Minkä pelin pääsit viimeksi läpi?

Foorumin päävalikkoonPelittääkö? › Minkä pelin pääsit viimeksi läpi?

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

28.08.18 klo 14:43 - linkitä tähän kommenttiin: #

Viimeisten parin kuukauden täydellisen henkilökohtaisen Star Wars -pimennon jälkeen tuntui taas kivalta kaivaa jostain näitä vanhojen hyvien aikojen laadukkaita sarjan pelejä ihan vain nostalgiasyistä uudelleen pelattavaksi. Kotorit on omasta mielestäni melkeinpä parasta mitä franchisella on tarjota alkuperäisten trilogian ohella, tarinamielessä nämä on jopa parempia.

Tällä kertaa pelatessa tuli pakosti miettineeksi miten samanlainen tämä on perusidealtaan jonkun Force Awakensin kanssa, koska periaatteessa tässäkin lähinnä kierrätetään paljon ideoita niistä alkuperäisistä kyborgimaista viittapahista myöden. Biowarella kuitenkin oli sen verran paljon omaa persoonallisuutta ja mielikuvitusta pelissä mukana ettei tämä oikeasti tunnu pelatessa ollenkaan samanlaiselta väsähtäneeltä vanhan toistolta kuin se reboot.

Jotain erityistä taikaa tässä ensimmäisessä on, mitä ei vaan osaa sanoiksi pukea. Bioware osasi aikoinaan yhdistää alkuperäistrilogian hengen sen verran hienosti Baldur's Gaten ja muiden toimivaan perusmekaniikkaan, että päätä huippaa pelatessa edelleen. Varmaan viides kerta kun pelasin tämän läpi ja vieläkin löytyy kaikenlaisia uusia juttuja: tässä pystyy esimerkiksi pahishahmolla taivuttelemaan Zaalbarin tappamaan parhaan ystävänsä Missionin. Tihutyö luonnollisesti päätetään tappamalla Zaalbar itse.

Harmittavasti tämä on vain niin pahuksen helppo ja lyhyt peli. Jediksikin pääsee vasta usean tunnin pelaamisen jälkeen.

Ensimmäisen osan menestykselle piti luonnollisesti saada jatkoa, ja sitähän saatiin Obsidianin toimesta. Kotor 2 oli aikoinaan markkinoille nopeasti pykätty keskeneräinen bugikasa ja valtava pettymys, mutta nykyään on saatavilla restoration mod, jolla tekijöiden alkuperäinen visio pääsee vihdoin oikeuksiinsa. Kokonainen versio on monen hc-miehen mielestä paras Star Wars -tarina koskaan.

Jutun jutu on tällä kertaa siinä, että pelin pääsuunnittelija vihasi Star Warsin naiivin mustavalkoista ja vapaan tahdon ylittävään kohtaloon nojaavaa mytologiaa, ja pelin käsikirjoitus koottiinkin näiden peruspointtien ympärille. Lopputulos on ehkä koko franchisen älykkäin, radikaalein ja itsekriittisin yksittäinen tuotos, joka tarrautuu koko jutun perusolettamusten ja kliseiden kimppuun sekä onnistuu siinä sivussa avaamaan koko joukon uudenlaisia näkökulmia ja rikastuttamaan samalla vanhoja.

Eli Kotor 2 on vähän samaa, mitä joku Rian Johnson yritti Last Jedissä ja epäonnistui.

Harmittavasti itse en tällä kertaa päässyt pelaamaan Kotor 2:a hahmonluontia pitemmälle. Kotor 2 oli jo aikoinaan hankala saada käyntiin xp:llä, vistalla ja seiskalla, mutta Windows 10:llä tämä on vieläkin nirsompi tekniikan suhteen ja tietyissä erityistapauksissa *kröhöm* jopa täysin kaput.

Nosfecoff
Käyttäjä
752 viestiä

19.09.18 klo 00:45 - linkitä tähän kommenttiin: #

Meikäläisen edellisestä peleihin liittyvästä viestistä on sellaiset neljä vuotta aikaa, joten tässä on nyt aikamoinen läjä läpikäytävänä. Tässä on samassa läpipelaukset sekä hankinnat. Jälkimmäisiä on luonnollisesti moninkertainen määrä, monet vain pikaisesti kokeiltuna jos sitäkään. Pisteet annan sellaisille, joiden parissa olen viettänyt riittävästi aikaa voidakseni niin tehdä. Pyrin tällä myös ottamaan itselleni kaikkien aikojen pisimmän foorumiviestin tittelin. Tarkoitukseni ei ole rikkoa sivustoa..

