Brutus

Brutus

Käyttäjä, 34 fania

Oma statistiikka: Elokuvien kommentit (808)

24.06.2018 klo 02:16

Haihtuvat kuvitelmat

Kihachi ja Jiro ovat kaksi tokiolaista vähävaraista panimotyöläistä. Ensimmäinen on laiskanpulskea yksinhuoltajaisä ja leskimies, joka elää kouluikäisen poikansa kanssa suurkaupungin laitamilla, vähävaraisten työläisten asuttamissa kortteleissa. Kerran kaksikko sattuu törmäämään kodittomaan nuoreen naiseen, johon Kihachi lopulta rakastuu ja jolle tämä myös varaa yösijan erään ystävänsä luota. Vanhan miehen toiveet vihille pääsystä eivät kuitenkaan toteudu toivotulla tavalla ja suhteet poikaankin alkavat lopulta reistailla pahemman kerran...

Muutaman laihemman tuotoksen jälkeen Yasujiro Ozu palasi jälleen jo pariin otteeseen menestyksellä koetetun konseptinsa, yksinkertaisen realistisen perhedraaman pariin. Tämä on samalla peräti Ozun uran 30. pitkä elokuva, joten mies oli jo tässä vaiheessa vähintäänkin kokenut veteraani ja ammattilainen vaikka ne suurimmat maailmanmenestykset vasta sodan jälkeen tulivatkin.

Ja kuinka laadukasta jälkeä Haihtuvat kuvitelmat onkaan! Kyseessä taitaa olla Synnyin, mutta... -elokuvan jälkeen järjestyksessä toinen Ozun elokuva, jota voi sanoa jäljittelemättömästi ohjaajansa näköiseksi teokseksi. Tässä vaiheessa mies hioi vielä tyyliään entisestään tutumpaan suuntaan mm. jättäen edellisen yhteiskuntakritiikinkin monien aikalaisten pettymykseksi sikseen. Periaatteessa koko ohjaajan myöhempi perustyökalupakki oli lähes täysin kasassa jo tässä vaiheessa ja Ozu myös pysyi tälle hyväksi havaitsemalleen tyylile äärimmäisen uskollisena uransa loppuun asti.

Oikeastaan Haihtuvat kuvitelmat voi juonellisestikin jakaa kahteen osaan, joista ensimmäinen kuvaa Kihahchin romanttista sotkua ja jälkimmäinen isän ja pojan suhdetta - yhtä Ozun suosikkiaiheista. Ohjaaja itse oli äitinsä poika 10-vuotiaasta lähtien ja mies onkin monissa elokuvissaan ammentanut aineksia omasta vaikeasta isäsuhteestaan.

Tiettävästi moni kohtaus ja käänne tässäkin on oikeasti enemmän tai vähemmän peräisin tekijänsä omasta lapsuudesta. Kaikista Ozun isäsuhdetta kuvaavista elokuvista (tämän lisäksi ainakin Synnyin, mutta..., There Was a Father ja A Story of Floating Weeds remakeineen etc) tämä taitaa kuitenkin olla kaikkein optimistisin ja iloisin, onhan tässä tavallaan onnellinen loppukin.

Tietenkään unohtamatta mainita erikseen hurmaavalla hymyllä siunatun Takeshi Sakamoton erinomaista roolisuoritusta yksinhuoltajaisänä sekä Tomio Aokia tämän poikana. Loistavaa jälkeä.

Jos pitäisi lähteä arvioimaan mistä alkoi koko myöhemmän Ozun lähes katkeamaton tunnistettava perhedraamojen klassikkoputki, itse asettaisin lähtöpisteeksi tämän elokuvan. Haihtuvat kuvitelmat ei ole vielä edes Ozun viimeinen mykkäelokuva, mutta jo tässä vaiheessa kaikki olennainen pienimpiä yksityiskohtia myöden alkoi olla jo täysin kuosissaan. Laadusta sen myös huomaa.

rating 90,000

23.06.2018 klo 20:11

Cities and Years

Vielä yksi obskuuri ja unohdettu neuvostoliittolainen tälle päivälle. Tämänkertaisen elokuvan on ohjannut kaveri nimeltä Jevgeni Tshervjakov, suurelle yleisölle tuntemattomampia kyseiseltä ilmansuunnalta tulleita laatuohjaajia. Löytämäni yleensä luotettavan venäläisen lähteen mukaan tämän pitäis olla ainut meidän päiviimme asti säilynyt ohjaajan teos, mutta leffanörttinä tiedän varmuudella ettei väite pidä paikkaansa ollenkaan, sillä samaisen tekijämiehen ohjaaman The Poet and the Tsarin tulin nimittäin arvostelleeksi jo pari viikkoa sitten.

Cities and Years on tarina venäläisestä taiteilijasta, joka joutuu elokuvan alussa isänmaallisten saksalaisten porvarien vihan kohteeksi kotimaansa vuoksi, mutta tulee sillä kertaa erään sikäläisen miehen pelastamaksi. Myöhemmin samainen parivaljakko kohtaa sotatantereilla saksalaisen jouduttua venäläisten bolshevikkien vangiksi. Taiteilija päättää auttaa ystävänsä pakoon, mutta joutuu maksamaan teostaan kovan hinnan.

Kauniin rehellisesti sanottuna tämä taitaa olla jälleen näitä kliseisempiä ja keskinkertaisempia neuvostolaisia, niitä sellaisia elokuvia joissa ei oikein ole minkäänlaista erityistä persoonallisuutta tai henkeä, että ne jäisivät mitenkään erityisesti mieleen. Tästä esimerkiksi parinkymmentä minuuttia katsomisen jälkeen käteen jäi vain Imperiumin sirpaleen tyylikkäitä sotakohtauksia muistuttavat vastaavat sekä kolme sekuntia keskeltä ihastuttanut komea montaasileikkaus.

Tässä elokuvassa ei vain oikein ole mitään, mistä kirjoittaa tai mistä puhua. Cities and Years on vain unohdettava, stereotyyppinen neuvostoliittolainen mykkäelokuva. Tiettävästi tästä puuttuukin vielä ainakin kahden kelan (n. 20-25 min) edestä materiaalia, jonka pitäisi kattaa kokonainen romanttinen sivujuoni ja jonka puuttumisen vuoksi tämä todennäköisesti tuntuu vieläkin kuivemmalta ja tunteettoman rutiininomaiselta bulkkielokuvalta.

Cities and Years jättää kansankielellä sanottuna kylmäksi. Ei säväytä, ei jää mieleen, ei inspiroi. Ei mitään.

rating 40,000

23.06.2018 klo 03:55

Pyshka

Ranskan–Preussin sodan keskellä vuonna 1870 joukko kauppiaita, tehtaanomistajia, oppineita ja nunnia ovat matkalla hevosten vetämillä postivaunuilla Rouenista Le Havreen. Matkan varrella iloinen joukko törmää omien rattaidensa kanssa jumiin jääneeseen ilotyttöön, joka niinikään on matkalla samaiseen määränpäähän muun seurueen kanssa.

Postivaunussa mukaan otettu matkalainen herättää kuitenkin herraskaisessa väessä paheksuntaa ja tätä aletaankin kutsua ivallisesti "Rasvapalloksi", mistä elokuvan nimikin tulee. Kaunat kuitenkin unohtuvat sukkelaan kun Rasvapallo ottaa eväänsä esiin ja matkustavaiset saavat kystä kyllä.

Matka kuitenkin keskeytyy yllättäen kun maahan tunkeutuneet preussilaiset joukot pysäyttävät postivaunun matkalaisineen ja kehuvat estävänsä näiden matkan kunnes paikallinen upseeri on saanut maata seurueeseen kuuluvan hehkeän ilotytön kanssa. Isänmaallinen ja aina niin vilpittömän rehellinen Rasvapallo luonnollisesti kieltäytyy, mutta hienostoväki päättääkin vakuuttaa tämän itsensä myymisen iloista.

Pyshka eli Rasvapallo perustuu muuten samaiseen ironisella huumorilla ilakoivan satiiriseen Guy de Maupassantin romaaniin, johon perustuvat myös Kenji Mizoguchin Oyuki the Madonna ja John Fordin Hyökkäys erämaassakin. Ihan mielenkiintoista huomata miten yhdestä kirjallisesta teoksesta voi saada niin erilaisia filmatisointeja aikaiseksi.

Mutta takaisin elokuvaan. Rasvapalloa on perinteisesti pidetty viimeisenä todella merkittävänä neuvostoliittolaisena mykkäelokuva ja tuotantoarvot ovatkin selvästi olleet tässä keskivertoa korkeammat. Tarina on yksinkertainen ja sen tapahtumatkin käytännössä sijoittuvat järjestään joko postivaunuihin tai majataloon, mutta kahden puutetta on korvattu pikkutarkalla puvustuksella ja harvinaisen komealla, oman aikansa mittapuullakin erittäin korkeatasoisella kuvaksella.

Tämän kohdalla kannattaa kuitenkin huomata, että Neuvostoliiton elokuvapiireissä käytiin 30-luvun alussa valtava tyylillinen puhdistus kaikesta "porvarillisesta" kokeellisuudesta ja taiteesta taiteen vuoksi -asenteesta, joten tämä on jo pelkästään siksi myöhäiskauden mykkäelokuvaksi äärimmäisen pelkistetty ja ehkä jo vähän karukin ilmestys. Toisaalta tässä nähdään myös poikkeuksellisen vähäeleistä ja yllättävänkin nokkelaa ironista huumoria jonkun Luis Buñuelin myöhempien leffojen tapaan, joten ei Pyshka silläkään saraslla täysin tyhjin käsin kuitenkaan jätä.

Ihan mielenkiintoisena tarinana tämä aiheutti ilmestymisaikanaan pienen kohun tai skandaalin, sillä tätä pidettiin kotimaassaan syystä tai toisesta maalaisille sopimattomana elokuvana. Äänitekniikka oli vielä pitkään erittäin kallista ja hankalaa käyttää, joten suuressa osassa Neuvostoliittoa ja erityisesti suurten kaupunkien ulkopuolella näytettiin pääasiassa mykkiä elokuvia vielä vuosikymmen niiden tuotannon virallisen päättymisen (1934-35) jälkeenkin. Näin myöhään tehtyjä mykkäelokuvia pidettiinkin tähän aikaan ja vielä pitkään jälkeenkin nimenomaan takaperoisten maalaisten ja syrjäseutujen asukkaiden viihteenä.

rating 80,000

23.06.2018 klo 02:31

Yksinkertainen tapaus

Tämä elokuva onkin sitten luovan uransa huipulla olleesta kuuluisasta ohjaajastaan huolimatta jo siinä määrin harvinaisuus, ettei tästä löydy juurikaan tietoa sen vertaa että osaisi kertoa paljoakaan suoraan tämän taustoista tai juonesta. Edes äskettäin hankkimani Denise J. Youngbloodin aihetta käsittelevä kirja ei mainitse tätä kuin ohimennen nimeltä, joten kontekstin hahmottaminen on tässä tapauksessa pahuksen vaikeaa.

Mitä olen saanut nopealla tutkimuksella selville, Yksinkertainen tapaus syntyi Vsevolod Pudovkinin vastauksena kritiikkiin Myrsky yli Aasian "massojen kosiskelusta" ja tästä pitikin tulla paitsi ohjaajansa kokeellisin ja vaikeaselkoisin teos, myös miehen ensimmäinen äänielokuva, mutta massiivisten teknisten ongelmien ja kömpelön neuvostoliittolaisen ääniteknologian vuoksi viimeisestä jouduttiin lopulta luopumaan.

Yksinkertaisen tapauksen ilmestymisaikoihin poliittinen ilmasto oli kuitenkin ehtinyt jo muuttumaan ja kaikkeen kokeellisuuteen alettiin valtion taholta suhtautua äärimmäisen negatiivisesti. Kun yleisökään ei ymmärtänyt tämän kokeellista kerrontaa, ajautui Pudovkinin elokuva lopulta täydelliseen unohdukseen. Sen verran tiedän, että tätä on joskus näytetty Suomessa ehkä jonkun elokuvakerhon yksityisnäytöksessä tai festareilla, mutta tarkempia yksityiskohtia en tälle löytänyt.

Huhhuh, tulipahan taas tarinoitua. Tarina löytyy oikeasti itse elokuvastakin, mutta tekstityksen ja referaatin puutteen vuoksi saatoin ymmärtää sen myös vähän väärin. Ilmeisesti tässä on jonkinlainen yksinkertainen moralisoiva kertomus kolmesta sotavuosien toveruksesta ja myöhemmin näiden parisuhteista ja perheistä. Yksi miehistä onkin kiinnostunut toisesta naisesta, mutta kahden puun paheksunta saa miehen muuttamaan mielensä.

Rehellisesti sanottuna varsinainen juoniosuus taitaa olla tämän heikointa antia, joten ei siitä sen enempää. Koska kyseessä on kokeellinen elokuva, on kaikenlainen ylenpalttinen tyylittely tällä kertaa pääosassa ja se on kuulkaas kaunista katseltavaa se. Alussa esimerkiksi nähdään minuuttikaupalla Pudovkinin edellisestä tutulla salamannopealla sarjatulileikkauksella ja montaasilla editoitua komean räjähtävää sotaa niin ettei paremmasta väliä.

Sotakohtauksia seuraa pitkä ja samalla hengästyttävän upea jakso, jossa kuvataan elämän voittoa taistelun kuolettamasta maaperästä erilaisten kasvien ja antaumuksen runollisesti nopeutetun, hidastetun ja takaperin kuvatun vesisateen avulla. Näitä samaisia luonnoilmiöitä myös rinnastetaan elokuvan ihmissuhteisiin ja muihin elämän pieniin ilmiöihin ja sattumuksiin.

Varmasti moni tämän myöhemmin katsova on seuraavasta eri mieltä, mutta itsestäni kyseessä on ehkä Pudovkinin aliarvostetuin yksittäinen elokuva ja taatusti yksi ylenkatsotuimmista neuvostoliittolaisista mykistä noin ylipäänsä. Turhasta parisuhdehutusta saa aikamies vain päänsärkyä, mutta keskivaiheilla tuleva rohkean komea ja onnistunut kokeilu yhdistettynä vauhdikkaisiin sotakohtauksiin onnistuu ainakin omalla kohdallani paikkaamaan tarpeeksi puutteita, jotta tälle uskaltaa hyvällä omallatunnolla antaa vaikka neljä tähteä.

rating 80,000

23.06.2018 klo 01:11

Surrender

Juutalaisten tuottajien tehtailema antisemitistinen Hollywood-elokuva, jossa pääroistoksi valittiin ajan kuumin miestähti, joka ei osannut tätä tehdessään ollenkaan englantia ja jota varten ei sitten tiettävästi käytetty tulkkiakaan.

Persiillehän se meni. Erään salaliittoteorian mukaan tässä yritettiinkin vain vahingoittaa päätähden nimeä vetämällä koko homma tarkoituksella pieleen.

Legendan mukaan suurin syy Ivan Mozzuhinille käväistä Hollywoodissa olikin lähinnä korjauttaa nenäänsä plastiikkakirurgilla, joten vaikka miehen ainut amerikkalainen onkin roskaa, oli tähdellä kotiintuomisina ainakin uutuuttaan kiiltelevä klyyvari.

rating 20,000

22.06.2018 klo 13:04

Raskolnikov

Opiskelija Raskolnikov murhaa koronkiskojaeukon ja tämän sisaren osoittaakseen itselleen olevansa oikeutetulla asialla ja parantavansa teollaan maailmaa. Syyllisyydentunto ja painajaiset kuitenkin saavuttavat ennenpitkää Raskolnikovin, tämä tunnustautuu ilotytölle ja päätyy lopulta pakkotyöleirille Siperiaan.

Tuoreena Tohtori Caligarin kabinetin ja Genuinen kuumeisesta houreesta Robert Wiene jatkaa jälleen totutulla tyylillään klassisen kaunokirjallisen teoksen muodikkaan ekspressionistisessa tulkinnassa. 20-luvun saksalaisten ihmispsyykeä kohtaan tunteman kiinnostuksen huomioon ottaen on oikeastaan pieni ihme, että ensimmäistä mainitsemisen arvoista Dostojevski-filmatisointia saatiin odottaa näinkin pitkään.

Kaikille Genuine nähneille voin ainakin jo näin ensialkuun todeta kyseessä olevan kerronnallisesti vähintään yhtä sekavan ja epämääräisen teoksen. Syy piilee luonnollisesti ainakin osittain siinä tosiasiassa, että alkuperäisestä kahdesta tunnista on jäänyt jäljelle vähän reilu puolet, joten pakosti kerronta poukkoilee ja rönsyilee toisinaan pahasti siellä täällä.

