa, käy vessassa, vie roskat ja ikävystyy kuunnellessaan tuttaviensa iänikuisia jaarituksia säästä, ovat niitä kohtauksia joilla en täyttäisi KOKO halvatun leffaa. Kun filmi on itsessään täynnä pelkästään tylsiä ja pliisuja kohtauksia, en varsinkaan lopettaisi sitä siihen kohokohtaan, jossa vanha Ludil (kuultuaan tarpeeksi huonon vitsin) nauraa ja samassa lyyhistyy ja voihkii; polvet paukkuvat, sydän pettää ja se siitä, ”torilla tavataan”. Tekemäni taide olisi jossain sivuroolissa läpi leffan, mutta kaikki turhanpäiväinen veisi niiltä niitten päähuomion, eikä kukaan muistaisi elokuvasta muuta kuin sen miten mielettömän tylsä se oli.

Innostun kyllä jos leffassa puidaan syvällisesti, pitkään ja hartaasti esim. raparperista, mutta noin muuten ”Mr. Turnerin” ainoa isompi heikkous on sen epämääräisen neutraali ja pitkästyttävä dialogi (jonka ei tarvitsisi olla sellaista; vrt. esim. Jane Austenin romaanit). Vaikka näyttelijät olisivat priimaa, paljon puhuvista hahmoista tulee sieluttomia tyhjän puhujia jos mitään puhuttavaa ei oikein ole. Elokuva on tämän vuoksi vähän eloton ja suunnilleen kaksi tuntia liian pitkä, mutta nautin sen visuaalisesta annista ja realistisista röhinöistä.

rating 60,000

15.12.2018 klo 14:03

Elf

Will Ferrellin ummehtuneen jälkeenjääneen tonttuilun tsekkaaminen lähti alkujaan siitä, että toivoin sen toimivan unilääkkeenä. (Toimi!) Nukuttamismielessä leffan pisteytys voisi olla ne balttiarallaa kolme tähteä, mutta niin paljoa en viitsi ripotella jos leffan muu kama on luokatonta sähellystä.

Jo rainan ensiminuutit pistävät miettimään, onko käsikirjoittajalla ollut ummetusta, närästystä tai peräpukamia vai onko käsis itsessään mahdollisesti aiheuttanut sellaisia, koska kokonaisvaltaisen etova se ainakin on. Leffasta heijastuva tunnelma on kauttaaltaan tympeä ja vastentahtoinen ja tätä aspektia tukevat käsikirjoituksen lisäksi halpa budjetointi sekä näyttelijöiden tylsämieliset suoritukset. On toisaalta tietyllä tapaa tervettä ettei kukaan lähde tämmöiseen liikoja investoimaan, mutta toisaalta ”Elfin” kaltaiset leffaproduktiot edustavat joka tapauksessa kuitenkin älytöntä ajan- ja rahanhaaskuuta. Esimerkiksi leffan Pikku Kakkosen 80-lukuisia vaha-animaatioita vastaava kämäisyys ei välttämättä häiritsisi (ainakaan niin paljoa), jos toteutuksessa olisi mukana jotain sellaista, jonka takana tekijät voisivat seistä ”roskasta ne kakarat tykkäävät”-olankohauttelujen sijaan. Ylipäätään tällaisissa leffoissa ihmetyttää tekijöitten viitsimättömyys, kun ei toisaalta luulisi olevan niin vaivalloista lisätä pökäleeseen jotain perusilmettä piristävää elementtiä, jolla voisi parhaimmillaan huijata tortun esittävän kakkua?

rating 10,000

15.12.2018 klo 13:57

Jumanji: Welcome to the Jungle

Robin Williamsin lautapelileffan remake-versio maistui kaiken kaikkiaan kivalta hömpältä. Suurpiirteinen elokuva laskee suurimman osan lumostaan näyttelijöidensä ja alkujaan hyvän ideansa varaan: kun molemmat osa-alueet toimivat niin leffa rullaa mukavasti. Toteutus ja rento tunnelma toivat etäisesti mieleen ”Kong: Pääkallosaaren”, joka on vastaavasti yhtä laskelmoitu ja tietyllä tapaa yhtä höpsösti toteutettu iso B-luokan raina, mutta näistä kahdesta kallistun enemmän ”Jumanjin” päivitetyn version suuntaan. Kun tyhmät hahmot ja miljöö ovat kerrankin perusteltuja ja pelaamisella porskuttaa rennosti eteenpäin, viihdyttävää se etupäässä on.

