Brutus

Brutus

Käyttäjä, 44 fania

Oma statistiikka: Elokuvien kommentit (970)

10.06.2018 klo 21:40

rating 90,000

10.06.2018 klo 14:23

Where Now Are the Dreams of Youth?

Aiemmin samana vuonna ilmestynyt mestarillinen Synnyin, mutta... esitteli maailmalle uudistuneen, hienostuneemman ja kaikin puolin paremman Yasujiro Ozun kuin koskaan aiemmin. Mies löysi vihdoin oman tyylinsä, suosikkiaiheensa ja taisi siinä sivussa tulla vähän mainetta ja menestystäkin.

Kyseisen menestyselokuvan jälkeen Ozu lähti ohjaamaan toista, nyt jo kadonnutta Until We Meet Again, jonka kuvauksista tuli lopulta suunniteltua vaikeammat ja kalliimmat. Lisärahaa toisen elokuvan budjettiin tuomaan suunniteltiin tällainen puolivillainen ja nopeasti halvalla kokoon kursittu, Ernst Lubitschin Vanhasta Heidelbergistä ammentava perus opiskelijadraama, jossa kaikenlaiset aiemmat uudistukset hylättiin ja siirryttiin takaisin vanhojen ozujen muotoon.

Toisin sanoen kyseessä on ohjaajan aiempia elkeitä toisteleva välityö, joka tehtiinkin poikkeuksellisesti vain rahasta.

Where Now Are the Dreams of Youth? on tarina neljästä koulussa puijaavasta nuoresta miehestä, joista yksi perii isänsä mittavan omaisuuden ja nousee tämän yrityksen johtoon. Uusi johtaja auttaa ensitöikeen vanhoja tovereitaan pääsemään firman palvelukseen huijaamalla valintakokeissa. Pienimuotoisena sivujuonteena seurataan erään sivuhahmon romanttista suhdetta.

En oikeastaan tiedä mitä tästä elokuvasta voisi enää sanoa, jota ei olisi jo ennestään sanottu. Ozu teki tämän vain nopeaksi välityöksi ja lähinnä keräsi kokooan vanhoja ideoitaan ja temppujaan, joten tässä ei oikeasti ole mitään niin kauhean ihmeellistä tai merkittävää. Ehkä tätä voi tarkastella ohjaajansa varhaisena tutkielmana rahan ja statuksen vaikutuksesta yksilöön ja tämän ihmissuhteisiin, mutta sittenkään kyseessä ei ole mikään kauhean muistettava teos.

Sen verran täytyy kuitenkin todeta, että kyseessä on taatusti Ozun elokuvista väkivaltaisin. Jos katsotte tämän viimeiset viitisen minuuttia niin ymmärrätte. Muutoin ei mitään erityistä sanottavaa tästä.

rating 70,000

10.06.2018 klo 12:56

I Was Born, But...

Useampi elokuva ja viikko siinä meni, mutta päästiinpä vihdoin puhumaan tästä. Tokion sydämen, Yasujiro Ozun edellisen teoksen kohdalla mestariohjaaja löysi viimein tulevan suosikkiaiheensa keskiluokkaisesta perhedraamasta, mutta muoto oli vielä muutamia perusjuttuja lukuun ottamatta melko kaukana siitä Ozusta, joka nykyään yleisesti tunnetaan ja rakastetaan. Synnyin, mutta... kohdalla mies ottikin sitten valtava edistysaskelen kohti tavamerkkityyliään ja tätä yleensä pidetäänkin ohjaajan ensimmäisenä todellisena mestariteoksena.

30-luvun alun militarisoituvaan ja modernisoituvaan Japaniin sijoittuva tarina kertoo alussa tokiolaiseen lähiöön muuttavasta Yoshin perheesta, jonka pojat päättävät alkaa lintsata koulusta paikallisten kiusaajien vuoksi. Myöhemmin pojat ymmärtävät isänsä Kennosuken olevan oikeasti yhden toisen pojan isän alainen ja alkavat kapinoida tätä vastaan.

On tavallaan äärimmäisen uskomatonta huomata, miten paljon perinteisesti hyvin konservatiivinen Ozu tuli muokanneeksi tyyliään vain yhden ainoan vuoden aikana. Tämän kohdalla ohjaaja tiettävästi yksinkertaisti tarkoituksella kerrontaansa riisumalla siitä pois useita turhiksi kokemiaan krumeluureja, kuten himmennyksiä, ylimääräisiä dynaamisia otoksia ym. Mikäli miehen tätä edeltäneet teokset ovat vähänkään tuttuja, huomaa eron selvästi.

Pois jätettyjen ominaisuuksien vastineeksi tästä pystyykin jo bongaamaan helposti tulevia ohjaajansa tyypillisimpiä kerronnan keinoja, kuten jo aiemmin varvoisesti koetettuja tatami- ja käytäväotoksia sekä selkeitä monimerkityksellisiä rinnastuksia lasten ja aikuisten maailman välillä. Yhdessä kohtaa esimerkiksi leikataan lasten tylsästä koulupäivästä kuvaamaan isän tylsää työpäivää, lasten sosiaalisista leikeistä aikuisten vastaaviin ym. Tyypillistä Ozua.

Juoni itse tuntuu enemmän kokoelmalta irtonaisia kohtauksia tai pieniä tarinoita kuin todella yhtenäiseltä rakenteelliselta tarinalta. Tiettävästi Ozu pyrkikin suunnittelemaan elokuvansa juuri näin silkan realismin nimissä, mutta ainakaan ennen Synnyin, mutta... kyseistä ominaisuutta ei ainakaan yhtä selvästi voinut miehen otteista huomata.

Itse elokuva onkin ehkä sympaattisimpia ozuja joita olen koskaan nähnyt. Koko elokuvan ajan käytännössä seurataankin perheen lasten tekemisiä vanhempien itsensä jäädessä selkeästi sivurooliin. Viimeistä piirtoa myöden luontevien lapsinäyttelijöiden työtä ei voikaan kuin huokaista syvään ja ihailla.

Ihan mielenkiintoisena piirteenä tämä on tiettävästi ensimmäisiä merkittäviä japanilaisia elokuvia, jossa esitetään myös yhteiskuntakritiikkiä. Kohtauksessa, jossa lapset ymmärtävät isänsä työskentelevän toisen pojan isälle, näiden oma yrittää selittää tilannetta toisen isän varallisuudella. Pojat luonnollisesti eivät tätä hyväksy, mutta viimeisissä kuvissa vihjataan ovelasti poikien lopulta jatkavan isänsä tiellä.

Synnyin, mutta... on merkkiteos, ohjaajansa mykän kauden parhaita ja klassisimpia tuotoksia. Yasujiro Ozun elokuvien ystäville tämä on ehdottoman pakollista katsottavaa, samoin kuin Ozun myöhemmin tästä tekemä vähemmän hohdokas Hyvää huomenta. Mutta jälkimmäisestä lisää myöhemmin.

rating 100,000

09.06.2018 klo 22:55

Ravished Armenia

Pitkään kivenä kengässäni on hiertänyt armenialaisen elokuvan kokoelma, jonka katsastamiseen ei ole tuntunut löytyvän oikeaa hetkeä väkivalloinkaan. Nyt kun isovenäläiset mykkäelokuvat alkavat käydä jo pikkuhiljaa vähiin, lienee sopiva aika alkaa tarkastella myös näiden historiaa vähän lähemmin. Armeniahan oli 20-luvulta lähtien osa Neuvostoliittoa, joten asian ytimessä liikutaan toki edelleen.

Ravished Armenia ei varsinaisesti ole ensimmäinen armenialainen elokuva - sellainen julkaistiin vasta vuonna 1925 - mutta tämä liittyy sikäli aiheeseen, että se kertoo tekoaikaan käynnissä olleesta armenialaisten kansanmurhasta ja perustuu pilkuntarkasti pääosaa esittävän selviytyjän ja silminnäkijän Aurora Mardiganianin tarinaan.

Alkuperäistä elokuvaa ei valitettavasti ole sellaisenaan säilynyt meidän päiviimme vaan ainut tästä saatavilla oleva 24-minuuttinen klippi koostuu sekalaisista fragmenteista, stillkuvista ja selittävistä teksteistä.

Armenialaisten kansanmurha tapahtui Ensimmäisen maailmansodan vuosina Ottomaanien pitäessa kristittyjä vähemmistöjä syynä entisen suuren imperiumin romahtamiseen sekä tappioihin. Kristittyjä ja erityisesti Ottomaanien valtakunnan armenialaista alettiin järjestelmällisesti poistamaan päättävistä asemista, riisumaan aseista ja eliminoimaan miljoonittain.

Varsinainen tarina kertoo erittäin tarkkaan kuvattuna kansanmurhan raakuuksista, siitä miten ihmisiä marssitettiin erämaihin, pakotettiin kaivamaan omat hautansa ja ammuttiin. Eräässä kohtaa kuvataan naisten raiskauksia, kidutusta, ristiinnaulitsemista ja turkkilaisten väkivaltaisista hyökkäyksistä kristittyjen kirkkoihin.

Aurora Mardiganian itse kidnapataan perheineen ja marssitetaan erämaahan, jossa suurin osa tämän läheisistä tapetaan. Mardiganian itse myydään seksiorjaksi. Tosielämässä Mardiganian luonnollisesti pääsi lopulta pakenemaan aina Amerikkaan asti, jossa elikin pitkän ja terveen elämän. Mardiganian kuoli lähes 100-vuotiaana vuonna 1994.

Sekalaisten fragmenttien perusteella on mahdotonta alkaa pisteyttämään itse elokuvaa, mutta kyseessä on ainakin tämän perusteella ollut todella voimakas ja puhutteleva teos, vuoden 1919 elokuvaksi uskomattoman rankka ja realistinen kuvaus aiheestaan. Samalla tämä taitaa olla kaikenlaisten myöhempien kansanmurhaelokuvien varhaisin kantaisä.

rating 60,000

08.06.2018 klo 22:45

rating 60,000

08.06.2018 klo 18:52

Prahan ylioppilas

Joskus aikoja sitten arvostelin Paul Wegenerin alkuperäisen vuonna 1913 ilmestyneen Prahan ylioppilaan, kaikkien aikojen ensimmäiseksi täyspitkäksi indie- ja kauhuleffaksi monessa lähteessä kehuttua elokuvataiteen klassikon. Harmittavasti kyseinen elokuva on upeasta tarinastaa huolimatta myös melkoisen vanhentunut ja toivoinkin sille poikkeuksellista kunnollista remakea, Vitsi oli oikeasti siinä, että tiesin jo sitä kirjoittaessani näitä olevan peräti kaksi kappaletta: tämä Henrik Galeenin klassinen näkemys vuodelta 1926 ja Arthur Robisonin ääniversio vuodelta 1935.

Parasta Prahan ylioppilaassa on tunnetusti sen upea tarina, joka omasta mielestäni lähentelee jo kaikkien aikojen hienoimpien ja ajattomimpien klassisten kauhutarinoiden titteliä Frankensteinin ja muiden kanssa. Tällä uusintakatselulla opin vain pitämään siitä entistä enemmän.

Prahan ylioppilaan tarinahan tunnetusti kertoo Balduinista, prahalaisesta opiskelijasta ja mestarimiekkailijasta, jolla on elämässään ystäviä ja rikas nainen johon tämä on rakastunut, mutta jota tämä ei voi köyhänä koskaan oikeasti tavoitella. Kaikki muuttuu kun Balduinin luokse saapuu salaperäinen velho Scapinelli, joka tarjoaa tälle elämänsä diiliä, ehtymätöntä määrää maallista mammonaa tämän peilikuvaa vastaan.

Vuoden 1926 Prahan ylioppilas on oikeasti hyvinkin uskollinen sille alkuperäiselle, mutta teknisessä puolessa kaikkea mahdollista on päivitetty ja paranneltu niin paljon mahdollista. Kamera ei esimerkiksi enää vain seiso sivussa teatterimaisten näyttelijöiden huitoessa menemään vähän miten sattuu, tuotantoarvot ovat huomattavasti aiempaa suuremmat ja erilaisia kuvakulmia sun muita on tällä kertaa osattu myös hyödyntää luovasti.

Tekoaikansa elokuvaksi tämä on kuitenkin vielä melko maanläheinen ja vanhanaikainen, mutta yllättäen kumpikaan ei oikeastaan missään kohtaa häiritse itse elokuvan nauttimista. Itse asiassa sanoisin tämän jopa hyötyvän varsin simppelistä ja selkeästä toteutuksesta, kiitos loistavan käsikirjoituksen ja erinomaisten näyttelijöiden. Ainut mainittava tekninen kömmähdys, jota tästä itse huomasin löytyy muutamista kohtauksista pilkottavista selvistä leikkausvirheistä, joissa hahmot muuttavat asentoaan miten sattuu yksittäisten leikkausten välillä.

Näyttelijöistä puheenollen, muistan joskus jostain lukeneeni että Horst Wessel työskenteli tässä ekstrana, samoin Leni Riefenstahl. Kun Horst Wessel myöhemmin murhattiin, Prahan ylioppilaan alkuperäinen käsikirjoittaja määrättiin kirjoittamaan Wesselin elämänkerta - josta niinikään tehtiin myöhemmin elokuva. En tosin löydä ensimmäisen lähdettä enää mistään, joten kyseessä voi hyvinkin olla vain urbaania legendaa.

Päivitys. Löysinpäs, kyseessä on eräs saksankielinen tietokirja koskien Horst Wesselin elämää ja henkilökulttia, mainittu kohtakin löytyy helposti googlesta saksaksi. Vähemmän varma Riefenstahl-fakta löytyy Wikipediasta ja ilmeisesti perustuu emännän omaelämäkerrallisiin kirjoituksiin.