Robert Wienen näkemystä ei toisin sanoen parane itse tarinan takia alkaa katsoa vaan lähinnä tavan, jolla se on kerrottu. Tiettävästi Tohtori Caligarin kabinetin lavastusta kritisoitiin turhan kaksiulotteisiksi ja tässä pyrittiin siksi tarkoituksella parantelemaan edellisiä lisäämällä niihin syvyyttä. Lopputulos on ehkä jopa vielä hivenen parempi kuin Caligarin kabinetissa, vaikka houreinen Raskolnikov onkin painajaisunena vähintään yhtä kaoottinen ja sanoinkuvaamattoman mielipuolinen kuin sekin.

Raskolnikov ei olekaan perinteisessä mielessä kauhean kummoinen elokuvallinen elämys eikä tältä kannata sellaista odottaakaan, mutta jokaiselle 20-luvun ekspressionisten elokuvan ystävälle tämä on pakollista katsottavaa jonkun Caligarin kabinetin, Nosferatun ja Von Morgen bis Mittenachtsin ohella. Visuaalista taidetta tämä on.

rating 60,000

21.06.2018 klo 18:26

My Nights Are More Beautiful Than Your Days

Olen huomannut, että mitä pitemmälle näitä Andrzej Zulawskin elokuvia katsoo, sitä enemmän niistä oikeasti oppii nauttimaan, olipa kyseessä oikeasti hyvä taideteos tai ei. Ohjaajalla on niin jäljittelemätön ja vauhdikas tyylinsä, että sillä saisi jopa puhelinluettelon sisällönkin tuntumaan joltain elämää suuremmassa kofeiini- ja piripöllyssä tehdyltä taiteelta, vieläpä äärimmäisyyksiin asti kiinnostavalta ja viihdyttävältä sellaiselta.

My Nights Are More Beautiful Than Your Days on romanttinen elokuva - Andrzej Zulawskin tyyliin. Tästä lajistahan saatiin jo vähän esimakua Tärkeintä on... rakastaassa ja huomattavasti campimmassa Mad Lovessa, mutta ensimmäisen tapauksesa kyseessä oli vielä ohjaajansa elokuvaksi varsin kesy ja tavanomainen, joskin oikein hyvä, viihdyttävä raina ja jälkimmäinen veti homman turhia ujostelematta suoraan altaan syvään päähän.

Tällä kertaa tarinan päähenkilö, edistyksellisen tietokonekielen kehittänyt Lucas saa kuulla sairastavansa hitaasti järkensä sumentavaa ja lopulta kuolemaan johtavaa parantumatonta aivosairautta. Lucas sattuu vielä rakastumaan paikalliseen, rikkaiden herraskaisten kansoittamissa yökerhoissa esiintyvään meedioon.

Tässä vaiheessa ei vielä mitään ihmeellistä. Zulawskin edellisen romanttisen tavoin My Nightsissa kuitenkin toistuu kuitenkin jälleen sanoma rakkauden paitsi ihmisiä yhdistävästä, myös rikkirepivästä voimasta. Kummallakin hahmolla on takanaan traaginen ja kylmä menneisyys, joka romanttisen suhteen myötä alkaa nousta yhä enemmän pinnalle piinaamaan niiden kantajia.

Toinen keskeinen teema on rakkaus ja hulluus. Aivoja rappeuttavan Lucasin mielenterveys on elokuvan edetessä yhä enemmän koetuksella, mikä manifestoituu toisinaan ohjaajalle tyypillisen järjettömän dialogin lisäksi myös hyvinkin hämmentävien tapahtumien, kuten sinisen pääsiäispupun ja unikkoa taskussaan kantavan kääpiön hahmoissa. Tässä kääpiö tosin puhuu vain oikein päin, erotuksena johon David Lynchin tuotoksiin.

Kauniimpi osapuoli vastaavasti vaappuu jo hoipertelee tuskaisesti psykedeelisissä valoissa kylpevissä viihdeluolissa kuin hypnoosissa, Zulawskin itsensä taatun levottoman kameratyöskentelyn jälleen pitäessä kiinnostusta yllä silkalla hyperkineettisellä keskittymiskyvyttömyydellään. Zulawskin romanttiset visiot taitavatkin olla ainoita lajissaan jotka pystyvät täysin saumattomasti olemaan pahuksen hämmentäviä, kauniita, kitschiä, runollisia ja hauskoja - kaikkia samanaikaisesti!

Zulawskin rakkaus on raadollista, ristiriitojen raastamaa ja kylmää, mutta samalla niin pahuksen aitoa - paljon aidompaa kuin monissa keinotekoisemmissa Hollywood-lätkyttelyissä.

My Nights Are More Beautiful Than You Days on jälleen taattua Zulawskia: hullua ja omituinen kertomus hullusta rakkaudesta, henkisestä tuskasta ja lihallisesta nautinnosta. Samalla kyseessä on äärimmäisen viihdyttävällä tavalla ylityylitelty taidepaukku, laadukas elokuvayksilö ja kaikilla kuviteltavissa olevin tavoin nautinnollinen elämys, jollaisia voi tulla vastaan vain ohjaajan filmografiassa.

rating 90,000

21.06.2018 klo 02:09

The Lady of Musashino

Eletään sodan viimeisiä vuosia. Michiko on kansanomaisen aviomiehensä kanssa paennut kaupunkipommituksia vanhaan samuraisukuun kuuluvan isänsä Musashinossa omistamaan suureen maalaistaloon, jonka Michiko myöhemmin perii vanempiensa kuoltua. Ennen pitkää tilalle ilmestyvät myös Michikon lähistöllä asuva serkku vaimoineen sekä sotavankeudesta päässyt toinen sukulainen, joka omistaa aikansa lähinnä juopotellen ja esiaviollista seksiä harrastaen.

Tässä kohtaa on oleellista huomata, että sota-aikaan jokainen vähänkään kynnelle kykenevä mies otettiin palvelukseen ja ainoastaan todella hulttiomaiset sekä kelvottomat tapaukset, kuten Michikon serkku, vapautettiin kokonaan palveluksesta. Elokuvan teemana onkin sota-ajan ja sen jälkeinen henkinen ja aineellinen rappio, joka toimii samalla ehkä pienimuotoisena ironisena kannanottona uusien länsimaisten aatteiden turmelevasta vaikutuksesta viitaten Mizoguchin sotaa seuranneisiin vuosiin ja elokuviin.

Mikäli muistan oikein, tämä taisi aikoinaan olla O'harun ja Ugetsun jälkeen ensimmäisiä näkemiäni Kenji Mizoguchin elokuvia ja koinkin tämän aikoinaan lähinnä turhan hitaaksi ja tylsäksi. Päätinkin tuolloin yksin tein jättää elokuvan kesken ja jatkaa joskus paremmalla ajalla viisaampana uudestaan.

Nyt vanhempana ja lähes koko ohjaajan tuotannon nähneenä/arvostelleena voin vain todeta Lady Musashinon olevan edelleen vähintään yhtä suuri pettymys kuin aikoinaankin, mutta täysin eri syystä. Lady Musashino tuntuu ohjaajansa filmografiassa lähinnä kiireessä kasatulta välityöltä, jossa ei oikeastaan ole mitään ohjaajansa parhaita tyylikeinoja pitkistä otoksista huoliteltuun lavastukseen sun muuhun vaan kyseessä voisi hyvinkin olla lähes kenen tahansa muun keskinkertaisemman tekijän tuotos. Katsokaa perätysten tämä ja vaikka Yön naiset niin huomaatte selvän eron viimeistelyn tasossa.

Kauhean ironisen asiasta tekee, että siinä missä ohjaaja kärvisteli melkein 14 täyttä vuotta monenkirjavan sensuurin kourissa, tämän käsistä lähti kuitenkin uran huonoimpien teosten lisäksi myös todella kovan luokan elokuvia Taru viimeisestä krysanteenista, 47 Roninista ja jo aiemmin mainitusta Yön naisista lähtien. Jopa Rakkauteni polttaa sentään oli huolella tehty ja visuaalisesti huikea katsoa vaikka se vielä raskaan tason saarnaamisesta kärsikin.

Lady Musashino jättää edelleen vuosien jälkeekin lähinnä kauhean kylmäksi. Kenji Mizoguchin elokuva ilman Kenji Mizoguchin persoonallisuutta ja perfektionismia ei voi olla muuta kuin paha epäonnistuminen ja keskinkertaisuus.

rating 50,000

20.06.2018 klo 21:34

Valkoinen helvetti

Nuori pari on kiipeilemässä Alpeilla Piz Palün huipulla kun sattuu onnettomuus ja nuoren miehen rakastettu putoaa kuolemaansa jäiseen railoon, josta tämän ruumista ei koskaan saada takaisin ihmisten ilmoille. Nuori mies päättää myöhemmin palata takaisin vuorille etsimään kihlattunsa ruumista, mutta tällä kertaa mukanaan Leni Riefenstahlin ja Ernst Petersenin esittämän vastanainut pari. Seikkailusta tuleekin täydellinen eloonjäämistaistelu vuoriston armottoman ilmaston osoittaensa matkalaisille koko jylhän mahtinsa.

Kaikista 20-lukulaisista saksalaisista elokuvagenreistä vuoristoelokuvien ihmeellinen taiteenlaji tuntuu jääneen jälkimaailmalta oman muotiaikansa mentyä läpikotaisin unohduksiin, jopa siinä määrin ettei genren suurimpia klassikoita enää juuri tunnuta yleisesti tuntevan nimeltä - toisin kuin niiden klassista naistähteä Leni Riefenstahlia, joka sitten muistetaankin sitten aivan muunlaisista jutuista.

Valkoinen helvetti on vuoristogenren klassikoista se kaikkein legendaarisin; elokuva jota Renny Harlin yritti apinoida surutta Cliffhangerissa ja jolle Quentin Tarantino osoitti kunnioitusta sijoittamalla sen julisteen Inglourious Basterdsiin erääseen kohtaukseen näkyvälle paikalle. Kaikesta huolimatta mitään vastaavaa ei kuitenkaan ole koskaan pystytty täysin tekemään edes Hollywoodissa, satojen miljoonien budjeteilla ja tietokoneidenkaan aikana.

Omalla tavallaan Valkoinen helvetti on hyvin arkkityyppinen toiminta- ja seikkailuelokuva ainakin sikäli ettei tässä ole käytännössä kovinkaan kaksista tarinaa vaan pääpaino on piinaavassa jännityksessä ja aidossa vaaran tunteessa turhan sentimentaalisuuden sijaan. Oikeastaan tätä katsoessa tuntui kuin sen vähänkin tarinan olisi voinut lyhentää alusta mitään turhaa menetettävää, mikä ilmeisesti joissain tämän versioissa on tehtykin.

Valkoisen helvetin todellinen voima on sen huima visuaalisuus: en muista kovinkaan montaa mykkää elokuvaa katsellessa alkaneeni oikeasti hikoilla jännityksestä elokuvan hahmojen kohtaloa seuratessa. Tämä leffahan on oikeasti kuvattu vuoristossa äärimmäisen haastavissa olosuhteissa ja tässä nähtävät lumivyöryt ovat olleet aitoja. Kuvausryhmä oli tiettävästi vähällä jäädä yhden alle ja Leni Riefenstahl sai eräästä sattumuksesta elinikäiset vammatkin, joten vaara on ollut ihan aikuisten oikeasti aitoa.

En yhtäkkiä saa päähäni milloin olisin nähnyt yhtä upeaa kuvausta missään toisessa elokuvassa vuosikausiin. Valkoinen helvetti onnistuu uskomattamolla tavalla loihtimaan silkasta elottomasta vuoristosta milloin uhkaavan ja pelottavan jättiläisen, milloin tavattoman kauniilla jäisillä katakombeilla varustetun kylmän helvetin ilman turhia erikoistehosteita, kikkaleikkauksia tai trikkikuvia. Arnold Fanckin mestarityön kuvaus saattaakin olla iskevimpiä joita mykässä elokuvassa on koskaan nähty, lähes jokainen yksittäinen otos iskee kuin jäinen nyrkki ja jää hengästyttämään komeudellaan vielä pitkään elokuvan katsomisen jälkeenkin.

Upean seikkailuelokuvan kruunaa vielä tavattoman kaunis loppu, jonka ymmärtää vain itse elokuvan katsomalla.

Omissa kirjoissani Valkoinen helvetti on mestariteos, monessakin suhteessa hyvin viallinen, mutta mestariteos silti. Ei taida nykyaikanakaan olla toista samanlaista seikkailuelokuvaa, joka olisi samalla tavalla saanut vedettyä tunteet laidasta laitaan pintaan kuin tämä vuoristoeeposten ykkönen. Jos pääsee sen tosiasian yli, että tässä on pääosassa vuoren lisäksi Tahdon riemuvoiton ohjaaja, kyseessä on kaikilla mahdollisilla tavoilla suorastaan henkeäsalpaava elokuvaelämys vailla vertaa.

rating 100,000

20.06.2018 klo 00:02

Harhapolkuja

Niin siinä sitten kävi ettei Vallankumouksen hornankattilan kanssa mennyt täysin putkeen, vaikka oikein hyvä elokuva onkin kyseessä. Tällä kertaa G.W. Pabst päätti sitten yksinkertaistaa huomattavasti tyyliään ja nostaa Brigitte Helmin pahaisesta sivuosasta valokeilaan ja kasassa on jälleen vähintäänkin mielenkiintoinen ja vähintään yhtä kohauttanut elokuva kuin Pabstin ohjaukset noin keskimäärin.

Harhapoluilla taitaa vielä olla ohjaajan mykistä teoksista yleisölle kaikkein tuntemattomin, ei siksi että kyseessä olisi floppi vaan siksi ettei tästä ole aivan viime aikoja lukuun ottamatta ole ollut täydellistä hyvälaatuista kopiota katsottavissa. Nykyään on kaikki toisin.

Harhapolkuja on psykologisesti tarkkanäköinen tarina Brigitte Helmin esittämän keskiluokkaisen rouvan rakkaudettomasta avioliitosta välinpitämättömän lakimiesaviomiehensä kanssa. Vauhtia elämäänsä frouva hakee tutun taiteilijaystävänsä sekä moraalisesti arveluttavan yökerhon syövereistä. Eräänä keskeisenä teemana elokuvassa onkin himon ja turvallisuuden sekä vapauden ja ihmissuhteiden vakauden välinen ristiriita.

Psykologinen tarkkanäköisyys tarkoittaa tässä tapauksessa Pabstin pikkutarkkaa tapaa visualisoida henkilöhahmojensa sielunelämää erilaisten kuvallisten, lavastuksellisten ja valaistuksellisten yksityiskohtien avulla. Eräässä kohtaa hahmo tuntee itsensä levottomaksi ja tätä visualisoidaan vilkkuvilla valoilla, toisessa heikkoutta kuvataan asettamalla kamera mahdollisimman kauas henkilösta, kolmannessa tylsää ja tyhjää elämää kuvataan tyhjillä vaaleilla seinillä ja matemaattisen tarkkaan asetetuilla huonekaluilla. Tätä katsoessa tuntee jo melkein itsensä kiusaantuneeksi tirkistelijäksi.

Harhapolkuja onkin huomattavasti edeltäjäänsä yksinkertaisempi ja hillitympi tapaus, mikä toimiikin huomattavasti sen eduksi vaikkei tässä enää edellisen teknistä ilotulitusta enää nähdäkään. Tarina on yksinkertainen, mutta syvä ja helposti seurattavissa. Pituutta Harhapoluille on yksinkertaisuuteen nähden kuitenkin siunaantunut ainakin omaan makuuni vähän liikaa ja loppu tuntui vähän turhankin iloiselta tällaiseen elokuvaan. Taisi tätä katsoessa tulla toisinaan vähän tylsäkin.

Kuitenkin kyseessä on jälleen Pabst, yksi aikansa johtavista saksalaisista ohjaajista suosikkiaiheidensa parissa. Jos edelliset antaa anteeksi, kyseessä on jotakuinkin Vallankumouksen hornankattilan tasoinen perushyvä ohjaajansa työ ilman sen pahimpia kompastuskiviä.

rating 80,000

19.06.2018 klo 18:14

Vallankumouksen hornankattila

Tätä elokuvaa olen himoinnut nähdä jo vuoden päivät, mutta tämän lievän obskuuriuden ja tuntemattomuuden vuoksi tehtävä on ollut kauhean vaikea toteuttaa toivotulla tavalla viime aikoihin asti. Tätähän on mainostettu jonkinlaisena kunnianhimoisena neuvostoliittolaisen ja saksalaisen elokuvan synteesinä. Nimessäkin esiintyy vielä sana "vallankumous", joten tietynlaiset katteettomat odotukset olivat Hornankattilan kohdalla aivan sanoinkuvaamattomat.

Heti elokuvan alussahan päästään itse asiaan, tarinan seuratessa alkavaa vallankumousta Venäjällä. Sitten ranskalainen vakooja murhataan ja tämän tytär päättää paeta takaisin Pariisiin, mutta kaksi venäläistä seuraa tämän perässä. Toinen on murhaaja ja muutenkin paha mies, toinen on vallankumouksellinen sankari ja päähenkilön kiinnostuksen kohde.

