Ludil

Ludil

Käyttäjä, 29 fania

Oma statistiikka: Elokuvien kommentit (860)

02.07.2020 klo 15:26

Prinsessa Kaguyan taru

Hyvin hyvin seesteinen ”Prinsessa Kaguyan taru” lukeutunee katselulistallani niiden Ghibli-tuotosten joukkoon, jotka ovat erinomaisesti toteutettuja, mutta jotka eivät kuitenkaan voita rakkauttani puolelleen kaikesta kunnianhimoisuudestaan ja laadukkuudestaan huolimatta. Pisteytykseni kertoo siis jälleen enemmän leffamaustani kuin siitä millaiset pisteet elokuva sinänsä ansaitsisi, sillä jälkimmäisillä kriteereillä antaisin tälle enemmänkin tähtiä.

”Kaguyassa” ei kokonaisuudessaan ole oikeastaan ainesosaongelmia, koska elokuva pelittää ihailtavan hyvin tärkeimmissä osa-alueissaan. Kansantaruun perustuva tarina oli mielestäni mielekäs ja mielenkiintoinen, animaation hento kädenjälki & musiikit taiteellisesti korkeatasoisia, hahmot hienoja, tunnepitoiset lataukset onnistuneita sekä yleismaku kultturelli ja vivahteikas, joten näiden puoleen en epäile etteivätkö leffan tekijät olisi melkoisia pilkunviilaajia, joiden on kait ’pakko’ olla korkeiden standardiensa mukaisia. Pidin siitä, että elokuva muuttui edetessään filosofiseksi esitykseksi pienten humaanien elonhetkien merkityksestä, mutta vierastan kaikkea ”Kaguyan” kauneutta samasta syystä. ”Kaguyan” sanoma puhuttelee taidekokemuksen tavalla, mutta koska sen pointti on kuitenkin niin menneisyydessä kuin tässä maailmassa, nykyisyydessä, niin toivoisin samaistuvani siihen enemmän, jos merkitys on kuitenkin ajaton ja jotain ihmisyyden perustuksista kertovaa. Tällaisenaan hyvä opetus ikään kuin hautautuu kaiken kukkeutensa alle, josta sitä ei saa satua konkreettisemmaksi kokemukseksi – sitä on vain nättiä katsella, mutta se ei oikein liikuta toivotulla tavalla, vaikka tässä tapauksessa kyllä voisi.

Toisaalta pitääkö satuun sitten samaistua? Siihen ettei itse ole niin ihana, että maailman hallitsijat kirmaisivat kilpaa kotiovelle kosimaan ja että se on vieläpä onnekseni? ”Kaguya” on pikemminkin taidesatujen perillinen ja loistava japanilainen sellainen, joten ehkä siinä kuitenkin riittää se, että se on tällaisenaan kukkea ja nätti. Pituuteen nähden toivoisin kuitenkin saavani samoja ajatuksia kevyemmin mieluummin vaikkapa samaa esittävää taulua katsellessa, sillä elokuvana tämä maistui, näin meidän kesken, hivenen raskaalta ja paatokselliselta.

rating 60,000

02.07.2020 klo 15:24

Naapurini Yamadat

Ghibli-studion ”Naapurini Yamadat” oli katseluelämyksenä tavallaan sellainen, jollaista osasi kansikuvan ja mututuntuman perusteella odottaakin: verkkainen, harmittoman mukava ja lämminhenkinen piirretty eräästä hassunlempeästä Yamadan perheestä, jossa pääroolissa on perheen sijaan odotetun monipuolisen visuaalinen ja taiteellinen ilme. Alun tottumisen jälkeen leffan loputtomat sketsiosuudet toivat sinänsä mieleen C.M.Schulzin ”Tenavat”, joten assosioin Yamadat näihin – molemmat sarjat ovat arkisine toteamisineen ja mietteineen ihan kivoja, mutteivät kuitenkaan niiiin mukaansa imaisevia, että jaksaisin Yamadoja tai Jokusen Jaskaa pikkupalaa kerrallaan enempää. Tiettyjä ihmisiä jaksaisi vaikka kämppäkavereina, toisia taas sen tunnin/päivän ennen kuin joviaalin sietoraja poksahtaa hälyttävästi punaisen puolelle. Yamadoja en kestäisi asuinkumppaneina, mutta nimenomaan sopivan etäisinä naapureina (joihin ei välttämättä halua tutustua sen syvemmin) näitä kehuisi mainioiksi seuralaisiksi – niinpä pilkoin leffan neljään palaan.

Ounastelen että elokuvan huumori aukenee ehkä paremmin Japanin kulttuuria ja tapoja tunteville, mutta toisaalta se on samalla myös yleisesti samaistuttavaa arjen realismin vuoksi. Perheessä kuin perheessä on luonnostaan tietyt roolinsa, jotka joskus kaikessa ’itsestäänselvyydessään’ voivat herättää hillityn hilpeitä tekoja tai lauseita. Toisaalta arjen perusmutinoihin on ripoteltu muutama sellainenkin sketsi, jotka olivat pikemminkin surullisia kuin hauskoja, mitä näiden perässä seuraavat haikutkin luullakseni korostavat, sillä toisinaan huumorin ja draaman rajat ovat häilyvät. No joo. Eli kokonaisuudessaan ”Naapurini Yamadat”, jossa ei ole perheensä kestämistä kummempaa tarinaa, on kaikessa satunnaisessa sekalaisuudessaan hyvä ja kompakti juuri tällaisena, paremminkin kuvailuna naapurin Yamadoista kuin tarinana näistä.

rating 60,000

09.03.2020 klo 14:12

Stan & Ollie

Legendaarisesta Ohukaisesta & Paksukaisesta eli Stan Laurelista ja Oliver Hardysta kertova ”Stan & Ollie” oli elämänkertaelokuvana yllättävän hyvä ja erittäin sympaattinen, mielestäni jopa suositeltava pikkuinen komediakaksikon faneille. Laurelin ja Hardyn viimeisimmistä keikoista kertova kuvaus on kaikin puolin hyvin kompakti niin käsikirjoituksineen, teemoineen kuin tyyleineen, mikä sai erinomaisten näyttelijäsuoritusten tuella leffan tuntumaan korkeatasoiselta. Ennen kaikkea elokuva tuntuu kunnianosoitukselta alkuperäiselle duolle mikä on loistavaa, sillä kaikki filmissä nähtävä muistuttaa joko suorasti tai epäsuorasti wanhojen kunnon Ohukais & Paksukais-sketsien ajattomuudesta kuin myöskin siitä, miten omalaatuisia pätkät & jätkät loppujen lopuksi olivat. → Tällaisissa elokuvissa on järkeä.

Vaikka elokuva palauttaakin mieleen alkuperäiset sketsit ja herättää halun katsastaa alkuperäisen kaksikon töitä ja saa täten miettimään muutenkin huumorin monimuotoisuutta ja kehitystä, niin elokuva muistaa kertoa myös Laurelista ja Hardysta ihmisinä, siis muinakin kuin hauskoina veikkoina. Tämäkään aspekti ei vähennä elokuvan viehättävyyttä vaan päinvastoin lisää siihen onnistuneesti inhimillistä vetovoimaa. Niinpä elokuvan versio kertoo paitsi ikivihreästä huumorista ja ikimuistoisista koomikoista, niin myös vanhenemisen väistämättömyydestä ( = menneiden vuosien kaihosta ja kaihon hyväksymisestä) sekä kahden vanhan kamun toveruudesta, jotka säväyttävät katselukokemuksen loppua kohden koskettaviin sfääreihin...mutta koska ”Stan & Ollie” on ennen kaikkea Ohukainen & Paksukainen-elämys, haikeus ei pääse ylittämään hupailua missään kohtaa, mikä on tyylillisesti tismalleen oikea ratkaisu.

rating 80,000

09.03.2020 klo 14:10

Angry Birds -elokuva 2

”Angry Birds 2” oli odotettua parempi elokuvahelmi ja tavallaan vain niillä omilla ansioillaan. Kun edeltävässä leffassa esiteltiin kännykkäpelin keskeisimmät hahmot ja idea, jatko-osassa keskityttiin ylläpitämään ykkösleffasta tuttua kreisikomediahenkeä esim. päättömällä agentti-äksönillä ja jonninjoutavien palleroiden harharetkellä. Railakkaan kakkososan laatu on varsinaista kalkkunaa, mikä on hyväkin juttu miljöön huomioiden – ja kun en ykkösleffaakaan menisi kehumaan henkeväksi, niin ”Angry Birds 2” on kaikkinensa ihan realistinen vastine kaikille niille odotuksille, joita tälle nyt voi ylipäätään suoda.

Vaikkei kakkososa ollut niin hauska mitä oli älyvapaa edeltäjänsä, niin oli tässäkin muutama hervoton hetkensä (kotkapuku!). Se mistä eniten pidin, oli leffan asenne: se on aina saavutus jo itsessään, jos asenne on samanaikaisesti sekä hällääväliä että parhaansa yrittävää. Arvelisin että leffan helposti mukiinmenevään rempseyteen on nähty jonkin verran vaivaakin, vaikka toisaalta ollaan ymmärretty myös sekin, ettei kenenkään kannata menettää yöuniaan jonkun Angry Birdsin takia. Leffa ei edellä mainituista vivahteistaan huolimatta vaikuta täysin yhdentekevältä, enemmänkin siltä että sen on haluttukin muistuttavan itsetarkoituksellista kalkkunaa, ja jos se on tarkoituksellakin tätä, niin kyllähän tälle mielellään ne ookoot kolme tähteä nakkaa. Letkeä, viihdyttävä ja sekava älämölö on makoisan kornia popkornia.

rating 60,000

02.03.2020 klo 14:24

The Breadwinner

Hieman ”Leijapojan” mieleen tuova ”The Breadwinner” on sinällään hiljainen mutta sitäkin vaikuttavampi animaatioelokuva eräästä afganistanilaistytöstä, joka yrittää puskea ankean arkensa lävitse tarinoiden inspiroivalla voimalla. Elokuva on kaiken kaikkiaan laadukasta työtä hyvän juonen, käsikirjoituksen, animointityylien ja tunnelmiensa kautta, jolloin hienoa lopputulosta katselee alusta loppuun asti oikein mielellään, mutta se mistä etenkin olin tyytyväinen, liittyi elokuvan tarinan käsittelytapaan. Alkuperäiskirjaa lukemattomana en tiedä minkä tyyppisestä lukukokemuksesta on kyse, joten tykkäsin elokuvan kohdalla siitä, miten selkeästi ja realistisestikin leffa esitti synkähköt tapahtumansa ja hahmonsa. Jos ”The Breadwinneriä” ajattelee (myös) lastenelokuvana, tällöin sen tietynlainen raadollisuus on esitetty oivallisesti: toisaalta kaunistelemattomasti mutta iskevästi, ja onneksi pikemminkin tosiasiallisesti kuin vaihtoehtoisesti melodramaattisesti tai syyllistävästi...eli leffassa oli yleisesti ottaen erinomainen ote sen suhteen, mitä se on ja miltä se tuntuu. Itämaiset aspektit, tarinan humanitaarisuuden ja sen erinomaisen historiaan, inhimillisyyteen ja ihmisiin liittyvän sanoman huomioiden ”The Breadwinner” toimii sivistävänä pikkupalana kenelle tahansa laadukkaiden elokuvien ystävälle.

rating 80,000

02.03.2020 klo 14:14

The Favourite

Rehellisyyden nimissä on myönnettävä etten digannut elokuvasta yhtään, mikä vaikuttaa antamaani arvosanaan tod.näk. eniten. Katsomiskokemuksena ”The Favourite” oli toki pöyhkeilevän komean näköinen ja kuuloinen, mutta se ei onnistunut missään kohtaa vangitsemaan itseensä – itse asiassa tunsin joutavaa samantekevyyttä kaikkea elokuvassa tapahtuvaa kohtaan. Leffa vaikutti jonkinlaiselta pastissilta hovijuonitteludraamoista ja samalla myös Coppolan ”Marie Antoinetten” kaltaiselta ’modernilta revittelyltä’. Kun tunnelmaan yhdistetään myös mulkerot, lopulta keskenään melko samantyyliset hahmot (vaihtelua ei paljoa esiintynyt) sekä mukakimurantit ohhoh-ahhah-draamailut, aistikkaan ironiseksi tarkoitettu ulkokuori alkaa pian löyhkäämään häiritsevän omahyväiseltä, ihan kuin pelkästään leffan hieno meininki olisi riittänyt täydelliseen lopputulokseen ilman kummempia kyseenalaistuksia. Toisin sanoen: Kun elokuva ei tarjoa samaistumispintaa, eikä kovinkaan kaksista tarinaa + vaikuttaa ensiksi mainittuihin nähden liian itsetyytyväiseltä, sen seuraaminen jättää kylmäksi. Toki massasta erottuville elokuville on aina kysyntää, mutta omahyväisemmänkin elokuvan tulisi kuitenkin myös perustella katsojalleen, miksi siitä tulisi välittää – pelkät rhaivokkaan posthmodernit f*ckit briljanteissa barokkitanssiaissaleissa eivät saaneet vakuuttumaan elokuvan mielekkyydestä.

rating 40,000

11.02.2020 klo 12:44

Juna saapuu asemalle

Lumièren veljesten yhden otoksen pikkupätkä junasta on historiallisessa mielessä ihan mielenkiintoinen, vaikkakin pisteytettävänä ongelmallinen. Mielestäni historian patina ei suoraan oikeuta ylistykselle, joka perustuu puhtaasti historioidulle iälle – teoksen laatu ja tarkoitusperät sen sijaan antavat arvioinnille vähän tukevampaa pohjaa. ”Juna saapuu asemalle” vaikuttaisikin täten mututuntumallisesti enemmänkin kokeilulta tai kokeelta, joka sittemmin sai arvostetun aseman ajan ja teknologian juostessa eteenpäin. Toki on kiintoisaa, mitkä satunnaiset tahi suunnitellut pätkät jäävät ylipäätään historiallisiksi ja miksi, mutta sattuma ei oikeuta suureen viiden tähden leffatykkiarvosanaan, mikä siis on tämänkertaisen purnaukseni tähdellisin ydin.

