Minkä pelin pääsit viimeksi läpi?

Foorumin päävalikkoonPelittääkö? › Minkä pelin pääsit viimeksi läpi?

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

04.03.20 klo 15:52 - linkitä tähän kommenttiin: #

Yliopistovuosien lopunaikojen villeimpien vaiheiden hetkeksi rauhoittuessa päätin huvikseni alkaa pelaamaan jälleen läpi jotain ikivanhoja suosikkipelejäni, joita parhaimmillani en ole ehtinyt koettamaan sitten viimeisten peruskoulu- ja lukiovuosien.

Ensimmäinen etappi on Working Designs -niminen mahtipulju 90-luvulta, jonka erikoistumisaluetta oli isoilta firmoilta ohi menneiden japanilaisten roolipelien maahantuonti. Yleensä näillä oli vielä strategiana pakata ne pelit sellaisiin pakkauksiin missä on kaikenlaista ylimääräistä tauhkaa kaikenlaisista kartoista, värikkäistä ohjekirjoista ja erillisistä bonuslevyistä lähtien. Hinta oli suolainen uutena, mutta se kannatti yleensä maksaa, sillä Working Designilla oli epävakaina ysärivuosina yleensä alan parhaat käännökset ja ääninäyttelijät.

Tämä taisi olla järjestyksessä viides peli minkä omistin. Alundra on vähän kuin aikuisempaan makuun suunniteltu Zelda eeppisellä tarinalla, ikiomalla mytologialla ja helvetillisen vaikeilla puzzleilla, mitä aikoinaan tahkottiin parhaimmillaan kavereiden kanssa vuositolkulla. Nykyään tämä kuuluu vetää läpi vähintään kerran vuodessa. Kyseessä on aina vähintään yhtä hauska kymmentuntinen, vaikka mitään haastetta ei tässä vaiheessa tietenkään enää ole eikä tule.

Koska ensimmäinen Alundra oli jo valmiiksi niin viimeisen päälle hiottu ja kriitikotkin kusi hunajaa, oli sille sitten pakko mennä tekemään myös jatkoa. Ensimmäisen osan nätti käsinpiirretty 2D-grafiikka, mytologiat ja aikuisempi meininki on korvattu satukirjafantasialla, susirumilla palikkavisuaaleilla ja kamalalla kameralla. Viimeistään keskivaiheilla alkaa tämä sekoilu toistaa jo niin paljon itseään, että loppuun vääntäminen alkaa käydä jo työstä. Olen kerran aiemmin pelannut tämän loppuun asti ennen tätä, eikä ihme. Working Designsilla ei tämän kanssa ollut tekemistä, vaan levityksen lännessä hoiti vanha kunnon Activision, jota mukulana kirottiin kavereiden kanssa hyvän pelisarjan pilaamisesta, vaikka todellisuudessa syntipukit löytyy jostain aivan muualta.

Game Artsin debyyttirope Lunar Silver Star oli SE peli, jolla Working Desings aikoinaan löi itsensä läpi. Myöhemmin Lunar-sarjasta tuli koko puljun lippulaivatuote, jonka tuhon myötä itse firma lopulta meni konkurssiin 2000-luvun alussa. Silver Star on ehkä edistyneintä japskiropea, mitä 90-luvun alussa oli saatavilla: tarina on yhtä klisettä, mutta siinä on valtavasti ehtaa persoonallisuutta, hahmot ovat kaikki ikimuistoisia ja huumori rempseää - kaikki Game Artsin tulevia tavaramerkkejä. Tässä on jopa välivideoita ja ääninäyttelijöitä vuosikausia ennen mitään Final Fantasyjä, minkä lisäksi pelin voi tallentaakin aivan missä huvittaa.

Aasiassa Lunar oli valtava hitti ja Amerikassa toisiksi myydyin Sega-CD -peli heti Sonicin jälkeen.

Lunar Silver Star on jäänyt itselle mieleen erityisesti edellisistä kertausharjoituksista, jonka kuluessa pelasin tämän läpi kännykällä.

Jatko-osa on vieläkin parempi.

Joku
Käyttäjä
1174 viestiä

04.03.20 klo 16:23 - linkitä tähän kommenttiin: #

Alundra on kyllä hieno peli. Jäi jostain syystä kesken itsellä kerran kun sitä tahkosin, oliskohan ollu ne saatanalliset puzzlet. Pitäis ehdottomasti ottaa uudestaan peluuseen joskus, ja läpäistä. Oon vaan pirun huono pelaileen nykyään, melkeen tulee noita filmejä enemmän katseltua, ja pelailut jääny vähemmälle. Alundrassa on muuten ihan älyttömän messevät musiikit myös!

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

04.03.20 klo 16:31 - linkitä tähän kommenttiin: #

Ne musiikit oli Alundrassa kyllä aivan jumalalliset. Etenkin se viimeisen linnan eeppinen tunnussävel on jäätävä.

Muistatko mihin kohtaan suunnilleen jäit? Itselle oli kaikista kamalin se aavikkolinna, missä piti pinota niitä juttuja jonkun väljän lorun mukaan. Sen kanssa taisi mennä kaksi tai kolme vuotta ainakin. Siihen aikaan ei nettiä paljoa käytetty 8-).

Joku
Käyttäjä
1174 viestiä

04.03.20 klo 16:42 - linkitä tähän kommenttiin: #

En kyllä muista yhtään. Rupee oleen aikaa niin kauan tuosta peluusta. :D

Joo, toihan se oli sillon aikanaan, kun ei ollu nettiä käytössä. Ei päässy juutuubista kurkkaamaan pikaisesti että mites mennään eteenpäin. Nykyään sitä saattaa yllättävänkin äkkiä sortua etsimään netistä tipsit, kun ei jonkin onnistu.

Juki
Käyttäjä
1517 viestiä

20.03.20 klo 21:37 - linkitä tähän kommenttiin: #

King's Quest VII: The Princeless Bride (1994)

Legendaarisen vuonna 1984 startanneen fantasiamaailmaan sijoittuvan King's Quest -pelisarjan seitsemäs osa vuodelta 1994 tuli tällä kertaa pelattua läpi. Pelistä on tehty muita osia sarjakuvamaisempi ja peli on ääninäytelty, kuten kaksi aiempaakin osaa.