Toisin sanoen "vallankumousta" kestää vain ensimmäiset parikymmentä minuuttia ja loput ovat lähinnä "romanttista" melodraama ja kevyttä rikosjännäriä. Romanttinen lainausmerkeissä viittaa tässä tapauksessa elokuvan keskeisen romanssin täydelliseen kuivuuteen, jonka vuoksi tämä jää romanttiseksi vain paperille. Mukaan on kuuleman mukaan studion painostuksesta lisätty tarpeeton varastetun timantin ympärille koottu sivujuoni, joka onnistuu vain sekoittamaan pakkaa entisestään.

Viimeistään puolivälin paikkeilla oli hämmennys jo sellaistaa luokkaa, että oli ehdottomasti pakko selvittää mistä tässä oikeasti on kyse. Selvisi, että Vallankumouksen hornankattila on tarkoitettu ohjaajansa kaupallisimmaksi elokuvaksi, jossa ajan ja tekijöiden räjähtävimmät temput, poliittiset painotukset sen muut on poistettu lähes kokonaan yksinkertaisen melodraaman tieltä.

Sillä lailla!

Kaikista muista maailman kaupallisemmista elokuvista tämä eroaa lähinnä siinä, että tässä pääosaan ei taidettu löytää ketään kovin myyvää tai muutenkaan kiinnostavaa näyttelijää ja sivuosissa nähtävät Metropoliksesta tutut Brigitte Helm ja Fritz Rasp onnistuvat siksi varastamaan koko shown.

Jos tässä nyt kuitenkin jotain todella hyvää löytyy, niin Pabstin nerokas tekninen toteutus, joka on vähintään yhtä tasokasta jälkeä kuin Pandoran lippaassa, Ilottomassa kadussa ja Kadotetun päiväkirjassakin, ellei jopa parempaa. Tässä oikeasti nähdään jo kaikilla mahdollisilla tavoilla liikkuvia ja kääntyviä kameroita, valtavat määrät erilaisia tehokkaita leikkauksia ja kuvakokoja ettei tälle samalta ajalta vertailukohtaa juuri löydykään. Fritz Arno Wagner kameran varressa takaa silläkin saralla jälleen parhaan mahdollisen lopputuloksen,

Ihan mielenkiintoisena juttuna Pabstin kerrontatyyliä ja erityisesti miehen tapaa rakentaa jännitystä tässä elokuvassa on vertailtu paljon Hitchcockin myöhempiin jännäreihin. Väitteessähän on tunnetusti ainakin sikäli perää, että Hitchcock työskenteli mykän elokuvan aikaan myös Saksassa ja keräsi tunnetusti siltä suunnalta huomattavasti vaikutteita, joten miksei Pabstiltakin?

Vallankumouksen hornankattila ei toisin sanoen ole mikään vallankumouselokuva, ainoastaan löysä melodraama erinomaisilla sivuosanesittäjillä sekä Pabstin nerokkaalla teknisellä otteella. Ei mikään kaksinen mestariteos taaskaan, mutta menettelee.

Toistaiseksi paras saatavilla oleva fyysinen plätty tästä taitaa olla Kinon viimeisen päälle restauroitu ja komealla musiikkiraidalla varustettu julkaisu, jota löytää nykyään suhteellisen helposti alan kotimaisista erikoisliikkeistä, vaikkakin keskivertoleffaan nähden varsin muhkeaan hintaan. Jos Hornankattilan mielii nähdä, voinee kyseistä julkaisua suositella ehkä kaikkein lämpimimmin.

rating 80,000

19.06.2018 klo 14:56

Mad Love

"Mitä pirua minä oikein katsoin!?"

Aina välillä tulee tällaisia ihmeellisiä taide-elämyksiä vastaan, joita ei vaan osaa pukea täysin ymmärrettäviin sanallisiin raameihin ja joista ei itsekään aina osaa sanoa onko koko touhussa päätä tai häntää, mutta jotka yleensä viihdyttävät niin perhanasti ettei sanotuksi saa. Mad Lovea ei voi valitettavasti ihminen edes mielessään kuvitella näkemättä itse leffaa, mutta yritän tähän vaatimattomaan katsaukseeni tiivistää kaiken olennaisen.

Heti ensimmäisessä kohtauksessa nähdään joukko haalareihin ja Disney-hahmojen naamareihin pukeutuneita miehiä jumppaamassa hämmentävästi kameran edessä ja ryöstämässä sitten pankkia korneimman mahdollisen kasaripopin soidessa taustalla.

Olen kuullut, että Mad Love perustuu löyhästi Dostojevskin Idioottiin, mutta sanan "löyhä" voi jo tässä vaiheessa ymmärtää "ei mitään tekemistä". Tarina on nimittäin niin kaukana kaunokirjallisesta kuin olla voi eikä varsinaisesti kerro sen enempää venäläisistä, ranskalaisista kuin puolalaisistakaan ruhtinaista vaan ilmeisen kokkelipäissään heiluvista pankkiryöstäjistä ja yhden tyttöystävän ympärillä pyörivästä kolmiodraamasta.

En tiedä missä aineissa Zulawski itse oli tätä elokuvaa tehdessään, mutta vauhdista, intensiteetistä ja käsikirjoituksen sekavuudesta päätellen epäilen jotain kofeiinin ja vauhtipölyn äärimmäistä sekoitusta. Tiedä sitten onko suuressa osassa tämän elokuvan dialogissakaan oikeasti mitään järkeä vai oliko tekstityksessä jotain häikkää. Mahdollisesti kumpaakin.

Vaan eipä siinäkään vielä kaikki, sillä näyttelijät myös vetävät koko elokuvan muuten vaan taatulla Nicholas Cage -vaihteella, välillä vedellään ihmisiä turpaan, välillä kiljutaan ja heilutellaan tissejä kameralle, välillä ammutaan liekinheittemällä ja kaikkea siltä väliltä. Mad Love on hullua tavaraa ihan kirjaimellisesti. Parhaimmillaan tämän älyttömyyttä sai nauraa ihan vedet silmissä.

En ole vieläkään täysin varma mitä tuli katsottua, mutta pelkästään tämän perusteella voi julistaa Mad Loven taatusti viihdyttävimmäksi ja sekopäisimmäksi Dostojevski-filmatisoinniksi koskaan. Kai tämä jo vähän vesikauhuisen campinkin puolelle menee, mutta pääasia että on hauskaa.

rating 90,000

19.06.2018 klo 01:54

Rakkauteni polttaa

Eipä ole Kenji Mizoguchilla ollut urallaan helppoa. Mieshän on käytännössä vuodesta 1937 ja Taru viimeisestä krysanteenista lähtien ollut jos jonkinlaisen sensuurin kourissa, ensin Japanin sota-ajan hallituksen ja vuodesta 1945 tilapäisen länsimaisen sotilashalllinnon. Käytännössä kaikki tämän ajan japanilaiset elokuvat Mizoguchista Shimizuun ja Kurosawaan on valjastettu vain ja ainoastaan saarnaamaan länsimaisen kulttuurin puolesta perinteistä japanilaista vastaan.

Edellisessä elokuvassaan Yön naiset Mizoguchi kuitenkin pääsi lähes kokonaan irti muutaman aiemman rasittavasta saarnaamisesta ja kyseessä on vähintäänkin onnistunut melodraama, sotaa seuranneen poikkeustilan ajan Mizogucheista helposti paras. Tällä kertaa ohjaaja päättikin sitten ottaa jälleen piiiiitkän askelen taaksepäin takaisin Naisten voiton propagandaan ja sekös harmittaa kuin jäätynyt käpy pientä oravaa.

Rakkauteni polttaa sijoittuu tällä kertaa Meiji-kauden Japaniin ja perustuu silloisen kuuluisan feministin elämänkertaan. Naikkonen taistelee tällä kertaa sukupuolten tasa-arvon ja länsimaisen liberalismin puolesta tietämätöntä massaa ja ikävää perijapanilaista patriarkaalista sortojärjestelmää vastaan. Siinä sivussa myös rakastutaan liberaalipuolueen johtajaan ja käväistään patriarkaatin vankilassa. Lopussa sitten todetaan imelästi kärsivän feministin olleen oikeassa.

Tarvitseeko tästä enää enempää edes kirjoittaa? Kenji Mizoguchin 40-luvun länsimaisen aatoksen puolesta liputtavat propagandapläjäykset ottavat allekirjoittanutta pahemman kerran aivoon. Ei siksi että ne saarnaavat länsimaista aatetta, vaan siksi että ne on suunnattu itämaiselle yleisölle joka on ollut näiden ilmestymisaikaan tyypilliseseti aiheesta täysin tietämätöntä ja ote on siksi hyvin tuputtava. Nykynäkökulmasta ja erityisesti länsimaisena katsojana tällainen on pelkästään ikävystyttävää.

Isoimpana kompastuskivenä tässä piilee, ettei niihin kuuluisiin liberaaleihin aatteisiin tai niiden vastustajien asenteisiin juuri paneuduta sen syvemmin vaan koko homma on kuvattu latteana ja mustavalkoisena hyvän ja pahan kamppailuna. Niin paksua.

Toisin kuin Mizoguchin aiemmissa elokuvissa, tällä kertaa ohjaajalla oli kuitenkin paremmat resurssit ja aikaa viimeistellä elokuvaansa, joten tätä voi ainakin kehua komeaksi elämykseksi vaikkei tarina kauhean ihmeellinen olekaan. Rakkauteni polttaa on vielä Naisten voitosta poiketen (lähi-) historiallinen elokuva, joten nyt liikutaan muutenkin ohjaajan omimmilla vahvuusalueilla.

Mutta ei siitä kuitenkaan mihinkään pääse, että Rakkauteni polttaa on kolossaalinen pettymys mahtavan Yön naisten jälkeen. Onneksi poikkeustilaa kesti tämän jälkeen enää reilun vuoden verran ja sensuuria löysättiin jo aikaa ennen sen päättymistä. Mizoguchille se tarkoitti paluuta Kiinan ja Japanin vuoden 1937 sotaa edeltävien aikojen elokuvien henkeen, mutta siitä lisää pian...

rating 60,000

18.06.2018 klo 21:36

Yön naiset

Muutaman edellisen elokuvansa verran Kenji Mizoguchi keskittyi lähinnä saarnaamaan länsimaisen sotilashallinnon puristuksissa amerikkalaisen liberaalin kulttuurin ylivertaisuutta, mistä sen enempää silloinen yleisö kuin itsekään on pitänyt alkuunkaan ja kyseessä onkin helposti ohjaajan huonointa aikaa laadullisesti ja muutenkin.

Mutta positiivisena puolena pohjakosketuksesta on suunta vain ylöspäin. Ilmeisesti silloinen tiukka sensuuri oli avoimempi ohjaajan tyypilliselle feministisemmälle otteelle, sillä ohjaaja päätti tällä hylätä Naisten voiton sekä Näyttelijätär Sumakon rakkauden tökerön propagandan ja palata takaisin nykyisten ja tulevien elokuviensa suosikkiaiheiden, yhteiskunnan laitapuolilla elävien ja prostituoitujen pariin,

Yön naiset on tarina Fusakosta, jonka mies on kadonnut sodassa ja jonka ainut lapsi kuolee tarkemmin nimeämättömään sairauteen. Pienen romanttisen kuvion päätteeksi Fusako alkaa elättää itsensä panpan-tyttönä, seksuaalisia palveluja kaupittelevana köyhänä sotaleskenä.

Ennen tämän elokuvan tekemistä Mizoguchin vaimo alkoi kärsiä mielenterveysongelmista ja päätyi laitokseen, mistä ohjaaja alkoi tuntea lopun ikänsä voimakasta syyllisyydentunnetta ja jota mies sittemmin siirsi myös myöhempiin elokuviinsa. Yön naiset onkin yksi synkimpiä ja armottomimpia ohjaajan teoksista; tapahtumat sijoittuvat vanhan Japanin raunioille, jossa ihmissuhteet määritetään rahassa ja yhteiskunnan pohjasakka taistelee verisesti vaikka sitten romukasan omistuksessa.

Yhdessä kohtaa nainen raiskataan, mutta seuraavassa kohtauksessa koko juttu on jo unohdettu sillä nainen on saanut rahansa. Mies häipyy tämän elämästä yhtä nopeasti yön pimeyteen kuin on tullutkin. Samassa kohtauksessa joukko naisia varastaa raiskatun vaatteet ja jättää tämän puolialastomana katuojaan. Moraali on kadonnut maailmasta eikä toivoa paremmasta enää ole.

Yön naiset on Mizoguchille vähän samaa mitä joku Tokyo Twilight Yasujiro Ozulle - ja se on pelkästään hyvä juttu. Ainut harmittava puoli tässä vain on, ettei Mizoguchi tunnu täysin vieläkään päässeen irti aiempien elokuviensa saarnaavuudesta vaan tässä on selvästi muusta tekstistä räikeästi erottuvia katsojalle osoitettuja kantaa ottavia dialoginpätkiä. Ilman edellisiä tästä olisi helposti saanut ainakin neljän ja puolen tähden elokuvan, mutta ei kun ei niin ei.

Aivan liian pitkän pimeämmän kauden jälkeen Mizoguchin Yön naiset onkin loistava, muttei läheskään täydellinen paluu asian timenttisempaan ytimeen. Pieniä ryppyjä on vielä jäänyt sinne tänne, mutta enimmäkseen kokonaisuus on jo kuosissaan. Oikeastaan tämä toikin jo vähän mieleen Punaisten lyhtyjen kadun, muttei aivan yllä samalle tasolle sen kanssa.

rating 80,000

18.06.2018 klo 16:44

Kollegiregistraattori

Vasta tätä elokuvaa katsellessa tulin huomanneeksi arvostelleeni tai kommentoineeni viimeisten kuukausien aikana jo useammankin elokuvan Fjodor Otsep -nimiseltä käsikirjoittaja/ohjaajalta, mutten ole vielä tainnut kertaakaan oikeasti mainita miehen nimeä ennen kuin nyt. Kyseinen kaveri ei oikeasti ole koskaan kuulunut niihin kuumimpiin nimiin edes omassa maassaan, mutta Otsepilla on muutoin varsin mielenkiintoinen elämäntarina, onhan kyseessä sentään harvoja neukkuohjaajia, jotka loikkasivat länteen ja päätyivät Saksan kautta aina Hollywoodiin asti.

Mitä tulee tämän varsinaisesti ohjanneisiin Ivan Moskviniin ja Juri Željabužskiin, kummankaan nimet eivät soita ainakaan itselläni minkäänlaisia kelloja. Ehkä tämä onkin kyseisen kaksikon tunnetuin teos? Moskvinille tämä taitaa olla ainut ohjaus, sillä mies onkin pätevöitynyt lähinnä näyttelijänä etenkin vanhemmissa venäläisissä elokuvissa.

Nimihirviö Kollegiregistraattori on joka tapauksessa Aleksandr Puškinin novelliin perustuva tarina vanhasta kollegiregistraattorista eli vanhan venäläisen rankinjärjestelmän alimman virkamiesarvon omaavasta ukosta, joka alussa majoittaa luokseen saapuneen kuolemansairaan husaarin. Kun husaari myöhemmin parantuu, tämä päättääkin kaapata mukaansa vanhan ukon tyttären ja yrittää pakottaa tämän vaimokseen.

Ensiksi täytyy sanoa, miten ihanalta ja virkistävältä tuntuu pitkästä aikaa katsoa jotain muutakin neuvostoliittolaista kuin lakko- ja vallankumouselokuvia. Toisaalta tämäkään ei vain ole kovin kaksinen, ennemmin tönkkö ja harmaan tylsä vanhanaikainen mykkis ilman minkäänlaista kliimaksia tai kunnollisia huippukohtia. Ei mitään nähtävää.

Jouduin metsästämään Kollegiregistraattoria vuosikaupalla päästäkseni näkemään tätä edes kerran, mutta kuten niin monesti ennenkin kyseessä olikin ihan oikeasti unohdukseen joutava unilääke-elokuva, joka saikin lähinnä häpeilemään kaikkea tähän hukattua aikaa ja energiaa niin katsomisen kuin tekemisenkin kannalta. Plöts.

rating 40,000

18.06.2018 klo 13:26

The Ghost That Never Returns

Noniin, päivän toinen. Vielä samalta ohjaajalta kuin edellinenkin. Abram Room ei nykyään varmaan enää nimenä suurimmalle osalle sano mitään eikä häntä kai suuriin nimitekijöihin koskaan ole taidettu lukeakaan, mutta mies on toki tullut urallaan ohjanneeksi muutaman ihan maineikkaan ja ylistetynkin elokuvan, kuten Sängyn ja sohvan sekä tietysti tämän The Ghost That Never Returnsin, joka tuntuukin nauttivan jonkinlaista kulttisuosiota joissakin mykkäelokuvapiireissä vaikkei mikään maailmanluokan suosikki olekaan.

