Minkä pelin pääsit viimeksi läpi?

Foorumin päävalikkoonPelittääkö? › Minkä pelin pääsit viimeksi läpi?

Nosfecoff
Käyttäjä
752 viestiä

28.04.19 klo 19:46 - linkitä tähän kommenttiin: #

Viime aikojen pelailuja ja läpäisyjä jälleen.

Tomb Raider: Anniversary - PS3

Huomattuani nauttivani alkuperäisestä TR:stä hitosti (22,5 pelituntia PC:llä, läpipeluu PS1:llä) kiinnostuin voimakkaasti myös Anniversarystä, joka on sen remake vuodelta 2007. PS3-versio ilmestyi vasta muutama vuosi myöhemmin osana triloagiasettiä, joka sisältää myös varsin hyvältä vaikuttavan Legendin sekä jo ennestään omistamani Underworldin.
Tutut kentät ovat tässä versiossa erittäin tunnistettavia, mutta fiksusti uudistettuja. Vaikka ykkösen läpäisseenä onkin melko helppo löytää tie ulos, ovat suuri osa pulmista riittävän erilaisia tarjotakseen myös uutta haastetta. Piilotettujen aarteiden etsiminen on jälleen palkitsevaa puuhaa, ja vertaileminen alkuperäiseen tarjoaa viihdettä koko homman ajan. Mukava lisä on myös vanhoistakin peleistä tuttu kartano, jonka selvittämiseen uppoaa helposti parikin tuntia. Itse tarinan läpipeluu kokonaisuudessaan tapahtui itselläni 14 tunnissa - hyvin lähellä alkuperäisen kestoa.

Grafiikka on jokaisella osa-alueellaan äärimmäisen hyvin toteutettua, räiskiminen ja muu action toimii, tunnelma on kohdillaan musiikin ja kenttien taustamelun myötä, ja.. onhan tässä myös koko sarjan kuumin versio päähenkilöstään. Tässä on kaikki ainekset erinomaiseksi viihteeksi, mutta valitettavasti yksi asia on pielessä: hyppimiset ja kiipeilemiset ovat useimmissa kentissä todella raivostuttavan kankeaa ja epäluotettavaa. Täysin liioittelematta sanoisin 90% kuolemistani johtuneen siitä, että hahmo hyppää väärään suuntaan, hyppää liian lyhyelle, tai päättää olla ottamatta reunoista kiinni ja putoaa kuolemaansa. Tällainen on ihan vääränlaista haastavuutta.

Ohjaus , kaikki muu . Kokonaisuus on siis kolme tai kolme ja puoli.

Pieni päivitys vielä koskien TR kakkosta. Edellisessä viestissäni vallineesta negatiivisuudestani huolimatta olen totaalisesti koukussa tähänkin. Pelitunteja on PC:llä 42, plus siihen päälle arviolta 7 tuntia PS1:llä. Peli on kieltämättä ärsyttävä ensimmäisellä kerralla, mutta siinä vaiheessa kun kentät ovat tuttuja, on viihdyttävyys taattu.

Dead or Alive 2 (PS2) sekä 6 (PS4)

Sanoin edellisessä viestissäni saaneeni naarmuisen ja toimimattoman PS2-levyn tilaamani ehjän sijaan. Sen verran kiinnosti tuota kokeilla, että ostin nyt sitten toisen kipaleen. DOA2 on ihan hauska tappelupeli, mutta vähäinen sisällön määrä tarkoittaa, että ei tämän parissa tule tuntikausia vietettyä. Tekoäly on tarinatilassa ihan ok, mutta esimerkiksi time attackissa täyttä kusetusta.

Pari kuukautta sitten julkaistu kutonen on ehkä lievästi edeltäjäänsä vitosta heikompi, mutta viihdytti ainakin meikäläistä hyvin muutaman viikon ajan. Mättäminen tuntuu hyvältä ja näyttää paremmalta, eikä yksinpelisisällön määrä tuota vähäisyydellään tuskaa. Toisaalta uusia nyrkinheiluttelijoita on vain pari, ja merkittäviä uudistuksia melko vähän. Isoin uudistus lienee tämän päivän tappelupeleille pakolliset epätoivoliikkeet eli ensikertalaisille sekä idiooteille tarkoitetut yhtä näppäintä runkkaamalla irtoavat kombot, joita ilman koko peli olisi todella paljon parempi. Eivät nämä niin törkeitä ole kuin muuten erinomaisessa Soulcalibur kutosessa tai Tekken seiskassa, mutta koska tekken seiska on kaikin puolin aivan täyttä paskaa, ei siihen kannata vertailla yhtään mitään.
Käytin viidenkymmenen matsin verran aikaa myös nettipeliin, mutta tein sen ainoastaan PS4:lla ansaittavien "trophyjen" vuoksi. Sadalla matsilla ja 50 voitolla olisi lähtenyt platinum eli 100%, mutta käytän aikani mieluummin vaikkapa pään hakkaamiseen seinään. Se sattuu vähemmän. 82 prosenttia riittää.

Flatout 4
Ei tämä nyt sentään nollan tähden peli ole, kuten aiemmin sanoin, mutta pahimmillaan Flatout neljä todella on aivan täyttä veristä kidutusta. Kontrollit itsessään eivät ole erityisen huonot, mutta osa autoista ovat aivan absoluuttisen täydellisen ohjauskelvottomia, ja tekoäly pitää kisat väkisin tasaisena ottamalla pelaajan kiinni silloin kun huvittaa. Kuminauhatekoäly on koko ajopeligenren suurin ongelma, ja sehän se aikanaan pilasi esimerkiksi kaksi ensimmäistä Gran Turismoa.
Parhaimmillaan tästä voi jopa hetkellisesti nauttia. Grafiikka on hyvää ja vauhdin tuntu kohdallaan. Uratilojen läpäisyyn menee ihan mukavasti aikaa ja niin edelleen. Onhan tämä myös miljoonakertaisesti parempi kuin ainoastaan PC:lle kahdeksan vuotta sitten tullut täydellinen floppi, Flatout 3. Siitä ei puhuta.
.

Hong Kong Massacre - PS4

Mukava pieni ylhäältäpäin kuvattu verenlennätysräiskintä maailman parhaan elokuvan hengessä. Eikä ainoastaan hengessä, vaan täysin häpeilemättömästi kunniaa osoittaen. Tributointi menee noloksi siinä vaiheessa kun ruudulle ilmestyvät elämänohjeita antava baarinpitäjä sekä Tequila-niminen hahmo, mutta olkoon. Ohjaus on tarkkaa ja oikein mukavasti toimivaa, ja viimeistään loppupuolella kentät ovat melkoista kärsivällisyyttä vaativaa kuoleman juhlaa. Kannattaa käydä katsomassa tästä videopätkää, sillä kuvat eivät anna minkäänlaista kuvaa.

Mortal Kombat ykkönen
Hakkasin alkuperäisen MK:n arcade-version läpi PS3:n kokoelmassa, ja vaikka se onkin suoraan sanottuna reilu verrattuna kahteen täysin rikkinäiseen jatko-osaansa, ovat lopun vastustajat Goro ja Shang Tsung melkoista törkyä. Kaikissa näissä on jotkut läpäisyn mahdollistavat spämmättävät temput - ykkösessä tämä temppu on hyppypotku, joka on lähestulkoon ainoa toimiva liike. Jos olisin joutunut käyttämään kolikoita, olisi lompakko tyhjentynyt melko tehokkaasti.


Tämän ruudun näin muutamaan kertaan.

Tappelupelinä arvosana on kammottavasta kankeudesta johtuen eikä yhtään sen enempää. Mortal Kombat-sarjan ainoa viehätys on kaikki itse tappelemista ympäröivä sisältö: hahmot, grafiikat, musiikit, fatalityt ja muu sellainen.
Kakkonen ja kolmonen voivat haistaa todella, todella pitkät ****t. Vasta ilmestynyt MK 11 ei myöskään meikäläisen kokoelmaan löydä tietään todella pitkään aikaan, jos koskaan.

Seuraavaa tämänkaltaista viestiä varten olisi tarkoituksena läpäistä mm. tällaiset tekeleet:
Kholat - kammottavaan "Dyatlov Pass incident" -tositarinaan perustuva, lumisille vuorille sijoittuva ensimmäisen persoonan seikkailu PS4:lle.
Ico - taiteellinen kakkos-pleikkarin alkupään klassikko (remasteroituna PS3:lla).
Castle of Illusion - Miki Maussin tähdittämän vanhan Genesis-pelin moderni remake. Alkuperäisversiosta olikin mainintaa tuossa pari viestiä aiemmin.

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

29.04.19 klo 00:29 - linkitä tähän kommenttiin: #

Heitänpä taas tähän omatkin kuluneen kuukauden pelailut, kun kerran muutkin.

KICK FUCKING ASS!! Policenauts taitaa olla samalla Hideo Kojiman kurkoimpia, että omalla tavallaan myös kolhoimpia tuotoksia. Kyseessä on käytännössä yksi 10 tuntia pitkä välivideo, jossa on oikeasti tekstiä niin kanssa, ettei koko peliä käännetty ilmeisesti kustannussyistä alunperin englanniksi laisinkaan, mutta nykyään tähän on olemassa ihan oikea fanikäännöskin.

Tarina on tässä suoraan napsaista jostain Tappava ase -leffoista, ja päähenkilö on röökiä putkessa kiskova takatukkainen Mel Gib -- eikun Jonatham Ingram (lausutaan "inguramu"), jonka ex-vaimo murhataan ja joka päätyy samalla selvittelemään lääkefirman huipputiedemiehen salaperäistä katoamiskeikkaa vanhan kyttäparinsa Edin kanssa. Tietysti koko homman takaa paljastuu valtava salaliitto, mutta en halua spoilata.

Jos tällä on mittaa reilu kymmenisen tuntia, niin ensimmäinen kolmannes on pelkästään tuskallisen hidasta käynnistelyä, tarinassa on aukkoja ja kyttäleffojen kliseetä viljellään solkenaan, mutta kun homma toimii niin sitten potkitaan munaskuille sellaista tahtia, ettei peliä viitsi lopettaa ollenkaan kesken.

Sisältää myös pirullisen määrän viittauksia Metal Gear Solidiin, jonka kanssa tämä sijoittuu ilmeisesti samaan universumiin. Meryl tekee tässä ensiesiintymisensä.

Lämpimikseni pelasin tämän taas läpi. Ainut ongelma tässä pelissä on, että se on niin pahuksen helppo verrattuna kahteen ensimmäiseen, vaikka pelinä tämä on helposti kolmesta paras.

Tässä olisi erinomaisen hauska ja rikollisen aliarvostettu LucasArts-tyyliin tehty seikkailupeli pleikkarille. Kyseessä on Monty Pythonin Terry Jonesin keskiaika- ja satuparodian pohjalta tehty hupailu, josta tehtiin muinoin ihan televisiopiirrettykin nimellä "Lohikäärmeiden maa". Tässä nelikulmaisen pöydän lohikäärmeritarit taistelevat pahoja ihmisiä vastaan. Ääninäyttely on oman aikansa huipputasoa ja huumori parhaimmillaan aivan poskettoman surrealistista brittivirnuilua. Kuvittele joku Shrek brittikomediana ja Monkey Island -tyylisenä seikkailupelinä ja saat tämän. Aion pelata Blazing Dragonsin läpi vielä uudestaankin.

Ehkä parhaita ja hauskimpia run & gun -pelejä suunnilleen koskaan. Tästä on yksinkertaisesti viilattu kaikki sellaiset pikku ongelmat kertakaikkisesti ja lopputulos on älyttömän viihdyttävää räiskettä. Tässä siis pelaaja astuu yksinäisen palkkasotilaan saappaisiin vapauttamaan amerikkalaisia sotavankeja nimettömästä ähläm... lähi-itäläisestä maasta, jossa veistellään mm. jättirobotteja ja ufoja vastaan sekä hankitaan lisäpisteita keräämällä sikoja.

Tämä oli ilmeisesti tarkoitettu jatko-osaksi Castle of Illusionille, mutta lopputulos limboaa niin pahasti, että lähestytään jo ihan rehellistä pelaamiskelvottomuutta. Ihan näppärien grafiikoiden vastineeksi pelaajan eteen esimerksiksi luodaan ääni- ja musiikkimaailma, joka saa paatuneimmankin garbaasin korvista valumaan verta.

Kontrollit taas ovat yksinkertaisesti niin rikki, ettei niihin tunnu saavan minkäänlaista kunnon otetta, osumalaatikko on niin suuri, että käytännössä jokainen vastaan tuleva vihollinen tietää varmaa kuolemaa sekä kankean hitaan animaatio- ja reaktioaikojen vuoksi kaikenlainen tarkkuutta vaativa hyppiminen ja toiminta on tehty käytännössä mahdottomaksi läpäistä ilman jotain erityisiä huijauskonsteja.

Tarinan mukaan Fantasia vedettiin aikoinaan markkinoilta jonkun sopimusteknisen jutun vuoksi, mutta itse uskon syyn piilevän tämän yksinkertaisessa nolostuttavassa karseudessa, jonka luulisi jo laskevan vähän brändin arvoakin. Melkein jo suosittelen tätä ihan vain että tiedätte miten huono voi oikeasti peli olla.

Ostin tämän käytettynä joskus kymmenkunta vuotta sitten ja jaksoin pelata läpi vasta äsken. Täytyy sanoa, että valtava pettymyshän tämä loppujen lopuksi oli, ajattelin kolmannen olleen jo heikompi, mutta tämä pääsee jo vähän senkin alle.

Ensimmäinen ryppy rakkaudessa osuu alkuun lisättyyn nälkävuosien pituiseen pakolliseen tutoriaaliin, joka pelisarjaa ennestään tuntevalle on pelkkää kiusantekoa. Niiden peruskikkojen lisäksi tähän on vielä yritetty lisätä muutama uusi liike, jotka ei omasta mielestä istu peliin kovinkaan hyvin.