Havainnollistus: Jos olisin ollut ensimmäinen ihminen joka keksi pullataikinan, mutta joka ei olisi saanut uunien puutteiden vuoksi lopputuloksesta muuta kuin vaikkapa ’klönttiseksi’ kutsuttua tahmaa, ja myöhemmin joku uunien aikakaudella elelevä keksisi jalostaa klönttisestä pullaa uunien avulla, ansaitsisinko silti kehut ’pullan kehittäjänä’? Voiko klönttistä ja pullaa verrata noin suoraan toisiinsa? Vastaavasti ennen Lumièreja oli esim. fantasmagoria, dioraamoja ja panoraamoja, jotka eivät olleet elokuvia (kuten ei mielestäni ole tämäkään), mutta jotka ovat vaikuttaneet myöhempään elokuvan (tai -taiteen) käsitteeseen yhtä lailla ja luultavasti ”Junaa” henkevämmin – mutta se, mitä luokitellaan miksikin ja miksi, onkin aina tulkittu ajan hengen kannalta relevantimmaksi. Kokeelle on toisaalta suotava oma kunnioituksensa ja varmaankin sen lopputulos on ihan asianmukainen, mutta sen itsensä arvostus on eri asia kuin kunnioittaa ”asemalle saapuvaa junaa” jonain elokuvahistorian merkittävänä esiosana. ← Antakaa ensin Elokuva, jota voisin pitää elokuvana, niin katsotaan sitä sitten.

rating 60,000

28.01.2020 klo 15:25

Helene

Helene Schjerfbeckistä kertova taide-elokuva ”Helene” palautti mieleeni taannoin katsomani elokuvan Joseph Mallord William Turnerista (”Mr. Turner”). Näennäisesti melko erilaisten kontekstien elokuvista löytyy yhtäläisyyksiä sen kannalta, miten taiteilijoiden elämänkertoja käsitellään: Tekisi mieli rahvaanomaisesti pamauttaa ettei kummassakaan rainassa tapahdu niin mitään, mutta en toisaalta viitsisi allekirjoittaa typerää väittämääni täysin. Jos taiteilijain elo olisi näiden elokuvien tapaan yhtä raukean, suorastaan ikävystyttävän, tasaista ja verkkaista, tällöin kyseisillä henkilöillä olisi ollut huikean onnekas elämä mikäli se olisikin ollut sen mukaista kuten elokuvat esittävät. Mutta koska maan päällä on tuskin ainuttakaan ihmistä jolla elo olisi noin tylsää ja seesteistä, tällöin elokuvien esittämät elämänkerrat taiteilijoista, joiden taide ikään kuin kietoutuu sen ympärille, ettei elokuvassa mitään muutakaan tapahdu (jolloin katsojan on pakkokin kiinnostua edes tauluista) herättää kysymään, että minkä ihmeen takia taulujen taiteellista arvoa on korostettava sillä, ettei elokuvassa, omassa taidelajissaan, ikään kuin saisi olla keskeisempää fokusta kuin ne taulut? Jos fokusta olisi myös taiteilijan eri elämänvaiheissa ja taustoissa (ylipäätään elämän kokonaisuudessa), menettäisivätkö taulut muka hohdokkuuttaan sen vuoksi, etteivät ne siinä tapauksessa ole täysin keskiössä vaan olisivat pikemminkin huomattavia sivutuotteita taiteilijan elosta? Jokatapauksessa kun katsoja kohtaa taiteen, se on tällöin katsojan ja taidevälittäjän välinen hetki, ajanpysäyttävä sessio, jonka kukin katsoja tulkitsee omalla tavallaan...eikä siihen tarvita kahden tunnin korostusta siitä, että taulujakin on olemassa, kuten on kaikkea muutakin sopivan ajankohtaista pikkunättiä, kuten muistutuksia naisten oikeuksista ja kulttuurin asenteista jne.

Kitinäni juontaa juurensa ennen kaikkea elokuvan mauttomasta lopetuksesta, jonka ylle voisi vielä ripustaa kyltin: ”...siis tervetuloa Ateneumiin, muistathan käydä!”. Vihaan sitä, kuinka vaikeaa taidemaalareista on tehdä elokuvia ilman, että elokuva olisi samalla kuin taulunäyttely, jota kehystää tylsä ja maalauksellinen ja ah-niin-taiteellinen arki-elo. Tämän vuoksi menisinkin mieluummin näyttelyyn, jossa saan elämyksiä itselleni luontaisella tavalla, kuin vaihtoehtoisesti nukahtaisin teatterin penkille. Taide ei mielestäni ole missään tapauksessa tylsää tai jonninjoutavaa, mutta elokuva, joka luo siitä sellaista kuvaa, sitä puolestaan on. Kenties suurin kompleksini näiden elokuvien katsomisessa on siis se, etten pidä ”taiteen” iki-elitistisestä statuksesta ja sen oletuksista joita siihen liittyy ( = siitä, että minulle määritellään se, mitä pitäisi pitää taiteena ja miksi, mikä on vastoin luovuuden vapauden ja ylipäätään yksilön oman tahdonvapauden ideaaleja vastaan), ja että taistelen turhaan tuulimyllyjä vastaan, mutta…

Jos unohdetaan kaikki ylläoleva niskuroiva jorina, elokuva oli sinänsä varmasti asiallinen, yleissivistävä ja neutraali esitys Schjerfbeckistä. Enemmän pidin kuitenkin ”Mr. Turnerista”, jossa niitä näitä rupattelevat ihmiset tuntuvat sentään eläviltä, mitä juron hiljaisista suomalaisvastaavista ei aina huomaa. ”Turnerille” plussaa myös yleisestäkin historiankulun esityksestä, mitä taulunäyttelyyn keskittyvässä ”Helenessä” olisi voinut olla enemmän.

rating 50,000

28.01.2020 klo 15:16

Unelmien sielunmessu

Nyt kun sain vihdoinkin katsottua kauan toivomani ”Unelmien sielunmessun”, komppaan kyllä kehujien sankkaa joukkoa. En sinänsä "digannut" siitä, en ehkä huolisi sitä omien elokuvasuosikkieni harvoille ja valituille riveille enkä ole varma siitäkään, haluanko nähdä sitä enää koskaan uudestaan, mutta ainutkertaisena, rankkana elokuvaelämyksenä ja huikean hienona huumevalistuselokuvana sitä on helppo suositella. Leffa ansaitsee hatunnostonsa siitä, että on mm. onnistunut kuvaamaan laihduttamisen ikimuistoisen painajaismaisena prosessina.

Jared Leton hahmon narkkaripiirit saivat muistelemaan sitä, kuinka taannoin asuin lyhyen aikaa talossa, jossa seinänaapurina oli mies, joka oli vähän niin kuin Leton tyyppi viisikymmentävuotiaana. Koska kuulin naapurin meiningistä heikon äänieristyksen vuoksi paremmin kuin olisin toivonut, elokuva palautti samat tuntemukset huumenarkkareita kohtaan; tuntemukset, jotka ovat voimakkaita ja ristiriitaisia. Pidinkin leffassa siitä, että pohjimmiltaan siinä muistutettiin näiden tuntemusten lisäksi jokaisen hahmon ihmisyydestä, joka on helppo menettää, jos siinä alkaa hakemaan jotain muuta kuin inhimillistä ihmisyyttä. Tietenkin Ellen Burstyn leskiäidin tarinaa kohtaan oli huomattavasti helpompi tuntea sympatiaa ja täten kokea leffan voimakkaimmat hetket tämän kautta, mutta kokonaisuudessaan pidän arvostettavana, että elokuvassa on kuitenkin tavoiteltu yleispätevää inhorealismia ja yritetty samalla esittää myös todellisuuden ja itse-toivomansa/aiheuttamansa harhatodellisuuden väliset yhtäläisyydet ja eroavaisuudet inhorealismin kautta.

Noin muuten elokuvaelämyksenä ”Unelmien sielunmessu” oli mieleenjäävän häiriintynyt, painostava ja ahdistava, sekä hyvin epämiellyttävää katseltavaa. Varsinkin loppuhuipennus aiheutti vaikeuksia katsomisen kannalta, mutta toisaalta hyvähän se vaan on, että elokuva hakee näissä asioissa vertaistaan – niin kuin sen aiheen kannalta katsoen pitääkin.

rating 80,000

28.01.2020 klo 15:15

Joutsenprinsessa ja lumottu valtakunta

Jos ”Joutsenprinsessa”-trilogian keskimmäisestä osasta teki camp- ja huumoriarvoiltaan hyvän lieasta päästetty kahjompi käsikirjoittaja, saagan viimeisessä osassa tyyppi on harmittavasti sidottu takaisin kahleisiin ja tilalle on palkattu joku, jota ei voisi vähempää kiinnostaa kehitellä jotain mielenkiintoista. Tosin tässä tapauksessa kiinnostaisi tietää muidenkin elokuvan tekijöiden mietteitä siitä, mitä ”Lumotussa valtakunnassa” tapahtui. Mihin katosi tekijöiden innokkuus? Vaikka olenkin ottanut asiakseni puolustaa niitä B-leffoja, joissa on mielestäni kelpoja ideoita, tätä leffaa on vaikeaa pitää enää sellaisena, jolla voisin kohentaa parjatun piirretyn mainetta.

Todettakoon aluksi, että inhoan niitä tarinoita, joissa joku random sivuhahmo nostetaan aluksi yli puoleksi ajaksi merkittävien päähenkilöiden kastiin ja sitten sysätään totaalisen tarpeettomana ulos loppuajaksi. Tällainen harvemmin toimii missään! ”Joutsenprinsessa 3:ssa” hovisäveltäjä Rogersille on suunniteltu tällainen kohtalo – muissa osissa miekkonen oli satunnaisen sivustaseuraajan roolissa, mutta tässä hän on merkittävämmässä osassa, kun suunnilleen puolet leffasta käsittelee Rogersin ja pahan velhottaren romanssia. Rogersin hahmosta on syösty kaikki entinen arvokkuus jorpakkoon mielipuolisen ihastumisen tieltä. Se ei kuitenkaan vie tarinaa olennaisesti eteenpäin, ja sankariajan saapuessa prinssi Derek, joka ei ole tehnyt mitään muistettavaa koko leffan aikana, ottaakin lopputarinan itselleen + Odette joutuu jonninjoutavasta syystä muuttumaan joutseneksi. Rogersilla ei kuitenkaan ole enää mitään väliä loppuleffassa, vaan sydänsurujen lisäksi miekkosen on loppukohtauksessa pakko valssata höperön kuningattaren kavaljeerina = Rogersin tarinan pointti on mikä?

Sen lisäksi, ettei tarinassa ole mielekkyyttä, myös animaation jälki on löysää ja laulut tylsiä, eivät siis edes huvittavan huonoja kuten edeltävässä osassa. Jos olisin katsonut tämän edeltävien osien tapaan suomeksi puhuttuna, uskon että olisin antanut maanmainiosta dubista puoli tähteä enemmän, koska se puoli on tuonut näihin rainoihin lisää vitsikkyyttä. Toisin sanoen parhaimmillaan ”Joutsenprinsessa” on ollut liki parodiaa Disneyn prinsessasaduista, kehnoimmillaan se on ”Lumottua valtakuntaa”.

rating 30,000

22.01.2020 klo 13:39

Frozen II

Ilmeeni joka pysyi järkähtämättömänä koko elokuvan ajan: >_<

Kun huomioi sen että elokuvasarjan ensimmäinenkin osa jätti melko kylmäksi, ja kun tähän huomioi myös leffasaagan jättiläismäisen brändin, kasvojeni mitäänsanomattomat vivahteet muodostuivat lopulta varsin luonnollisista syistä: vihollisensa on hyvä tuntea. ”Frozen II” on piirunvarmaa laskelmointia ja asianmukaisen hyväksi tuotteeksi muodostunut palvelus ensimmäisen osan herättämän massiivisen kysynnän tarpeille. Mutta onko leffassa mitään persoonallista? Onko tällaisilla filmeillä sielua? Onko minkäänlainen sielukkuus ylipäätään mahdollista, jos leffan ideana on miellyttää mahdollisimman laajaa fanikuntaa eli olla toisin sanoen mahdollisimman korrekti ja samalla pohjimmiltaan hämmästyttävän mitäänsanomaton?

Elokuva on kerännyt kestoonsa asioita, jotka ovat yleismaailmallisesti miellyttäviä, jolloin elokuvaa ei voi niiden vuoksi suoranaisesti vihatakaan. Taianomaiset luontokuvat ja tunnelmallinen soundtrack (en puhu lauluista) olivat mieltä ylentävän kauniita, joitten lisäksi leffa osaa hippasen hyödyntää pohjoismaisesta romantisoinnista. Jos nämä seikat ovat erinomaisella pohjalla, katsoja ei sinänsä välitä siitä, oliko tarinassa mitään tolkkua (vähän kuin ”Avatarissa”). Tosin saavuttaisin samanlaiset fiilikset luontodokumenttiakin katsellessa, joten myynkö rahani ja sieluni ”Frozen II:lle” vain luonnon tosiasiallisen kauneuden takia, millä itsellään ei ole mitään tekemistä ”Frozenin” kanssa? Toisaalta myöskään leffan synkeähkö tarina ei ollut ihan huono ja olisi voinut olla koskettavakin, jos tarinankuljetuksella olisi fiilistelyn sijaan draamantajua. Kun koko leffa tuntui koostuvan jatkuvista huipentumahetkistä niin ovathan nekin yksittäisinä kohtauksina hienoja, mutta jatkuvana virtana raskaita – mutta annanko tämän budjettitason leffalle käteni lähinnä ’hyvän ja kovan yrittämisen’ vuoksi?

No en tasan anna. Pidän liiaksi hahmoista, joilla on selvät agendat ja jotka koostuvat selkärangasta ja persoonallisuudesta, vaikka toki Elsan, Annan ja kavereiden kohdalla näiden mukavasti tarjoiltu pliisuus on sekin vastakohtana sinänsä kiehtova. Pisteet tulevat röyhkeän luontevasta mainstream-hengestä ja siitä, että jos antautuisi leffan vietäväksi niin tällöin leffakokemus olisi mukiinmenevä.

rating 50,000

22.01.2020 klo 13:26

Joutsenprinsessa ja taikavuoren salaisuus

Tapahtui edellisessä osassa: Odette ja Derek ihastuivat-vihastuivat-ihastuivat toisiinsa ulkonäön perusteella ja eräs Ruupertti sekoili. ”Taikavuoressa” pari on naimisissa, mutta arki onkin latteaa! Odette huomaa romantisoivansa yksinänsä, koska Ruupertin huruvelhokaveri Clavius pitää Derekiä kiireisenä. Hovisäveltäjä on äreä ja edelleen hieman kyllästyneen oloinen mies, koska kukaan ei koskaan kuuntele vaikka neuvot kelpaavatkin. Derekin höppänällä äidillä on huipputärkeät synttärit, Clavius rokkaa ektoplasmalla, eläinkavereilla ei oo huolen häivää ja Ruupertin kanamainen ex-eukkoapulainen puhuu suomea! Kaiken kukkuraksi tarinan pitäisi selittää, miksi Odetten pitäisi taas jossain välissä taantua joutseneksi.

Jos edeltävä ”Joutsenprinsessa” oli perinteiden hyveisiin sidottu, jatko-osassa joku on päästänyt jonkun kahjomman käsikirjoittajan irti, koska lopputuloksessa on nyt huomattavasti enemmän slapstickiä, campiä, mainion kuivaa huumoria ja farssinomaisuutta. Odetten prinsessaballadia ja velhon rock & bluesia (=mahtavaa!) lukuun ottamatta musikaalikappaleet ovat nekin kieli poskessa sävellettyjä; Ihanan itseironian osoitus on varsinkin se, kuinka edeltävän osan puolivillainen laulu ”No Fear” on muuttunut parodiaksi itsestään, josta leffan hahmojenkin on heiteltävä läppää vähän väliä. Vaikka siltä vaikuttaisi, elokuva EI ole menettänyt itsekunnioitustaan vaan on pikemminkin heittänyt pois kaikki turhan miellyttämisen taakat ja keskittynyt pitämään höyhenenkeveää hauskaa lystikkään karrikoiduilla hahmoillaan. Tällöin harvinaislaatuisena ongelmana onkin lähinnä se, ettei elokuva jaksa vakavoitua vähääkään totisemmille hetkille (edes loppukohtaukselle), jos vaihtoehtona on esim. animoida seinään lentäviä velhoja tai vaateliaan kuningattaren yliampuvan ylidramaattisia ilmeitä.

