Nykypäivän kulttuurista tekee todella tylsän lääketieteellisen kielen ylivalta. Puhutaan kliinisestä masennuksesta. Diagnooseista. Tautiluokituksista. Kuin tällaisten keinotekoisten leimojen päälle lätkäiseminen tekisi asioista puhumisen jopa tarpeettomaksi. Mitäpä keskusteltavaa eksistentiaalisesta ahdingosta enää olisikaan, kun se heti diagnosoidaan aivokemialliseksi häiriötilaksi?
Ehkä tämä on nykypäivän kulttuurin piirre ylipäänsäkin: asioiden tarpeeton yliyksinkertaistaminen ja typistäminen sellaisiin yleistyksiin, että asian kuin asian nyanssit hiotuvat pois. Jos jotain ei pysty twiitissä selittämään, on se turhaa.
Suorapuheisena koomikkona tunnettu Ricky Gervais on kuitenkin tarttunut haasteeseen tutkia nihilismin ja elämänmielekkyyden suhdetta hieman syvemmältä katsantakannalta. Hän esittää itse kirjoittamassaan ja ohjaamassaan televisiosarjassa Tony-nimistä miestä, jonka vaimo on kuollut syöpään. Vaimo oli Tonylle kaikki kaikessa ja nyt hänen elämänsä pikkukaupungissa ja paikallislehden toimituksessa on muuttunut merkityksettömäksi.
Hän alkaa kohdella ihmisiä ympärillään tylysti, sillä mitta on tullut täyteen ihmisten itsekkyyttä ja tyhmyyttä. Hän kokee, että hänellä ei ole enää mitään menetettävää, joten hän alkaa kokeilla elämää ilman suodatinta, ilman suojapuskuria. Hän sanoo, mitä ajattelee ja elää niin kuin tahtoo. Jos asiat menevät pieleen, aina on ulospääsy – Gervais on Nietzschensä lukenut.
Tästä ihmiskokeesta muodostuu Gervaisin esittämälle Tonylle opetus numero yksi. Hän alkaa huomata, että ei ihan jokainen ihminen ympärillä kuitenkaan ole pohjimmiltaan huono eikä täten ansaitse kylmää kohtelua. Hän muuttaa strategiaa. Alkaa kohdella huonoja ihmisiä huonosti ja hyviä ihmisiä hyvin. Sekin johtaa oppimiskokemukseen. Useimmiten huonotkin ihmiset ovat kuitenkin hyviä ihmisiä, joilla sattuu vain olemaan huono päivä, tai kuukausi, tai vuosi – kuten Tonylla itsellään. Joten heitä kannattaa auttaa. Ainoa mihin pystyy vaikuttamaan on omat teot. Ja niillä tekemään omaa kulmaansa maailmasta hieman paremmaksi.
Tarina kulkee kuitenkin hienon kaaren tuohon lopulliseen opetukseen. Vaikka lopun katharsis hieman siirappinen ja keittiöpsykologinen onkin, on se oppi, mikä on hyvä pitää mielessä. Empaattisella suhtautumisella muihin, voi itsekin alkaa opetella taas elämän mielekkyyden takaisinsaamista.
Eniten olen kuitenkin ilahtunut sarjan ensimmäisistä jaksoista, jotka ovat anteeksipyytelemättömän rehellisiä. Asiat tunnustetaan sellaisina kuin ne joskus ovat. Siksi kevyttä komediasarjaa etsiviä suosittelen kääntymään muualle, sillä osa näistä jaksoista on huomattavallakin tavalla synkkiä – joku käyttäisi sanaa masentavia. Mutta sellainen olisi juuri tyyppiesimerkki sellaisesta kielenkäytöstä, jota pitäisi pyrkiä välttämään. Ei kaikkea pysty typistämään yhteen johtopäätökseen. Ja mitä vikaa masentavissa taideteoksissa edes on? Miksi nykyajan kulttuurissa halutaan korostaa aina vain pirteitä ja elämän kultaisia reunoja esiin kaivavia teoksia? Liittyykö se tähän yliyksinkertaisemisen somemaailmaan?
Minulla ei ole kysymykseen vastausta, mutta sen sanon, että täällä yleisössä istui yksi, joka seurasi sarjaa silmät apposen auki ja korvat höröllä. Kaipaisin enemmänkin tällaisia teoksia, jotka oikeasti pyrkivät haastamaan hegemonisen keskustelun siitä, miten ja millaisena elämän saa esittää. Ja mitä kysymyksiä siitä esittää.
