Minkä pelin pääsit viimeksi läpi?

Foorumin päävalikkoonPelittääkö? › Minkä pelin pääsit viimeksi läpi?

Strommi
Käyttäjä
2 viestiä

19.06.09 klo 10:43 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tais olla Half-Life 2: Episode 2... Nyt pelaamassa Fallout 3:sta eikä meinaa olla pelaamatta. Sims 3 on myös koneella mut siihen en oo kertaakaan kajonnut, ei oo mun peli :D

Lassomies
Käyttäjä
514 viestiä

10.07.09 klo 01:15 - linkitä tähän kommenttiin: #

Otin pari kuukautta sitten hetken mielijohteesta prosessiksi pelata NES:n Mega Manit läpi. Saa nähdä riittääkö tälle lukijoita, kun on kovin nuorta sukupolvea, mutta anyhow...

Mega Man (Capcom, 1987)

Pakko sanoa, että ihme oli, jotta Mega Man sai jatkoa enää tämän jälkeen. Kuten kuvasta näkyy, ulkonäkö on kuiva ja turruttava; taustakin täytetty nipin napin kolmella värillä. Hieman voi tietysti antaa periksi, kun vuosi on -87, mutta kun vain vuosi jälkeenpäin Sunsoftin legendaarinen Blaster Master näyttää edelleen Nintendo-pelien upeimmilta, niin käyhän siinä mielessä, josko Mega Man olisi voinut vähän tyylikkäämpikin olla.
Kontrolleja kuvaa kai parhaiten se, että Megamieheltä jäi ensimmäisessä seikkailussaan pahemman kerran jarrusukat kotiin. Onko mitään ärsyttävämpää kuin hahmo, joka ottaa pari askelta tai liukuu, kun on itse ehtinyt lopettaa jo kapulan hiplaamisen?
Lisäksi robottijässikän kyvyt ovat rajoitetut. Sen ymmärrän, jossei jatko-osissa näkynyttä liukumista tai "superammusta" vielä ollut keksitty, mutta vois se nyt, perkele, edes osata kumartua.
Ja jos se ei vaikeuta peliä tarpeeksi, niin "Dr. Wily"-loppukentissä alkaa todellinen vittuilu. Pelaa siinä kaikki alkukentissä olleet kuusi päävastusta UUDESTAAN ja PERÄKKÄIN läpi ilman yhtään lisäenergiaa ja vielä itse Dr. Wily loppuun. Kaiken lisäksi Mega Manista puuttuu monen muunkin pelin lailla logiikka. Miksi vihollista koskiessa menettää enemmän energiaa kuin tämän tykin ammuksesta? Miksi kaiken järjettömän vaikean pujottelun jälkeen peli loppuu niin ääliömäisen helppoon loppuvastukseen?
Oikeastaan ainoa asia, mistä voin Capcomin miehistöä kehua ensimmäistä Mega Mania luodessa, on, kuten tavallista, musiikki. Aivan kaikkia "instrumentteja" tai osasia kunnon NES-pauheesta ei ollut vielä mukana, mutta selvästi useassa sävellyksessä on ollut hieno idea ja muistettava tunnussävel.

In konkluusio, suosikkipelisarjani ensimmäisestä osasta jää rehellisesti hirvittävä maku suuhun. Se hakkaa luultavasti useat saman vuoden tekeleet, mutta Mega Maneista se on yksi niitä harvoja, joita ei todellakaan innosta pelata yhden kerran jälkeen. Onneksi niitä tuli lisää ja onneksi parani.

Mega Man 2 (Capcom, 1988-1989?)

Yhteinen historia kakkososan kanssa hämärtää kriittisyyskykyä. 9-vuotissyntymäpäivillä sain lahjaksi himoitun Mega Manin, hintaa pöyristyttävät 150 mk.
Ja niin on Mega Man 2 miellyttävä. Uutuutena taustalle on jopa keksitty tarina, joka nyt ei sinänsä kiinnosta ketään, mutta tuleepahan tunne, että edes jonkin vuoksi pelaa eteenpäin.
Kakkososaa voisi sanoa jopa todella helpoksi. Hahmon hallittavuus on parantunut tuntuvasti ja vihulaisia kaatuu kuin John Woon leffoissa, paitsi iskuja ei tarvitse yhtä paljon. Haastavuutta on kovin vähän, kunnon strategia-peliin se ei haasta kuin kerran, mutta oikeastaan Mega Man 2 toimii näinkin vauhdikkaana juokse-ammu-pelinä. Vähentääpä tuo vaikeus tietysti vitutustakin. Toisaalta alkuvalikossa on mahdollisuus myös vaikeampaan tasoon, mutta sitä en itse ole pelannut kuin kerran pari muodon vuoksi.
Edelleen toivoisin silti Mega Manille liukuominaisuutta, eikä "superammus" ole mahdollinen kuin yhdellä aseella.
Visuaalinen ilme on parantunut silmin nähden ekasta osasta. Taustalla on enemmän toivottuja yksityiskohtia, joka tuo asianmukaista sci-fi-fiilistä, ja vihollisissa on enemmän eloa. Soundtrackin loistoa edustakoon NES-klassikkobiisi Dr. Wilyn ensimmäisestä kentästä, jonka jokaisen kunnon pelurin tulisi tunnistaa:
Dr. Wily Stage 1 [www.youtube.com]
Lopussa ollaan jo aivan uusilla leveleillä, kun pääpahis Dr. Wily ottaa avaruusolion muodon ja lähtee lentoon. En näe tässä mitään järkeä, mutta viimeisen taistelun makua siinä on. Vaikkei vimpaksi jäänytkään.

Ehdottomasti Mega Man 2 on jo nauttitavan puolella ja selvästi enteili etenemistä oikeaan suuntaan. Hieman tehot hiipuneet, mutta minulle henkilökohtainen klassikkoasema ei häviä. Seuraavana kestoinhokki Mega Man 3, pthui...

Mega Man 3 (Capcom, 1990)

Jotkut kutsuvat NES:n parhaaksi peliksi. Sori, mutta omia tuntojani aloittaessa kuvaa Mega Manin ilme yläpuolella.

Lyhyt kuvaus peluuprosessista:
1. Ensimmäiset 8 alkukenttää vaikuttaa ihan ok:lta. Kauan kaipaamani liuku on käytössä, tosin kontrollit tökkivät (vika muualla kuin pelissä, ehkä?), ja lisäksi outo, täysin satunnaisesti toimiva korkeusloikka. Hieman vaikeutunut edellisestä, sopivan haastava. Ehkä Mega Man 3 ei olekaan niin hirveä kuin muistin.

2. Alkukenttien Shadow Man jäljellä. Hemmetti, että on vaikea. Ei mitään taktiikkaa saa aikaan. Et kyllä pilaa tässä vaiheessa...

(Pahoittelen jo etukäteen epäammattimaista otetta seuraavassa kohdassa.)
3. Voi hevonperse, että on vaikea! Muistan elävästi, miksi vihaan tätä sontakakkua. Alkukenttien viimeinen vastus on silkkaa vittuilua ja peli vain vaikeutuu. Täysin absurdia. Vihollisista on tehty tahallaan sellaisia, että niihin ei osu vaikka hajottaisi koko koneen.
Ja mikä onkaan parempi todiste pelin tekijöiden mielikuvituksettomuudesta kuin laittaa alkukenttien jälkeen AIKAISEMPIEN OSIEN SAMAT VASTUKSET UUDELLEEN VASTAAN! Mitä hemmettiä?! Jos haluan pelata Mega Man 2:n vastuksia niin pelaan Mega Man 2:ta! Eihän tässä ole mitään järkeä, perssuti vieköön. Kaiken kruunaa tietysti se, että ennen viimeistä vastusta joudun kohtaaman KAIKKI alkukenttien vastukset uudestaan! Tämän pelin voisi laittaa Banzukeen [fi.wikipedia.org] eikä kukaan voittaisi sitä. Peli on naamioitu hyväksi toimintapeliksi kelpo ulkonäöllä ja kunnon soundtrackilla, mutta sisällä on mahdottomuudessaan epänautittavaa pakkopullaa.

Yhteenvetona: Mega Man 3 on liian vaikea! Se ei ole mukavaa haastetta, vaan iso keskisormi Capcomilta kaikille, ilman syytä. Jos olisin pelannut tätä syntymäpäivilläni siinä 10-vuotiaana niin kukaan kavereistani ei olisi halunnut enää koskaan tulla kylään. Jos olisin tuonut tämän pelattavaksi jollekin kaverilleni, olisin todennäköisesti saanut porttikiellon. Saan antoisampaa pelattavaa, jos työnnän kengän Nintendon sisään.
En halua koskaan enää nähdä tätä ruttokasaa. Hus silmistäni.

Mega Man 4 (Capcom, 1991)

Mega Man 4 alkaa lupaavasti. Perinteiseen valikkoon päästyä soi sellainen mestareiden musiikki, että voisin kuunnella sitä koko loppupelin.
Todellakin. Jatkaessa peliä on pettymys edessä, sillä yksikään taustaraita ei jää edukseen mieleen. Ja Capcom on sentään osa pyhää kolminaisuutta Nintendo-musiikkien eliitissä. Ainoa mikä jää mieleen on joka vastuksessa soiva biisi, joka kuulostaa enemmän mellakointiin sävelletyltä musiikilta kuin hurjalta kaksintaistelumittelöltä.
Kenttien päävastukset on kumminkin suunniteltu ihan onnistuneesti. Enää ei kolmosen ja ykkösen tavoin ole pakko käyttää edellisistä kentistä saatuja aseita, mikä on melko vammaista koska aina pitää plärätä kaikki aseet läpi löytääkseen oikean ja pahimmassa tapauksessa vielä arvata sopivin pelaamisjärjestys, eikä kakkosen tavoin liian helppoja. Tästä on kiittäminen superammuksen saamista käyttöön ("plasma-ammus" oikea termi). Haastetta sopivimmillaan.
Katsotaanpa hetkisen verran näitä päävastuksia. Faaraomies? Kirkasmies? Sammakkomies? PÖLYMIES!! Kuka per..pelle näitä keksii? Ovimattomies tai murrosikäinen tietokonehiirimieskin kuulostaisi uhkaavammalta. Itse asiassa nyt kun miettii, niin aiemmissa osissa ei tainnut olla paljon kehuttavampia nimiä... Mutta niin kauan kuin lystiä riittää, niin väliäpä tuolla.

