Parhaimmat/Paskimmat pelihahmot mielestänne

Foorumin päävalikkoonPelittääkö? › Parhaimmat/Paskimmat pelihahmot mielestänne

pirpana
Käyttäjä
825 viestiä

03.11.17 klo 14:16 - linkitä tähän kommenttiin: #

Ketkä ovat lempihahmojanne tai inhokkihahmojanne peleissä?

Creeper234
Käyttäjä
13 viestiä

08.12.17 klo 14:03 - linkitä tähän kommenttiin: #

En nyt tiedä ansaitseeko paskimman tittelin, mutta eräs vähemmän imarteleva syy miksi Prince of Persia (2008) jäi mieleeni: olin ensimmäistä kertaa elämässäni ärtynyt hahmoon jota kontrolloin.

"Hei", sanoi pelikoteloa pidellyt minä, "Tyyppihän näyttää siistiltä." Vaan toisin kävi. Prinssin Nolan Northin äänellä laukoma dialogi yrittää olla sukkelaa ja hauskaa, mutta onnistuu kaikessa muka-vitsikkyydessään vain kohottomaan verenpainetta eikä suupieliä. Eikä siinä vielä kaikki!

SPOILER WARNING!

Kupletin juonihan on se, että Prinssi törmää naiseen nimeltä Elika, joka yrittää taikavoimiensa avulla tehdä tehdyn tekemättömäksi ja pelastaa koko ruhtinaskunnan/minkälie pahalta jumalalta nimeltä Ahriman. Koko peli sitten seuraa kaksikon matkaa, kun nämä lyövät alueita vartioivat öllimöllit ja puhdistavat ne "korruptiolta". Paljastuu, että Elikan kuuluisi olla kuollut ja koko roska alkoi kun tämän isä myi sielunsa Ahrimanille elvyttääkseen tyttärensä. Lopussa Elika uhraa itsensä sinetöidäkseen maailmaa syövän pahan ja pitääkseen Ahrimanin vangittuna. Noh, tässä vaiheessa urhea Prinssimme päättää: "Ei, Elika on kuuminta hottia ja meitsi haluaa tytön!", ottaa Elikan isästä mallia ja samalla vapauttaa kaiken sen paskan, mitä vastaan pelissä taistelit. Käytännössä siis: kaikki mitä teit oli turhaa. Maailma on jälleen korruptoitunut ja Ahrimanilla hauskaa. Lopputekstit, kiitos ja näkemiin. Hyvin pelattu sinä itsekäs idiootti!

Epilogi DLC:tä en pelannut (ja tämä julkaistiinkin vain Xboxille), mutta katselin roskan Youtubesta. Elika, jonka uhrauksella Prinssi niin mukavasti heitti vesilintua, on ansaitusti erittäin käärmeissään ja itseasiassa päätyy hylkäämään tämän. Sankarimme jää yksin verenhimoisen Ahrimanin väijyessä nurkissa.

Että näin. Paitsi, että päähenkilöllä on ärsyttävät maneerit on tämä myös ääliö. Ainoa hyvä asia on, että epilogissa Elika käytännössä vetää Prinssiä lättyyn sen sijaan, että palkitsisi hemmon kun tämä "ah niin sankarillisesti pelasti neidon pulasta". Kaiken huippu olisi ollut jos herra pölhö-kustaa olisi maagisesti välttänyt seuraamukset ja saanut prinsessan ja puoli valtakuntaa. Pidinkin Elikasta paljon enemmän kuin päähenkilöstä, jolloin toivoin tämän lähinnä dumppaavan seuralaisena ja asettuvan itse pelattavan hahmon asemaan.

Tietyssä mielessä Prinssiä voisi ehkä pitää hyvänä hahmona, koska tämä tekee selkeitä virheitä eikä todellakaan ole täydellinen. Lopetuskin on tavallaan piristävän erilainen. Mutta anteeksi, en vain pidä siitä, että kontrolloimani hahmo on ärsyttävä idiootti, jonka vuoksi kaikki vaivannäkö oli turhaa. Varsinkin kun peli on lineaarinen eikä anna sinun itse tehdä näitä valintoja. Sehän on välistä vain hauskaa roolipelata tumpeloita. Itseasiassa aloitin Mass Effect trilogian uudelleen Dumbass Shepardilla, jolla yritän tietoisesti tehdä kaikki surkeimmat valinnat. Ero onkin siinä, että päätin näin itse tehdä ja siten myön kantaa vastuun. Prince of Persia on kuin seuraisit elokuvaa, jonka päähenkilö on samastumiskelvoton aasi. Eikä mitenkään komediallisella tavalla. Turhauttavaa.