Täytyy myöntää, etenkin kun ”Frozenit” ovat tuoreessa mielessä, että ”Taikavuoren” tyyliset vanhemmat ja laadultaan rehellisen pöhköt eli ei-niin-hypetetyt prinsessaleffat iskevät itseeni saletisti nykyajan vastineita paremmin. ”Taikavuoressa” on edeltäjäänsä paremmin tiedostettu se, millä tekijöillä teet prinsessasadusta viihdyttävämmän: Toki silläkin, että heivaat pääpariskunnan statisteiksi, mutta ennen kaikkea sillä, että kunnioitat kevyen hömppäviihteen lakeja ja uskallat kokeilla erilaisia vaihtoehtoja sekä myönnät nauravasi itsellesi.

”She’s calling a rock. We’re dead”.

rating 70,000

15.01.2020 klo 22:37

Brexit - temppu ja miten se tehtiin

En voi sanoa olevani politiikasta mitenkään tavallista ja satunnaisesti median oikkuja silmäilevää kaveria kummoisempi, mutta tästä leffasta on heti alkuun heitettävä, että tämä on takuulla niitä elokuvia, joiden syntyhistoria on veikatusti lopputulosta veikeämpi. Leffan jälkeen en osannut arvailla, miksi mokoma on edes olemassa. Vaikka elokuvassa annetaan innokkaita mutta suhteellisen ympäripyöreitä ja tietyillä tavoilla tulkittavissa olevia selityksiä sille, miksi Brexitistä on haluttu tehdä elokuva, niin nimenomaan juuri NIIDEN takia en ymmärrä, mitä filmillä on haettu ja mitä tällä oikeasti halutaan. Well, rahaa ja mainosta tarvitaan aina. Ja kukaties olisiko niin, että kohentaisikohan Brexit The Movie kuohuvien brittien mielialaa? Mitä jos pääosan kukoksi palkataan Benedict Cumberbatch? Mitäpä jos elokuva ikään kuin siteeraisi lopulta sitä kuuluisaa globaalia julistusta, jonka mukaan ihmiset ovat ajasta ja paikasta riippumatta ihan vain ’porsaita äidin kaikki’ ja sitä rataa?

→ Jos politiikan kuumia perunoita on käsiteltävä näin raflaavasti, niin pakostikin tälle on annettava tykkäyksensä provosoivan markkinoinnin ja pahuksenmoisen viihdyttävyyden puolesta. Aiheen puolesta + mistään tietämättömänä en periaatteellisesti asetu millekään kannalle, mutta jos Brexitistä on ihan välttämättä tehtävä nykytilanteen mukainen elokuvaesitys, niin mieluummin näen sen tällaisena vähän niin kuin lehdistön räikeää tyyliä imitoivana röyhkeänä kohufilminä kuin jonain mukamas sitä suurempana. Tähdet tälle siis.

Mieltäen leffan kontekstit tällaisiksi, niin ihan elokuvallisesti pännivin tekijä onkin lähinnä Cumberbatch, joka näyttää harmittavasti rutinoituneen ainaisen ja kaiken kukkuraksi vieläpä saman mulkeron rooliin. Tosin paradoksaalisesti näen tässäkin tolkullista sanomaa: Jos hiukkaakaan omaperäisyyteen pyrkivät ihmiset mielletään tällaisten hahmojen myötä ikään kuin jonkinlaisiksi tunnevammaisiksi olennoiksi, joissa yleinen maalaisjärki ja kohtuullisuus loistavat poissaolollaan mutta jotka ovat samalla ’tavallisia ihmisiä aikaansaavampia’, niin ajaahan tämäkin omalta pieneltä osaltaan tiettyä agendaa. Haluaisin sanoa, että tämä on kehu tavalliselle ihmiselle, ellei se sitä sosiologisesti ja valtaa ajatellen olisi, mutta….tehkää ihmeessä politiikan potuista jatkossakin typeriä ja viihdyttäviä rainoja, niin filmeissä tulee kyllä olemaan järjetön järkensä.

rating 60,000

15.01.2020 klo 22:31

Joutsenprinsessa

Disneyn joihinkin vanhempiin klassikoihin vaikuttaneen Richard Richin ohjaama ”Joutsenprinsessa” ei ole hassumpi animaatioversio Tshaikovskin balettiversiosta ja on päällimmäisin puolin nätti ja asiantuntevalla osaamisella purkitettu. Vaikka hyvää laatua katselee mieluusti, elokuva on jännittävästi samalla jokseenkin puolivillainen ja epäjohdonmukainen, minkä lisäksi se kunnioittaa tutunvarmoja perinteitä mieluummin kuin kokeilisi avata siipensä avoimemmiksi.

Täsmennän tätä esimerkillä. ”Joutsenprinsessa” kertoo kahdesta kuningaskunnasta ja näiden vesoista. Toista valtakuntaa hallitsee leskeksi jäänyt kuningas, jolla on Odette-niminen tytär, ja toinen kuuluu niin ikään leskeksi jääneelle kuningattarelle ja tämän Derek-pojalle. Kunkku ja kuningatar toivovat, että lapsukaisten naimakaupat yhdistävät kuningaskunnat, joten vanhemmat ottavat nuorten lemmen sydänasiakseen. Piltit inhoavat toisiaan; varttuminenkaan ei sytytä metsiä polttavaa rakkauden roihua. Mutta eräänä päivänä kun kunkku ja kuningatar laativat irvivälle nuorisolle hääbudjettia, he katsahtavat toisiaan...ja klassisten rakkaushömppäleffojen taika saa heidät tajuamaan, että hehän voisivatkin repäistä ja olla valtakunnat yhdistävä pari! → Ellei leffa oikeasti etenisi seuraavaksi niin, että nuoret rakastuvatkin toisiinsa ulkonäön perusteella ja vihastuvat toisiinsa sillä perusteella, ettei ulkonäön perusteella ihastuminen vaan riitä. Yhtäkkiä omissa maailmoissaan elelevä mielisairas Ruupertti kiroaa Odetten puolipäiväiseksi joutseneksi, jolloin ex-sulho Derek onkin neidon silmissä ihana sankari, koska ei satu olemaan lähipiirin hirmuinen huru-ukko.

Eli jos satu ei selitä itseään muulla kuin prinsessatarinan pehmoisuudella, niin miksi odottaa että katsojan pitäisi kunnioittaa sitä...ihan noin niin kuin vain ulkonäön perusteella? Lapsetkin pitävät johdonmukaisuudesta ja hyvistä pohjustuksista, jotka jykevöittäisivät elokuvan muitakin kohtauksia ja toisivat elokuvalle sen havitteleman kunnian. Huomasin toistavani mantraa myös elokuvan musiikkipuolen kohdalla: Vaikka jotkut sen sävellyksistä ovat suht hyvin sävellettyjä, etenkin hittiaineksinen ”Far Longer Than Forever”, osa lauluista mietitytti leväperäisen laadun vuoksi (esim. Beethovenin ”Pathetiquen” jumputtava pophumppaversio, jonka ei luulisi ideanakaan olevan mistään kotoisin). Niinpä suhtaudun animaatioon ristiriitaisin mielin; haluaisin pitää puolivillakkeesta enemmänkin, mutta kunnolla jäsennellyn idean toteuttamisen arvoa ei kai voi liiaksi korostaa.

rating 60,000

15.01.2020 klo 22:28

Solsidan

”Solsidan” eli ”Onnea onkimassa” on ollut jo pitkän aikaa ihan kiva ja mukavan fiiliksen jättävä komediasarja, jossa ei sinällään ole missään kohtaa tapahtunut mitään elämää kummempaa. Sarja ammentaa ideansa eri satiirikokeiluista ja stereotyypeille naureskelusta, ja tarjoaakin parhaimmillaan samaistuttavia tuntemuksia esim. ihanien sukulaisten ja tuttavien kautta – ja huomionarvoista on, että juurikin se nykyihmisten kepeä kuvaus on se ansio, jolla sarjaa rohkenee kehua. Yksittäiset parodiat toimivat yleensä hyvin erillisissä jaksoissa, mutta toimiikohan resepti triplasti paremmin, jos sarjasta tekisi siihen perustuvan, noin viisi kertaa pidemmän elokuva(jakso)n?

Jaajaa….ja, nejjj. Ihan fani en ole, joten suht mukiinmenevästä elokuvasta ei jäänyt sinällään muuta mieleen kuin fakta siitä, että se on tosiaan kuin liian pitkäksi venytetty perusepisodi, joka muidenkin jaksojen tapaan toimisi saletisti napakammin lyhyempänä. Kokonainen elokuva Alexin ja Annan uusista ja tekemällä tehdyistä rakkauspoluista, Mickanin kesälomahienosteluista sekä Oven ja Anetten jälkeläisbisneksistä ei sykähdytä, jos happaman Mickanin snobbailut olivat kipaleen parasta antia. Sarjan huumori on tässäkin tuttuun tapaan hassunhauskaan myötähäpeään perustuvaa, mutta varsinaisesti hauskaa se on ollut silloin kun siihen pystyy sinällään samaistumaan, minkä vuoksi suurin osa leffasta ei onnistu huvittamaan. Kuinka pieni askel onkaan myötähäpeänauruista pelkkään häpeään.

rating 40,000

03.12.2019 klo 23:08

Raja

Jessss, arvasin että tämä olisi hyvä! Pohjoismaisista peikoista ja nyky-yhteiskunnasta kertova synkkä fantasiatrilleri ”Raja” on niitä elokuvia, jotka omassa ainutlaatuisuudessaan vaativat katsojaltaan yhtä avaraa ja kokeilunhaluista mieltä kuin mitä erikoinen leffa itsessään on: toisin sanoen taiteen omaksumiskykyä. Kehtaan suositella leffaa elokuvaharrastajille mutta jos siitä turinoisin esim. tuttavilleni, kahelisaldoni saattaisi nousta entisestään...← mikä on siis herja tuttavieni elokuvamausta. Kansansatujen peikot ja vaihdokastarinat on kuulkaas pop; nykyaikaan sijoitettuna ne on rock ja sillä siisti. Tämä oli taidetta.

Peikkotarinoiden ystävänä pidin ”Rajan” ideaa mahtavana, koska minkään valtakunnan peikkoiluja ei liikaa harrasteta fantasiafilmien piireissä, joissa ruutuaikaa saavat rumien ja tyhmien sijaan kauniit ja rohkeat. Kun perinteisiin peikkoihin liittyy ulkonäön ja karmivuuden lisäksi muitakin luotaantyöntäviä ominaisuuksia, niin onkin sääli, miten näiden ominaisuuksien käsittely jää vähälle, koska nimenomaisesti rumina ja puistattavina pidetyt piirteet ovat kuitenkin niitä olennaisia, jotka ihmismieli piilottaa oman psyykensä varjoihin. Oudossa, uhkaavassa ja toisaalta kauniin luonnonläheisessä on samaistumisen aihetta, ja huomattavasti enemmän kuin perusfantasialeffojen fiksujen ja filmaattisten olentojen nykyarvoihin suoraan verrattavissa olevassa menestyksessä. Peikko symboloi omituista ja karsastettua (ihmistä), joka muuttuu ennakkoluulojen mukaiseksi olennoksi: rumaksi, mitä peikko ei mielestäni alkujaan, kaikessa karunkauniissa luonnonyksinkertaisuudessaan ole.

Kun ”Rajan” vaihdokastarina läpikäy ylläolevan sekä pari muutakin hyvää mutta ylimääräistä ideaa, kansantarujen peikoille ei voisi suurempaa kunnioitusta taata. Melanderin ja Milonoffin näyttelytyö on aistikasta ja upeaa, ja kun näyttelytaiteen yhdistää varsinkin metsämaisemiin, ”Rajassa” on koko elokuvaa kannattelevaa, alkuvoimaista väkevyyttä. Silti: vaikka käsis mahdollistaa monipuolisuuden ja antaa katsojalle tulkinnanvaraa, en katsoisi leffaa enää koskaan uudestaan. ”Raja” on elämys, josta jäi muutamaksi päiväksi rujon omituinen, joltensakin karmiva fiilis – ja tämän vaikeasti määriteltävän tunnetilan jätän kernaasti vahvaksi muistoksi.

rating 80,000

03.12.2019 klo 23:04

Klaus

Annan ehkä liikaa arvoa elokuvien juonille (ja ylipäätään hyville tarinoille), mikä yleensä näkyykin aika kivasti näissä pisteytyksissä. ”Klaus” on visuaalisesti nautinnollinen ja henkii menneiden aikojen tunnelmaa, mutta juoneltaan se on niin nähtyä peruskauraa kuin olla ja vaan voi – vähän niin kuin joulut ja jouluaiheiset leffat tuppaavat olemaan. Jotta joululeffa pääsisi repäisemään ja luomaan jotain uutta ja uskomatonta, se saattaisi vaatia joulullekin joitain uusia trendejä, joilla sitten...hmmm...lisäämään strösseliä entisiin strösselikerroksiin. Kuinkahan moni vanhan strösselin ystävä uusille yökkäilisi? Tuttu ja turvallinen sokerimömmö on kaikkien tyytyväisyyden vuoksi järkevämpää; ei säväyttävää mutta järkevää. Ja ihan hyvääkin, ellei sattuisi kärsimään ylitarjonnasta.

”Klaus” on kelpo animaatioelokuva, ei siinä siis mitään, mutta jos oma katselukokemukseni keskittyi lähinnä mielenkiintoisen pinnan ihailuun ja kyläläissivuhahmojen potentiaalisten mahdollisuuksien miettimiseen, en moiselle lähde kolmea tähteä enempää antamaan. Arvostaisin jos elokuva onnistuisi vangitsemaan huomioni tarinaan ja sen draamankaariin, sen sijaan että arvaisin niitä hyvissä ajoin etukäteen, jolloin silmille jäisikin ainoastaan animoinnin yksityiskohdat. Toisaalta ”Klausin” tarinan olisi voinut tyylittömämminkin esittää, joten siitä ei sen kummemmin kärsi; ja juonelliset ratkaisut antavat tosiaan tilaa ja aikaa eloisan piirrostyön tarkasteluun. Tykkäsin siitä, ettei leffassa lauleta yhtä lailla kuin en pitänyt sen parista pintasliipatusta kipaleesta. Leffan terä on joka tapauksessa animaatiossa, joka antaa oivallista ja tarvittavaa särmää muulle höhhölle.

rating 60,000

27.10.2019 klo 14:10

Norbit

Viimeisimmän leffani jälkeen paljon haukuttu ”Norbit” tuntui ihanan freesiltä ja huippulaadukkaalta, mutta jos suhteutan sitä keskivertokomedioihin, niin kyllä se siinä tapauksessa on osittain lynkkauksensa ansainnut. Tässä tapauksessa elokuvan suurin ongelma lienee sen tietynlainen geneerisyys. Vastaavanlaisia filmejä löytyy liiankin kanssa ja jos katsoja on sattunut näkemään Eddie Murphyn ”Pähkähullut professorit” niin ”Norbit” ei säväytä kaavaa millään lailla. Elokuva kalpenee proffaleffoille myös päätähtensä myötä, koska ”Norbitissa” Murphy ei tunnu jaksaneen panostaa rooleihinsa, jolloin mister alisuoriutuu paikoitellen myötähäpeällisen kehnosti ja on parhaimmillaankin kaiken yliampuvuuden alla jokseenkin väsähtänyt. Tämä on ongelma etenkin silloin, kun päänäyttelijän tulisi kantaa leffaa, mutta ei kaikkea voi vierittää Murphyn harteille; Kun myös käsis on kulahtanut eivätkä muutkaan näyttelijät jaksa olla liian täydellisiä, niin noh, mitäpä nyt ”Norbitilta” odottamaan – turha mikä turha.