Alkukenttien ajaksi on keksitty myös pientä sivuharrastetta: hitusella kokeilunhalua voi löytää piiloutuneita lisävarusteita, jotka eivät ole mitenkään elintärkeitä.
Alkukenttien jälkeen joutuukin taistelemaan venäläistä keksijää vastaan, mutta kamppailu päättyy tämän tyttären keskeyttäessä. Yllätys yllätys, tästä jatketaan Dr. Wilyä vastaan. Vau, ollapa leffoissakin tällaiset käsikirjoitukset.

Ilman kolmostakin nelonen tuntuu huomattavan helpolta ja ensimmäistä kertaa noin neljä vuotta taakse päin pelatessani peli oli läpi parin vuorokauden sisällä.
Mega Man 3:n jälkeen nelonen on selvästi nautittavampi tapaus, mutta jotenkin omaperäisyys, erottuvuus ja muistettavuus alkaa hiipua. Samat viat näkyivät viimeisissä osissa, vaikka ne kokemuksina ovat silti ansaitusti Mega Man -sarjan huipennuksia.

Mega Man 5 (Capcom, 1992)

Mega Man 5:a katsoessa voi huomata mielikuvituksen hiipumisen merkit. Stone Man on kierrätetty versio kolmosen Hard Manista, Napalm Man Bomb Manista (1) ja Crash Manista (2), sekä Wave Man aiemmista vesihillujista. Wave Man on kai esittävinään jotain Ahtia, mutta kun hahmolla on läski ulkomuoto ja säälittävät kyvyt, on meillä epäilemättä Mega Man franchisen epä-coolein hahmo.
Näistäkin huolimatta viides osa toi muutamia mainioita keksintöjä. Yllä olevassa kuvassa saa leikkiä vesiskootterilla (?) ja pelissä on kenties suosikkikenttäni kaikista Mega Maneista: Gravity Man, jossa painovoima heittelee pelitilannetta välissä kattoon ja taas lattiaan. Kenttiin on ripoteltu myös kirjaimia, jotka kokoamalla saa loppukenttiin BEAT-apurilinnun. Tällä ei tee juuri mitään, mutta puuhastelu kimurantteihin paikkoihin sijoitettujen kirjainten kanssa on veikeää.
Viitonen mahtaa olla sarjan helpoin osa. Lisäelämiä satelee niskaan ja vastukset ovat melko köykäisiä. Silti alkukenttiin kuuluu ehkä sarjan turhauttavimpia osuuksia - Crystal Man. Katosta putoaa kristallin palasia täysin satunnaisesti ja yhdestä osumasta putoaa rotkoon. Tätä osiota jatkuu tarpeettoman pitkään.
Vastuksista saatuja aseita ei pahemmin tarvitse.

Musiikeista ei jää harmillisesti juuri mitään mieleen. Huonoudesta se ei kerro, sillä edelleen ne sointuvat kenttien kanssa yksi yhteen. Capcomin miehistö on erityisesti vauhdissa tyypillisten "tikitysääniensä" kanssa.
Charge Man theme [www.youtube.com]
Viimeisen vastuksen tunnaria voin myös vain ihmetellä. Yleensä laitan pelin mykäksi ja taustalle Bonnie Tylerin Holding Out For A Heron.

Okei, ehkä 5 ei ollutkaan vielä huipennus. Se on hyvää viihdettä: se näyttää hyvältä, kuulostaa hyvältä ja tuntuu hyvältä, mutta kuten nyt lätinöideni vähyydestä huomaa mitään erityistä ei jää mieleen. Mutta vakuutan, että kuudes potkii kiveksiä.

Mega Man 6 (Capcom, 1993)

Kelpaa varmaan ensimmäisenä mainita epäomaperäisyyden huiput. 1. Blizzard Man kierrättää Ice Mania (1) 2. Wind Man jatkaa löysää ilmailuteemaa Air Manin ja Gyro Manin jäljessä. 3. Flame Man on kopio Fire Manista ja Heat Manista. (Heat...Man(n)...hehe) 4. Ja sen lisäksi, että Plant Man on munaton ja aseeton vastus, en voi olla ajattelematta Wood Mania.
Loput ovatkin kunnioitettavan kekseliäitä. Kansainvälisyys, historia ja tarumaailma inspiroineet. Mahdotontahan tässä on olla tuntematta jotain eläm... noh, peliä suurempaa. Flame Manin alue on nimeltään "Oil Field" ja miehellä on turbaani päässä. Öh... robotti tehtiin arabialaiseksi? Miksei samantien nimetty Ahmed Maniksi.
Entä katsokaas Knight Mania. Kuinka PÄHEE voi robotti olla? Ritari, jolla on irokeesi ja näyttää lähinnä ninjalta. Tai Boba Fettiltä.
Pienemmät vihulaiset ovat itse asiassa aika kuivaa jengiä. Hiustenkuivaajia, lentäviä hitsausnaamareita, curling-kiviä sekä niitä rakennuskypärä päässä heiluvia mulkvisteja, joista kukaan ei tykkää.

Ulkonäkö on totutusti komea, kontrollit ongelmattomat ja musiikit toimivat, vaikkakin legendaariset sävelmät puuttuvat, mutta erinäisiä pikku juttuja on hiottu ja se tekee Mega Man 6:sta ehkäpä kestävimmän Mega Manin. Lähes joka kentästä voi löytää salakäytäviä tai piiloja, joihin pääsee vain tiettyjen aseiden avulla. Reittejä päävastuksiin on ainakin puolissa alkukentistä tavallisen yhden sijaan jopa kaksi ja vaikeamman reitin löytäessä saa osan BEAT-apurista viimeisiä kenttiä varten. Apuri on - jälleen - hyödytön, mutta niin kauan kuin Mega Manista löytää jotain uutta, en voi juurikaan välittää. Mega Man 6 on jopa niin huoliteltu, että yrittäessä uudestaan jo ennestään läpäistyä kenttää tausta muuttaa hienoisesti väriään iltasävyihin. Uskon, että minulla on edelleen jotain jäynää huomaamatta.
Mega Manin lisävarusteisiin kuuluu jetpack ja jonkinlainen voimaisku, jolla voi tuhota joitain esteitä. Näille ominaisuuksille löytyy sentään käyttöä.

Mega Manien suosikkihetkiini kuuluu alkukenttien jälkeen alkava Mr. X -osio. Pimeä tähtitaivas, tyylikäs sininen kaupunkitausta ja musa. Otan takaisin aiemmin sanomani, tämä biisi jää päähän. Tässä on nimittäin fiilistä.
Mr. X Stage 1 [www.youtube.com]

Peli huipentuu kolmiosaiseen, eeppiseen taisteluun Dr. Wilyn kanssa. Vastus on Mega Maneista helpoimpia ja se muistuttaa kovasti kahta aiempaa Dr. Wilya, mutta siihen saakka pelin jälkeen, jonka vaikeus ja mukavuus ovat niin erinomaisessa balanssissa ja tunne Mega Maniudesta säilyy, se ei vaivaa. Kokonaisuus on järjestysnumeroonsa nähden kovin vähän uutta tarjoava, mutta itse tykkään sitä katsoa piirroksena, joka viiden luonnoksen jälkeen saa lopullisen muotonsa. Ja hienoa jälkeä tuli.

Storyteller

18.07.09 klo 20:01 - linkitä tähän kommenttiin: #

inFamous [www.gamespot.com]

Yksi parhaimmista peleistä mitä maanpäältä löytyy. Juonen twistit ovat todella yllättäviä, etenkin loppu twisti jätti suun auki. Muutenkin järkyttävät juonenkäänteet, mihin vaikuttaa tietysti se, valitsetko hyvän vai pahan tien saattaa eri tehtäviä loppuun olivat päätähuimaavia. Tuo hyvän tai pahan tien valitseminen ei vaikuttanut pelkästään juoneen, vaan myös voimiin ja ihmisten reagointiin ja ulkonäköön - kuten myös paljon muuhun. Eikä peli ole sellainen, että on pakko olla kokoajan paha tai hyvä, itsekin olin aluksi hyvä, sitten taas paha mikä johti juonen siihen suuntaan mihin en halunnut, jolloin yritin muuttua hyväksi mutta liian myöhään. Traaginen tapahtuma, mitä yritin estää oli jo tapahtunut ja vasta sen jälkeen onnistuin muuttumaan hyväksi ja juoni pohti samoja asioita mitä itse pohdin, mikä oli mielestäni aivan loistavaa. Juoni ei yrittänyt dramatisoida tapahtumia musiikeilla, tai yliamerikkalaismeingillä - vaan pelkästään sen loistavalla dialogilla ja itse juonenkaarella - mikä pisti ainakin meikäläisen todella pohtimaan omia moraalisia valintoja. Sitten kun itse tarinaan lisätään ehkäpä parhaimpia pelattavuuksia maailmassa ja annetaan vielä täysin vapaa maailma tutkittavaksi ja läjäpäin sivutehtäviä, sekä muuta kivaa krääsää + supervoimat. Herran jestas mikä peli. Voin sanoa, että PS3 on ostamisen arvoinen jo pelkästään tämän ja MGS4:sen takia. Suosittelen, itseasiassa pakotan teidät pelaamaan ko. pelin läpi!