Yllätyksenä tuskin tulee kenellekään, että tälläkin kertaa kyse on vasemmistolaisesta propagandasta. Tarina kertoo eteläamerikkalaisesta öljytyöläisten lakkotoimintaa järjestelevästä vallankumouksellisesta, jolle annetaan mahdollisuus päästä vankilasta tapaamaan vaimoaan. Todellisuudessa keljut kapitalistit yrittävät vain saada sankaria paljastamaan toveriensa olinpaikan ja henkilöllisyyden lopullista ratkaisua varten.

Pitkästä, pitkästä aikaa tuli neuvostoliittolaista mykkäleffaa katsellessa aika pahasti pitkäksi. Tämä jo pelkästään syystä, että The Ghost That Never Returnsin tarina ja hahmot tuntuvat kauhean pinnallisilta, vain vaivoin koko kestoa kannattelevia tekosyiltä kokonaiselle elokuvalle. Tähän päälle epäselvä kerronta ja katsomani kopion äärimmäisen huono kunto, tökerösti päälle jälkiäänitetty dialgia ja koko touhun taattu kliseisyys, ja laskeudutaan jo jonnekin todella syvälle silkan puhtaan tylsyyden ja pitkäveteisyyden syövereihin pulikoimaan.

Abram Roomin elokuvan kulttisuosion takana lienee niin monen muun neuvostoliittolaisen tavoin sen paikoin komea kuvaus ja parissa kohtaa ihan kivat montaasileikkaukset, mutta omasta mielestäni hyvään elokuvaan tarvitaan kyllä vähän muutakin kuin parit kivat rajaukset. En tiedä miksi, mutta tekijöillä ei selvästikään ollut tällä kertaa oikein muuta tarjota.

Siinä kai se lyhykäisyydessään oli. Olen viimeisen vuoden aikana nähnyt monta tusinaa tarinaltaan lähes identtistä propagandaelokuvaa huomattavasti paremmin toteutettuna, joten mitta näiden kanssa alkaa jo tässä vaiheessa käydä täydeksi. Ehkä joku vähemmän saturoitunut yksilö saa tästä enemmän irti kuin mitä henkilökohtaisesti kykenen tässä vaiheessa sietämään.

rating 40,000

18.06.2018 klo 12:50

The Traitor

Kun aikoinaan aloin näitä neuvostoliittolaisia elokuvia huvikseni katsomaan, ajattelin pääseväni tästä muutamassa kuukaudessa ja muutamalla kymmenellä elokuvalla, mutta viimeisimmän laskun mukaan luku lienee jo ylittänyt sadankin eikä vielä ole tullut näitä mykkiäkään tehtyä loppuun vaikka julkaisutahti on viime kuusta melkein kymmenkertaistunut.

Kuka olisi oikeasti uskonut että pelkästään neuvostoliittolaisia mykkäelokuvia on voi olla näinkin paljon?

Mutta itse asiaan. Vasta katsottuani tämän elokuvan "loppuun" huomasinkin kyseessä olevan vain parin kelan pituisen osittain säilyneen pätkän, joten kokonaisen elokuvan arvostelu on käytännössä mahdotonta, mutta pari kaunista sanaa sanottakoon tästäkin.

Sikäli kun olen mitään kuvauksia alkuperäisen elokuvan juonesta löytänyt, kyseessä on jonkinlainen sisällissotaa ja vallankumousta edeltäneelle ajalle sijoittuva agenttitarina, jossa kapitalistien kätyri soluttoutuu vallankumouksellisten riveihin, mutta lopussa vallankumouksen jälkeen petturi tuomitaan... kuka tietää mihin?

Koska kyseessä on enintään neljännes alkuperäisestä, ei tässä ole tarinamielessä yhtään mitään sanottavaa. Eniten omaan silmääni tässä kiinnitti lähinnä värikkään humoristinen tapa, jolla Abram Room on kuvannut kapitalismin rappiota: yksi porvareista esimerkiksi on selvästi saanut ulkomuotonsa Nosferatun vampyyrilta. Toisessa kohtaa nähdään leijonapatsas, jonka silmille on velmusti asetettu silinteripytty ja suuhun rintaliivit.

Joten, eipä tällaisestä epämääräisestä pitkälti juonettomasta parikymmenminuuttisesta paljoa tämän enempää kannatakaan kirjoittaa. Toivottavasti kokonainen elokuva joskus löytyy, mutta epäilen vahvasti.

rating 60,000

17.06.2018 klo 00:33

Sevil

Kun georgialaiset propagandaleffat ei enää riitä, katsotaan tällaisia azerbaidzanilaisia feministisiä mykkäelokuvia.

Fuck yeah!

Yllättäen kyseessä on suhteellisen tasokas kantaa ottava elokuva. Parempaa neuvostoliittolaista keskitasoa, muttei sen enempää.

rating 70,000

16.06.2018 klo 21:36

Saba

Vihdoinkin hyvä georgialainen. Tällä kertaa kyse on alkoholinvastaisesta propagandasta, mutta hyvästä sellaisesta.

rating 80,000

16.06.2018 klo 01:12

The Suram Fortress

Georgiani, oi Georgiani, minkä menitkään tekemään?

Järjestyksessä toinen katsaus Georgian sosialistisen neuvostotasavallan elokuvataiteen historiaan. Tämänkertainen teos on juurikin saman tuotantotiimin tekosia kuin The Murder of General Gryaznovkin, josta en oikeastaan pitänyt ollenkaan. Tällä kertaa voi kuitenkin sanoa tekijöillä olleen ainakin yhden elokuvan verran kokemusta, joten tälle saattoi jo asettaa pieniä odotuksiakin.

The Suram Fortress on vanhaan georgialaiseen kansantarinaan perustuva kertomus kristittyjen ja muslimien ikiaikaisesta kamppailusta sekä nimessäkin esiintyvästä Suramin linnoituksesta, joka ennustuksen mukaan vaatii muuriinsa elävältä muurattuna sinisilmäisen nuoren miehen kestääkseen vihollisen pahuuden voimien koetukset.

Juupa juu. Turhapa oli tällekään mitään odotuksia kauheasti asettaa, sillä kyseessä on jälleen kerran vähintään yhtä tylsä ja mitäänsanomaton tapaus kuin edeltäjänsäkin. Teknisesti kyseessä on jällleen kerran juuri ja vain sen verran selkeästi ja yksinkertaisesti kerrottu tarina että tästä melkein sai jotain selkoakin, mutta mitenkään sen pitemmälle ei missään kohtaa oikeasti mennä.

The Murder of General Gryaznovista poiketen tässä köyhän kansan keskuudesta nousevan ihmisuhrin voi jo nähdä jonkinlaisena tekoajan sosialistiseen politiikkaan sopivana Kristus-allegoriana, joten ei tästäkään ihan tyhjin käsin jääty. Tässä lisäksi nähdään kaksi tulevaa nimiohjaajaa, Amo Bek-Nazarian ja Mihail Tšiaureli, pienissä sivuosissa.

Ei tämä muutoin kyllä juuri sen parempi kokonaisuus ole kuin The Murder of General Gryaznovkaan. Itse asiassa tämä taitaa jo olla vähän heikompikin.

rating 40,000

16.06.2018 klo 00:29

The Murder of General Gryaznov

Eletään vuotta 1905. Venäjän keisarikunta on hävinnyt sodan Japania vastaan ja usko valtakunnan mahtiin on koetuksella. Georgian Tblisissä veturitehtaan työläiset päättävät ryhtyä lakkoon muiden ammattikuntien tuella. Kenraali Griaznov päättää ryhtyä koviin otteisiin kapinoitsijoita vastaan, mutta pääseekin elokuvan nimen mukaisesti itse hengestään.

The Murder of General Gryaznov on sikäli kiinnostava teos, että kyseessä on tiettävästi vanhin täysin meidän päiviimme kokonaisena säilynyt georgialainen fiktioelokuva, joka on tehtykin vain muutamia kuukausia keisarikunnasta itsenäistyneen Georgian liittämistä Neuvostoliittoon. Georgialla on oikeasti todella komeat perinteet elokuvataiteen saralla, joten ainakin paperilla kyseessä pitäisi olla jonkinlainen alan pieni merkkiteos.

Valitettavasti kaikenlainen vähänkään mielenkiintoinen päättyy itse elokuvan ulkoisiin puoliin, sillä tyypillisen pioneerityön tapaan tämä ei kyllä sisällöllisesti ole kovinkaan kaksinen tekele. Koska kyseessä on periaatteessa hyvinkin kokemattomien tekijöiden sodan jälkeen tekemä, tässä ei kauheasti teknisellä osaamisella juhlita vaan kerronta on juuri ja juuri tarpeeksi selkeää tarinan ymmärtämiseen, mutta mitään jännitystä tai huumoria tältä on turha etsiä.

Puvustus, joukkokohtaukset ja paikallinen partamuoti ovat tosin toisinaan ihan mielenkiintoista katseltavaa, mutta kaikki muu...

Ei hjuva.

rating 40,000

15.06.2018 klo 16:34

Fante-Anne

Ensimmäinen täysin norjalaisvoimin tehty ammattimainen mykkäelokuva. Kuvallinen anti ja vuoristomaisemat ovat komeaa katseltavaa, mutta tarina ja etenkin Fante-Annen hahmo itse ovat huomattavasti heikompaa tekoa.

rating 70,000

15.06.2018 klo 13:53

The Yellow Ticket

Keskinkertaisempaa Pola Negriä keskinkertaisessa mykässä melodraamassa.

rating 50,000

15.06.2018 klo 02:38

Sappho

Saksalaisen synkkä, mutta samalla kaunis tarina rakkauden pimeämmistä puolista, mustasukkaisuudesta, sairaalloisesta omistamisenhalusta, hulluudesta ja kuolemasta.

Jälleen yksi vahva kandidaatti vuoden 2018 elokuvalöydöksi.

rating 90,000

14.06.2018 klo 22:57

The Street

Puuttuva lenkki saksalaisen ekspressionisten elokuvan, katuelokuvien ja film noirin välillä. Tästä on moni myöhempi synkkiä klaustrofobisia suurkaupungin katuja ja onnettomia ihmiskohtaloja kuvaava elokuva saanut enemmän kuin vähän vaikutteita.

rating 80,000

14.06.2018 klo 18:07

Näyttelijätär Sumakon rakkaus

Lisää länsimaisen sotilashallinnon alla tuotettua Japanin länsimaistamiseen tarkoitettua propagandaa.

Tällä kertaa tarina kertoo radikaalista perinteisen japanilaisen teatterin hylkäävästi teatteriseurueesta, joka on päättänyt esittää Henrik Ibsenin Nukkekodin nuiville nipponilaisille. Pääosaan löydetään Sumako-niminen itsenäinen ja vahva nainen, joka samalla rakastuu teatteriryhmän johtajaan.

On tämä kai hivenen parempi ja vähemmän tungetteleva kuin Naisten voitto, mutta Mizoguchin parhaista leffoista jäädään edelleen dramaattisen kauas.

Ohjaaja itse on kuvannut Sumakon hahmoa feministiseksi marttyyriksi, mikä varmaan jo kertoo jotain tämänkin poliittisesta tuputtavuudesta.

rating 50,000

14.06.2018 klo 15:57

The Public Woman

Satoshi Konin Perfect Blue lienee saanut tästä enemmän kuin vähän vaikutteita.

rating 80,000

13.06.2018 klo 15:41

Robot Monster

Pitkä veteinen.

rating 10,000

12.06.2018 klo 20:11

Mocny czlowiek

Koska olen laiska ja moottoritie on muutenkin kuuma, päätin sittenkin skipata muutaman vähän keskinkertaisemman puolalaisen mykkäelokuva yli ensimmäisestä suoraan siihen kaikkein parhaimpaan, kuuluisimpaan ja merkittävimpään yksilöön: Henryk Szaron Mocny czlowiekiin eli "Vahvan mieheen".

Mikäli puolalainen elokuva noin yleensä on hakusessa ja mykkäelokuvat vielä päälle, ei osaa edes aavistaa mitä tässä on oikeasti menettänyt. Itse muistan nähneeni tästä kymmenisen minuuttia pitkän pätkän jo viimeisinä lukiovuosina ja se teki ainakin itseeni valtaisan vaikutuksen jo tuolloin.

Mocny czlowiek on tarina menestyksennälkäisestä, mutta lahjattomasta tomittajasta joka on tarvittaessa valmis tarttumaan tilaisuuteen vaikka sitten keinoja kaihtamatta. Kun toimittajan sairas ystävä päättää tehdä itsemurhan, huomaa ahne päähenkilö hetkensä tulleen ja julkaisee tämän jälkeensä jättämän käsikirjoituksen omalla nimellään.

Tämän elokuvan tarina todennäköisesti kuulostaa jo moneen kertaan kerrotulta - suorastaan kliseiseltä - mutta sillä ei oikeastaan ole tässä tapauksessa väliä. Mocny czlowiek on nimittäin niitä elokuvia, joissa itse kerronta on huomattavasti oleellisempaa kuin itse juonellinen sisältö.

Henryk Szaron elokuvaa on monessa lähteessä ollut perinteisesti tapa luokitella psykologiseksi draamaksi, mikä käytännössä tarkoittaa silkasta pikkutarkasta realismista luopumista kaikenlaisten henkilöhahmojen sielunelämää kuvaavien tyylittelyjen tieltä. Yhtään liioittelematta tämä sisältää jotakuinkin kaikki siihenastisen elokuvan tunnetut tehokeinot ja trikkikuvat erilaisista ranskalaisen elokuvan suosimista päällekkäisistä kuvista ja split screenistä saksalaisten tyyliteltyihin varjoihin sun muihin nikseihin, mutta hiottuna tekoaikaan ennennäkemättömälle tasolle.

Lukiovuosinani kokemani kohtaus sijoittuu aivan loppuun, jossa syyllisyyden kalvama "kirjailija" on teatterissa ja ruudussa alkaa pyöriä taputtavien ihmisten kuvat sekaisin vääristyneitä maskeja pitävien konemaisten ballerinojen kanssa. Aina välillä ruudussa vilahtaa elokuvan ja kirjan nimi "Mocny czlowiek" suurilla kirjaimilla vain muistuttamaan mistä koko jutussa olikaan kyse. Niin hieno kohtaus, niin vaikeaa selittää sanallisesti auki.

Toisessa mainitsemisen arvoisessa kohtauksessa tomittaja pettää vaimoaan toisen naisen kanssa kun ulkona nousee samaan aikaan rajumyrsky ja ukkonen. Seksi on nimittäin vaarallista Puolassakin.

Mocny czlowiek on ainutlaatuinen elämys, teknisesti lähes täysin virheetön mykkäelokuva, teos joka pystyy tasaväkisesti kamppailemaan genrensä piikkipaikasta lähes minkä tahansa toisen mykän rainan kanssa. Sääli vain että tämä on niin kauhean tuntematon.

rating 100,000

12.06.2018 klo 17:34

The Polish Dancer

Jostain kiivaan aikatauluni kätköistä onnistuin manaamaan itselleni tarpeeksi vapaata aikaa muutaman pienen ylimääräisen elokuva-arvostelun tekemiseen. Koska muutenkin olen tullut viime aikoina katsoneeksi puolalaisia elokuvia ja lisää on tulossa vaikka kuinka, en keksi mitään syytä miksi en tähän väliin poikkeaisi saman tien puolalaisen elokuvateollisuuden alkuaikoihin ja katsastaisi ihka ensimmäistä koskaan maassa tehtyä pitkää elokuvaa, Aleksander Hertzin ohjaamaa vuoden 1917 Bestiaa.

Vielä jokin aika sitten Pola Negrin esittämä Pola Basnikov oli kaunis ja viaton lapsi, mutta sitten teini-ikä iski ja miehet alkoivat vanhempien kauhuksi kiinnostaa nuorta neitiä vähän liiankin kanssa. Pola päättääkin karata kotoa ja ottaa elämästä kaiken ilon irti, mutta nuoruuden huoleton seikkailu päättyykin tragediaan.

Kun tällaista lajissaan ensimmäistä leffaa lähtee katsomaan, tulee huomaamattaankin yleensä odottaneeksi jotain todella luokatonta ja amatöörimäistä sähläilyä, näin vanha vielä aikansa elänyttä moralisointia ja teatteria. Bestia yllättikin tässä mielessä positiivisesti synkkyydellään ja suoranaisella eroottisuudellaan. Pola Negrin esittämä päähenkilö esimerkiksi on kaikkea muuta kuin kiltti tyttö: Pola varastaa ja käyttää hyväkseen miehiä minkä kerkeää ja lopuksi jättää nämä yksin. Parissa kohtaa nähdään jopa eroottissävytteistä tanssia!

Seksi, raha, väkivalta. Niistä on hyvä elokuva tehty, ja ne pahuksen puolalaiset tiesivät kupletin juonen jo aivan alkuvuosista lähtien. Tiettävästi tämän tuottanut puolalainen tuotantoyhtiö Sphinx erikoistuikin myöhemmin juuri näillä aiheilla rahastamiseen. Pola Negri ja Lya Mara sen sijaan jatkoivat uraansa Saksassa, Pola Negrista tuli suuri kansainvälinen tähti kun taas Mara unohtui ja katosi valokeilasta viimeistään äänielokuvan yleistyttyä.