Kahden muun näkemyksen tavoin tässäkin tyylikkäintä on loppu, jonka lähetessä tunnelma alkaa pikkuhiljaa tihetä ja elokuva vain parantua entisestään. Balduinin ymmärtäessä kohtalonsa ja paetessa kiireesti majapaikkaansa myrskytuulikin yltyy, uhkaavat varjot nousevat seinille ja klassinen sankaria takaa ajava roisto onnistuu aina saavuttamaan juoksevan päähenkilön vaikka sitten hitaasti kävelemällä. Balduinin unelman tuho ja etenkin elokuvan viimeinen kohtaus on koko elokuvan parasta antia.

Vielä toistaiseksi ei ole tullut vastaan ainuttakaan huonoa Prahan ylioppilasta, ainoastaan timangia. Hanns Heinz Ewersin alkuperäistarina on niin ajattoman tyylikäs, että siitä saisi laadukkaan leffan tehtyä vaikka amatöörivoimin. Siksi onkin ihme ettei aiheesta ole taidettu enää Toisen maailmansodan jälkeen tehdä uutta remakea eikä nyky-yleisö taida alkuperäistä tarinaa muistaakaan, mikä on valtava sääli sillä kyseessä on ainakin omasta mielestäni edelleen helposti parhaita symbolistis-romanttisia kauhukertomuksia joita on koskaan tehty.

rating 90,000

08.06.2018 klo 16:49

Kamppailevia sydämiä

Yksi Fritz Langin varhaisvuosien tuntemattomimmista ja harvinaisimmista ohjauksista, ellei jopa se kaikkein tuntemattomin.¨

Kyseessä on eräänlainen melodraama rikkaasta aviomiehestä, tämän vaimosta ja entisestä salarakkaasta,

Mitään erityisen ihmeellistä tässä ei oikeastaan ole muuten, mutta kyseessä on ensimmäinen Langin elokuvista, jossa väläytellään miehen pessimististä ihmiskuvaa ja suosikkiaiheita ihmisten ahneudesta ja pahuudesta.

rating 50,000

08.06.2018 klo 00:52

rating 80,000

07.06.2018 klo 22:37

Varjoja

Otanpa huvin vuoksi käsittelyyn vielä toisen vähän mainstreamimman saksalaisen. Tämä oli Vahakabinetin ja Tohtori Caligarin kabinetin ohella niitä ensimmäisiä katsastamiani saksalaisia mykkäelokuvia joskus muinaisina alkuaikoina. Nykyään tällä on jopa jonkinlaista kovaa kulttistatustakin, toisin kuin minun nuoruudessani.

Tämän tuotantotiedoista on hyvä tietää näin ennakkoon, että tämän taustalla on vaikuttanut vahvasti F.W. Murnaun Nosferatusta kuvaajana tuttu, jo Grieshuusin tarinan kommenteissakin mainittu Fritz Arno Wagner, joka yhdessä Arthur Robisonin ja niinikään Nosferatun lavastus- ja puvustuspuolella vaikuttaneen Albin Graun kanssa edelleen jatkokehittelivät tässä edellisessä esiteltyjä ideoita ja venyttivät ne muutamasta pahaisesta kohtauksesta kokonaisen elokuvan muotoon.

Varjojen tarina on harvinaisen vaikeaselkoinen ja hankala, ei pelkästään siksi että kyseessä on varsin mielikuvituksllinen taide-elokuva, mutta kun tässä ei ole edes selventäviä välitekstejä. Katsominen voi toisin sanoen olla - ja onkin - melko raskas kokemus.

Mitä tästä sain selkoa, tässä rikas aristokraatti järjestää juhlat, jonne rantautuu myös kaupunkiin saapunut salaperäinen taikuri. Juhlissa aristokraatin vaimo on kuitenkin kiinnostuneempi juhlien vieraista kuin niiden isännästä, mikä nostaa piilevät katkerat vihan tunteet pintaan, mutta taikuri pelastaa tilanteen tempuillaan.

Kuten varmaan jo nimestäkin voi päätellä, koko elokuvan suurin show on niissä paljon puhutuissa varjokikoissa ja kokonaisessa varjoteatterissa, jotka ovatkin nykypäivänäkin enimmäkseeen poikkeuksellen komea ja mielikuvituksellista katsottavaa. Yhdessä kohtaan nähdään jopa mielenkiintoisen käänteen kautta elokuvaa elokuvassa!

Kaikki muu tässä oikesti onkin jo sitten paljon heppoisempaa tekoa. Kuten jo sanoin, tämä on harvinaisen vaikeaselkoinen, mutta kun oletettu tarinakin on melko kuiva ja näyttelijätkin ylinäyttelevät häiritsevästi koko ajan. Jopa Nosferatussa pahamaineisesti yli vetävä Gustav von Wangenheim tekee tässä pienen sivuroolin taatun tunnistettavaan tyyliinsä.

Olen ymmärtänyt tämän olevan monessa tuvassa isompikin elokuvataiteen klassikko ja juhlittu mestariteos, mutta kerrankin voin todeta varauksettomien ylistäjien puhuvan läpiä päähänsä. Varjoja sisältää kyllä muutamia muistettavia kohtauksia ja ideoita, mutta kokonaisuus jää valovuosien päähän mistään mestariteoksesta.

rating 60,000

07.06.2018 klo 20:55

Vahakabinetti

Jos viime aikoina on tullut katsottua vähän niitä obskuurimpia ja tuntemattomampia saksalaisia, niin tässä taitaakin olla yksi pitkään helpoimmin katsottavissa olevista siltä suunnalta tulevista 20-luvun klassisista mykkäelokuvista. Tämä taisikin aikoinaan jo ennen internettiä olla Tohtori Caligarin kabinetin ohella niitä harvoja joita oikeasti itse sain mahdollisuuden nähdä ihan fyysiseltä julkaisulta - löytyypä tämä ihan hyllystäkin.

Vahakabinetti sijoittuu nimensä mukaisesti huvinpuiston vahakabinettiin, jonne palkataan runoilija kirjoittamaan tarinoita sen neljästä kuuluisasta historiallisesta hahmosta: Bagdadin kalifista, Iivana Julmasta, Viiltäjä-Jackista ja sitten yhdestä, jota ei koskaan tehty rahoituksen loputtua kesken. Kyseessä on toisin sanoen varhainen antologiaelokuva ajalta ennen koko käsitteen syntymistä.

Olen katsonut Vahakabinetin nyt jo varmaan kolme tai neljä kertaa, enkä vielä kaikesta yrityksestä huolimatta ole täysin kyennyt ymmärtämään tämän mainetta jonain kovanakin klassikkona. Yksikään tämän tarinoista ei nimittäin jaksa innostaa ollenkaan, visuaalinen kerronta on pelkästään tylsää ja aikansa nimekkäimmät näytteljätkin huitovat kuin jossain halvassa kesäteatterissa.

Koko elokuvan ainut positiivisempi puoli on sen näyttävä ekspressionismin hulluutta estotta säteilevä lavastus, joka saattaakin lajissaan niitä mielikuvituksellisimpia. Harmittavasti sekään ei ole täysin kestänyt aikaa vaan pahvisuus paistaa toisinaan pahasti kulmista läpi.

Monen muun aikansa saksalaisen mykkäelokuvan tavoin tätäkin on muuten ahkerasti koetettu mainostaa jonain kauhun klassikkona, mutta oikeasti kauhulla ei ole tämän kanssa yhtään mitään tekemistä vaan kyseessä on pelkkä kyyninen aikansa mielikuvilla houkutteleva markkinointikikka.

Sanalla sanoen Paul Lenin Vahakabinetti on melkoisen köpöinen ja tympeä mykkäelokuva, joka tuntuukin vain vanhenevan vuosi vuodelta aina vain pahemmin ja pahemmin. Vahakabinettia en elokuvana ilkene itse suositella oikein kenellekään, mutta ne muutamat vinkeät lavastusideat kannattaa kuitenkin tarkastaa vaikka jollain internetin hakukoneella.

rating 40,000

07.06.2018 klo 20:17

rating 70,000

07.06.2018 klo 00:55

rating 100,000

06.06.2018 klo 20:37

Matka kuuhun

Kaikkien mahdollisten elokuvien kliseiden ja genrejen isä jaksaa aina vaan yllättää. Tätä edellisessä elokuvassaan Fritz Lang ehti jo esittelemään maailmalle kaikki vakoiluelokuvan kliseet, mutta tällä kertaa mentiin vielä askel pitemmälle: Matka kuuhun on ensimmäisiä ellei ensimmäinen koskaan tehty "kova" tieteiselokuva, joka on toiminut innoittajana ja inspiraationa elokuvien lisäksi oikean elämän rakettitutkimuksessakin.

Elokuvan rakenne on perusosiltaan suoraan kopioitu Vakoilijasta: kyseessä on jälleen lähes kolmituntinen eepos, jonka ensimmäinen puolikas menee hahmojen ja heidän suhteidensa esittelyyn ja loppupuolikas liikutaan asian ytimessä eli avaruusmatkailun parissa.

Varsinainen tarina kertoo Helius-nimisestä liikemiehestä, joka kiinnostuu tiedemiehen teoriasta jonka mukaan Kuussa on kultaa. Seuraa melkoisen saippuaoopperamainen melodraama, jonka päätteeksi kaksi edellistä, salakavala liikemies, Heliuksen salainen ihastus, tämän kilpailija ja salamatkustajana mukaan ujuttautunut poika matkaavat kohti ääretöntä ja sen yli.

Erityisen merkittävän tästä elokuvasta tekee, että kyseessä on tiettävästi ensimmäinen koskaan tehty näkemys raketin laukaisusta ja koska tämän tekoon oli palkattu ajan parhaita rakettitekniikan ja avaruusfysiikan asiantuntijoita, kyseessä on vielä oman aikansa mittapuulla äärimmäisen realistinen ja tieteellisesti tarkka esitys. Tässä onkin mm. avaruusraketin sisäinen ja ulkoinen rakenne lähdön eri vaiheineen kuvattu ensimmäistä kertaa sellaisina kuin ne nykyään tunnetaan. Samanlaisia pieniä yksityiskohtia löytyy oikeasti vaikka kuinka paljon.

Itse asiassa Matka kuuhun onkin oikeasti niin realistinen ja tarkkaan tehty, että natsien alkaessa kehittää omaa tekniikkaansa Fritz Langin elokuvan kuvaus ja pienoismallit koettiin niin tarkoiksi että ne päätettiin asettaa täydelliseen näyttely- ja esityskieltoon. Tämän elokuvan parissa työskennelleet rakettitekniikan erikoismiehet Hermann Oberthista ja tämän oppipojasta Wernher von Braunista lähtien työskentelivät sodan jälkeen NASAlle ja sovelsivat ideoitaan ihan oikeassa avaruusmatkailussa.

Mistä esimerkiksi luulette rakettien lähtölaskennan tulleen? No tietysti tästä elokuvasta!
'
Harmittavasti tämä vain kärsii jotakuinkin täysin samoista ongelmista kuin Vakoilijakin, eli tylsästä alusta ja liiasta pituudesta. Jälleen mielenkiintoinen ja jännittävä loppu onnistuu pelastamaan paljon, vaikka tähän aikaan uraauurtavista raketti- ja avaruusvisioista huolimatta ei Kuun rakennetta selvästikään täysin tunnettu.

Matka kuuhun on historialliseen merkitykseensä suhteutettuna harmittavan tuntematon ja aliarvostettu elokuva. Itse uskon, että suurin syy tämän ja Vakoilijan täydelliseen tuntemattomuuteen on sijoittuminen Fritz Langin tuotannossa Metropoliksen ja M - kaupunki etsii murhaajan kaltaisten kaikkien aikojen klassikoiden välille. Ei tässä kyllä muutakaan keksi.

rating 80,000

06.06.2018 klo 18:19

Vakoilija

Fritz Langia on joskus leikkisästi kutsuttu kaikkien maailman genrejen ja elokuvakliseiden isäksi, eikä edellinen miehen komeaa filmografiaa lähemmin tutkiessa oikeastaan kovin epäuskottava väite olekaan. Nibelungein laulussa esimerkiksi pantiin fantasiaelokuva hyvälle alulle, Tohtori Mabuse käytännössä määritteli koko myöhemmän rikoselokuvan genren, Metropolis uudisti tieteiselokuva, M - kaupunki etsii murhaajaa loi psykologisen jännärin ja sarjamurhaajaelokuvat... Kaikki palaa lopulta Fritz Langiin, tavalla tai toisella.

Ei varmaan tule kovin kaksisena yllätyksenä, että Vakoilijakin pani aikoinaan kerralla kaikki genrensä peruskliseet kerralla uuteen uskoon. Tässä esimerkiksi pieni pala elokuvan juonesta: sen päähenkilö on numerokoodilla 326 tunnettu miehisen komea salaisen palvelun agentti, jonka edessä naiset menevät polvilleen heti ensitapaamisella. Agentin vastinparina nähdään pyörätuolissa istuva, maailmanvalloitusta havitteleva superroisto, joka päivisin esiintyy harmittomana pankinjohtajana.

Toisin sanoen James Bondkin on pöllinyt kaiken Fritz Langilta. Tai sitten kaikki edellinen on ollut osa vakoojakirjallisuuden kliseekatalogia jo kauan ennen tätä elokuvaakin, mutta Lang vain sattui popularisoimaan ne myös leffoissa.

Mutta mitä tulee itsensä Vakoilijan laatuun, tätä katsoessa on helppo huomata miksei kyseesä ole samanlainen ikimuistoinen klassikko kuin esim. Metropolis. Tämä esimerkiksi on lievästi vajaana versionakin melkein kolme tuntia pitkä pätkä ja melkoinen osa siitäkin on pelkkää romanttista sivujuonnetta, jolla Lang on halunnut elokuvassaan kytkeä kiinteästi yhteen seksin ja vaaran tunteen.