Vaikka Murphyn ärsyttävä ja lässyttävä päähahmo Norbit on toistaiseksi todellinen pohjannoteeraus, Murphyn ämmmänrooli pelastaa mielestäni hiukan, vaikken Rasputiaakaan menisi kehumaan – parempiakin komediennemammoja on kyllä nähty. Idea jonkinlaisesta naispuolisesta Eric Cartmanista voisi räävittömämmällä otteella tarjota runsaasti camp-arvoa. Ihan okein ”Norbitin” leffasta olisikin saanut jos leffa olisi todella ollut enemmän esim. ”South Parkin” suuntainen sen sijaan, että kaava on sama kuin ”Pähkähulluissa professoreissa” ja että suurin osa huumorista on revitty sieltä, missä maku on matalin. En inhonnut tätä (naurahdin jopa kerran pari), mutten myöskään jaksanut katsoa yhdellä kertaa, mikä tietenkin yleensä vihjaa siitä, että rakenne voisi olla kiinnostavampikin. Epäkorrekteille komedioille on varmasti edelleenkin kysyntää ja aihettakin, mutta toivoisin vain ettei laatu korreloisi niin usein pliisun huumorin kanssa.

rating 30,000

27.10.2019 klo 14:02

Vaippahousut vauhdissa

Ei tällaisten leffojen äärelle eksyisi ellei olisi hieman masokistinen tai haluaisi varta vasten aivojensa puuroutuvan – vaikkakaan en ole tämän rainan jälkeen enää niin varma siitä, olisivatko suoraan aivokemiaan vaikuttavat konkreettiset aineet kuitenkin terveellisempiä kuin tällaiset vaihtoehtoiset elokuvapainajaiset. Kammostrippinä ”Vaippahousut vauhdissa” painii ehdottomasti aivan omassa sarjassaan, sillä vaikka kärsin tämän kolmessa pätkässä, en uskalla edes ajatella millaista kamaa leffa olisi yhdellä kertaa koettavana...mielikuvissani siintää pystyyn kuolleita ruumiita, jotka ovat lyyhistyneet kotisohvilleen…hrrrr...

”Vaippahousujen” kanssa on kyllä aihetta puhua pimeimmästä elokuvakokemuksesta koskaan. Koska olen kiinnostunut elokuvien rakenteellisista ominaisuuksista, olen aina tyytyväinen jos satun löytämään erinomaisen tai vastakkaisesti aivan jäätävän tapauksen, jollainen ”Vaippahousut” todellakin on: elokuva ei ole pelkästään huono pökäle vaan TYRMISTYTTÄVÄ sellainen. Siitä kertoo se, että räpsyttelen kaikelle leffan käsittämättömyydelle vielä katsomisen jälkeenkin. Kuka sen tekijöistä on mennyt myymään sielunsa kiduttavan huonon maun paholaiselle ja saanut hepulta vielä jonkun paljousalennuksenkin? Ja ennen kaikkea: minkä takia? Leffan helvetilliset one-linerit ovat varmasti olleet tarjouksessa, koska luulisi mauttomuuden pirullakin olevan sen verran itsekunnioitusta, että tämäkin ymmärtäisi vetää rajoja johonkin.

Siitä kuitenkin tosiaan tykkään, että sain ”Vaippahousuista” uuden ”paskimman leffani ikinä”-elokuvan. Jos löydän jotain vielä pahempaa, järkytyn, koska jo tämän leffan rimat ovat niin olemattomia ja työn jälki liki katselukelvotonta, että tämän ylittämistä joutuisi jo ihan yrittämään. Ehkä ”Vaippahousujen” jatko-osissa voisi onnistaa?

rating 10,000

16.10.2019 klo 02:12

Me kaksi & Irene

Oli virhe vetää ”Nuijaa & Tosinuijaa” uudelleen ennen tätä – on vähän epäreilua mennä vertailemaan Jim Carreyn yhtä mainioimmista ja hauskimmista leffoista tällaiseen tapaukseen, jota ei ollut ennen nähnyt. Minkäs teet kun pidin pölhöputken, jossa katsoin molemmat perätysten, ja jossa diggasin edelleen ensimmäisestä (Nuijasta ja Nuijemmasta), ja jonka takia inhosin osittain jälkimmäistä.

”Me kaksi ja Irene” vaikutti ideansa puolesta hyvältä. Kun Carrey on todistanut ennenkin olevansa ainutlaatuinen päättömissä ja vähän kahtiajakaantuneissa kreiseilyrooleissa, ja Zellweger varsin mukiinmenevä komediennenä, niin leffan lähtötekijät olivat kunnossa. Kuitenkin suunnilleen siinä kohtaa leffaa, kun Zellwegerin Irenestä tulee jonkin yhdentekevän rikosjutun osatekijä eli syy road movielle, leffa muuttuu paikoillaan junnaavaksi, pitkäksi ja latteaksi. Elokuvan omituinen kertojaääni ja ihme huumori menettelivät vielä alkupuolella, mutta kun en oppinut pitämään Carreyn Charlieta tai Hankia hauskoina, niin elokuvan loppupuolen kestämisessä oli ongelmia. Ymmärsin hemmojen idean, joka on siis ihan ookoo, mutta mielestäni näitten läppä olisi saanut olla hauskempaa jotensakin sellaisen ’mennäänkö sieltä missä aita on matalin?’-tyylisen mentaliteetin sijaan. Varmasti kiltistä joojoo-miehestä ja uhittelevasta kovanaamasta olisi saanut pienellä vaivalla jotain muutakin kuin alapäähuumoria aikaiseksi (oikeesti?)? Ja varmasti road moviessa voisi jotain muutakin tapahtua kuin kahden hahmon niin ja näin-small talkia? Melkeinpä ne Charlien pojat olivat leffan hauskimmat hahmot, vaikkeivät nämäkään onnistuneet ihan naurattamaan.

Nakkaan leffan Carreyn komedioiden huonompaan päähän jonkun ”Yesmanin” seuraksi. Ei ole ”Nuijien” tai ”Valehtelijan” tai ”Sähköputkimiehen” voittanutta. Ugh!

rating 40,000

16.10.2019 klo 01:58

Joker

Kun taannoin sanoin päättäväni supersankarileffojen katselun, niin korostettakoon nyt että ”Joker” on se säännön vahvistava poikkeus; Olenhan aina tykännyt Jokerin överistä hahmosta. Vaikka Joaquin Phoenix on ansainnut kehunsa intensiivisellä ja karismaattisella roolityöllään, ja saa minulta myös kehuja siitä että sopii muutenkin ulkoisesti Jokeriksi, niin Mark Hamillin Jokeri 90-luvun ”Batman Animated Seriesistä” tulee jatkossakin vaan pysymään omana Mr. J:nä, ellei kehitys vie Jokeria takaisin isonenäisen ja hassunhauskan korston suuntaan (juu joo). Phoenix oli kuitenkin kyllä mieleeni, ikään kuin ”Tappavan Pilan” Jokerin edeltäjä, ja saavuttaa sen hyvän ja vakuuttavan klovniprinssin aseman, jota näin viimeksi Jack Nicholssonilla.

Mutta kuitenkin, koska yritän olla liiaksi vaikuttumatta vaikutteille, niin totean heti alussa, että uskon synkeän Jokerin suosion piilevän siinä (hahmon lisäksi), että se tuo monien Marvelien ja DC-leffapläjäysten jälkeen jotain kipeästi kaivattua uutta koko genreen. Vaikka näen leffassa monia samankaltaisia piirteitä kuin Shyamalanin vähemmän hehkutetussa ”Särkymätön”-trilogiassa, leffa maistuu todella freesiltä ennen kaikkea siksi, että tässä on pitkästä aikaa elokuva, joka on jotain muuta kuin teinien ja nörttien mielistelijä – elokuva, joka on aikuiseen makuun eli vakavasti otettava, ja jonka voisi sijoittaa ihan hyvin muuallekin kuin Gothamiin. Elokuvassa on hyvää makua ja tyylitajua, ja se oli alusta loppuun asti jännittävä ja mielenkiintoinen, mutta kukaties se oli vähemmän suurellinen kuin odotin. Ellei se olisi tuonut mieleen ”Tappavan Pilan” sarjakuvaversiota, joka käsittelee vastaavasti elämän epäreiluuden ja nihilismin aiheita, niin olisin ehkä enemmänkin pitänyt ”Jokerista”, joka on lopulta ihan hyvin rakennettu, kirjoitettu ja näytelty mutta vähän pienimuotoinen leffa. Aina ristiriitaisena mielipiteiltäni tykkäsin tosin myös pienimuotoisesta tarinasta, joka oli sujuvasti etenevä ja sopivan hörhöilevä ja siitä, kuinka kompakti koko pakkaus on, ja vähemmän väkivaltainenkin kuin pelkäsin...mutta kun en johonkin ihastu niin en ihastu (musiikkeihin en ihastunut – aina tulee päälleliimattu olo, kun taustalla soi jotain ’fiiliksiä komppaavaa’ popbluesia). Olisi tämä voinut olla rankempikin. (mine en kuulosta yhtään sairaalta kakkiaiselta)

rating 70,000

27.09.2019 klo 12:34

Kaiken se kestää

Aina kun kotimaisen draamaelokuvan näkemisestä on liian pitkä aika, niin saatan kehitellä itselleni paluuta genreen jonkun satunnaisen elokuvan muodossa. Toisaalta sitten kun leffaani katselen, muistankin jälleen sydänsopukoistani asti, miksi olen osittain halunnut vältellä koko genreä. Perimmäinen inho on kulttuurissa ja sen asenteissa, jotka iskevät elokuvan muodossa vielä väkevämmin, minkä vuoksi suosinkin mieluummin ulkomaisia leffoja – kun jo vuosikymmenten ajan suomalaisuuteen on mielletty negatiivinen soopa kuin munavoi riisipiirakkaan, josta kuulee kyllä jokaisena arkipäivänään ja joka vaikuttaa omiinkin mielipiteisiin, niin en oikein jaksaisi velloa vielä näyttelijöiden, musiikin ja tunnelman voimin siinä samassa risukasassa, jonne ei tunnu aurinko paistavan, ja jota ’elämäksikin’ kutsutaan mikäli valtavirtaa on uskominen. Elokuvissa nimenomaan toisenlaiset maailmat ovat niitä, jotka ylipäätään vetoavat elokuvien katselussa, kun taas ”Kaiken se kestää” on ajankuvauksestaan huolimatta kuin ankea ja tylsähkö kuvaus esim. naapurin Korhosten arjesta.

Verkkainen draama on näyttelijöiltään ja idealtaan toki hyvä, mutta mieli ei varsinaisesti ylevöidy elokuvasta, joka kertoo siitä, kuinka lapsia ei sinänsä pidetä oikein minään. Perinteisesti aiheella voisi kurjistella koko rahan edestä (vähän mallia vaikkapa ”Pienestä tulitikkutytöstä”) tai vaihtoehtoisesti korostaa teemojen psykologiaa, mutta kun elokuvassa ei tapahdu taiteellisia kohokohtia vaan se on kuin sitä Korhosten arkea, niin leffa maistuu hitaalta, tympeältä ja lattealta – etenkin kun samat musiikit toistuvat kyllästymiseen asti. Vanhemmat hilluvat himmeinä ja lapsia stressaa, vanhemmat hilluvat edelleen himmeinä ja ihmettelevät, mikä muksuja potuttaa. Luonto on nätti. Sataa räntää. = Kun pohjalla on se elokuvan vanhempien asenne siitä, että lapsille on kaikki okei koska mitä väliä, niin en oikein ymmärtänyt MISTÄ tässä leffassa olisi pitänyt liikuttua. Enemmänkin ärsytti, koska kunnon kaarellista tarinaa ei ollut ja leffa jumitti koko ajan paikoillaan. ”Kaiken se kestää” on leffa, jota todellakin saa kestää.

rating 40,000

27.09.2019 klo 12:24

Toy Story 4

Suhteeni Lelutarinoihin on sellainen, etten oikeastaan liiemmin pidä kahdesta ensimmäisestä leffasta, kun taas kolmannen osan kohdalla aloin ensimmäistä kertaa tykkäämään koko saagasta (koska siinä osassa oli vihdoin jotain järkeäkin). Toivoin vähän, että olisin säilyttänyt yläpeukkuni sarjan neljännenkin osan kohdalla, mutta se herätti sen saman, muistakin osista (paitsi kolmosesta) tutun ”meh”-tuntemuksen. Periaatteellinen puolentoista tähden pisteytykseni soveltuu hyvin myös ”Toy Story neloseen” vaikka leffan ulkoasu on laadukas ja sitä seuraa kivuttomasti, mutta kun huomioi ”Toy Story 3:n” panostetun freesiyden ja erittäin tyydyttävän lopetuksen, niin osaa 4 on hankalaa nähdä muuna kuin pelkästään ylimääräisenä yliyrittävän imelänä rahastuksena.

”Toy Story 4” on tarinaltaan samoja latuja tallaava kuin ovat osat 1 & 2. Forky-niminen roskishaarukka esitellään uutena hahmona, jossa saattaisi olla jokin ideakin, mutta statisti onkin vain tekosyy Woodyn uusille seikkailuille. Sarjan osista 1 (ja 2? en ole varma) tutulla lammaspaimennukella Bo Peepillä on yhtäkkiä väliä. Tai niin elokuva ainakin uskottelee – pidemmän päälle mietittynä kyseenalaistan sitä, oliko Bolla tässäkään lopulta sen kummempaa roolia. Mielenkiintoisin juonikuvio liittyy maijamollaan, joka haluaisi jonkun omaksi, joka sekin stoorina tuntuu turhan tutulta. Toisin sanoen ”Toy Story 4” vaikuttaa itsevarmaa näyttelevältä osalta, johon on kyllä heitetty joitain puolitiehen jääneitä ideoita, joilla yritetään peittää elokuvan omaa epävarmuutta siitä, mitä se haluaa sanoa tai mihin se haluaa mennä. Näitä maustetaan aiemmista osista tutuilla kaavoilla, joka saattaa ehkä faneille toimia, mutta eivät peitä sitä alta välkkyvää tosiasiaa, että leffa on ääninäyttelijöitään myöten väsähtänyt. Mainion osan 3 jälkeen tämä osa jättää pliisun maun suuhun ja lievän harmistuksen siitä, että olisi pitänyt sittenkin mennä katsomaan uusinta ”Angry Birdsiä”.

rating 30,000

01.09.2019 klo 23:49

Pikkujalka

Puolentoista tähden pisteytys on mielestäni aika passeli silloin, kun näen elokuvan, joka on teknisesti ja ulkoasultaan suhteellisen toimiva, mutta tarkoituksensa tai sanomansa puolesta puolivillainen tai/ja omaa puolivillaisuuttaan ylistävä. Sisällöllisesti närkästyttävät elokuvat ovat närkästyttäviä, olkootpa sitten taide-elokuvia tai sitten tällaisia kaupallisia kokoperheenrainoja. Eli mitä enemmän näitä puolentoista tähden puolivilloja näen, sitä enemmän vakuutun siitä kuinka arvostankaan selkärankaa.