Storyteller

21.07.09 klo 21:04 - linkitä tähän kommenttiin: #

Killzone 2 [www.gamespot.com]

Killzone 2:sen pelattavuus on mahtavaa, kaikki liikkuu ja tapahtuu sujuvasti. Grafiikatkin ovat aivan älytöntä luokkaa. Tunnelma on luotu myös onnistuneesti, sillä se saa tuntumaan siltä kuin olisi oikeassa sodassa. Sitten itse tarinaan, se ei nyt oikeastaan säväyttänyt. Muutamat dramaattiset kohtaukset oli hyvin luotu, mutta muuten itse tarinaa ei oikeastaan kunnolla ollut - eikä hahmoihin syvyyttä paljoa luotu. Tarina lähinnä pelataa ja toimiihan se niinkin. Ei tämän tyyliset pelit niin paljoa tarinaan koskaan nojaa, eivätkä ne tarvitsekaan paljoa tarinaa, mutta ainahan se plussaa on. Onlinea en ole vielä testannut, koska en tapaa pelailla onlinessä konsoleilla. Kaippa sekin täytyy joskus testata. Kokonaisuudessaan kuitenkin yksi tämän hetken parhaimpia pelejä.

Kuvaa Killzone 2:sta:

Storyteller

26.07.09 klo 11:04 - linkitä tähän kommenttiin: #

Resident Evil 5 (Xbox 360) [www.gamespot.com]

Tuli velipojan kanssa viimeyönä pelattua co-oppina ko. peli läpi. Täytyy sanoa, että pelattavuus on kieltämättä parantunut runsaasti ensimmäisistä osista ja samalla toiminnan laatu - eli zombien listiminen on paljon mukavempaa. Puzzlejen määrä onkin sitten vähentynyt ja omasta mielestäni ainakin pelottavuus ei ole samaa luokkaa kuin mitä vanhemmissa resident evileissä, vaan nyt keskitytään enemmän pelkkään räiskimiseen. Vanhat ressat onnistuivat olemaan jopa aidosti pelottavia, mutta nyt samaa tunnelmaa ei tullut koko pelin aikana ja jotenkin tuntui kuin tarinakin olisi ollut hitusen köyhempi, vähemmän kiinnostavilla twisteillä, yms. Täytyy kyllä kehua grafiikkaa, aivan mahtavan näköistä ja etenkin välianimaatiot vaikuttivat jo elokuvalta (sen verran sulavasti grafiikka toimi). Vastukset olivat mukavia haasteita, vaikka kaikista pienistä ihmisistäkin väännettiin jotenkin suuria epämääräisiä limaisia iljettäviä örrimörrejä. Itse pidin siitä, että tässä osassa sai parannella omia aseitaan hintaa vastaan ja muutenkin ostella uusia aseita. Panoksia ei saanut ostella, joten RE:n tapaan panoksia saa aina toivoa löytävänsä jostain nurkan takaa. Kokonaisuudessaan kuitenkin loistava peli ja plussaa tulee ehdottomasti co-op mahdollisuudesta samalla koneella.

Once upon a time in Africa:

HorrorFreak
Käyttäjä
274 viestiä

03.08.09 klo 23:26 - linkitä tähän kommenttiin: #

^Joo, saatanan kova peli toi RE 5, varsinkin co-oppina. Pari kenttää enää ja läpi on. Viimeksi pelasin läpi... oisko ollu Metal Gear Solid 4?

Miihkali
Moderaattori
2626 viestiä

07.08.09 klo 22:26 - linkitä tähän kommenttiin: #

Vanha kunnon Quake ykkönen tuli tuossa pelattua kahdessa päivässä läpi. Isoveli asensi tuon pelin yli kymmenen vuotta sitten ensimmäiselle koneelle joka talouteemme hankittiin (veikkaisin että vuonna 1997, eli pelin ollessa ihan uusi). Vuosia olen tätä peliä tahkonnut, pienenä poikana en uskaltanut pelata kuin "tuttuja" kenttiä, eli niitä, jotka olin nähnyt isoveljen pelaavan läpi tarpeeksi usein. Muissa kentissä säikähdin aina liikaa niitä örmyjä, ja lopetin - mihin muuten tarvittiin äidin tai isoveljen apu, sillä lopussa piti painaa Quit-nappulan painamisen jälkeen vielä Y:tä, mitä et tajunnut nassikkana...

Myöhemmin taas en vain ole ikinä saanut aikaiseksi peliä pelattua loppuun, vaikka satunnaisesti onkin tullut mätettyä. Nyt kuitenkin istuin päättäväisesti wanhan kunnon putkinäytön ääreen ja aloin takomaan peliä - ja perkele, kyllähän tuo Quake on aika kova peli edelleen. Vaikeimmalla vaikeustasolla peli on edelleenkin pirun haastava muutamissa kohdin, paikoitellen hyvinkin tiivistunnelmainen - ja näköhään edelleen myös jännä/pelottava, koska muutamaan otteeseen sydän kyllä takoi kuin riivattu.

Ja oli kyllä kova elämys kun sain vihdoin kaikki neljä riimua haalittua kasaan, kohtasin kaiken pahan takana olleen Shub-Niggurathin ja annoin Metsän-mustalle-pukille-jolla-on-tuhat-lasta kyytiä. Örkkien ampuminen on aina palkitsevaa, oli resoluutio sitten 1240x1028 tai 640x400.


Aaarrhhhhh!! Shambleri!!!!

ps. Ne hyppivät, lentelevät, räjähtelevät limaklöntit olivat edelleen yhtä säikytteleviä kuin kymmenkesäisenä. Ja ne lintumaiset kolmijalkaiset hakeutuvan pommin heittelijät yhtä vaikeita tappaa.

Eli kaikenkaikkiaan, huikea, hyvin tiivistunnelmainen ja ennenkaikkea hyvin nostalginen elämys oli kyseessä.

Dr. Zaius
Käyttäjä
418 viestiä

10.09.09 klo 09:26 - linkitä tähän kommenttiin: #

Kesällä tuli pelattua yhtä sun toista, mm. Resident Evilit läpi. Täytyy kyllä sanoa, että mainion pelisarjan on Capcom mennyt tekemään.

Resident Evil (Capcom, 1996) PS
Ensimmäinen RE on tunnelmaltaan sarjan paras osa. Tapahtumapaikaksi on tyypillisesti valittu suljettu alue, tässä tapauksessa autio kartano, joka on onnistunut valinta. Vaikka grafiikka onkin sitä, mitä tämänaikaiselta peliltä voi odottaa, ei se haittaa yhtään. Taustat ovat kuitenkin todella hienosti tehtyjä. Tunnelmaa luodaan hyvin myös hiljaisuudella, sillä se tuo ovien narinat ja askelten äänet paremmin kuuluviin. Mainio peli, josta tuli hyviä muistoja mieleen.

Resident Evil 2 (Capcom, 1998) PS
Tässä ollaan jo siirrytty enemmän säikyttelyn puolelle. Zombien ja muiden örvelöiden määrä on ainakin triplattu sitten edellisen osan, mikä ei ole ollenkaan huono idea, mutta se muuttaa pelin tyyliä enemmänkin räiskinnän suuntaan. Ei ehkä ihan pärjää ensimmäiselle osalle, mutta ei kyllä jää paljoa sen taaksekaan.

Resident Evil 3: Nemesis (Capcom, 1999) PS
RE-sarjan kolmas osa ei juurikaan eroa toisesta, sillä tapahtumapaikka ja –aika ovat likimäärin samoja. Pelissä liikutaan kaikissa edellisten pelien ympäristöissä, kuten kartanossa, poliisiasemalla, kaupungilla ja laboratorioissa. Näissä kolmessa ensimmäisessä pelissä tavaroita sun muuta tilpehööriä voi ja pitääkin jättää säilöön arkkuihin, joita lojuu siellä täällä. Näiden välillä ravaaminen on jokseenkin rasittavaa puuhaa ja vie paljon aikaa pelien kestoihin nähden. Sijoittuu laadullisesti ehkäpä 1. ja 4. RE:n väliin.

Resident Evil 4 (Capcom, 2007) PC
Kiistatta sarjan paras osa. Asevalikoimaa on laajennettu huomattavasti ja pyssyjä pystyy parantelemaan paljon aiempaa enemmän ja monipuolisemmin. Myös tavaroidensäilytysarkuista on päästy eroon. Toimintaa on lisätty entisestään, ja puzzlejen (joissa ei ole muuten enää minkäänlaista haastetta) osuutta vähennetty. On myös vähän ikävää, että tässä ei ole yhtään tavallisia zombeja, eli niitä hitaita humalasalkoja, joita on aiemmissa osissa totuttu näkemään.

Nyt kun vielä pääsisi jotenkin pelaamaan Resident Evil 5:n läpi. Harmi vain, että ainut pelikonsolini (PS1) on hieman kehityksestä jäljessä. Kohtapuoliinhan RE5 ilmestyisi myös PC:lle, mutta konetehot loppuvat ikävä kyllä kesken.

Mr. Elmo
Käyttäjä
2 viestiä

21.09.09 klo 22:44 - linkitä tähän kommenttiin: #

Pitkän ja vaivalloisen taipaleen jälkeen vihdoin
läpäisin

Shin Megami Tensei: Persona 3 (ATLUS, 2008)Playstation 2

Juoni pähkinänkuoressa: nimeltämainitsematon (jos mennään mangan antaman nimen mukaan, niin Minato) teini-ikäinen saapuu uuteen kaupunkiin opiskelemaan ja huomaa omaavansa voiman, jonka hän pystyy avaamaan laittamalla Evoker-nimisen aseen otsalleen ja pamauttamalla esiin Personan jonka avulla hän joutuu taistelemaan ns. Shadow-demoneja vastaan, jotka ilmestyvät ns. Dark Hourin aikaan.