Peli lähtee liikkeelle siitä, kun edellisistä osista tutun kuningas Grahamin vaimo kuningatar Valenice yrittää naittaa tytärtään prinssille, josta tämä ei ole yhtään kiinnostunut. Äidin paasatessa prinssistä Rosellan huomio kiinnittyy taianomaiseen lentävään ”merihevoseen” joka ilmestyy salaperäisestä lammesta. Olento katoaa pian takaisin lampeen ja uteliaana tyttönä Rosella loikkaa perään jättäen rannalle kultaisen hiusharjansa. Kuningattaren huomatessa tapahtuneen hän ottaa hiusharjan mukaansa ja hyppää tyttärensä perään. Molemmat putoavat erikoiseen pyörteeseen ja juuri kun kuningatar on saamaisillaan tyttärestään otteen, ilmestyy pyörteen seinämästä nyrkki joka kaappaa Rosellan mukaansa. Valenice jatkaa matkaansa alas ja putoaa lopulta autiomaahan. Rosella sen sijaan joutuu salaperäiseen maanalaiseen peikkomaailmaan ja huomaa pian itsekin muuttuneensa peikoksi.

Pelissä on kuusi eri osiota joissa kuningatar Valenicen pitää päästä pois autiomaasta ja löytää tyttärensä, kun samaan aikaan Rosellan pitää yrittää päästä pois peikkomaailmasta ja saada itsensä muuttumaan takaisin ihmiseksi. Pelissä siis kuljetaan vuoron perään kahden maailman välillä ja jokainen tapahtuma liittyy palapelin tavoin toiseen. Pelaaja pääsee ohjaamaan sekä Rosellaa että Valenicea.

Tämä seitsemäs osa oli viimeinen hyvä King's Quest -sarjan peli. Ääninäyttely on onnistunut hienosti ja pelin grafiikkakin on sarjakuvamaisen upeaa. Peli on myös muutamissa kohdissaan aika vaikea eikä pieni vilkaisu läpipelausohjeisiin silloin tällöin ole ollenkaan pahitteeksi. Hahmoja ohjataan hiirellä klikkailemalla. Tämän pelin jälkeen sarjaan ilmestyi vielä kahdeksas osa, Mask of Eternity, mutta se keskittyi enemmän toimintaan, eikä ollut enää samanlainen fantasiaseikkailu kuin sarjan muut osat. Eikä se myöskään saanut pahemmin kehuja pelisarjan faneilta. Vaikka tämä seitsemäs osa on hyvin mukaansatempaava, niin ei se pärjää pelisarjan parhaille osille, eli vitoselle ja kutoselle. Peli kärsii myös ajoittain pienestä pikselöitymisestä, eli grafiikka näyttää välillä siltä kuin se olisi väsätty jo 1980-luvulla. Suositeltavaa pelattavaa kuitenkin kaikille King's Quest-, Space Quest- ja Leisure Suit Larry -pelisarjojen ystäville.


Rosella peikkona


Valenice autiomaassa

Idea:
Grafiikka:
Pelattavuus

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

23.03.20 klo 19:46 - linkitä tähän kommenttiin: #

Pahoittelen jo etukäteen jos tämä viesti vähän venähtää, mutta pelasin juuri läpi uudelleen kaikkien aikojen suosikkipelini ja ymmärsin jälleen miksi rakastuin siihen aikoinaan niin paljon. Pelin nimi on tietysti Lunar: Eternal Blue Sega-CD:llä, kaikkien japanilaisten roolipelien isä ja äiti, jonka veroista timangia ei ole ennen tai jälkeen koskaan onnistuttu tekemään.

*DIDIDIDIII*

MIstä aloittaa? Lunar: Eternal Blue on suoraa jatkoa Lunar: The Silver Starille, joka on jo valmiiksi genreklassikko, mutta kuten hyvän jatko-osan kuuluukin, tämä tarjoaa vähintään saman minkä alkuperäinenkin, mutta vieläkin paremmin. Itse asiassa pelkästään peliaikaa tässä on vähintään viisi kertaa enemmän ja tekstiä varmaan parikymmentä kertaa enemmän kuin siinä, kaikki kuviteltavissa pelimekaniikasta lähtien on kehitetty valovuosia ainoastaan eteenpäin, mutta se tietty rakastettava persoonallisuus ja huumori on vähintään yhtä hilpeää jälkeä kuin ennenkin. Kun päälle heittää vielä kaikkien aikojen parhaan pelikäännöksen, värikkäät käsinpiirretyt grafiikat välivideoineen ja tekoajan parasta osaamista edustavine ääninäyttelijöineen, niin voi jumaleissön miten upeaa jälkeä tämä on. Kaiken kukkuraksi tämä on vielä äärimmäisen uskollinen alkuperäisen hengelle ja palkitsee aktiivisen fanin paljastamalla kaikenlaista hienoa yksityiskohtaa pelien maailmasta ja hahmoista.

Siinä lyhyt johdanto. Puhutaan seuraavaksi kaikkein olennaisimmasta, eli juonesta ja hahmoista. Jo aivan ensimmäisistä minuuteista lähtien tulee selväksi, että tämän pelin ensisijainen vaikutteiden lähde on Hayao Miyazaki ja Studio Ghibli, erityisesti Laputa - linna taivaalla, johon tässä hauskasti viitataankin pariin otteeseen. Tarina siis alkaa mystisen tytön laskeuduttua Lunarin maailmaan ja se perinteinen kohdalle osunut poika lähtee tämän kanssa eeppiseen seikkailuun, jonka taitteissa mm. pelastetaan maailma. Matkan varrella mukaan tarttuu kokonainen katras videopelihistorian velmuimpia ja persoonallisimpia hahmoja, joista kaikilla on myös jokin ratkaiseva puute tai heikkous Ihmemaa Oz -tyyliin, joihin matkan varrella löydetään ratkaisu. Kolmas suuri innoittaja on tietysti vanha kunnon Tähtien sota ja Imperiumin vastaisku, mutta lähinnä tarinankerronnallisella tasolla.

Käsikirjoitus on toisin sanoen yksi parhaista koskaan. Tämä on vähän kuin perinteistä satufantasiaa Ghibli-vaikutteilla ja maailmanluokan tarinankertojan otteella. Nämä tekijäthän olivat vielä aikoinaan tunnettuja nimenomaan hahmonluojina, joten kokonaisuus on pelkästään tässä mielessä täydellinen, mitään halvalta tuntuvia temppuja ei viljellä eikä yksikään hahmo tai käänne tunnu turhalta tai väkisin väännetyltä. Lopussa dialogia seuraamalla pystyy jopa selvittämään hienovaraisesti, mitä hahmoille tulee tapahtumaan pelin varsinaisen juonen loputtua. Tarina itsessään on vähintäänkin optimistinen ja hyväntuulinen, siinä on uskomattoman paljon sydäntä ja sielua. Pituutta sillä on n. 60 tuntia, eli ihan perhanasti.