”Pikkujalka” on periaatteessa mikä tahansa näkemäsi tusina-animaatio jeteistä ja ihmisistä, mutta mukamas tusinaa ’syvemmällä’ sisällöllä. Syvempi sisältö tulee karvatassujen opetuksista siitä, että on fiksua kyseenalaistaa oman kansansa kulttuuri, historia ja yhteiskunta vähän niin kuin periaatteellisista syistä: kaikki vanha on tyhmää ja vanhan tyhmän kannattajat ovat muinaispieruja. Leffa olisi looginen jos kaikki ’uusi’ esitettäisiin myös yhtä tyhmänä, mutta sitähän kehitys ei tietenkään ole – silloinkaan kun sillä on vähemmän sanottavaa ja ideaa kuin vanhalla tyhmällä (jos sillä ylipäätään on mitään muuta ideaa kuin vetoomus ’no kun mä haluun’:n puolesta). Hieman siis mietityttää se, mitä elokuvan tekijät haluavat viestittää lapsikatsojille tarinalla siitä, ettei mihinkään ympärillään olevaan pidä luottaa, etenkään hallitukseen tai yhteisöön alias idioottien massaan. Jos sanoma esitettäisiin kunnolla perustellusti tai niin että siinä oltaisiin esitetty vanhalle tyhmälle jotain tunteikasta ’emmä tiiä’-riehumista parempaa tilalle, niin leffa saattaisi toimiakin, mutta tällaisenaan se on nimenomaan selkärangaton, koska:

Trendikästä animaatiota? On. Ärsyttäviä hahmoja ja huonoa läppää? On. Kohellusta ja hösöämistä? On. Räppiä ja muita pliisuuksia? On. Yleisöön vetoava ’syvempi’ tarina? On, ja se on se tarina siitä vanhan tyhmän muinaispieruudesta ja nykyajan fiksuudesta. Sen sijaan että sitä käsiteltäisiin, se vain ’on’ ja se on se asia mikä tässä eniten ottaakin päähän: En kirjoittaisi jonkun helevatun ”Pikkujalan”! yhteiskunnallisista ulottuvuuksista ja niiden puutteista, ellei leffa itse niitä tarjoaisi ja olisi samalla tarjoamatta.

rating 30,000

26.08.2019 klo 14:20

Taru sormusten herrasta

Kun Peter Jacksonin näkemykset ”Taru Sormusten Herrasta” ja ”Hobitista” vaikuttaisivat olevan yksinvaltiaita kaikkeen Tolkieniin liittyvien filmatisointien kohdalla, vuoden 1978 animaatioversio puhaltaa kaikessa epämodernisuudessaan raikkaita henkäyksiä hieman ummehtuneeseen genreen, josta teki pieruverkkarien hajuisen itse P. J elokuvahistorian laahustavimmalla ja pitkäpiimäisimmällä ”Hobitti”-trilogiallaan. Tolkienin omat tiiliskivet ovat ilman muuta versioista parhaimpia, mutta toisaalta usein myös vanhemmat kirjafilmatisoinnit omaavat joitain hyviä näkökulmia tuttuakin tutumpaan stooriin. Bakshin keskeneräiseksi jääneessä elokuvassa näitä puolia ovat mm. tarinan jouheva ja ytimekäs eteneminen, sen hyvin luotu tunnelma sekä uskollisuus romaanien hengelle.

Käytän sanaa ’uskollinen’ siinä mielessä, että vaikkei tarina nyt aivan sataprosenttisesti etene samoin kuin Tolkienin tiiliskivissä, kaikki turhempi lisätäyte on karsittu pois ja elokuva keskittyy mieluummin itse asiaan ja itse olennaiseen, eli asioihin jotka P. J on trilogiassaan peittänyt elämää suurellisimmilla sivujuonillaan – tällöin piirrettyä on mukavampi katsella, kun ei kaipaa tuntien edestä örkkien ym. skippailua. Myös piirretyn vähemmän pramea miljöö miellyttää enemmän kuin ylikoristeelliset vaihtoehtonsa, koska fokus on tällöinkin mieluummin olennaisessa ja tuntuu sitä paitsi myös autenttisemmalta. Animaatiossa on paitsi kiittämistä uljaista musiikeista ja hienoimmista koskaan näkemistäni örkeistä, myös joittenkin muittenkin hahmojen visioista jotka pesevät P. J:n versiot mennen tullen (esim. Aragorn, Legolas, Frodo, Boromir…). Näissä havahduin aprikoimaan sitä, kuinka piirretyn hahmot ovat oikeastaan P. J:n näyteltyjen hahmoja vähemmän karrikoituja, mikä saa miettimään sitä, miten usein vähemmän onkaan enemmän.

Kunnianhimoisessa animaatiossa on joo paikoitellen selvät tietyt ongelmansa, ja en tykännyt siitä kuinka Sam oltiin muutettu porukan sekä rumaksi lapseksi että pelleksi (mitä pahaa Sam on tehnyt?), mutta kokonaisuudessaan elokuva on vahvan tunnelmallinen ja edelleen vaikuttava.

rating 80,000

26.08.2019 klo 14:19

The Return of the King

Vuoden 1980 ”The Return of King” on eräänlainen jatko parin vuoden takaiselle ”Taru Sormusten Herralle”, vaikka tyylillisesti se maistuukin huomattavasti enemmän vuoden 1977 ”Hobitin” epäsuoralta jatkolta (jota se onkin samojen tekijöiden kautta). Piristyin kun näin, että animaation tekijät ovat muovanneet Tolkienin ”Kuninkaan Paluusta” takkavalkeatarinan, joka etenee mitä epätrendikkäimmin trubaduurin laulannan tahdissa! Mahtavaa että eepoksen finaalin voi toteuttaa myös näin! Myönnän että itselleni on saattanut kehittyä jonkinlainen pakkomielle takkavalkeuden ei-niin-justiinsa-tyylistä, mutta se on toisaalta myös refleksi kaikelle liian pompöösille, vakavalle ja ennen kaikkea ns. lukitulle ”parhaalle”, jota tyylinä löytyy etenkin fantasian suunnalta aivan liikaa.

Ellei leffan edeltäjässä olisi kauniinsynkeää ja jännittävää eeppisyyttä, pitäisin ”Kuninkaan Paluusta” melkein enemmän ihan vain ”Hobittimaisen” eli pitkälle suunnitellun persoonallisen ulkokuorensa ansiosta. Rouhean karu ulkomuoto on ”Hobitissa” erittäin maalauksellisten maisemiensa vuoksi hiotumpi, mutta rokkaa hyvin THS:kin, jossa esim. miljöö muodostaa yhtenäisen maailman ja tunnelman, ja jossa jotkut hahmoista, kuten Gandalf, ovat sanoinkuvaamattoman, äärettömän makeita. Vaikka leffa maistuukin asetelmansa vuoksi takkavalkeatarinalta ja sen pahikset ovat edeltävän osan uhkaavien sijasta melkeinpä söpöjä, huipentavissa hetkissä on kuitenkin tarvittavaa mahtipontisuutta, jolla rusetti solmitaan erittäin tyydyttävästi. Ilmeisesti leffan tekijöitä oli itseni tapaan ärsyttänyt Sam viime osassa, koska ”Paluussa” Samin hahmo oli jälleen ilahduttavasti ruodussa. Kun en P. J:n versioitten liiallisesta imelyydestä pidä, niin Samin myötä tykkäsin ”Paluussa” muutenkin tarinan dramatiikan ryhdistä.

Eli sanoisin että jos pitäisi valita THS-filmatisointi joko tunnelmalla tai ’kaikilla nykyajan herkuilla’, ottaisin mieluummin tunnelmalla. Tietynlainen patina ja lämminhenkisyys ovat kuitenkin sen verran olennaisia piirteitä myös Tolkienin hobittikertomuksissa, jolloin vanhempi animaatio ajaa näitä puolia P. J:n leffoja paremmin.

rating 80,000

26.08.2019 klo 14:16

Apinan tarina

En tiedä olisinko koskaan muistanut ”Apinan tarinaa”, ellei Brutus olisi muistuttanut kyseisen leffan olemassaolosta osuvalla arvostelullaan. Koska muistikuvissani on hämärä kuva siitä, että olisin nähnyt apinan stoorin lapsuudessani jopa kahdesti (kirjaston kasetilta sekä koulussa?), paloin halusta katsoa sen uudestaan ymmärtääkseni mistä siinä olikaan kyse – muksuna kun en oikein ymmärtänyt apinain epämääräisen multiversumin ideaa. Eikä siinä mitään, kun en edelleenkään hiffannut mieleenjäävän oudon leffan pointtia.

Se mistä ”Apinan tarinassa” noin yli viisitoista vuotta sitten pidin ja tavallaan pidän vieläkin, on sen miljöö ja ideat kahdesta apinakansasta; tykkäänhän samoista syistä myös yhdestä ikisuosikkileffastani eli vuoden 1968 ”Apinoiden planeetasta”. Vähän kuin edellä mainittuun (josta piirretty on vohkinut vaikutteita), ”Apinan tarinaan” saisi kunnon sisällön ja sen paljon mainostetun tarinankin ihan sillä, jos se selittäisi sen, miksi ihmisten pitäisi nähdä elokuva apinamaisuutensa kadottaneista renessanssiapinoista, jotka pitävät apinamaisuutensa säilyttäneitä viidakkoapinoita ’apinoina’. On vähän harmillista, ettei omalla tavallaan mielenkiintoinen apinadesign ja se jonnekin asti suunniteltu miljöö pääse oikeuksiinsa sen sijaan että ne olisivat jonkinlainen tausta täysin paikoillaan junnaavalle ja sattumanvaraiselle apa-arjelle, jossa ei johdonmukaisuuksilla tai liian pramealla animoinnilla elvistellä. Toisaalta juuri tällaiset leffat opettavat vähän siitä, kuinka olennaisia asioita ovatkaan visio ja sanoma.

rating 40,000

25.08.2019 klo 00:47

Late Lammas - elokuva

Aardman Animationin ”Late Lammas” on kukaties ensisilmäykseltään erittäin lapsellisen oloinen sarja, mutta koska sama studio vastaa toisaalta myös monien aikuisten (esim. itseni) suosimista ”Wallace & Gromit”-elokuvista, ja koska Laten sunnuntaiparhaat kuuluvat ukkini TV-suosikkeihin, voiko sarja saati sen leffa olla mitenkään huonoja? Muutaman Late-pätkän ja jo elokuvan alun puolesta totesin että nimenomaan ne sarjat, jotka onnistuvat naurattamaan sekä vauvaa että vaaria, ovat niitä kaikista parhaimpia. Vaikka Laten leffassa on jonkin verran hieman vanhempaa makua vaativia esim. populaarivitsejä (kuten vinkkaus ”Eläinten vallankumoukseen”), suurin osa huumorista on sellaista, jolle niin lapsi kuin aikuinen voivat nauraa samalla tavalla eli ilman että katsojien käsityskyvyt kohtauksien hassuudesta eroaisivat liian jyrkästi toisistaan. Herttaista.

Konseptissa viehättää sen ”Wallacesta & Gromitista” erottuva välitön konkreettisuus, sillä toisin kuin edellä mainitussa, Latessa ei verbaalisuudella brassailla – eläimet määkivät, murahtelevat, kotkottavat ym. kuten myös ihmiset, joitten kommunikoinnin ymmärtäminen ei minkään valtakunnan kielitaitoa vaadi. Sarjan muu äänimaailma on silti erittäin iskevä ja parhaimmillaan ääneen naurettavan hauska, mikä etenkin nyt tässä elokuvaversiossakin korostui muutamissa kohtauksissa. Lisäksi urahtelu mahdollistaa sen, että vitsien olisi parasta olla toimivia, mitä ne ovatkin Laten nasevassa TV-sarjassa. → Vuorosanojen olemattomuus on hieno juttu. ← Kaiken mainion – kuten asuntavaunussa pöllyävien torakoiden ja mökinkippauksesta varoittavan liikennemerkin – huomioon ottaen ainut hieman nipottamisen aihe on leffan rankkuri, josta mietin tyypin välttämättömyyttä. Tarina pysyisi samana, jos kliseekaverin heivaisikin veks, jolloin leffa pääsisi samalla myös ylimääräisestä sähellyksestään ja pituudestaan.

Toisaalta mitä pienistä nipottamaan kun leffassa oli kohtaus, jossa kodinvaltaajasiat panikoivat Madnessin ”House of Fun”:in tahtiin.

rating 70,000

21.08.2019 klo 19:17

Tupla-Uuno

”Tupla-Uunossa” on nimensä mukaisesti Uunoa kahteen Uunoon, koska mikseipä Uunoissa tapahtuisi asioita vaikka pariinkin otteeseen (kuten elokuvissa ”Uuno Turhapuro menettää muistinsa” & ”Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin”). Kun Uunon kaverit löytävät lähes identtisen kaksoisolennon Uunolle, leffan ideana on järjestää uunoille kommelluksia ainakin kahden Uunon edestä = simppeliä ja miksei ihan toimivaakin.

Toisaalta kun Uuno on aiemmissa ja myöhemmissä elokuvissa ollut itsensä lisäksi mm. agenttina ja presidenttinä, saman idean toisto ja sen pienet variaatiot eivät säväytä, tai eivät ihastuta pidemmän Turhapuro-putken aikana. Sen sijaan pidin tällä kertaa Vuorineuvos Tanelin (mihin se 'Elmeri'-nimi katosi!) Unelma-sihteerin ylinäytellyistä keimailuista ja motiiveista. Elli Castrénin hahmo on, miljöön muittenkin naishahmojen tapaan, hassu ja pimahtanut, mutta kombo maistuu Tuuran yliampuvan karrikoidun hahmon myötä hyvin. ”Tupla-Uunon” toinen huomionarvoisa piirre on Uunon opaskierros Helsingissä, jossa on toki aina historialliset ansionsa mutta joka ei samana vitsinä iske yhtä hyvin kuin ”Epsanjassa”.

Leffa on toisin sanoen ihan mukiinmenevä, muttei kovinkaan suuria muistikuvia jättävä.

rating 50,000

15.08.2019 klo 22:28

Identtiset kaksoset

”Twins” taitaa olla niitä leffoja, jotka saattavat olla lähtökohdiltaan täysin näyttelijöidensä olemusten perusteella kyhättyjä. Eikä siinä mitään, jos filmillä on hyväkin idea päätähtiensä menoksi: kukapa ei haluaisi nähdä Schwarzeneggeria ja Danny DeVitoa kaksosina? Minä ainakin halusin – enkä vähiten teemaan samaistumisen vuoksi. Leffa puhutteli ideansa puolesta niin hyvin kuin se epäidenttistä (ja myöskin vauvasta asti varsin erinäköistä/luontoista) kaksosta vaan voi. Maailmassa ei ole liikaa näitä leffoja, joissa erityylisten kaksosten ’kaksosjuttuja’ kyseenalaistavat kaksoset itsekin, ja joitten juoni on ihan pelkästään sitä; arkista identtisyytensä kieltämistä. Juuri tämmöiset leffat maistuisivat äärettömän hyvin epäidenttisten kaksosten kohdeyleisölle…eli diggasin tästä ihan Vincentinä.