Bestia ei ole best, mutta ensimmäiseksi erittäin onnistunut elokuva.

rating 60,000

12.06.2018 klo 16:05

Tsaarin kuriiri

Äiti Venäjällä on hätä. Valtoimenaan riehuvat tataarijoukot ryöstelevät talonpoikia ja kaikki lennätinyhteydet tsaarin joukkojen viimeisille Siperian puolustusasemille on katkaistu. Tsaari Aleksanteri II antaa luottomiehelleen Mihail Strogoffille käskyn matkata tuhansien kilometrien matka vaarallisten ja levottomien sota-alueiden halki viemään tsaarin tärkeää viestiä Irkutskin suuriruhtinaalle. Matkan varrella Mihail lyöttäytyy yhteen nuoren Nadian kanssa, joka on matkalla Siperiaan tapaamaan vanhaa isäänsä. Seikkailusta ei kuitenkaan tule helppo ja vaaraton, sillä Strogoffin matkaa seuraa tahollaan myös joukko tsaarin murhaa suunnittelevia salaliittolaisia, joilla on omat suunnitelmansa tapahtumien kulun suhteen...

Kaikki mahdollinen on Tsaarin kuriirissa tehty niin suuresti ja pröystäillen kuin ranskalais-venäläisin voimin on siihen aikaan ollut mahdollista tehdä. Siperian loputtomia aroja on tiettävästi kuvattu Latviassa ja maan armeija pestattiin näyttelemään massiivisissa joukkokohtauksissa sotilaita ja ratsumiehiä. Vauhdikkaat ratsastuskohtauksest ovatkin omasta mielestäni koko elokuvan parasta ja kiinnostavinta antia. Tiedä miten paljon tästä saatuja kokemuksia hyödynnettiin myöhemmin Abel Gancen vuotta myöhemmin ilmestyneessä Napoleonissa. Kummassakin kuvauksesta vastasi nimittäin sama Leonce-Henri Burel, joka teki myöhemmin yhteistyötä myös Robert Bressonin kanssa.

Aivan kaikesta näkee, että tässä on lähdetty ihan tosissaan kilpailemaan eeposleffojen piikkipaikasta Kansakunnan synnyn ja Ben-hurin kaltaisten megaleffojen kanssa. Harmittavasti Tsaarin kuriirilla ei näistä kahdesta poiketen ole takataskussaan mitään päräyttävämpää tai sensaatioimasta kikkaa, joka nostaisi tätä niiden yläpuolelle todella legendaariseksi suurelokuvaksi.

Tai no, onhan tämä toki pätevästi tehty ja viihdyttävä elokuva, mutta mitään Ben-hurin kaltaisia villejä kamera-ajoja tai tekoaikaan jo vakiintuneita nopeita leikkauksia ei käytännössä osata käyttää ollenkaan hyödyksi ja tämä tuntuu siksi huomattavasti ikäistään vuosikausia vanhemmalta. Pliisu kerronta vielä murentaa hahmoja ja itse tarinaa sen verran, että näin pitkää elokuvaa katsoessa tulee monessa kohtaa pakostikin aika pitkäksi.

Oma lukunsa ovat sitten elokuvan näyttelijät, joista etenkin sivuosaesittäjät elehtivät tyypillisesti varsin liioiteltuun tapaan kuten tähän aikaan vielä oli tapana. Ainoat mainitsemisen arvoiset nimet koko elokuvassa taitavatkin olla Ivan Mozzuhin ja Natalia Kovanko Mihail Strogoffina ja Nadiana. Mozzuhin oli ennen vallankumousta yksi Venäjän suurimmista näyttelijöistä, mutta mies joutui monen muun taiteilijan tavoin pakenemaan bolshevikkeja Ranskaan, jossa jatkoi uraansa elokuvien parissa aina mykän ajan loppuun. Mozzuhinin kohtaloksi koitui lopulta paksu venäläinen aksentti, joka käytännössä teki äänielokuvan tultua kertaheitolla lopun miehen menestyksekkäästä urasta.

Päällisin tunne elokuvan lopussa on lähinnä hyvä olo ja helpotus, sankari on jälleen vaaroja uhaten jälleen pelastanut päivän ja saanut naisena ja taustalla makeisia naposteleva koominen sivuhahmo napostelee tyytyväisenä makeisiaan. Monesta vähän pitkästyttävämmästä kohtauksesta huolimatta Tsaarin kuriiri onnistuu kuin onnistuukin ylläpitämään ainakin jonkinlaista mielenkiintoa koko kestonsa ajan ja loppujen lopuksi tästä jää kuvan lopullisesti sumetessa pelkästään hyvä mieli.

rating 90,000

12.06.2018 klo 15:47

Forty Hearts

Mahdollisesti vuoden 2018 elokuvalöytö.

Kyseessä on Neuvostoliiton suuren sähköistysprojektin kunniaksi opetus- ja kansanvalistustarkoitukseen tehty dokumentti sähkön tuomista hyödyistä.

Kyseesä on kuitenkin villein ja mielikuvituksellisin kokeellinen opetusvideo jota on koskaan tehty. Itse asiassa tämä oli jo niinkin villi ja mieletön että neuvostojohto hyllytti koko leffan, mutta kopio tästä löydettiin vuosikymmeniä myöhemmin.

Itse en tästä suoranaisesti ymmärtänyt sanaakaan, mutta Lev Kuleshovin ja Ivan Ivanov-Vanon tauoton tekninen tykitys viihdytti ja yllätti loppuun asti ilman ainuttakaan tylsää hetkeä.

rating 100,000

12.06.2018 klo 00:38

Naisten voitto

Niin siinä sitten kävi, että Yhdysvallat pudotti atomipomminsa Hiroshimaan ja Nagasakiin, Japani antautui. Maahan asetettu länsimainen miehityshallinto otti haltuunsa koko japanilaisen kulttuurielämän tarkoituksenaan istuttaa nousevan auringon maahan länsimaisen liberaalin kulttuurin perusteet. Pääpaino oli luonnollisesti elokuvissa.

Kenji Mizoguchin Naisten voitto on juurikin oman aikansa ja ohjaajansa näköinen elokuva uuden ajan länsimaisesta fenimistisestä ilosanomasta japanilaisessa oikeuslaitoksessa. Perusjuonihan tässä kertoo naispuolisesta asianajajasta, joka saa asiakkaakseen lapsensa tappaneen leskinaisen. Kuin kohtalon oikusta asianajajan veli sattuu olemaan syyttäjä, joka aiemmin tuomitsi asianajajaleidin toisinajattelijakihlatun vankilaan.

Toisin sanoen kyseessä on varsin perinteinen japanilainen melodraama, mutta tällä kertaa poliittista sanomaa lätkytetään katsojan naamalle sellaiseen tahtiin että tämä käy jo ihan oikeasti ärsyttävästä propagandasta. Pienenä yllätyksenä tämän on kuitenkin käsikirjoittanut Yasujiro Ozun leffoista tuttu Kogo Noda ainoassa yhteisessä elokuvassaan Mizoguchin kanssa. Ozun itsensä neroudesta ei tässä tosin ole hippuakaan mukana. Toisena käsikirjoittajana toimineesta Kaneto Shindosta itsestään tuli myöhemmin menestynyt ja arvostettu elokuvaohjaaja, mutta siitä lisää joskus...

Naisten voittoa on yleensä tavattu pitää Mizoguchin elokuvista kaikkein heikoimpana ja pelkästään tämän saatavuuden perusteella kukaan ei tunnu tästä tänäpäivänäkään kauheasti perustavan. Eikä kyllä ihmekään, sillä Naisten voitto on kaikin puolin pelkästään unodettava ja tylsä kvasifeministinen pieru, josta ei katsomisen jälkeen jäänytkään juuri mitään mainitsemisen arvoista mieleen, edes Kinuyo Tanakan yleensä toimivasta roolisuorituksesta joka tässä on vain tasoa plääh ja plööh.

Tai ei olin väärässä, kyllä tästä yksi juttu jäi mieleen: koska kyseessä on länsimaisten arvojen ”istuttamiseen” tarkoitettu elokuva, tämä myös pitää katsojaansa täysin tietämättömänä ja passiivisena vastaanottajana, vähän kuin pikkulapsena, jolle asiaa saarnataan, tuputetaan ja väännetään tarvittaessa rautalangasta. Tämä onkin oman aikansa japanilaiselokuville luonnollisesti melko yleinen piirre - harmittavasti!

Naisten voitto on väsähtänyt ja aikansa elänyt käänteinen propagandatuotos, jota voineekin Miyamoto Musashin tavoin suositella vain kaikkein vannoutuneimmille Mizoguchi-faneille - siis sellaisille intomielisille ja ennakkoluulottomille sankareille joiden on syystä tai toisesta nähtävä kaikki ohjaajan teokset laadusta viis. Itse tuskin katsastan tätä ihan heti uudestaan - jos koskaan katsastankaan

rating 30,000

11.06.2018 klo 22:41

Prince Bajaja

Kun tänään aamulla heräsin, muistin yhtäkkiä unohtaneeni täysin jatkaa pientä tsekkoslovakialaisiin satuelokuviin liittyvää projektiani. Omituisen koko jutusta tekee, ettei edellisten katsomisesta ja käsittelystä olekaan kuin vasta toista viikkoa. Näin nopeasti pienet asiat elämässä kai sitten hukkuvat ja unohtuvat kaikenlaisten muiden tieltä.

Prinssi Bajaja on kuitenki jälleen sitä itseään. Tämänkertainen satu kertoo nimensä mukaisesti kansan keskuudessa kiertävästä prinssistä nimeltä Bajaja, joka vapauttaa elokuvan alussa taikahevosen ja saa siitä itselleen ystävän. Myöhemmin prinssi pelastaa 18-vuotispäivänään kolmipäiselle lohikäärmeelle uhrattavan prinsessan ja lopussa nuori pari elää elämänsä onnellisena loppuun asti.

Selvästi näkee ettei näiden tekijöillä koskaan ole ollut kaksisia tuotantoarvoja tai erikoistehosteita käytettävissään ja koko hommaan luusisi kaatuvan siihen, mutta näin ei kuitenkaan ole. Tsekkiläiset nimittäni keksivät, että erilaiset rapistuneet historialliset rakennukset, kylät ja koskemattomat metsät sumuisine soineen tuovat tarinaan omanlaisensa tiheän tunnelman siinä missä joku satumaisen värikäskin.

Harmittavasti tällä kertaa pienen budjetin huomaa häiritsevästi viimeistään lohikäärmekohtauksessa, jossa inha otus on kuvattu vähän Kaunottaren ja hirviön tapaan enemmän petolintuna kuin minään liskona. Selvästi teknisesti köykäistä luomusta on lähdetty tarkoituksella muokkaamaan persoonallisempaan suuntaan, mutta jälki on silti armottoman vanhentunut ja parhaimmillaankin lähinnä hupaisan kömpelö.

Tarina ei lisäksi pääty likimainkaan lohikäärmeen surmaamiseen vaan jatkuu omasta mielestäni täysin turhaan vielä kymmenien minuuttien edestä ennen onnellista loppua.

Prinssi Bajajasta ei ole läheskään Kaunottaren ja hirviön haastajaksi, eikä tämä kaiketi täysin Pienen merenneidonkaan tasolle yllä, mutta mikäli jälkimmäinen puolikas olisi seurannut likimainkaan ensimmäisen latuja ja turhaa kestoa olisi rajattu pois, kyseessä voisi olla ainakin keskivertoa parempi satuelokuva.

Taikahevonen oli kuitenkin sympaattinen otus.

rating 50,000

11.06.2018 klo 20:48

47 Ronin

Vihdoin ja viimein uskaltauduin katsomaan kokonaisuudessan tämän Kenji Mizoguchin uran megalomaanisimman mammutin, legendan neljästäkymmenestä seitsemästä roninista. 47 Ronin on yli 4 tuntia pitkä kahdessa osassa julkaistu historiallinen mammutti, jonka katsominen on omalla tavallaan aina tuskastuttavan haastavaa vaikka kopioiden löytäminen olisi kuinka helppoa tahansa. Ajan löytäminen on nimittäin aina itse elokuvaa vaikeampaa.

Tämän tekoaikaan Japani oli vielä voitolla sodassa ja valmistautui hyökkäämään Pearl Harboriin, joten hallitus tilasi silloin siihenastisen uransa huipulla olleelta Mizoguchilta eeppistä militaristista propagandaa kansaa innostamaan. Mizoguchi sai elokuvan propagandatarkoituksen vuoksi käytännössä määrättömät varat visioitaan varten ja ohjaaja valitsikin eräänlaisena kompromissina silkan militarismin ylistyksen sijaan lähdetekstikseen omaa perinteistä tyyliään lähinnä olevan version tutusta tarinasta.

Valmis elokuva julkaistiinkin lopulta vain viikkoa ennen varsinaista hyökkäystä penseälle yleisölle, joka ei ottanut Mizoguchin näkemystä omakseen ollenkaan, mistä seurauksena elokuvan täydellinen sukellus lippuluukuilla ja maine täydellisenä epäonnistumisena. 47 Ronin jakaa edelleen yleisöä rajusti puolesta tai vastaan; osalle tämä on helposti Mizoguchin uran heikoimpia, kun taas toisille miehen parhaita teoksia.

Neljänkymmenen seitsemän roninin tarina kertoo lordi Asanosta, joka virkamiehen julkisen nöyryytyksen seurauksena yrittää iskeä loukkaajaansa miekallaan. Koska Shogunin virkamiehen uhkaaminen on kuolemanrangaistuksen arvoinen rikos, menettää lordi Asano perheineen kunniansa sekä kaiken maansa, Asano itse lopulta myös henkensä. Lordin vanhat vasallit päättävät kostaa bushidon mukaisesti isäntänsä perinnön tuhoajalle surmaamalla tämän Asanon vanhalla miekalla ja viemällä tämän pään herransa haudalle.

47 Ronin on ainakin siinä suhteessä hyvin poikkeuksellinen työ, että se sisältää paitsi tekijänsä perinteisimmät kikat ja muutaman uuden myöhemmissä elokuvissa jatkokehitellyn ideankin, mutta myös ne kaikkein perinteisimmät Mizoguchi-fibat, joita olla ja voi.

Ensimmäinen ja kaikkein suurin ongelma tässä on, että vaikka kyseessä on nimellisesti samuraielokuva ei tässä nähdä ainuttakaan jännittävää toimintakohtausta. Mizoguchi itse ei tiettävästi ollut laisinkaan kiinnostunut toiminnasta ja muutamia tätä varten kuvattujakaan ei koskaan leikattu mukaan itse elokuvaan, sillä ohjaaja ei niihin ollut laisinkaan tyytyväinen. Moni alkuperäistekstin kuuluisa taistelukohtaus yksinkertaisesti ohitetaan ja käydään läpi lähinnä dialogissa, jota onkin sitten senkin edestä. Aikoinaan tämä oli ihmisille valtaisa pettymys, sillä samuraielokuvat perinteisesti loppuvat räjähtävään klimaattiseen toimintakohtaukseen, joka tässä tapauksessa oli koko tarinan keskeisin yksittäinen osuus.

Mutta ongelmia piisaa edelleen. Hahmot tuntuvat tässä kauhean idealisoiduilta ja yksiulotteisilta eikä Mizoguchi tiettävästi itse täysin ymmärtänyt tai ollut laisinkaan kiinnostunut samuraikoodistosta eikä tekoajan yleisöä varten räätälöity sanoma ehdottomasta kuuliaisuudesta ja veljeydestä enää nykypäivänä tunnu kuin silkalta propagandalta.

Mutta loppujen lopuksi mikäli sattuu pääsemään edellisten yli ja tuntee jo ennestään ohjaajan tavaramerkkityylin, tästä todennäköisesti osaa myös nauttia aivan eri tavalla kuin joku ohjaajan perustekniikoille vieras ensikertalainen. Mizoguchihan sai tätä varten rajattoman budjetin ja tässä onkin siksi vedetty käytännössä kaikki mahdollinen aiemmissa arvosteluissa kuvattu kameratyöskentelystä lavastukseen niin pitkälle kuin aikoinaan on ollut mahdollista.

Suoranaisen militarismin ja bushidon sijaankin Mizoguchi tutki tätä tehdessään kuumeisesti tarinan tapahtuma-ajan yhteiskunnallisia oloja ja kulttuuria saadakseen mahdollisimman tarkan sekä realistisen kuvauksen itse samuraina olemisesta perinteisen bushidon tarjoaman ideologisen kuvan sijaan keskittyen erilaisiin pieniin muodollisuuksiin, kuten kielenkäyttöön, tapoihin ja vaatetukseen liittyviin detaljeihin. Tätä samaista periaatettaan ohjaaja hyödynsi edelleen myöhemmissä historiallisissa elokuvissaan.