Jotain näiden tekijöiden tarkkuudesta kertoo, että jopa soundtrackissa kuultavilla yksittäisillä instrumenttivalinnoillakin on kokonaisuuden kannalta merkitystä. Ensimmäisessä osassa esimerkiksi pelin juonen kannalta merkittävin yksittäinen esine oli pelaajan mukanaan kantama harppu, joka on samalla ensimmäinen instrumentti mitä tässä pelissä käynnistäessä kuullaan haikean tunnussävelen [www.youtube.com] alettua soida pienimuotoisen intron taustalla. Sen jälkeen tulevan valikkomusiikin [www.youtube.com] kohdalla tiesin viimeistään rakastavani tätä peliä silloin ensimmäisellä kerralla. Hienoa faktaa: tunnussävel on tässä osa Lucian ja Blue Starin teemaa, kun taas valikkomusiikki on osa Lunarin maailman teemaa. Kumpikin toistuu pitkin peliä monta kertaa eri variaatioin kuin jossain elokuvasoundtrackissä.

Puhutaanpa sitten Lunar: Eternal Bluen hahmoista ja tarina-arkeista:

Lucia


on tarinan alussa taivaalta pudonnut salaperäinen maaginen tyttö, jolla on maailman pelastamisen ratkaisun avaimet hallussaan. Matkan varrella Lucia löytää jälleen uskonsa ihmisyytteen.

Hiro

on tarinan Luke Skywalker, ihanteet ja rakkauden kullan ja kunnian edelle paneva idealistinen nuorukainen, joka lähtee Lucian mukana seikkailuun. Matkan varrella Hiro kasvaa sankariksi ja pojasta mieheksi.

Ruby

on ilkikurinen pieni punainen lohikäärme, pelin maskotti ja Hiron paras ystävä. Pelissä Ruby hoitaa tallennuksen, asetukset ja inventaarion kaltaiset jutut. Rubyn tarina kertoo lapsuuden lopusta ja kypsymisestä huolettomasta naiiviudesta vastuun ja velvollisuuksien täyttämään maailmaan.

Ronfar

on yksi videopelihistorian kurkoimmista hahmoista ja yleisesti kansan suosikki tässä pelissä. Ronfar on pyhä mies, parantaja, arkkityyppinen veijarihahmo ja hyväntahtoinen huijari, joka munasi nuoruudessaan pahasti ja pakeni murheitaan tämän maailman paheisiin. Ronfarin arkissa sovitetaan vanhat synnit ja päästään pahasta.

Leo

on Lunarin maailman suuri sankari ja miekkamies, mutta samalla pahemman kerran pedanttinen sääntöpaholainen, joka löytää lopulta tasapainen omantunnon, vapaan ajattelun, henkilökohtaisen oikeudentunnon ja velvollisuuksiensa välillä. Leon sisko [lh3.googleusercontent.com] on tämän parhaan ystävän Ronfarin kihlattu, Leo on itse ikuinen poikamies.

Lemina

on pilalle hemmoteltu teininoita, materialisti ja pahemman luokan kapitalisti, joka löytää tarinan kuluessa sisäisen idealistinsa ja oppii arvostamaan ihmisiä ja asioita näiden pintaa syvemmältä.

Jean

on mustalaisseurueessa elävä, muinoin ottolapsena heimoon otettu tanssija, joka päätyy kohtamaan pimeän menneisyytensä ja kääntämään sen taakasta vahvuudekseen, sekä samalla käännyttämään vanhan vainojaansa takaisin oikeille teille Voiman valoisalle puolelle.

Ja nämä olivat sitten pieni suhahdus monesta tusinasta vähintään yhtä mielenkiintoisia hahmoja. Vaikka tarina sijoittuu ainakin tuhatkunta vuotta sen ensimmäisen osan jälkeen, tässä käydään jopa samoissa paikoissa, käytetään samoja esineitä ja kohdataan samoja hahmoja, joiden alkuperäiset arkit saavat tässä yllättävän ja lopullisen päätöksensä. Monesti näissä alkuperäiset ideat on vielä onnistuttu kääntämään täysin päälaelleen, ja isosta pahasta tuleekin lopussa sankarien tärkeimpiä liittolaisia, ja yksittäiset hahmot, jotka aiemmin yrittivät tuhota maailman, osallistuvatkin nyt sen pelastamiseen.

Loppu on samalla älyttömän kaunis ja surullinen. Toisin kuin useimmissa tämän lajin peleissä, Lunarissa on jopa parin tunnin pituinen epiloginsa, jonka päätteeksi sanotaan tyylikkäät hyvästit Lunarin maailmalle ja hahmoille. Tosielämässä lopetus on vieläkin surullisempi, sillä tälle ei jättimäisestä menestyksestä huolimatta koskaan tehty jatkoa. Kolmas osa julkistettiin jo vuoden, parin sisällä tämän julkaisusta, mutta tekijänoikeuksien omistajat tappelivat käytännössä toisensa konkurssiin ja viimeistään 2000-luvun alussa homma oli jo haudattu. GameArts yritti tehdä myöhemmin yhden spinoffin, mutta se oli niin huono, että koko sarja käytännössä kuoli siihen. Koko tekijänoikeussoppaa ei varmaan kukaan ole valmis enää ratkomaan, joten Lunar: Eternal Blueta tuskin tullaan enää ikinä Japanin ulkopuolella näkemään missään muodossa muuten kuin piraattina.

Sanoinko jo että tässä on oma suosikkipelini koskaan? Tässä ei ole kyse edes nostalgiasta, koska löysin tämän vasta muutama vuotta sitten yliopistovuosina, jolloin itsellä oli plakkarissa jo ne pakolliset Final Fantasyt sun muut, jotka tämä pesee koska tahansa. Lunarin pelaaminen tuntuu pelkästään hyvältä, näinä aikoina sitä tarvitaan.

Lolz, melkein pari tuntia meni pelkän viestin kirjoittamiseen.

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

06.04.20 klo 21:21 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tylsääkin tylsempi päivä toi eteen oikean blast from the pastin, jotain niin legendaarisen hölmöä, ettei nuorimmaiset semmoisesta varmaan ole koskaan kuulleetkaan. Selaimella ja hiirellä pelattavan "tappelupelin" nimi on Taistelevat Muumit: Muumipapan pojan kosto, tämä oli silloin 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa kuuminta shittiä kun moni koululainen pääsi ensimmäistä kertaa käyttämään mystistä internettiä. Meillä porukka hakkasi tätä peruskouluvuosina aina kun pääsi oppilaitoksen koneille vähänkään operoimaan.