Toiste en elokuvaa silti jaksaisi katsoa, mutta kerrankatsottavana sillä oli omanlaisensa hyväntuulinen ja letkeä vetovoima kaikkine autokurvailuineen ja kasaripoppeineen. Kun koko leffa on tosiaan sille yhdelle vitsille rakennettu, pidin siitä miten mukava kohelluskomedia kallistui vähitellen imelähkön kohellusdraaman suuntaan ja sai samalla hippasen syvyyttäkin DeViton mainiouden puolelta. Toisin sanoen leffa maistui hassulta draamalta; jos huumori olisi ollut reilusti mustempaa, tällöin olisin voinut pitää elokuvaa myös hervottomana. Mutta kun konseptina oli kuitenkin olla pöhkö, kiltti ja iloinen, alati lisääntyvä imelyys ei hampaita tuhonnut.

rating 70,000

11.08.2019 klo 22:36

Croodit

DreamWorksin animaatioissa on tietynlainen koukkunsa, joka juontaa studion tuotosten vaihtelevuudesta. Osa animaatioista saa tekijätiiminsä ja edustajansa vaikuttamaan Ehdan Tusinatavaran Mekalta, mutta kun liukuhihnateosten seassa loistaa myös elokuvia, joissa on omaperäisemmät ja repäisevämmät tarinat tai joissa animaatiotaide on parhaimmillaan erittäin komeaa, toivon luonnollisesti että valitsemani animaatio edustaisi studion parempaa päätä. Luolaihmisistä kertova ”The Croods” edustaa nättiä keskinkertaisuutta, josta jäi kuitenkin oikein hyvä jälkimaku.

Kun ’ihan ookoosta’ tykkäsi ilman että sen ’ihan ookoomaisuus’ olisi jäänyt sen kummemmin kummittelemaan, leffa on toisin sanoen onnistunut...mutta ”Croodseissa” se on ehkä jopa sen suurin ansio. Viehätyn keskinkertaisuudesta, jos leffa itsekin myöntää olevansa sellainen, ei yritä liikoja, ja omaa selkärankaa. ”Croods” on itsensä näköinen ja oloinen pöhelö hörhöilyleffa, joka on rehdisti ja suurta yleisöä aliarvioimatta juuri sellainen, jollaisen suuri yleisö haluaa = kiva. Kun leffan hahmotkin ovat tykättäviä ja huumori rennon rempseää, niin kyllähän tämä jos jokin nyt mukava on. Eläinten ja ihmisten yhteistyön ystävänä pidin erästä loppupuolen hauskaksi tarkoitettua twistiä jopa koskettavana, joka on tavallaan saavutus kun ottaa huomioon leffan muun pölhöyden. Tai ehkä se olikin keskinkertaisuuden seassa pilkahtava helmi, jollaisten vuoksi keskinkertaisuuskin on niin nättiä?

rating 60,000

08.08.2019 klo 21:14

Uuno Turhapuro - kaksoisagentti

Turhapuro-sarjasta on kyllä myönnettävä, että sen rainakohtaiset pisteytykset ovat harvinaisen riippuvaisia makuasioista. Vaikka suurin osa Uuno-leffoista soveltuu kalsarikänniviihteeksi, joistain filmeistä ilahtuu toisia enemmän ja päinvastoin. ”Kaksoisagentti” päihittää edeltäjänsä ”Muuton maalle”, muttei ollut yhtä iskevä kuin taannoinen ”Muistinmenetys”. Se on valitettavaa, kun ”Kaksoisagentissa” on kuitenkin keksiverto-Uunoa ovelampi tarina, mutta minkäs teet jos en siitä vaan digannut. Syyt löytyvät muutamista liian pitkistä sketseistä, jotka eivät napanneet niin yhtään.

Huumorintajuni on siinä mielessä rajoittunut, että jos todistan kohtausta, jonka yläpuolelle on isketty symbolinen ’Tämä on kuulkaa Hauskaa! Naurakaa!’-plakaatti, niin ensireaktioni tuolle on ’en, miksi’. ”Kaksoisagentin” alun kapellimestarikohtaus maistui ilmiselvän pakottavalta, ja kun huumori muuttuu pakotetuksi (vain taustanaurut puuttuisivat), niin onko siinä enää mitään särmää? Tai mikä tällaisissa kohtauksissa on ylipäätään vitsinä, jos orkesteri soittaa kuitenkin asianmukaisesti? Samaan tapaan en ole koskaan käsittänyt Nasse-sedän ydintä, josta muistutti ikävästi ”Kaksoisagentin” niin ikään pitkä lapsenlikkakohtaus (Uuno → Nasse-setä). Balanssi on aina tärkeä asia. Sitä saa toki rikkoa kokeiluilla, mutta samalla sopii kysyä, sopiiko yleistunnelmaan ja yleismenoon mukaan myös esim. Finlandian haudanvakavuus...

Ei sillä, että muutenkaan kaikki Uunoissa esitetty kolahtaisi itseeni kuin salamanisku idioottiin. Tykkäsin sankarini Elmeri Tuuran osioista kuten yleensäkin, kuten myös muutamien kohtausten sanailuista, mutta en niinkään leffan laadun epätasaisuudesta, jonka viimeisteli lässähdyttävä loppukohtaus.

rating 40,000

04.08.2019 klo 18:56

Uuno Turhapuro menettää muistinsa

Do diih, ja ei kun takaisin Uunon kaa hengailee. Tämänkertainen ”Uuno Turhapuro menettää muistinsa” tuntui katselukokemuksena pikkuisen keskiverto-Uunoa hauskemmalta ja onkin edeltäjäänsä ja varsinkin seuraajaansa rapsakampi. Leffan ote ja huumori alkavat muuttua lapsekkaammiksi, mikä ei sinänsä ole välttämättä huono juttu, kun rainassa hääräilee vastapainona Härski & ’Rauhanturvaajat’. Ääriliikkeen kuohunta absoluuttisine hölmöyksineen ei ole satiirista terävintä, mutta wanhan ajan amerikkalaiskomedioiden henkeen toteutettuina ne maistuivat yllättävän hyvin – ja käytänkin ilmaisua ’yllättävä’, koska yleensä Speden kulloisetkin ideat hahmolleen eivät sen kummemmin liikuta itseäni suuntaan tai toiseen. Tässä ne olivat melkeinpä elokuvan parhaitten antien joukossa.

Tarinan alustuksella kestää ja kestää, mutta alustuksessa oli joitain hauskoja sketsejä, kuten esim. apen Uuno-harhat (perus, toimii!) ja piilokamera-sketsi. Leffa ryhdistyy vähitellen vähemmän veteläksi kun siihen alkaa muodostua juonta, joka onkin varsin muikea, mutta rainaa olisi mielellään katsonut melkeinpä kokonaan juonettomanakin, koska Härski ja etenkin Sörsselssön pitävät lujasti kiinni sen punk-meiningistä. Ei huono Uuno, pistetääs Uuno-tähdiksi passelit kolme.

rating 60,000

04.08.2019 klo 00:39

Sherlock Holmes

Pyh. Ei pitäisi katsoa näitä leffoja – en tykkää siitä kun elokuvan jälkeen otsaani on muodostunut pari ryppyä lisää. Vaikka pidänkin näissä uusfilmatisoinneissa siitä, että samalla vanhojen filmatisointien arvo kohoaa yhä korkeammalle kuta syvemmälle uudemmat tuotokset vajoavat ( = Will Ferrellin räpellyksiksi – no comments), niin samalla en voi olla kyseenalaistamatta sitä, millaisina vihanneksina elokuvateollisuus pitää kohdeyleisöään. Vaikka toisaalta: onko suurella yleisöllä minkäänlaista makua tai selkärankaa? Kyllä minäkin tietyistä kökköleffoista siis pidän, kunhan ne niitä alkujaankin ovat (esim. ”Pirates of the Caribbeanit”), mutta nykyisen kehityksen huomioiden pitää kai odotella yhä uudempia disneymäisiä rähinä-Hollywood-pläjäyksiä muistakin klassikoista kuten Hercule Poiroteista, Robinson Crusoesta jne….

Kysymys elokuvien/suuren yleisön hengettömyydestä on siis tässä Robert Downey Jr:n kymmenvuotiaassa ”Sherlock Holmesissa” yhtä aiheellinen kuin sen jatko-osassakin. Ei sillä kai ole mitään väliä, ettei kukaan näyttelijöistä sovi rooleihinsa, kunhan vaan ovat suosittuja. Kuka juonestakaan näitä nykyjään piittaa? Jotain tekemistä sillä oli logiikan ja pahan kultin kanssa, mistä robertdowneyjuniori saattoi jotakin pihahtaa jossain kohtaa, mutta se meni jo. Kunhan kaikki näyttää päältäpäin hyvältä, ikään kuin elokuvalta, ja raina etenee kuin ”Herrasmiesliigassa”, kaikki on avot. Mutta meneekö esim. se muilta läpi, että robertdowneyjuniori tappelee saman randomin körmyn kanssa kolmesti – ilman että mikään tappeluista liittyy yhtään mihinkään tai vie elokuvaa minnekään? Tai ettei pommiräjähdys haavoita ketään tai tee muuta kuin vastaa suuresta pierusta? Tai että robertdowneyjuniori ja Watson nyhjäävät jatkuvasti tyhjästä? Tai ettei millään tunnu olevan mitään väliä?

Eniten leffassa kuitenkin sapettaa se, että sen tekijät osoittavat joissain kohdissa, että ovat lukeneet Conan Doylelta muutaman kirjan tai ainakin katsoneet Jeremy Brettin sarjaa ( = joka ajaa saman asian), mutta antavat silti lopputuloksen näyttää tältä. Muutama maisemakohtaus ja yksityiskohta ovat suoraan Brettin sarjasta, joka palauttaa ajatuksiani hieman liiaksikin 80-90-lukujen sarjan erinomaisuuteen, ja siihen, kuinka vanhalla sarjalla on sydämen lisäksi sielukkuutta, pointtia ja järkeä...mitkä olisivat liiankin erinomaisia arvoja myös tälle elokuvasarjalle. Vaikka mikään elokuvassa ei tehnyt vaikutusta, Sherlockin ja muiden (varsinkin Irene Adlerin) takaperoinen kehitys oli se ainoa itseäni kiinnostava seikka.

rating 30,000

31.07.2019 klo 22:25

Uuno Turhapuron aviokriisi

Tämä Uunon vuosikerta 1981 on ensivivahteiltaan taattua Uuno-laatua: keveän kuplivainen, maanläheisen suomalainen, olemukseltaan rehdin ymmyrkäinen. Jouhevassa suuntuntumassa on hienostunut makkaran aromi, mikä lienee lihan ystäville mieleen, ja onpahan kitalaessa myös juuston ja silakoiden intohimoista hekumaa, mutta kaiken kaikkiaan laatu on ihmeen vetelää, joltisenkin väljähtänyttä...phtyi!

→ ”Uuno Turhapuron aviokriisi” ei siis ollut erityisemmän kaksinen. Kuvaus Uunon ”peruspäivästä” tai ”maanantaista” luonnehtisi elokuvaa ehkä paremmin, kun leffassa ei tapahdu mitään sellaista, mitä ei tapahtuisi jatko-osien jatko-osissa. Tosin toimii konsepti (jälleen) näinkin, ja Uunon + kavereiden vamppaamiset ovat hassun hoopoja, mutta tällä kertaa juoni etenee ehkä turhankin simppelisti. Kun pääjuonen kohokohdat ovat hyvissä ajoin ennakoitavissa, pienet sivujuonet (kuten Uunon koirakoulu) ryhdistävät leffaa tarvittaessa. Pentti Siimeksen reilusti ylinäytelty rakastaja ei kuitenkaan omaan makuuni ollut, ja näissä kohdissa aika tuntui matelevan korostuneen hitaasti, mikä oli harmillista rakastaja Nylkysen runsaan ruutuajan huomioiden. Paikoin ihan hörähdyttävässä leffassa on olennaisinta kenties Uunon, Härskin ja Sörsselssönin mainiot hahmot, joitten hengailua seuraa (jälleen) varsin mielellään.

rating 50,000

11.07.2019 klo 00:16

Häpy endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon

Valoisa kesäilta, olutta ja telkkarista tulee mustavalkoista Uunoa? No mikä ettei! ”Häpy Endkö” sujahtaa helposti näkemäni Uuno-tuotannon parempaan päähän ja jakaa toistaiseksi kärkipaikan Epsanja-leffan kanssa. Kun rainassa on keskimääräistä Uunoa enemmän ryhtiä, poljentoa ja tekemisen iloa, suottaapi olla että huulet ja muut vitsit tuntuvat mukaansatempaavimmilta, etenkin kun kokonaisuus pyörii äijäin hengailun lisäksi jonkun ideankin ympärillä. Mukavaa elokuvassa oli myös se, että tässä tapahtui historiaa, kuten hahmojen ensitapaamisia ynnä muuta kivaa. Ja toki 70-luvun Helsinkiä, tyylejä yms. oli siinä ohella antoisaa silmäillä...

Suhteellisen monen Uuno-filmin jälkeen näitten kommentoinnista alkaa tulla yhä vaan enemmän itseään toistavampaa, mutta sanottakoon nyt kuitenkin: Koko sarjan suola on mielestäni – ei Loirissa tai Spedessä – vaan edelleenkin Tapio Hämäläisen änkyrässä appiukossa, jonka tarkoituksellisen yliampuva näyttely suo aina varsinaisen onnen päivän. Näin on myös tämänkin elokuvan kohdalla, sarjan alusta asti siis. Siispä loppupuolen kohtaus, jonkalaisen olen viimeksi nähnyt kulttielokuvassa ”Bean – äärimmäinen katastrofielokuva”, on ”Häpy Endinkin” ehdoton kohokohta. Näemmä se, mikä toimii Uunoissa, toimii myös herra Pavun seikkailuissa ja toisin päin: Onhan molemmissa sarjoissa yhteistä huumorin tietynlainen ilkikurinen lapsekkuus ja tällä lapsekkuudella en siis välttämättä tarkoita lapsellista, vaan pikemminkin välitöntä ja klassisen toimivaa pölhöilyä, joka naurattaa vauvasta vaariin. → Luultavasti se syy, miksi annan molemmille peukkuni.

rating 70,000

02.07.2019 klo 15:58

Risto Reipas ja Nalle Puh

Arvasin että ihastuisin varmasti ”Christopher Robiniin” eli Nalle Puhista tutun Risto Reippaan näyteltyyn draamaelokuvaan. Koska rakastan ”Hassujen, hurjien hirviöiden” ja ”Kauniin mielen” kaltaisia elokuvia, joissa esim. asiat tai esineet symboloivat päähenkilön psykologista tilaa ja kertovat omalta osaltaan päähenkilön mielestä, toivoin tämänkin elokuvan olevan sellainen...ja ihme ja kumma, näin pitkälti juuri sellaisen elokuvan kuin halusinkin nähdä! Ai että! Jos leffasta olisi karsinut loppupuolen puolen tunnin mittaisen eli ipanoille tarkoitetun peruskohelluksen, kaunis, hellyttävä ja varsin hauska elokuva olisi ollut alusta loppuun rauhallinen aikuisten draama elämän suurimmasta tragediasta: Ympäröivästä maailmasta ja siitä, mitä se tekee ihmiselle.