Ulkoisesti kyseessä onkin jälleen huikea teos, äärimmäisen pikkutarkka ja tyylillisesti täysin ohjaajan parhaiden teosten veroinen historiallinen spektaakkeli. Tämä taitaakin olla niitä harvoja elokuvia, joissa sykähdyttävän vaikuttava tyyli yksinään riittää säväyttämään turhan laimean ja tylsähkön tarinan sijaan viiden tähden arvoisesti.

Mutta itse en edellekään pääse yli, että Hollywood yritti markkinoida sitä Keanu Reevesin tähdittämää supisurkeaa action-versiota tämän remakena. Miettikää itse: Hollywood markkinoi surkuhupaisan kömpelöä viritelmäänsä yleisesti kansan syvissä riveissä jo valmiiksi tappavan tylsänä floppina tunnetun teoksen remakena. Hahahaaahaaa!!1

rating 100,000

11.06.2018 klo 03:43

Zare

Kaksi armenialaista pioneerityötä takana tälle yölle, kumpikin lieviä pettymyksiä. Namus oli muodollisesti pätevä, mutta kauhean kliseinen traaginen rakkaustarina ja Shor and Shorshor oli kuin suomalaista junttikomediaa, mutta armenialaisittain.

Tällä kertaa voi ainakin sanoa valinnan osuneen pitkästä aikaa todelliseen helmeen. Zare nimittäin taitaa olla ohjaajansa tunnetuimpia ja kuuluisimpia yksittäisiä elokuvia, erään löytämäni lähteen mukaan tämä olisi nostanutkin Amo Bek-Nazarianin suurten nimitekijöiden joukkoon silloisessa Neuvostoliitossa.

Zaren tarina sijoittuu Kaukasuksen kurdeista koostuvien jesidiheimojen asuttamille paimentolaisseuduille. Tsaarin miesten kanssa veljeilevä heimopäällikkö Temur Bek kidnappaa Zare-nimisen nuoren neidon ja yrittää pakottaa tätä itselleen vaimoksi. Zaren rakastaja tovereineen yrittää jäljittää kidnappaajan olinpaikkkaa ja pelastaa neidon ennen pakkoavioliiton täytäntöönpanoa.

Totisesti, totisesti. Zare on huima parannus Shorin ja Shorshorin kökkötason komediasta, suorastaan dramaattinen harppaus parempaan päin. Tällä kertaa kerrontaa on yksinkertaistettu sopivasti siten että tätä pystyy helposti seuraamaankin vaikkei tekstistä mitään ymmärtäisikään eikä romanttisen elokuvan kliseitäkään ole enää näköpiirissä.

Elokuvan suurin vahvuus on kuitenkin sen koruttoman realistinen kuvaus köyhien paimentolaiskansojen elämästä erilaisia rituaaleja, rukouksia, kansantansseja, hääseremonioita sun muita myöden. Tämä tiettävästi onkin vielä ensimmäisiä elokuvia joissa kuvataan realistisesti silloisten kurdiheimojen elämää ja kulttuuria kaikenlaisten eksoottisten napatanssijoiden sijaan, joten silmät kannattaa pitää auki.

Ikävä kyllä Bek-Nazarian on vain keskittynyt ihastelemaan kohdettaan toisinaan itse juonen kustannuksella, joka monessa kohtaa tuntuu seisovan tai matelevan turhaan, jotta ohjaaja on saanut varmasti näytettyä haluamallaan tarkkuudella paimentolaisten elämän pienimmätkin ilot ja surut. Positiivisena puolena kulttuurikuvaus onkin toisaalta parasta ja kiinnostavinta itse elokuvassa.

En ole vielä toistaiseksi nähnyt tarpeeksi armenialaisia elokuvia tai edes Amo Bek-Nazariania voidakseni panna niitä mitenkään uskottavasti paremmuusjärjestykseen, mutta pelkästään kolmesta tänään katsomastani Zare on ylivoimaisesti paras.

rating 80,000

11.06.2018 klo 02:42

Shor and Shorshor

Harmikseni jouduin edellisessä katsauksessani toteamaan, ettei paljon puhuttu Amo Bek-Nazarianin Namus olekaan teknisesti ensimmäinen armenialainen kokopitkä elokuva, jollaisena sitä on viimeisen vuosisadan aikana ehditty markkinoimaan.

Mutta ei hätää. Shor and Shorshor ei sekään varsinaisesti ole ensimmäinen maassa tehty elokuva, mutta se on taatusti ensimmäinen armenialainen pitkä komedia ja vielä samaiselta tekijämieheltä kuin edellinenkin. Hahaa!

Varsinainen juoni kertoo kahdesta juoppolallista, Shorista ja Shorshorista, jotka näiden vaimot heittävät kotoaan pihalle etsimään ruokaa. Käytännössä koko elokuva koostuukin kahden mursuviiksisen hahmon epämääräisistä seikkailuista Armenian kyöhällä ja takapajuisella maaseudulla.

Edellinen siis käytännössä kattaa koko 55 minuuttia pitkän elokuvan koko tarinan, mitään yllätyksiä tai kiinnostavia käänteitä ei ole vaan kaksi juoppolallia vain töppäilevät töppäilemästä päästyään ja meno on parhaimmillaankin kuin varhaisimmissa amerikkalaisissa slapstick-komedioissa, jotka päällisin puolin ovat muutamia yksittäisiä esityksiä lukuun ottamatta vanhentuneet jo aikoja sitten.

Todella omituisena piirteenä kaksi juoppolallia sattuvat näkemään erilaisia hämmentäviä hallusinaatioita, joiden kautta tekijät ovat päässeet näpräilemään kaikenlaisten vinkeiden erikoistehosteiden kanssa. Harmi vain etteivät nekään tarjoa mitään sellaista erityisen kiinnostavaa mitä joku Georges Melies ei olisi ehtinyt jo tekemään paremmin pari vuosikymmentä ennen armenialaisia.

Suorin itselleni mieleen tullut vertailukohde Shorille ja Shorshorille lienee suomalainen junttikomedia, jossa jokaisen vitsin kohdalla on yleensä vain menty siitä missä aita on matalin ja varsinainen huumorin taso ja hauskuus ovat täysin toissijaisia asioita. Tämä vain on ollut oikeasti kokemattomien ja toistaitoisten ihmisten tekosia, joten tuon nyt periaatteessa pystyy vielä antamaan jotenkuten anteeksikin. Shorista ja Shorshorista se ei kuitenkaan elokuvana tee yhtään sen parempaa tai nautittavampaa katselukokemusta.

rating 30,000

11.06.2018 klo 01:10

Namus

Kauhean paljoa ei internetistäkään löydy tietoa armenialaisen elokuvan varhaisvaiheista tai sen nimekkäimmistäkään tekijöistä, mutta ensimmäisen maassa tuotetun kokopitkän elokuvan ohjaaja Amo Bek-Nazarian oli tutustunut elokuvaan lähteestä riippuen jo niinkin varhain kuin vuonna 1914 keisarillisen Venäjän aikaan, ensin näyttelijän roolissa mutta tästä teoksesta lähtien viimeistään myös ohjaajana.

Oikeastaan ensimmäisen armenialaisen elokuvan tittelikin on Namusin kohdalla tänä päivänä kyseenalaistettu, sillä jälkikäteen on löydetty vuonna 1915 tehty tuntemattomampi, mutta ihmeellisesti meidän päiviimme asti säilynyt teos, joka ehkä sopii ajallisesti paremmin kyseistä titteliä kantamaan.

Namus tarkoittaa kunniaa, tässä tapauksessa patriarkaalisen perheen ja suvun sellaista. Suuren maanjäristyksen jälkimainingeissa nuori mies ja nainen sattuvat rakastumaan toisiinsa, mutta paikallisen perinteen mukaisesti nainen onkin jo järjestetty vaimoksi toiselle miehelle.

Tästä pääsemmekin heti Namusin ensimmäiseen ja suurimpaan ongelmaan: kliseisyyteen. Pelkästään jo tuon äskeisen juonireferaatin perusteella pystyy helposti sanomaan mitä tässä tapahtuu ja minkälainen lopetus tarinalla oikeasti on. Tähän on jopa kopioitu kohtauksia suoraan William Shakespearen Romeosta ja Juliasta, joten se siitä yllättävyydestä sitten.

Toisaalta Namus on kuitenkin suhteellisen selkeä ja yllättävänkin toimiva elokuva ollakseen millään muotoa ensimmäisiä. Oman nyrkkisääntöni mukaan hyvän elokuvan pystyy katsomaan ymmärtämättä sanaakaan dialogista ja Namus toimii tässä suhteessa ainakin tiettyyn rajaan asti. Verrattuna johonkin Prostitutkaan tämä on oikeasti jo todella hyvää tekoa.

Mutta ei siitä kai mihinkään pääse, että kyseessä on kuitenkin vain Armeniaan sijoitettu versio Romeosta ja Juliasta. Tätä juhlittiin jo omana aikanaan ensimmäisenä autenttisena kuvauksena tuon kyseisen maankolkan kulttuurista, mutta väitän että mikäli tästä jättää laskuista värisevän toiseuden, ei käteen jää keskinkertaista parempaa kinematografista näytelmää kummempi teos.

rating 50,000

10.06.2018 klo 21:40

On the Silver Globe

Huijaan vähän Zulawskin elokuvien käsittelyjärjestyksen kanssa ja katsastan tämän ennen siirtymistä ohjaajan aiemmin julkaistujen Ranskassa tuotettujen elokuvien kommentointiin. Syyhän on siinä, että Ón the Silver Globesta piti alunperin tulla Andrzej Zulawskin hienon uran kruunaava magnum opus ja sen pitikin valmistua karkeasti 70-luvun loppupuolella Puolassa, mutta toisin kävi.

Ohjaajahan työsti tämän käsikirjoitusta vuosikaupalla sukulaisensa kirjoittamasta eeppisestä filosofisesta scifi-trilogiasta, mutta puolalaiset kommunistit pitivät tätä ohjaajan aiempien töiden tapaan turhan provokatiivisena, minkä seurauksena koko projekti lakkautettiin elokuvan ollessa vasta 80% valmis ja kaikki kuvattu materiaali määrättiin tuhottavaksi. Ohjaaja itse päätti elokuvansa menetyksen seurauksena jatkaa uraansa Ranskasta käsin.

Kuin ihmeen kaupalla On the Silver Globen keskeneräinen matsku säilyi vuosikausia studion ja tämän parissa työskennelleiden hallussa. Myöhemmin ne sitten salakuljetettiin Zulawskin haltuun Ranskaan, jossa mies työsti sekalaisesta kasasta keskeneräistä filmimateriaalia julkaisukelpoisen elokuvanraakileen, jossa puuttuvia kohtia on täydennetty ohjaajan kertojaäänellä.

One the Silver Globe kertoo joukosta nimeämättömälle maankaltaiselle planeetalle päätyvistä astronauteista, jotka tulevat saaneeksi koko joukon jälkeläisiä, jotka edelleen ajan kuluessa synnyttävät kokonaisen sivilisaation uskontoineen ja yhteiskuntaluokkineen. Ennen pitkää uuden uskonnon papistona toimivat astronautit alkavat kuolla yksitellen vanhuuteen, viimeisen "Vanhana miehenä" tunnetun eloonjääneen ampuessa videopäiväkirjansa raketilla taivaan tuuliin, aina Maahan asti.

Viimeisen eloonjääneen astronautin videopäiväkirjan löytää sydänsuruista kärsivä Marek-niminen tiedemies, joka päättää hylätä tympeän elämänsä dystooppisessa Maassa ja matkata samaiselle mystiselle planeetalle. Paikan päällä Marekia tervehditäänkin luvattuna messiaana, jonka on määrä vapauttaa orjat isäntiensä kahleista. Epäilys kuitenkin kalvaa, josko mies sittenkään on se oikea...

En tiedä onko tälle mitään tarvetta, mutta sanottakoon että vaikka kyseessä onkin nimellisesti eeppinen tieteiselokuva, ei tältä kannata odottaa minkäänlaisia genren kliseita tai Hollywood-tyylistä hauskaa viihde-elämystä. Näin siis ihan jo siksi, että kyseessä oli alunperinkin vaikeaselkoiseksi taide-elokuvaksi tarkoitettu elokuva, mutta kun tämä on vielä epämääräinen keskeneräinen raakilekin.

Ohjaajan tuntien tuskin ainakaan toisaalta tulee yllätyksenä ettei koko elokuvassa taideta nähdä ainuttakaan staattista otosta vaan jok'ainut kohtaus ja otos on järjestään kuvattu käsikameralla, milloin tukevasti telineellä, milloin kuvaajan kädessä. Moni kohtaus on lisäksi kuvattu ensimmäisestä persoonasta ja henkilöhahmot puhuvat suoraan kameralle. Niiden lisäksi kuullaan paljon pitkiä monologeja ja ajassa ja paikassa tarkoituksellisen töksähtelevästi liikkuvaa ja hyppivää leikkausta.

Kuten jo järjestään kaikkien tähän asti näkemieni Zulawskin elokuvien kohdalla, pidin paljon tästäkin - siitäkin huolimatta etten aina täysin ymmärtänyt missä mennään. On the Silver Globe on pienestä sekavuudestaan huolimatta erittäin unenomainen, suorastaan hypnoottinen elokuva joka jollain epämääräisellä alitajuisella tasolla sai jälleen pahasti sukat pyörimään jalassa - eikä vain tämän komean lavastuksen, runsaan symboliikan ja oivallisten näyttelijöiden vuoksi.

Sääli ettei tästä koskaan tullut mitään tämän enempää. Selvästi Zulawskin tapa kuvata vallan ja uskonnon suhdetta ärsytti sikäläisiä kommunisteja suuresti, mutta lukemani perusteella kuvaus orjuuteen alistetun kansan noususta oli viimeinen pisara, joka katkaisi kamelin selän.

Mene ja tiedä, mutta kokemuksena On the Silver Globe on joka tapauksessa valtaisa, uniikki, unenomainen. Juurikin sellainen tieteiselokuva kuin halusinkin nähdä.

rating 90,000

10.06.2018 klo 14:23

Where Now Are the Dreams of Youth?

Aiemmin samana vuonna ilmestynyt mestarillinen Synnyin, mutta... esitteli maailmalle uudistuneen, hienostuneemman ja kaikin puolin paremman Yasujiro Ozun kuin koskaan aiemmin. Mies löysi vihdoin oman tyylinsä, suosikkiaiheensa ja taisi siinä sivussa tulla vähän mainetta ja menestystäkin.

Kyseisen menestyselokuvan jälkeen Ozu lähti ohjaamaan toista, nyt jo kadonnutta Until We Meet Again, jonka kuvauksista tuli lopulta suunniteltua vaikeammat ja kalliimmat. Lisärahaa toisen elokuvan budjettiin tuomaan suunniteltiin tällainen puolivillainen ja nopeasti halvalla kokoon kursittu, Ernst Lubitschin Vanhasta Heidelbergistä ammentava perus opiskelijadraama, jossa kaikenlaiset aiemmat uudistukset hylättiin ja siirryttiin takaisin vanhojen ozujen muotoon.

Toisin sanoen kyseessä on ohjaajan aiempia elkeitä toisteleva välityö, joka tehtiinkin poikkeuksellisesti vain rahasta.

Where Now Are the Dreams of Youth? on tarina neljästä koulussa puijaavasta nuoresta miehestä, joista yksi perii isänsä mittavan omaisuuden ja nousee tämän yrityksen johtoon. Uusi johtaja auttaa ensitöikeen vanhoja tovereitaan pääsemään firman palvelukseen huijaamalla valintakokeissa. Pienimuotoisena sivujuonteena seurataan erään sivuhahmon romanttista suhdetta.

En oikeastaan tiedä mitä tästä elokuvasta voisi enää sanoa, jota ei olisi jo ennestään sanottu. Ozu teki tämän vain nopeaksi välityöksi ja lähinnä keräsi kokooan vanhoja ideoitaan ja temppujaan, joten tässä ei oikeasti ole mitään niin kauhean ihmeellistä tai merkittävää. Ehkä tätä voi tarkastella ohjaajansa varhaisena tutkielmana rahan ja statuksen vaikutuksesta yksilöön ja tämän ihmissuhteisiin, mutta sittenkään kyseessä ei ole mikään kauhean muistettava teos.

Sen verran täytyy kuitenkin todeta, että kyseessä on taatusti Ozun elokuvista väkivaltaisin. Jos katsotte tämän viimeiset viitisen minuuttia niin ymmärrätte. Muutoin ei mitään erityistä sanottavaa tästä.

rating 70,000

10.06.2018 klo 12:56

I Was Born, But...

Useampi elokuva ja viikko siinä meni, mutta päästiinpä vihdoin puhumaan tästä. Tokion sydämen, Yasujiro Ozun edellisen teoksen kohdalla mestariohjaaja löysi viimein tulevan suosikkiaiheensa keskiluokkaisesta perhedraamasta, mutta muoto oli vielä muutamia perusjuttuja lukuun ottamatta melko kaukana siitä Ozusta, joka nykyään yleisesti tunnetaan ja rakastetaan. Synnyin, mutta... kohdalla mies ottikin sitten valtava edistysaskelen kohti tavamerkkityyliään ja tätä yleensä pidetäänkin ohjaajan ensimmäisenä todellisena mestariteoksena.