PS4
Wolfenstein..
..New Order

Uuden ajan Wolfenstein -sarjan ensimmäinen osa osoittautui omalla kohdallani yhdeksi onnistuneimmista FPS-kokemuksista moneen vuoteen. Pelkkään yksinpeliin keskittyvä teos heittää pelaajan naaman eteen törkeän määrän natseja, natsirobotteja, natsikoiria ja tehokkaita aseita. Miltei kaikkia aseita voi käyttää samanaikaisesti kummassakin kädessä, ja varsinkin übertehokkaat tuplahaulikot nostavat verenlennätyksen ennätyksellisiin mittoihin. Otin tehtäväkseni läpäistä homman normaalia vaikeimmalla asetuksella (en kuitenkaan maksimilla), ja helvetin vaikeaa lopputaistelua lukuunottamatta en koskaan tuntenut oloani huijatuksi. Fiksusti suunnitellut ja vaihtelevat kentät sisältävät juuri oikeassa suhteessa teurastusta sekä hiljaisempia hetkiä. Jopa tarinankerronta ja juoni ovat oikeasti seuraamisen arvoisia, toisin kuin useimmissa genretovereissa, joissa jatkuva hidastelu ja kontrollin rajoittaminen vain masentavat. Läpipeluun jälkeen vetäisin homman melkein toisen kerran putkeen kerätäkseni Trophyja - lopputuloksena oli 74%. Sitten siirryin jatko-osan pariin.

Old Blood
Seuraavana Wolfensteinina oli sitten "itsenäinen lisäosa", joka muistaakseni edeltää edeltäjänsä tapahtumia. Kampanja on kai jonkun verran lyhyempi, mutta se ei minua haittaa laisinkaan. Mikä haittaa, on se, että sitä on paikoin tuskallinen pelata, ja että pitihän ne tsompit tuoda tähänkin pelisarjaan. Tympeyteen auttaa todella hienonnäköiset kentät, varsinkin upea ja upeasti valaistu Wolfenstein -linna, mutta aika heikko kokonaisuus tämä valitettavasti on. Loppubossikin kusettaa minkä kerkeää. Silti läpikoluamisen arvoinen.

New Colossus
Sitten päästiin varsinaisen jatko-osan kimppuun, ja sehän onkin sitten aivan täyttä terästä. Ykkösestä hengissä selviytyneet mainiot hahmot jatkavat hommiaan tällä kertaa Ameriikoissa, jotka natsit ovat tässä vaihtoehtoisessa historiassa vallanneet. Jenkkimaisemat ovat raikasta vaihtelua genressä, mutta toiminta on sitä samaa laadukasta ryminää aiempaa parempana. Tekemistä ja tapettavaa on tarinan loputtuakin oikein mukava määrä. Huippuviihdyttävän mäiskeen lisäksi pelissä tekee vaikutuksen sen loppuun asti mietitty näkemys natsivallan alaisesta 60-luvun alun jenkkilästä. Itse ainakin menin homman kävelyvauhdilla läpi, koska halusin nähdä mahdollisimman paljon yksityskohtia.
Tähän on julkaistu myös muutama lisäosa, jotka olen ostanut, mutten juurikaan kokeillut. Erinomaistenkin FPS:ien lisäepisodeista minulla on kuitenkin sen verran karmeita kokemuksia, että suhtaudun niihin varauksella.

Shadow of the Tomb Raider sekä
Rise of the Tomb Raider
Hankittuani Risen marraskuussa 2017, puuhailin pikavauhdilla vuoden 2013 näkemyksen läpi, ja se oli PS3-version kehnohkoa teknistä suoriutumista lukuunottamatta aika kova. Jatko-osa tekee kuitenkin kaiken vielä paremmin ja on omalla kohdallani harvinainen viiden tähden teos. Grafiikka on alansa parasta ja kuten Wolfensteineissa, on tässäkin paljon etsittävää, keräiltävää ja tehtävää. Noin viikko tätä viestiä edeltävästi julkaistu Shadow kiinnosteli sitten sen verran, että ennakkotilasin sen. Homma on alkanut melkein edeltäjänsä veroisena.