”Jumanjeja” vertaillessa tykkäsin vuoden -95 versiossa siitä, että siinä on tosiaan lautapeli. Lautapeliä ja videopeliä valitessa ottaisin mieluummin lautapelin ihan siitä syystä, että noppa tuo letkeää sattumanvaraisuutta, jollaista videopelissä ei ole. Videopelissä pystyt taktikoimaan vain pelin asettamilla tavoilla (jotka leffassa rajoittuvat suunnilleen kahteen per kenttä), joka on nopanheittelyn päätähuimaavan jännään arvaamattomuuteen verrattuna tylsempää. Robin Williamsin versiossa pelialueen kirottu kaoottisuus teki kokonaisuudesta yleisesti ottaen kiinnostavamman, mutta toisaalta uudemmassa versiossa ennalta-arvattu eteneminen johtuu B-luokan videopelitilasta, joka itsessään on kuitenkin mukiinmenevästi toteutettu. Videopelin parasta antia ovat sen pelattavat hahmot, mutta jos jollakulla tekijöistä olisi ollut hiukankin enemmän mielikuvitusta tai omaperäisyyttä näitten tai pelitaktiikkojen kanssa, leffa voisi olla hauskempikin.

rating 60,000

05.12.2018 klo 22:25

Rikos ja rangaistus

Dostojevski lukeutunee heittämällä niihin klassikkokirjailijoihin, joitten tuotantoa on erittäin haastavaa ja vaivalloista adaptoida valkokankaalle: lähtökohtaisesti pitkiä monologeja, filosofiaa, saippuaoopperaa ja omintakeisia mystillis-psykologis-hartautta pursuavien teosten filmiversioita on sinänsä hankalaa suunnata muille kuin Fjodorin faneille. Lev Kulidzhanovin ohjaaman ”Rikoksen ja rangaistuksen” voisi sanoa olevan niitä filmatisointeja jotka ovat suunnattuja meille nysvääjille eli edustavan ns. kaikessa uskollisuudessaan autenttista audiovisuaalista kuvitusta kirjaversiolle. Vuoden 1969 neuvostoliittolaisessa leffassa on niin valtavasti romaanille orjallisia piirteitä ja yksityiskohtia, että lähes nelituntinen elokuvaelämys vastasi hämmästyttävän tarkkaan lukukokemusta – mitä nyt siitä, että ne jotkut huonosti neuvostoajan henkeen soveltuvat ideologiat loistivat poissaolollaan. Pikkujuttuja, ottaen huomioon kolkon filmiteoksen yleisen kunnianhimoisuuden.

Se, että elokuva tuntui vastaavan täsmälleen lukukokemusta, on sekä hyvä että huono juttu. Itse koen sekä ”Rikoksen ja rangaistuksen” että ”Idiootin” kehittelyversioina, joitten molempien lopullisesti muovautuneet teemat Dostojevski nosti viimeiseen järkäleteokseensa, ”Karamazovin veljeksiin”, viimeistellympinä. Viimeksi mainittu on maailman parhaimpia romaaneja, johon verrattuna ”Rikos ja rangaistus” on ”vain” hyvä teos, jonka ei pitäisi – hienoa ja ei varmaan yhtään ärsyttävää olla taas mussuttamassa samasta – olla se kirjailijan tunnetuin teos, josta on ne sata filmatisointia, pehmolelua ynnä muuta krääsää. Se mikä aiheutti kirjaversion kohdalla (ja näin ollen myös leffan kohdalla) jatkuvaa turhautumista, on tarinan sivujuonet, jotka eivät napanneet kummallakaan kerralla. Kirjan ja elokuvien parhaimmat palat ovat Raskolnikovin ja poliisi-Porfirin ”kissa ja hiiri”-leikeissä, joissa valaistaan ytimekkäästi koko teoksen pointtia (ilman että psykologisten lonkeroiden tarvitsee tarrautua joka ikiseen vastaantulevaan ilmiöön tai iikkaan...).

Filmin alkupuoli (ennen kolmituntiseen paikoillaan jurnuttamiseen syventymistä) on kuitenkin vaikuttavuudessaan jotain, jolle voisin ne viisikin tähteä nakata. Harvinaisen painostavat musiikit, klaustrofobinen tunnelma ja ilmapiirin pahaenteinen kiihkeys muodostavat kylmäävää jännitettä, johon mustavalkoisuus ja tarkkaan mietityt kuvakulmat istuvat täydellisesti. ← Dostojevski-filmatisointia parhaimmillaan.

rating 80,000

26.11.2018 klo 12:37

Iivana Julma II

Kun Julman Iivanan seikkailujen tyyli on edellisestä osasta tuttu, huomasin nauttivani jatko-osasta edeltäjäänsä enemmän. Esimerkiksi tiesin tällä kertaa mihin ja mitä pitää katsoa, jolloin fokukseni ankkuroitui alusta asti taustan symboleihin ja erillisten kohtausten maisteluun, mutta mieluisamman leffasta teki kuitenkin sen juoni, joka on toisaalta suoraa jatkoa ensimmäiselle osalle mutta myös ”suppeudessaan” (= teemoiltaan siis ensimmäistä osaa hitusen vähemmän laaja) relevantimpi. Kun aiheena on Iivana Julma-elokuva, tällainen ”tsaari on tasan Jumalasta seuraava, ettekö te sitä tienneet te sivistymättömät gulassit”-käsittelytapa korostaa upeaksi lavastettua näyttelijää tarinassa, jonka eräs pääteemoista on ”pettureille kuolema”. Kyllähän tässäkin osassa on edeltäjän tapaan suuria skaaloja, mutta itse tuppaan viehättymään enemmän jos isot aiheet saa tiivistettyä dialogisesti tai juonellisesti enemmän minimalistisen suuntaan. Kombo on mielenkiintoinen etenkin silloin, kun taustat ja puvustus ovat samalla kaikkea muuta kuin minimalistisia.