Pelissä on koko ajan tietynlainen "angstemo" tunnelma meneillään, eikä asiaa iloisemmaksi muuta se, että joutuu jatkuvasti kohottamaan aseen ohimolleen ja juonikin on itseasiassa synkkä ja "ateistinen".

Heti pelin aloittaessa huomaa, että pelaa ihan jotain muuta kuin pelkkää normia roolipeliä. Persona 3sta paljastuu SIMSmäisiä piirteitä, kuten se, että päivisin joudut käymään koulussa, tutustua ja hengailla kaveriesi kanssa. Tämä touhu vaikuttaa ulkopuolisen korvaan turhalta, mutta mitä sosiaalisempi on, sitä voimakkaammaksi sisällä olevat Personat tulevat. Ja tästä on sitten hyötyä myöhemmin pelissä, koska öisin joutuu ravaamaan demoneita lahdaten.

60 tuntia tuskanhikeä ja kiroilua vaan sain lopultakin taisteltua läpi ehkä yhden parhaimmaista
JRPGeistä mitä markkinoilta löytyy.

barros
Käyttäjä
1356 viestiä

22.09.09 klo 00:29 - linkitä tähän kommenttiin: #

Finaaliin asti päästy viimeksi RE 3, Need for speed, THPS:ug ja Vice city osastolla olevia pitkän linjan pelejä. Kuitenkin aikomuksina olisi odotella tulevan Diablo 3 julkaisupvm:n koittoa ja hankkia suurimman hypen laannuttua uusi pc. Komponenttien hintojenkin luulisi silloin hieman laskeneen, jotta uskaltaisin tuohon laatuun ja toimivuuteen raottaa kukkaroni nyörejä.
Myös fps -pelejä voisi päästä tällöin kokeilemaan, mutta tämän ikäiselle sopivasti annosteltuna tuon opiskelun ohessa.

rillijulle
Moderaattori
3846 viestiä

01.10.09 klo 22:26 - linkitä tähän kommenttiin: #

Sam & Max: Season 1
PC

Heti ensiksi täytyy myöntää, etten ole pelannut seikkailupelien merkkiteosta Sam & Max: Hit the Roadia, joten tämä on ensikosketus pelisarjaan.

Sam & Max ovat etsiviä. Sam on ison revolverin omaava kahdella jalalla seisova pari metrinen koira. Max on yli-innokas jänis, jolta ei vauhtia eikä hyviä vitsejä jää puuttumaan. Hän on kaksikosta väkivaltaisin ja omistaa nyrkkeilyhanskan, jolla haluaisi jatkuvalla syötöllä piekseä porukkaa. Onneksi Sam viisaampana pistämässä kapuloita rattaisiin.

Mahtavalla käsikirjoutuksella loistava, klassiseen point and click -tyyliin tehty seikkailupeli, josta ei huumoria, erinomaisia pulmia sekä mielenkiintoista miljöötä puutu. Pulmat ovat suurimmassa osin loogisia, mutta esimerkiksi Reality 2.0:ssa, jossa seikkailaan virtuaalimaailmassa, pulmat ovat huomattavasti hankalampia kuin edellisessä Abe Lincoln Must Diessä, jossa ne taasen ovat liiankin helppoja.

Joka episodissa (kuusi kappaletta) seikkaillaan erilaisessa miljöössä. Jokaisessa lähtökohtana on maailman epäpätevimmän etsiväkaksikon toimisto, jossa saadaan puhelu nimettömäksi jäävältä komissaariolta. Tämän jälkeen itse seikkailu ja pulmien suma alkavat, ja joka kerta niitä ratkotaan eri paikoissa, kuten esimerkiksi kuussa.

Pelissä on pääkaksikon lisäksi kolme heppua, joiden kanssa joutuu asioimaan joka episodissa. Vainoharhainen Bosco on yrittäjä (ja suosikkihahmoni), jolla on asuinkadun päässä lähikauppa. Häneltä saa ostettua jos jonkinmoisia juonen kannalta ehdottomia vimpaimia, ja hinnat ovat järjettömän kovat. Toinen on etsiväkaksikon toimistossa asustava rotta Jimmy Two-Teeth, jolla on aina kujeet mielessä, eikä hän oikein tule toimeen koira- ja jänis-kämppäkaverinsa kanssa. Naiskauneutta pelissä taasen edustaa Sybil, jolla on oma toimisto kadun toisessa päässä. Sybilillä on vaikeuksia löytää itselleen sopiva ammatti, joten ne vaihtelevat joka episodissa.

Episodit:

Episode 1: Culture Shock

Kauden ensimmäisessä "jaksossa" Sam & Max joutuvat taistelemaan videoiden kautta kansaa hypnotisoivaa Brady Culturea vastaan. Pulmat ovat vielä helppoja ja ideaan sisäänpääsy on tehty vaivattomaksi. Tästä etiäpäin pelin vinksahtaneen mielikuvituksen ja maailmankuvan ymmärtäminen ei tuota enää juurikaan ongelmia.

Episode 2: Situation Comedy

Sam & Max saavat tehtäväkseen pelastaa yleisön talkshow-emäntä Myra Stumpin kourista. Homma ei olekaan niin yksinkertainen, vaan jälleen Samppa ja Maksi joutuvat ratkomaan jos jonkinmoisia pulmia elokuvastudion lavasteissa, esimerkiksi hankkimaan itsensä Alien-lehden kanteen sekä näyttelemään komediasarjassa Midtown Cowboys. Situation Comedy on suosikkiepisodini.

Episode 3: The Mole, the Mob, and the Meatball

Mafiaepisodi, jossa pääosin ollaan mafian pyörittämässä kasinossa ongelmia ratkomassa. Tämä on toinen suosikkiepisodeistani, sillä pulmat ovat sopivan haastavia ja huumori on parhaimillaan. Mafiameininki on saatu hyvin peliin mukaan, mutta kevyellä tavalla.

Episode 4: Abe Lincoln Must Die

Amerikan presidentti on mennyt sekaisin ja latelee Yhdysvalloille jos jonkinmoisia lakeja. Samin ja Maxin pitää lähteä ottamaa selvää asioista, mutta jälleen homma karkaa täysin käsistä ja valtaa on ottamassa valtava Abraham Lincolnia kuvaava robottipatsas.
Kuten jo aikaisemmin mainitsin, ALMD:ssä pulmat ovat helpoimillaan. Ei episodi silti läpijuoksua ole, mutta liian vähä määrä erilaisia mahdollisuuksia pitävät huolen, ettei päätä kuitenkaan tarvitse jäädä rapsuttelemaan.

Episode 5: Reality 2.0

Haastavin näistä kaikista. Episodissa vallan ihmisistä on ottanut Reality 2.0 -niminen videopeli, jota hallitsevat tietokoneet ja internet. Peli on lasit, jotka pistetään päähän, jolloin päästään pelimaailmaan. Episodissa pitääkin poukkoilla eri todellisuuksien välillä koko ajan, mikä tästä tekeekin hankalan.

Episode 6: Bright Side of the Moon

Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä Sam ja Max pääsevät kuuhun lopullisesti nujertamaan pääpahiksen, joka on kaikkien muiden episodien katastrofien takana. Nimiä en paljasta, etten mene spoilaamaan liikaa, mutta tässä kaikki tarinat nivoutuvat erinomaisesti yhteen. Päätösepisodi ei ole paras, muttei todellakaan huonokaan. Tässä onneksi pulmat ovat sopivan haastavia ja lopetus kaudelle on kaikin puolin hieno.

Suosittelen etsiväkaksikon seikkailuja kaikille, jotka eivät kaihda ainoastaan hiirellä pelattavia osoita ja klikkaa -pelejä sekä pitävät erinomaista huumoria arvossaan. Itse rakastuin täysin pelin hahmoihin ja maailmaan, että kakkoskausi lähtee pelaukseen heti.

Sam & Max Season 1:sen keskiarvo:

rillijulle
Moderaattori
3846 viestiä

02.10.09 klo 02:30 - linkitä tähän kommenttiin: #

The Chronicles of Riddick: Assault on Dark Athena
The Chronicles of Riddick: Escape from Butcher Bay
PC

Ensimmäinen Riddickin lisenssillä kulkeva videopeliseikkailu Escape from Butcher Bay vei paikan yhtenä parhaimmista hiippailuräiskinnöistä ikinä. Aluksi peli tuli vedeltyä Xboxilla, sitten myöhemmin hankin vielä PC-version. Silloin kun vihdoin ja viimein ilmestyi jatkoa Riddickin seikkailuille, olin tohkeissani. Odotin tosiaan liikoja, sillä sain pettyä. Assault on Dark Athena ei mitenkään vedä hienolle ja tiivistunnelmaiselle isoveljelleen vertoja.

Ensimmäisessä Riddick-pelissä viehättivät erityisesti valon ja varjon käyttö kuin Splinter Cellissä ikään, todella hienoa leikittelyä. Toinen asia mikä teki todella syvän vaikutuksen oli lähitaistelu. Nyrkkien iskut naamaan tunsi peliohjaimen päässä asti. Oli mahtava piekseä vastustajalta leukaluut murskaksi.

Kolmantena, muttei vähäisimpänä tulee Vin Diesel Richard B. Riddickinä. En voisi ketään muuta kuvitella karskin ja rujon Riddickin rooliin, mutta moni ei varmasti voi kuvitella Dieseliä moiseen rooliin. Riddick-aiheisista elokuvista Pitch Black on melkeimpä ainoa suositeltavan arvoinen, Aikakirjat on melko yhdentekevää soopaa, vaikkakin viihdyttävää. Peli-Diesel on aivan eri sarjaa kuin elokuvissa, joten peliä pelaamattomien kannattaa kokeilla ennen kuin epäilevät.