Niiden lisäksi tämä on pitemmän päälle kauhean laimea ja monotoninen visuaalisesti. Metropolishan oli tunnetusti yksi vuosikymmenen kalleimmista elokuvista ja se floppasi pahasti, joten UFAlla painostettiin Langia tekemään huomattavasti yksinkertaisempi ja halvempi elokuva, minkä Lang myös teki suosimalla mahdollisimman paljon samoja koruttomia lavasteita ja lähikuvia, jotka muuten teknisesti oman aikansa huipputason osaamisesta huolimatta alkavat etenkin ensimmäisen parin tunnin aikana jo maistua puulta.

Ilmeisesti studion ylimääräisenä ideana tähän saatiin nokkelasti ujutettua Metropoliksen julistekin erääseen kohtaukseen ihan vain ylimääräistä mainosta tuomaan. Eikä kyse ole vain yhdestä julisteesta seinällä vaan koko pahuksen muuri on liimattu Metropoliksen julisteita täyteen.

En halua tietenkään spoilata mitaan, mutta parasta tässä elokuvassa on sen viimeinen tunti, jolloin vakoojameininki pääsee oikein toden teolla vauhtiin. Yhdessä kohtaa yksi roistoista ampuu sankaria kohti pistoolilla ja Langin vaatimuksesta aseeseen oli pistetty aito luoti ihan vain realismin vuoksi. Lopun twisti on taatusti hämärimpiä ja yllättävimpiä joita olen tällaisessa vakoojaleffassa koskaan nähnyt.

Viimeinen, vauhdikkain kolmannes nyt jo yksinään riittää ainakin itselleni syyksi antaa tälle paljon anteeksi ja todennäköisesti palata tämän pariin vielä monta kertaa tulevaisuudessakin. Jos Lang vain olisi malttanut leikata turhaa pituutta ja suitsia turhia romanttisia kuvioita sikseen, tästä olisi saanut helposti yhden miehen parhaista mykän kauden elokuvista.

rating 80,000

06.06.2018 klo 12:51

Hämähäkit 1: Kultainen järvi

Fritz Langin Hämähäkit on varsinainen kummajainen niin ohjaajansa kuin aikakautensakin saksalaiseksi elokuvaksi. Tämän tekoaikaanhan maassa jo ekspressionistiset pohjavireet kuplivat ja kuohuivat vain odottaen lopullista purkaustaan Tohtori Caligarin kabinetissa, johon Fritz Langia kaavailtiinkin ohjaajaksi mutta joka valitsikin mieluummin tällaisen höpsön ja pökkelön seikkailuleffan. Fritz Lang oli nimittäin vähintään yhtä paljon kiinnostunut kaikenlaisesta roskakirjallisuudesta ja -elokuvista kuin synkistelystäkin.

Mistään ihan turhasta tekeleestä ei muuten olekaan kysymys, sillä tästä suunniteltiinkin massiivista neljän kokonaisen elokuvan pituista sarjaa, mutta kahta viimeistä osaa ei koskaan tehty loppuun asti, siitäkään huolimatta että Hämähäkit oli aikansa kuuminta blockbuster-mättöä ja valtava menestys ympäri maailmaa.

Kesken jäänyt Hämähäkit-sarja kertoo amerikkalaisesta (!) seikkailijasta, joka pääsee vihille kadonneesta Inka-kansasta ja näiden kulta-aarteesta ja aikansa autenttiseen siirtomaahenkeen se pitää käydä ensitilassa hakemassa parempaan talteen. Seikkailijan tiellä kuitenkin seisoo salamyhkäinen Hämähäkit-järjestö, joka suunnittelee koplaavansa alkuasukkaiden aarteen itselleen ja lähettääkin siksi sankarimme perään kauniin mutta vaarallisen naisroisto Lio Shan.

Toisessa osassa metsästetään salaperäiset voimat omaavaa Buddhan kuvalla varustettua jättiläistimanttia, jonka haltijasta on tuleva koko Aasian mantereen hallitsija.

En tiedä tuleeko varsinaisesti yllätyksenä, mutta koska Hämähäkit periaatteessa ammentaa suoraan halvasta roskakirjallisuudesta, sen tarina ja henkilöhahmot myös ovat juuri niin ohuita ja mitättömiä kuin keskivertoa kehnommassa kioskipokkarissa yleensä. Joku on tätä käynyt kutsumaan mykäksi Indiana Jonesiksikin, mutta vertaus ontuu omasta mielestäni jo siinäkin suhteessa että Jonesit ovat oikeasti viihdyttäviä elokuvia.

Olennaisin ero jonkun Indiana Jonesin ja Hämähäkkien välillä luonnollisesti on, että jälkimmäinen on tehty sadan vuoden takaisilla, nykysilmiin armottomasti vanhentuneilla standardeilla ja ilman kaksisia erikoistehosteita, joten tästä ei nykypäivänä oikein kauniisti sanottuna osaa enää ihminen nauttia samalla tavalla kuin ennen.

Tähän päälle vielä fakta, että kyseessä on tässä vaihessa nimettömän Fritz Langin varhaisvuosien epäkypsempi teos ja että suuri osa muista tämän parissa työskennelleistä olivatkin kuvaaja Karl Freundia ja Lil Dagovieria lukuun ottamatta jo lähes täysin kadonneet yleisestä tietoisuudesta vuosikymmenen loppuun mennessä luulisi sanovan jotain.

Kahden edellisen Fritz Langin elokuvan tavoin tämäkin oli vuosikymmeniä täysin kadoksissa, mutta löydettiin 70-luvulla suhteellisen hyvässä kunnossa vain muutamia kohtauksia vajaana. Tälläkään kertaa kyseessä ei tosin ole täydellisemmässäkään muodossa mikään kovin kaksinen mestariteos vaan ennemminkin niitä heikompia Langeja.

rating 40,000

06.06.2018 klo 04:15

Vaeltava kuva

Sydämeni halajaa juuri nyt Fritz Langin elokuvia, lisää ja lisää kunnes kaikki on nähty. Ja voi pojat, minkälainen harvinaisuus tällä kertaa osuikin haaviin! Vaeltava kuva on jälleen yksi niistä varhaisvuosien Fritz Langeista, joista vain harvoin kuulee puhuttavan edes asioista paremmin tiedostavissa piireissä.

Käytännössä tämä yleensä tarkoittaa elokuvan olleen aikoinaan liian persoonallinen yleiseen makuun ja jääneen siksi vähemmälle hiomiolle tai sitten sama mutta vain siksi, että se on kauhean huono. Vaeltavan kuvan tapauksessa asiaan lienee vaikuttanut, että kyseinen pätkä oli pitkään kadoksissa eikä kenelläkään ollut mahdollista nähdä sitä ennen kuin osittainen kopio löydettiin brasilialaisen keräilijän yksityiskokoelmasta vuonna 1986.

Edellisestä siis korostaen sanaa "osittainen", eli tämäkin versio on hyvin fragmentoitunut ja siitä puuttuu muutamia keloja ilmeisesti alusta, joten tämä voi olla todella vaikeaselkoinen katsoa ilman jonkinlaista valmista opasta tai juonireferaattia.

Sikäli kun itse ymmärsin, tässä on kyse jonkinlaisesta oman aikansa vuoristoelokuvasta. Hah, enpä olekaan vielä pääsyyt kirjoittamaan tästä genrestä! Kyseessä on siis saksalainen, trendikkäästi alppimaisemiin sijoittuva draama, jossa rikkaan miehen perinnön saanut nainen pakenee tämän katkeraa kaksoisveljeä vuoristoon ja kohtaa siellä omituisen erakon...

Tällaisen osittain ja epämääräisinä paloina säilyneen elokuvan kommentointi ja arvostelu on periaatteessa mahdotonta puuhaa koska kunnollisen kokonaiskuvan saaminen ilman puuttuvaa materiaalia on luonnollisesti mahdotonta. Jos vaikeaselkoisen tarinan jättää laskuista, tämä ainakin näyttää vuoristomaisemineen harvinaisen hyvältä eivätkä aikansa nimekkäät näyttelijätkään mitenkään erityisen huonoja ole, päinvastoin.

Vaikkei Vaeltavan kuvan kohtauksista lisäksi aina täysin selkoa saisikaan, voi Fritz Langin vision kuitenkin sanoa muuten ainakin teknisessä mielessä olleen jo tässä vaiheessa vähintäänkin hyvin hallussa ja tämä tuntuikin moderniudessaan parhaimmillaan vuosikausia nuoremmalta teokselta kuin mitä tämä oikeasti on.

Mutta kyllä Vaeltavaa kuvaa katsoessa vain alkoi kuitenkin nopeasti toivomaan, että tästäkin joskus löydettäisiin ne puuttuvat kohtaukset ja irtopalaset ihan vain jotta pääsisi aikuisten oikeasti todistamaan elokuvaa koko loistossaan sellaisena kuin Fritz Lang sen alunperin tarkoitti. Raakile on aina raakile.

Tämä taitaa muuten olla Fritz Langin ja Thea von Harboun ensimmäinen yhteinen elokuva. Kaksikko meni myöhemmin naimisiin ja kirjoitti/ohjasi koko joukon klassisimpia Langin mykän kauden leffoja Mabusesta, Väsyneestä kuolemasta ja Metropoliksesta lähtien.

rating 50,000

06.06.2018 klo 02:41

Mustasurma Florenzissa

Koska aamulla herätessäni päätin tarvitsevani juuri nyt Fritz Langin elokuvia elämääni ja intouduttuani Hilde Warren und der Todista, päätin kaivaa esiin vielä toiseksi vanhimman käsiini saamani Langin nuoruusvuosinaan käsikirjoittamista leffoista. Tämänkertaisen teoksen on vielä ohjannut Otto Rippert, yksi tuon ajan johtavista saksalaisista elokuvaohjaajista, joten tämän näkeminen oli ihan mielenkiintoinen elämys muutenkin kuin vain käsikirjoituksen vuoksi.

Mustasurma Florenzissa on jälleen kerran taattua ja tunnistettavaa Fritz Langia, eli ryppyotsaista kuolemaa ja synkistelyä. Tällä kertaa tarina sijoittuu Firenzeen, suuren tuhon kynnykselle. Kevytmielinen nuoriso päättä panna hurlumhei ja rutto saapuu kaupunkiin naisen hahmossa kurittamaan kurjia syntisiä.

Verrattuna edelliseen Langiin, tässä on jo vihdoin tuotantoarvotkin kunnossa ja aidosti komeat lavasteet yhdessä valtavien joukkokohtausten ja pikkutarkan puvustuksen kanssa toivat jo elävästi mieleen italialaiset eeposelokuvatkin. Yllättäen massiiviset puitteet eivät kuitenkaan monista italoelokuvista poiketen hautaa varsinaista tarinaa ja hahmoja ollenkaan alleen vaan paketti myös pysyy hienosti kasassa loppuun asti.

Luonnollisesti parasta tässä elokuvassa on suorastaan apokalyptinen loppu, jossa nähdään kuolema naisen hahmossa levittämässä omaansa ruumiskasojen koristamassa Firenzessä.

Tällä kertaa käsikirjoituksen kanssa on tosin menty lievästi hutiloimaan, sillä kyseessä on hyvinkin uskonnollinen, suorastaan naisvihamielinen teos. Kaikki paha on taas kerran niiden salakavalien ja hekumallisten naaraiden syytä, mitäs ovat syntisiä! Tähän päälle lievä saarnaamisen maku.

P.S. Saarnaaminen on syöpää.

Muutoin kyseessä on ainakin omasta mielestäni varsin onnistunut teos taas kerran. Selvästi Fritz Lang on selvästi kierrättänyt tästä muutamia ideoita myöhemmin ainakin Metropoliksessa, mutta eipä tuokaan kovin tavatonta tai ihmeellistä alalla oikeastaan ole. Hyviä ideoita sietääkin kierrättää.

rating 70,000

06.06.2018 klo 00:50

Hilde Warren und der Tod

Koetin huvikseni kurkotella niin kauas historiaan Fritz Langin uran alkuaikoihin kuin mahdollista ja alkaa katsoa miehen elokuvat läpi niin perusteellisesti kuin mahdollista. Hilde Warren ei ole ensimmäinen Lang-elokuva, mutta se on vanhin mitä suinkaan on tähän hätään mahdollista nähdä missään muodossa. Kyseessä on niin muinainen tekele, että Fritz Lang palvelikin sitä kirjoittaessaan vielä Itävalta-Unkarin keisarillisessa armeijassa ja käsikirjoituskin syntyi ajankuluksi kenttäsairaalassa.

Varsinainen tarina kertoo Hilde Warren -nimisestä näyttelijättärestä, jolle kuolema ilmestyy miehen hahmossa ja lupaa tälle vapautusta elämän kurjuudesta ja kärsimyksestä, mutta Hilde päättää kieltäytyä viittamiehen tarjouksesta.

Myöhemmin Hilde rakastuu Hectoriin ja menee tämän kanssa naimisiin. Vähänpä Hilde tietääkään, että Hector on suunnitellut pankkiryöstöä ja kuolee lopulta poliisien luoteihin. Kuolema saapuu jälleen Hildelle, mutta Hilde kieltäytyy jälleen viittamiehen tarjouksesta.

En spoilaa tarinaa enää tämän enempää, mutta tuosta alkupätkästäkin jo selvästi huomaa "pimeyden ruhtinaan" viehtymyksen synkistelyyn, kuolemaan ja monipuoliseen symboliikkaan. Itse asiassa tämä toikin jo vähän mieleen Väsyneen kuoleman vaikkei Asfaltin ohjaaja selvästi osannutkaan ottaa loistavasta käsikirjoituksesta kaikkea irti.

Teknisessä mielessä tässä ei kait sitten olekaan paljoa kirjoittamista. Hilde Warren un der Tod tehtiin sota-aikaan, jolloin kaikista liikenevistä resursseista ja osaajista oli muutenkin pulaa ja kaikki aivan perustasoa kehittyneemmät tekniikatkin tulivat vasta seuraavalla vuosikymmenellä.