Kunnianhimoa ”Iivanoista” löytyy. Värillinen osio on dramatiikassaan kiintoisa ja visuaalisesti elokuvien näyttävintä antia, koska erityisesti tässä kohtaa elävä kuva muuttuu häkellyttävän paljon elävän maalauksen näköiseksi. Synkkä ja ruhtinaallinen Iivana itse on ikimuistoinen, ikimuistoisempi kuin edeltävässä osassa. Prokofjevin musiikki on myös aina paikallaan, vaikka toisaalta tyypin omat sinfoniat säväyttävät helposti ”kevyempiä” filmisävellyksiä enemmän. Kun alkaa kiinnittämään huomiota yksityiskohtiin, huomaa niitten loisteliaitten lisäksi sellaisia typeriä myös joista ei pääse ylitse, esimerkiksi silmävalkuaisten korostuksesta. Hahmojen ainainen silmienpullistelu tekee näistä mielikuvituksellisen puvustuksen ansiosta gregoriaanisten värjättyjen puuveistosten näköisiä (mikä lienee tarkoituskin teatraalisuuden lisäämiseksi), mutta teknisesti silmien pullistelu on silmien pullistelua. Tällainen on taidetta myös esim. ”Hyvissä, Pahoissa ja Rumissa”, mutta olisipa kiva jos vastaavaa voisi harrastaa tosielämässäkin, ihan ihmisten ilmoilla, ilman että joutuu kahlehdituksi pakkopaitaan. → Mietin siis mm. näitten kohdalla taiteen ja tosielämän eroja ja yhtäläisyyksiä = ”Iivana II” on siis onnistunut taide-elokuvana.

rating 80,000

21.11.2018 klo 13:09

Baskervillen koira

Hyvä kun inisen asioista niin tulee tutkittua josko ininälle löytyisi jostain sen tappava läimäytys. Hammer-yhtiön versio ”Baskervillen koirasta” on nyt viimein se kaipaamani hyvä elokuvaversio Doylen vastaavasta ja edustaa muutenkin tyylillisesti erittäin laadukasta elokuvaa vuosimallia -59. Edelleen en osaa sanoa, onko se tarinallisesti edelleenkään juuri se Holmes-tarina, josta pitäisi tehdä filmatisointi (psykologiaa: kun jokin ei tee vaikutusta pentuna Aku Ankassa niin se ei tee vaikutusta ikinä), mutta elokuvalla on omat keinonsa, illuusionsa, saada kirjan aineksista mielekäs katsomiskokemus. Tämä versio osaa hyödyntää omia vahvoja elokuvallisia keinojaan iskevästi, mutta samalla se tuntuu myös Holmes-tarinalta, joka on kombona haaste. Takkavalkeatarinaa leffa ei edusta (sitä on eniten Brettin versio), mutta elokuvallisena filmatisointina se on esimerkillinen.

Mielenkiintoisinta eri filmiversioiden välillä on se, mille tarinallinen pääpaino rakennetaan. Rathbonen versiossa se on siinä hurtassa, jonka vertahyytävästä ulvonnasta mietitään ainakin kolmesti että ”Onko se lintu? Onko se kala? Onko se ampiainen?” kun taas tässä versiossa hurtta edustaa leffan vähiten tähdellisintä asiaa. Sen sijaan katsojalle tarjotaan - jos ei humoristinen niin tyylitelty - trilleri, jonka pääpaino on esittää kohtauksensa jykevästi. Sivuhahmot ovat asteen dramaattisempia, tarinaan on lisätty uusia jännitysmomentteja (joista hämähäkkikohtaus oli mieleeni), mutta leffan ensisijainen älynväläys oli rakentaa miljööstään himpun verran persoonallisempi ja ennalta-arvaamattomamman näköinen. Aivot yllättyvät kun näkevät odotetun suon ei-vihertävänä vaan punertavana! ja muutenkin vastaavanlaiset taiteelliset vapaudet esim. väriskaalassa piristävät ihmeellisen merkittävästi.

Koska Hammer-versiolla ei ole yhtä ihastuttavia pääosanesittäjiä kuin muilla versioilla, tämä tukee tarinaan keskittymistä paremmin. Peter Cushing läpäisee Holmes-rimat ja tämän ansioksi lasken sen Doylen kuvaaman ”kimakan” äänen jota Sherlockeilta harvemmin kuulee, mutta vertailu Rathbonen kanssa on ylitsepääsemätöntä, koska molemmilla sattuu paitsi olemaan hyvin samankaltainen esitystyyli, myös samantyylinen sivuprofiili, johon Cushingiakin leffassa mieluusti pusketaan. Cushing on pätevä, muttei säväytä kuten Rathbone. Watsonit puolestaan harvemmin sykähdyttävät (ainoa joka siinä on toistaiseksi onnistunut, on David Burke) eikä André Morellin sellainen hyvin tasalaatuinen siis sinänsä yllätä. ← ”Baskervillen koiran” juonen huomioiden tähän pitäisi oikeasti ja edelleenkin kiinnittää huomiota.