Moni asia on ryssitty tässä vastapelatussa jatko-osassa. Hiippailua ei ole enää nimeksikään, joten kaikki hoituu räiskimällä menemään (lähitaisteluja nyrkein ei tainut olla kuin yksi ennaltamäärätty, senkin voi läpäistä ampumalla vastustajan). Typerää vielä on se, että viholliset tuntuvat ottavan liiankin paljon osumaa ennen kuin kaatuvat. Miljöö ei ole enää yhtä mielenkiintoinen, muttei silti aivan onnetonkaan. Pelissä seikkailaan kahdessa eri paikassa, mutteivät ne kamalasti eroa toisistaan kuin valaistuksessa.

Tekninen puoli kuitenkin on kunnossa. Valot ja varjot ovat entistäkin hienommat, muutenkin graaffinen puoli on enemmän kuin kunnossa. Myös fysiikat on mallinnettu entistä upeammin, joten ei niistäkään valittamista. Teknisten uudistusten lisäksi löytyy uutta myös asepuolelta. SMG on äänenvaimennettu konepistooli, jolla räiskii vakaasti ja varmasti vastaantulevat paholaiset hengiltä. Uusin ja hienoin uudistus on kuitenkin pelin toisella puoliskolla saatava SCAR-tykki. Sillä ratkaistaan niin muutamia pulmiakin, kuin räiskintään sakkia. Aseella ammutaan itselaukaistavia ja tarttuvia "pommeja" kohteeseen, jolloin hiiren oikeanpuolimmaista korvaa klikkaamalla ne räjähtävät. Erityisenä plussana vielä mainittakoon, että tässä pääsee rymistelemään useammalla koneella kuin aikaisemmassa osassa.

Ihan ilahduin, kun sieltä sun täältä keräiltäviä extraa avaavia härpäkkeitä ei ole unhoitettu. Edellisosassa tupakkiaskeista sai avattua extroja (taidetta pelistä sun muuta, biografiaa), mutta tässä keräillään palkkatappajille suunnattuja "kortteja".

Paras ominaisuus pelissä kuitenkin on se, että mukana tulee uudistettu ja entistä ehdompi Escape from Butcher Bay, jota muuten aloin tästä jälleen pelaamaan lävitse. Ilahduin uusista nyrkeillä sun muilla puukoilla tehtävien lopetusliikkeinen määrästä. Nyt turpiin mättäminen on mukavempaa ja jopa tuntuu uudistetun pelimoottorin ansiosta aidommalta.

Suosittelen Assault on Dark Athenaa jo pelkästään Escape from Butcher Bayn takia, mutta ei tuo jatko-osakaan huon ole. Itse pidän Athenasta, mutta Buthcer Bayta rakastan. Siinä on kaikkea enemmän ja kaikki on parempaa.

The dark... are you afraid? I'm not. The dark is afraid of me.

EfBB
AoDA

jimbb4
Käyttäjä
11 viestiä

16.10.09 klo 14:42 - linkitä tähän kommenttiin: #

Taisin pelata viimeksi läpi GTA IV PC:llä todella hyvä peli oli:) vaikka lopussa otin DEAL vaihtoehdon vaikka olisinkin halunnut sen jälkeen revenge!! :D. No jos menisi sen läpi uudelleen

Aatu
Käyttäjä
486 viestiä

07.11.09 klo 23:40 - linkitä tähän kommenttiin: #

WET (Xbox 360)

Hyvähän peli tämä oli eikä ollut pettymys. Ei tämän läpi pääsemisessä kestäny kovinkaan paljoa ja aika lyhyt peli kyseessä. Hienon näköistä ammuskelua ja miekkailua, akrobaattisilla liikkeillä höystettynä. Jossain vaiheessa alkaa puuduttaa ja hieman putkijuoksua on. Grafiikkakin on 2009 vuonna tehdyksi tekeleeksi todella huonoa. Pelin grindhouse fiilis on hyvä ja soundtrack on kyllä saatanan kova. Peliä ei erottaisi Pleikka kakosen pelistä, koska samantasoiset grafiikat löytyy. Kaikenkaikkiaan viihdyttävä ja aivoton ammuskelu, joka kärsii muutamista virheistä.

rillijulle
Moderaattori
3846 viestiä

13.11.09 klo 12:22 - linkitä tähän kommenttiin: #

Call of Duty: Modern Warfare 2 PC
SP-kampanja

Jopas oli toiminnantäytteinen ja militaristisen eeppinen pelielämys. Kokonaiset kuusi pelituntia (totta, aika helvatan vähän, varsinkin 60 euron PC-pelille) täynnä turboahdettua putkijuoksua fotorealistisimmilla grafiikoilla ja tehosteilla mitä olen pelien historiassa nähnyt.

Ensimmäinen Modern Warfare oli mieleeni, joten tämän yksinpelikampanjalta odotin paljon. Peli alkaa ensimmäisen tapaan harjoitusosiolla, jossa ammutaan pahvitauluja. Suorituksen nopeuden perusteella harjoituksen loppu ehdottaa, millä vaikeusasteella kampanja tulisi pelata, mutta esimerkiksi hardilla ei kuitenkaan ole pakko pelata, vaikka olisikin suositus. Tähän ei täysin kannata luottaa, sillä taulut eivät kuitenkaan ammu takaisin ja ympärillä ei jatkuvasti räjähtele. Kampanjassa aistit todellakin saavat kyytiä kun joka suunnasta tulee luotia sekä samalla pitäisi varoa terroristien tankkia, ja pisteenä iin päälle oma ruutu on jatkuvalla syötöllä tahriintunut omasta verestä. Kun osumaa otetaan ja veri roiskuu pitkin silmiä, tulisi vääntyä mahdollisimman pian suojaan jotta "kunto" palaisi takaisin. Mitään erillistä HP'ta ilmoittavaa mittaria ei HUDista löydy, vaan peli ilmoittaa milloin tulisi hakeutua suojaan rauhoittumaan.

Vaikka pelissä pääseekin esimerkiksi kadulla juostessa kiertämään taloja läpi, on se silti täysverinen putki. Asia ei kuitenkaan haittaa yhtään, sillä meno on sen verran hurjaa, ettei asiaa tule ajatelleeksi. Aseitakin löytyy todella laaja valikoima haulikoita, konepistooleja ja -kivääreitä, tarkkuuskivääreitä, pistooleja... Valinnanvara ei lopu kesken, mutta eipä kaikkea ehdi edes testailla. Jokaisella kuitenkin tappaa, riippuen kuin hyvin osuu.

Edellisosan tavoin veritehosteet ovat näyttävät ja niitä viljellään. Ammutut terroristit/siviilit jäävät makoilemaan verilammikkoihin. Itse pidän tästä, sillä se tuo intensiivisyyttä sotaan. Ainoana haittapuolena mainittakoon se, että ruumiita ammuttaessa luodit menevät läpi suoraan lattiaan/maahan. Tähän kaipaisin korjausta, sillä seikka on ärsyttänyt jokaisessa sarjan pelissä.

Vaikka juoni onkin yhdentekevä, silti juonenkäänteet ovat herkullisia ja loppua kohden tulee todellinen paikallaolemisen tunne. Modern Warfare 2 on hieno ja äärimmäisen komea näytös siitä, millaista tuhoa nykyajan aseilla voi saada aikaan; itse pääsee hallitsemaan jos jonkinlaista tuhoa kylvävää laitetta ja laukaistaa pelissä myös EMP. Suurta plussaa tulee myös hyvin toteutetuista ja vauhdikkaista ajelukohtauksista, joissa saa itse ajaa mm. moottorikelkkaa sekä kumivenettä.

Loppuun voin vain todeta, että yksi kovimpia yksinpelikampanjoita mitä olen koskaan pelannut. Tunnelma on tiukkaa, musiikkipuolen hoitaa toimintamusiikin maestro Hans Zimmer, ääninäyttely sekä muu visuaalinen puoli on mitä parhaimmissa kuoseissa ja patriotismi on läsnä. Homma tuntuu ihan erilta kun itse on tapahtumissa mukana, eikä pelkästää ruudun takaa seuraa Michael Bayn luomaa kurapaskaa.

Nettipeliä en ole pelannut, joten siitä en sano mitään.

Aatu
Käyttäjä
486 viestiä

15.11.09 klo 19:26 - linkitä tähän kommenttiin: #

Call of Duty 4: Modern Warfare (Xbox 360)

Suatana, yllätti mahtavuudellaan. Vihdoinkin ollaan hypätty toisiin maisemiin eri aikakaudella. Toinen maailmansota olikin hakattu puhki, mutta odotan silti saksalaisten näkökulmasta olevaa peliä. Peli oli tosi intensiivinen ja mukavaa ammuskelua. Eniten pamppaili sydän Tsernobylissä käytävässä hiippailu tehtävässä. Mahtava peli ja aika nopeasti sain läpi semmoset nelisen tuntia taisin pelailla yhteen putkeen. Pakko kyllä saada käsiin jotenkin toi MW2:en.

Trinity
Käyttäjä
421 viestiä

15.11.09 klo 21:06 - linkitä tähän kommenttiin: #

Batman Begins (Playstation 2)

Aah, peli koomapotilaille. Kaltaisilleni, jotka eivät halua tehdään mitään oma-aloiteteisesti ja, haluavat kulkea pelin suoraan alusta loppuun ilman turhia valintoja. No ei vaan mutta joo KYLLÄ! Tässä peli, jossa ei saa tehdä juuri mitään itse vaan kaikki tehdään kiltin rakentavaisesti sitten kun peli antaa luvan. Jopa oikea nappi näytetään ruudulla.