Shadow Warrior (2013)
Tämän oston mainitsin jo kauan sitten, mutta läpäisy kesti aika pirun kauan. Räiskintäosuuksien tympeästä areenamaisesta toteutuksesta huolimatta tämä kuuluu uuden ajan FPS-suosikkeihini mm. sulavuutensa, verisyytensä, monipuolisuutensa ja vihollismääränsä vuoksi. Katanalla sivaltelu on hauskaa ja aseissa on vakavaa tuhovoimaa. Trophyista keräsin 77%, ja sen saadakseni mätin tämänkin melkein heti perään toista kertaa. Jonkun verran bugeja ja kurjempia kohtauksia on mukana, mutta ei tästä voi nauttimatta olla.

Shadow Warrior 2
Jatko-osan pelaaminen on toistaiseksi jäänyt melko vähäiseksi. Se ei tavoita edeltäjänsä kovaa tasoa, sillä yhteistyömoninpeliksi suunniteltu kampanja tuntuu typerältä idealta, aseiden ominaisuuksien muokkaaminen on viety liian pitkälle, ja ennen kaikkea se ei toimi nautittavalla kuudellakymmenellä freimillä sekunnissa, kuten ykkönen.

Street Fighter 30th Anniversary Collection
Tämän julkaisu antoi minullekin syyn aloittaa nettipelaaminen PS4:lla. Homman nimi on se, että lukuisat vanhan ajan Street Fighterien arcade-versiot lyötiin yhteen näpsäkkään läjään, ja sarjan fani kun olen, se toimii aivan mukavasti. Ikävä kyllä 90-luvun alkupään tappelupelien tekoälyt suunniteltiin enemmän kukkaroiden tyhjentämiseen kuin reiluun taisteluun. Myöhemmät osat ovat jokseenkin reilumpia, mutta nettihakkaaminen oli ehdottomasti pääsyyni tämän hankkimiseen. Se olikin hetken ajan joskus hauskaa. Yhteydet olivat suurimmaksi osaksi aivan järkyttäviä, mutta silloin kun eivät olleet, oli varsinkin vuoden 94 "Super Turbon" mättäminen melkoisen viihdyttävää. Pari kuukautta julkaisun jälkeen kaikki moninpelaajat olivat kadonneet, jättäen jäljelle pelkän mätänevän raadon.

Street Fighter 5
Striit Faitter vitosen julkaisu vuonna 2016 oli katastrofi, mutta itse ostin sen paljon myöhemmin ja paljon paranneltuna. Yksinpeli on melko perseestä, ja nettimatseja jaksoin vain noin seitsemänkymmentä ennen eläkkeelle jäämistäni. Suurin syy tähän tosin oli se, etten nettioperaattorin vaihtamisen jälkeen enää saanut ketään vastaani ilman puolen tunnin odottelua. Meinasin mennä Elisan liikkeeseen selvittämään yhteyden paskuutta, mutta se ei todellakaan ole vaivan arvoista. Mainittakoon tässä nyt vielä se karu tosiasia, että jos haluat täyden SFV-kokemuksen, Capcom haluaa kaikki rahasi viimeistä penniä myöten. Ihan kaikesta peritään lisämaksut. Ihan kaikesta.

Tekken 7
Surullinen varjo Tekkenin entisestä loistosta. Tekken seiska voi puolestani painua v1*tuun, kuolla, herätä henkiin ja kuolla uudestaan väkivaltaisesti. Tekken seiska on kuvottava likaläntti ja yksi paskimmista tappelupeleistä, mitä on ikinä tehty. Tappelupeleistä mitään tajuamattomia varten tehdyt ja genren trendejä seuraavat ala-arvoiset ominaisuudet (kuten tarinatila) ja umpipaskat uudet hahmot ovat jo riittävä isku päin näköä, mutta pahinta on se, että edes kaverin kanssa pelattuna tämä ei yksinkertaisesti viihdytä sen mulkkumaisten uusien erikoisliikkeiden ansiosta. Tottahan toki pelisarjan ja koko hiton genren suosikkihahmoni Julia oli tylysti jätetty pois rosterista, ja nyt toisesta suosikistani, Annasta, pyydetään kuuden euron lisämaksua. Fuck this piece of shit.