30-luvun alun militarisoituvaan ja modernisoituvaan Japaniin sijoittuva tarina kertoo alussa tokiolaiseen lähiöön muuttavasta Yoshin perheesta, jonka pojat päättävät alkaa lintsata koulusta paikallisten kiusaajien vuoksi. Myöhemmin pojat ymmärtävät isänsä Kennosuken olevan oikeasti yhden toisen pojan isän alainen ja alkavat kapinoida tätä vastaan.

On tavallaan äärimmäisen uskomatonta huomata, miten paljon perinteisesti hyvin konservatiivinen Ozu tuli muokanneeksi tyyliään vain yhden ainoan vuoden aikana. Tämän kohdalla ohjaaja tiettävästi yksinkertaisti tarkoituksella kerrontaansa riisumalla siitä pois useita turhiksi kokemiaan krumeluureja, kuten himmennyksiä, ylimääräisiä dynaamisia otoksia ym. Mikäli miehen tätä edeltäneet teokset ovat vähänkään tuttuja, huomaa eron selvästi.

Pois jätettyjen ominaisuuksien vastineeksi tästä pystyykin jo bongaamaan helposti tulevia ohjaajansa tyypillisimpiä kerronnan keinoja, kuten jo aiemmin varvoisesti koetettuja tatami- ja käytäväotoksia sekä selkeitä monimerkityksellisiä rinnastuksia lasten ja aikuisten maailman välillä. Yhdessä kohtaa esimerkiksi leikataan lasten tylsästä koulupäivästä kuvaamaan isän tylsää työpäivää, lasten sosiaalisista leikeistä aikuisten vastaaviin ym. Tyypillistä Ozua.

Juoni itse tuntuu enemmän kokoelmalta irtonaisia kohtauksia tai pieniä tarinoita kuin todella yhtenäiseltä rakenteelliselta tarinalta. Tiettävästi Ozu pyrkikin suunnittelemaan elokuvansa juuri näin silkan realismin nimissä, mutta ainakaan ennen Synnyin, mutta... kyseistä ominaisuutta ei ainakaan yhtä selvästi voinut miehen otteista huomata.

Itse elokuva onkin ehkä sympaattisimpia ozuja joita olen koskaan nähnyt. Koko elokuvan ajan käytännössä seurataankin perheen lasten tekemisiä vanhempien itsensä jäädessä selkeästi sivurooliin. Viimeistä piirtoa myöden luontevien lapsinäyttelijöiden työtä ei voikaan kuin huokaista syvään ja ihailla.

Ihan mielenkiintoisena piirteenä tämä on tiettävästi ensimmäisiä merkittäviä japanilaisia elokuvia, jossa esitetään myös yhteiskuntakritiikkiä. Kohtauksessa, jossa lapset ymmärtävät isänsä työskentelevän toisen pojan isälle, näiden oma yrittää selittää tilannetta toisen isän varallisuudella. Pojat luonnollisesti eivät tätä hyväksy, mutta viimeisissä kuvissa vihjataan ovelasti poikien lopulta jatkavan isänsä tiellä.

Synnyin, mutta... on merkkiteos, ohjaajansa mykän kauden parhaita ja klassisimpia tuotoksia. Yasujiro Ozun elokuvien ystäville tämä on ehdottoman pakollista katsottavaa, samoin kuin Ozun myöhemmin tästä tekemä vähemmän hohdokas Hyvää huomenta. Mutta jälkimmäisestä lisää myöhemmin.

rating 100,000

09.06.2018 klo 22:55

Ravished Armenia

Pitkään kivenä kengässäni on hiertänyt armenialaisen elokuvan kokoelma, jonka katsastamiseen ei ole tuntunut löytyvän oikeaa hetkeä väkivalloinkaan. Nyt kun isovenäläiset mykkäelokuvat alkavat käydä jo pikkuhiljaa vähiin, lienee sopiva aika alkaa tarkastella myös näiden historiaa vähän lähemmin. Armeniahan oli 20-luvulta lähtien osa Neuvostoliittoa, joten asian ytimessä liikutaan toki edelleen.

Ravished Armenia ei varsinaisesti ole ensimmäinen armenialainen elokuva - sellainen julkaistiin vasta vuonna 1925 - mutta tämä liittyy sikäli aiheeseen, että se kertoo tekoaikaan käynnissä olleesta armenialaisten kansanmurhasta ja perustuu pilkuntarkasti pääosaa esittävän selviytyjän ja silminnäkijän Aurora Mardiganianin tarinaan.

Alkuperäistä elokuvaa ei valitettavasti ole sellaisenaan säilynyt meidän päiviimme vaan ainut tästä saatavilla oleva 24-minuuttinen klippi koostuu sekalaisista fragmenteista, stillkuvista ja selittävistä teksteistä.

Armenialaisten kansanmurha tapahtui Ensimmäisen maailmansodan vuosina Ottomaanien pitäessa kristittyjä vähemmistöjä syynä entisen suuren imperiumin romahtamiseen sekä tappioihin. Kristittyjä ja erityisesti Ottomaanien valtakunnan armenialaista alettiin järjestelmällisesti poistamaan päättävistä asemista, riisumaan aseista ja eliminoimaan miljoonittain.

Varsinainen tarina kertoo erittäin tarkkaan kuvattuna kansanmurhan raakuuksista, siitä miten ihmisiä marssitettiin erämaihin, pakotettiin kaivamaan omat hautansa ja ammuttiin. Eräässä kohtaa kuvataan naisten raiskauksia, kidutusta, ristiinnaulitsemista ja turkkilaisten väkivaltaisista hyökkäyksistä kristittyjen kirkkoihin.

Aurora Mardiganian itse kidnapataan perheineen ja marssitetaan erämaahan, jossa suurin osa tämän läheisistä tapetaan. Mardiganian itse myydään seksiorjaksi. Tosielämässä Mardiganian luonnollisesti pääsi lopulta pakenemaan aina Amerikkaan asti, jossa elikin pitkän ja terveen elämän. Mardiganian kuoli lähes 100-vuotiaana vuonna 1994.

Sekalaisten fragmenttien perusteella on mahdotonta alkaa pisteyttämään itse elokuvaa, mutta kyseessä on ainakin tämän perusteella ollut todella voimakas ja puhutteleva teos, vuoden 1919 elokuvaksi uskomattoman rankka ja realistinen kuvaus aiheestaan. Samalla tämä taitaa olla kaikenlaisten myöhempien kansanmurhaelokuvien varhaisin kantaisä.

rating 60,000

08.06.2018 klo 22:45

Insinööri Priten projekti

On ylen surullista ja ikävää, että vaikka neuvostoliittolaisia elokuvia on pian tullut arvosteltua satakunta kappaletta, en vielä tähän mennessä ole katsastanut ehkä kaikkein merkittävintä yksittäistä maan elokuvallista tuotosta: Insinööri Priten projektia. Syy miksen tähän ole kajonnut, johtuu pelkästään siitä etten tiennyt koko elokuvasta sen enempää kuin kukaan muukaan Venäjän ulkopuolella.

Tästä ei oikeastaan ole meidän päiviimme säilynytkään puolta tuntia enempää, mutta se riittää kaikkein oleellisimman huomaamiseen.

Alkuperäinen tarina sijoittui Amerikkaan. Insinööri Prite on kehittänyt ylivoimaisen uusiutuvalla energialla toimivan voimalaitoksen, mutta kavalat kapitalistikorporaattorit ovat miehen jaloa projektia vastaan. On tässä mukana pieni romanttinen sivujuonikin, mutta siitä ei varsinaisesti ole paljoa meidän päiviimme kestänyt.

Syy miksi tätä pidetään niin tärkeänä elokuvana johtuu siitä, että kyseessä on Lev Kuleshovin 19-vuotiaana ohjaama debyyttiohjaus, jossa näkyy selvästi miehen kiinnostus amerikkalaisia elokuvia kohtaan. Mutta ei siinä kaikki: kyseessä on tiettävästi ensimmäinen elokuva koskaan, jossa käytetään nykyään kuuluisaa neuvostoliittolaista montaasileikkausta.

Täältä se tulee.

Sergei Eisensteinin, Vsevolod Pudovkinin ja Dziga Vertovin elokuvat popularisoivat montaasin idean ja hioivat sen täydellisyyteen, mutta idean isä oli Lev Kuleshov - joka toimi edellisten opettajana.

Insinööri Priten projektin hyvyydellä tai huonoudella ei näin ollen ole loppujen lopuksi ainakaan itselleni juurikaan merkitystä. Tällainen merkkiteos nyt kuuluu vain yksinkertaisesti nähdä tai vähintään edes tietää nimeltä sekä ymmärtää sen merkitys elokuvahistoriassa. Mykkäelokuvien ystävien vielä senkin edestä.

rating 60,000

08.06.2018 klo 18:52

Prahan ylioppilas

Joskus aikoja sitten arvostelin Paul Wegenerin alkuperäisen vuonna 1913 ilmestyneen Prahan ylioppilaan, kaikkien aikojen ensimmäiseksi täyspitkäksi indie- ja kauhuleffaksi monessa lähteessä kehuttua elokuvataiteen klassikon. Harmittavasti kyseinen elokuva on upeasta tarinastaa huolimatta myös melkoisen vanhentunut ja toivoinkin sille poikkeuksellista kunnollista remakea, Vitsi oli oikeasti siinä, että tiesin jo sitä kirjoittaessani näitä olevan peräti kaksi kappaletta: tämä Henrik Galeenin klassinen näkemys vuodelta 1926 ja Arthur Robisonin ääniversio vuodelta 1935.

Parasta Prahan ylioppilaassa on tunnetusti sen upea tarina, joka omasta mielestäni lähentelee jo kaikkien aikojen hienoimpien ja ajattomimpien klassisten kauhutarinoiden titteliä Frankensteinin ja muiden kanssa. Tällä uusintakatselulla opin vain pitämään siitä entistä enemmän.

Prahan ylioppilaan tarinahan tunnetusti kertoo Balduinista, prahalaisesta opiskelijasta ja mestarimiekkailijasta, jolla on elämässään ystäviä ja rikas nainen johon tämä on rakastunut, mutta jota tämä ei voi köyhänä koskaan oikeasti tavoitella. Kaikki muuttuu kun Balduinin luokse saapuu salaperäinen velho Scapinelli, joka tarjoaa tälle elämänsä diiliä, ehtymätöntä määrää maallista mammonaa tämän peilikuvaa vastaan.

Vuoden 1926 Prahan ylioppilas on oikeasti hyvinkin uskollinen sille alkuperäiselle, mutta teknisessä puolessa kaikkea mahdollista on päivitetty ja paranneltu niin paljon mahdollista. Kamera ei esimerkiksi enää vain seiso sivussa teatterimaisten näyttelijöiden huitoessa menemään vähän miten sattuu, tuotantoarvot ovat huomattavasti aiempaa suuremmat ja erilaisia kuvakulmia sun muita on tällä kertaa osattu myös hyödyntää luovasti.

Tekoaikansa elokuvaksi tämä on kuitenkin vielä melko maanläheinen ja vanhanaikainen, mutta yllättäen kumpikaan ei oikeastaan missään kohtaa häiritse itse elokuvan nauttimista. Itse asiassa sanoisin tämän jopa hyötyvän varsin simppelistä ja selkeästä toteutuksesta, kiitos loistavan käsikirjoituksen ja erinomaisten näyttelijöiden. Ainut mainittava tekninen kömmähdys, jota tästä itse huomasin löytyy muutamista kohtauksista pilkottavista selvistä leikkausvirheistä, joissa hahmot muuttavat asentoaan miten sattuu yksittäisten leikkausten välillä.

Näyttelijöistä puheenollen, muistan joskus jostain lukeneeni että Horst Wessel työskenteli tässä ekstrana, samoin Leni Riefenstahl. Kun Horst Wessel myöhemmin murhattiin, Prahan ylioppilaan alkuperäinen käsikirjoittaja määrättiin kirjoittamaan Wesselin elämänkerta - josta niinikään tehtiin myöhemmin elokuva. En tosin löydä ensimmäisen lähdettä enää mistään, joten kyseessä voi hyvinkin olla vain urbaania legendaa.

Päivitys. Löysinpäs, kyseessä on eräs saksankielinen tietokirja koskien Horst Wesselin elämää ja henkilökulttia, mainittu kohtakin löytyy helposti googlesta saksaksi. Vähemmän varma Riefenstahl-fakta löytyy Wikipediasta ja ilmeisesti perustuu emännän omaelämäkerrallisiin kirjoituksiin.

Kahden muun näkemyksen tavoin tässäkin tyylikkäintä on loppu, jonka lähetessä tunnelma alkaa pikkuhiljaa tihetä ja elokuva vain parantua entisestään. Balduinin ymmärtäessä kohtalonsa ja paetessa kiireesti majapaikkaansa myrskytuulikin yltyy, uhkaavat varjot nousevat seinille ja klassinen sankaria takaa ajava roisto onnistuu aina saavuttamaan juoksevan päähenkilön vaikka sitten hitaasti kävelemällä. Balduinin unelman tuho ja etenkin elokuvan viimeinen kohtaus on koko elokuvan parasta antia.

Vielä toistaiseksi ei ole tullut vastaan ainuttakaan huonoa Prahan ylioppilasta, ainoastaan timangia. Hanns Heinz Ewersin alkuperäistarina on niin ajattoman tyylikäs, että siitä saisi laadukkaan leffan tehtyä vaikka amatöörivoimin. Siksi onkin ihme ettei aiheesta ole taidettu enää Toisen maailmansodan jälkeen tehdä uutta remakea eikä nyky-yleisö taida alkuperäistä tarinaa muistaakaan, mikä on valtava sääli sillä kyseessä on ainakin omasta mielestäni edelleen helposti parhaita symbolistis-romanttisia kauhukertomuksia joita on koskaan tehty.

rating 90,000

08.06.2018 klo 16:49

Kamppailevia sydämiä

Yksi Fritz Langin varhaisvuosien tuntemattomimmista ja harvinaisimmista ohjauksista, ellei jopa se kaikkein tuntemattomin.¨

Kyseessä on eräänlainen melodraama rikkaasta aviomiehestä, tämän vaimosta ja entisestä salarakkaasta,

Mitään erityisen ihmeellistä tässä ei oikeastaan ole muuten, mutta kyseessä on ensimmäinen Langin elokuvista, jossa väläytellään miehen pessimististä ihmiskuvaa ja suosikkiaiheita ihmisten ahneudesta ja pahuudesta.

rating 50,000

08.06.2018 klo 00:52

From Morn to Midnight

Tässä onkin pieni elokuvan harvinaisuus ihmisille, jotka inoavat päästä hifistelemään ihmisille elokuvatietouttaan. Von morgens bis mitternachts tehtiin samoihin aikoihin ja samoissa mielentiloissa kuin Tohtori Caligarin kabinettikin, onpa tämä vielä samaa saksalaista ekspressionistista suuntaustakin, mutta toisin kuin edellinen, tämä oli liian radikaali elokuvateattereihin. Virallista ensi-iltaa tämä ei toisin sanoen lännessä koskaan saanut, mutta kopio tästä päätyi kaikista maailman kolkista Japaniin, jossa siitä tuli pieni kulttiklassikko 20-luvulla.

Nykyään tämä taitaakin olla public domainia ja kenen tahansa uteliaan katsottavissa muodossa tai toisessa koska tahansa. Siitäkään huolimatta kukaan ei tätä nykyäänkään taida tuntea.

Ensimmäinen asia, joka tässä kiinnittää huomiota jo alkutekstien jälkeen on lavastus, joka koostuu pääasiassa vähän Dogville-tyyliin pelkistä mustaan pahviin valkoisella liidulla tai maalilla vedetyistä ääriviivoista, jotka taatun ekspressionistisessä hengessä vain vaivoin muistuttavat kohdettaan. Kuvallisesti koko elokuvasta suurin osa koostuukin pelkästä ahdistavan ja masentavan mustasta, klaustrofobisen pimeästä limbosta erilaisilla vitivalkoisilla ääriviivoilla ja yksityiskohdilla. Ne kontrastit...

Edellisen vastineeksi tässä kuitenkin nähdään myös jonkin verran aikansa kokeellisempia tekniikoita, kuten split screeniä, vääristäviä linssejä, päällekkäisiä kuvia, eri kuvakokoja ym. jotka saavat tämän tuntumaan useita aikansa teatterimaisempia leffoja "elokuvamaisemmalta" vaikkeivat kaikki kerronnalliset jekut ja niksit vielä täysin nykymuotoonsa hioutuneita olleetkaan. Mainitsemisen arvoinen kohtaus tulee lopussa, jossa rikollinen tunnustaa tekonsa ja elokuva leikkaa hämmentävästi saman hahmon kolmen eri alter egon välillä.