Juonikuvaus tässä kotimaisten amisviiksisten ysärijonnejen indie-pelaamisen legendassa on yksinkertaisuudessaan seuraava:

Ah ja voih! Julma Mörkö on raastanut irti muumipapan pään! Muumipapan urhea poika Muumi lähtee siis epätoivoiselle retkelle kostaakseen isänsä kuoleman. Vastassaan muumilla on Mörön kierot kätyrit ja lopulta Mörkö itse...

Toisin sanoen Muumipeikon on vetäistävä kuonoon Nipsua, Nuuskamuikkusta, Haisulia ja Mörköä kostaakseen isänsä kuoleman. Liikkeinä alkuperäisessä versiossa olivat yksinkertaisesti potku ja hyppypotku, joita ohjattiin hiiren näppäimiä klikkailemalla. Pelin vetää läpi kahdessa minuutissa - tai vetäisi, ellei vaikeustaso olisi oikeasti aivan jäätävä jo pelkän kömpelön ohjattavuuden vuoksi.

Alkuperäinen vuonna 1997 päivänvalon nähnyt selaimella pelattava Taistelevat muumit on ollut jo vuosikausia netistä poissa. Vasta viime vuosina kovasti kasvanut kysyntä sai alkuperäisen tekijän lataamaan nettiin modifioidun ja omasta mielestäni myös kertaluokkaa kömpelömmän version vanhasta klassikosta. En olisi kuitenkaan ikinä uskonut enää tätä päivää näkeväni, saati sitten että vielä onnistuisin tämän pelaamaan jotenkin läpi asti.

Pelinä:
Nostalgisena elämyksenä:

Kookosbanaani
Käyttäjä
1138 viestiä

07.04.20 klo 13:48 - linkitä tähän kommenttiin: #

Vähän myöhässä kommentoin, mutta pakko sanoa itsekin, että kyllä tuo Alundra on vaan mahtava peli. Harvemmin jaksan pelata nykyään enää pelejä toista kertaa, mutta Alundran kohdalla tein juurikin näin ja vedin jo alle vuoden sisään toista läpipeluukertaa ensimmäisen jälkeen. Toisella pelikerralla keräsin aivan kaiken eli en missannut mitään, mikä tarkoitti sitä että jouduin kaivamaan netistä ohjeet ja seuraamaan niitä aktiivisesti. Tiedän, tämä on lunttausta, mutta itse en ole elänyt sitä vaihetta elämästä kuin Brutus, jolloin ei ollut nettiä mistä katsoa ohjeita miten jostain pääsee eteenpäin ja sitten siihen salapaikan etsimiseen käytettiin todella paljon aikaa. Muutama missattava tavara Alundrassa (puhun siis Gilded Falconeista, jotka kaikki pitää kerätä jotta saa auki pelin vahvimman aseen) on melko BS paikassa sen suhteen, että ne voi kirjaimellisesti menettää sekunneissa jos ei toimi riittävän nopeasti. En usko että kukaan ensimmäisellä pelikerralla edes sai kerättyä kaikkea.

Loistava peli näin muuten, hyvät musiikit, pelattavuus ja tarina. Tämä on ykkös-pleikan vastine Link to the Pastille, mutta synkempi, dramaattisempi ja ylipäätään kolkompi. En viitsi kertoa enempää koska se menee jo spoilereiden puolelle, mutta kuolema ja syyllisyydentunne ovat tässä aika keskeisiä teemoja. Hyvä innovaatio myös tuo pelihahmon kyky astua ihmisten painajaisiin, jotka toimivat dunkkuina. Pelimaailma ei ole niin laaja kuin kartta ehkä antaa ymmärtää, mutta sen verran syvyyttä siitä löytyy ainakin, ettei meno ylly kertaakaan tylsäksi. Vaihtoehtoisia portaaleja kannattaa siitä huolimatta availla, ettei mene liiaksi backtrackaamiseksi touhu loppua kohden. On myös aika perkeleen vaikea peli, jotkut puzzleista ovat äärimmäisen hankalia (eräs pahamainen jääpuzzle tulee heti ensimmäisenä mieleen) ja tämä yhdistettynä tasoloikkaan ja hiukan ongelmalliseen isometrisyyteen tekee joistain kohdista liki hämmentäviä. Missään vaiheessa ei peli kuitenkaan käy ylivoimaisen vaikeaksi, vaikka turhauttaviakin hetkiä löytyy ja paljon.

Aika moni pleikka ykkösen sukupolvesta muistaa Alundran ja vielä lämmöllä. Voi jopa puhua kulttiklassikosta tässä vaiheessa. Olen muutenkin tykännyt peleistä, jotka ovat ns. "Zelda-klooneja" mutta heittävät kuitenkin sen verran omaakin innovaatiota sekaan, ettei voi puhua plagioinnista. Toinen esimerkki tällaisesta on kakkos-pleikan Okami joka on monelta osa-alueeltaan kuin selkeä Zelda-peli, mutta siinä on oma charminsa ja fiiliksensä. Molemmat loistavia pelejä, Okami on tosin vertauskuvallisesti todella helppo peli ja sitä onkin huomattavasti letkeämpi pelata kuin Alundraa.

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

07.04.20 klo 14:23 - linkitä tähän kommenttiin: #

Saitko muuten sitä kasinon raivostuttavaa "hedelmäpeliä" voitettua ilman apuja? Siinähän täytyy arvioida jotenkin niitä todennäköisyyksiä mihin se valo aina pysähtyy. Itse olen sen saanut joskus ainoastaan kerralleen voitettua loppuun asti, minkä jälkeen sai kuitattua sen Spirit Wandin ja on käytännössä kuolematon.

Pitäisi joskus ihan läpällä pelata tuo Alundrakin läpi yksinkertaisesti huijaamalla niin paljon kuin mahdollista. Itsellä on vielä omana noita vanhoja pleikka ykkösen epävirallisia lisäosia, millä sai pantua niihin peleihin vaikka mitä modifikaatioita, kuten mahdollisuuden hypätä normaalia pitempiä matkoja.