rating 80,000

21.11.2018 klo 00:04

Baskervillen koira

Kuinka vaikeaa Doylen ”Baskervillen koirasta” on tehdä onnistunutta filmiversiota? Tiedän kyseisen kirjan lukemattomana että on hyvä aloittaa kommenttinsa näistä lähtökohdista, mutta muutamat filmiversiot nähneenä uskon että se kirja luultavasti päihittää ne aina. Luullakseni filmiversioiden pääasialliset ongelmat juontavat kirjan minäkertojaan, jota ei missään näkemässäni versiossa käytetä kertojahahmojana sillä tavalla kuin olisi suotavaa. Hirveästi en esimerkiksi hurraa, jos toinen päähenkilöistä muutetaan statistiksi + estradille napsaistaan ykstoikkoisia kertakäyttöhahmoja päähahmoiksi, joilla leffa vedetään loppuun. Koska Watsonin kaltaiset tavallisesti itsestään melua pitelemättömät ihmiset ovat makuuni, kyllähän tämmöisestä väärinkäytöstä nyt aina mieleni tasan pahoitan.

Rathbonen Baskerville-esitys kuuluu saagansa heikoimpiin. Alun selkeä jämptiys sortuu Rathbone-saagalle ominaiseen epämääräiseen vellontaan, mikä tuntuu ikävämmältä kun ottaa huomioon sen, että elokuva tuntuisi etenevän harvinaisen paljon kirjaversion mukaisesti. Toisaalta tämän ratkaisun vuoksi on mielenkiintoista, että näköjään näissä Rathbone & Brucen alkuajan leffoissa on pyritty jonkinlaiseen 1800-lukuisuuteen, mutta kelvottoman puvustajan takia jotkut 40-lukuisuudet paistavat teatterimaisten kostyymien lävitse. Harvemmin tulee ruikutettua puvustuksesta, mutta sanonpahan vaan että parhaimmillaan mokailu voisi johtaa vaikkapa esisteampunk-versioon jos ne osattaisiin peittää ovelan itsetarkoituksellisesti sen sijaan, että ne näyttäytyvät pelkästään selkeinä tyylivirheinä. Onneksi myöhemmissä Rathbone-filmeissä tällaisille osataan jo iskeä silmää, kuten esim. Moriartyt sekä Baker Street 221B:n ainainen sijainti- ja tontinvaihto sen kertonee.

Leffasta löytyy pari hauskaa hetkeä, jotka nostavat tähtisaldon osastolle ”menettelee”: Teräsmiesklisee ”Onko se lintu?” on koiran ulvontaa ihmeteltäessä aina paikallaan. Vaikka niin rakastan näitten mustavalkofilmien teatraalisia kliseitä, alkuajan Rathbone-Sherlockin kehittyvä roolisuoritus jättää vähän happaman maun tarinaan, jonka kulttiarvoa sinänsä epäilen. Ja tämän sanon Sherlock-fanina ja henkilönä, jonka mielestä esimerkiksi Doylen ”Ryömivä mies” on tarinana hyvä. Se kertoo siitä, kuinka eräs leidi ei saa nukutuksi, koska ei ole varma näkikö pelottavaa unta vai ei, jolloin Lontoon terävimmän etsivän pitää selvittää ainakin tämä sekä apinoihin liittyvä apinointi. → Apinoita ei osaa odottaa, jolloin alkujaan maailman turhimman kuuloisesta keikasta tulee mainio ja kiinnostava, mutta jos odotat ”Baskervillen koiraan” hirmuista hurttaa, sen saat ynnä kaiken muunkin sellaisen jota osaat odottaa ← ”Baskervillen koiran” pohjimmainen dilemma. Se ei sinänsä yllätä millään paitsi sillä, miten hankalaa sitä on kait toteuttaa freesisti ja samalla esikuvaansa kunnioittaen vaikka näyttelijät ja lavasteet olisivat kohdillaan.

rating 50,000

19.11.2018 klo 15:48

Pitkän päivän ilta

Anthony Hopkinsin ja Emma Thompsonin tähdittämä ”Pitkän päivän ilta” on draamaelokuva makuuni: hillitty, jämpti ja liioittelemattomassa mutta uskottavassa balanssissa etenevä 1930-1950-lukuinen ajankuva- & tunnekuvaus työlleen omistautuneesta hovimestarista ja kipakammasta taloudenhoitajasta. Kun elokuvan katsomisesta on jonkin verran aikaa, huomasin että oli vähän epämääräistä yrittää selittää tiivistetysti kaverilleni siitä, mistä tämä elokuva siis kaiken kaikkeaan kertoi, koska kerrokset olivat ne asiat jotka tästä jäivät mieleen. On sota ja sen ideologiat, on jalomielistä herraa ja tämän maine, on herraa palveleva henkilökunta, on hovimestarin seniiliä isää, on hovimestarin ja taloudenhoitajan myöhempiä elämänvaiheita, on monenlaista sakkia, on vaihtuneita mielipiteitä → kaikenlaista löytyy. Lopulta kaikki leffan kerrokset nivoutuvat hovimestariin ja tämän arkeen, joka on pohjimmiltaan sitä silkkaa arkea. Samaistuin arjenkuvaukselle niin kuin ihminen, joka tykkää hoitaa asiat edullisesti ja niin ettei turhaa draamaa pitäisi syntyä, mutta ainahan sitä syntyy. Huoh, mutta eteenpäin vaan, kuten Hopkinsin hovimestarikin toteaisi: sellaista se elo on.