Muutoin sanoisin tätä jopa kohtuullisen positiiviseksi yllättäjäksi, jota lyhennetyssäkin muodossa voi suositella Fritz Langin alkuaikojen obskuurimmasta tuotannosta kiinnostuneille.

rating 60,000

05.06.2018 klo 03:46

rating 80,000

05.06.2018 klo 01:50

Gionin sisarukset

Kenji Mizoguchilla oli vielä jonkin aikaa sitten enemmänkin ongelmia äänen ja kuvan sujuvan yhdistämisen kanssa, mutta Osakan elegian myötä mies tuli kääntäneeksi uuden lehden urallaan. Tämän elokuvan myötä ohjaaja nousi lopullisesti silkasta arvostetusta veteraanista kunnioitetuksi mestariksi.

Gionin sisarukset on tarina kahdesta geishoina toimivasta sisaruksesta, Umikichista ja Omochasta, joista ensimmäinen on perinteitä sekä miehiä kunnioittava ja jälkimmäinen modeni uuden ajan kyynisempi miehiä hyväkseen käyttävä nainen. Varsinainen tarina lähtee liikkelle kun Umikichi kutsuu siskosten luokse asumaan entisen asiakkaansa, omaisuutensa menettäneen Furukawan ja Omocha alkaa juonitella moisen häviäjän päänmenoksi.

Mizoguchi nappasi itseni tukevasti otteeseensa heti ensimmäisella, lähes 3-4 minuuttia pitkällä otoksella, jota seuraa mahdollisesti koko elokuvan kuuluisin yksittäinen kohtaus: nuorempi geisha selittää kyynistä suhdettaan miehiin samalla meikaten kuin sotaan tai urheilusuoritukseen varustautuen. Kohtaus on vielä kuvattu koruttomasti siten, että syntyy vaikutelma toimituksen arkipäiväisyydestä. Tällaisten kohtausten vuoksi minä rakastsan Mizoguchia niin paljon.

Loppua kohden Gionin sisarukset vain paranee paranemistaan ja käy yhä vain synkemmäksi. Kenen tahansa amatöörimäisemmän ohjaajan teoksessa paha sisko saisi lopussa palkkansa ja hyvä palkittaisiin, mutta näinhän ei Mizoguchi alennu tökerösti tekemään. Tässä elokuvassa sekä hyvän että pahan siskon tiet johtavat käytännössä täysin samaan pisteeseen, sillä Mizoguchin elokuvien naisten kohtaloista päättävät ihmistä suuremmat taloudelliset ja yhteiskunnalliset voimat.

Tavallaan vähän omituista ajatella, että Gionin sisarukset oli aikoinaan valtava taloudellinen floppi. Mizoguchi ohjasi tämän aikoinaan vasemmistolaisista elokuvistaan tunnetulle Daiichi-studiolle, joka oli jo aiemmin joutunut sensorien kieltolistoille. Yksikään suurempi teatteriketju ei suostunut ottamaan tätä listoilleen, joten koko studio meni lopulta konkurssiin.

Nykyään Gionin sisaruksia pidetään yhtenä Mizoguchin varhaistuotannon avainteoksista ja yhtenä sotaa edeltäneen ajan tasokkaimmista japanilaisista draamaelokuvista. Ihan ansaitusti.

rating 90,000

04.06.2018 klo 20:43

Golden Mountains

Katsotaanpas, mihin jäinkään...

Jutkevitš, Sergei Jutkevitš. Katsoin jokin aika sitten Jutkevitšin Lacen ja pidin sen leikkimielisemmästä otteesta vaikken tarinan yksityiskohdista juuri tekstityksen puutteen vuoksi juuri ymmärtänytkään. Loppujen lopuksi esitin toiveen, että tuota herkkua saataisiin mahdollisimman pian lisää.

Ja tässä tätä nyt jälleen on. Golden Mountains eroaa suurimmasta osasta näkemiäni mykkäelokuvia siinä suhteessa, että sikäli kun vastaan on toistaiseksi tullut joko täysin mykkiä, osittain jälkiäänitettyjä ja alusta loppuun äänielokuvana kuvattuja elokuvia, tällä kertaa kyse onkin kaikista kolmesta yhdessä ainoassa pitkässä rainassa.

Tarina elokuvan takaa kuuluu, että tämä julkaistiin alkujaan parituntisena mykkäelokuvana 30-luvun alussa, mutta syystä tai toisesta tekijä päätti uudelleenfilmata osan äänielokuvana ja nykyään katsottavissa oleva versio onkin vuoden 1936 uudelleen editoitu mykkää, jälkiäänitettyä ja uudelleen äänillä kuvattua materiaalia sekoittava sillisalaatti Dmitri Šostakovitš komeilla musiikeilla silattuna. Alkuperäistä täysin mykkää, puoli tuntia pidempää versiota ei meidän päiviimme valitettavasti ole säilynyt.

Ennen varsinaisen tarinan alkua Sergei Jutkevitš lyö jo pöytään koko liudan räjähtävää neuvostoelokuvan juhlaa kameraa kohti laukkaavien ratsumiesten, vauhdikkaasta junasta kuvatun materiaalin ja kaikenlaisen muun kikkailun ja tyylittelyn vyöryllä vähän jonkun Mihail Kalatozovin Nail in the Bootin tahtiin. Olen jo tässä kohtaa aivan myyty.

Harmittavasti kikkailua kestää vain alun muutaman minuutin, minkä jälkeen päästään sen aiemmin mainitun uudelleen äänillä kuvatun, vaatimattomamman materiaalin pariin. Tarinakin on varsin tavanomainen kertomus köyhästä teollisuustyöläisten joukkoon saapuvasta maalaisesta, joka myy sielunsa kapitalisteille kultakellosta, mutta löytää lopulta sisäisen vallankumouksellisensa ja päätyy oikeille teille kommunistien riveihin.

Loppujen lopuksi tunsin itseni pahasti petetyksi, sillä alku lupasi jälleen niin paljon mutta homma lässähtikin lopulta keskinkertaiseksi kommunistipropagandaksi. Selvästi tässä on nyt ollut käsillä jotain elämää suurempaa mykkäelokuvaa, mutta homma on onnistuttu jotenkin ryssimään sekoittamalla turhaan epämääräistä ääni- ja mykkämateriaalia keskenään. Mykissä osuuksissa on vielä välitekstitkin tallella, joten eron huomaa kuin yön ja päivän.

Tarina ei kerro kävikö tässä ns. vanhanaikaisesti ja alkuperäinen versio tuhoutuikin ensin ja uusi leikattiin vasta sen jälkeen vaiko toisinpäin, mutta onpa harmi ettei nykyäänkään ole mahdollista nähdä minkälaiseen lentoon Jutkevitš viimeisinä mykkävuosinaan pääsi vaan tyytyminen on tällaiseen epämääräiseen epäsikiöön.

Harmi, harmi tosiaan.

rating 60,000

04.06.2018 klo 17:34

The Poet and the Tsar

Kokemus on opettanut itseni varovaiseksi näiden neuvostoliittolaisten, venäläisten kirjailijoiden elämänkertojen ja klassikkoteosten filmatisointien suhteen. Yleensä näillä ei nimittäin ole nimeään lukuun ottamatta mitään tekemistä sen enempää historian kuin kaunokirjallisuudenkaan kanssa vaan homma on yleensä vedetty puhtaaksi propagandaksi Muistelmia kuolleesta talosta -tyyliin.

The Poet and the Tsar on kuitenkin erilainen tapaus, ainakin osittain. Tällä kertaa tarina jopa seuraa Aleksandr Puškinin elämää ja viimeisiä vaiheita muutenkin kuin kommunismin ilosanomaa julistaen. Tuotantoarvot ovat lisäksi tässä olleet silminnähden korkeat, onpa tätä kuvattu oikeilla tapahtumapaikoillakin, joten askel parempaan aiemmin mainitusta Dostojevski-filmatisoinnista on selviö.

Aleksandr Puškin oli vallankumouksellinen runoilija, venäläisen kirjallisuuden kultakauden käynnistäjä ja muutenkin hyvä tyyppi, ainakin mikäli tätä elokuvaa on uskominen. Aleksandr Puškin lisäksi piti lapsista ja köyhästä kansasta, mutta salakavalat aristokraatit ja tsaari onnistuivat juonimaan kirjallisen neron ennenaikaisesti hautaan. Siinä sivussa kiusattiin myös niitä lapsia ja kopeloitiin Puškinin vaimoa.

Kyllähän tämäkin kai viihdytti - tällä kertaa ehkä vähän tahattomastikin - mutta muutamia ihan näyttäviä kohtauksia, kuten esim. lopun naamiaisjaksoa ja alun suihkulähdekohtausta, lukuun ottamatta The Poet and the Tsar on melko puiseva ja vanhanaikainen historiallinen draama ihan oman aikansakin standardeilla. Ajan henkeen muodikkaita vauhdikkaita montaasileikkauksia ja vallankumouskohtauksia tässä ei nähdä ollenkaan vaan homma on ja pysyy silkkana patsasteluna alusta hamaan loppuun asti.

Keskinkertaisena historiallisena draamana tämä leffa tekeekin kai ihan pätevästi temppunsa, muttei valitettavasti mene ollenkaan sen pidemmälle tai edes kokeile mitään aivan perustasoa rohkeampia kerronnallisia tekniikoita muiden, aikansa parempien ja muistettavampien neuvostoliittolaisten tapaan. The Poet and the Tsar onkin yksinkertaisesti vain tappavan tylsä ja mielikuvitukseton tuotos, joka ei aneemisuudessaan jaksanut oikein hetkauttaa mihinkään suuntaan.

Parempia historiallisia pukudraamoja on mykän elokuvan aikaankin tehty vaikka kuinka. Mutta ainakin tästä voi sanoa, että on The Poet and the Tsar vähintään miljoona kertaa laadukkaampi ja lähdeuskollisempi tapaus kuin Muistelmia kuolleesta talosta. Rima ei tosin kummankaan suhteen ole kovin korkealla, mutta ajatus on tärkein.

rating 50,000

04.06.2018 klo 14:25

The Night Coachman

Koska mykät neuvostoliittolaiset alkavat pikkuhiljaa käydä vähiiin ja kaikki ne klassisimmat alkavat olla jo taputeltu, sitä varmaan luulisi jäljellä olevan lössin koostuvan lähinnä unohdettavan huonoista propagandatöräyksistä.

Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen, sillä niiden muutamien klassikkotekijöiden ja -teosten lisäksi Neuvostoliitossa vaikutti myös koko joukko vähemmälle huomiolle jääneitä tekijämiehiä ja pienemmän mittaluokan klassikoita, joista ei yleensä puhuta ja joita on tullut mahdollista yleisesti katsoa vasta pitkälle 2000-luvulla internetin myötä.

Georgi Tasinin Yökuski on juuri tällaisia täysin nimettömiä ja jopa mykkäelokuvia seuraavalle yleisölle täysin tuntematon teos, jonka ohjaaja sen enempää kuin suurin osa näytteljöistäkään ei todennäköisesti sano yhtään mitään. Ainoat tämän elokuvan parissa työskennelleistä, jotka valpas katsoja saattaa tunnistaa on pääosaa esittävä Amvrosi Buchma, joka nähdään myös Sergei Eisensteinin Iivana Julmassa sekä Aleksandr Dovzenkon elokuvista tuttu, tässä kasakkaa esittävä Nikolai Nademsky.

Hassu fakta muuten: Amvrosi Buchma on Dovzenkon Arsenalin alussa ilokaasusta saava viiksekäs sotilas.

Toisin sanoen Yökuski on hyvin harvinainen ja vähän tunnettu teos, jos nyt ei suoranaisesti laatunsa niin useille nimettömien tekijöiden kautta sitten senkin edestä.

Mutta itse elokuvahan on täyttä rautaa ja helposti parhaita ukranainalaisia mykkiä, joita olen koskaan nähnyt. Kyseessähän on oman esittelynsä mukaan psykologinen draama odessalaisesta yökuskista, joka päättää kostaa valkoisten kasakalle tyttärensä kuoleman.

En ole täysin varma mitä psykologisella draamalla tässä tapauksessa tarkoitetaan, mutta uskoisin sen liittyvän Yökuskin viimeisen päälle tyyliteltyyn ulkoasuun, dramaattiseen valaistukseen ja äärimmäisen huoliteltuun leikkauseen, jotka jo yksinään ohjaavat tehokkaasti katsojan ajatuksia haluttuun suuntaan. Tämä onkin jälleen niitä elokuvia, joiden katsomiseen ja täydelliseen ymmärtämiseen ei tarvitse ymmärtää sanaakaan dialogista - äärimmäisen tasokasta elokuvataidetta.

Yökuski on vaikuttava, vavisuttava, suorastaan järisyttävä elämys, joka pesee taituruudessaan helposti suurimman osan nykyelokuvistakin leikiten. Mutta kuten sanottua: nimettömät tekijät, nimetön elokuva.

Maailmassa ei ole oikeutta.

rating 90,000

04.06.2018 klo 04:14

Pariisin suutari

Vapaa rakkaus käsitteenä varmasti tuo mieleen Woodstockin ja hippiliikkeen, mutta oikeasti tuota harrastettiin jo aikoinaan Neuvostoliitossakin - katastrofaalisin seurauksin. Jutun juju oli ennen vallankumousta kalastella nuorison suosiota kaikenlaisten seksuaalisten rajoitusten ja perhearvojen hävittämisellä. Ja katso, vallankumous tuli!