Taistelut ovat tönkköjä, varsinkin suurempaa porukkaa vastaan mätkiessä. Batman ikään kuin lukittautuu aina taistelussa yhteen vastustajaan ja sitten vain summamutikassa mätkäiseen vieressä olijaakin. Suojatumista voi käyttää, ja vastaiskut ovatkin kaikkein tyylikkäimpiä vastauksia. Kuitenkin kamera on meiningissä heikosti mukana eikä takana olevia vihollisia huomaa ennen kuin ne iskevät kalloosi mailla. Reilu kerho.

Hiipimisen oppiminen on perusvaatimus, sillä bättis ei pärjää kuin muutamalla luodille. Pelkoefektiä käytetään vastustajiin käytännössä joka kerta ennen taistelua. Mutta kuten yllä mainitsin, mihinkään ei batbumerangilla tähdätä itse vaan se heitetään kun pelaaja osuu oikeaan kohtaan ruudulla. Pelkotila siis lamauttaa viholliset ja saa tollot pudottamaan aseensa. Pelkotilasta ei juuri tuota enempää ole ampua, se kasvaa jokaisen vastustajan kohdalla lyödessä ja lopulta halvaannuttaa muutaman pelosta. Se se vasta onkin asiaa, kun Bät muuttuu leffassa nähdyksi bäthirviöksi!

Nyt voisikin luulla että vihaan pelia mutta ei, rakastan sitä. Kun peliin ja sen tunnelmaan pääsee sisälle, on se aivottomuudessaan hyvinkin nautittava. Taisteluissa on kaikesta huolimatta fiilistä, varsinkin helpoimmalla vaikeustasolla pelatessa, kun Batman pieksee vastustajiaan ilman mitään ongelmaa. Graafisesti ja ääniltänsä peli on pleikalla huippuluokkaa. Hahmot ja ympäristö ovat komeita, ja elokuvan ääninäyttelijät erittäin hyviä rooleissaan. Myös musiikkin, ainakin muutamassa kohtaa, luo tunnelmaa upeasti.
Pelin animoidut välipätkät myös onnistuneita, mutta leffapätkät ovat sen sijaan hirveää, musiikkivideo -leikattua shaissea.

Vaihtelua pelissä tarjoavat Bat-tankilla pelattavat osuudet, jotka nekin ovat vain suoria putkia mutta vastaan tulevien autojen romuttaminen on asiaa, varsinkin kun mukana Burnout 3 tyylisiä hidastuksia. Valitettavasti tankin ulkonäkö on huijaava eikä kestä paljoa vahinkoa. Siksipä onkin sääli että suurimman osan ajasta pahisten menopelejä on väisteltävä rynnimisen sijaan. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä harvinaisen itsetuhoiset kuskit rysäyttävät pelaaja päin nopeammin kuin ehtii lepakkoa sanoa. Edes coolilta näyttävä turbonopeus ei auta, vaan vuoden 70 pakukin ottaa helposti supertankin kiinni vauhdilla, josta Fast and Furious leffassakin oltaisiin kateellisia.

Kaiken kaikkiaan, peli sopii mulle kuin nakutettu. Ei turhaa ajatustyötä, pelkkää komeaa tunnelmaa ja synkkää maisemaa.

Madmasa
Käyttäjä
572 viestiä

21.11.09 klo 16:32 - linkitä tähän kommenttiin: #

Castlevania (1987) - Nintendo Entertainment System

Lähemmäs kuukausi sitten Nintendo lähetti viestin Wiihini, että voisin ostaa Virtual Consolen Shopista Nes-nimikkeen veloitetta. Siinä pelejä katsoessani törmäsin Castlevaniaan. Muistot tulvivat heti mieleeni, kuinka lapsena pidin pelistä ja myös siitä, kuinka vaikea se oli. En koskaan päässyt edes toista tasoa läpi.
Päätin antaa pelille sitten uuden mahdollisuuden nyt ja ostin sen.

On tullut taas se aika. Synkkä aika joka sadas vuosi. Pimeyden prinssi Dracula on noussut haudastaan entistä voimakkaampana. Belmontin suku on ollut jokaisina näinä vuosina sodassa Draculan kanssa. He lähettävät yksinäisen soturin, Simon Belmontin tekemään selvää ruhtinaasta ja tämän pahoista kätyreistään. Kätyreihin kuuluu mm. Muumio, Frankenstein ja jopa itse Kuolema (Grim Reaper).

Pelissä pelataan siis Simonina, aseistautuneena isänsä Vampire Killer -ruoskalla. Vastassaan zombeja, lepakkoja, meduusanpäitä, luurankoja, kyttyräselkäisiä hyppiviä heppuja ja kaikenlaisia eläviä kuolleita. Pelissä on kuusi tasoa, joissa jokaisessa on varmasti haastetta. Viimeisissä tulee kuolemaan niin monta kertaa ettei oikein mitään rajaa. Onneksi on loputtomat Continuet ja voi aloittaa aina uudelleen tason alusta.

Kyseessä on siis hankala peli, jossa tarvitsee kunnon hermot. Pelattavuus on hyvää yhtä asiaa lukuunottamatta. Aina kun Simon ottaa damagea, hän lentää taaksepäin. Se aiheuttaa todellakin paljon ongelmia. Varsinkin kentissä, joissa on vettä tai korkeat paikat. Lentävät viholliset heittävät pelaajan monta kertaa veteen tai muuten alas ja silloin on kyseessä nopea kuolema. Ihan perskarvoja kiristää välillä.
Hyviä asioita on kuitenkin loistava musiikki, grafiikka, joka ainakin itselleni tuo mieleen vanhat kauhuelokuvat ja synkän, kolkon tunnelman. Bossit ovat vaikeita, mutta jokaisen pystyy varmasti voittamaan tarvittavalla kärsivällisyydellä. Vaikein niistä oli itselleni viidennen kentän Kuolema (ajatelkaa, itse Kuolema tekee työtä Draculalle). Myös viimeisen kentän pahoista pahin Dracula vei minulta TUNNIN saada se tapettua. Haastavuutta riittää ehkäpä liikaakin välillä.

Castlevania aiheuttaa kuitenkin koukutusta kaiken vitutuksenkin kanssa, mutta itse en välillä pystynyt pitämää näppejäni poissa ohjaimelta. Pelaaminen tuottaa sellaisen kovan olon ja siinä on kaikki tarvittavat asiat, mitä hieno tasohyppely tarvitsee. Loistavaa.

Draculan jouduttua Simonin ruoskittavaksi ja kadotetuksi näemmekin pimeän yön loppuneen, auringon nousseen ja Draculan linnan vajoavan maan tasalle. Lopputekstien näkyessä fiilis oli mitä täydellisin.
Iso kiitos Konamille tämän mahtavan pelikokemuksen luomisesta.

Lassomies
Käyttäjä
514 viestiä

29.12.09 klo 23:02 - linkitä tähän kommenttiin: #

Retro-pelailu jatkuu. Joulun kunniaksi, myöhässä.

Little Samson (Taito, 1992)

Kyseessä on siis fantasia-tasohyppely, jossa seikkaillaan neljällä hahmolla: lohikäärmeellä, golemilla (?), hiirellä ja Samsonilla. Jokaisella hahmolla on omat tärkeät kykynsä, niin kuin pitääkin, jotta jokainen tulee pakolliseksi tai vähintäänkin hyödylliseksi ennen pitkää. Hiiri pääsee ahtaisiin paikkoihin, golem piikkialustoille ja lohikäärme kohti ääretöntä ja sen yli. Harvassa pelissä on esimerksiksi sitä luksusta, että pystyy hahmolla loikkimaan pitkin seiniä.
Tempo on pelin alettua mukavan nopea. Hahmot liikkuvat jouhevasti ja hommaan saa sen tietyn "flow'n" nopeasti. Tahti kääntyy ennen pitkää kuitenkin hieman vastaan, koska kenttiä ei jälkeen päin muista helpolla, kun ne ovat saman tien ohi.
Niiden ikimuistoisuutta ei myöskään lisää se, että soundtrack määräytyy sen mukaan, millä hahmolla pelaa. Täten jokaisessa kentässä kuulee vain samat neljä raitaa uudestaan ja uudestaan, mikä on sääli, koska musiikit ovat hyviä.

Siinä missä audio-puoli jää suppeaksi, niin ambrosiaa silmille ainakin on: varmasti Nintendo 8-bittisen upeimpiin lukeutuvaa visuaalisuutta. Väreissä ja sävyissä ei pihistellä. Ota mikä tahansa ruutu ja se pursuaa yksityiskohtia, ellei pelata kentän pääpomoa vastaan. Silloin vallan ottaa tavallisesti täysmusta tausta, pitäähän se olla jännittävä ja mystinen hetki. Lisäksi täytyy mainita kuinka mahtava on vastakohta, kun pelin yleistunnelma on kuin lasten piirretystä aina kivan näköisine "hyvine" hahmoineen ja seikkailumusiikkeineen, mutta taustaa on koristeltu pääkalloilla, merihirviöillä, haamuilla, yms.
Komea seikkailu sisältää toki klassisia ympäristöjä, kuten vuoria, metsänlaitoja, linnoja ja jopa ikään kuin jonkin muinaisen Kreikan raunioita - kaikki kauniisti toteutettuina.

Peli sortuu silti kahteen vakavaan virheeseen.
1. Vaikeutuminen siihen malliin, että vihulaisia on nenän juuressa silmittömin määrin, eikä halua muuta kuin juosta kenttä läpi pysähtymättä toimintaan. Ei se ole hyvän pelin merkki, jos jotain siitä haluaa vain skipata. Ei se päämäärä, vaan se matka.
2. Huijaaminen, että energiat riittävät, mutta yksi halpamainen isku viekin puolet voimista. Jos kyseessä on vielä joku muu hahmo kuin Samson, niin hahmon menettää kuollessaan siksi aikaa, että pääsee uudelle tasolle tai tulee Game Over. Mutta jotkut vastukset vain yksinkertaisesti vaativat jotain mitä toisilla hahmoilla ei ole!
Niin juu, ja kenttiä ei saa aloittaa keskeltä, vaan aina viedään alkuun, eli parempi totutella samojen maisemien katseluun.