Leffa toi teemoiltaan etäisesti mieleen hienon 70-lukuisen brittisarjan ”Kahden kerroksen väkeä” (suosikkisarjojani), jossa seurataan yläkerran hienostoperheen ja alakerran palveluskunnan elämää. Sinänsä siinäkään sarjassa ei tapahtunut aikoihin mitään, mutta lopulta, sarjan viimeisen jakson päättäneenä totesi, että kylläpäs tapahtui ja paljonkin. Illuusio ajankuvan mukaisen etikettimäisestä arjesta ja sen pinnan alla tapahtuvista ”aidon makuisista” tarinoista ovat niin mainitsemassani TV-sarjassa kuin ”Pitkän päivän illassa” priimaa, jolla molempia katselee kernaasti, melkeinpä tietynlaisella hartaudella. Molemmat ovat tarinoissaan realistisia ja inhimillisiä herättääkseen mielenkiintoa ja samaistumista, niin kuin oikeaoppisessa draamassa konsanaan. Tähän kun ynnätään päälle erinomaiset näyttelijät, hyvä tunnelmanluonti ja asianmukainen dialogi, avot.

rating 80,000

13.11.2018 klo 13:48

Nalle Puh ystävää etsimässä

A. A Milnen Puolen hehtaarin metsä on herttaisen kajahtaneessa idyllissään sellainen paikka, jonne Nalle Puhin kanssa varttunut aikuinen tekee joskus mieluusti paluun – ainakin silloin kun marraskuulle on tullut naamapalmuiltua liiaksi ja yleinen kyynisyys alkaa vaikuttamaan vastustamattomalta. Lisäksi kun leffan viime katselukerrasta on kulunut enemmän vuosia kun viitsin muistella, niin se oli siis muutenkin nostalgiakatselun paikka. Sanottakoon, että oli tämä vieläkin ihan suht antoisa katselukokemus, pehmolelujen näkökulmasta kerrottu metafora ystävän ghostauksesta tarjoaa parit mietelauseet ja lämminhenkistä, jokseenkin englantilaista, huumoria.

Leffa tuo mieleen Puh Nallen vuoden 2011 piirroselokuvan, koska käytännössä ”Ystävää etsimässä” sisältää tarinallisesti samantyylisen juonen: Koska Pöllö ei osaa lukea, Pöllö säveltää jotain omasta päästään ja saa kaikki uskomaan haihatuksiinsa (jolloin vasta uskoo niihin itsekin), jolloin alkaa matka sinne ja takaisin jonkun hatusta heitetyn randomin tavoitteen hyväksi. Tällä kertaa Pöllön sekoilut muuttuvat vain todellisiksi, mikä on myös sinänsä mielenkiintoista ja lopulta tarinan teemoihin nivoutuva elementti, eli hyvähän tämä on. ”Ystävää etsimässä” tarjoaa tuttuun tapaan vanhalle fanille Disneyn parhaimmistoon kuuluvat dialogit ja sydämellisen vinksahtaneella logiikalla esitetyt pumpulieläimet, mutta se ei silti välty vertailulta vuoden 2011 version kanssa, joka on rakenteellisesti kalliimman oloinen eli nätimpi ja kokonaisuutena hiotumpi. Vaikka lapset joo rakastavat näitä ”voi ei, kaveri meinaa pudota kuiluun, apua!”-draamakohtauksia, varttuneempi katsoja arvosti enemmän leffan alkupuolta, jossa ei tapahdu höttöistä arkea ihmeempää. Nimenomaan näistä arjen pienistä kommelluksista ja haasteista luodut näkökulmat viehättävät verkkaisuudellaan ja hyväntahtoisuudellaan. Näistä ei puutu rehellistä omaleimaisuutta tai huumoria, jotka arvoina tuntuvat olevan hiljakseen kuihtuvia luonnonvaroja.

rating 60,000

09.11.2018 klo 20:26

Karmea morsian

Kah, kun tuli huomattua vasta nyt, että tätä ”Uuden Sherlockin” osittain 1800-lukuista spesiaaliepisodia ”Karmeaa morsianta” pystyy näköjään kommentoimaan erikseen. Jaksoa uudestaan silmäilleenä fiksaan asian nyt, kun ainahan yksittäisiä jaksoja on erityisen hauskaa puntaroida.