Ootko muuten Kookosbanaani koskaan koettanut Sega MegaDrivella olevaa samojen tekijöiden Landstalkeria? Alundra on olevinaan jonkinlainen henkinen jatko-osa sille. Sega Saturnille julkaistu Dark Saviour on olevinaan kanssa virallinen henkinen jatko-osa samalle pelille, vaikka yhdelläkään näistä ei ainakaan juonellisesti ole mitään tekemistä toistensa kanssa ja genrekin on eri.

Kookosbanaani
Käyttäjä
1138 viestiä

07.04.20 klo 14:57 - linkitä tähän kommenttiin: #

Brutus kirjoitti:

Saitko muuten sitä kasinon raivostuttavaa "hedelmäpeliä" voitettua ilman apuja? Siinähän täytyy arvioida jotenkin niitä todennäköisyyksiä mihin se valo aina pysähtyy. Itse olen sen saanut joskus ainoastaan kerralleen voitettua loppuun asti, minkä jälkeen sai kuitattua sen Spirit Wandin ja on käytännössä kuolematon.

Pitäisi joskus ihan läpällä pelata tuo Alundrakin läpi yksinkertaisesti huijaamalla niin paljon kuin mahdollista. Itsellä on vielä omana noita vanhoja pleikka ykkösen epävirallisia lisäosia, millä sai pantua niihin peleihin vaikka mitä modifikaatioita, kuten mahdollisuuden hypätä normaalia pitempiä matkoja.

Ootko muuten Kookosbanaani koskaan koettanut Sega MegaDrivella olevaa samojen tekijöiden Landstalkeria? Alundra on olevinaan jonkinlainen henkinen jatko-osa sille. Sega Saturnille julkaistu Dark Saviour on olevinaan kanssa virallinen henkinen jatko-osa samalle pelille, vaikka yhdelläkään näistä ei ainakaan juonellisesti ole mitään tekemistä toistensa kanssa ja genrekin on eri.

En muista mitään hedelmäpeliä ollenkaan, keräsin kuitenkin kaiken Spirit Wandia myöten eli kai sitten. Muistan sen ampumisradan ja taisteluareenan kuitenkin hyvin ja ne vetäsin läpi. Emulaattorilla tosin, eli halpamaisimmalla mahdollisella tavalla. Vähän typerää siinä mielessä, että omistan kakkos-pleikan ja ykkös-pleikan muistikortin ja tuohon aikaan sai vielä huudosta ostettua Alundraa ihan kohtuullisella hinnalla, ainakin kun vertaa saman konsolin loistavaan Suikoden II:een, jonka hinnat pyörii kolminumeroisissa luvuissa.

Landstalkeria en ole pelannut, mutta tiedän kyllä hyvin kyseisen pelin olemassaolon sekä sen että Alundra on sille henkisesti jatkoa. Itseltä meni tosin maku old school konsolipelaamiseen ja etenkin emulaattoreilla pelaamiseen v. 2014. Sittemmin olen pelannut lähinnä vain Steamissa ja uusimmille konsolisukupolville on muutenkin alkanut viime vuosina ilmestymään roppakaupalla vanhojen pelien uusintajulkaisuja. Ostin jopa Okamin HD-version joulualesta pilkkahintaan, vaikka omistankin sen jo PS2:lla kertaalleen läpipelattuna. Sen verran hyvä peli, että miksi ei. Myös ainakin Final Fantasy X ja Resident Evil 4 löytyy Steamista, vaikka omistan ne myös PS2-formaatissa.

Kookosbanaani
Käyttäjä
1138 viestiä

07.04.20 klo 18:44 - linkitä tähän kommenttiin: #

Ootko Brutus pelannut noita Lunar-sarjan pelejä ihan oikealla Sega CD:llä? Itse en tunne henk koht ketään kuka olisi kyseistä liitännäisosaa omistanut, sehän kehitettiin alun perin Mega Driven rinnalle lisäämään konsolin elinikää. Aika harvassa on käsittääkseni jenkeissäkin, kun huomio oli kaikilla kiinnittynyt seuraavaan konsolisukupolveen. Yhdessä 32X:n kanssa kyseinen konsoli näyttää aivan siltä kuin se eläisi keinotekoisesti. CD:n pelikirjasto vaihteli laidasta laitaan, oli hyviäkin pelejä kuten Sonic CD, mutta myös Night Trapin kaltaista shaibaa.

Tuo vertauskuva Laputasta sai itseni kiinnostumaan kyseisistä peleistä, mutta niiden saatavuus on huomattavan ongelmallista. Japanilaisissa roolipeleissä on muutenkin otettu paljon vaikutteita Miyazakista ja etenkin Laputasta, esimerkiksi Chrono Triggerissä ja Final Fantasy VI:ssä on molemmissa leijuva manner, joka tulee alas maan kamaralle ja tuhoutuu ennen pelin loppuhuipentumaa.

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

07.04.20 klo 19:29 - linkitä tähän kommenttiin: #

En kyl, emulaattorilla menin. Noita on kiva pelata vaikka kännykällä jossain tylsässä bussissa. Mega-CD:tä peleineen ei muistaakseni koskaan ehditty oikein julkaisemaan Euroopassa jotain nimekkäimpiä yksilöitä lukuun ottamatta kun koko juttu kuivui kokoon parissa vuodessa. Yhdellä kaverilla oli nämä joskus peruskoulussa kun sen dippainssi-isä oli retropelinörtti, mutta se myi ne pois jo aikaa sitten.

Mega-CD oli paperilla ihan hyvä konsoli, siinä oli aikoinaan tosi edistyneet grafiikkaominaisuudet ja kaikki. Toisaalta siinä ei sitten ollut mitään kunnollisia piratisminestoja, suurin osa peleistäkin oli pitkälti samoja mitä normaalillakin konsolilla, mutta niihin oli vaan lykätty CD-tasoiset musiikit, hinnat pyöri pahimmillaan kymmenissä tai sadoissa dollareissa per peli ym. ja kun itse lisäosa jo maksoi konsolia enemmän, niin eihän siitä mitään tullut.

Omasta mielestä noita Lunar-pelejä on turha alkaa fyysisenä enää metsästämäänkään, koska niille tulee helposti toista sataa euroa hintaa jo ihan sellaisenaan, ja nykyään inflaation takia ja keräilykohteena se on paisunut ihan järjettömyyksiin. Mitään virallisia uusintajulkaisuja ei Eternal Bluestakaan voi ottaa, joten sitä on käytännössä vähän pakko pelata miten vaan pystyy ellei löydy pätäkkää. Noista on ilmestynyt myös remaket pleikkarille, mutta omasta mielestä ne on ihan juosten kustuja verrattuna alkuperäisiin.