Tietysti kaiken takana oli sitten ajatus perheen korvaamisesta holhoavalla sosialistisella isovelimäisellä valtiolla, mutta homma meni nopeasti reisille miesten vaihdellessa vaimoja vuosittaiseen tahtiin edellisten joutuessa lapsineen heitteille heti lumien tultua. Moni kodittomaksi jäänyt lapsi ja nuorikin eli loppujen lopuksi mieluummin kaduilla ja metsissä eläinten kanssa kuin valtion holhoamana kasvatuslaitoksessa.

Tämä ehtoon toinen neuvostolyhäri tehtiin aikana, jolloin silloisesta seksuaalipolitiikasta alettiin jo luopua ja palata takaisin vanhaan systeemiin. Virallisestihan tämä julistaakin olevansa omistettu kaikille vapaan rakkauden nimissä hyväksikäytetyille naisille.

Lyhärin yksinkertainen tarina kertoo Katjan ja Andrein tarinan. Elokuvan alussa kaksikko rakastuu ja viettää romanttisen illan yhdessä, minkä jälkeen Katja kertoo miehelle olevansa raskaana. Pettynyt Andrei päättää järjestää paikallisten huligaanien kanssa pikku yllätyksen.

Taisin aiemmin kehua Fridrih Ermleriä kovaksikin draamanikkariksi, mutta tässä ei oikeastaan ollut muuta kuin tylsää tylsän perään. Visuaalisesti tämä oli hyvin tavanomainen, näytteljiät vetivät toisinaan ohjaajan elokuville poikkeuksellisesti yli eikä kunnollista jännitettä päässyt syntymään missään vaiheessa.

Ollakseni jälleen mahdollisimman lyhyt: Pietarin suutari on huomattavasti muita Ermlerin mykkiä pitkiä ja lyhyitä heikompaa tekoa. Tämä ei oikeasti eroa hajuttomasta ja mauttomasta keskivertomykkäelokuvasta muuten ihan kiinnostavalla kontekstillaan, josta ei ihan joka päivä kuulekaan puhuttavan.

rating 50,000

04.06.2018 klo 03:26

Talo lumikinoksessa

Pitkän päivän ja aivan liian monen kokopitkän pätkän päätteeksi ajattelin huvitella vielä katsastamalla muutama neuvostoliittolaista lyhytelokuvaa. Pari päivää sitten löytämäni Aleksandra Hohlovan ohjaama Sasha oli siinä määrin vaikuttava teos, että tiedä vaikka täältä jotain hyvää vielä löytäisikin.

Talo lumikinoksessa on kai joskus ihan suomeksikin käännetty, mutta itse en löytänyt tästä käytännössä minkäänlaista tekstitettyä versiota. Pieniä juonellisia epätarkkuuksia on siis voinut tähän katsaukseen jäädä.

Oman ymmärrykseni mukaan Talo lumikinoksessa on sisällissodan vuosiin sijoittuva tarina työttömästä pianistista ja tämän sairaasta vaimosta, jotka ajautuvat ryöväämään epätoivoissaan polttopuita naapurissa asuvalta kapitalistien kätyriltä.

Propagandaahan tämä tunnetusti on, ei siitä mihinkään pääse. Toisaalta Fridrih Ermler on juurikin tällaisten vähän intiimimpien melodraamojen suvereeni tekijämies, eikä tämäkään tuottanut itselleni minkäänlaista pettymystä. Kuvat ovat jälleen vaikuttavia ja näyttelijät erinomaisia, mutta alku on hidas kuin mikä - aivan liian hidas.

Olen eri lähteistä löytänyt tälle viralliseksi pituudeksi 49 minuuttia, mutta katsomani versio oli vain 30 minuuttia pitkä, mikä kai tarkoittaa osan materiaalista kadonneen aikojen saatossa kokonaan tai sitten tämä on vain julkaistu leikatussa muodossa. Mitä nuo menetetyt kohtaukset sisältävät, voi vain arvailla.

Ollakseni lyhyt ja ytimekäs: Talo lumikinoksessa on hyvä lyhäri, muttei mikään uusi Imperiumin sirpale tai Sasha.

rating 70,000

03.06.2018 klo 22:36

The Lady and the Beard

Kiirehtiessäni eteenpäin Ozu-maratonissani kohti ohjaajan tunnetumpia teoksia tulinkin vahingossa hypänneeksi yhden yli, jos en nyt omaa hätäisyyttäni niin sitten syystä ettei näitä nimikkeitä yleensä ole eri tietokannoissa listattu julkaisupäivän vaan epämääräisesti vuoden ja nimen perusteella.

The Lady and the Beard on siis toisin sanoen julkaistu ennen Tokion sydäntä, Yasujiro Ozun ensimmäistä "kypsää elokuvaa", myöhemmän suosikkigenren löytämistä ja pienimuotoista läpimurtoa Japanissa.

Muiden Ozun alkuaikojen komedioiden tavoin tässäkin on selvästi haettu juonellista ja teknistä innoitusta Ernst Lubitschin, Charles Chaplinin ja Harold Lloydin klassisista teoksista. Tarina seuraa Okajima-nimistä muhkeaa partaa pitävää konservatiivista kendomestaria, jolla tuntuu olevan erityisiä vaikeuksia löytää itselleen töitä. Omaksuttuaan länsimaiset tavat ja ajettuaan turpajouhensa miestä alkaa kuin ihmeen kaupalla onnistaa niin työn kuin naisasioidenkin suhteen.

Kuten varmaan tältäkin elokuvalta sopii odottaa, ei tässäkään ole kyse mistään uudesta Tokyo Storysta tai edes That Night's Wifesta, mutta kyllä The Lady and the Beardista muutamat ihan hyvät naurut sai. Hauskimpia kohtauksia koko elokuvassa ovat Okajiman parran ympärillä pyörivät hersyvät ja yllättävät dialogit, joissa viitataan mm. Abraham Lincolniin, Charles Darwiniin ja Karl Marxiin. Parta pitää naiset loitolla, muinaisilla sankareillakin oli parta!

Vaikka kyseessä onkin varsin perinteinen ja vielä toistaiseksi länsimaisille elokuville kumartava komedia, löytyy tästä kuitenkin yksi Ozun klassisimpien teosten keskeisin yksittäinen aihe ehkä ensimmäistä kertaa koko miehen uralla: perinteisen ja modernin Japanin kohtaaminen. Fatalismi, sukupolvien välinen kuilu ja vanhan kansanperinteen väistyminen ovat koko Ozun myöhemmän kauden perusteemoja, joita mies käsitteli sotaa seuranneissa elokuvissaan uskollisesti uudestaan ja uudestaan loppuun asti.

Muutoin The Lady and the Beard on vielä varsin keskinkertainen, mutta lupaava vähäeleisen humoristinen elokuva maailmanluokan huippulahjakkuuden uran varhaisvuosilta. Teknisesti tämä toimii oikein hyvin ja henkilökohtaisesti sainkin tästä pelkästään positiiviset pöhinät ja suuhuni mukavan jälkimaun, mutta Ozu pystyy paljon parempaan.

rating 60,000

03.06.2018 klo 16:06

Tokyo Chorus

Eikö olekin surku ja sääli, että vaikka Yasujiro Ozua on tullut jo toista viikkoa katsottua, vielä ei ole toistaiseksi astellut kertaakaan vastaan edes etäisesti miehen tavaramerkkidraamoja muistuttavia teoksia?

No, tällä kertaa allekirjoittaneella on vihdoin hyviä uutisia: käännöksestä riippuen Tokyo Chorus tai Tokion sydän nimittäin on ensimmäisiä, ellei jopa ensimmäinen Ozun tunnistettavista perhetarinoista. Samalla tätä yleensä pidetään ensimmäisenä todella merkittävänä ja kypsänä ohjaajansa teoksena, suorastaan läpimurtona kotimaassaan.

Tokion sydän alkaa optimistisella kuvauksella päähenkilön kouluvuosista, mutta loikkaa nopeasti muutamaa vuotta eteenpäin, tylsään työmiehen arkeen. Tarinan päähenkilö, vakuutusyhtiössä työskentelevä herra Okajima on nyt naimisissa ja perheellinen mies. Puolustettuaan vanhempaa työntekijää esimiestään vastaan hän saa kuitenkin potkut, mikä tietää ongelmia koko perheelle. Eletäänhän lama-aikaa ja huonommatkin työt ovat pahasti kiven alla.

Heti ensimmäisistä kohtauksista pystyy näkemään selvästi Ozun suurimman inspiraationlähteen, King Vidorin paria vuotta aiemmin ilmestyneen tavallisen kansalaisen elämän huolista ja murheista elämää suurempaa draamaa repineen Kansan miehen. Tässä on jopa muutama kohtaus suoraan napattu suoraan tuosta samaisesta elokuvasta, alkaen vaikka eräästä kohtauksesta jossa työttömäksi päätynyt päähenkilö työllistyy mainosbanderollin heiluttajaksi.

Mutta kyseessä ei kuitenkaan ole mikään plagiaatti tai silkka muiden ohjaajien tyyliä orjallisen uskollisesti toistava kopio Ozun aiempien tuotosten tapaan, vaan ohjaajan oma persoonallisuus loistaa tästä selvästi. Myöhempiä Ozun elokuvia nähneille tietyt kuvat ja lubitschmainen vähäeleisen ironinen huumori tuovat todennäköisesti jo mieleen miehen tunnistettavan tyylin - nähdäänpä tässä jopa muutamia tatamiotoksiakin!

Näyttelijöistäkin tässä kokoontuu jälleen kerran koko joukko Ozun myöhempien elokuvien tunnistetttavista kasvoista Takeshi Sakamotosta ja Choko Iidasta lähtien. Okajiman perheen toisen lapsen esittäjä, kuvausaikaan 6-vuotias Hideko Takamine näytteli myöhemmin pääosaa Mikio Narusen Nainen nousee portaita -elokuvassa, jonka arvostelin jo aiemmin. Pääosaa esittävälle Tokihiko Okadalle kävi ohraisemmin: mies kuoli tuberkuloosiin vain paria vuotta tämän jälkeen.

Tokion sydän on tähänastisista ozuista helposti parhaita ja sympaattisimpia tapauksia. Sen kuvaus on jo lähellä sitä mitä pitääkin, amerikkalaiset vaikutteet alkavat olla parista lainauksesta huolimatta jo vähemmällä ja tietty virkistävä realistisempi perhekuvaus oli miehellä hallussa jo varhain. Tokion sydän on viihdyttävä, laadukas arjen draama, mutta varaa parantaa ja hioa tyyliä oli tämänkin jälkeen vielä roimasti.

rating 80,000

03.06.2018 klo 02:42

I Flunked, But...

Niinpä niin.

Sitä varmaan helposti luulisi ettei maailman juhlituimmilta ja ylistetyimmiltäkään ohjaajilta olisi mitään oikeasti kehnoja teoksia filmografiassaan, mutta kukapa meistä olisikaan täydellinen. Ozukaan ei ole mikään elokuvataiteen jumala, vaikka monta maailmanluokan teosta onkin tehnyt. Itse uskoin jo nähneeni miehen teoksista ne huonoimmat ja suunnan olevan vain ylöspäin, mutta osoittauduin tällä kertaa itsekin vain tavalliseksi kuolevaiseksi.

I Flunked, but... on jälleen Harold Lloydin komedioista ammentava opiskelijaelokuva, mutta huomattavasti vaisumpi kuin Ozun aiempi yritys, Student Romance: Days of Youth. Tällä kertaa tarina seuraa yliopistossa opiskelevan Takahashin jengiä, joka on päättänyt läpäistä tentit vaikka sitten huijaamalla. Valmistuminen ei kuitenkaan lama-aikana ole yksinkertainen tie onneen, vaan tenteissä epäonnistuminen ja ylimääräinen opiskeluvuosikin voivat osoittautua työttömyyttä kannattavammaksi vaihtoehdoksi.

Tämä elokuva löi itselleni niin perusteellisesti jauhot kurkkuun, etten tiedä mitä tästä enää voisi edes sanoa; koko elokuva nimittäin kattaa kaiken, mitä Ozun edelliset elokuvatkin länsimaisesta tyylistä käsien ja jalkojen kuvaamiseen asti. Tällä kertaa koko juttu tuntuu vain niin tavanomaiselta, persoonattomalta ja tylsän tasapaksulta, että koko elokuva voisi periaatteessa olla kenen tahansa muun ohjaama kuin Ozun.

Ainut mainitsemisen arvoinen seikka koko elokuvassa taitaa olla yksi varhaisimmista Ozun möyhemmissä teoksissa tavaramerkeiksi muodostuneista staattisista käytäväotoksista. Näitä nähdään poikkeuksetta suunnilleen kaikissa ohjaajan sotaa seuranneissa elokuvissa, aivan kaikissa.

I Flunked, but.. on elokuva, josta ei yleensä puhuta eikä kirjoiteta riviäkään ohjaajan teoksista puhuttaessa, eikä kyllä ihmekään. Kyseessä on joka suhteessa pelkästään vaisu ja unohdettava opiskelijafilmi, samalla ehkä heikoimmista esityksistä koko Ozun filmografiassa.

rating 50,000

03.06.2018 klo 00:48

That Night's Wife

Yasujiro Ozun klassiseen tuotantoon ja persoonaan vähänkään tutustuneelle saattaa tulla yllätyksenä, ettei perhedraamojen suvereeni mestari varsinaisesti ollut nuoruusvuosinaan erityisen kiinnostunut myöhemmin omakseen ottamasta aiheesta. Todellisuudessa mies oli hyvinkin perso erilaisille dekkareille ja rikostarinoille, ja moni tulevan perhe-ekspertin varhaiskauden tuotoksista kumartaakin surutta amerikkalaisten ja eurooppalaisten gangsteri- ja rikosleffojen suuntaan.