Ajan myötä on käynyt niin, että kun olen antanut ”Uuden Sherlockin” kypsyä mielessäni ja antanut aivosolujeni vertailla muitakin Holmes-versioita, olen vaikuttunut siitä, miten hyvin sarja onnistuu luomaan illuusioita pätevyydestään, koska lopultahan siinä on tasan yhtä paljon mainion hyviä (silmää iskevä huumori, pääosannäyttelijät) kun ihmeen mauttomia ratkaisuja (Moriarty, Mary, alla olevan tarinan fiksoituminen ähäkuttimaiseen kikkailuilveilydraamaan). Muutenkin konsepti häiritsee jollain lailla kaltaistani varhaismummoa, joka on mieltynyt Doylen kirjoihin: vastaavanlaisen sarjan saisi esim. myös Cyrano de Bergeracista. Ehdotan, että 2010-luvun fiktiivinen Cyrano voisi olla ”Uuden Sherlockin” tyylisesti autistinen hipsterihippi, joka kerää rahaa nenäleikkaukseen Twitterissä julkaisemiensa runojen avulla, mutta koska taidetta arvostamattomat moukat eivät lämpene Twitter#hashtag-runoudelle, Cyrano toimii myös verkkosivujensa konsultoivana lemmentohtorina, jonka nenäkompleksi estää outolintua astumasta bunkkeriyksiöstä reaalimaailmaan. → Vastaavasti kuten ”Uuden Sherlockin” kanssa, haluaisin nähdä ”Uuden Cyranon” ja pitäisin jotain sen yksittäistä elementtiä mahtavana samalla kun vähitellen voimistuva sisäinen pieruääneni huutaisi miten nykyaika pännii, miten typerä sarja on ja miten vanhat klassikot ovat kirjallisina takkavalkeamateriana aina miellyttävämpiä. Suhteeni ”Uuteen Sherlockiin” on täten kompleksinen, mutta kiitosta annan siitä, että sen tekijät ymmärtävät viihdyttävyyden päälle.

Viktoriaaninen jakso ei lievennä kahtiajakautuneita tuntemuksiani. Pidin puvustuksesta, tunnelmasta ja tutusta kaikkensa tekevästä kunnianhimoisuudesta, vaikka samalla ärsyynnyin viktoriaanisen tarinan pointille – todellako kaikki linkittyy vain nykypäivän jutun ratkaisemiseen? Todellako kaikki vanhan ajan patinasta linkittyy nykyajan ideologiaan? Vastaavasti nauroin osuville Doyle-vitseille vaikka samalla ärsyynnyin niiden näsäviisaudesta. Joo hauskaahan se on, ettei rouva Hudsonia todella juurikaan koskaan mainita niissä kirjoissa, mutta onko sitä pakko ylikorostaa ikään kuin pilkaten kirjoja ja samalla aiempia Sherlock-sarjoja, joissa rouva Hudson on kuitenkin yleensä vakiohahmo? Koska tämän sarjan versio Moriartysta on alusta asti kuulunut omaan kaikkien aikojen huonoimpien ja raivostuttavimpien pahisten TOP-listalle, jonninjoutava Sherlock & Moriarty & vesiputous-kohtaus sai verisuoneni paukkumaan. Vesiputouskohtaus on ikoninen ja eräs kirjasaagan käänteentekevimmistä kohtauksista, mutta jos tämäkin liittyy lopulta vain siihen, miten nykypäivän Sherlock saa nykypäivän juttunsa handlatuksi, niin voi huokaus. Kaikesta huolimatta viihdyttävä jakso olisi mielenkiintoinen omana erillisenä versionaan, kun toisaalta näen sen myöskin kurkistuksena Sherlockin näkemyksiin muista, mutta sen linkittyminen muuhun sarjaan tekee siitä tarkoituksettoman ja sekavan. Onneksi Cumberbatchin Sherlock muistuttaa siinä määrin Star Trekin Spockia (ei niinkään Sherlockia – Basil Rathbone on Sherlock, se originaalein Sherlock), jota olen rakastanut viimeiset viisitoista vuotta, että kestän sillä rakkaudella kaiken ruudulla olevan.

rating 50,000

01.11.2018 klo 20:06

Venom

Pöhkömmän näköisiä avaruus-plötsö-örkkejä sinkoutuu Maahan. Mörkit osoittautuvat loisiksi, joitten täytyy henkensä pitimiksi asustella toisten pyllyissä (näin siis elokuva kertoo, en minä), mutta samalla ne ovat kuitenkin kuolemankriittisiä sen suhteen, ketkä ovat niitten omistajia: kyllä laatu aina sen ruskean haisevan voittaa. ”Jos ei tää ihmispehva mulle kelpaa, kuolkaamme molemmat” on mörköjen perusasenne. Eräs luuserimörkö samaistuu isäntäpyllynsä luuseriomistajaan, jolloin itsetuntonsa maussa oleva mörkö miettii, mitenkäs matsi ison ja ilkiän pomomörön kanssa. Pyllyiltähän ei mitään kysytä, kun isomörön ja luuserimörön turpajaiset äityvät lattialle pläjäistyn sulan ja mustan mozzarellasekasotkun näköiseksi huipentumaksi, jonka surkuhupaisuutta korostavat eeppiset musiikit ja näyttävät hidastukset. → Ei näin hienolla juonella siunattua leffaa voi millään vihata. Ei sitten millään.