Flatout 4: Total Insanity
Totaalinen hulluus on se mielentila, johon tämä oksennus ajaa sille altistuvan pelaajan. Kyseessä on kusettavine tekoälyineen ja kammottavan sekavine ratoineen ajopeligenren pohjamutien likaisimpiin kuuluva edustaja, jossa ei ole yhtäkään edes etäisesti kehuttavaa ominaisuutta. Total Insanity? Total Incompetence, sanon minä.

Ratchet & Clank
Alkuperäisen mestariteoksen remakena sekä huippuhienosti menestyneen (tirsk) elokuvan mainoksena toimiva kelvollinen peli. Kyllä tämän pariin kertaan hakata jaksaa, vaikka originaalista jäädäänkin kauas. Kontrollien ja semmoisten ollessa ihan kohtalaisessa kunnossa suurimmaksi ongelmaksi koituu esikuvan räväkkyyden ja paikoin mustaksi yltyvän huumorintajun täydellinen kadottaminen.

Yakuza Kiwami, Yakuza Zero, Yakuza 6

Käsittämättömällä julkaisutahdilla tykitettävä Yakuza-sarja on löytänyt tiensä minunkin kokoelmaani jo viiden pelin verran. Kahta aiemmalla pleikkarilla olevaa Jakutsaa olen pelannut vain parin tunnin verran, mutta PS4:n Kiwamia huomattavasti enemmän. Sana "kiwami" tarkoittaa käsittääkseni "extremeä" ja se on remake vuoden 2005 ensimmäisestä Jakutsasta. Sarjan pelit ovat helvetin yksityiskohtaiseen ja aidonoloiseen japanilaiskaupunkiin sijoittuvia turpaanvedontäyteisiä rikostarinoita, ja ne sisältävät uskomattoman määrän välinäytöksiä. Kiwamin pari ensimmäistä tuntia olivat täyttä tuskaa ja ajantuhlausta, mutta sitten homma meni paljon kiinnostavammaksi ja alkoi rullata hyvin.
Zero on kasikytluvulle sijoittuva esiosa, kun taas kutonen on pelimoottoripäivityksen kokenut jatko-osa. Näissä riittää pureskeltavaa pitkäksi aikaa.

Sleeping Dogs ( )
Xbox 360:llä muutama vuosi sitten näpyttelemäni ja täällä arvostelemani originaali on mestariteos, joten otin digitaalialennuksista myös tämän muka paremman version. Onhan tämä mestariteos, mutta tällä uusintakierroksella kyllästyin hyvin nopeasti.

Catlateral Damage sekä I Am Bread

Kaksi fysiikanmallinnukseen perustuvaa hupipeliä, joista ensimmäisessä ohjataan tavaroita hyllyltä tiputtelevaa kissaa ja jälkimmäisessä leipäpalaa. Luit oikein. Voit arvata itse, kummasta tuo kuva on.

Art of Fighting Anthology, Garou: Mark of the Wolves sekä King of Fighters '97, XIII (PS3) ja XIV

Muutama SNK:n tappelupeli. Olen vuosikymmenen ajan yrittänyt olla näiden fani, mutta aina SNK vaan onnistuu tuottamaan pettymykset kankeilla kontrolleillaan ja ärsytykset mulkkumaisilla loppuvastuksillaan. Vuonna 2016 julkaistu KOF 14 on tietenkin paras ja kehittynein sarjastaan, mutta kovin nopeasti kävi sekin tympimään. Aion kuitenkin jatkaa masokistista piirteitä omaavaa fanitustani. Kuvassa Garou.

Pure Pool
Realistinen ja hienonnäköinen biljardipeli, josta nautin paljon enemmän kuin oikeasta asiasta. Tämä johtuu siitä, että tässä saan joskus osuman johonkin. Hauskaa porukassa, tekoälyä vastaan ei niinkään.