Positiivisena puolena tässä on ainakin yritetty palata sen ensimmäisen pelin henkeen, mutta toisaalta Last Revelation tuntuukin enemmäkseen pelkältä väsähtäneeltä kierrätykseltä kahta edellistä osaa heikommalla toiminnalla ja grafiikoilla. Kenttädesign on toisinaan vielä sen verran kömpelöä tekoa, että tässä voi jäädä suosiolla sellaiseen loukkuun, ettei pysty jatkamaan kuin erillisillä huijauskoodeilla tai siinä tapauksessa että on sattunut tallentamaan pelinsä sopivasti ennen jumittamista. Ensimmäistä en ole koskaan saanut toimimaan edes ohjeilla.

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

16.06.19 klo 11:33 - linkitä tähän kommenttiin: #

Vähään aikaan ei ole ehtinyt juuri pelaamaan, joten muistikuvat alkavat tästä, kuukausi takaisin läpäistystä ninjailusta olla jo hämärät. Grafiikat oli nykysilmään jo vanhentuneet ja kontrollit vähän tönkköjä, mutta Yuzo Koshiron musiikit edelleen huippukamaa. Monelle tämä on varmaan Shinobi-sarjan paras peli, mutta itse tiedän pari vieläkin parempaa...

Tässä muuten tapellaan Spidermaniä ja Batmaniä vastaan!

Kolmas Shinobi on toista parempi. Grafiikat ja musiikit on helposti kolmesta ensimmäisestä parhaat, tällä kertaa kontrollitkin on kokonaan uusittu parempaan päin ja epäreilut kuolemat on lähes kokonaan saatu karsittua. Samalla kolmas on ehkä näistä helpoin - viimeistä sadistista kenttää lukuun ottamatta, joka on joko nerokkain tai hulluin yksittäinen mitä näissä peleissä on. Harmi vain, että loppari itse on helppo kuin mikä.

Mecha-Godzillakin saa matkan varrella ninjapotkusta naamariin!

Vanhuudenraihnas ja höperöitynyt Sega meni palkkaamaan jonkun faniporukan väsäämään omaa unelmasonikkiaan ja jäljestä sen myös huomaa: tässä on oikeasti kaikki mitä täydelliseltä vanhan liiton Sonic-peliltä voi ikinä kaivata ilman niitä myöhempiä spedeilyjä. Ainut harmistuksen aihe ainakin itselle on, että tässä nojataan liikaa nostalgiaan ja aika moni kenttäkin on pelkkää remix-kamaa niistä vanhoista. Muuten on kyseessä lähes virheetön paketti.

Nosfecoff
Käyttäjä
752 viestiä

30.06.19 klo 21:30 - linkitä tähän kommenttiin: #

Kahden kuukauden räpeltämisen jälkeen olisi taas tällaista luvassa. Läpäisyjen määrä ei tällä kerralla ole korkea, mutta laatu sen sijaan...

Tomb Raider 3

Jatkan kaavaa aloittamalla tämän TR:llä, tällä kertaa "pahamaineisella" kolmososalla, jonka Pleisteissön-version itse asiassa ostin jo vuoden 2015 alkupäässä ja jonka silloin kirosin helvetin likaisimpaan koloon jossakin topikissa täällä tykissä. Se oli ensimmäinen vanhan sarjan TR-kokoversioista jota pelasin, ja nimenomaan kolmonen on pahin mahdollinen ensitutustuminen sarjaan, sillä jo ensimmäisen kentän ensimmäisestä osiosta on mahdoton löytää tietään ulos jos ei tiedä, miten näissä toimitaan. Mutta kuinka ovat asiat nyt, kun kaksi edellistä peliä on läpeensä koluttu vähintään kahdesti?

Lyhyeksi ei voi tätäkään osaa ainakaan ensimmäisen kerran kompuroinnin kera syyttää. Läpäisyn hetkellä peliaikalaskurini näytti 30 tuntia, kun taas itse kenttien läpäisyyn käytetty aika oli "vain" 15. Eli siis kirjaimellisesti puolet kaikesta ajasta meni epäonnistumiseen, kuolemiseen ja latailemiseen. Tomb Raider kolmosta ei kovin kauaa tarvitse näprätä huomatakseen sen olevan paikoin häkellyttävän mulkkumainen peli. Brutus sanoi tästä tuskallisesta tekeleestä melkeinpä kaiken oleellisen "Yliarvostetut pelit" -topikissa, joten osittain samat pointit toistuvat myös tässä.

Ensinnäkin rajoitettu tallentaminen tekee konsoliversion pelaamisesta silkkaa kidutusta, jos kentät eivät ole ennestään tuttuja. PC:llä tallentamisen mahdollistavat esineet on vieläpä korvattu lisäelämällä ja myrkytyksen poistolla sen sijaan, että ne olisi poistettu kokonaan. Tässä kolmosessa ansat ja hävyttömät äkkikuolemat on pursutettu 30-kertaisiksi jopa kinkkiseen kakkososaan verrattuna. Kenttäsuunnittelussa mennään pitkälti päin perkelettä. Yhtäkään leveliä ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa erinomaiseksi, ja muutaman "ihan hauskan" (mm. vankila, jossa vangit voi vapauttaa ja ohjata tappamaan vartijat) ohella löytyy useita, jotka ovat ihan hirveää kuraa. Eli sellaisia, joissa yhden huoneen selvittämiseen pitää käyttää puoli tuntia joko siksi, että liikkumisen pitää olla kirjaimellisesti pikselintarkkaa (mm. sanoinkuvaamattoman oksettavalla ohjauksella varustettu kajakki-osuus pelin toiseksi paskimmassa kentässä) tai yksinkertaisesti siksi, että joitain kiipeämisen mahdollistavia seinätekstuureita on pirun vaikea nähdä. Pulmien taso puolestaan on tippunut kuin linnun läntti auton tuulilasiin, sillä useimmat niistä selviävät logiikan sijaan lottorivillä ja tarotkorteilla.
Pomotaisteluissa on yritetty vähän vaihteluvuutta, mutta aikamoista ryönää nekin ovat.

Onhan tässä nyt kuitenkin positiivisiakin puolia, totta kai. Äänitehosteet, ääninäyttely ja musiikki ovat edelleen nautittavalla tasolla, ja kakkosessa hurjaksi kasvanut asevalikoima on parantunut entisestään. Raketeilla ja ranaateilla pamauttaessa viholliset hajoavat edelleen hulvattomasti kappaleiksi, ja sankarittaremme vaihtaa asua 3-4 kentän välein virkistävää vaihtelua tuoden.

Äkillisen ja antikliimaksisen "huipennuksen" jälkeen Loppuruudussa näytetään pelaajalle kaikesta vaivannäöstä kiitokseksi äässiä.

Gunman Chronicles

Scifiräiskintää ensimmäisen Half-Lifen (sekä CS:n) pelimoottorilla. Esikuvansa kaltaisella elokuvamaisella ja pitkällä tarinankerronta-introlla ja tutoriaalilla alkava paukutteluseikkailun päästessä vauhtiin ei vauhti juuri hellitä pitkien keskustelujen vuoksi, vaan suurimman osan ajasta saadaan täyttää ällöttäviä otuksia ja pyssymiehiä lyijyllä. Jumiinjäämisiäkään en kokenut kenttäsuunnittelun ollessa järkevää, muttei liian ilmiselvää. Pelin omaperäisin idea on aseiden lukuisat erilaiset muokkaukset, joiden myötä voi esimerkiksi laittaa haulikon lennättämään nelinkertaisen laukauksen.
Half-Lifen aivokasvaimia aiheuttava ampujavihollisten tekoäly on läsnä Gunmanissakin, mutta onneksi vain parissa huoneessa tämä koitui todelliseksi ongelmaksi suurimman osan ajasta räiskimisen ollessa varsin viihdyttävää.

Half-Life -yhteydestä huolimatta Gunman ei jostain syystä ole saatavilla Steamissa. Itse löysin sen sattumalta vanhanajan laatikkomallisena julkaisuna, ja sellaisia olen hommannut kaksi muutakin:


Neljännen tombraiderin boxiversion nappasin vain keräilymielessä, sillä sehän löytyi jo samasta digitaalisesta valikoimasta kuin sarjan muutkin osat. Kokeilin kuitenkin vanhalla koneella, ja eihän se toimi laisinkaan. Boxi on kannen tarrarepeämästä huolimatta hieno ja näyttää hyllyllä hyvältä.
Peli itsessään on kymmenen tunnin perusteella suurimmaksi osaksi kolmostakin ankeampaa, masentavampaa ja kehnompaa rypeltämistä.


Formula ykkösen sain toimimaan jopa ohjaimen kanssa. Kovin hyvä ajopeli tämä ei ollut millään mittarilla edes ysärin lopun tarjontaan verrattuna, mutta muuta en odottanutkaan. Kansikuvasta huokuu sympaattinen myöhäis-ysärin retrotunnelma.


Laatikkomalliset pc-pelit olivat hienoja, mutta tosiaan aivan järjettömän kokoisia. Vertaappa näitä kuvassa näkyvään bluray-koteloon.

muita hankintoja ja sekalaisia pelailuja
Tomb Raider Anniversary - Edellisessä viestissäni mainittu geimi jaksoi läpäisyn jälkeen innostaa vielä platinum trophyn verran, eli tein tässä kaiken mitä siinä voi tehdä. Ensimmäisen läpipeluun 14 tunnin peliaika väheni noin kolmeen tuntiin jokaisen kentän pikajuoksuhaasteen läpäisyn myötä!

Crash Team Racing (PS4-remake) - pelailin alkuperäistä räs tiim reisingiä viimeksi kaksi vuotta sitten, ja vaikka se ei minulle mikään maailman kummoisin juttu olekaan, niin uusi versio oli ihan tervetullut. Ostopäätökseen vaikutti suuresti se, että mukana on myös kaikki PS2:lle julkaistun jatko-osan, Crash Nitro Kartin, radat.

Blood: Fresh Supply - ysärin hulluimman verenlennätysräiskinnän (jonka arvostelin muutama viesti sitten) moderneille koneille optimoitu versio, joka toimii paljon paremmin kuin Dosboxin kautta yskivä vanha versio ja ehkä näyttääkin hieman terävämmältä. Koska omistin sen jo ennestään, Steam tarjosi tämän alennetulla hinnalla.

Fighting Vipers - - Läpimätä ja umpisurkea tappelupeli Seegalta. Tämä oli minulla ennestään jo Xbox360:illä, mutta ostin uudestaan PS3:lle, koska A) en käytä enää boxia ja koska B) olen idiootti. Eipä tämä onneksi kalliskaan ollut.

Dekkari
Käyttäjä
256 viestiä

30.07.19 klo 22:16 - linkitä tähän kommenttiin: #

Nosfecoff kirjoitti:


Laatikkomalliset pc-pelit olivat hienoja, mutta tosiaan aivan järjettömän kokoisia. Vertaappa näitä kuvassa näkyvään bluray-koteloon.

Muistan itse tuollaiset isot pelikotelot. Ei niitä koskaan ostettu, mutta mitä niissä oli sisällä? Oliko pelkkä cd tai korppu noin isossa pakkauksessa.

Viimeisin pelin minkä olen itse läpäissyt oli Blastin beverly hills cop (2006), minkä läpäisin vuonna 2010. Oli kyllä uskomattoman kehno peli.

Miihkali
Moderaattori
2626 viestiä

31.07.19 klo 17:16 - linkitä tähän kommenttiin: #

Niissä oli sisällä ohjekirja, CD-kotelo ja sen sisällä CD. (Tai vanhemmissa korppuja.) Joskus saattoi olla myös oheismateriaalia, kuten julisteita, karttoja tai teknologiapuu. Ohjekirjat olivat tuon ajan peleissä tosi tärkeitä, varsinkin rooli- ja strategiapeleissä sekä simulaattoreissa. Nykyäänhän pelit pyritään suunnittelemaan siten, että uusia elementtejä tulee vähitellen lisää ja pelaaja oppii pelatessaan. Siihen aikaan pelaaja viskattiin suoraan tositoimiin. Ohjekirjaa piti siis oikeasti lukea.

Lisäksi grafiikka oli sen ajan peleissä usein aika viitteellistä, joten ohjekirjan kuvitus ja mahdolliset pelimaailman näkökulmasta kirjoitetut tarinanpätkät olivat immersion kannalta keskeiset, kuten tietysti itse laatikkokin kansitaiteineen. Tyypillisestihän esimerkiksi räiskintäpeleissä ei ollut varsinaista juonta, vaan taustatarina oli printattu ohjekirjan ensimmäiselle aukeamalle.

Käytännössä se ohjekirjakin oli kuitenkin selvästi laatikkoa pienempi. CD-kotelo taas kolisi siellä täysin irrallaan ja meni siksi nopeasti rikki. Luulen, että jättilaatikoita suosittiin, koska alkuun videopelit kilpailivat analogisten pelien kanssa. Joku CD-kotelo katoaa niiden seassa kuin pieru Saharaan.

Lautapelithän ovat ihan käytännön syistä isoja pakkauksia. Roolipelitkin tulivat tuolloin useampana vihkosena ja laatikossa saattoi olla myös muuta sälppää, kuten noppia ja hahmolomakkeita. Yksi tärkeä syy esimerkiksi roolipelien pakkaamisessa laatikoihin oli se, että ne saatiin sitä kautta kauppojen hyllyille lautapelien joukkoon. En tiedä, oliko tietokonepelilaatikoissa sama ajatus taustalla.