1 + 2 = Hemsvetti, mikä turhautuminen.

Bottom line: Hienoa fantasiamaailman tuntua, kiitettävä panostus ulkonäköön sekä kontrolleihin, mutta peli etenee niin nopeaa ja sekavasti, että loppupeleissä hyvin vähän jää mieleen.

Batman: Return of The Joker (Sunsoft, 1991)

Sunsoftin eka Batman kuuluu sekä parhaiden että taatusti vaikeimpien NES-pelien joukkoon, mutta jatko-osa on kenties helpoimpia. Pääsin rehellisesti puhuen alle vuorokaudessa läpi siitä kun otin peliin ensikosketuksen, eikä se vaatinut edes mitään yön yli hakkaamista, vaan silloin tällöin kun vähän vielä tuntumaa otti, niin peli oli jo ohi.
Mutta asiaan. Jälleen pitäisi Jokeri ottaa kiinni. Ja... siinä se. Jo alkumetreillä nousee kaksi kysymystä:
1. Miksi taas Jokeri? Tekijänoikeusongelmia, kun ei muita saatu?
2. Mitä perspetin ohjuksia, tulipalloja ja lasersäteitä herra Lepakkomies ampuu? Yksi siisteimpiä juttuja Batmanissa on ollut aina hänen suht primitiivinen tapansa hoitaa konfliktit nyrkkivoileivillä niin kuin katuviidakon säännöt sanovat. Batman on varustautunut kuin Kuolemantähteä vastaan taistelemaan.

Näillä ei ole kuitenkaan mitään väliä, sillä kontrollit ovat paskat. Batman liikkuu aivan holtittomasti. Kävely hänellä on kuin jonkinlaista moonwalkkia eteen päin. Hypyt ovat nolon näköistä hillumista, kuin jokin puppet master vetelisi naruja ruudun ulkopuolella. Näillä ulkonäköseikoilla nyt ei sinänsä olisi niin väliä, mutta kun liikkeet todella ovat epäkäytännöllisiä. Sekä hyppyjä että kävelyä on liian vaikea sihdata haluamaansa paikkaan. Ja niin kuin legendaarisen paskat ohjaimet vaativat, Batman ottaa aina takapakkia saadessaan osuman ja tämä johtaa tavallisesti rotkoon. Käsittämättömintä on silti se, että vihollisista pystyy ampumaan jopa ohi, jos menee liian lähelle. Eihän sellainen noudata enää mitään logiikkaa.
Palaten lausumaani sci-fi-Batmanista: mikä on pelin tapahtumapaikka? Gotham Citynhän pitäisi olla tumma ja ehkä vähän vanhanaikaiseen tapaan tyylikäs, mutta Batman: RotJ heittelee villejä värejä taustalle ja kovin teknologisesti kehittynyttä designia. Tämä on erittäin nipin napin enää edes Batmania.
Sunsoft vetää pitkän korren kumminkin soundtrackissä. Sunsoftin tasolla se ei tosin ole juuri mitään.

Pitkän tauon jälkeen kokeillessa sitä ei ole enää sellainen virtuoosi kuin kuvitteli. Kyllä sen taidot ruosteessakin pelaa vielä yhdeltä istumalta läpi ja vielä johonkin alle 40 minuuttiin. Ei välttämättä ihan kestävimmän pelin merkki...

Batman Returns (Konami, 1992)

Tämä oli joskus kolme vuotta takaperin aivan älyttömän kova peli, kunhan opin pelaamaan ja pääsin edes ensimmäisen tason ohi. Ykkössuosikkejani. Sitten kun löysin vastineen Super Nintendolta, en oikeastaan välittänyt vittuakaan. Super Nintendon versio saavuttaa vain niin täydellisesti sekä Burtonin Batmanien tunnelman, että kunnon nyrkkimätkinnän hengen.
Mutta annetaan nyt armoa ja katsotaan NES-versiota sellaisenaan kuin se on, otetaan huomioon 8 bittiä ja niin edespäin.

Peli on muuten oikein hyvän näköinen ulospäin, mutta se on ihmeen vihreä/sininen. Leffassa Gotham omasta mielestäni syttyi eloon juuri sen mustaa taustaa vasten asettuneen valkoisen lumen tuoman kontrastin ansiosta.
Musiikeissa ei ole mitään Batmania muistuttavaakaan, mutta Konamia katsoen se on erittäin menevää ja lättykestejä hyvin siivittävää tinttausta. Pisteet siitä.

Varsin erikoinen piirre, mikä yhdistää molempia Nintendo-versioita on se, että eräänlainen sirkusjuna-kenttä on laitettu mukaan, joissa molemmissa on päävastuksena tämä yksi posetiivari, jota Vincent Schiavelli esitti leffassa. Se on vieläpä suhteellisen vaikea, mutta jos leffaa katsoo, Batman ja Organ Grinder eivät missään vaiheessa edes ota matsia, koska Bättis pyyhkii sen kerrasta hus helvettiin. Koko sirkusjuna-koettelemus skipattiin muutenkin elokuvassa muutamassa minuutissa.
Vihollisina on muutenkin suurimmaki osaksi sirkusväkeä. Muutamat vihollisista ovat hemmoja, joita Batman tuskin edes kohtasi leffassa. Jos muistatte leffasta tällaisen "hienon" leidin, jonka puudeli nappasi bat-a-rangin ilmasta, niin uskoakseni jopa tämä on mukana. No, mikäs siinä jos Batmanin piilosanoma on palauttaa naiset takaisin hellan ääreen.

Pienenä yllätyksen tuli itsellenikin, että tämähän on hankala. Kyse ei ole edes mistään yhdestä yksityiskohdasta, johon peli aina kurahtaa, vaan jatkuvan kestävyyden hallitsemisesta. Mikään vastus ei ole ylittämätön, mutta ne kaikki yhdessä ovat kova paikka. Ihan sama kuinka hyvin menee noin ylipäätään, mutta energiaa kärsii menettää hyvin vähän, jotta pärjää pitkälle. Vanhalla tekijälläkin meinaa sydän pakahtua, kun vihulaisia pyörii naamalla tauotta, eikä yhtäkään saa kertaiskusta kenttään.
Kontrolleissa ei sinänsä kuitenkaan mitään vikaa, joten ihan rehelliseksi haasteeksi tätä kai voi kutsua.
Kirsikka kakun päälle: pelillä saattaa olla läpi päästessä pokkaa jopa heittää naamalle teksti:

Your skill has improved, but you're not a real hero yet."

TÄH! Suatana, pelasin läpi, mutta ei kelpaa? Sietäisin nyt vielä jonkun Super Mario ykkösen päätteeksi "Princess is in another castle"-fraasin, kun niin helppo peli kyseessä, mutta saisi nyt pikkusen antaa tunnustusta kun hiki hatussa hakkasin läpi.
Totta puhuen en edes tiedä, miten peli päästään "täydellisesti" läpi. Olen päässyt kyllä, mutta en tällä kertaa. Olokhon.

No joo, kyllähän tämä osoittautui oivaksi haasteeksi pienen tauon jälkeen. Ainoa kunnon vika kokonaisuudessa on lievästi hidas tahti ja turruttavaksi iskevä mättö. Pitemmällä juoksulla SNES-versio on selvästi viihdyttävämpi alkukantaisen tappelun voimassaan, jossa erilaisia iskuja riittää ja äänitehosteet on kuin vanhoista kung fu -leffoista. Puhumattakaan siitä, että Danny Elfmanin sävellyksiä on vangittu/sovellettu/muokkailtu upeasti ääniraidalle.

Blaster Master (Sunsoft, 1988)

NES:n 90-luvun jälkipuolella luotiin lukematon määrä Blaster Masteria teknisesti kömpelömpiä ja ylipäätään mälsempiä pelejä. Blaster Master on vuodelta 1988. En pysty keksimään mitään noin monumentaalista tuolta ajalta.

Blaster Masterin maailma sekoittaa keskenään sci-fiä ja fantasiaa - vielä oikein sellaisella luonnonläheisellä fantasiakuvalla, "mitä tapahtuu kun putoaa onkaloon" - lisäten soppaan muutamatkin klassiset videopelimaisemat, kuten linnakkeen, jään ja veden. Ja todellakin tarkoitan maailmaa. Se on alue, jota saa ja pitääkin vapaasti tutkia ja edellisiin paikkoihin täytyy palata. Se ei ole lineaarista liikettä, josta puuttuu pakki. Ja kun eksploorattavana on yksityiskohtaista silmäkarkkia ja äänentoistolaitteista soi Sunsoftin musiikkieksperttien harvoin pettäviä raitoja, voi sitä neliskanttista kapulaa näpyttää ainoastaan suu ammollaan. Excellent.

Ihan kuin se ei riittäisi, Blaster Masterissa on kahta erilaista pelityyliä. Suurimman osan ajasta ajetaan erittäin tyylikkäällä ja sulavasti rullaavalla tankilla tiukasti sivusta katsottuna. However, pääpomoja varten otetaan käyttöön Blaster Masterin oma heiveröinen Travis Bickle eli tankkikuski, joka ujutetaan aina pienestä sisäänkäynnistä etsimään seuraavaa vastusta. Tällöin kuvakulma vaihtuu yläviistoon ja

Holy shit, KUPLIA!!!
Massiivisia taisteluita on luvassa joka kentän päätteeksi.

Jokaisen vastuksen voitettuaan tankkiin saa uusia ominaisuuksia, kuten parannellun tykin, kyvyn sukeltaa, lentää ja loppua kohden jopa ajaa pystysuorilla seinillä sekä katossa. Nämä ovat välttämättömiä osasia seuraavissa kentissä. Onko mitään mitä pelistä enää puuttuu?