Alien Isolation
Kehuttu kauhupeli, jonka ostin varmaan vuosi sitten, mutta joka on vielä kokeilematta. Tämä johtuu siitä, että uskon tämän olevan runsaasti keskittymistä ja uppoutumista vaativa teos, jota ei kannata pelata samaan aikaan minkään muun kanssa. Meikäläisellä on aina parikymmentä peliä kesken samaan aikaan, joten en ole viitsinyt tähän hommaan lähtä. Sama pätee Metal Gear Solid neloseen, joka on odottanut koneeseen pääsyä jo hyvin pitkään.

Resident Evil 4
Kolmas omistamani versio nelos-ressusta. Ensin PC:lle, jonka huonon toimivuuden vuoksi hylkäsin heti. Sitten PS2:lle, jossa ei ole mitään vikaa, mutta eiköhän tämä PS4-versio ole kuitenkin se paras. Näpräsin kakkospleikkarin versiota viimeksi armeijassa kolme vuotta sitten järvessä elelevään vesihirviötaisteluun asti (eli en kovin pitkälle), ja se oli nautittavaa kauhu-actionia.

Jak X
Jakin ja Daxterin toimintaseikkailujen lisäksi tehtiin vuonna 2005 PS2:lle tämä ajopeli, josta silloin kymmenvuotiaana pidin hitosti ja johon en kyllästynyt kirveelläkään. Nyt vuonna 2018 olen kai laadun suhteen vaativampi, eikä kärsivällisyyteni enää riitä halpamaiseen kusetukseen. Sellaista ovat ne hetket, jolloin olet ylivoimaisella johdolla voittamassa kisan vain kokeaksesi pieleenmenon siksi, että tekoäly pommittaa sinua loputtomilla ohjuksillaan ilman mitään rajoja siksi, koska se voi. Tässä ei ole mitään, siis yhtään mitään tekemistä taidon kanssa, vaan sen, kuinka monta kertaa jaksat yrittää samaa kisaa, kunnes onnistaa. Paska peli.

Trials Fusion sekä Trials of the Blood Dragon
Näppäryyttä vaativien esteratojen ajamiseen keskittyvän Trials -sarjan uusimpiin kuuluvalle Fusionille en anna pisteitä, sillä se on pelimekaniikoiltaan hyvä, mutta niin valtava osa sen radoista on sen luokan saastetta, ettei mitään rajaa. Tarkoitan lähinnä käyttäjien tekemiä ratoja, joita oli hetken aikaa hauska selailla ja testailla. Jokseenkin hauskaa pelattavaa porukalla, mutta ratavalikoiman roskaprosentti on niin korkea, että haistatin pelille fuckit ja poistin sen melko nopeasti.
Trials of the Blood Dragon on sitten puolestaan "tarinaan" keskittyvä Trials, joka sijoittuu samaan feikkikasarimaailmaan kuin kohtalaisen OK FPS Far Cry Blood Dragon. Mopokentät ovat hauskoja, kaikki muu on melkoisen hirveää kidutusta. Mukana on run n' gun -roskaa, jetpack-roskaa sekä monenmoista muuta roskaa. Tuskallinen kokemus, mutta tulipahan koettua.

Mitsurugi Kamui Hikae

Parilla kolmella eurolla lähti tämmöinen hack n' slash -tyyppinen pikkupeli, jossa katana heiluu ja ruumisluku nousee useisiin satoihin. Taistelusysteemi tuo mieleen Devil May Cry't sekä Ninja Gaidenit, jotka eivät lukeudu suosikkeihini. Ainakin ensimmäiseen pomotaisteluun asti tämä oli ihan hauska, mutten näe itseäni palaamassa tämän pariin älyttömän usein. Luoja tietää.

PC
Tomb Raider, Tomb Raider 2, Tomb Raider 3, Tomb Raider: Last Revelation, sekä Tomb Raider: Chronicles