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

31.07.19 klo 22:50 - linkitä tähän kommenttiin: #

Itsellä on kanssa noita vanhoja jättilaislaatikoita. Ultima-sarjan pelit oli yleensä tällä saralla kurkoimpia, siellähän tuli tyypillisesti sen mitättömän pienen cd-kotelon ja korppujen lisäksi sairaalloinen määrä jotain tausta- ja konseptitaidetta, kymmenien tai satojen sivujen edestä pelin mytologiaa, moraalisysteemiä ja taikajärjestelmiä selittävää tutoriaalia, kangaskarttoja ja muistaakseni tarot-kortitkin. Yhdeksännen osan kansi oli vielä tyylikkäästi avautuva, jolloin sen alta paljastui vielä ylimääräistä kansitaidetta. Se oli aikoinaan tosi siisti, vaikka vei turhan paljon tilaa hyllyllä. Se peli tarvitsikin kaikenlaista ylimääräistä katseenvangitsinta, kun se julkaistiin käytännössä rikkinäisenä (kiitti EA).

Palatakseni takaisin ketjun aiheeseen...

Tälläinen uunituore vanhan liiton puolalainen seikkailupeli kuin Irony Curtain: From Matryoshka With Love osui käteen tuossa männäkesänä. Ideana tässä on pelata länsimaisella idealistilla joka päätyy ilokseen Stalinin Neuvostoliittoa epäilyttävästi muistuttavaan sosialistiseen junttilaan ilman menolippua takaisin. Huumori on parhaimmillaan suorastaan nerokkaan mustaa ja pelaamalla oppii vähän tahattomastikin kaikenlaista absurdia faktaa elämästä rautaesiripun takana. Harmittavasti moni kohta oli omaankin makuun vähän turhan kryptistä kamaa ja päähenkilön samoihin muutamiin huuliin kyllästyi todella nopeasti. Muuten tätä voikin suositella mikäli aihe ja genre vaan sattuu kiinnostamaan.

Pitihän sitä toinenkin Golden Axe hakata läpi kun ensimmäinenkin tuli vedettyä peräti kahdesti. Jokainen osa-alue tässä toisessa tuntuu laahaavan siitä jälkeen, kaikkein pahiten tylsät viholliset, jotka periaatteessa vain toistavat samaa muutamaa designia eri väreillä. Sen lisäksi tämä on kauhean helppo, toistaa itseään armottomasti ja jokainen vihollinen kaatuu käytännössä yhdellä ainoalla hyppy-lyönti -kikalla. Ei jatkoon.

Inspiroituneesta kansitaiteesta annettava jälleen kehut.

Jos toinen Golden Axe oli pelkästään tylsä ja huono peli, niin tämä kolmas on jo sitten suorastaan nolostuttava esitys. Kontrollit on valovuosia edellistä kankeammat, grafiikat ja äänet ainakin puoli vuosikymmentä ajastaan jäljessä ja tällä kertaa kansitaidekin on onnistuttu jotenkin suhmuroimaan, vaikka pienet barbaarivibat tästäkin vielä saa. Ilmeisesti Sega häpesi tätä niin paljon ettei koko peliä kehdattu lännessä julkaista ollenkaan ennen jotain Wiin Virtual Consolea.

Kahden tylsän ja huonon pelin jälkeen teki mieli palata taas timanttisuuden ytimeen. Symphony of the Night on helposti yksi kaikkien aikojen parhaista ja viihdyttävimmistä 2D-peleistä. Konami hioi tässä kaiken kohdalleen pelattavuudesta, erilaisista grafiikkaefekteistä ja tietysti siitä legendaarisesta soundtrackistä lähtien. Pieni roolipeli- ja Metroid-lisäys valmiiksi lähes täydelliseen Castlevania-kaavaan oli kyllä kaikkien aikojen neronleimaus, jota ei voi koskaan liikaa hehkuttaa. Itselle tämä oli jo kolmas läpipeluukerta, ei tähän kyllästy koskaan.

+

Miihkali
Moderaattori
2626 viestiä

01.08.19 klo 13:37 - linkitä tähän kommenttiin: #

Brutus kirjoitti:

toinen Golden Axe oli pelkästään tylsä ja huono peli

Keskustelu elävästä elämästä:

  • Minä: ”Pelattiin kaverin kanssa yks peli läpi eilen. Siinä oli tulta syöksevä Juice Leskisen pääkallo.”
  • Vaimon siskon mies: ”Oliko kyseessä mahdollisesti Golden Axe: The Revenge of the Death Adder?”
  • Minä: ”Joo! Tosi kova peli!”

Jurpo
Tähtääjä
1131 viestiä

02.08.19 klo 08:56 - linkitä tähän kommenttiin: #

Ye Olde Skool-räiskintä Contra tuli nykäistyä läpi. Järjen ja juonen määrä on erittäin pieni, mutta pelattavuus on erinomaisen jämäkkää tekoa ja audiovisuaalinen ilme on pelin ikä nähden loistava. Pieniä heikkouksia tasapainotuksen suhteen, joten se ei ole täydellinen genrensä edustaja.

Järki:
Meininki:

https://www.youtube.com/watch?v=vIk3fmukaGY

Lisähuomiona

tuli nykäistyä myös Pt-trophya myöten. Se on niitä pelejä joissa konsepti ja tarina menee pelattavuuden itsensä edelle ja aika rankasti. Tarina on hyvin kliseinen sankarillinen pelastustehtävä, mutta päähenkilön virkaa tekevä bardi (Cary Elwes) on kaiken nähnyt pilkallinen retku ja hänen kertojansa (Tony Jay) ei siedä kyseistä törppöä. Huumoria on siis luvassa bardin ja kertojan riidellessä ja luvassa on myös hupaisia lauluja ja sopivin loppuratkaisu on ihan vaan suunnata lähimpään baariin. Pelattavuus on valitettavan monotonista ja vaikeusaste on kieroileva. Tällaisia itsetietoisia parodioita kaipaan lisää ja paremmassa muodossa.

Peli:
Konsepti:

Nosfecoff
Käyttäjä
752 viestiä

22.09.19 klo 21:31 - linkitä tähän kommenttiin: #

Melkein kolmen kuukauden jälkeen olisi taas aika käydä näitä läpi. Kaikenlaista rähmää on kokoelmaani taas päätynyt, mutta mukana on jopa myös hyviä yksilöitä. Varsinaisten läpipelausten määrä on jälleen melko vähäinen, joten monet näistä ovat vain vaikutelmia.

Playstation 1 -hankintoja (kaikki levyllisiä, ei emulaatioita)

Tony Hawk's Skateboarding

Tämä sarja on kuulunut ylivoimaisesti tärkeimpiin suosikkeihini siitä asti, kun opin ohjainta kädessä pitämään. Siitä huolimatta ykköstä en ollut koskaan ennen tätä edes kokeillut. Tämä ykkönen on legendaariseen kakkoseenkin verrattuna niin kankea, ettei tämän parissa samanlaisia tuntimääriä tule vietettyä, mutta onhan tämä hauska omistaa.

WWF Smackdown! 2: Know Your Role

Olen viime kuukausien aikana palannut takaisin pro wrestlingin hulvattomaan maailmaan jäämällä siihen vahvasti koukkuun, joten tottahan toki hommasin myös tämän "klassikkopelin", jonka venäjänkielisessä piraattikopiossa oli pikkuskidinä hauska hakata kavereita. Nykypäivänä en voi sietää tämän pelattavuutta enää paskan vertaa, mutta yksi asia ei muutu: tämän sarjan pelit olivat alusta asti äärimmäisen uskollisia oikealle WWF-show'lle.

ECW Hardcore Revolution

Astetta "rajumpaa" wrestlingiä aikanaan tarjoillut Extreme Championship Wrestling ei itseäni kiinnosta WWF:n tai WCW'n veroisesti, mutta kun tämän geimin kaupassa näin, ei sen ottamista tarvinut epäröidä. Kokeilin tätä kerran pikaisesti ja ajattelin, että v**** mitä p****a, mutta ainakin kotelo on hieno. Kansikuvassa muutamasta upeasta toimintaelokuvastakin nykypäivänä tuttu Rob Van Dam tekee kuuluisaa tuolipotkuaan jollekin epäonniselle kusipäälle.

NBA Fastbreak ´98

Midwayn julkaisema realistinen koripallopeli, vastapainona saman julkaisijan yliampuvalle NBA Jamille. Lisää pomppivia palloja alempana.

Lisäksi ostin tori-piste-fi:stä uuden PS2:sen. Se on jo neljäs koskaan omistamani PS2, sillä se ei ole maailman kestävin tai luotettavin konsoli, ja sen mukaan omistaja laittoi kunnioitettavan kokoisen kasan PS1-lättyjä:
- Destruction Derby 1 ja 2. Ykkönen oli jo PS3:ssani digitaalisena, ja se on ihan hirveä. Kakkonen ei juurikaan paremmalta vaikuttanut.
- Ridge Racer Revolution. Todellinen autopelien vallankumous, sillä tässä on pikaisen testin perusteella peräti kolme rataa (ja nekin variaatioita toisistaan) ja kammottava ohjaus. No, kaikkien on aloitettava jostain. Tämän sarjan muut pelaamani osat ovat ihan jees.
- V-Rally.
- Colin McRae Rally. Tuttu juttu, varmasti yksi ensimmäisistä peleistäni. Jonkin aikaa sitten tuli vastaan myös tämän PC-versio, jonka totta kai nappasin, mutta joka ei kuitenkaan vanhalla koneellani toimi ihan toivotulla tavalla ( katso video: https://www.youtube.com/watch?v=FS0-NU6GtKM )
- GTA 1. Pienintäkään kiinnostusta tämän pelaamista kohtaan minulla ei ole, mutta kotelossa on mukavana ekstrana pelimaailman kartat, kuten sarjan myöhemmissäkin osissa.
- Tomb Raider 1. Tätäkään en olisi "tarvinut", sillä olen pelannut tämän version PS3:lla ja PC-version kolmesti, mutta kyllähän koristeeksi kelpaava fyysinen kopio lämmittää TR-fanin mieltä.

PS4

Crash Team Racing (remake)
Laadukas uusi versio pelistä, jonka hakkasin pari vuotta sitten. Niin laadukas, että tämän jälkeen ei tee mieli enää kankeampaan originaaliin kajota. Yksinpelin "seikkailu" on täysin sama kuin ennen, mutta loistavana lisänä yksittäisissä kisoissa voi rellestää myös jatko-osan radoilla. Suoritin sataprosenttisen läpipeluun, mutta nettipeliä en aio kokeilla. Mieluummin kuolen.

Ultimate Doom
Sain taas tekosyyn puhua Doomista. Se julkaistiin PS4:lle muutama kuukausi sitten, ja vaikka kyseessä ei olekaan nykypäivänä paras tapa tai versio pelata sitä, niin onhan tämä nyt silti yhtä kova kuin aina ennenkin.
Viime vuonna vetäisin Ultimate Doomin, kakkos-Doomin sekä pitkän ja rankan Final Doomin PC-versiot Ultra Violence-vaikeustasolla läpi, ja aivan helvetin hauskaa oli silloinkin.
, edelleen ja ikuisesti.

Wolfenstein: Youngblood

Aiempi Wolfenstein, parin vuoden takainen New Colossus on yksi parhaista asioista ikinä. Uusin Wolfenstein on paskin asia ikinä enkä sietänyt sitä edes parin tunnin vertaa. Ostin jonkun turhaa digitaalista lisäpaskaa sisältävän deluxe editionin ja tuhosin sen kahden lyhehkön session jälkeen.

Wreckfest
Pitkäaikaisten autopelisuosikkieni Flatouttien (suomalaisten!) tekijöiden tekijöiden viimeisin on nimestään huolimatta se todellinen Flatout 3, jota vuoden 2011 kelvoton p*skaläjä yritti olla. Lievästä bugisuudestaan ja hiomattomuudestaan huolimatta viihdyttävää ajoneuvoväkivaltaa.

Dakar 18
Tosielämän rankkaan Dakar-ralliin perustuvaa kaahausta pikkuautoilla, isoilla autoilla, motoilla sekä mönkijöäillä. Kiinnostuin konseptista (joka oli tuttu myös PS2:n vanhasta Paris Dakar Rallystä), sillä tässä olisi tarkoitus navigoida isoilla avoimilla alueilla tarkkaan merkityn radan sijaan. Ikävä kyllä pelin tutoriaali on sellaista hevonv*ttua, ettei se opeta yhtään mitään. Autolla pelatessa mukana on kartanlukija "helpottamassa". Valitettavasti hänkin on täysi mongoloidi, sillä useimmiten hän käskee kääntymään kymmeniä metrejä myöhässä sen sijaan, että hän antaisi mahdollisuuden varautua siihen. Maksoin tästä viisikymppiä, joten pakko se on varmaan yrittää saada tästä jotain irti.

WWE 19
Jatkoa aiemmin mainituille painipeleille. Mitä pidemmälle PS2:sen vuoden 2003 mahtavasta Here Comes the Painista tullaan, sitä sekavampaa ja pelaamiskelvottomampaa kuraa nämä ovat. Oloa hieman helpottaa hyvä valikoima menneiden vuosikymmenien areenoita ja erityisesti supertähtiä, joista useimmat näyttävät itseltään.

PS3

Skate 2
Tämän hankin jo muutama vuosi sitten, mutta vasta nyt motivoiduin syventymään siihen. Muutaman ylipitkäksi venyneen session myötä läpäisin sen ja suurimmaksi osaksi se oli melko hauskaa. Tällä pelisarjalla on myös poikkeuksellisen voimakas kyky saada minut suuttumaan.

Skate. ja Skate 3
Ensimmäinen Skate oli meikäläisen ihan ensimmäinen tämän sukupolven peli, joten kakkosesta innostumisen myötä oli aika kokea se uudelleen. Valitettavasti se on jatko-osaansa verrattuna lähes sietämätöntä kuraa surkeasti suunnitelluiden tehtäviensä ja nykivän ruudunpäivityksensä johdosta. Kolmonen sen sijaan on teknisesti suuri tason nousu ja monella tavalla edeltäjiään suurempi ja parempi.