Risto on nimittäin aikuistragedia itsessään. Kun miettii miten huikeita ja persoonallisia hahmoja ja maailmoja tämä oli kehitellyt lapsena ja miettii tätä kautta yleisesti ottaen ihmisen mielen potentiaalia, niin onhan Ewan McGregorin tosikkomainen, ahdaskatseinen ja stressaantunut keski-ikäinen Risto kaikessa jäykkyydessään onneton ja kuitenkin samalla niin tyypillinen näky. Ja miksi hän on sellainen? Jonkun tärpän laukkufirman takia? Muitten ihmisten odotusten takia? Ei tauti – juuri tällaiset elokuvat ovat omiaan selittämään, miksei omaa luonnollista outoutta ja elon keskinkertaisuutta saa mennä tuhoamaan. En voisi lopun puolituntisen karsimisen lisäksi toivoa muuta kuin että ihmistärppää näyttelevä Mark Gatiss ja McGregor olisivat vaihtaneet rooleja. McGregorissa siis ei ole suinkaan mitään vikaa ja hän on Ristona oiva, mutta Gatissin huumorilla vedetty englantilaisuus olisi antanut hahmolle sitä särmikkyyttä, jota vähän mallikuvamaisella McGregorilla ei ole – sitä tietynlaista hyvää kajahtaneisuutta, jota Ristolla voisi pääkopassaan kuvitella olevan ihan siis Puolen Hehtaarin Metsän perusteella.

rating 80,000

02.07.2019 klo 15:56

Synkin hetki

Winston Churchillistä ja toisen maailmansodan politiikasta kertovasta ”Darkest Hourista” on alkuun Masua kompaten todettava se, mikä pyöri mielessä pitkin leffaa: Kuinka leffa muistuttaa Spielbergin ”Lincolnia” siinä määrin, että tuntui siltä myös. En sano, että kumpikaan elokuvista olisi missään nimessä huono, mutta molemmista löytyy tietynlaista kuivaa raskassoutuisuutta sekä vaadetta suurpiirteistä tietoutta perehtyneemmälle yleissivistykselle. Mutta kuitenkin, koska molemmissa elokuvissa on erinomaisia näyttelijäsuorituksia ja historianesitys on kuvattu tyydyttävästi (ja ylipäätään niin hyvin kuin realistisesti voi), olen ihan tyytyväinen siitä, että olen molemmat nyt nähnyt – siitäkin vaarasta huolimatta, että luultavasti tulen muistamaan ”Lincolnista” vain Daniel Day-Lewisin hienon roolin ja vastaavasti ”Darkest Hourista” Gary Oldmanin moitteettomuuden.

→ Molempien elokuvien suurin miinus on siis se, ettei kumpikaan muuttanut/muuta historiankäsitystäni mihinkään. Toisaalta se ei ehkä haittaa, koska päähuomioni oli siinä, kuinka politiikassa edetään ja mitkä tapahtumat ja henkilöt ovat niitä, jotka koetaan myöhemmin historiankirjoituksellisesti merkittäväksi ja miksi. Politikoinnin lisäksi ”Darkest Hour” maalailee ilahduttavasti Churchillista persoonaa, jonka kuuluisat aforismit kohentavat mitä tahansa kohtausta reippahasti. Näihin liittyen elokuvan sanoma on edelleen ajankohtainen, koska tunteet tuntuvat määrittävän varsin pitkälti kaikkea politiikkaan liittyvää ja myös sitä, mitä halutaan tallettaa historiaan. Jos elokuva olisi kouluttanut enemmänkin tyylillä ”kuinka tulla Churchilliksi” eli kertonut siitä, miksi oikeasti Churchill koettiin niin merkittävänä henkilönä, elokuva olisi liikuttanut sen myötä enemmän. Se olisi ollut se versio ”Darkest Hourista”, jolle olisin antanut kiitettävänkin arvosanan, mutta kaipa...näh...kaipa tällainen neutraalinpuoleinen ja harmaa esitys nyt ainakin kolme tähteä saa.

rating 60,000

15.05.2019 klo 21:53

Avengers: Endgame

Kirjoitin viimeksi ”Avengers: Infinity Warista” että se on kebab-muotoon kääritty triplajuustoinen jättiläispitsa, josta olen edelleen samaa mieltä: toiste en sellaista enää söisi, mutta sellaisenaan se oli kuitenkin kokemus ummikolle. ”Avengers: Endgame” maistui saman pitsan jämiltä, joita lämmitettiin mikrossa ja joihin ripoteltiin parissa kohtaa vähän mausteita. Kyllähän nämäkin ihan syö, mutta jostain syystä olo oli kuin yksin juodessa. Ilmeisesti en ollut tarpeeksi fani nauttiakseni mössöstä paremmin, mutta varsinainen tosifani en ole muutenkaan ollut, vaikka muutamasta leffasta olenkin tykännyt: Enemmänkin MCU-maailma on liittynyt kaveripiirien leffamakuun ja täten sosiaalisiin konstruktioihini, joitten kautta voin taas kyseenalaistaa sitä, kuka ja mikä luulen olevani. Tällaisesta näkökulmasta huomioiden Marvel-leffat ovat kasvattaneet ja olleet enimmäkseen mukiinmenevää viihdettä, mutta suuremmat kiitokset annan mieluummin sille, että ”Endgame” on sellainen leffa, johon voin suhteellisen hyvillä mielillä päättää supersankarileffojen seuraamisen (toistaiseksi).

Viimeinen pitsanpalani oli toisaalta koko MCU:n saagan näkökulmasta suht kunnolla ja suht tyydyttävästi rakennettu. Tosin se ei maittanut tietynlaisen hiljaisen tympääntymiseni vuoksi yhtä paljon kuin ”Infinity War”, minkä lisäksi ”Infinity War” oli himpun verran suurellisempi sekä typerämpi elokuvana, mikä passaa paremmin huumorintajulleni – ’tykkäsinhän’ ”Venomistakin” näistä syistä. Molemmissa Avengers-leffoissa on lukuisten hahmojen esittelyä ja kokoontumisajoja, mutta ovathan ne nyt syntyjään latteammat tässä kuin edeltäjässään, jossa Thanoksen universumisiivoamiset ovat aiheena aikamatkustelua kiinnostavampia. Kostajat olivat ihan kiva porukka ja rymistelyt olivat sitä myös, mut som moro ny.

rating 60,000

14.02.2019 klo 10:24

Sekopallo

”Sekopallo” on ihan nätti yhdeksänkymmentälukuinen läppä tekijöiltä a’la ”South Park” ja ”Mies ja alaston ase”. Aivan niin hillitön se ei ollut kuin olisin statuksen perusteella arvellut, enemmänkin se muistutti kokonaisuudessaan ”South Parkin” mehuttomimpia jaksoja*, mutta valehtelisin jos väittäisin etten olisi viihtynyt leffan parissa. Parhaimmillaan yhdistelmä Zucker + Paker & Stone on lähellä repäisevää ääliömäisyyttä/anarkiaa ja jotkut juonenkäänteet ovat hienoja, mutta huumori on silti pitkälti melko tuttua ns. perusidioottikauraa. Se on harmi, potentiaalia olisi ollut, mutta toisaalta ”turvallisuus ennen kaikkea”-metodi on ehkä taloudellisesti kannattavampi lähestymistapa elokuvantuotolle kuin mahdollisesti raisumpi rinnakkaisulottuvuusvaihtoehtonsa, jossa olisi ollut ”Miehen ja alastoman aseen” sekä ”South Parkin” punkkia anteeksipyytelemättömyyttä enemmän ja reippaammin (ja jolle minä heittäisin ne viisi tähteä).

Toisaalta ”Sekopallossa” on mielekästä se, ettei se mikään huippuviritelmä olekaan. Tarina on ehtaa B-luokan rainaa, näyttelijäsuoritukset vaihtelevat reilun könköstä piilomainioon, huumorialue on miinoitettu vähän sillä sun tällä, musiikkipuoli tukee rennosti perusälytöntä menoa = myöhäisillan snäksi. Teoriassa on sinänsä ylvästä, että epämääräinen pölö sekopalloleffa saavuttaa rakastetun aseman (ei kai pelkästään tekijöiden statusten puolesta) faniensa ehdoilla. Itsetietoinen epätäydellisyys on sangen tarpeellista, kuten ovat myös yhdeksänkymmentäluvun grungehtavat huumorianturat.

(* niitä jaksoja, joitten kliseisyys on ikään kuin satiiria, mutta joitten satiiri ei kuitenkaan onnistu olemaan muuta kuin väsähtänyttä klisettä itsessään)

rating 60,000

06.02.2019 klo 22:28

Räyhä-Ralf valloittaa Internetin

Disneyn uutukaista eli Räyhä-Ralfin jatko-osaa katsellessani mietin, miltä katselukokemus tuntuu Waltin elokuvien parissa varttuneen isovanhemman ja Z-sukupolven piltin silmissä. Molemmille Disneyn korporaatio saattanee edustaa jonkinlaista ’lapsuuden parhaimpien leffamuistojen takaajaa’ ja ovathan ajat muuttuneet sitten ”Lumikin” päivien, mutta tällaisessa mielikuvassa voin vain kuvitella, miten helposti vanhempi kukkahattutäti voi vetäistä päähänsä mielensäpahoittajan karvalakin ja märistä siitä kuinka ”Bambissa” on enemmän järkeä – jolle nuorempi katsoja puolestaan pyörittelee parit lollerot ja twiittaa kännykkäänsä: jjjust#muinaismuistotniinqvauhdissa#hö. Eikä siinä siis mitään, jos ’Disney - lapsuuden parhaimpien leffamuistojen takaaja’ tarkoittaa varsin erilaisia maailmoja eri vuosikymmenillä eläneille, mutta enemmänkin 2000-luvulla syntyneille suunnatussa Räyhä-Ralfin jatko-osassa häiritsi se, ettei sillä itsellään ole kovinkaan vahvaa identiteettiä vaikka sillä se tuntuukin kovin pullistelevan.

Disneyn elokuvien identiteetti on toki ennenkin ollut aikaansa sidoksissa ja näin ollen monenkirjavan vaihteleva, mutta Ralfin leffassa varta vasten ruutuaikaa saavat lukuisat sivutuoteleluhahmot (prinsessat, Star Wars-hahmot, Marvel-hahmot) jollain lailla korostavat sitä, että pallo on liiallisen ahneuden myötä suhteellisen hukassa tai sitten kaupallisuus on ”new black”. Tässä mielessä esim. jotkin dreamworksmäiset piirteet disniä korostavassa leffassa herättävät lähinnä hämmennystä siitä, mitä niilläkin yritetään sanoa. Vastaavat läpät toimivat jos asenne on rento, anarkistinen ja häpeilemätön (esimerkiksi mainio ”Shrek 2”), mutta jos pohjimmiltaan leffan asenne on sitä että ’pierummekin tuoksuvat ruusulta’, miksi haisulissa tässä on kilpailevien yhtiöitten suosiosta ammentavia piirteitä? Kovin mielistelevä lopputulos on kaiken kaikkiaan muutenkin, koska onhan leffassa myös erittäin perinteisiä Disney-juttuja kuten musikaalikohtaus sun muuta imelää – kaiken ”Haamujengistä”, ”King Kongista”, ”Emoji-leffasta” ynnä muusta lainaavan turhanpäiväisen röhnänsä alla siis.

Ennen tykättiin hyvästä tarinankerronnasta, nykyisin kersoille kai riittää kunhan samassa rainassa vilahtaa ”Frozenin” Elsa ja Jar Jar Binks. Sinänsä leffa on siis hyvä satiiri ihan itsestään ja ihmisistä, mutta olisipa se sitä ihan tarkoituksellisesti. Kunnianhimoa on, mutta luovuutta tai ajatusta ei niinkään paljoa.

rating 40,000

21.01.2019 klo 18:54

Glass

”Todellisuus – itse en sitä ainetta vedä, vaikka ilmaiseksi annettaisiin. Pilaa perkele hyvät hallusinaatiot”. - Jokeri

Shyamalanin ”Unbreakablen” ja ”Splitin” yhdistävä huipennus ”Glass” on näköjään saanut enemmän risuja kuin ruusuja, mikä on varsin ymmärrettävää, kun huomioi elokuvan tekijälähtöiset motiivit. Ne liikkuvat pitkälti oman vision toteutuksessa sen sijaan, että pyörisivät vaihtoehtoisesti tutummilla ja riskittömimmillä vesillä. Yleensä arvostan sitä, jos tekijät eivät liiaksi massoja kosiskele ja tästä ominaisuudesta tykkäsin kovasti ”Glassinkin” kohdalla, mutta toisaalta juuri tämä lienee ratkaisevin tekijä sille, tykästyykö mielipuoleen leffaan vai ei. Jos ei lähtökohtaisesti diggaa jatkuvista twisteistä, leffa kannattanee jättää siinä tapauksessa väliin.

Psykologisenpuoleinen mielisairaaladraama ”Glass” esittää omat versionsa ”Unbreakablen” ja ”Splitin” tapahtumista, jossa päähenkilön mukaiset tunnelmanvaihdot luovat hienosti rakennetta kolmen leffan kokonaisuudelle + tekevät niistä ylipäänsä kokonaisuuden. Herra Särkymättömän kohdalla tunnelma on ”Unbreakablen” lohduttomassa draamassa, Kevinin ja tämän 24:n persoonan kohdalla ”Splitin” toisaalta mustasta komediasta, toisaalta kauhusta ammentavassa jännäritunnelmassa. Herra Lasin identifioitumiset riippuvat ratkaisevasti kahdesta aiemmasta leffasta, jolloin lopullinen ulkomuoto muodostuu särö säröltä ja leikittelyt kolmikon fiiliksissä luovat yliampuvan mutta vakuuttavan, omassa fantasiassaan harmonisenkin kokonaisuuden. Leffan voi juu nähdä tematiikoiltaan samana kuin mitä ”Unbreakable” oli, mutta itse koin teemat pikemminkin todellisuuksien hahmotuksessa ja siinä, mitä ylipäätään saa identiteetiltään olla ”aikuisten oikeesti” ja miksi. Kun McAvoyn mahtava mutta huvittava hahmo tuntuu liki koskettavalta ja Lasin murtumat kipeiltä, leffan synkeä ja fantasiamainen miljöö saa jännää inhimillistä pintaa, johon voi projisoida empatiansa – ja kun leffa on pohjimmiltaan tummanpuhuva kiero pölhö, totta hitossa se on sirpaloituneenakin siis täten kummallisen onnistunut.

rating 90,000

20.01.2019 klo 00:43

Unbreakable - särkymätön

M. Night Shyamalanin ”Unbreakable” tarjoaa omaperäisemmän, viihdyttävän ja etenkin varteenotettavan vaihtoehdon blockbuster-supersankarirainoille kyllästyneille. Tavallaan tarina tavanomaista tahvoa väkevämmästä Bruce Williksestä ja tämän itsensä oivaltamisesta ei edusta uusia tuulia elokuvain rintamalla, mutta kun tutut juonikuviot kerrotaan tavalla, joka itsessään kertoo tekijöiden innostuksesta ja arvostuksesta nörtähtäviä sarjakuvaideologioita kohtaan, elokuva maistuu freesimmältä kuin arvaisikaan. Kiitokseni suon sille, että käsikirjoitus tekee oman versionsa jostain perinteisestä pop-rallista: metodi on usein omiaan synnyttämään jotain uutta ja persoonallista, kuten vaikkapa Tim Burtonin Batmanit.