Modernit raiderit innostivat kokeilemaan myös, josko voisin innostua näistä old-schooleista. Ykköstä ja kakkosta olen näprännyt kumpaakin 6-7 tunnin verran. 22 vuoden ikäinen ykkönen on ymmärrettävästi teknisesti kankein, mutta pitää sisällään monia hienoja hetkiä ja haastavia muttei törkeän haastavia kenttiä. Viides kenttä, "St. Francis' Folly" on kuitenkin esimerkki aivan törkeän haastavasta kentästä, kun taas nokkelasti suunnitellun "Midaksen palatsin" läpäisemiseen minulla kesti huikeat 71 minuuttia.
Kakkonen nostaa vaikeustason pain in the ass -osastolle erityisesti ammuskelevien ihmisvastustajiensa vuoksi, ja omasta mielestäni esimerkiksi Venetsiaan sijoittuvat kentät pudottavat pallon täysin. "Opera House" on taas näitä yli tunnin kestäviä valtavan pulmallisia sokkeloita. Jo ensimmäisen kentän loppuosa sisältää kuin saatanan itsensä suunnittelemia kuolema-ansoja. Tämä ei ole leikkiä, vaan veren maku suussa suoritettavaa S&M:ää. Laran hiukset ovat kuitenkin paremmin animoituja kuin edeltäjässä, ja ihan hauskaa on kuitenkin ollut.
Kolmososan PS1 -version hommasin yli kolme ja puoli vuotta sitten. Ei innostanut. Onhan se PC:llä paljon parempi, mutta silti jo toisessa kentässä tuskalliseksi käyvä kuoleman ja kivun juhla.

Redneck Rampage

Kaljaa kittaavien, kiroilevien, röyhtäilevien ja haulikkoa heiluttelevien punaniskasikojen maailmaan sijoittuva törkyhuumorin täyteinen FPS genren kulta-ajalta, joka pyörii kaikkien aikojen suosikkipelimoottorillani eli Buildilla. Eli samalla kuin Duke 3D, Blood sekä kaikkien aikojen paras peli. Tuskallisen sokkeloisen ensimmäisen kentän läpäisemiseen minulla kesti 40 minuuttia (ja silloinkin jouduin turvautumaan läpipeluuvideoon!!), joten jos homma pysyy sellaisena, hylkään tämän nopeasti. Itse räiskiminen kuin myös grafiikat, äänet sekä se huumori ovat niin korkealla tasolla, etten todellakaan haluaisi niin tehdä. Olen halunnut pelata tätä jo monen, monen vuoden ajan, ja tutustuttuani Good Old Games -kauppaan voin vihdoin niin tehdä.
Mukana myös kaksi lisäosaa, eli kokonaisuus on kerrassaan massiivinen.

Clive Barker's Undying
Hellraiserin luojan Clive Barkerin Jericho on kammottavan huono FPS, mutta vuosia aiempi Undying on kuulemma paljon parempi. Toistaiseksi omalla kohdallani kokeilematta, mutta kiinnostaa.

Prey

Mukavan ällöttävän goreista ja teurastuksentäyteistä FPS-actionia pulmilla höystettynä ja näyttävillä grafiikoilla vuodelta 2006. Alkoi viihdyttävästi, mutta muutaman tunnin jälkeen se nyt sitten vain unohtui. Ostin kahdella eurolla myös Xbox 360 -version, mutta mitään syytä sitä ei ole ollut konsoliin tunkea.

Blade Runner

Kirpparilta löytyi kahdella vaivaisella eurolla neljä cd;tä sisällään pitävä ysikytluvun bleidrunnerin maailmaan sijoittuva seikkailupeli. Mitään tästä en ole kokenut, sillä levyjä en ole koneisiini vielä laittanut. En siis tiedä, miten "moderni" koneeni siihen reagoi, tai että toimisiko se vanhalla romullani. Tähän asti kotelo on toiminut ihan kivana koristeena leffahyllyllä.

PS3
Tomb Raider Underworld
TR-hulluudessa testasin tämmöistäkin tekelettä vuodelta 2008, ja pitkä esittelykenttä antoi varsin hyvän kuvan. Siinä pääsi sukeltelemaan valtameressä haiden ja kalojen seassa, ratkomaan pulmia sekä eliminoimaan ovea vartioivan jättimäisen ja hiton pelottavan näköisen mustekalan. Sitten oltiinkin jo räiskimässä taas niitä perhanan ihmisvihuja, joiden aseet laulavat kuin Rauli Badding.

Arcana Heart 3: LOVEMAX!!!!!