Crazy Taxi

Tämä minulla oli Xbox360:lläkin, mutta halusin kokea tämän klassikon uudelleen kaivamatta vanhaa romua komerosta. Pelin älyttömän yliampuvaan fysiikkaan tottumiseen menee aina hieman aikaa, mutta sen jälkeen meno on hauskaa, ja perinteisen taksisekoilun ohella yksittäisiä ajohaasteita sisältävä "Crazy Box" tarjoili melkoisen kovat haasteet loppua kohden. Tavoitteena oli 100% trophyistä, ja sen myös saavutin.

Duke Nukem Forever
Sama pätee tähänkin, eli uusinta xbox-ajoilta. Viime kerrasta on kuusi vuotta, ja suurin osa sisällöstä olikin vielä tuoreessa muistissa. DNF:n räiskiminen itsessään ei ole mitään maailman nautittavinta FPS:ää, mutta nerokas ja teemoiltaan erittäin monipuolinen kenttäsuunnittelu sekä edelleen huutonaurattava törkyhuumori tekevät tästä (uudelleen)kokemisen arvoisen. Tällä kerralla latasin myös The Doctor Who Cloned Me -lisäkampanjan, joka jäi silloin hankkimatta.

Fight Night Round 4

Hommasin tämän ilmestymisen aikoihin (2009) boxille päihitettyäni Kampin Anttilassa vierailleen Amin Asikaisen siinä. Olen kertonut tämän tarinan aiemminkin, ja se on hauska muisto. Peli itsessään edeltäjäänsä verrattuna pettymys silloin ja on sitä edelleen. Vuoden 2011 teknisesti ja ohjaukseltaan jo lähestulkoon umpisurkeaan Championiin verrattuna tämä on kuitenkin suorastaan kelvollinen. Tahtoisin kovasti kunnollisen, realistisen nyrkkeilypelin uudemmille konsoleille, mutta sellaista tuskin nähdään.

NBA Street Homecourt
Tässä lisää sitä lupaamani koripalloa vuodelta 2007. Street-sarja oli yliampuvampi ja yksinkertaisempi vaihtoehto vakavammin otettavalle koripallolle, ja onhan tämä tavallaan ihan hauska.

Nosfecoff
Käyttäjä
752 viestiä

21.11.19 klo 00:11 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tässäpä jälleen muutamia pelejä, joista osa on läpäisty, osaa kokeiltu ja osaan ei viitsi koskea hiton pitkällä kepilläkään. Parin kuukauden tauot ovat tässä topikissa muodostuneet tavakseni, joten jatkan tapaa.

Tomb Raider Legend - PS3

Viime viestin masentava tombraiderittomuus johtui tarpeestani pitää sarjasta pieni tauko Anniversaryn (2007) läpikotaisen hakkaamisen jälkeen. Nelonen, vitonen ja kutonen ovat sen luokan kuraa, että palasin mieluummin näiden vuosina 2006 ja 2008 ilmestyneiden geimien pariin. Legend oli aikanaan "uuden" tekijätiimin TR-debyytti, ja saikin paljon hyvää aikaan hieman kulahtaneeseen sarjaan.

Hyvää: Kenttäsuunnittelu on putkimaisuudestaan huolimatta fiksua ja teemoiltaan jälleen sopivan vaihtelevaa. Pulmanratkaisua ja (varsin toimivaa) räiskintä-äksöniä on juuri sopivassa suhteessa niin, ettei kumpikaan käy puuduttamaan. Vaihtelua löytyy myös parin vähän ylipitkäksi venyvän prätkäpäristelyn sekä lukuisien avattavien ja pirun tyylikkäiden asusteiden merkeissä. Onneksi mukana on myös vanha kunnon kotikartano, jonka salaisuuksien ratkaisemiseen menee mukavasti pari tuntia - ja joka on mallinnettu vuoden 2001 todella mestarillisen TR-leffan mukaan. Audiopuolelta mainittakoon päähenkilömmme loistavaakin loistavampi ääninäyttelijä sekä koko sarjan tyylikkäin musiikkivalikoima, joka ei ole kyllästymiseen asti useimmissa peleissä kuultua orkesteripömpötystä, vaan paikoin jopa häkellyttävän tyylitajuista elektronista tunnelmointia.

Kurjaa:
Kotikartanon sisustuksen lisäksi leffasta oli napattu myös se idea, että Laralla on apunaan parin veijarin "tiimi". Vaikka tästä saadaankin humoristista dialogia aikaan, niin olisin pärjännyt ilmankin heitä. Olisin pärjännyt myös ilman pomotaisteluita, joista osa oli naurettavaa pelleilyä, toiset vaan veemäistä ja sekavaa heilumista. Uudelleenpeluukerroilla ärtymystä aiheuttavat myös useimmiten lyhyet, mutta skippauskelvottomat välinäytökset. Ainakin PS3:n versiossa suurimmaksi ongelmaksi kehkeytyy kuitenkin karmaiseva bugisuus. Esimerkkejä olisi lukuisia, mutta eniten ehkä suututtaa se, että valikot toimivat päin perkelettä. Ensinnäkin peli nollaa joka käynnistyskerralla tekemäsi asetukset, eikä ihan kunnon konsolin resetointia vaativa kaatuilukaan ole vierasta.

Muuten , mutta teknisten ongelmien vuoksi puolikas pois.

Tomb Raider Underworld - edelleen PS3

Hyvää: Heti alkuun käy selväksi, että tämä tarjoilee lähestulkoon konsolinsa parasta grafiikkaa, joskin paikoin sulavan pelattavuuden kustannuksella. Legendin suoraviivaisuuden jälkeen on palattu myös vanhojen osien avoimempiin alueisiin, joiden tutkimiseen kannattaa varata hieman aikaa. Erityisen hienoja tässä ovat entistä suuremmat vedenalaiset kentän, joiden haiden seassa sukeltelu on jotain aivan perhanan eeppistä. Pyssypaukuttelu on tässä Legendiä pienemmässä roolissa, mutta toisaalta pulmat sekä kiipeilyt ovat selvästi haastavampia. Myöskään korneja kikkailuun perustuvia pomotaisteluita ei tällä kerralla ole onneksi mukaan tungettu.

Kurjaa: Pomotaistelujen puutteessa ongelmana on tosin se, että sellaista tavallaan lupaillaan pitkin tarinaa. Mukana on mm. ykköspelistä tuttu vihollinen sekä Laran paha kaksoisolento, mutta kumpikin päihitetään vain välinäytöksessä. Pelaajan suurin vihollinen on kuitenkin tälläkin kerralla bugisuus ja jumittelu, josta kuitenkin itse selvisin melko lievillä "vahingoilla". Legendissä ja varsinkin Anniversaryssä oli myös pirusti vaivanarvoisempaa avattavaa lisäshittiä, kun taas tässä etsiskely palkitaan lähinnä "konseptitaiteella" ja muulla melko mitäänsanomattomalla kamalla. Sen vielä sanon, että viimeisen kentän viimeinen osio oli kyllä ihan saatanallista p@$kaa. Kaikki sitä ennen oli huonoimmillaan hyvää.

Wolfenstein 3D - PC, "ecwolf"-nimistä modia käyttäen

Tämähän on sitten vanha tuttu. Pelasin 10+ vuotta sitten Xbox360 -versiota, jota en kuitenkaan kokonaan onnistunut läpäisemään. Muistan kentän, johon jäin jumiin, ja se olikin koko pelin kusipäisimmin suunniteltu kenttä - sellainen, jonka läpäisy vaatii kryptisen salaseinän avaamista. Palasin tämän pariin päättäen läpäistä sen kokonaan, ja niin myös tein. Hakkasin koko homman jokaisen episodin korkeimmalla vaikeustasolla läpi, enkä kadu mitään.

Mukana on kuusi episodia ja mittava läjä kenttiä selvitettäväksi. Oikeastaan aiemmin mainittua roskakenttää lukuunottamatta kaikki ennen kutosepisodia on hyvää tavaraa, mutta sitten sokkelot menevät niin naurettavan, suorastaan oksettavan valtaviksi, että niitä on aivan turha yrittää ilman karttaa läpäistä. Onneksi kuuklen kuvahausta löytyy skannaukset alkuperäisestä virallisesta opaskirjasta, joiden avulla mukana on silti pientä navigoinnin haastavuutta. Mitään pelin sisälle modattuja karttoja en käyttänyt, koska olen hardcore enkä huijaa.
Ps. Legendaariseksi muodostuneet pomotaistelut kannattaa käydä katsomassa videoilta, jos ei itse ole aikomusta tätä kokea.

Wolfenstein 3D: Spear of Destiny

Päivää tai paria ennen originaaliwolffia mätin läpi lisäosan, jota en ollut ennen kokonaisena omistanut. Onneksi sentään vain toiseksi vaikeimmalla tasolla, sillä tämän rankimmat osuudet ovat silläkin sen tasoista masokistista ruoskimista, ettei touhussa ole helvetinkään tolkkua. Ykkösessä säästeliäästi käytettyjen ja täysin epäreilujen mutanttiäijien määrä hipoo lisäosassa valitettavasti taivaita, ja siinä on kyllä kokeneenkin old school -räiskijän henkisessä tasapainossa koettelemista.

Tyylikkään surrealistisen lopputaistelun jälkeen ajattelee, että enemmänkin uutta sisältöä tähän olisi varmasti saatu (esimerkiksi uusia aseita), mutta olihan tämä nyt ihan läpäisyn arvoinen.

Loput ovat ei-läpäisyjä tai ensivaikutelmia.

Mafia ykkönen - PC - Vanha tuttavuus tämäkin. Levyllinen versio löytyy edelleen jostain, ja vaikka kyseessä onkin jonkinmoinen 2000-luvun klassikko, niin omalla kohdallani seikkailu jäi kesken. En osaa sanoa olinko kuinka lähellä loppua, mutta melko paljon muistan sitä pelanneeni. Ostettuani tämän vähän aikaa sitten digitaalisesti en jaksanut paria tuntiakaan lähinnä ajamisen vuoksi. Ei ole kovin mukava rellestää hitaalla hevosvoimattomalla paskalla pariasataa kilometriä vain jäädäkseen yli-innokkaiden kyttien saaliiksi, joutuen tällöin aloittamaan koko reissun alusta. Enköhän joskus jaksa tämän pariin palata, mutta kovin innoissani en ole.

BUG! - PC

Seega saturnille alunperin julkaistu tasohyppely. Olen rehellisesti sanottuna alkanut nykyisin vihaamaan sivusta kuvattuja plätformereita, mutta tämä on kyllä sympaattisista grafiikoistaan ja hahmoistaan huolimatta melkoista tynnyrin pohjalta kalastettua mätää rähmää. Kamalinta tässä on kamera, joka haluaa näyttää pikselintarkasti pelaajan ohjastaman vihreän veijarin sen sijaan, että antaisi tälle mitään mahdollisuutta varautua järkyttävällä vauhdilla päälle hyökkääviin vihollisiin. Minulla on ollut tämä (erittäin virallinen levy, kuten alemmasta kuvasta näkyy) hallussani pikkunulikasta asti, mutta kyseessä on onneton peli jota lievä nostalgia ei pelasta. Eri mieltä saa olla.

Quake 3 - PC - Kivenkovan ykkösen ja timantinkovan kakkosen seuraaja on Unreal Tournamentin tavoin moninpeliin keskittyvää areenahippaa. Ikävä kyllä. Siinä missä UT on varsinaisen kampanjan puutteestaan huolimatta yksi aikansa kovimpia räiskintöjä, niin kolmos-Järistys vaikutti aikamoisen kammottavalta ryönältä, jossa mikään ei toimi. Onneksi Raven Software otti ohjat käsiinsä ja jatkoi sarjaa todella paljon paremman nelososan muodossa.

Rise of the Triad - PC

Syvästä rakkaudestani tämän aikakauden FPS:ää kohtaan huolimatta tämä ei pikaisen testin perusteella uponnut ollenkaan. Veri lentää kaaressa, mutta siinä se. Omistan myös tällä vuosikymmenellä tehdyn jatko-osan/rebootin/reduxin/reprisen, mutta koska se silloin toimi koneellani äärimmäisen heikosti, en ole viitsinyt myöhemmin edes yrittää.

Agony - PS4

Erittäin ei-mairitteleviin arvosteluihin hukutettu Agony kiinnosti meikäläistä teemansa ja ällöttävän kuvastonsa vuoksi. Pelaaja kävelee tässä hiiviskely/pulma/kauhupelissä kirjaimellisesti läpi helvetin. Monet pelit sisältävät gorea, mutta Agony on tehty goresta. Valitettavasti itse pelaaminen on paikoin ihan järkyttävää Tuskaa (sanaleikki tarkoitettu), sillä sen sijaan että tästä olisi tehty vain tyylikäs "kokemus", piti mukaan tunkea sietokykyä koettelevaa vihollisten välttelyä ja ansojen väistelyä. Saa nähdä jaksanko edes toista kenttää läpäistä.

EA Sports UFC 3 - PS4 - Mainitsin viime viestissä pettymykseni nyrkkeilypelien puutteesta. Se johtuu siitä, että niiden tekijät keskittyvät nykyään vapaaotteluun, joka on kai sitten paljon relevantimpi laji. Ei minulla muuten mitään sitä vastaan ole, mutta matossa ähkiminen ja vastustajan halailukopelointi ei innosta millään tasolla sen enempää peleissä kuin oikeissakaan otteluissa, joten otin riskin ostaessani tämän. Hämmästyin kuitenkin huomatessani, että tähän peliin on laitettu mukaan sellainen tila, jossa alasviennit ja mattopainit ovat kokonaan poistettu. Ei sitä hakkaamalla ehkä pitkälle pääse, mutta ainakin se on hauskaa. Olin tätä ennen pelannut kahta eri UFC/MMA -peliä, ja kummassakin vihasin nimenomaan sitä painimista.
Ai niin. Tässä on mukana Bruce Lee. Alunperin pidin hänen mukanaoloaan silkkana häväistyksenä legendaa kohtaan, mutta olkoon. Äijä on ihan itsensä näköinen ja jopa hänen taisteluhuutonsa on tehty autenttisiksi.