That Night's Wife onkin tässä mielessä juurikin tyypillisintä mahdollista varhaisvuosien Ozua: Japaniin sijoitettu rikos-melodraama miehestä, joka tehtailee ryöstöjä elättääkseen perhettään sekä poliisista, joka joutuu lopulta keskelle moraalista dilemmaa, pidättääkö mies ja jättää perhe heitteille vai antaa rikollisen päästä pälkähästä.

Parin edellisen Ozun teoksen tavoin tässäkin on lähdetty jäljittelemään länsimaisia elokuvia jo niinkin paljon, ettei miehen omaa ääntä juuri enää huomaakaan. Tässä nähdään esimerkiksi ohjaajalleen äärimmäisen poikkeuksellisesti paljon liikkuvia kameroita, sumuisia ja pimeitä suurkaupungin katuja sekä tyyliteltyjä varjoja vähän Fritz Langin elokuvien tapaan.

Yhtenä erityisenä länsimaisena piirteenä tässä on myös perinteisesti kaikkein olennaisimpina pidettyjen kasvojen ja silmien lisäksi menty kuvaamaan paljon myös käsiä ja jalkoja. Tämä saattaa vaikuttaa huvittavalta yksityiskohdalta, mutta Ozulle silmät olivat aina kaikkein tärkein osa ihmistä ja mies yleensä ohjeistikin näyttelijöitään esittämään tunteita nimenomaan silmillään - ja vain niillä. Tunteiden kuvaaminen käsien ja jalkojen kautta on siksi hyvin poikkeuksellista Ozu-elokuvassa.

Itselläni onkin oikeastaan vain yksi suurempi ongelma That Night's Wifen suhteen. Tai no kaksi, kaksi suurempaa ongelmaa. Ensimmäinen on elokuvan jälkimmäinen puolisko, joka on kuvattu lähes kokonaisuudessaan yksissä lavasteissa ja jossa alkupuolikkaan kiinnostava ja jännittävä film noir -henkinen kuvasto unohdetaan täydellisesti. Toinen nurinan aihe liittyy itse elokuvan muualta kopioituun tyyliin, joka käytännössä hukuttaa tekijänsä persoonan täysin alleen.

Ei That Night's Wifeakaan pidä mennä laskemaan Ozun myöhempien klassikoiden veroiseksi suurteokseksi, mutta on tässäkin kieltämättä omat hyvät hetkensä. Aikoinaan tämä olikin melkoinen menestys niin lippuluukuilla kuin kriitikoidenkin keskuudessa, joten onhan tässä paljon asioita selvästi tehty oikeinkin.

Ozun tähänastisesta mykkätuotannosta paras.

rating 70,000

03.06.2018 klo 00:19

rating 70,000

02.06.2018 klo 17:47

Two-Buldi-Two

Vuoteen 1929 mennessä neuvostoelokuvissa oli jo selvästi ehditty kuvaamaan vallankumouksen ja sisällissodan tapahtumat siinä määrin kaikista mahdollisista näkökulmista, että sikäläisten tekijämiesten täytyi jo ihan tosissaan alkaa pähkäilemään hyödyntämättömiä ideoita ja miljöitä propagandaleffojensa aiheiksi. Kuten parissa edellisessä tapauksessa, tässäkään ei käytännössä nähdä ollenkaan vauhdikkaita vallankumousjaksoja tai aatteen paloa julistavaa Leniniä marssimassa liput liehuen Pietarin kaduilla, ehei.

Dva-Buldi-Dva sijoittuu venäläiseen sirkukseen.

Sirkukseen.

SIRKUKSEEN.

Dva-Buldi-Dva eli 2-Buldi-2 on hilpeä venäläinen sirkus, jonka päätähtiä ovat isästä ja pojasta koostuva klovniduo. Sitten sisällissota iskee ja poika pidätetään epäiltynä sabotaasista. Isäklovnin sydän on nyt sitten särkynyt ja... mitä ihmettä minä oikein olen kirjoittamassa?

Tämän on pakko olla persoonallisimpia ja ennalta-arvaamattomimpia neukkuleffoja, joita on tullut nähtyä pitkiin, pitkiin aikoihin. Koko leffan premissi jo yksinään on niin älytön ettei tämän tarinasta osannut odottaakaan kuin propagandaa. Kuitenkin kyseessä on yllättävänkin viihdyttävä ja kaikin puolin hyvin tehty elämys, joka kannattaa ehdottomasti katsoa jos tällaiset elokuva vain ovat sydäntä lähellä.

Parasta bulibulikvaakskvaaksissa ovat sen sirkusjaksot, joissa nähdään paljon akrobaatteja ja koulutettuja eläimiä tekemässä temppujaan. Parhaat kohtaukset sisältävät ainutlaatuista materiaalia kierivistä ja selälleen kääntyilevistä hevosista vähän Neon Bullin tyyliin. Hyvin hyvin kiehtovaa ja viihdyttävää settiä, vähän kuin The Last Attractionissa mutta vieläkin paremmin ja tehtynä.

Sangen tasokasta tekoa on myös tämän kiinnostava valojen käyttö sekä pienet Varietee-tyyliset kokeilut köysistä riippuvien kameroiden ja äärimmäisen nopeiden leikkausten kanssa. Lev Kuleshovan lienee nykyäänkin tunnettu nimenomaan vuosikymmenen alkupuolella tekemistään montaasikokeistaan vaikka mies ohjaajana onkin jäänyt monelta vähän vähemmälle huomiolle. Laadun kanssa miehen tuntemattomuudella ei tosin ole mitään tekemistä.

Harmittavasti itse tarina ei oikein iskenyt ainakaan itseeni ollenkaan ja etenkin tämän keskivaiheilla homma lässähtää pitkäksi aikaa kunnes päästään jälleen jo aiemmin mainittujen sirkustemppujen pariin.

Mutta väliäkö tuolla? Melkein satakunta neuvostoliittolaista mykkäelokuvaa nähneenä sitä varmaan luulisi jo nähneensä kaiken mitä tällaisilla vain ylipäänsä on antaa, mutta sitten vastaan astelee tällainen eriskummallinen, mutta viihdyttävä sirkusleffa, jonka nimi ei periaatteessa sano yhtään mitään ja jolta ei oikeasti osaa odottaakaan tuon taivaallista - ja yllättää positiivisesti!

Ehkä näitä ennestään tuntemattomia laadukkaita helmiä on vielä sittenkin vain vartomassa löytäjäänsä myös neuvostoliittolaisten mykkäelokuvien joukossa?

Ken tietää, ken tietää...

rating 80,000

02.06.2018 klo 13:41

rating 80,000

02.06.2018 klo 02:41

In the Big City

Tämä elokuva on ollut kivenä kengässäni jo vuoden päivät. Mark Donskoi on yksi neuvostoliittolaisen elokuvan unohdetuista merkkimiehistä, jonka tuotantoa ei edelleenkään ole meikäläisittäin mahdollista saada fyysisenä kokoelmaan ja jonka perintö tuntuu muutenkin nyky-yleistöltä jääneen pahasti pimentoon. Kun kyseessä on vielä tällaisen unohdetun suurmiehen nuoruusvuosien mykästä kokeiluleffasta, ovat katsomismahdollisuudet enemmän kuin kortilla - tekstitettynä vielä senkin edestä.

Mutta kyllä kannatti: näin tämän nimittäin vihdoin kokonaisuudessaan, vieläpä englanninkielisillä teksteillä varustettuna. Voi minua onnekasta!

Puhutaanpa ensin tämän juonesta. Ennen tämän näkemistä ainut kosketukseni tähän oli yksi negatiivinen kommentti yhdellä toisella sivustolla, jossa elokuvaa moitittiin sekavaksi ja epämääräiseksi, mihin vielä oli lisätty että kommentoija oli katsonut elokuvan alkuperäiskielellä ja todennäköisesti siksi missannut koko elokuvan pointin.

Edellinen saattaa kuulostaa vähän saivartelulta, mutta kun ottaa huomioon että kyseessä on mykkäelokuva, jonka jo määritelmän mukaan pitäisi pystyä katsomaan vaikka sitten ilman dialogia, osuu kommentoija omasta mielestäni enemmän kuin kutiinsa sanoillaan. In the Big City on nimittäin pahuksen sekava ja vaikeaselkoinen ihan niiden tekstienkin kanssa. Oikeastaan jo niin sekava, etten itsekään ole aivan varma mistä tässä oli kysymys.

Oman ymmärrykseni mukaan elokuvan "juoni" kertoi maalta kaupunkiin tulleesta nuoresta opiskelijasta ja runoilijasta, joka kaupungissa törmää moniin muihin kanssaopiskelijoihin ja kehittää romanssin nuoren naisen kanssa.

En kuitenkaan ole edellisestä niinkään varma, sillä suuri osa elokuvan dialogista ei tuntunut johtavan oikein mihinkään, yhtäkään hahmoa en oppinut tuntemaan eikä visuaalinen tarinankerronta - olkoon kuinka komeaa tahansa - ei oikeasti tukenut itse tarinaa hiukkaakaan vaan poukkoili hätäisesti vähän sinne tänne kuin ohjaaja olisi ollut kiinnostuneempi kaikenlaisesta kokeiluista kuin itse tarinasta.

Nyt oikeasti jo vähän hävettääkin, että menin tuhlaamaan aikaani näin tyhjänpäiväisen elokuvan metsästämiseen. Vielä enemmän nolostuttaa että asetin tälle niin kauhean suuret odotukset pelkän ohjaajan vuoksi. Selvästi mies oli tässä vaiheessa vielä kokematon eikä homma oikein ollut vielä selvästi komeasta kuvauksesta ja Leonid Traubergin ja Grigori Kozintsevin elokuvien tyylille kumartelusta huolimatta oikein hanskassa.

Voi räkä ja oksennus!

rating 40,000

01.06.2018 klo 23:35

The Last Attraction

Koska tulin äsken kirjoittaneeksi Olga Preobrazhenskayan ja Ivan Pravovin Rjazanin naisista, täytynee heti perään samaan konkurssiin kirjoittaa myös tästä kaksikon toisesta, vähintään yhtä hyvästä ja vähintään yhtä tuntemattomasta elokuvasta.

The Last Attraction kertoo Venäjän sisällissodan aikaan rintamalinjojen välillä kiertävästä joukosta sirkusviihdyttäjiä, jotka erään kerran ottavat mukaansa myös komissaarin, joka naamioituu sirkusmatkalaiseksi hämätäkseen valkoisia vainoojiaan. Lopulta mies tulee vetäneeksi koko joukkion mukaan sota-ajan seikkailuun.

Ainut asia, mitä tästä voi sanoa on, että kyseessä on jälleen hienosti eteenpäin rullaava simppeli ja helposti kenen tahansa seurattavissa oleva tarina ilman turhaa rönsyilyä ja naamalle lätkäistyä tökeröä propagandaa. Harmittavasti niiden mukana on menty heittämään lapsena pesuveden mukana myös edellisen elokuvan kamerakokeilut, mutta vähätpä niistä.

Kaikkein viihdyttävintä antia The Last Attractionissa ovat hauskat esiintymisjaksot, jotka on ilmeisesti toteutettukin ihan oikeilla atleeteilla vähän Lev Kuleshovin sirkukseen sijoittuvan Dva-Buldi-Dvan tyyliin - joka muuten tehtiinkin samoihin aikoihin tämän kanssa. Toinen äärimmäisen lystikäs puoli on tämän viimeiset 10-20 minuuttia kun kuviin astuu vielä puna-armeijan ratsuväkikin vauhdikkaassa finaalissa.

Näiden lisäksi mainittava vielä klassisen hieno loppu, jossa esiintyjien vankkuri valuu levollisesti ruudun pimetessä yhä kauemmas katsojasta, edessä siintävään metsikköön. En tiedä miksi, mutta jostain syystä pidin tämän viimeisistä kuvista.

Eihän tästä nyt kuitenkaan taaskaan mitään veret seisauttavan elämää suurempia elämyksiä ja kohahduksia taatusti kukaan saa, mutta erittäin katsottava, kaikin puolin hyvin toteutettu ja ainakin kerran viihdyttävä neuvostoelokuvan vähäisempi teos on kuitenkin jälleen kerran kyseessä.

rating 70,000

01.06.2018 klo 23:02

Rjazanin naiset

Kaikenlaisten eeppisten propagandatuotosten ja nimiohjaajien varjossa Neuvostoliitossa kukki vähän pienemmässä mittakaavassa myös tällainen pienten ja sievien, kommunismin ilosanomasta vapaiden draamojen genre, josta useimma eivät varmaan ole nykyään koskaan kuullutkaan sen enempää Olga Preobrazhenskayasta, yhdestä Venäjän ja Neuvostoliiton ensimmäisistä naisohjaajistakaan. Preobrazhenskayahan aloittikin uransa jo kauan ennen vallankumousta ja hänen uralleen mahtuu montakin todella mielenkiintoista teosta.

Rjazanin naiset on nimensä mukaisesti Rjazanin maaseudulle vuoteen 1914 sijoittuva tarina paikallisen talonpojan tyttären ja vauraan talon pojan romanttisesta suhteesta ja tragediasta, joka seuraa nuoren vaimon jouduttua toisen miehen raiskaamaksi ja tämän synnytettyä väkisinmakaajalleen lapsen.

Kuten sanottua, tässä elokuvassa ei ole riviäkään propagandaa, sillä tätä pidettiin sen verran vähempiarvoisena teoksena ettei asialla ollut päättäville tahoille merkitystä. Sen vuoksi tämä ehkä tuntuukin kestäneen huomattavasti paremmin aikaa kuin moni muu aikansa propagandahenkisempi tuotos.

Yllättäen tämä on pienimuotoisuudestaan huolimatta myös ihan laadukas elokuva. Kaikenlaisten vauhdikkaiden vallankumousjaksojen puuttuminen luonnollisesti tarkoittaa, ettei tässä nähdä ollenkaan klassista montaasia ja räjähtävää toimintaa vaan pääpaino on yksinkertaisessa maalaisdraamassa - joka myös toimii varsin hyvin.