Kirjoitin nimen ihan oikein; siinä on viisi huutomerkkiä!!!!! Kyseessä on superhypersöpöilevien söpöhahmojen söpöä 2D-tappelupelaamista, joka viihdytti typerään loppuvastukseen asti, joka on sitten jotain hiton typerää tasoloikkaa, ja jossa motini meni nopeasti. Shokeeraavana paljastuksena tähän loppuun voisin vielä mainita, että tämä peli tulee Japanista.

Injustice: Gods Among Us
Tappelupelihuumassa halusin lisää tappelupeliä. Siis myös tämän, jota aiemmin en olisi voinut kuvitellakaan hankkivani siitä syystä, että kaikki taistelijat ovat DC:n sarjakuvauniversumista. Olen kuitenkin lakannut inhoamasta DC:tä pitkälti upean Wonder Woman -elokuvan ansiosta. Tämä on laadukkaiden modernien Mortal Kombatin tekijöiltä, mutta valitettavasti lyhyen testisession perusteella Injustice on tuskallisen kankeasti ohjautuvaa ja kaikenlaisella tappelupeleihin kuulumattomalla ryönällä täytettyä sekasotkua. Onhan tässä sentään Wonder Woman, mutta ilman Gal Gadotia sekään ei tunnu miltään.

Mortal Kombat Arcade Kollection ?

Jaa, mitähän tämä pitää sisällään? Kenties vanhojen Mortal Kombattien arcade-versioita? Kyllä! Ja niiden tekoäly on aivan yhtä kuvottavan rikkinäistä kuin aina! Tiesin tämän kuitenkin ennestään, joten en ollut pettynyt. En edes yritä päästä näitä läpi, vaan hakkaan pari ekaa helppoa vastusta ja otan turpaan seuraavilta. Jos erän lopussa saa tehtyä lähes mahdottoman fatality-komennon, niin hyvä juttu. Kaivan tikkuohjaimen laatikostaan, laitan visuaaliset asetukset näyttämään originaalilta pelihallikabinetilta, laitan kuvitteellisen kolikon koneeseen ja hauskaa on.
Kokemukseni ensimmäisestä MK:sta ennen tätä oli PC:llä emuloituna vanhalta koneeltani löytyvä Sega Genesis -versio, jonka grafiikka ja ääni on tietysti rujompaa, mutta jonka tekoälypäivityksen myötä voi jopa mennä läpi. Kakkonen on ominaisuuksiltaan mielestäni näistä kolmesta paras, mutta tekoäly on kaikissa kokemissani versioissa yhtä älytön. Kolmonen on niinikään yksinpelinä täyttä paskaa, ja tämän sain tietää ensimmäisen kerran jo vuosikymmen sitten ladatessani sen Xbox360:lle. Kerran kidutin itseäni niin pitkälle, että pääsin Motaroon, eli toiseksi viimeiseen vastukseen. Sitä en tee enää ikinä.

PS1 ja 2
Driver 2

Ah, draiver kaksi. Tämän olen tälläkin foorumilla nimennyt yhdeksi kaikkien aikojen suosikkipeleistäni. Syy on osittain nostalginen, mutta onhan se vaan pirun laadukas, laaja, tyylikäs ja haasteellinen peli. Ostin hyväkuntoisen kotelollisen pelivanhuksen Amazonista siksi, että halusin omistaa kunnollisen version siitä. Tämän hankkimisen myötä sain heittää hyvästit piraattikopiolleni, jonka sain ollessani vielä esikoulussa. Hei, olen syytön. Se oli yleinen käytäntö vielä silloin..

Driv3r aka Driver 3 ??
Hommasin käytetyn Driver kolmosen useita vuosia sitten, mutta en voinut edetä tarinassa toista karttaa pidemmälle, sillä levy jumitti aina yhdessä tietyssä tehtävässä. Otin joulukuussa 2017 tehtäväkseni hommata toimiva kolmos-draiver ja vetäistä tarina läpi, vaikka se sitten koituisi kohtalokseni. No, pelihän on aivan ällöttävän vaikeita ja epäreiluja, joskin lyhyitä tehtäviä läpeensä täynnä oleva hampaidenkiristystä aiheuttava kokemus, mutta sen ajotuntuma, realistiset ja tosimaailman kaupunkien mukaan mallinnetut kartat sekä vielä kerran se mahtava ajotuntuma ovat niin hyviä, etten voi olla pitämättä siitä. Harva peli on aiheuttanut näin paljon kiroilua ja inhoa, mutta... se ajotuntuma... on vain niin hyvä. Ja onhan tässä ääninäyttelijöinä kaiken maailman Michael Madsenia ja Michelle Rodriguezia ja vaikka mitä ihanuuksia.