Nosfecoff
Käyttäjä
752 viestiä

04.12.19 klo 00:20 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tässä taas pari. Vähäisen määrän vuoksi normaalia yksityiskohtaisemmilla arvosteluilla varustettuna.

Shenmue II - PS4

Nyt kun ensimmäisen Shenmuen läpäisystä on kulunut melkein vuosi ja odotettu kolmonenkin ilmestynyt, otin vihdoin tehtäväkseni viedä vuoden alkupuolella aloittamani kakkosen loppuun. Kolmonen alkaa suoraan siitä, mihin tämä loppuu, ja tämä alkaa suoraan siitä, mihin ykkönen loppuu. Eli siitä, kun päähenkilömme, Japanin poika Ryo Hazuki matkustaa 80-luvun jälkipuoliskolla kotikaupungistaan Hong Kongiin löytääkseen etsimänsä lurjuksen. Laivan saavuttua satamaan peli alkaa, ja melko nopeasti pelaaja tulee huomaamaan Hong Kongin olevan todella paljon suurempi vapaasti tutkittava alue, kuin mikä ykkösessä oli.
Yksityiskohtaisuudesta ei ole kuitenkaan tälläkään kerralla pihtailtu, sillä kookas kaupunki on aivan läpeensä täynnä eri alojen liikkeitä, ravintoloita ja muuta sellaista, joka saa maailman tuntumaan erittäin realistiselta ja elävältä. Panttilainaamoihin voi mennä myymään lelukokoelmaansa ja kuppiloissa pitää tarinan vaatiessa istuskella hetkisen, mutta suurimmalla osalla kaupoista ei ole mitään käytännön virkaa. Niitä saa silti tutkia vapaasti, jos niin haluaa. Poikkeuksena on hotelli, jossa Ryo tarinan alussa yöpyy. Itse maksoin omistajalle joka aamu, mutta sittemmin minulle on selvinnyt, että tyhjätaskuiset tai muuten vain ilkeät pelaajat voivat jättää sen muodollisuuden hoitamatta.

Lukemattomien "hyödyttömien" mestojen ohella vapaaehtoista tekemistä riittää myös minipelien muodossa. Tälläkin kerralla mukana on muutama Segan oikea arcade-peli, ykkös-Shenmuesta tutut hömpötykset sekä monta uutta tapaa uhkapelata rahansa pois (tai jos hyvin käy, niin voittaa sitä). Kaupungissa on myös useita eri paikkoja harrastaa kädenvääntöä, joka tapahtuu yhtä nappia brutaalisti hakkaamalla. Jo kahden matsin pelaamisen jälkeen on pakko pitää tauko, sillä muuten loppuu rämpytysvoima. Mikään luotettava rahantekotapa tämä ei ole.
Parissa kohdassa tarinaa Ryo tarvitsee paksun nipun rahaa päästäkseen etenemään, ja aiemmin mainittujen ansaitsemismahdollisuuksien lisäksi hän voi ykköspelin tavoin mennä töihin. Valitettavasti legendaarinen ja oikeasti viihdyttävä trukkikuskailu on vaihtunut todella tympeään laatikkojenkantoon, joka on paitsi mitäänsanomatonta, heikosti palkattua, niin myös täysin epäloogista hommaa: Ryo ja pomo nimittäin kantavat vain suuria laatikoita huoneen päästä toiseen päähän. Jos tämä ei innosta, voi Ryo myös toimia uhkapelikojun sijaispitäjänä. Tein tämän vain kerran läpipeluuni aikana, sillä pelaajan pitää oikeasti voittaa asiakkaat, jos hommasta palkkaa haluaa.

Kaupunki laajenee hieman siinä vaiheessa, kun Ryo pääsee roistojengin jäljille, mutta kaikki tämä on vielä vasta alkua. Pian tämän jälkeen nimittäin koko pelialue vaihtuu täysin. Wan Chaista matkustetaan bussilla Kowlooniin, ja paluuta ei ole. Alue on jokseenkin pienempi, mutta vaikeampi navigoida ja aivan täynnä valtavia kerrostalokomplekseja, joiden nimiä ja sijainteja en yhden läpipeluun aikana oppinut muistamaan. Kowloonin osuus tarinassa alkaa hyvillä linjoilla, ja nyt kuvioihin on tullut entistä enemmän uhkapelikojuja sekä myös katutappelupaikkoja, joissa pääsee haastamaan monenmoista mätkijää, kähmijää, ja väistelijää. Nämä eivät kuitenkaan ole tavallista Virtua Fighterin mekaniikkoihin perustuvaa shenmue-tappelua, vaan vaativan jonkin tietyn tekniikan hallitsemista. Kerrassaan tuskallista touhua. Jos näissä ei halua menettää manejaan, kannattaa aina tallentaa ennen uhkapeliä tai tappelua, ja jos huonosti käy, voi pelin ladata. Tämä taktiikka tunnetaan nimellä "save scumming". Itse olen kuitenkin mieluummin huijari kuin rahaton. Varsinkin aiemmin mainitsemassani suurta rahamäärää vaativassa kohtauksessa ei kannata pitkittää touhua olemalla liian rehellinen peliä kohtaan. Shenmue II on hieno peli, mutta tunteita sillä ei kuitenkaan ole.

Mainitsin Kowloon -osuuden alkavan mallikkaasti. Niin se ei kuitenkaan valitettavasti pääty, sillä ennen viimeistä maisemanvaihtoa Shenmyy tyy laittaa totaalisen toimintaleffavaihteen päälle. Kunnon action on hyvä lisä ollessaan ripoteltu pitkin peliä, mutta ylipitkä pilvenpiirjäjänkatollekiipeämisosuus on nautittavimmillaan karua ja pahimmillaan tuhtia tuskaa. 40-kerroksisesta karmeudesta kohotaan juosten, tapellen, hiippaillen ja quicktime eventtien kanssa kamppaillen ainakin puolet, jonka jälkeen päästään hissiin. Ennen tätä nautintoa täytyy kuitenkin päihittää mystinen martial arts-mestari, joka on kaapannut Ryon kaverin, ja joka ei esiinny tarinassa lainkaan tätä ennen tai tämän jälkeen. Liian pitkäksi väkisin venytetyn homman lopussa odottaa kuitenkin palkinto eeppisen viimeisen kohtaamisen muodossa.
Useimmat arvostelijat ovat maininneet tämän pelin tappelumekaniikkojen olevan edeltäjäänsä parempia, mutta itse pidin kakkosen tappelua jopa hieman tuskallisempina erityisesti siksi, että kamerakulma vaihtelee jatkuvasti, jolloin pelaajalla ei ole mitään hajua, mitä suuntanappia hänen pitää tiettyä liikettä varten näpäyttää. Onnekseni kuitenkin pelin loppupuolella tajusin, että joka ikinen tappelu päättyy Ryon helppoon voittoon vain yhtä tehokasta ja nopeaa liikettä armotta spämmäämällä. En paljasta, mikä liike on kyseessä, mutta sen löydettyäsi et enää häviä yhtäkään käsirysyä.

Kaupunkiseikkailun jälkeen siirrytään Hong Kongista jonkin matkaa luoteeseen päin vielä yhteen tapahtumapaikkaan, kuten jo mainitsin. Pelin "haasteellinen" osuus päättyy tähän, ja loppu onkin sitten rentouttava "luontopolku" kauniita maisemia katsellessa, hienoa musiikkia kuunnellessa ja syvällisiä keskusteluja käydessä. Ehkä tämäkin osuus olisi toiminut paremmin hieman vähemmän pitkitettynä, mutta nautittava se ehdottomasti kuitenkin on.

Kuten sisältämänsä tarina, Shenmue II on myös teknisesti suoraa jatkoa edeltäjälleen ja näytti alkuperäisessä Dreamcast-julkaisussa samanlaiselta. Eli lähestulkoon aikansa parhaalta. Myöhemmin tämä kuitenkin julkaistiin alkuperäiselle Äxboxille huomattavien teknisten parannusten kera. Lähes 20 vuoden ikä toki näkyy, mutta kyseessä on aikalaisekseen poikkeuksellisen arvokkaasti ikääntynyt peli. Äänet ovat niinikään korkeaa luokkaa, sillä kaupungin eri osien ja tarinakohtausten välillä vaihteleva laaja musiikkivalikoima on kerrassaan nautintoa kuuloaistille. Ääninäyttelystä saa nykyversiossa valita vapaasti joko japanin tai englannin, eikä kumpikaan saa korvia vuotamaan verta, vaikka kaikki aina jaksavatkin valittaa enkkudubin "kammottavuudesta". Loppupuolella laitoin itse pariksi tunniksi inglishin päälle saadakseni tekstitykset pois häiritsemästä, eikä se tosiaankaan ole niin järkyttävää.

Ääninäyttelyn huono maine perustuu enemmän ehkä päähenkilön omaan dialogiin, joka sympaattisessa kömpelyydessään saa nuoren miehen vaikuttamaan paikoin varsin antisosiaaliselta. Joka ikisessä keskustelussa Ryo toistaa aina, mitä keskustelukumppani sanoo - tähän tyyliin:
- Katsoin eilen yhden elokuvan.
- Elokuvan? Katsoitko siis elokuvan?
- Kyllä, siinä näytteli Travoltta.
- Näytteli? Travoltta?

Ajoittainen kömpelyys jää kuitenkin useimmiten edeltäjänsä kaltaisen loistavan draaman varjoon. Japanilaisen pikkukaupungin kotoisan ja lämminhenkisen meiningin vaihtuminen isoon, Ryolle vieraaseen maailmaan ei tarkoita lukuisien liikuttavien hetkien puutetta. Vaikka hahmojoukossa on muutama lievästi ärsyttävämpi yksilö mukana, toimii sekin enimmäkseen hyvin. Eniten pidin lopun "luontopolkuosuudesta", jossa Ryo tutustuu edellisen pelin unikohtauksissa vilahtaneeseen Shenhua'an, löytää upean Shenmue-puun ja kävelee luolastojen läpi soihtu kädessään. Vaikka Ryo ei löydäkään etsimäänsä henkilöä ja saa näin kostoa, on kakkosen loppukohtaus yksi parhaista koskaan.

Tom Clancy's Splinter Cell - PS3, PC

Thrillerikirjailija Tom Clancyn (1947-2013) nimellä varustettuna löytyy mittava läjä monenmoista action-peliä. Niistä itselleni tutuin on Sum of All Fears, joka oli kelpo FPS, mutta jolla ei ollut mitään tekemistä Jack Ryanin tai Ben Affleckin tähdittämän leffan kanssa, vaikka pelin kansikuvana oli suoraan käytetty leffan posteria. Yksi suosituimmista Clancy -sarjoista on Splinter Cell, joka on itselleni tuttu jo sarjan ilmestymisestä asti, mutta josta varsinaisesti kiinnostuin vasta nyt. Ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 2002 ja otti toimintapelien hidastempoisemman hiippailu-alagenren haltuunsa. Toki varjoissa ja nurkissa oli päässyt kyykkimään jo Metal Gear Solideissa, mutta niitä ei kannata juuri tähän vertailla. Tarina on taattuun Clancy-tyyliin täynnä politiikkoja, salaliittoja, ydinaseita ja muita tuttuja trillerielementtejä.

Heti alussa tehdään selväksi, että luotien lennättely ei ole näissä hommissa ensisijainen taktiikka. Pelaaja piileskelee suurimman osan seikkailusta pimeässä, ja silloin kun pimeyttä ei ole, tehdään sitä ampumalla pistoolilla lamput. Vihollisten vartijoita saa mätkiä ja tainnuttaa niin paljon kuin huvittaa, eikä tappaminenkaan useimmissa tehtävissä ole kiellettyä, kunhan homma ei mene täydeksi räiskinnäksi. Kenttäsuunnittelu on ensimmäisessä SC:ssä vielä kovin lineaarista ja eteneminen on melko tiukkaan rajattua. Improvisointi ei tässä pelissä johda yleensä muuhun kuin väkivaltaiseen kuolemaan. Haastavimmissa kentissä ensimmäinen läpipeluu kannattaa suorittaa minuutin välein tallennellen, sillä epäonnistumisia tulee olemaan todella paljon. Vihollisten tekoäly ei ole mitään täyttä mongoloiditasoa, vaikka heidän näkökykynsä heikko onkin. Valitettavasti ammuskeluiden sattuessa he tietävät pelaajan sijainnin tasan tarkkaan eivätkä suostu ampumaan ohi, vaikka ympäristö olisi kuinka pimeä. Ammuskelun ongelmana on myös pelaajan pistoolin käsittämätön epätarkkuus - luoti ei lennä sinne, mihin tähtäin osoittaa, vaan sinne, mihin se haluaa. Tämä aiheuttaa lukuisia epäreilulta tuntuvia epäonnistumisia kautta linjan.

Splinter Cell näyttää ikäisekseen oikein hyvältä erityisesti edelleen vaikuttavien valo-ja varjoefektien osalta. Musiikkikin on oleellinen osa kokemusta, sillä se voimistuu aina äksönin alkaessa. Eurooppalaiset ja kiinalaiset viholliset puhuvat kammottavilla feikkiaksenteilla, mutta hyvien puolella ääninäyttely toimii upeasti. Päähenkilö Sam Fisher on erittäin karismaattinen äijä, eikä vähiten legendaarisen Michael Ironsiden ansiosta. Hänen ja ohjeita huutelevan Lambertin väliset keskustelut ovat usein erittäin hulvattomia, ja silloin kun tehtävä menee pieleen, kehottaa hän Fisheriä "piiloutumaan pommisuojaan" hänen vihansa tieltä.