Eternal Blueta varten on käytännössä pakko pelata läpi kanssa se Silver Star, jos haluaa jotain ymmärtää siitä nerokkaasta tarinasta.Silver Star on ehkä nykymakuun armottoman yksinkertainen, mutta itselle se tietty persoonallisuus ja hienosti loppuun asti mietitty maailma hahmoineen onkin siinä se juttu. Tiedän tyyppejä joille tuo eka on paras japskirope koskaan ja se jatko-osa pilattu, mutta itselle se on toisin päin. Kahden pelin muodostama kokonaisuus on omasta mielestä parasta lajissaan koskaan.

Taisin noissa alkuperäisissä unohtaa mainita, että Lunar-sarjan peleissä pystyy vakio-ominaisuutena tallentamaan ihan missä tahansa, joten mistään save stateista ei ole noissa hyötyä. Ennen kuin pääsee totuttamaan itsensä tuon yleishyödyllisen keksinnön käyttöön, ei osaakaan ajatella miten upea idea se kaikessa yksinkertaisuudessaan on. Ainut mistä emulaattorilla jotain hyötyy, niin nopeutusnapista, koska noissa on vähän hitaahko tempo välillä.

Edit. Tuosta Eternal Bluesta muuten lukaisin äsken, että länkkärijulkaisu on todellisuudessa monessa suhteessa alkuperäistä japanilaista julkaisuakin parempi, kiitos tyylitajuisen länsimaisen levittäjän, joka päätti korjailla niitä pahimpia ryppyjä ennen julkaisua. Japanissa moni fani hankkikin länsimaisen version importtina, mikä on vähän ironista kun ajattelee miten homma yleensä menee täysin päinvastoin.

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

15.04.20 klo 00:23 - linkitä tähän kommenttiin: #

Mihin jäinkään höpinöissäni? Lunar-sarja kaatui aikoinaan tekijöiden välisiin kinasteluihin, eikä saagan kolmatta osaa koskaan julkaistu. Samaan aikaan Game Arts päätti ottaa mahdollisimman paljon Eternal Bluen parhaita puolia ja kehittää niitä eteenpäin uuden pelisarjan voimin. Näin syntyi peli nimeltä Grandia, joka monessa lähteessä on niinikään äänestetty yhdeksi kaikkien aikojen parhaista japanilaisista roolipeleistä.

Alun perin Grandia ilmestyi Sega Saturnille, kyseessä taisi muistaakseni olla vielä ensimmäisiä kolmeulotteisia roolipelejä, mikä Saturnin tapauksessa oli todellakin vallankumouksellista, sillä konsolin 3D-ominaisuudet olivat legendaarisen epävakaita, vaikka paperilla Segan opeilla kepitettiin ainakin teoriassa kilpailijoiden rautaa ihan miten sattui. Oma kopioni on vuonna 2000 julkaistu pleikkaversio, jossa latausajat ovat ehkä sekunnin kymmenyksen verran alkuperäisversiota hitaampia ja visuaaliset tehosteet hivenen heikompia. Saturn-versio onkin kahdesta se parempi, mutta sitä ei harmittavasti ole koskaan julkaistu lännessä ja fanikäännöskin taisi tulla vasta viime vuoden lopulla.

Käytännössä kyseessä on siis ainakin 40% sama peli kuin Eternal Blue, mutta joitain juttuja on kehitetty edelleen huomattavasti eteenpäin. Lunar-peleissähän väläyteltiin taistelujärjestelmällä, jossa hahmoja pystyi taktisesti liikuttelemaan taisteluissa ympäriinsä sen perinteisen tönkön riviseisoskelun sijaan. Satunnaistaistelu on korvattu kehittyneemmällä järjestelmällä, jossa pelaaja näkee ympäriinsä liikuskelevat hirviöt ja pystyy itse valitsemaan milloin taistelee tai vaihtoehtoisesti hiiviskelemään ja välttelemään turhia taisteluita. Silkan grindaamisen sijaan taikoja ja erityiskykyjä kehitetään niiden käytön, ei minkään erillisen kokemuspisteen perusteella, jälleen vähän samaan tapaan kuin Eternal Bluessa.

Ai niin, käsinpiirretyt välivideot ja ääninäyttelijät ovat edelleen kuviossa mukana. Jälkimmäisen taso heittelee valitettavasti hyvän ja tragikoomisen välillä, mutta ainakin animaatio toimii.

Pari keskeistä pointtia tästä puuttuu, jotka pilasivat ilon monessa kohtaa. Lunar-peleissä on vakiona esine, jolla pystyy teleporttaamaan luolastoista pois sekä tallentamaan koska tahansa, mutta tässä joutuu turhaan kikkailemaan eestaas samoja luolastoja senkin jälkeen kun ne on kertaalleen pelannut loppuun asti. Tallennuspisteitä on vastaavasti ripoteltu vähän miten sattuu, muutamassa kohtaa pelaaja joutuu täysin umpikujaan, josta ainut ulospääsy on älyttömän vaikean pomovastuksen kautta. Näiden lisäksi pelaajalta on viety mahdollisuus vapaasti liikuskella ja tutkia maailmaa.

Pelillä on kaikkiaan mittaa n. 40 tuntia, eli kolmanneksen vähemmän kuin Eternal Bluella, eikä ensimmäisen 20 tunnin aikana ole juuri erityistä mainittavaa - todellinen tarina vasta alkaa noilla main. Siihen asti mennään klassisella "minäkin haluan tulla pokemonmestariksi" -animekaavalla. Ei kannata kuitenkaan lähteä tuomitsemaan peliä läpäisemättä sitä, sillä puolivälin jälkeen Lunar-sarjan tekijät alkavat vihdoin väläytellä osaamistaan, kokonaisia eeppisiä mytologioita paljastetaan ym. Finaali on yksinkertaisesti pahuksen eeppinen, jos Lunar-pelit on tuttuja, tietää aika tarkkaan mitä tuleman pitää.

Tässä esimerkiksi hieno pointti itse tarinasta. Alussa päähenkilö on vain pahaisessa tuppukylässä asuva kömpelö lapsi, joka tarinan alussa leikkii muiden lasten kanssa aarteenetsintää. Näillä main päähenkilö tulee myös töhöilleeksi, muttei saa koskaan mahdollisuutta pyytää anteeksi tai korvata tunarointiaan. Pelin puolivälissä päähenkilö tulee tunaroineeksi jälleen pahemman kerran, ja loppu juoni on paitsi perinteistä maailmanpelastusta, mutta päähenkilö tulee myös korjanneeksi omat virheensä. Matkan varrella tietysti löydetään legendaarinen aarre, johon viitattiin jo alun leikkikohtauksessa.