”Unbreakablen” kukaties erikoisin ratkaisu on esittää sen hahmot, herra Lasi ja herra Särkymätön, ikään kuin vakavan draaman päähenkilöinä. Miljöö ja sivuhahmot ovat yhtä harmaan totisia, mutta kekseliäintä onkin se, kun liikaa sarjakuvia lukeneen herra Lasin sarjiksiin pohjautuvat rinnakkaisuniversumiteoriat- ja filosofiat muuttavat tavallisen draamalandian joksikin elämää suuremmaksi fantasiaksi – ja samalla eivät muuta, kuten Särkymättömän tylsistä parisuhdejaarituksista voi päätellä. ”Splitissä” tykkäsin samasta eli erikoisien ominaisuuksien vaihtoehtoteorioista, jotka ovat sinänsä humoristisia, mutta jotka esitetään elokuvissa uskottavasti ja mukaansatempaavasti, vailla mitään sen koomisempaa tarkoitusta. Loppupuolen kohtaus, jossa Särkymätön seisoo ruuhkassa ja löytää sankariminänsä, tukee kokonaisideaa dramaattisilla saundeillaan. Viimeinen twisti, vaikka sen jo entuudestaan tiesin, on kuin silaus sille, miltä hyvän tarinan tulee näyttää: sen pitää olla säväyttävä.

Koska elokuva oli maltillinen ja eräällä tavalla pienimuotoinenkin Teräsmies-tarina, odotan mielenkiinnolla Shyamalanin ”Glassin” näkemistä, koska siltä voi ”Unbreakablen” ja ”Splitin” jälkeen toivoa vain jotain omaperäistä ja mukavan vinksahtanutta, jota aiemmat leffat ovat itsenäisinä osinaan kenties pohjustaneet...

rating 70,000

20.01.2019 klo 00:40

Black Mirror: Bandersnatch

Hiljattain ilmestynyt ”Bandersnatch” on siitä erikoisempi tapaus, että se yhdistää elokuvan ja monivalintapelin eräänlaiseksi elokuvan ja pelin välimuodoksi. Pelinä se ei ole kaksinen, koska katsoja päätyy valinnoistaan huolimatta aina samoihin edeltäneisiin tilanteisiin, joissa saa ja joutuu kokeilemaan myös sitä toista vaihtoehtoista ratkaisua, joilla ei lopulta ole väliä. Näin ollen n. tunnin tarinamateriaali saattaa venähtää lähemmäs kolmituntiseksi, kuten itselleni kävi. Vaikka vaihtoehtoisten valintojen kokeilu oli ihan kiinnostavaa, samoissa aiemmissa kohtauksissa jurnuttaminen on loppuratkaisut huomioiden jokseenkin epätyydyttävää.

Elokuvana ”Bandersnatch” toimii toisaalta paremmin, ennen kaikkea sen vuoksi, että sen juoniaihiot huomioivat vähän niin ja näin toimivan pelirakenteen osuvasti. Neljättä seinää rikotaan hykerryttävästi ja tympeät kertauskohtaukset linkittyvät tarkoituksellisesti elokuvan muuhun tarinaan eli kerrankin voin ilokseni todistaa jonkin epäonnistuneemman elementin potentiaalisesta uusiokäytöstä. Tarinassa ei ollut kovinkaan tyydyttäviä lopetuksia, mutta sen tunnelma ja hyvin selitetyt sepitykset fiksaavat nämä kyllä. ”Bandersnatch” on uskollinen ”Black Mirrorin” tyylille eli kerronta on draamaa, jossa on satiirisia mausteita – sitä ajassa, virtuaalitodellisuuksissa ja rinnakkaisulottuvuuksissa läpikäytävä tietokonepojun tarina todella on.

Olisi hauskaa nähdä seuraavaksi sellainen versio, jossa katsoja pelaa samaa elokuvaa pelaavaa katsojaa. Toisaalta en toivoisi tällaisesta sen suurempaa genreä, vaikka muutamana yksittäisenä kokeiluna nämä ovat totta kai aina kiinnostavia. Elokuvissa perinteinen tarinankerronta on ytimekkäämpää ja kaiken kaikkeaan järkevämpääkin, vaikka onhan kaikessa toki aina omat miljoonat puolensa.

rating 70,000

04.01.2019 klo 23:23

Professori Uuno D.G. Turhapuro

Jee, vihdoinkin telkkarista tulee maistiaisia vanhemmasta Uuno-tuotannosta! Tästä on hyvä jatkaa sen jälkeen kun myöhemmän ajan ”helmet” ovat alkaneet pikkuhiljalleen valumaan korvista ulos…

Paluu alkujuurille luo kiintoisan katsauksen siihen, mitkä tekijät tulivat myöhemmin muuttumaan ja mitkä eivät. Uunon ja vaimon eripuraisessa torailussa – leffan ydinasiassa – ei näköjään parissa vuosikymmenessä tapahdu sen kummempia muutoksia suuntaan jos toiseenkaan, joten tässä mielessä leffa tarjoaa tuttua peruskauraa siinä missä myös Uunon iänikuiset selittelyt ja tilannehuumori. Asenteessa on kuitenkin eroja, mikä koskee etenkin Uunon hahmoa. Tunnelma on molemmissa huomattavasti punkimpi, josta diggasin helposti 90-luvun kokoperhemäisyyttä enemmän. Luultavasti tästä syystä olen tykännyt eniten apesta, mutta ”Professori Uuno D.G Turhapuron” kohdalla pidin vihdoin, ensimmäistä kertaa, myös pääsankaristamme kävelevästä kaatopaikasta. -> Muotoltaisiinko asia niin, että jos hahmossa on suupaltin anarkistin vikaa, niin silloin työnvälttely ym. yleinen pummaaminen iskevät rokimmin kuin jos sama hemmo on muuten vaan hassu ja löperö hessuhopo.

Uunon ja vaimon kotoisa riitely on pienimuotoisuudessaan jotain sellaista, josta olisin mieluusti tykännyt enemmänkin, mutta huipentavammalla loppuratkaisulla. Tunnelma kuitenkin pelittää mainiosti, jolloin leffaa seuraa sen suuremmitta ongelmitta.

rating 60,000

02.01.2019 klo 23:49

Uuno Turhapuron poika

Krhm. ”Uuno Turhapuron poika” on eittämättä juurikin sellaista kakkaa, jollaista oli odotettavissa ihmisten mielipiteitä silmäillessä. En rupea vastarannankiiskeksi, mutta sinänsä leffan yleistasossa ei mielestäni ole kovinkaan suurta eroa verrattuna joihinkin aikaisempiin näkemiini Uunoihin. Vasta tässä rainassa tuli kiinnitettyä huomiota siihen, miten Uuno näyttää vihdoin erittäin huomattavasti itseltään, uunolta. Projekti siitä miten Uuno kehittyy yhä enemmän nimensä näköiseksi saavuttaa huippunsa, joka on itsessään hitaitten aplodien arvoinen juttu. Filmin isompi ero edeltäjiinsä tuntuu pikemminkin asenteesta, jolla leffa on kyhätty: Turhapuron pojassa laiskuus ja kyllästyneisyys paukuttavat sanaa MEH siinä missä kerkiävät. Oikeastaan joka välissä. Kiinnostiko ketään mikään koko filmissä?

Ei sillä että konsepti olisi kuitenkaan ehkä kehnoin mahdollinen. Kun leffan alkupuolella kummasteltiin sitä, onko Uuno presidentti vai ei, luulisi että aiheesta saisi hauskempiakin repliikkejä kuin ”häh, en ymmärrä”-tyylisiä toteamuksia. Tällainen verbaalinen viitsimättömyys vaivaa leffan muitakin osa-alueita, jota eivät ”sinänsä” paranna säälittävän huonot puujalkasketsit – vaikka toisaalta tahaton? camp-arvo on aina camp-arvoa. Esimerkiksi oikeasti hyväksi (vaan ”hyväksi”) en leffaa kehuisi jos sen kohokohdat olivat itselleni 1) tonnin setelin kuvan analysointi (perusnäppärää rappakaljatietoa), 2) vuorineuvoksen ”oho, näen lenkkipolun varrella lompakon mutta aijaha, se olikin Uunon ei-mitenkään-kulahtaneen-puoleinen ansa”-kohtaus (tässä kohtauksessa on siis mahtavan surkea taustaläskibassostemma, josta en tiennyt itkeäkö vaiko nauraa...jonkun sietäisi joka tapauksessa hävetä). Jukka Puotilan Urho Turhapuro tuo mieleen sen jossain Talent-showssa aikoinaan esiintyneen pikkunaskalin Matti Näsä-imitaation: Ihan okeit suoritukset molemmilta, mutta ei sitten muita ollut tarjolla Urhon rooliin?

rating 30,000

29.12.2018 klo 17:02

Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin

Uunon muistisairausleffaa seuratessani päässäni pyörii koko filmin ajan erään tuttavani uraauurtava röyhtäisy siitä, että ”tissit o kivat”. Onhan ne. Ihan siinä missä jenkkakahvat ja napanöyhtäkin. Kaikella saa leikkiä, kaikella saa fiilistellä. Ja voi ihmettä jos jollakulla on isommat jenkkakahvat tai muhevammat napanöyhtävarastot, herttileijaa kuinka suurenmoista, oispa mullakin…!

Olen joskus ennenkin ehkä tokaissut jotain siitä, että on useimmiten komediallisesti halpaa jos leffan hupi vedetään siitä, kun äijä vetäisee ylleen tanttamaisen koltun ja lähtee tanssahtelemaan täti-Moonikan elkeillä kohti ihmisten ilmoja. Halpaa se tässäkin leffassa on, mutta kaipa siinä on jotain piristävääkin, kun tätimekkoinen Uunotar tykkää rintamaitomeijereistään yllämainitulla, jopa eräässä mielessä lapsekkaalla tavalla. - Voi jumpe, on ne vaan kivat! - Pitkänä sivutarinana Sörsselssönin ja Härskin venäjäntunnit menevät temaattisesti samaan kategoriaan koska onhan se kiva osata venäjää, mutta tämän toteutus ei ole yhtä iskevä, ennemminkin hieman ajan patinoima. Apella nyt ei ole koskaan kivaa, mutta naurattipa vuorineuvoksen osuudet jälleen muitten sankareitten tohelointeja enemmän. Näin ollen ”Uuno Turhapuron muistissa” on sinällään ihan kelpo idea mutta laiska toteutuspuoli, josta rokotan tähdissä.

rating 50,000

28.12.2018 klo 00:14

Uuno Turhapuro muuttaa maalle

”Uuno Turhapuro muuttaa maalle” on kertomus siitä, miten saat yhdestä asfalttitiestä paljon melua. Leffalla on sen lisäksi toinenkin teema, joka kertoo kahden kulttuurin yhteentörmäyksestä eli siitä kuinka vaimo ja vanhemmat kohtaavat Uunon isän ja muut lapsuudentuttavat, mutta tästä mahdollisesti hyvästä sivuteemastaan huolimatta leffan pääpaino on siinä tiessä.

Tiessä. Tiessä? Kauhean paljon kyllästyttävämpää tarina-aihiota en maaseudusta keksisi. Elokuvassa on parit kivat hehe-tuokionsa ja sen loppuratkaisu oli odotuksia nähden nasevampi, mutta sen supliikit ja rainankulun verkkaisen kehittymisen tulos (= kartanon juhlat) eivät olleet niin huvittavia kuin olisin toivonut. Uunon flirttailut agenttineitokaisen kanssa tuntuivat samaan tapaan yhdentekevältä täytemateriaalilta vaikka onhan niitä apen raivostumisia hauska seurata. Maalla on juu kiireettömämpää mutta laiskempaa ei olisi tarvinnut olla...vaikka mieluummin tätä katsoo kuin selkäänsä ottaa tai miten sen nyt ottaa.

rating 40,000

28.12.2018 klo 00:12

Uuno Epsanjassa

Uunon, vaimon, anopin ja appiukon Epsanjan reissu toimii mainiona satiirina aikansa suomalaisturisteista. Kun pölhöilyllä on tällä kertaa vähän jämäkämpi ja olennaiseen keskittyvämpi rakenne, viihdyin leffan parissa mukavasti. Jostain syystä leffaan on tungettu Nasse-setää turhine puujalkaörinöineen, tämän kun voisi jollain pyyhkäistä maisemia pilaamasta, avot. Rajansa kaikella.

Tarinalla kestää käynnistyä, mutta kunhan konkkaronkka pääsee suomalaistuneeseen Epsanjaan niin sketsit jaksavat huvittaa, parissa kohtaa ääneenkin naurattaa. Apen ainaiset sopimusyritykset palauttivat mieleeni André Franquinin Niilo Pielis-sketsit, jotka ymmärtääkseni olivat Suomessakin siinä 70-luvulla koko kansan luettavissa, joten kun näitä kahta mielessäni yhdistelin, äkkäsin Uuno-huumorin tietynlaisen sarjakuvamaisen etenemisen. Jos sen toteutat filmissä oikealla rytmillä ja tarpeeksi yllättävästi, niin kyllähän se aina passaa. Lystikäs sanailu oli mieleeni ja kohtauksista diggasin siitä Uunon radion kautta välitetystä opaskierroksesta.

rating 70,000

27.12.2018 klo 01:17

Uuno Turhapuro Suomen Tasavallan Herra Presidentti

Sivistä itseäsi jollain Turhapuro-leffalla kun telkkaritarjonta näköjään heittää siihen useankin mahdollisuuden – check. Koska tavanomaisesti pidän tynnyriä suojamuurina kotimaiselta komedialta, en luonnollisesti tiennyt entuudestaan mitään Uunosaagasta. Täten en myöskään tiedä mihin vertaisin tätä yhdeksänkymmentälukuista presidenttipätkää, mutta ilostuin kun huomasin rainan olevan ennakkoluulojani vähemmän kamala. Tietty alun ”Uunon parhaat”-esittely tuntui tynnyrissä kasvaneesta ummikosta enemmän tai vähemmän häröltä, mutta hahmot ja tyyli tulivat onneksi nopeasti tutuiksi.

Lyhyen oppimäärän myötä kehun tiettyjä perusaineksia ihan suht klassisiksi, nättiä on. Persoonalliseksi peikoksi somistautuneen Loirin alahuulipärinät ynnä muut vempulat koikkelehtimiset näyttävät metkoilta ja vuorineuvos Tuuran ylinäytellyt ilmeet istuvat mukiinmenevään sanailukokonaisuuteen kuin potku takalistoon. Lisäksi kun leffan muutamat pölhöilyt ovat ihan osuvia, voin jatkossa siis kohdistaa tynnyrimuurini muualle. Suomalaisasenteella höystetty klassinen huumori toimii kyllä kun hommassa on jotain järkeäkin, mutta olisin antanut leffalle puoli tähteä lisää, jos kokonaisuus olisi vähemmän sinne sun tänne haahuileva ja hippasen satiirisesti iskevämpi. Toisaalta tällaisenaankin elävän kompostikasan pressasekoilu on laadukkaampaa? tavaraa kuin jotkut myöhemmät kotimaisen komedian hitit.

rating 50,000

Edellinen sivu | 1 2 3 4 5 6 7 8 9 ... 18 | Seuraava sivu

Profiilin tiedot

TOP-listat