Ensimmäinen SC on laadukas kokonaisuus, mutta en edes yritä väittää etteikö kolmen viimeisen tehtävän tietyt osuudet olisi laittaneet kärsivällisyyttäni koetukselle. Teurastamoon sijoittuva "Abattoir" -tehtävä oli alusta loppuun aivan järkyttävää ryönää. Vapaa tallentelu kuitenkin tekee kauheimmistakin kohtauksista selviämisen mahdolliseksi, ja suurin osa kentistä on erittäinkin viihdyttävää, thrillaavaa thrilleriä.

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

16.12.19 klo 21:08 - linkitä tähän kommenttiin: #

Eipä ole tähänkään ketjuun tultua aikoihin päivitettyä omia pelailuja, mutta eipä toisaalta ole tullut paljoa näitä läpäistyäkään, koska noita vanhoja NES-pelejä sun muita ei varsinaisesti ole kaikkien helposti läpi pelattavaksi tarkoitettukaan, vaan niiden parissa lähinnä tapetaan aikaa ja pidetään hauskaa.

Pitkästä aikaa sain tämän taas kuin ihmeen kaupalla taas toimimaan läppärillä. Windowsin päivittäminen sotki kaikki grafiikka-ajurit ja tällä oli tapana kaatuilla aina käynnistäessä, mutta vihdoin pääsin taas tositoimiin. Alkuperäinen uutudenviehätys on karissut vuosien varrella, mutta onhan tämä nyt edelleen melkoisen upea elämys, joka palkitsee mitä enemmän on varsinaista sarjaa katsonut. Liian helppo tämä kuitenkin on edelleen jos keksii ne muutama helppoa kikkaa, jolla käytännössä kaikki kuolee muutamasta iskusta.

Jokavuotinen Halloween-perinne, pakko pelata läpi ainakin kerran vuodessa. Kontrollit on tässä täydelliset ja haaste kerrankin reilu. Edelleen parhaita, ellei jopa paras Castlevania-sarjan peli yhdessä Symphony of the Nightin kanssa.

Soul Blazer on vähän kuin edelleen jatkokehitelty versio kahdesta ensimmäisestä Zeldasta. Hienona twistinä genreen alussa maailma on jo tuhoutunut ja sankarin on voitettava kuolema pelastaakseen maailmaan pahalta. Pelkkä peruspremissi on jo yksinään paljon mielenkiintoisempi kuin perinteinen "teinit tappaa pahan velhon, joka haluaa valloittaa maailman" -klisee. Heittelevää vaikeustasoa lukuun ottamatta tämä on suhteellisen helppo ja viimeiseen asti hiottu peli.

Actraiser on omaperäinen yhdistelmä 2D-platformeria, jumalsimulaattoria ja roolipeliä. Tässä on tarkoituksena roolipelata jumalana ja ohjata ihmiskunta kohti parempaa tulevaisuutta. Ainut todella ärsyttävä piirre tästä löytyy lopusta, jossa täytyy epäreilusti pelata uudestaan koko pelin pomovastukset kuolematta ennen kuin pääsee itse pääpirun kimppuun. Viimeistään tässä kohtaa ohjain yleensä saa kyytiä ja ärräpäät kaikua. Ärsyttävän kiero temppu muuten ihan kohtalaisen helpohkossa ja hauskassa pelissä.

Toissaviikolla otin tavoitteekseni pelata ensimmäisen Mega Manin vihdoin läpi asti, mutta heitin ohjaimen nurkkaan aivan viimeisissä kentissä siellä Dr. Wilyn linnakkeessa, kun totesin että jostain aiemmasta kentästä olisi ilmeisesti pitänyt bongata joku esine jotta pääsee jatkamaan loppariin asti ja jota en tietenkään ollut huomannut noukkia. Tämän lisäksi parilla välipomolla ei taida olla minkäänlaista säännöllistä tulitusta vaan iskuja joutuu ottamaan välillä täysin sattumanvaraisesti. Yksittäisten kenttien tahkoamiseen meni helposti pahimmillaan tunti poikineen.

Eipä siis ensimmäinen megamies yllä niiden mahtavien jatko-osien tasolle, enkä varmaan koskaan enää tule tätä läpi pelaamaan huijaamatta, mutta pääsinpähän ainakin todella lähelle. Vaikea on kuin perkules, mutta ainakin tässä on loputtomasti jatkomahdollisuuksia ja peliä voi myös oppia pelaamaan jos kärsivällisyys riittää.

Nosfecoff
Käyttäjä
752 viestiä

18.01.20 klo 19:44 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tämmöisiä tänään. Edellisen viestin splintterisellistä innostuneena hankin joulu- ja muista alennuksista ison (digitaalisen) "läjän" Tom Clancyn nimellä varustettuja teoksia. Muutamaa vanhaa klassikkoa (ja vähemmän klassikkoa) olen myös enemmän tai vähemmän uusintapelaillut. Merkitsen *:llä toistaiseksi vähemmän hakatut ja läpäisemättömät läjät.

Tom Clancy's Splinter Cell: Pandora Tomorrow - PS3

Pari vuotta ensimmäisen SC:n jälkeen ilmestynyt kakkonen ei muuttanut kaavaa, vaan pyrki tarjoamaan samaa, mutta isompana ja parempana. Eri tekijätiimin tekemä teos sisältää muutaman hyvän uuden idean ja jokseenkin monipuolisempaa maisemaa, mutta epäonnistuu edeltäjänsä isoimpien virheiden korjaamisessa täysin (pahentaen niitä entisestään). Heti ensimmäisenä käy selväksi, että PS3:sen versio on teknisesti aikamoisen kauhealla tasolla. Kaikki äksöni nykii, paukkuu ja yskii, ja helpottaa ainoastaan silloin kun pelaaja tuijottaa tyhjää seinää. Myös äänet toimivat ainakin puheen osalta päin perkelettä, joskin jostain syystä vain alkupuolella. Veljen 15 vuotta sitten ostama nelilevyinen PC-versio löytyy edelleen, mutta siihen en ole koskaan kajonnut (ja juuri tässä osassa on kuulemma nykykoneilla teknisiä ongelmia, joihin ei tiedetä ratkaisua ja jotka rikkovat pelin täysin).

Teknisten rajoitusten lisäksi se, mikä kakkosessa mättää, on sen käsittämätön sietämättömyys. Kirjaimellisesti joka ikistä huonetta, kohtausta ja kohtaamista vihollisten kanssa on hinkattava useita kertoja niin kauan, että sen tekee juuri satakymmenenprosenttisesti pelin haluamalla tavalla. Minkäänlaista pienintäkään varaa improvisoinnille ei ole missään vaiheessa. Hiippailumekaniikat ja vihollisten käyttäytyminen on tehty niin koneimaisiksi, että jos toiminta ei kulje tarkasti mallin mukaan, systeemi hajoaa käsiin. Tätä on vaikea selittää, mutta sitä ei voi olla huomaamatta. Ykkösessä niitä paria kamalinta kohtausta lukuunottamatta pelaaja sai käyttää aivojaan selvitäkseen tilanteista, mutta kakkosessa ei auta mikään muu kuin tallentaa kymmenen sekunnin välein.
Ammuskelua ei ole juurikaan ykkösestä myöskään parannettu. Pistoolin luodit edelleen joko lentävät sinne, minne huvittaa tai sitten ne eivät vain yksinkertaisesti tee mitään vahinkoa. Hiippailupelien suurin ja yleisin ongelma, tekoälyn epäreilusti ja epäloogisesti laukeavat hälytykset ovat tässä pelissä karmeimmillaan. Jos pelaaja ei osu päähän ensimmäisellä laukauksella (tai jos se osumasta huolimatta ei tapa, kuten oheisessa videossani demonstroin: https://www.youtube.com/watch?v=9k0i9AO2giA ) niin vihollinen telepaattisesti hälyttää muut kusipäät paikalle. Vaikka pelaaja murhaa ilkimyksen kahdella tai kolmella luodilla ennen kuin hän millään fyysisesti mahdollisella tavalla voisi hälytystä laittaa, on se liian myöhäistä. Ammuskelun kömpelyys nousee parhaiten esille viimeisen tehtävän vihoviimeisessä huoneessa, jonka karmaisevuutta en voi sanoilla ilmaista.

Hyvinä puolina jo mainitsemieni tyylikkäiden kenttien lisäksi mainittakoon dialogi, joka parin tärkeän hahmon vaihtuneista ääninäyttelijöistä huolimatta on edelleen erittäin viihdyttävää, eikä tehtävissä kenttäsuunnittelun osalta ole mitään valitettavaa. Paljon tuli kuitenkin tämän parissa kiroiltua.

Splinter Cell: Double Agent - PS3 (sekä PS2*)

Edelleen Michael Ironsiden ääninäyttelemän Sam Fisherin neljäs seikkailu toi sarjaan suuren uuden idean: äijä yrittää samanaikaisesti miellyttää sekä hyviksiä että pahiksia. Homma toimii valitsemalla tehtävistä sellaiset toimintatavat, ettei kumpikaan osapuoli suutu liikaa - eli joskus on pakko olla ilkeä. Tämä julkaistiin vuonna 2006 sekä silloisen uuden että edellisen sukupolven konsoleille, ja ne ovat perusideaa ja juonen pääpiirteitä lukuunottamatta täysin eri kokemukset. Monet pitävät vanhan koneen versiota parempana, mutta sitä olen vain pikaisesti kokeillut. PS3:lla tämä on hyviä ideoita sisältävä ja tyylikäs, mutta melko lyhyt ja tarinankerronnassaan täysin epäonnistuva. Koko läpipeluun ajan minulla oli tunne, että pelissäni on joku valtava bugi joka estää välinäytösten toiston, sillä tehtävät vaihtuvat loputtuaan toiseen lähes ilman mitään syitä ja selityksiä. Latausruutujen lyhyet dialogit eivät vastaa käsitystäni hyvästä juonenkulusta. Loppukohtaus on täydellinen floppi: ruudulla lukee "tehtävä suoritettu", jonka jälkeen se loppuu. Miten helvetissä tämä tyrittiin näin pahasti?

Kyseessä on myös kurjasti toimiva tekele, joka vähänkin vaativampaa grafiikkaa ruudulla näyttäessään puhisee, läähättää ja läkähtyy. Hiiviskely on tietenkin samaa halvan tekoälyn kanssa kamppailua kuin kakkosessakin (=yritä kohtausta niin kauan kunnes se menee juuri niin kuin peli haluaa), tähtäys on shokeeraavan epätarkkaa ja liikaa toistuvat hakkerointi- ja lukonavausminipelit hidastavat tahtia.
Suurista vioistaan huolimatta Kaksoisagentti jätti kuitenkin melko positiivisen vaikutelman. Vaikka tehtäviä on vain kourallinen, ne ovat ihan mielikuvituksellisesti toteutettuja. Hauskaa pääsee pitämään mm. hienoon hotelliin sekä vankilaan. Olen aina yleisesti pitänyt laivoille sijoittuvista kentistä, ja tässä niitä on tarjolla peräti kolme kappaletta. Kehuttava on myös käytössä olevien työkalujen ja vekottimien suurta määrää, vaikka pelin läpäisinkin käyttämättä useimpia niistä kertaakaan.

Tom Clancy's Rainbow Six: Vegas - PS3

Vuonna ysikasi käynnistyneen sarjan vaikka kuinka mones osa tarjoilee taktista kolmehenkisen Rainbow-ryhmän räiskintää enimmäkseen Vegasin kolikkoja kilisevissä maisemissa. Pelaaja käskyttää vaivattoman, simppelin ja monipuolisen käskysysteemin voimin kahta taitavaa taistelijaa, jotka toimivat ensin ja kysyvät kysymykset myöhemmin. Fiksu pelaaja tietenkin käyttää omia äijiään lihakilpinä aina uuteen uhkaavaan tilanteeseen astuessaan, sillä kaatuessaan he eivät kuole välittömästi. Ovien alta voi tunkea kameroita, joilla voidaan valmistautua ilkimysten tappamiseen ja panttivankien pelastamiseen. Kampanjan tehtävät koostuvat sarjasta konflikteja, joihin on lähes aina vähintään pari erilaista sisäänkäyntiä ja lähestymistapaa, eli Splinter Cell 2:n tapainen millintarkka kaavan noudattaminen on onneksi vain muisto. Tekoälyn asemiehet saavat pelaajan hengiltä hyvinkin nopeasti eikä manuaalista tallennusta voi spämmätä, joten suojien käyttö on tärkeää ja liiallinen kiirehtiminen kohtalokasta.
Semi-realistisen elokuvamainen toiminta on parhaillaan äärimmäisen tyylikästä. Tarinakin on oikeastaan ihan menevää terrorismitrilleriä, eikä mitään ylipitkiä ja mitäänsanomattomia välinäytöksiä ole luvassa. Ääninäyttely on Rainbow-porukan puolella nautittavaa, mutta vihollisten puolella vähemmän sellaista. Joka ikisessä tulitaistelussa nämä idiootit huutelevat toisilleen käsittämättömän lapsellista dialogia.

Valitettavasti tekniset ongelmat rajoittavat hieman tämänkin nautittavuutta. Grafiikka on melko suttuista ja epäselvää, äänitehosteet ovat hieman myöhässä, ja pariin kertaan homma tyssäsi äkillisesti sulkien koko pelin. Ruumiit on tehty katoamaan lähes välittömästi katsetta kääntämällä, joten jos onnistuu surmaamaan vain muutamankin ilkimyksen ruudulle samanaikaisesti, ruudunpäivitys saa sydänkohtauksen. Myös dialogin epätasainen äänenvoimakkuus häiritsee hieman varsinkin kaiuttimilla kuunneltuna: vaikka puhevolyymi on täysillä ja muut alempana, puhe on silti varsinkin pelaajan hahmolla naurettavan hiljaista. Tämä on myös sukupolvensa kirjaimellisesti ainoa peli, jossa ei ole saatavilla tekstitystä - ja ainoa, jossa niitä nimenomaan haluaisin käyttää!