Omasta mielestä heikoin lenkki Grandiassa on tällä kertaa hahmot, jotka eivät missään tapauksessa vedä vertoja Lunarin vastaaville. Visuaalinen design on näillä tyypeillä jälleen maailman huippua ja persoonallista kuin perhana, esim.

mutta käsikirjoitusmielessä yhdelläkään ei tainnut olla kunnollista tarina-arkkia samaan tapaan kuin Eternal Bluessa, päähenkilöä lukuun ottamatta kukaan ei tainnut oppia mitään tai haluta mitään, vaan seikkailu oli vain seikkailua itsensä vuoksi. Jos on koskaan pelannut Lunar-sarjaa läpi, tunnistaa välittömästi jokaisen hahmon esikuvat sarjan peleistä, mikä on siis vain ja ainoastaan hyvä juttu, kun muistaa millä tasolla niissä liikuttiin nimenomaan hahmojen suhteen.

Jätin parhaan viimeiseksi. Lunar-sarjasta tutun Noriyuki Iwadaren säveltämä soundrack on edelleen mestariteos ihan itsessään. Tässä silkasta sämpläyksestä ja MIDI-päristelystä on jo hiljalleen luovuttu ja taustalla kuullaan isommalla orkesterilla soitettua elävää musiikkia. Kyseessä on täydellinen pari Grandian kekseliään visuaalisen ilmeen ja fantasiamaailman kanssa.

Grandia ei toisin sanoen ole pelinä täydellinen, eikä etenkään yhtä hyvä kuin Eternal Blue, mutta se on älyn hieno, persoonallinen veto silti. Harmittavasti tämän ja Lunar-sarjan pelimekaniikan legendaarinen suunnittelija kuoli jo vuosikausia sitten, joten mitään kovin samanlaista ainakaan teknisessä mielessä tuskin tullaan enää näkemään.

Ihan varoituksen sanana kuitenkin, että tämä peli osaa olla uskomattoman tuskainen ja vaikea ellei opettele sen valtavirrasta radikaalisti poikkeavan monimutkaisen pelimekaniikan saloja jo ihan alkuvaiheessa.

Edit. Grandian remasteroitu teräväpiirtoversio löytyy näköjään myös Steamistäkin.

Jurpo
Tähtääjä
1131 viestiä

28.07.20 klo 18:35 - linkitä tähän kommenttiin: #

Hyvin pätkittäin pelattuna

Tuli nykäistyä läpi. En yhtään ihmettele miksi kyseessä on DOOM-jatkumon musta lammas, vaikka peli itsessään ei eroa huonolla tavalla muista ajankohtansa 3D-räiskinnöistä. Ehkä se juuri onkin ongelmana, sillä DOOM on enemmän kuin 3D-räiskintä. Se on käsite jonka olettaa menevän uusiin suuntiin genressä jonka se loi.

Perusjuoni on samaa huttua: nimetön pyssysolttu saapuu Marsiin missä asiat ovat menossa pieleen ja erilaiset demoniset ököt ovat hyökkäämässä. Aika tunkea pidemmälle ja vetää niitä päähän moninaisilla aseilla. BFG-edition sisältää pieniä virityksiä pelattavuudessa mm. siten että taskulamppu ei vie erillistä aseslottia. Harmi vain että aseita itseään pitää välissä ladata mikä ahtaassa paikassa on aika huono juttu. Kyseessä olikin myönnytys silloista genren (yhä) vakituista pseudorealismin käytäntöä. Ukko rymyää ahtaiden tunnelien läpi ja välissä löytää erilaisia asiakirjoja genrelle ominaisten tarinakerronnan tavoin.

Pelinä DOOM3 ei itsessään ollut huono visuaalisen ilmeen ollessa hiottu ja muutamissa kohdissa tunnelma on erittäin tiivis, mutta nimetön pyssyukko liikkuu raskaasti ja se ei ollenkaan tunnu DOOMilta. Pelinä , mutta DOOM-pelinä ja sen perusteella on helppo huomata miksi vuoden 2016 DOOM on todellakin nimensä arvoinen ja DOOM3 ei ole.

Juki
Käyttäjä
1517 viestiä

08.09.20 klo 17:37 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tämmöinen toimintarymistely tuli tällä kertaa läpäistyä. Peli sijoittuu 1940- ja 1950-lukujen kuvitteelliseen Empire Bayn kaupunkiin, joka muistuttaa hieman noiden aikojen New Yorkia. Pelin päähenkilö on toisessa maailmansodassa haavoittunut Vito Scaletta, joka sodasta kotiuduttuaan ajautuu rikosten pariin ja pelin nimen mukaisesti mafian hommiin. Peli muistuttaa hieman Grand Theft Auto -pelisarjaa, sillä tässäkin pystyy varastamaan autoja ja ammuskelemaan kaduilla viattomia ihmisiä ja ajelemaan poliiseja pakoon. Tässä pelissä ei kuitenkaan ole esim. GTA:n tyyliin yhtään minipeliä eikä mitään sivutehtäviä, vaan pelin tapahtumat ja tehtävät pyörivät ainoastaan pelin juonen ympärillä.

Pelissä on yhteensä 15 lukua (Chapters), joista osa on lyhyempiä ja toiset pidempiä kestoltaan, mutta kaikki luvut ovat helposti läpäistävissä. Tosin joissain ammuskelujaksoissa voi joutua aloittamaan uudestaan useita kertoja ennen kuin oppii muistamaan mistä suunnasta kukakin ammuskelee. Tämä saattaa aiheuttaa pientä turhautumista. Peli tuo myös monessa kohdassa mieleen Francis Ford Coppolan ohjaaman legendaarisen Kummisetä-elokuvan. Vaikutteita on otettu Kummisedän lisäksi varmasti myös useasta muusta mafialeffasta. Pelin alussa liikutaan vuodessa 1943 ja siitä peli etenee aina vuoteen 1951 saakka, johon peli sitten päättyy.