Miihkali
Moderaattori
2626 viestiä

08.12.17 klo 21:41 - linkitä tähän kommenttiin: #

Itse en pahemmin pelaa pelejä, joissa päähenkilölle olisi kirjoitettu tavaroiden keräämistä ja tappamista syvällisempää toimintaa tai joissa ylipäänsä olisi varsinaista juonta. Tykkään kuitenkin hahmoista, joista välittyy vahva persoonallisuus pelkän ulkonäön ja pelin aikana tulevien äännähdyksien perusteella. Esimerkiksi Doomguyn tuima mulkoilu tekee tyypistä välittömästi pidettävän. Jostain syystä pidin myös Adrian Shepardista, vaikka hänestä ei kerrota Opposing Forcessa kirjaimellisesti mitään. Edes miehen naamaa ei näytetä!

Hieman pidemmälle mietityistä hahmoista lempparini on Duke Nukem, jonka höpinöitä on aina kiva kuunnella, vaikka ne nopeasti alkavatkin toistaa itseään. Myös Shantae on mielestäni hyvä esimerkki hahmosta, joka tekee juttuja joita nyt peleissä tehdään, mutta josta silti välittyy vahva persoonallisuus.

Giffit eivät näköjään vieläkään toimi kunnolla... [files.gamebanana.com]

Tappelupelejä pelaan jonkun verran ja niissä on yleensä jonkinlaista yritystä kirjoittaa hahmoille luonnetta. Eniten olen pelannut Street Fighter EX -sarjaa, josta lemppareitani ovat Kairi, Hokuto ja Garuda.

Kairi on onnistunut variaatio hullusta roistosta: hillitty, itsevarma, täynnä miten kuten kurissa pidettyä voimaa. Toki sitten kun Kairi rupeaa riehumaan, niin se huutaa hemmetisti ja heiluu kuin heinämies, mikä ei enää olekaan yhtään niin vaikuttavaa. Todella hullut elkeet tulivat kuitenkin hahmoon vasta kakkososassa. Myös Kairin liikkeet ovat onnistunut variaatio shoto-hahmoista (esim. Ryu, Ken, Akuma): hänen voimapalkkia syövät liikkeensä joko nostavat hänet ilmaan tai lähtevät suoraan ilmasta. Lisäksi EX-sarjalle ominaisesti niitä voi ketjuttaa toisiinsa. Kairi on siis vaarallisimmillaan, kun tulee palkki täynnä ylhäältä. Silloin sitä ei pysäytä mikään.

Hokuto on aika perinteinen japanilaisen pelin naishahmo, mutta eroaa useimmista virkasiskoistaan siinä, ettei ole lainkaan seksualisoitu. Sen sijaan kyseessä on arvokas leidi, joka pukeutuu tyylikkäästi ja taistelee viuhkoin, mikä on kliseisyydestään huolimatta tosi siistiä. Aidon Street Fighter -hahmon tapaan hänellä on myös paha puoli, jonka voi avata pelaamalla peliä tarpeeksi hyvin. Puolustuspainotteisena hahmona Hokuto on aika konstikas pelata, enkä valitettavasti ole koskaan oppinut hyödyntämään hänen vahvuuksiaan kunnolla.

Garuda oli EX-sarjan varsinainen pahis. Jonkinlainen saatanallinen samurai kyseessä. Hänkin oli lähinnä shotoklooni, mutta toteutti kaikki temppunsa ruumiista työntyvillä piikeillä, mikä sai hahmon tuntumaan erilaiselta. Garudassa pidän eniten todella miehekkäistä urahduksista, joita hahmo päästelee kaiken aikaa. Myös hänessä oli valtavaa purkautumattoman voiman tuntua, mikä teki hänestä uhkaavamman kuin vaikka M. Biisonista, joka on lähinnä värisokea uusnatsi.

Varsinaisista Street Fighter -hahmoista lemppareitani ovat Ryu ja Cammy. Ei kovin omaperäistä, mutta molemmat ovat sekä hyvän näköisiä että hauskoja pelata. Tekken 3:ssa pelaan yleensä Ling Xiaoyulla, mutta se johtuu pääasiassa siitä, että lukiossa jokaisella pelaajalla oli oma vakiohahmonsa. Häviäminen tarkoitti pelivuoron menetystä, joten jokainen käytti pelkästään vahvinta hahmoaan.

Xiaoyu on mielestäni Tekkenin hauskin hahmo pelata, koska hän kykenee liikkumaan niin monipuolisesti ympäri kenttää ja tekemään näyttäviä väistöjä. Tekken 3:ssa pidin myös hänen pirteästä ja tyttömäisestä olemuksestaan, myöhemmissä osissa hänestä tuli lähinnä silmänruuaksi tarkoitettu pissis.

Tiesittekö muuten, että Xiaoyu kuuluu lausua suunnilleen Šjaujuu?