Kampanjan sekä tyhjän nettipelin lisäksi tarjolla on Terrorist Hunt -tila, joka ensimmäisillä pelikerroilla ansaitsisi enemmänkin nimen Terrorist Cunt. Geimeri heitetään siinä yksin areenalle tehtävänään saada kymmenet viholliset heittämään veivinsä. Lähes jokaisen kentän jokainen paikka mahdollistaa tekoälyn halpamaisen takaapäinhyökkäyksen, jossa kuolema on väistämätön ja pitää vain hyväksyä. Viholliset eivät ilmiselvästi myöskään oikeasti ole kentällä pelin alussa, vaan ilmestyvät tyhjästä pelaajan astuessa tietyn rajan yli. Täysin randomisoidulla systeemillä homma olisi hauskempaa.
Alkushokin jälkeen kuitenkin homma muuttuu paikoin jopa jokseenkin viihdyttäväksi, ja kenttiä on niin monta, että siitä tulee ihan kiitettävästi lisätekemistä kokonaispakettiin. Ikävä kyllä minkäänlaisia palkintoja tai pysyviä tilastoja näiden läpäisemisestä ei saa.

Vegasille on myös jatko-osa, jonka nimen perässä on kakkonen. Elokuvakriitikko R. Ebertin kuuluisia sanoja mukaillen Minä vihasin tätä peliä. Minä vihasin, vihasin, vihasin, vihasin, VIHASIN tätä peliä. Huom: luvassa voimakasta kieltä.

Grafiikka on ykkösosaa parempaa ja selkeämpää, pelaajan käytössä on enemmän aseita ja muita vehkeitä, ja räiskiessä kerääntyy kokemuspisteitä joilla saa avattua käyttöönsä monenlaista hyödyllistä shittiä. Lisäksi Terrorist Cuntissa ei tarvitse taistella yksin. Tässä olivat kirjaimellisesti ainoat hyvät uudistukset ensimmäiseen Vegasiin verrattuna. Kaiken muun kanssa syöksytään uljaasti liekehtien pää edellä päin perkelettä.

Arvostelen pelin sellaisena, jona sen itse koin. Omistan tämän PS3:lla, ladattavana versiona. Jos muilla käyttäjillä tai muissa versioissa ei ole joitakin ongelmia, en voi asialle mitään.
Mainitsin ykkös-Vegasissa äänitehosteiden ollessa hieman myöhässä. Siinä jos laukaisee rynkkynsä, kuuluu paukahdus noin 0,3 (?) sekuntia myöhässä. Kakkosessa tämä on sitten noussut lähemmäs 3,0 sekuntia, eikä se rajoitu laukaisuihin. Tämän pelin ihan kaikki äänet kautta linjan toimivat aivan järkyttävästi päin persettä. Jopa puheessa on hyvin monessa kohdassa kuultavissa selkeää bugisuutta ja toistoa - joskus dialogi kuuluu kaksinkertaisena, ikään kuin sama henkilö puhuisi kaksoisolentonsa kanssa samanaikaisesti. Äänenvoimakkuuksia ei tietenkään ole osattu korjata, joten puhe on edelleen hiljaista ja niitä fakin subtitlejä ei löydy etsimälläkään.
Vaikka grafiikka onkin edeltäjäänsä laadukkaampaa, niin laadullakin on hintansa: lähes joka kerta, kun peli alkaa latausruudun jälkeen, textuureilla kestää melkoinen tovi lataantua kunnolla, joten kaikki näyttää muutamien sekuntien ajan joltain helvetin mobiilipeliltä. Lisäksi ruudunpäivitys suorastaan oksentaa sisälmyksensä ulos vähänkään isommissa ammuskeluissa, jolloin tähtäys on tuskaa ja jo valmiiksi mädät äänitehosteet aiheuttavat viittä erilaista syöpäbakteeria. Ruumiit katoavat edelleen päätä kääntämällä.

Pelaaja käskyttää edelleen kahta taistelijaa, mutta heidän aivonsa ovat sulaneet ykkös- ja kakkososan välisellä ajalla. Tällä kertaa nämä apinat ovat jatkuvasti blokkaamassa ovia ja ahtaita käytäviä, jolloin esimerkiksi kranaatin lentäessä jalkoihin ei pääse pakenemaan. Tekoäly ei vihollisilla ole sen parempaa: kerran muutaman ilkimyksen ollessa samassa huoneessa keskustelemassa ammuin yhden niistä hengiltä, jolloin he jatkoivat keskustelua. Pitkin kampanjaa pelaaja tulee tiettyyn pisteeseen edettyään näkemään vihollisten ilmestyvän tyhjästä, mitä ei ykkösessä nähnyt kertaakaan. Terrorist Cuntissa tämän vielä jotenkin voisi hyväksyä, mutta varsinaisissa yksinpelitehtävissä ei todellakaan.
Kuvottavin osuus kakkosessa on kuitenkin toiseksiviimeinen tehtävä, jossa pelaaja on yksin ilman apinoitaan. Jos taktisesta räiskintäpelistä ottaa taktisuuden pois, on jäljellä pelkkä räiskintä, ja tämän paskempaa räiskintää ei ihan helposti löydy. Koko tehtävä perustuu siihen, että ensin kuollaan kymmenen kertaa, jonka jälkeen tiedetään, mihin joka ikinen vihollinen omalla vuorollaan ilmestyy. Kun vihollisten paikat tietää, voi kaiken ennakoida ja vihdoin päästä etenemään. Peli on nimenomaan suunniteltu siten, että yksin tilanteisiin juokseminen aiheuttaa äkkikuoleman, joten jos se on ainoa tapa edetä, on luvassa sanoinkuvaamattoman paskaa pelattavuutta.

Viimeisen tehtävän vihoviimeisillä minuuteilla tapellaan rynkyillä ja raketeilla ampuvaa helikopteria vastaan. Homman nimi on jälleen se, että jokaisella yrityksellä päästään puolen minuutin edestä pidemmälle ja kuollaan taas. Kuppi meni juuri ennen säälittävän huonoa loppukohtausta lopullisesti nurin ja poistin pelin tallennustiedostoineen konsolista.

Medal of Honor: Frontline - PS3

Tämä kakkosplaystationille muinaisina aikoina ilmestynyt teos on itselleni tuttu julkaisusta asti, mutta en rautakangen kankeasta ohjauksesta johtuen innostunut siitä. PS3:lle tehty remasteri tarjoaa hitosti paremman pelattavuuden ja sen myötä enimmäkseen erittäin viihdyttävän kokemuksen. Aikanaan vaikuttavalla Normandian maihinnousukohtauksella käynnistyvä toisen maailmansodan paukuttelu heittää pelaajan killaamaan natseja kaupungeissa, satamissa, maaseudulla ja junanradoilla. Asevalikoimasta löytyy tutut WWII-herkut kaikilla mausteilla, ja germanialaiset sotilaat puhuvat oikeaa germaania monissa samankaltaisissa peleissä kuullun vastenmielisen aksenttienglannin sijaan. Tunnelma on väkivallan putipuhtaudesta ja päähenkilön toimintasankarimaisesta ylivoimaisuudesta huolimatta autenttinen syystäkin ylistettyjen äänien ja musiikkien ollessa korkealla tasolla.
Tehtävät ovat loppupuolen lapsellista kaivoskärryrallia lukuunottamatta sopivan pituisia ja taidolla suunniteltuja totaalisen räiskinnän ja rauhallisempien osuuksien välillä vuorottelua. Minkäänlaisia välitallennuksia ei ole, mutta punaisella ristillä varustettuja laatikoita jaellaan pitkin kenttää niin armollisesti, että niitä ei todellakaan kaipaa. Pelin selvittämisen jälkeen voi viihdyttää itseään läpäisemällä kentät paremmilla arvosanoilla.

+ kunnian mitali

Tom Clancy's Rainbow Six * - PC

Splintter Cellien nimiin laitettiin Clancy lähinnä koristeeksi, mutta muutaman ensimmäisen Rainbow Sixin takana on hänen itsensä perustama studio. Tästä vuoden 1998 tekeleestä kaikki oikeastaan lähti, ja lisäksi se oli aikanaan melko uudenlainen kokemus nopeatempoisten ja ultraepärealististen räiskintärallien täyttämässä genressä. Tässä ei selviä minuuttiakaan juoksentelemalla varomattomasti, ja jo ensimmäinen tehtävä tarjoaa haastetta. Jokaisen tehtävän alussa olisi tarkoitus käyttää aikaa suunnitelman luomiseen, jolloin joukkueen taistelijat kulkevat omineen sinne, minne heidät on käsketty. Välttämätöntähän tämä ei ole, mutta ilman suunnitelmaa tekoälyn ohjaamat äijät seisovat vain paikallaan.

Mikään maailman miellyttävin pelikokemus alkuperäinen RS ei ole. Muutama ensimmäinen tehtävä oli ihan viihdyttävää shittiä, mutta isommissa ja monimutkaisemmissa leveleissä joutuu käymään kaikki huoneet läpi löytääkseen viimeisen piilossa lymyilevän terroristin, ja pelaajan taistelutoverit jäävät usein kentissä jumiin joko lattiaan tai seinään ( https://www.youtube.com/watch?v=Yup0xzJS5vQ ). Lopetin ja poistin pelin turhauduttuani viidennessä vai kuudennessa tehtävässä, jossa vietyäni panttivangit turvaan tehtävä ei loppunutkaan, vaan ilmeisesti vaati kaikkien roistojen murhaamista. Etsin heitä puoli tuntia suurennuslasilla jokaista nurkkaa myöten ilman tuloksia. Kartallani näkyi kaksi elävää vihollista, mutta he eivät kuitenkaan olleet siellä. Uskoisin kyseessä olleen jonkun näkymättömiä vihollisia aiheuttavan bugin. En jaksanut yrittää uudestaan.

Tästä tehtiin versio myös ykkös-playstationille. Siinä on selvästi nähtävissä rehellistä yritystä ja hyvää tarkoitusta, mutta totuus on, että se on kaikessa kankeudessaan melko käyttökelvoton.

Tom Clancy's Rainbow Six 3: Raven Shield *

Muutama vuosi myöhemmin julkaistu ja graafisesti edelleen hienolta näyttävä kolmonen tarjoaa tismalleen samantyylistä realistista actionia kuin edeltäjänsä, mutta todella paljon miellyttävämmällä ja selkeämmällä käyttöliittymällä. Tässä vaiheessa "taktisten ammuskelupelien" genre oli päässyt jo lähtemään käyntiin, kun taas ykkös-Rainbow käytännössä loi sen. Tätä kirjoittaessani en ole vielä yrittänyt läpäistä kampanjan tehtäviä, mutta olen hakannut jonkun verran yllämaninituista Vegaseistakin löytyvää Terrorist Huntia. Tämä vaikuttaa aikamoisen hienolta tapaukselta.

SWAT 4 * - PC

Lisää samantyylistä paukuttelua. Vuoden 2005 SWAT neljä oli tyyliltään hyvin lähellä Rainbow kolmosta, mutta korostaa terroristien ennakkoluulottoman surmailemisen sijaan pidättämistä. Vaaratilanteissa erikoisjoukkolaisen on toki laukaistava aseensa, mutta parhaat lopputulokset saa nappaamalla roistot elävinä kiinni. Realismi on huipussaan, sillä luodit tappavat todella nopeasti, tekoälyn käyttäytyminen on arvaamatonta, ja kaikki tapetut ja pidätetyt rikolliset, panttivangit, kaatuneet kytät sekä "todistusaineistot" kuten aseet on ilmoitettava eteenpäin. Helpoimmalla vaikeustasolla läpäisee kaikki tehtävät kunhan selviää niistä hengissä, mutta korkeammilla tasoilla pitää ansaita tietty määrä pisteitä, eikä niitä ansaita ampumalla kuoliaaksi kaikki mikä liikkuu. Elämää helpottavia työkaluja, kuten ovikameraa, lamautinta ja vaikkapa ei-tappavilla ammuksilla ladattua haulikkoa löytyy joka lähtöön.

Olen tässä muutaman kriisitilanteen kelpo pisteillä läpäissyt, ja ne sijoittuivat mm. ravintolaan, rockbändin keikkapaikalle, ruokakauppaan sekä... raiskaajasarjamurhaajan kuvottavan rähjäiseen kotiin. Eli ihan jokaipäiväisiin ja ultrarealistisen näköisiin mestoihin. Joukkueen käskyttäminen on monipuolisuudestaan huolimatta erittäin selkeää, ja kova jännitys on tehtäviä suorittaessa jatkuvasti läsnä. Ainoa varsinaisesti ärsyttävä kohtaamani ominaisuus on joidenkin siviilien tottelemattomuus. Tehtävä ei lopu, ennen kun kaikki ovat turvassa, joten olen joutunut jopa sokaisemaan siviileita fläshbäng-kranaateilla saadakseni heidät tottelemaan. Jos tässä vaiheessa ei ole jäljellä niitä tai vaikka pippurisumutetta, on kusessa. Muuten hienolta vaikuttava peli. Tässä oli aikanaan aktiivinen ja suosittu nettimoninpeli, mutta nykyään serverilista on yhtä tyhjä kuin panttivankia uhkailleen terroristin pää räjäytettyäni sen haulikolla.