Yllätyin positiivisesti leffan camp-arvoista, jotka ovat tahattomia. Korostettakoon, ettei leffan varsinainen huumori naurattanut missään kohtaa, mutta se tahaton riittää nostamaan ”Venomin” hauskimmaksi Marvel-pläjäykseksi. Lystiä riittää heti Venomin astuttua kuvioihin eikä se lopu edes viimeisessä kohtauksessa, joka jollain lailla summaa leffan kalkkuna-arvot varsin oivasti. Tekijöillä ei tunnu olleen selkeitä suunnitelmia leffan suhteen tai sitten pläänit ovat muuttuneet jatkuvasti, mikä on luultavasti edesauttanut camp-huumorin syntymisessä. Esimerkiksi leffan alkupuoli on synkeämpi ja vakavampi, jopa aavistuksen kunnianhimoinen, mutta se muuttuu keskivaiheesta lähtien ”mörkö se lähti piiriin, rinttan-tanttan-tallallei...”-tyyppiseksi koheltamiseksi. Huvittavaa siinä on nimenomaan se, että yleistunnelma on muutoksesta huolimatta edelleen totisen synkeä ja pollea - viis pahoista korporaatioista, pupumaisesti pompahtelevista takaa-ajoautoista, pyllyissä asustelevista limaklönteistä, avaruusraketeista ynnä muista älyttömyyksistä ym. kliseistä. Jos leffan tekijöiden asenne olisi ollut sama kuin mitä se oli esimerkiksi 60-luvun Batmanin tekijöillä, ”Venom” voisi olla näillä ansioillaan tuore klassikkokalkkuna, eli on sinänsä harmi, että leffan hyvät puolet tuntuvat olevan vahinkoja.

Kaikki eivät kalkkunasta pidä - onhan ehta ja taidokas kinkku yleensä suositumpaa - mutta leffan pistesaldon onneksi minä tykkään molemmista. Kinkkuarviona leffan arvosana olisi noin kaksi tähteä, mutta kalkkuna-arvot nostavat sen kolmeen. Ihan viihdyin ja nauroin.

rating 60,000

28.10.2018 klo 19:58

Mitä nainen haluaa

Mel Gibsonin ja Helen Huntin tähdittämä ”Mitä nainen haluaa” oli idealtaan keskivertoa romanttista komediaa hippasen kiinnostavamman kuuloinen – leffassa Gibson kykenee lukemaan naisten ajatuksia – muttei kuitenkaan, arvatusti, hyödynnä kaikkea potentiaaliaan. Kun leffan fantasiaelementin pyyhkii pois, jäljelle jää ylipitkä perusraina naisten kanssa kaveeraavasta äijästä. Höhhö ei ole niin höhö kuin olisin toivonut, mutta eteneehän se ihan jouhevasti + on standardia genreleffaa tosiaan pikkasen mielenkiintoisempi. Olisin nakannut leffalle kolmannen tähden, jos en olisi nukahtanut puolissavälissä, joten kehunpoikasista huolimatta arvosanaksi jääköön ”kerran katsottava” tai ehkä sittenkin pikemminkin ”taustalla pyöriväksi ihan ookoo”.

Leffan ideassa ei ole vikaa, mutta ajatustenlukukyvystä ei ole pidemmän päälle kauheasti hihkumista, jos kukaan ei sinänsä ajattele mitään. ”Mitä tänään syötäisiin”, ”ketä tänään lyötäisiin”, ”rakastaaks se mua”, ”näytänks mää näissä pöksyissä muhevalta”-tyyppiset ajatukset ovat toki ajatuksia, mutta eri persoonien ajatuksia lukiessa olisi toivottavaa, että ajatukset tulevat persoonilta eli olisivat jotenkin persoonallisia. Toisaalta, kun kukaan leffan hahmoista ei ole persoonallinen, niin mitäpä kansan pääkopista voisi odottaa kuin ajatusvyöryjä, jotka kuulostavat yhden ihmisen käsikirjoittamilta. Tiedän leffalle pari parannuskonstia, joilla se olisi (minulle) parempi: Joko leffa olisi reilusti mustanpuhuva satiiri siitä, miten ennalta-arvattavia (romanttisen komedian) ihmiset ovat tai sitten Mel Gibson muuttuisi kykynsä myötä vähitellen naiseksi, vähän niin kuin Cronenbergin ”The Flyn” tapaan. Tällaisenaan leffa ei herättänyt sen kummempia fiiliksiä, paitsi herra Gibsonin ”Majavan” muistelun, joka oli pätkänä tätä hauskempi ja puhuttelevampi. Jälkimmäisen leffan pehmolelumajavassa on sentään yritystä.

rating 40,000

15.10.2018 klo 22:51

Olavi Virta

Timo Koivusalon ”Olavi Virta” on yksi niistä leffoista, jossa aloin taas funtsimaan kliseiden ja todellisuuden problematiikkaa. Kliseet ovat ongelmallisia, koska tavallaan ne ovat hyvin tulkinnanvaraisia: mallin ja kliseen ero on hiuksenhieno, näkökulmasta ja kontektista riippuva. Koivusalon leffaa on syytetty kliseisestä (suomalaisesta) taiteilijakuvasta, jonka toisaalta ymmärrän: Virta esitetään onttona ja taiteilijan paheisiin sortuvana tomppelina ja sankarina. Kaksipiippuista onkin se, että jos jonkun elämä vaikuttaa yleistetystä näkökulmasta kliseiseltä, niin miksi toisaalta valittaa asiasta, jos leffan tarkoitus tuntuu olevan kevyenä ja ympäripyöreänä yleistetty fiilistely? Vaikka tiettyjä malleja ja kaavoja on jokaisen elossa, niiden erityispiirteet ovat niitä piirteitä, joita tulee ennen kaikkea (etenkin tällaisessa historiallisessa draamassa) korostaa: omat omituisuudet ynnä muut persoonallisuudesta vihjaavat vivahteet tekevät hahmosta ihmisen. Oman mielikuvani mukaan Virran elämä ja teot olivat historiallisia, Suomen ja sen tiettyinä vuosikymmeninä eläneen yksilön mittakaavoissa ainutlaatuisia, joten kehveli nyt toisaalta ja sittenkin kun leffa esittää miekkosen kuin kenet tahansa alkoholista tykkäävän kliseisen (ja huonon) taiteilijaHAHMON.