Mitään erityistä inhokkihahmoa ei ole, koska kuten sanottu, en pelaa pelejä, joissa hahmojen persoonallisuudella olisi mitään merkitystä. Hatredia kokeilin, mutta pidin peliä vastenmielisenä, joten ehkä se hevari siitä on inhokkihahmoni. Alan Wake alkoi myös ärsyttää nopeasti, mutta en tiedä, oliko päähenkilöllä hirveästi merkitystä asian suhteen. En vain yksinkertaisesti voi sietää moderneja, putkimaisia räiskintöjä. Uudesta Wolfensteinista tosin tykkäsin, vaikka olihan se tosi outoa kuulla B. J. Blazkowiczin kiroavan, kuinka sota on helvettiä ja pohtivan, koska tämä mieletön teurastus oikein päättyy. (Sitten varmaan kun pelisarja ei enää myy.) Tyyppihän vaikutti melkein inhimilliseltä! Hänellä oli jopa tyttöystävä!

Kuvastakin näkee, että hymy on vuosien mittaan hyytynyt. Sota tosiaan vanhentaa ihmistä.

Quake on yksi kaikkien aikojen lempipeleistäni, mutta Ranger ei mielestäni ole läheskään Doomguyn veroinen sankari. Sinänsä saavutus, koska eihän kummastakaan näytetä muuta kuin kasvot, mitä nyt välillä kuuluu tuskanhuutoja ja muita urahduksia. Jotenkin vaan se roomalaisessa kypärässä liikkumatta irvistelevä pikselikasa ei ollut yhtään niin äijämäinen kuin Doomguyn verenhimoisesti ilmeilevä naama.

No joo, onhan Rangerillakin ihan hyviä ilmeitä. Kumpikohan muuten voittaisi taistelun kuolemaan asti, Ranger vai Doomguy? Doomguy juoksee tasaisella yli satasta, mutta toisaalta Ranger osaa kääntää päätään ja hypätä. Siksi maasto todennäköisesti muotoutuisi ratkaisevaksi. Duke Nukem tietysti voittaisi molemmat, koska osaa lisäksi kyykistyä. Hänellä olisi myös muotipoliisin tuki puolellaan.

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

18.08.18 klo 04:00 - linkitä tähän kommenttiin: #

"Little pig, little pig let me in. Or I'll huff and I'll puff and I'll kick your ass in!"

Duke Nukemin neroutta on oikeasti alkanut arvostaa vasta iän ja katsottujen toimintaelokuvien absoluuttisen määrän karttuessa. Dukehan on oikeasti parodiahahmo, jossa yhdistyy kaikki maailman elokuvien machoäijät ja toimintatähdet yhdeksi steroideista lisävoimia saavaksi, strippareille rahaa jakavaksi ja pölhöjä one-linereitä heittäväksi muskelimieheksi.

Olen tainnut jo tarpeeksi hehkuttaa Lunar Eternal Bluen neroutta. Siinä pelissä on edelleen parhaita käsikirjoituksia kaikista maailman japsiropeista, hands down. Ronfar on koko pelin kurkoin yksittäinen hahmo: uhkapelaamiseen ja juopotteluun keskittyvä entinen munkki, vähän kuin tämän tarinan oma Han Solo. Jotain ihan muuta kuin ne Final Fantasyjen sun muiden yrmyt ja huumorittomat piikkitukka-animeteinit.

Jotain Ronfarin suosiosta fanien keskuudessa varmaan kertoo, että tälle suunniteltiin jatko-osaa jossa oltaisiin seurattu hahmon pojan seikkailuja jokunen vuosi Eternal Bluen jälkeen. Peli ilmeisesti peruttiin ja koko sarja on nykään limbossa.

Jos Ronfar on Lunar Eternal Bluen hahmoista se kaikkein muistettavin ja persoonallisin, on Leolla kaikista hienoin kasvukertomus. Alussa Leo on uskonnollisen kaartin jääräpäinen ja dogmaattinen johtaja, joka tarinan kuluessa oppii arvostamaan omaa vapauttaan ja arvostelukykyään. Ronfar on pelissä Leon läheinen ystävä ja tämän sisaren kihlattu.

barros
Käyttäjä
1356 viestiä

18.08.18 klo 04:39 - linkitä tähän kommenttiin: #

Pahimpina päivänä pienenä oli kipeänä olo ja tuon Varjoankka pelin lainasin vuokraamosta, kun joku kummallinen vatsakipu alkoi polttelemaan. Itse pelistä en muista kuin tyylikkään oloisen tasohyppelyn, mutta sitäkin antoisampi rutistus tuosta tuli pelaamiskokemuksena. Kaikkien tuntema sankari vähän tummempi/noir painotteisessa hiiviskelyssä.

Guilty pleasure on kanssa Super Mario Bros 2, joka pitkään piti sarjan parhaan osan pelin titteliä hallussaan. Mielikuvituksella säädetyt puzzlet ja vastukset totetuttena rentoon ja räväkkään etenemiseen läpi kentän. Luigilla valikosta valittuna hahmona tietenkin.

Star Wars old republic kaverin innostamana tarjoaa hyvää tarinan kerrontaa ja päähenkilö taisi muuttua luonteeltaan joko yksin tai yhdessä sen pomonsa juonittelemana.

Keskustelut