Koska peli sijoittuu 1940- ja 50-luvuille niin ajoenuvotkin ovat tuon ajan mukaisia. Löytyy niin sporttista avoautoa, kuin tavallistakin menopeliä sekä hieman isompaa kuorma- ja säiliöautoa. Autot myös hajoavat jos törmäilee tarpeeksi lujaa toisiin autoihin tai muuhun eteen tulevaan. Joskus pelaajan jopa täytyy kesken kaiken ruveta korjaamaan auton moottoria. Autoista löytyy myös nopeusrajoitin, jonka avulla voi estää pelaajaa saamasta kaahailun vuoksi sakkoja. Pelaajan tehtyä tarpeeksi tuhoa, hän saa poliisit peräänsä, mutta ne on helppo karistaa kannoilta ja lopulta poliisien mielenkiinto jahdata pelaajaa hiipuu, mutta etsintäkuulutus jää silti voimaan kunnes pelaaja vaihtaa vaatteet tai hommaa itselleen uuden auton. Poliisin pidätyksen voi välttää mm. lahjomalla poliisin tai pyytämällä heiltä anteeksi.


Poliisit jahtaavat kaahareita.

Suurin miinus pelissä onkin juuri se, että välillä poliisit eivät tunnu välittävän ollenkaan siitä, kun pelaaja pistää toisia autoja ruttuun minkä ehtii, mutta jos menet kadulle ja ammut jonkun viattoman kulkijan tai poliisin, niin sitten ovat kyllä koppalakit heti hengittämässä niskaan. Lisää miinusta tulee siitä, että pelissä joutuu useita tehtäviä suorittaessa ajelemaan autolla pitkin kaupunkia ja matkat ovat välillä todella pitkiä. Sitten välillä saattaa käydä niin, että pelaaja ammutaan heti perille päästyään ja pelin joutuu taas aloittamaan kaukaa edellisestä tallennuskohdasta ja taas pitää ajella sama pitkä matka tehtävää suorittamaan.


Autolla ajetaan lähes koko ajan.

Onneksi pelistä löytyy paljon lisensoitua 1940- ja 50-luvun musiikkia, jota kuunnellessa tuo pitkä matka ei tunnu niin pitkältä kuin mitä se todellisuudessa on. Pelin grafiikka on hienoa ja pelin hahmot ja autot on myös mallinnettu hienosti. Autojen ohjaamisestakin on tehty todella realistista. Kovassa vauhdissa tehty käännös saattaa aiheuttaa sen, että auto lähtee käsistä ja jopa pyörähtää katolleen. Myös hahmojen ääninäyttely on toteutettu hyvin, eikä ainakaan itseäni haitannut vaikka usealla pelin hahmolla oli yksi ja sama ääninäyttelijä.

Pelin välianimaatiotkin ovat hienoa katsottavaa ja välillä ne ovat myös todella pitkiä. Suurin osa suoritettavista tehtävistä liittyy yleensä jonkun henkilön/henkilöiden tappamiseen, mutta mukana on muutakin, kuten tupakkakartonkien myymistä, huumekauppaa ja kauppojen ryöstelyä.


Tappamisen lisäksi pelaajan pitää mm. myydä varastettua tupakkaa.

Mukana on myös paljon upeita, elokuvamaisia tulitaisteluita, jotka on toteutettu erittäin hienosti ja realistisesti. Tosin näitäkin vaivaa se, että jos pelaaja kuolee kesken kaiken, joutuu hän aloittamaan taistelun alusta vaikka olisi jo melkein kaikki vastustajat saanut teilattua.


Tulitaistelut on toteutettu todella hienosti.

Peli on myös paikoin erittäin raaka niin väkivallan kuin kielenkäytönkin osalta. Veri lentää ja f-sanoja viljellään enemmän kuin parhaimmissa Tarantinon leffoissa. Ihan yhdeltä istumalta peliä ei välttämättä jaksa läpi tahkota, sillä sen verran pitkä peli on (reilut 20 tuntia). Itselläni meni neljä iltaa pelin läpäisyyn.

Mielenkiintoisena tietona kerrottakoon vielä tähän loppuun, että peli on päässyt myös Guinnessin ennätyskirjaan kategoriassa "most swearing in a video game" eli eniten kiroilua videopelissä. Pelissä kuullaan yli 200 kirosanaa ja suurin osa niitä f-alkuisia...

Kaiken kaikkiaan Mafia 2 on pienistä vioistaan huolimatta todella hieno ja hyvin otteessaan pitävä toimintapeli.

Peli:
Grafiikka
Pelattavuus

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

09.09.20 klo 13:31 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tuosta Mafia kakkosesta muistan, että sitä odotettiin aikoinaan monessa kodissa kuin kuuta nousevaa ihan jo siksi että se ensimmäinen oli suunnilleen parasta koskaan. Lopulta kun tuo julkaistiin, sitä ei tietenkään voinut pelata kunnolla tietokoneella pitkiin aikoihin, koska ne vaatimukset oli silloin ilmestyessä niin järkyttävät, että olisi pitänyt ostaa uusi koppero ainoastaan sitä varten. Nykyään tuo kuuluu olevan ensimmäisen tasoa kun tekniikka on sen verran kehittynyt, että moni vanha fanikin on pystynyt sitä pelaamaan ilman nikottelua. Itse en ole vieläkään pystynyt, mutta eiköhän sekin aika joskus tule kun uutta konetta alan joskus kasaamaan.

Itsellä viimeisin läpi pelattu peli on sellainen tuttavuus kuin Sonic Robo Blast 2. Kyseessä ei siis ole mikään virallinen peli vaan Doomiin fanipohjalta tehty kolmiulotteinen Sonic-pelimodi, joka on tietysti parempi ja lähdeuskollisempi kuin suurin osa Segan virallisista Sonic-tuotoksista. Positiivisena puolena tässä on myös reippaasti aitoa haastetta vanhan ajan malliin ilman turhaa kädestäpitelyä tai active time eventejä. Tuntuu mielettömän hyvältä päästä peli läpi taidolla ja huijaamatta, kun joskus alkuaikoina sitä pitää suunnilleen mahdottomana hulluustestinä.

Ainut hassu juttu tuossa on omituiset kontrollit, joissa Doomin tapaan liikkumista ohjataan näppäimillä ja kameraa hiirellä. Se tuntuu pahuksen omituiselta, eikä se istu ohjaimeen ollenkaan, mutta siihen onneksi tottuu tosi nopeasti. Itse pelissä on ainoastaan yksi kohta, jota pidin vähän epäreiluna. Tuohon on vielä olemassa Mario Kart -tyylinen nettimoninpeli, jota en ole itse koettanut kuin yksin, mutta se toimii.

Traileri löytyy tästä [www.youtube.com].

Pelinä:
Doom-modina:

Keskustelut