Asiaa ei auta yhtään sekään, että koko elokuva on muutenkin läpeensä epärealistinen, paikoin hölmö ja sisältää myös niitä puhtaasti elokuvallisia kliseitä, joita en tällaisissa leffoissa toivoisi näkeväni. Virta on missä tilanteessa vaan ”kummiskin meiän oma velikulta” ja suomalaiset, käytännön ihmisten luvattu kansa, mukamas taiteilijoita arvostavia (hohaha). Suomalaisen musiikin historiaa sivutaan lauseella tai parilla eikä asioita alusteta tai välttämättä edes selitetä. Elokuvan pointti sai tuskastelemaan ihmisten yleistä typeryyttä sen sijaan, että se olisi tarjonnut kiintoisan katsauksen herra Virrasta. Leffalla saattaa olla hyvät tarkoitusperät, mutta tyypillisen melankolisen ja sentimentaalisen käsittelyn sijaan se olisi saanut ottaa mallia vaikkapa sellaisesta muusikkoleffasta kuin ”Ray”: Vaikka tämänkin leffan päähenkilöllä on ikävätkin hetkensä, ei koko elämän tarvitse maistua sitruunanhappamalta ja yhteen asiaan keskittyneeltä jurnuttamiselta. Sinänsä viihdyttävä vaikkakin onnettomalla draamantajulla varustettu leffa ei ollut läpeensä huono, muttei hyväkään – varmasti aiheesta olisi saanut mielekkäämmän kokonaisuuden. Pidin kuitenkin (* edes jostain, mäkämäkä *) leffan lauluosuuksien saundista, joka kuulosti teatterikajareista juuri niin komialta kuin pitääkin.

rating 40,000

15.10.2018 klo 22:50

The Handmaiden

Chan-wook Parkin ohjaama ”The Handmaiden” on tekniseltä puoleltaan eittämättä neljän kautta viiden tähden tasoa: lavasteet, musiikki, näyttelijät ja tunnelma ovat kiistatta kuin lasi ansiokasta samppanjaa, sellaista laadukkaan tyyristä merkkiä. Niistä viis, päätän olla soraääni ja heittää elokuvalle pari tähtöstä, koska inhosin sitä – vaikka kakku on päältä kaunis, en tykännyt yhtään sen mausta, asiasta, jolle annan tässä tapauksessa audiovisuaalista kauneutta enemmän painoarvoa. Seuraavassa kappaleessa on joitain perusteluja spoilerivaroituksella.

Makuuni saattaa vaikuttaa se, että odotin leffalta liikoja (tai että odotin sitä toisenlaiseksi), enkä lukenut käsikirjoituksen taustoista sen tarkemmin. Aasialaishenkinen jekkuleffa antoi konseptinsa puolesta odottaa hienovivahteista ja aistikasta tarinaa, jonka hahmot olisivat askeleen toistensa edellä ja perustaisivat kikkailun psykologiseen uskotteluun, kuten parhaat aasialaiset metkutarinat ainakin. ”The Handmaiden” tarjoaa kaikkea odotettua, muttei kuitenkaan sellaisella tyynellä ja silkkisen ilkikurisella sekä nautinnollisen vakavamielisellä pohjavireellä kuin odotin. Tai sanottaisiinko toisin: Jos jekkuilun perimmäinen pointti on teennäisen taiteellisesti ”vain” siinä, että kuka-panee-ja-ketä, niin eipä satu sellainen kolahtamaan katsojaan, joka vielä ensimmäisen osan jälkeen odottaa näkevänsä hillittyä, ovelaa ja mielenkiintoisempaa, siis pohjiltaan jotain ennalta-arvaamattomampaa, stooria. Suklaakakku oli sisällöltään jotain muuta ruskeaa tai on sitä ainakin silloin, kun diggailet yleisesti ottaen muutenkin huomattavasti enemmän ajatusmaailmoista kuin laahaavasta erotiikasta, joka tuntuu syövän reilusti yli puolet jo ennestään pitkästä leffasta (plaah, tylsää, hidasta, huomionhakuista, ylikorostettua, mussutimussuti, alapeukkua tähän). Kenties leffa ei olisi ärsyttänyt näin harvinaisen paljoa, jos olisin alkanut katsomaan sitä randomisti, mitään siitä tietämättä, mutta ainahan se potuttaa jos kehuttu, lupaavasti rullannut ja tiettyjä odotuksia nostava tarina pilataan juonenkäänteillä, joille en voi muuta kuin todeta, että ”pyh, mitä soopaa”.

rating 40,000

Edellinen sivu | 1 2 3 4 5 6 7 8 9 ... 17 | Seuraava sivu

Profiilin tiedot

TOP-listat