Ehkä lähimmäksi tunnetumpien teosten kokeellisuutta päästään erilaisia kansanjuhlia kuvaavissa kohtauksissa, joissa kamera on asetettu välistä keinuun ja välistä karuselliin, milloin keikkuen ees taas, milloin pyörien veikeästi ympyrää. Nämä kyseiset kohtaukset ovat koko Rjazanin naisten muistettavinta antia.

Eihän tässä nyt kai mistään uudesta Panssarilaiva Potemkinista puhuta, mutta väitän että tästä osaa nauttia helposti kuka tahansa muu mykkäelokuvia huvikseen katsova siinä missä itsekin. Ei ikimuistoinen mestari- tai merkkiteos, mutta hyvä elokuva kuitenkin.

rating 70,000

01.06.2018 klo 16:27

Grieshuusin tarina

Kauniisti sanottuna erilaiset pienet ja sievät kamaridraamat ovat alkaneet jo vähän tympimään. Viimeisestä viidestä, kuudesta katsotusta elokuvasta lähes jokainen on ollut turhan vaatimaton ja pieni, yleensä kolmiodraama ja sijoitettuna yhteen ainoaan pieneen huoneeseen. Nyt maistuu suurieleisyys, eeppisyys ja komeat lavasteet. Nyt maistuu sellainen klassikkoelokuva kuin Grieshuusin tarina.

1700-luvun Pohjois-Saksassa, feodaalisen Grieshuusin suvun kaksi vesaa, Heinrich ja Detlev ovat riidoissa isänsä sekä sukunsa nimestä ja suuresta omaisuudesta. Heinrich on rakastunut alempisäätyiseen naiseen, joka kuitenkin kuolee lapsivuoteella jättäen jälkeensä terveen poikalapsen, tulevan Grieshuusin talon perillisen.

En halua lähteä spoilaamaan liikaa, mutta kyseessä on taatusti shakespearemäisin tarina jota koskaan kirjoitettu alkaen veljessurmista, kuolleiden perheenjäsenten aaveista ja aatelissuvun kunniasta. Grieshuusissa taitaakin olla yksi vuosikymmenen hienoimmista mykkäelokuvan käsikirjoituksista, joita olen toistaiseksi nähnyt.

Itse elokuva onkin isolla rahalla ja aikansa parhaimmilla tekijöillä tuotettua, komeampaakin komeampaa studioeepposta sellaisella otteella johon vain saksalaiset tekijämiehet pystyvät, mutta ilman useita muita aikansa eepoksia vaivannutta turhaa teatraalisuutta. Suuresta osasta aikansa muista historiallisista suurteoksista Grieshuusin erottaa lopullisesti aikansa lahjakkaimpiin kuvaajiin kuuluneen Fritz Arno Wagnerin pettämätön työjälki, joka tässä onnistuu puhaltamaan Neubabelsburgin parhaiden voimien kokoamiin mahtipontisiin lavastuksiin aivan omanlaistaan eloa ilman turhaa kikkailua ja näpertelyä.

Tähän päälle vielä F.W. Murnau -säätiön totutun ensiluokkainen teräväpiirtotasoinen restaurointi ja siihen saumattomasti yhdistyvä taustamusiikki, ja puhutaan jo yhdestä aikamme hienoimmista mykistä saksalaiselämyksistä.

Näin tietysti yhtään Arthur von Gerlachin lahjakkuutta unohtamatta. Miestähän pidettiinkin aikoinaan Fritz Langin ja F.W. Murnaun veroisena taiturina, mutta ohjaaja sattui menehtymään harmittavan nuorena vain neljän elokuvan jälkeen, joista tämä oli viimeinen.

Grieshuusin tarina on komea, komea elokuva ja yksi saksalaisen mykkäelokuvan hienoimmista, mutta harmittavasti myös niitä aliarvostetuimmista saavutuksista. Toisin kuin usemmat muut tunnetummat tapaukset, tästä ei taida olla kovinkaan yleisesti saatavilla olevia isompia julkaisuja eikä tätä yleensä taideta sen enempää mainitakaan missään aihetta sivuavissa keskusteluissa tai kirjoitelmissa. Tiedä mistään festarinäytöksistäkään.

Se on mielestäni huutava väärys, sillä kyseessä on vähintäänkin ajaton klassikkotason elokuva, joka jokaisen aiheesta kiinnostuneen pitäisi nähdä elämässään vähintään kerran.

rating 90,000

01.06.2018 klo 15:09

Nju

Saksalaisia mykkäelokuvia sarjana katsoessa on pakosti alkanut tuntumaan, että siitäkin huolimatta että maan varhainen elokuvatuotanto liitetään yleensä kauhuelokuviin, on suurin osa kuitenkin joko klassisia katuelokuvia, joissa seurataan tavallisen kansan ajatumista synnin syövereihin tai sitten tällaisia "kammerspielejä" eli lähes kokonaan yhteen huoneeseen sijoitettuja kamaridraamoja. Näitä on oikeasti tehty ihan järjettömiä määriä.

Njukin on kammerspiele, varsin perinteinen tarina aviokriisistä ja kolmiodraamasta. Nju on rakkaudettomassa avioliitossa Emil Janningsin esittämän tukevan porvarin kanssa, jolta ei kuitenkaa saa kaipaamaansa huomiota. Kaikki muuttuu kun kuvioon astuu Conrad Veidtin esittämä luiseva runoilija, joka kiilaa vanhan isännän avioliiton karille ja vie emännän mennessään.

Tietty perinteisyys ja perinnetietoisuus ulottuu toki tarinaa pidemmälle, aina simppeliin tekniseen puoleen asti. Enin osa Njusta on varsin tavanomaista 20-luvun alun mykkää elokuvaa, mutta aina välillä Paul Czinner keksii käyttää yksinkertaisia ja vähäeleisiä kikkoja tarinansa kuljettamisessa. Eräässä kohtaa esimerkiksi todetaan vanhan kansan uskomuksen mukaaan sikaria polttavien miesten vaimojen olevan uskottomia, mitä seuraavassa kohtauksessa isäntä poltteleekin jo sikaria.

Loppupuolella nähdään lisäksi nätti kohta, jossa peili näyttää katsojalle erään hahmon tulevaisuuden toisen kertomana. Täysin vastaavaa en muista ihan vähään aikaan nähneenikään.

Nju on ainakin omasta mielestäni näinkin vanhanaikaiseksi elokuvaksi hyvinkin onnistunut tapaus; sen draama toimii, näyttelijät ovat erinomaisia ja jo aiemmin mainitut pienet älynväläykset yksinään riittävät pitämään koko juttua jotenkuten tuoreena ja omaleimaisena miljoonan muun kammerspielen joukossa.

Kannattaako Nju siis katsoa? Kyllä kait, ainakin jos tällaisista elokuvista ylipäänsä pitää eikä vielä ole saanut kammerspieleistä täydellistä ähkyä.

rating 80,000

01.06.2018 klo 03:39

rating 40,000

31.05.2018 klo 23:24

rating 80,000

31.05.2018 klo 17:45

Kaamea häälahja

!muP

Otetaanpa vielä hetkeksi komento takaisin kun tämä henki vielä pihisee ja veri on vettä sakeampaa. Hintertreppen hienous vaati katsomaan tähän väliin omalla riskillä vielä kolmannenkin saksalaisen mykkäelokuvan, varmuuden vuoksi vielä taatulta laatukynäilijältä nimeltä Carl Mayer. Joskohan tällä kertaa onnistaa?

Kaamean häälahjan tarina kertoo nuoresta piiasta, joka odottaa lasta rikkaalle nuorelle miehelle. Varakkaan koijarin täti ei halua sukulaispoikaansa köyhän naisen matkaan ja järjestää raivaa tämän siksi pois tieltään saadakseen neitosen häädettyä Torgus-nimisen arkunrakentajan majaan. Joissain maissa tämä tunnetaankin nimellä "Torgus".

Kuulostaa lupaavan kamarielokuvamaiselta juonelta, joten siinä suhteessa ollaan jo oikeilla jäljilla. Harmittavasti itse tarina ei vain ole kauhean kaksinen ja koko jutun konflikti tuntuu loppujen lopuksi kovin heppoiselta. Tähän päälle varsin keskinkertainen näyttelijätyöskentely ja tavanomainen tekninen toteutus ja liikutaan jo lähellä Dantonin unohdettavuutta - muttei kuitenkaan aivan.

Kaamean häälahjan kuvaus ja ekspressionistisia vaikutteita säteilevä lavastus ovat kuitenkin siinä määrin ettei tätä Dantonin veroiseksi unilääkkeeksi viitsi laskea.

Siinä se lyhykäisyydessään es äniiS. Ei kovinkaan kaksinen, käsikirjoittajaansa nimettömämmällä castilla varustettu bulkki-saksalainen kinematografinen melodraama-munkki. Kunpa tästä voisikin sanoa kyseessä olevan unohtumattoman klassikon, mutta kun se on vain niin kamalan unohdettava että unohdin jo itsekin mistä oikein olinkaan kirjoittamassa.

rating 50,000

31.05.2018 klo 17:17

Danton

Hintertreppen hienouden innoittamana päätin ottaa riskin toistamiseen ja valita täysin sokkona toisen saksalaisen mykkäelokuvan. Tiedän, leikin hengelläni. Vähän kuin venäläistä rulettia pelaisi, mutta revolverin sijaan vain elokuvilla.

Dantonin tapauksessa nappi tosin napsahti. Onneksi kyse on vain elokuvasta.

Georges Danton oli yksi vapauden, veljeyden ja tasa-arvon nimeen vannoneiden ranskalaisten vallankumouksellisten johtohahmoja, joka kuitenkin lopulta joutui juonikkaan Robespierren pettämänä kannattajineen mestauslavalle.

Danton-elokuva perustuu 1800-luvulla kirjoitettuun kuuluisaan dokumentaarihenkiseen saksalaiseen näytelmään, joka kuvaa hyvinkin realistisesti tapahtumien kulkua ja päähenkilön surmaa. Kyseistä näytelmää esitetään ilmeisesti vieläkin toisinaan Euroopassa.

Mutta elokuva itse on kuiva ja tylsä kuin olla voi. Tässä ei oikeastaan nähdä mitään aikakautensa aivan perustekniikoita ihmeempiä tehokeinoja vaan koko homma koostuu lähinnä hienoihin hepeniin puettujen aikansa niminäytttelijöiden tyhjästä patsastelusta ilman kaksistakaan tunnetta.

Danton on suoraan sanottuna harvinaisen tylsä ja tyhjänpäiväinen elokuva. Ehkä jonkun Ernst Lubitschin käsissä tästä olisi voinut saadakin jotain, mutta jälkiviisastelu, my balls.

Unohdettavaa ja unettavaa tylsistelyä, pölyttynyttä pöllöilyä. Siinä se. Pum!

rating 40,000

31.05.2018 klo 14:34

rating 90,000

31.05.2018 klo 02:59

Vaihdokas

Ylen huvittuneeksi koin mieleni kun huomasin vanhoja suomalaisia mykkäelokuvia selatessani ainakin yhden olevan alle 16-vuotiailta kielletty yhä meidänkin aikanamme. Kyseessä ei vielä ole edes kauhu- tai toimintaelokuva tai seksiä ja väkivaltaa sisältävä eksploitaatiopätkä.vaan silkka vanhan ajan melodraama

En tiedä teistä, mutta olihan tämä aivan pakko katsoa ihan vain nähdäkseen minkälainen hardcore-suomiromantiikka mummoja ja vaareja niin tässä maassa järkyttää.

Oras on tehdaskaupungin työläisyhteisössä puuhasteleva äkkipikainen nuori mies, joka kerta toisensa jälkeen on törmäyskurssilla paikallisen tehtaanomistajan, Herra Lumialan kanssa. Lumialan frouvalla on vielä salainen toisen miehen kanssa nuoruudessa saatu avioton lapsi, jonka silloinen neiti antoi adoptioon naapurin lapsensa menettäneelle frouvalle...

Mikäli edellinen ei vielä tuonut isointa ongelmaa ilmi, niin kyseessä on äärimmäisen ennalta-arvattava elokuva, mitä ei edelleenkään edesauta muun Selma Anttilan näytelmään perustuvan tekstin ja dialogin melkoinen puisevuus yhdistettynä etenkin Oraksen mielitettyä esittävän Birgit Hästeskon häiritsevän yliampuvaan elehtimiseen.

Orasta muuten esittää tuleva ohjaaja Ilmari Unho - ja hyvin esittääkin. Oraksen lopussa kokema henkinen piina taitaa olla parasta koko elokuvassa. Samaisen episodin itsemurhakohtaus lienee ollut aikoinaan jotain todella rankkaa vaikkei se lopulta kuolemaan johdakaan.

Vaihdokas ei ainakaan omasta mielestäni lukeudu sen enempää Teuvo Puron kuin suomalaisen mykkäelokuvankaan suuriin tapauksiin. Perustavanlaatuisena ongelmana itse näen tapahtumien siirtämisen maalta ja luonnon helmasta tehdaskaupunkiin, mikä jo lähtökohtaisesti vei tästä ne parhaat paukut eli Puron taatun hienot luontokuvat sikseen.

Ilmestyessään tämä ei varsinaisesti ollut kovinkaan kaksinen menestys ja Teuvokin vaihtoi tämän myötä sovinnolla alaa. Ilmeisesti mies koki jo antaneensa kaikkensa elokuvalle ja parhaiden päiviensä taiteenlajin parissa jo menneen. Jos miettii tämän ilmestyneen muutenkin mykän elokuvan viimeisinä vuosina, jolloin siirtymä äänielokuvan pariin oli maailmalla jo alkanut, ei mykkäelokuvan parissa uransa tehneen miehen päätös panna pillejä pussiin tunnu jälkikäteen kovinkaan yllättävältä.

rating 40,000

31.05.2018 klo 00:11

Koskenlaskijan morsian

Erkki Karun Koskenlaskijan morsian on kotimaisen elokuvan klassikko, jonka jokainen vähänkään kotimaista elokuvaa seurannut tunnistaa vähintään nimeltään. Aikoinaanhan tämä oli Suomen siihenastisen elokuvahistorian suurin menestys ja tätä myytiinkin kymmeniin maihin ympäri maailmaa, tämän ensi-ilta jo yksinään oli niin suuri tapahtuma että silloinen pääministerikin saapui paikalle.