Delta Force: Land Warrior - PC

Näistä kaiken maailman realismiin pyrkivistä shoottereista innostuneena palasin pitkästä aikaa vanhan kunnon Delta Force -sarjan pariin. Omistan ne kaikki, mutta ehdoton suosikkini on 2000-luvun alun Land Warrior, joka edeltäjiensä tavoin tarjoaa enimmäkseen yhden osuman kuolemia ja pitkien matkojen ammuntaa todella valtavissa avoimissa ulkoilmakentissä. Ahtaampia sisätilojakin löytyy, mutta tuo ottamani kuva edustaa suurinta osaa tehtävistä melko hyvin. Tekoälyn idiootit ovat aivokuolleita zombeja eikä grafiikka ollut edes ilmestymisaikaan kovin vaikuttavaa (rumat hahmot ja vielä rumemmat kaksiulotteiset aseet ensimmäisessä persoonassa), mutta pirun hauskaa tämän parissa on. Parinkymmenen konfliktin pituinen kampanja (sekä laaja läjä lisätehtäviä) pitää mielenkiinnon yllä vaihtelemalla maisemia ja tehtävien sisältöjä riittävästi, ja itse ammuskeleminen on hyvin toteutettua. Tehtävän neuvonantajien ja tovereiden dialogi on hyvin ääninäyteltyä, ja vihollisten kuolinhuudot ovat kuolemaan asti huutonaurattavaa idioottimaisuutta.

Counter-Strike Condition Zero: Deleted Scenes - PC

Delta Forcen tavoin tämäkin on vanha tuttu, jonka hulluun maailmaan tekee ajoittain mieli palata. Hakkasin aikavälillä 2008-2012 paljonkin CS:ää, joka oli nettiräiskintää kovimmillaan. Global Offensivea vihasin alusta asti, mutta vanhemmat versiot viihdyttivät silloin ja saattavat viihdyttää vielä nykyäänkin, jos hyvä serveri löytyy. Vuonna 2004 joku mitalin ansaitseva sankari kuitenkin päätti tehdä moninpeliin keskittyvästä touhusta tiukasti skriptatun yksinpelikampanjan, joka kaikelta muulta kuin teemaltaan tuntuu hyvin vahvasti Half-Lifelta. Idea itsessään on erinomainen, mutta "Deleted Scenes" on melkoinen clusterfuckki. Tehtäviä on suuri määrä ja pituutta löytyy, mutta laatu ei ole ihan sitä terävintä kärkeä. Tekoäly on sanoinkuvaamattomalla tasolla, vahinkomallinnus tekee mitä huvittaa (Viisi laukausta päähän ei aina riitäkään, mutta joskus riittää yksi), ja kaikenlaista liikkumista kuvaavat animaatiot ovat kautta linjan kerrassaan järkyttävällä tasolla. Useissa tehtävissä kohtaa hulvattoman hölmöjä pelaajaa kohti ryntääviä itsemurhapommittajia tai veitsenheiluttajia, eikä naurettavia määriä osumaa kestäviä pomovihollisiakaan maltettu jättää rauhaan.

Parasta tässä katastrofissa on sen sanoinkuvaamaton tahaton huumori, jota en ole Mickey Rourken tähdittämää Rogue Warrioria lukuunottamatta kokenut missään muussa räiskintäpelissä. Tekoälyn tolloilut ja pieniä pintanaarmuja jättävät naamaan osuvat haulikonlaukaukset aiheuttavat naurua, eikä mikään voita kolmen tismalleen samanlaisen sotasankarin näkemistä vierekkäin seisomassa (kuten ottamassani kuvassa näkyy). Kaiken huippuna on kuitenkin uskomaton, käsittämätön, surrealistinen ääninäyttelyn irvikuva, jota tässä kuulee koko seikkailun ajan. Amerikkalaiset hahmot vielä jollain pervolla tavalla kuulostavat normaaleilta, mutta kaikkien "ulkomaalaisten" - brittien, germaanien, japanilaisten - puhe menee lähes suoranaisen rasismin puolelle. Onneksi meneekin, sillä mieluummin nauran itseni puolikuoliaaksi kuin masennun mitäänsanomattoman vakavasti otettavan dialogin parissa.

Pelinä . Komediana .

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

19.01.20 klo 03:13 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tuohon Vegas kakkoseen liittyy yksi hauska kasku, minkä joskus kuulin.

Sehän julkaistiin myös PC:llä ja siinä oli piratisminesto-ohjelma, joka lukitsi pelin pysyvästi, jos se huomasi ettei asemassa ollut levyä. Sama peli julkaistiin sitten kuitenkin myös netistä ladattavassa muodossa, mutta ne tekijät unohti poistaa sen suojauksensa. Pahaksi onneksi se oli vielä niin kehittynyttä tekniikkaa, ettei Ubisoftin insinööritkään saaneet sitä murrettua. Ratkaisuksi sitten joku firman sisällä keksi ladata netistä hakkeroidun piraattiversion ja jakaa sitä ihmisille virallisena päivityksenä.

Eli sen lisäksi että peli on vähän mitä sattuu, sen tekijät päätyivät vielä ironisesti jakamaan sen piraattikopioitakin ja unohtivat vielä kaupanpäällisiksi poistaa niiden hakkereiden nimet sieltä tiedostoista. Hups!

Beer Master
Käyttäjä
236 viestiä

01.02.20 klo 17:14 - linkitä tähän kommenttiin: #

Eka viestini tässä keskustelussa joten päätin aloittaa pelillä jota muilta tykkiläisiltä tuskin löytyy.

Kyseessä on siis pc-peli nimeltään Hamsterball. Kuten nimikin jo kertoo, pelaaja ohjastaa pallon sisällä juoksevaa hamsteria ja tavoitteena on päästä kolmiulotteisten kenttien loppuun mahdollisimman lyhyessä ajassa väistäen esteitä ja välttäen rotkoon putoamista.

Kenttiä on 15 ja pelimuotoja viisi.

Tournament - Kentät vedetään järjestyksessä aikaa vastaan. Jos aika loppuu, se on game over.
Mirror Tournament - Sama kuin tournament mutta kentät on peilattu mikä hieman sekoittaa suuntavaistoa.
Time Trials - Yritetään vain parannella omia ennätyksiä.
Party Race - Kaksinpeli, jossa yritetään päästä maaliin kaveria nopeammin.
Rodent Rumble - Nelinpeli, jossa "gladiattoriareenalla" yritetään kerätä pisteitä tuuppaamalla muut rotkoon.

What's Good

Eniten tykkään pelin musiikista. Se ei ole kolmivuotiaille suunnattua prinsessapimputusta vaan enemmänkin suloista kuten hamsterit ylipäätään. Musiikki heijastaa kenttien teemaa ja suunnittelua täydellisesti. Suosikkini on Glass Race.

Hamsterin ohjaus nuolinäppäimillä on todella helppoa ja vastaa käskyihin viiveettä. Erittäin harvoin löydät itsesi tilanteista joissa hamsteripallo rikkoutuu pienenpienestä pudotuksesta josta normaalisti selviät hengissä tai että vauhtia on niin paljon ettei vastakkaiseen suuntaan ohjaamisella tunnu olevan mitään vaikutusta.

Kenttien teemat ja esteet ovat monipuolisia, ja pakottavat jopa pieneen taktikointiin. Edetäkö hitaasti ja varmasti tai kuten raivo härkä silläkin uhalla että menettää muutamia sekunteja putoamisista.

What's Not So Good

Aloitetaan tuosta tournamentista. Kenttien läpäisemiseen varattu aika on yksinkertaisesti liian pieni enkä olekaan koskaan läpäissyt turnausta vaikka yrityksiä on kyllä kertynyt. Muuten tämä ei olisi ongelma, mutta kuten niin monessa pelissä, niin myös hamsterballissa kentät avautuvat muissa pelitiloissa vasta kun olet ne kertaalleen läpäissyt turnauksessa.

Rodent Rumblessa asiat ovat vieläkin huonommin. Jotta tämän pelitilan kentät saa avattua, pitää turnauksessa kussakin kentässä löytää padi ja vierittää hamsteri sen päälle. Ongelma vain on se, että nämä padit ovat näkymättömiä kunnes liikut sen päälle. Eli jos pelkkä turnauksen läpäiseminen oli lähes mahdotonta ajanpuutteen takia, niin tämän lisäksi pitäisi vielä ehtiä pudottautumaan rotkoihin tuhansia kertoja sen toivossa että sattumalta osuisi padiin, sillä mitään vihjeitä niiden sijainnista ei ole tarjolla.

Ainoa ratkaisu ongelmaan on muokata erästä tiedostoa, tai ladata muokattu tiedosto netistä ja korvata alkuperäinen. Itse tein jälkimmäisen ja nyt turnauksen jokaisen kentän aikaraja on 9999999 sekuntia eli käytännössä ääretön.

Nyt olet viimein löytänyt kaikki padit ja voit vihdoinkin pelata rodent rumblen nelinpeliä kaikilla kentillä kavereitasi vastaan. ÖÖH ei niin nopeasti. Katsos kun vain yksi pelaaja voi pelata tietokoneen näppäimistöllä. Muiden on pelattava hiirellä tai joystickillä, mutta nämä ovat niin paljon hitaampia kuin näppäimet että niiden käyttö ei tule kysymykseenkään. Jäljelle jää ainoastaan vaihtoehto pelata tietokonetta vastaan mutta eihän se ihmispelaajia korvaa.

Jos tästä joskus tulee HD-versio taikka remake, niin siihen minulla on kaksi toivetta. Laittakaa tähän nettimoninpeli sekä level editor.

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

14.02.20 klo 20:41 - linkitä tähän kommenttiin: #

Hyvin hyvin, pitkästä aikaa ehdin taas pelaamaan jotain läpi asti. Tällä kertaa jostain kaappien kätköistä löytyi vanha Spyro: Year of the Dragon, jonka läpiipeluusta ei kahdesta aiemmasta osasta poiketen ole ikinä syntynyt samanlaista intohimoa tai toistuvaa perinnettä. Oikeasti pelasin tämän mukulanakin vain kerran läpi asti ja vielä päälle keräämällä kaiken irtotauhkan, mutta kokemus ei todellakaan ollut erityisen positiivinen. En vaan osannut selittää itselleni, miten näin samanlainen peli kuin ne kaksi voi oikeasti pistää vituttamaan näin paljon.

Viimeisellä peluukerralla pääsin ainakin edellisen tuntemuksistani paremmin jyvälle, sillä Year of the Dragon on käytännössä 99% pelkkää kierrätystä kahdesta ensimmäisestä osasta: tietyt tekstuurit, kenttäsuunnittelu, äänet, musiikit ym. on enintään vähän muokattu kahden edellisen vastaavista. Olen pelannut kahta ensimmäistä vuosien varrella niin paljon, että kierrätysten päälle on helppo panna sormensa ja heittää vaikka yksittäisiä kenttiä nimeltä, mistä niitä on vain kopioitu suoraan, mutta kahta ekaa tylsemmin ja pitkitetymmin. Kaikenlaista enemmän tai vähemmän pakollista keräiltävää on jo tungettu mukaan niin paljon, ettei se ole enää tässä vaiheessa edes hauskaa. Samalla vaikeustaso on laskettu niin alas, että pikkulapsikin kävelee tämän vaivatta läpi.

Muistan etäästi, että tämän julkaisun aikaan kaikilla kasuaaleillakin oli jo omat pleikkarinsa ja tämä oli käytännössä jokaisessa kotitaloudessa, mutten oikeasti tunne ketään itseni lisäksi, jolla olisi ollut tarpeeksi aikaa ja itsekuria Year of the Dragonin 100% läpäisyyn. Vanhemmiten itsellä ei ainakaan ole.

Jurpo
Tähtääjä
1131 viestiä

15.02.20 klo 11:16 - linkitä tähän kommenttiin: #

Viimeisimpänä projektina goottikauhumiljöön ja Lovecraft-tyylisen kosmoskauhun japanilaissekoite

ja se oli aikamoinen verilöyly toistamiseen. Fromsoftwarelta odottaa haastavuutta ja Bloodborne ei todellakaan petä. Raaka voima ei yksinkertaisesti riitä ja pomotappelut ovat silkkaa helvettiä. Visuaalinen ilme on kaunis ja pelattavuus on hiottua. Henkilökohtaisesti pidän enemmän Dark Souls-tyylin synkästä fantasiasta, sillä tietyt pelattavuusrajoitteet alkavat aika äkkiä jurppia.

https://www.youtube.com/p...m6DMgO705CE-EVirZvdtTlY4R

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

15.02.20 klo 14:51 - linkitä tähän kommenttiin: #

Jos Lovecraft-kama peleissä kiinnostaa niin Sherlock Holmes: The Awakened [en.wikipedia.org] on muistikuvieni mukaan kova peli. Joskus 2000-luvun alussa joku jossain keksi alkaa tuottaa seikkailupelimuodossa Sherlock Holmesin ja jonkun toisen kirjallisen hahmon välisiä crossovereita, näitä tehtiin kokonainen sarja erilaisa. The Awakened on jäänyt erityisesti mieleen siitä miten Pelit-lehdessä sitä aikoinaan hehkutettiin maasta taivaaseen. Pääsin vanhan koneeni kanssa lähinnä alkuruutuihin, koska ne grafiikkavaatimukset oli silloin ilmestyessä niin kovat.

Ikinä pelannut Eternal Darknessia [fi.wikipedia.org]? Se on käytännössä suoraa Lovecraft-lainaa ja perinteistä selviytymiskauhua eeppisellä monitasoisella tarinalla, pelkästään genressään tuo on peliteknisesti melkeinpä aikansa parasta osaamista. Himosin Eternal Darknessia joskus nuorempana ihan simona, kaverilla oli se ja hakattiin sitä vuositolkulla läpi erilaisilla kombinaatioilla. Joku President Evil kankeine kontrolleineen ja hyppysäikyttelyineen ei ole tähän verrattuna oikein mitään. Sääli ettei se jatko-osa koskaan valmistunut.

barros
Käyttäjä
1356 viestiä

15.02.20 klo 18:54 - linkitä tähän kommenttiin: #

Farcry 3
Rainbow six
Tonyhawk ug
Dark souls 3

On hyvvää pelata välillä. Vasta vaiheessa em. pelit aidosti ja oikeasti.

Keskustelut