Seuraavaksi huomio kiinnittynee näyttelijöiden puvustukseen ja meikkaukseen, joista ensimmäinen on joko on silkkaa mustaa tai epämääräisistä kuvioista ja kappaleista koostuvaa kirkuvan kaoottista vaatepartta; kaikenlaiset hatut, viikset, puvutkin ovat järjestään kaikilla mahdollisilla tavoilla epäsymmetrisiä ja omituisella tavalla vääristyneitä kuten asiaan kuuluukin.

Kaikki näyttelijät vetävät vielä tarkoituksella yli, ovat korostetun kalpeiksi meikattuja ja parissa kohtaa muutaman naamasta löytyy kuin mustalla tussilla sutattuja kuvioitakin. Yksi mainituista näyttelijöistä on muuten Hans Heinrich von Twardowski, joka nähdäänkin myös Tohtori Caligarin kabinetissa.

Valitettavasti tässä on ihan tarina ja hahmotkin, mutta ne ovatkin itse kokeelliseen visuaaliseen tykitykseen keskittyvän elokuvan ylivoimaisesti heikoimpia lenkkejä. Oman käsityskykyni mukaan tämä kertoo pankin työntekijästä, joka päättää varastaa sievoisen summan rahaa vedotakseen rikkaaseen naiseen, mutta lopulta huomaakin ettei raha tuo onnea sen enempää kuin rakkauttakaan. Peruskamaa.

Itse asiassa odotinkin tämän kääntyvän lopussa jonkinlaiseksi kuvaukseksi loputtomassa pimeässä painajaismaailmassa tai helvetin pimeimmissä syvyyksissä vaeltavasta, kertaalleen kuolleesta syntisestä rikollisesta, mutta näinhän ei loppujen lopuksi käynyt. Ehkä isoin pettymykseni tämän tarinan suhteen.

Von morgens bis mitternachts on melkoisen ainutlaatuinen elämys, ehkä ainutlaatuisimpia mykkiä elokuva joita olen koskaan nähnyt. Täydellinen uniikkius on kuitenkin samalla sen suurin voima että heikkous: voima siinä mielessä, että se taatusti jää mieleen ja erottuu mistä tahansa muista maailman elokuvista, mutta heikkous taas sikäli että tämä voi olla todella vaikea katsoa läpi, etenkin villin modernistisen kikkailun varastaessa kaiken huomion itse tarinalta ja hahmoilta aivan alusta asti.

Kokonaisuutena Tohtori Caligarin kabinetti peittoaa tämän koska tahansa kädet alhaalla. Tekoaikansa saksalaista luovaa osaamista esittelevänä taide-elämyksenä peli taitaa taipua niukasti tämän puolelle, mutta siitäkin voidaan toki keskustella. Itse esimerkiksi sain tämän riipivän korkeista kontrasteista ja ihme kokeiluista lähinnä jomottavan päänsäryn, mikä ei ehkä ole merkki parhaasta mahdollisesta katselukokemuksesta.

rating 70,000

07.06.2018 klo 22:37

Varjoja

Otanpa huvin vuoksi käsittelyyn vielä toisen vähän mainstreamimman saksalaisen. Tämä oli Vahakabinetin ja Tohtori Caligarin kabinetin ohella niitä ensimmäisiä katsastamiani saksalaisia mykkäelokuvia joskus muinaisina alkuaikoina. Nykyään tällä on jopa jonkinlaista kovaa kulttistatustakin, toisin kuin minun nuoruudessani.

Tämän tuotantotiedoista on hyvä tietää näin ennakkoon, että tämän taustalla on vaikuttanut vahvasti F.W. Murnaun Nosferatusta kuvaajana tuttu, jo Grieshuusin tarinan kommenteissakin mainittu Fritz Arno Wagner, joka yhdessä Arthur Robisonin ja niinikään Nosferatun lavastus- ja puvustuspuolella vaikuttaneen Albin Graun kanssa edelleen jatkokehittelivät tässä edellisessä esiteltyjä ideoita ja venyttivät ne muutamasta pahaisesta kohtauksesta kokonaisen elokuvan muotoon.

Varjojen tarina on harvinaisen vaikeaselkoinen ja hankala, ei pelkästään siksi että kyseessä on varsin mielikuvituksllinen taide-elokuva, mutta kun tässä ei ole edes selventäviä välitekstejä. Katsominen voi toisin sanoen olla - ja onkin - melko raskas kokemus.

Mitä tästä sain selkoa, tässä rikas aristokraatti järjestää juhlat, jonne rantautuu myös kaupunkiin saapunut salaperäinen taikuri. Juhlissa aristokraatin vaimo on kuitenkin kiinnostuneempi juhlien vieraista kuin niiden isännästä, mikä nostaa piilevät katkerat vihan tunteet pintaan, mutta taikuri pelastaa tilanteen tempuillaan.

Kuten varmaan jo nimestäkin voi päätellä, koko elokuvan suurin show on niissä paljon puhutuissa varjokikoissa ja kokonaisessa varjoteatterissa, jotka ovatkin nykypäivänäkin enimmäkseeen poikkeuksellen komea ja mielikuvituksellista katsottavaa. Yhdessä kohtaan nähdään jopa mielenkiintoisen käänteen kautta elokuvaa elokuvassa!

Kaikki muu tässä oikesti onkin jo sitten paljon heppoisempaa tekoa. Kuten jo sanoin, tämä on harvinaisen vaikeaselkoinen, mutta kun oletettu tarinakin on melko kuiva ja näyttelijätkin ylinäyttelevät häiritsevästi koko ajan. Jopa Nosferatussa pahamaineisesti yli vetävä Gustav von Wangenheim tekee tässä pienen sivuroolin taatun tunnistettavaan tyyliinsä.

Olen ymmärtänyt tämän olevan monessa tuvassa isompikin elokuvataiteen klassikko ja juhlittu mestariteos, mutta kerrankin voin todeta varauksettomien ylistäjien puhuvan läpiä päähänsä. Varjoja sisältää kyllä muutamia muistettavia kohtauksia ja ideoita, mutta kokonaisuus jää valovuosien päähän mistään mestariteoksesta.

rating 60,000

07.06.2018 klo 20:55

Vahakabinetti

Jos viime aikoina on tullut katsottua vähän niitä obskuurimpia ja tuntemattomampia saksalaisia, niin tässä taitaakin olla yksi pitkään helpoimmin katsottavissa olevista siltä suunnalta tulevista 20-luvun klassisista mykkäelokuvista. Tämä taisikin aikoinaan jo ennen internettiä olla Tohtori Caligarin kabinetin ohella niitä harvoja joita oikeasti itse sain mahdollisuuden nähdä ihan fyysiseltä julkaisulta - löytyypä tämä ihan hyllystäkin.

Vahakabinetti sijoittuu nimensä mukaisesti huvinpuiston vahakabinettiin, jonne palkataan runoilija kirjoittamaan tarinoita sen neljästä kuuluisasta historiallisesta hahmosta: Bagdadin kalifista, Iivana Julmasta, Viiltäjä-Jackista ja sitten yhdestä, jota ei koskaan tehty rahoituksen loputtua kesken. Kyseessä on toisin sanoen varhainen antologiaelokuva ajalta ennen koko käsitteen syntymistä.

Olen katsonut Vahakabinetin nyt jo varmaan kolme tai neljä kertaa, enkä vielä kaikesta yrityksestä huolimatta ole täysin kyennyt ymmärtämään tämän mainetta jonain kovanakin klassikkona. Yksikään tämän tarinoista ei nimittäin jaksa innostaa ollenkaan, visuaalinen kerronta on pelkästään tylsää ja aikansa nimekkäimmät näytteljätkin huitovat kuin jossain halvassa kesäteatterissa.

Koko elokuvan ainut positiivisempi puoli on sen näyttävä ekspressionismin hulluutta estotta säteilevä lavastus, joka saattaakin lajissaan niitä mielikuvituksellisimpia. Harmittavasti sekään ei ole täysin kestänyt aikaa vaan pahvisuus paistaa toisinaan pahasti kulmista läpi.

Monen muun aikansa saksalaisen mykkäelokuvan tavoin tätäkin on muuten ahkerasti koetettu mainostaa jonain kauhun klassikkona, mutta oikeasti kauhulla ei ole tämän kanssa yhtään mitään tekemistä vaan kyseessä on pelkkä kyyninen aikansa mielikuvilla houkutteleva markkinointikikka.

Sanalla sanoen Paul Lenin Vahakabinetti on melkoisen köpöinen ja tympeä mykkäelokuva, joka tuntuukin vain vanhenevan vuosi vuodelta aina vain pahemmin ja pahemmin. Vahakabinettia en elokuvana ilkene itse suositella oikein kenellekään, mutta ne muutamat vinkeät lavastusideat kannattaa kuitenkin tarkastaa vaikka jollain internetin hakukoneella.

rating 40,000

07.06.2018 klo 20:17

The Hands of Orlac

Orlacs Händen näkeminen on itselleni vähän samanlainen elämys kuin Nosferatun aikoinaan. Tämä on nimittäin taas niitä sellaisia elokuvia, joihin törmää säännöllisesti näiden mykkien saksalaisten kanssa pelatessa, mutta jonka katsominen on ennen internetin suoratoistopalveluja ollut käytännössä mahdotonta, sillä varsin suppean yleisön vuoksi tällaisia ei ole paljoa meillä julkaistu, ja sittenkin äärimmäisen pieninä painoksina ja valikoiduissa elokuva-alan liikkeissä.

Orlacs Händen tarina on varsin tyypillinen vanhan ajan ns. käsikauhu, jossa onnettomuuteen joutunut pianisti saa tällä kertaa murhamiehen kädet omiensa tilalle ja asioita alkaa tapahtua. Käsi-ideaa kierrätettiin edelleen tämän remaken lisäksi mm. Addams Familyssä ja Alejandro Jodorowskyn Santa Sangressa.

Kaikesta päätellen vanha kansa pelkäsi todella kovan luokan roistojen käsien jatkavan tihutöitä vielä haudan takaakin, mistä syntyi ajan mittaan kokonainen pieni obskuuri kauhun alagenre. Oikeasti tätä elokuvaakin pidettiin aikoinaan niin pelottavana, että tätä leikeltiin ja sensuroitiin armottomasti - jos nyt ei kokonaan kielletty - ympäri maailmaa. Täydellinen restauroitu versio saatiin vasta niinkin myöhään kuin vuonna 1995.

Joku voisi ehkä mottia Orlacs Händeä kauhean hitaaksi ja simppeliin tarinaansa nähden aivan liian pitkäksi rainaksi, mikä onkin totta myös omasta mielestäni. Mutta itse en vain voi olla ihastumatta miten arkkityyppinen 20-luvun alun ekspressionistinen kauhuelokuva tämä oikeasti on: kaikki tilat ovat äärimmäisen pimeitä, kalpeaksi meikatut näyttelijät vetävät kuin transsissa ja kyseessä on jälleen tarina hajoavasta identiteetistä ja mielenterveydestä. Kaikki "genren" peruskamaa.

MIelenkiintoisinta tässä elokuvassa ei yllättäen ollut maailman ilmaisuvoimaisimmilla käsillä varustetun Conrad Veidtin pääosarooli vaan tämän vaimoa näyttelevä Alexandra Sorina, jota on kuvattu poikkeuksellisesti omituisen käsifetissin omaavana hahmona kuin James Stewartin etsivä jossain Vertigossa. En muista milloin viimeksi olisin nähnyt vastaavaa näinkin vanhassa mykkäelokuvassa.

Orlacs Hände ei ole mikään täydellinen elokuva eikä sen tarvitsekaan olla, mutta itse nautin tästäkin omalla tavallani paljonkin. Turhan verkkaisesta menosta ja ylipituudesta huolimatta tässä on vahva tunnelma koko ajan läsnä ja Wienen toisinaan vähän heittelevä kerrontakin tällä kertaa enimmäkseen ns. hanskassa.

rating 70,000

07.06.2018 klo 00:55

Taru viimeisestä krysanteemista

Edellisen Kenji Mizoguchin elokuvan, The Straits of Love And Haten, ilmestymisen jälkeen Japani ehti julistaa sodan Kiinaa vastaan Marco Polon sillan välikohtauksen jälkeen ja käytännössä nipponin silloinen hallitus alkoi tiukentamaan otettaan maan elokuvatuotannosta. Käytännössä tämä tarkoitti kaikenlaisten aiempien sosiaalisesti kriittisten, romanttisten ja turhan realististen elokuvien vaihtumista kansalliskonservatiivisempaan materiaaliin ja suoranaiseen propagandaan.

Taru viimeisestä krysanteenista ei edusta edellisistä ainuttakaan vaan kyseessä on ns. geidomono-elokuva eli perinteisten japanilaisten taiteiden - tässä tapauksessa teatterin - ympärille rakennettua draamaa jo tutuksi tulleeseen Mizoguchi-tyyliin. Ilmeisesti silloinen sensori katsoi tällaiset leffat aikoinaan tarpeeksi kansallishenkisiksi ajan tarpeita ajatellen ettei niiden tekemiseen erikseen puututtu.

Viimeisen krysanteenin tarina sijoittuu Meiji-kaudelle, 1800-luvun jälkipuoliskon Japaniin. Maineikkaan teatterisuvun ottopoika kerää silkalla nimellään kehuja näyttelystään vaikka nuoren miehen selän takana muuta juorutaankin. Ainoastaan isäntäperheessään imettäjänä palveleva alhaissyntyinen nainen uskaltaa sanoa nuorelle miehelle totuuden tämän puutteista näyttelijänä. Myöhemmin naisen sanoista inspiroitunut nuori herra päättää mennä muusansa kanssa avioon, mutta seuranneen skandaalin vuoksi kumpikin joutuu jättämään suvun talon ja kotikaupungin.

Mitenkään itse juonta enempiä spoilaamatta kyseessä on jälleen varsin perinteinen tarina vanhan ja uuden kohtaamisesta sekä naisen uhrautumisesta miehen hyväksi. Tarinan kuvaamaan aikaan Japanissa perinteistä luokka- ja sukukeskistä yhteiskuntajärjestystä nousi uhmaamaan uudenlainen menestyksen aate, jonka mukaan kuka tahansa voi ahkeruudellaan ja lahjoillaan nousta yhteiskunnallisesti silkan nimen ja syntyperän sijaan. Tämä yksinkertainen konflikti vanhan luokkayhteiskunnan ja uudenlaisen liberaalin ajattelun välillä on koko elokuvan perusta.

Kohtalon ironisena käänteenä intohimoinen nuori mies lopulta saavuttaakin haluamansa uusilla aatteillaan, mutta päätyy kuitenkin osaksi vanhaa järjestelmää ja menettää siinä sivussa elämästään sen kaikkein tärkeimmän.

Yhtenä monia nykykatsojia varmuudella hämmentävänä yksityiskohtana mainittakoon, että Viimeisen krysanteenin kuvaamaan aikaan teatterissa näytteleminen oli käytännössä naisilta kielletty ja vanhan tavan mukaan miesnäyttelijät esittivät myös naisia. Näin siis kyseessä ei ole mitään sukupuolisuuteen ja seksuaalisuuteen viittaavaa vaan ikivanhaa itämaista tapakulttuuria.

Taru viimeisestä krysanteenista on kaikkea edeltävien Mizoguchien onnistumista seuraavaan potenssiin vietynä. Lavastukset ovat tässä ehkä koko miehen uran huikeimmat, pitkät otokset venytetään tässä pisimmillään lähes kymmenminuuttisiksi asti ja jokainen kuva ja kohtaus sisältää aina miljoona mielenkiintoista visuaalista ja auditiivista yksityiskohtaa - varjoja, ääniä, kolahduksia, hengähdyksiä, kaukana jossain vaimeasti soivaa musiikkia, lintujen laulua - joita ei voi kuin ihailla ihailemasta päästyään.

Oma suosikkikohtaukseni koko elokuvasta on alun yli kuusiminuuttinen otos, jossa seurataan kahden henkilön kävelyä ja keskustelua kadulla, hitaasti mukana liikkuva kamera on sijoitettu viereiseen ojaan jyrkästi viistoon kulmaan. Kaikessa simppeliydessään kyseessä on ehkä koko elokuvan muistettavin yksittäinen kohtaus.

Taisin aiemmin jo Gionin sisarusten tapauksessa mainita, miten Kenji Mizoguchista tuli kyseisen teoksen myötä kunnioitettu mestari silkan arvostetun veteraanin sijaan. Pitäähän mestariohjaajalla mestariteoksensakin olla - ja sitähän tämä myös on!

Taru viimeisestä krysanteenista on ainakin omasta helposti Kenji Mizoguchin upean filmografian parhaita teoksia Lääninherra Sanshon, Ugetsun ja O'Harun ohella. Aito ja oikea mestariteos.

rating 100,000

Edellinen sivu | 1 2 3 4 5 6 7 8 9 ... 17 | Seuraava sivu