Toisin sanoen Koskenlaskijan morsianta katsoessa hattu on ja pysyy poissa päästä, vaikka sitten pelkästään kunnioituksesta merkkiteosta kohtaan.

Harmittavasti itse elokuva ei vain kauniisti sanottuna ole kestänyt kauhean hyvin aikaa. Sanotaan vaikka näin: Koskenlaskijan morsian on pioneerielokuva, monessa mielessä ensimmäinen laatuaan Suomessa. Käytännössä tämä tarkoittaa, ettei tekijöillä vielä ollut kovinkaan paljoa kokemusta elokuvien tekemisestä ja sen myös toisinaan huomaa.

Erkki Karulle tämä oli esimerkiksi ensimmäinen täyspitkä elokuva ja vaikka tästä selvästi löytää kuvakokojen käytön ja muun peruskerronnan suhteen yhtäläisyyksiä samana vuonna tehtyyn hienoon ja kotimaisittain poikkeuksellisen innovatiiviseen Nummisuutareihin.

Mutta hyi minua! Unohdin vallan juonireferaatin. Koskenlaskijan morsian on vanhaa suomalaista maalaisdraamaa ja tukkilaisromantiikkaa par excellence. Tarinan tapahtumat sijoittuvat tornionjokilaaksoon, vanhoilliseen kristilliseen yhteisöön. Paloniemen ja Nuottaniemen isännillä on kaunaa kauan sitten sattuneen onnettomuuden vuoksi. Samaan aikaan Paloniemen isäntä haluaisi naittaa poikansa Nuottaniemen tyttärelle, mutta neidolla on jo toinen. Lopulta tapahtumat johtavat onnettomuuteen koskella.

Kuten jo sanoin, Koskenlaskijanmorsian kärsii pahasti pioneeritaudista: se on perustavalla tavalla hyvin puisevahko hyvästä kuvauksesta huolimatta ja ensikertalaisista koostuuvat, kemiattomat näyttelijät tuntuvat lähinnä patsastelevan kohtauksesta toiseen ilman kaksista tunteen paloa.

Koskenlaskijan morsiamen todellinen tähti on kuitenkin lopun koskenlaskukohtaus, joka luonnollisesti kuvattiin aidossa koskessa ilman erikoistehosteita ja typereitä vaijereita, vieläpä siihen aikaan poikkeuksellisesti peräti kuuden kameran kameran voimin. Jos tässä elokuvassa yksi unohtumaton kohtaus löytyy, niin tämä.

Loppujen lopuksi Erkki Karun Koskenlaskijan morsian ei ainakaan itseeni tehnyt kovinkaan kaksista vaikutusta. Suurin syy tälle lienee, että menin ahneuksissani katsomaan ohjaajan mestarillisen magnum opuksen juuri ennen tätä sen sijaan että olisin edennyt kronologisessa järjestyksessä. Tällaisenä Koskenlaskijan morsian näyttäytyy itselleni lähinnä lahjakkaan visionäärin lupaavana, mutta hienoista valopilkuista huolimatta harmittavan tyhjäksi jäävänä pioneerityönä.

rating 50,000

30.05.2018 klo 16:01

Osakan elegia

Niin kuin sanonta kuuluu, ei kahta kolmatta. Tätä ennen Kenji Mizoguchi oli tuskaillut kahden epäonnistuneen, jotakuinkin kaikista varhaisen äänielokuvan ongelman kanssa painineesta teoksesta. Luonnollisesti kolmannesta varmasti odottaisi vähintään samanlaista epäonnistumista kuin kaksi edellistä.

Näin ei kuitenkaan ole.

Osakan elegia nimittäin lasketaan nykyään yhdeksi ohjaajan uran merkittävimmistä ja parhaista elokuvista - teokseksi, jolla kaikki oleellinen napsaht vihdoini kerralla kuosiinsa.

Tälläkin kertaa tarina kertoo nuoresta, aikansa naistähden Isuzu Yamadan esittämästä puhelinoperaattorista, joka ryhtyy rikkaan miehen rakastajattareksi sievoisesta rahasummasta. Suhde katkeaa, kun pari jää kiinni, mutta rahan makuun päässyt nuori nainen alkaa pyörittää miehiä sormiensä ympäri ja maksattaa näillä veljensä ja isänsä velkoja.

Oi kyllä, temaattisessa mielessä tässä on kaikki oleellinen, mitä Kenji Mizoguchin elokuvilta voi koskaan kaivata: keskiössä on jälleen vahva, mutta traaginen naishahmo heikkojen ja pelkurimaisten miesten pyörittämässä maailmassa. Raha on jälleen avain ihmisten onneen ja tuhoon, ja lopussa nuoren naisen teko syöksee koko perheen häpeään.

Omasta mielestäni tarina on vahvin osa-alue Osakan elegiassa. Ja miksei olisi? Onhan tämä sentään Kenji Mizoguchin yhdessä tulevien klassikkoteostensa luottokirjoittajan Yoshikata Yodan ensimmäinen yhteistyö. Selvästi kaksikko oli asian ytimessä jo aivan alusta asti.

Mutta kuvausmielessäkään tämä ei oikeasti jää hiukkaakaan jälkeen klassisesta Mizoguchi-tyylistä: suurin osa elokuvasta on lähinnä kaukaa, pitkillä ja hitailla, mutta hyvin sommitelluilla ja suunnitelluilla otoilla kuvattua draamaa. Koko elokuvassa on vain ja ainoastaan yksi lähikuva. Moni pitää tällaista kuvaustyyliä pelkästään vanhanaikaisena, mutta itseäni se ei häirinnyt pätkääkään.

Osakan elegia on toisin sanoen Mizoguchin voitokas paluu vaikean siirtymävaiheen jälkeen. Monessa lähteessä tätä koetetaan nostaa jopa Ugetsun ja Lääninherra Sanshon tasolle, mutta omasta mielestäni kyseiset kehut ovat lähinnä ylimitoitettuja. Mitään erityisen huonoa tässäkään ei toki ole, mutta Mizoguchi pystyy parhaimmillaan vieläkin parempaan.

rating 80,000

30.05.2018 klo 02:54

rating 90,000

30.05.2018 klo 00:29

Noidan kirot

Itse ainakin pidin Noidan kiroista. Omasta mielestäni kyseessä on jälleen laadukas, muttei suinkaan täydellinen kotimainen kinografinen näytelmä. Sen alun noitajutun jättämällä kokonaan pois tästä olisi saanut oikeasti erinomaisen pohjalaisen kostojännärin, mutta jälkiviisaus on jälkiviisautta.

rating 70,000

29.05.2018 klo 15:27

Oyuki, the Madonna

Äänielokuvaan siirtyminen ei sujunut Kenji Mizoguchilta juurikaan sen paremmin kuin suurimmalta osalta muitakaan elokuvantekijöitä, vaan loistokas mykän elokuvan kerronta heitettiin turhaan kerrallla menemään uuden tekniikan tieltä ja lopputulos, Poppies, oli pelkästään kuiva ja pökkelö melodraama ilman minkäänlaista annettavaa nyky-yleisöllä.

Onneksi ohjaaja kuitenkin sai pakettinsa koottua jälleen yhteen ja vanhan yhdistettyä uuteen tunnetusti hyvällä menestyksellä. Kenji Mizoguchihan oli tiettävästi hyvin kilpailuhenkinen ihminen ja miestä ajoi siksi valtava halu olla alallaan paras ja askelen muiden edellä, mitä hän sitten lopulta olikin.

Oyuki the Madonna ei tosin lukeudu sen enempää niihin "parhaisiin" kuin onnistuneempiinkaan Mizoguchin elokuviin, vaan käytännössä jatkaa edellisen tahmailua harmittavan uskollisesti.

Tällä kertaa tarina perustuu ainakin osittain Guy de Maupassantin romaaniin. Eletään sisällissodan aikaa ja joukko porvareita joutuu lähtemään pakosalle kotikylästään kahden prostituoidun kanssa. Matkan varrella heidän vankkurinsa joutuu kuitenkin hyökkäyksen kohteeksi, mistä selvitään luonnollisesti naiset uhraamalla. Turmeltuneet rikkaat, autuaat köyhät ym.

Ei tästä kyllä ole nykypäivänä enää iloa oikein muille kuin kovimmille Mizoguchi-fanaatikoille, joille miehen perinteisten teemojen käsittely ja tulkinta tuottaa parhaat kiksit. Teknisesti tässä ei oikein ole mitään sen ihmeempää kirjoitettavaa.

Oyuki kuuluu laadullisesti samaan sarjaan Miyamoto Musashin ja Poppiesin kanssa: suositellaan vain kaikkein innokkaimmille Mizoguchi-miehille. Onneksi tästä on suunta vain ylöspäin.

rating 50,000

29.05.2018 klo 02:58

Pirstaleita

Syrjäisessä alakuloisessa vuoristossa, kaukana muusta ihmisasutuksesta elää vanha ratavartija perheineen työtään tehden. Eräänä päivänä isäntä saa sähkeen tarkastajan saapumisesta asumaan väliaikaisesti perheen matalaan majaan. Tapahtumat johtavat kuitenkin tragediaan kun vieras mies houkuttelee perheen tyttären sänkyynsä.

Tämä saattaa kuulostaa ehkä vähän omituiselta minun suustani, mutta Sirpaleita... on oikeasti pahuksen hyvä pienoisdraama. Tai ei, ei hyvä vaan suorastaan loistava elokuva millä tahansa mittarilla. Tapahtumat ovat pieniä ja merkitseviä, mutta draaman mittakaava ei todellisuudessa syö tippakaan elokuvan tehoista.

Suurin syy tämän toimivuudelle on hieno käsikirjoitus yhdistettynä Lupu Pickin tekoaikaan äärimmäisen moderniin ja ennakkoluulottomaan kerrontaan. Vaikka liikkuvan kameran käyttö popularisoitiin vasta vuosia myöhemmin, sitä nähdään jo toisinaan tässäkin täysin moitteettomasti sovellettuna.

Lisäksi samoin kuin esim. vuosia myöhemmin ilmestynyt F.W. Murnaun klassinen Viimeinen mies, tämäkin on suunniteltu alusta loppuun siten ettei koko elokuvassa käytännössä tarvita riviäkään dialogia vaan kaikki olennainen selviää kuvista itsestään. Tekoaikaan tällainen oli todella vallankumouksellista.

Sirpaleita on erinomaista tekoa; hieno, synkkä melodraama. Mutta mitäpä muuta se voisikaan olla? Sirpaleet on Carl Mayerin, yhden vuosikymmenen johtavan saksalaisen käsikirjoittajan tekosia - saman miehen, joka käsikirjoitti Caligarin kabinetin, Viimeisen miehen ja Auringonnousun.

Sirpaleita on hyvää jatkoa Meyerin voittoputkelle, vaikka vieläkin on varaa parantaa.

rating 80,000

29.05.2018 klo 01:19

Verihäät Turinissa

Miksi tytöt aina rakastuu pahoihin poikiin?

Sitä sietää miettiä myös tätä elokuvaa katsellessa. Kyseessä nimittäin on juurikin aiheen ympärillä pyörivä saksalainen melodraama aikansa ja tekomaansa nimekkäimmillä mahdollisilla näyttelijöillä, Asta Nielsenillä ja Paul Wegenerillä kuorrutettuna.

Paljon puhuttu tarina sijoittuu "Turiniin" eli Torinoon määrittelemättömän kauas menneisyyteen. Vallankumoukselliset riehuvat kaupungin kaduilla ja Octavius - joukkion johtaja - jää virkavallan hoiteisiin. Äveriään pormestarin tytär on kuitenkin iskenyt huligaaniin silmänsä ja päättää mennä tämän kanssa naimisiin saadakseen nuoren miehen vankilasta vapauteen. Homma ei kuitenkaan mene ihan putkeen ja tarina päättyy kyyneliin.

En tiedä johtuiko vain näkemäni printin huonosta kunnosta vai onko kyseessä joku tyylikeino, mutta Vanina on hyvin pimeä elokuva, jonka suurin osa tuntuu sijoittuvankin niin pimeisiin huoneisiin ja kamareihin, ettei tapahtumista aina meinaa saada täysin selkoa.

Parasta mitä tästä juurikin irti saa, ovat hienot näyttelijäsuoritukset tarinan traagista rakastajatarta esittävältä Asta Nielseniltä sekä aivan etenkin tämän isää näyttelevältä Paul Wegeneriltä - joka tässä näyttää vielä Golemiakin hurjemmalta ilmestykseltä. Väitänkin, että seuraavien päivien ja viikkojen jälkeen päällimmäisenä tästä todennäköisesti jääneekin nimenomaan Wegenerin uhkaava läsnäolo ja persoona.

Vanina ei kyllä ole mikään kaksinen mestariteos, mutta kyllä tämän nyt lämpimikseen katsoo siinä missä suurimman osan muistakin saksalaisista mykistä. Jos kaikista maailman elokuvista vain pienen prosentin murto-osan voi tavalla tai toisella sanoa oikeasti jäävän mieleen muhimaan, tämä saattaa itselläni saada juurikin sen kunnian pelkästään jo Wegenerin vuoksi.

rating 60,000

Edellinen sivu | 1 2 3 4 5 6 7 8 9 ... 20 | Seuraava sivu