Niinpä. Kun siitä voisi ihan rehellisesti puuttua kahdeksas ja viimeinen taso. KAIKKI sillä tasolla viittaa pelintekijöiden ajan ja mielikuvituksen loppumiseen. Meillä on siihen saakka ollut seitsemän ammattitaidolla luotua maailmaa, joiden sisään tekee mieli imeytyä ja joissa riittää aikaa ja monstereita tapettavaksi, mutta kahdeksas on kuin ikävä jarruraita elämäsi kakallakäynnin jälkeen. Et edes uskonut, että sitä voisi tulla, mutta siellä se nyt kiusottelee. Silmiä rasittavassa, pinkissä ympäristössä on tuskin lainkaan musiikkia ja niin lystikäs seinillä ajaminen kääntyy itseä vastaan. Sitä on vaikeaa selittää, mutta se lähestulkoon tuhoaa koko viimeisen etapin. Loput hoitaa täysin pateettinen kaksiosainen loppuvastus, jossa tapahtuu tuskin mitään. Viimeisen pomon "vartija" nököttää paikoillaan ja laittaa kiviä pomppimaan naamalla. Itse el grande hefe kävelee tönkösti pelaajaa seuraten ja läiskii ruoskallaan. Vaikeus vain painottuu siihen, että niitä saa tykittää tauotta ainakin 44 vuotta, eikä itse kestä kuin neljän osuman verran. On aivan mieletöntä, miten niin hieno fantasiaseikkailu päättyy antiklimaattiseen, väkisin väännettyyn ja hermoja repivän hankalaan esteeseen.

Blaster Master olisi mestariteos ilman sitä vitun kahdeksatta maailmaa. Jos sen pääsee kerran läpi, niin voi minun arvokkaalla luvallani jatkossa päättää pelin aina seitsemännen tason jälkeen. Silloinkin viimeiseksi biisiksi jää korviin http://www.youtube.com/wa...playnext_from=PL&index=38 eikä se ole lainkaan pahitteeksi.

Ja vielä kuva siitä kasimaailmasta.

Anteeksi.

Mission: Impossible (Konami, 1990)

Pelissä ei ole kuin kuusi kenttää, niistäkin kaksi lyhyttä välitasoa, mutta muissa neljässä riittää tekemistä. Minulla, vanhalla pro'lla, kestää helpoimmassakin about 20 minuuttia. Tapahtumapaikat ovat ihanan nykyaikaisia. Ei pakollisia jääkenttiä (lumikenttä on) eikä sukeltelua, vaan Moskovan katuja, Persian vuorten vankileiriä ja Kyproksen satamaa. Juuri sitä, mitä agenttipelissä pitää ollakin.

Hahmoja on kolme, joista:
- yksi kantaa kivääriä ja rajallisen määrän miinoja. Harmillisen hidas.
- toinen käyttää bumerangia ja pystyy naamioitumaan hetkeksi. Vähän nopeampi edellistä, mutta hänellä on nilkka kipeä (oikeasti, ohjekirjasta luettua).
- kolmas turvautuu nyrkkeihin ja tainnuttavaan kaasuun. On myös nopein sekä ainoa, jolla pääsee tietyistä porteista läpi.
Tällainen jako on aina plussaa, koska pelkkään yhden käyttämiseen on mahdotonta turvautua. Jätkiä voi vaihtaa milloin haluaa ja kaikilla on omat energiansa. Jos yksi kuolee, sitä ei saa takaisin ennen game overia tai seuraavaa kenttää.

Toimenkuvaan kuuluu passien vaihtoa, erinäisten ansojen ja kameroiden sulkemista, hipsimistä ja vaarojen väistelyä. Kentät ovat laajoja. Tämä tuntuu agenttitoiminnalta. Helvetti soikoon, tunnelmaa löytyy. On gadgetit ja muuta modernia rekvisiittaa, joka ei pääse tällaisessä pelissä näyttämään edes ikääntyneeltä. Lisäksi Nintendo-jätti Konamilla on tuotantoarvot korkealla, joten musiikit ovat energisiä ja kuvasto coolimpaa kuin voisi ylhäältä päin katsotussa kuvitella.
Tämän lähemmäksi James Bondia ei todennäköisesti NES:llä pääse.

Ikävä kyllä Mission:Impossible kärsii Blaster Master -syndroomasta. Viimeinen kenttä, kuten Angry Video Game Nerd sanoisi, doesn't fuck around. Peli laittaa kaiken viheliäisyytensä likoon ja nousee nimensä veroiseksi. Yksi sama vaativa ja pitkä reitti pakotetaan kulkemaan vähintään kaksi kertaa (kyllä, mietipä sitä). Jos tämän jälkeen on vielä hengissä, peli antihuipentuu erään madelinettea (?). Erään, jota ei saa voittaa. Eikä hävitä. Se pitää päättää tasapeliin, mikä sinänsä on ihan helppoa, mutta senkin jälkeen loppu on täysin koneesta kiinni. Peli kirjaimellisesti arpoo, pääsetkö sen läpi vai et. En ole tähän päivään saakka keksinyt mitään keinoa, millä voiton voisi varmistaa. Totta puhuen, minä en ole tätä edes "viimeksi" päässyt läpi. Olenpahan joskus.

Pitkään minua vaivasi myös miljoonan taalan kysymys: mihin tämä peli perustuu? Brian DePalman leffaa ei ollut tulossa vuosikausiin ja 60-luvun M:I tuntui vähän liian kaukaiselta, että sitä muutettaisi Nintendo-peliksi. Pelissä on kumminkin alusta loppuun saakka viritelty tarina ja hahmot.

Tämä kansikuva sitä paitsi näyttää vähän turhankin huolitellulta täysin päästä keksityksi.
Kävi ilmi, että vuonna 1988 on myös tehty Mission Impossible -sarjaa. Mitä mitä! En ole koskaan kuullutkaan, että näin olisi. No, nyt kun katsoo, niin Peter Gravesiltahan tuo äijä alalaidassa näyttää.
Youtuubsista [www.youtube.com] vilkaisin introa tuolle sarjalle ja tuttuja piirteitähän siellä vilisi. Mieluusti näkisin joskus itse sarjaakin.

Journey To Silius (Sunsoft, 1990)

Ylistys. Välttämätön.

Verrattuna pariin edelliseen peliin Journey To Silius ei anna paljoa varaa tutkimiseen tai muutenkaan erityisen ajatusta vaativaan toimintaan. Suoraan eteenpäin, ei salareittejä, ei pakitusta, vain viisi kenttää, alle vartissa läpi. Mitä jakoa on Daavidilla Goljattien keskellä?

Kahtokaa kuvaa:

Voisin luoda oman elokuvan mielessäni muotoutuvista huikeista visioista koskien taustalla olevien raunioiden tarinaa. Taivaalla on turkoosinvärisiä pilviä (?) ja kaukana siintää neon-vihreä horisontti. 8-bittisen väripaletin pieniäkin sävyeroja on uskallettu ottaa käyttöön.
Journey To Silius oli alunperin tehty Terminator-peliksi, mikä selittää joitain suunnitteluvalintoja, kuten rauniot ja pelkästään koneista koostuvat pahikset, mutta JtS vie pelaajan sen verran kauas arjesta, että voi tuntea sen lapsuuden haavekuvan siitä, mitä on action jossain avaruudessa satojen vuosien päästä: kohtalokas ilmapiiri, teknologia on tuhonnut ihmiskunnan ja itse sankarina koittaa horjuttaa robotteja futuristisen sankariteknon soidessa taustalla. Tämä peli suorastaan vaati itselleen animaatiosarjaa, jotta näitä haavekuvia ei tarvitsisi kuvitella. Mutta noup; ei sarjoja, ei elokuvia, ei edes kakkososaa tai vastineita muille konsoleille. Toisaalta ehkä siksikin ajatus on kiehtovan etäinen. Tulkinnat jäi pelaajalle.

Niin joo, se ääniraita. Käsi lippaan - THE. GREATEST.
Journey to Silius RRemixed [www.youtube.com]
Vain vajaat kymmenen sävellystä, jokainen järkyttävän hienoja. Ei voisi enää paremmin istua sci-fi-toimintapelille. En usko, että moni NES-koulukunnan peluri kiistää tätä.

Haastetta pelissä kyllä on, mutta älkää uskoko minun sanaan. Minä olen hakannut tätä niin paljon, että se on jo pakko osata, mutta yksikään kavereistani ei koskaan päässyt kakkostason vastusta pidemmälle. Jotkut eivät sinnekään. Sitä paitsi kentät ovat kohtuullisen pitkiä ja olisi helpompaa nähdä He-Man metsässä lukemassa miestenlehtiä kuin saada yhtään lisäenergiaa. Puhumattakaan siitä säälittävästä lisävoimasta, mitä se harvinainen energiapatukka antaa.

Myönnän, että tätäkin peliä on helppo syyttää löysästä lopetuksesta. Kaksiosainen loppuvastus alkaa taistelulla valtavaa sota-alusta vastaan, mikä on eeppistä jos jokin. Mutta aivan viimeinen vastus on vain vähän normaalia isompi ihmisen muotoinen robotti, selvästi Terminatoriksi suunniteltu, joka kävelee kohti ja tulee vetämään lättyyn. Taatusti helpoimpia päävastuksia koskaan. Myöskään päätöskuvat eivät tunnu antavan mitään ihmeellistä, mikä voi jättää vähän tyhjän olon. Minä en niin välitä.
Jos pystyisin, kumartaisin Journey to Siliukselle. Lisäksi soittaisin samalla rentouttavaa musiikkia, suutelisin sen kuvitteellisia jalkoja, jonka jälkeen pesisin ne puhtaaksi ja tarjoaisin munatotia. Silkasta kunnioituksesta.

Keskustelut