Stuntman ++++1/2
Draiverin tekijöiden vuonna 2002 maailmaan oksentama Stuntman on tuhonnut mielenterveyttäni mahdollisesti enemmän, kuin mikään muu koskaan ikinä kokemani videopeleihin liittyvä. Ostin sen joskus 2010, 11 tai 12, ja sitä oli jokseenkin hauska pelailla porukassa nauraen ja kiroillen, mutta tosiasia on se, että Stuntman tappaa aivosoluja ja aiheuttaa sisäistä verenvuotoa. Olemme päässeet viimeiseen "elokuvaan" asti, mutta olen hyväksynyt sen tosiasian, että siihen se myös jää. Tämänhetkinen levy on kolmas omistamani. Ensimmäinen päätyi pieniksi palasiksi seinään heittämisen tuloksena, toinen koki saman kohtalon siksi, että se ei yksinkertaisesti toiminut, ja kolmas on kokoelmassani edelleen odottamassa seuraavaa kertaa, vain nähdäkseen minut lattialla kiemurtelemassa ja päätäni lattiaan hakkaamassa.

Ja koska kyseessä ovat Draiverin tekijät, on se perhanan ajotuntuma tässäkin aivan älyttömän jees.

Knockout Kings 2002
Nyrkkeilypeli. Kokeilimme tätä kaksinpelinä kahden minuutin ajan. Ensimmäinen ja ainoa reaktiomme oli "mitä helvettiä tässä tapahtuu"? Ohjaus oli LSD-koomaisen avaruusolion suunnittelemaa. Ja kannessa on tietysti taas Muhammad Ali, vaikka edellisessä Knockout Kingissäkin oli. Tosi omaperäistä.

Futurama

Mainioon sarjaan perustuva tasohyppely-action. Sarjan henki on vahvasti tavoitettu ja audiovisuaalinen jälki täyttä laatua. Toisen kentän tuskalliset hyppelyt aiheuttivat kipua, mutta kolmas oli suorastaan erinomainen. Demoa kokeilin aikoinaan lehtien mukana tulleella demorompulla, eli vuoden 2003 paikkeilla.

Tony Hawk's Underground 2
Kahteentuhanteen kertaan lainatulla levyllä läpikoluamani klassikko, jonka ostin siksi, että en yksinkertaisesti omistanut sitä. Kaikki toiminnot tässä tapahtuu ulkomuistista, jonka olen pelin 14 olemassaolovuoden aikana omaksunut.

Päivän Bonus: NES Classic Mini

Olen katsonut valtavat määrät videoita NESsin, SNESsin, Genesiksen, Saturnin ja muiden antiikkikonsoleiden peleistä, mutta onhan niitä joskus hauska kokeilla itsekin. Laite itsessään on nätin näköinen mini-replica harmaasta laatikosta aidolla originaaliohjaimella varustettuna. SNES:iä en kuitenkaan ostanut, koska pelivalikoima ei iskenyt riittävästi.

Miihkali
Moderaattori
2626 viestiä

19.09.18 klo 12:53 - linkitä tähän kommenttiin: #

Nosfecoff kirjoitti:

pitihän ne tsompit tuoda tähänkin pelisarjaan

Olen itsekin vähän kahden vaiheilla uusio-Wolffenstainien (Return to Castle Wolfenstein, The New Blood) viehtymyksestä epäkuolleisiin ja okkultismiin. Mutta siitä ei mihinkään pääse, että tsompit tuotiin pelisarjaan jo 3D:ssä.

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

19.09.18 klo 13:52 - linkitä tähän kommenttiin: #

Hauska huomata, että joku muukin tykkää pelata vanhoja Tomb Raidereita vielä herran vuonna 2018. Itsellä on ollut pienenä perinteenä hakata kaksi ekaa vähintään kerran vuodessa läpi jo 90-luvun loppupuolelta asti.

Kakkosessa erityisen hauskaa on että monet pitemmät kentät pystyy menemään muutamassa minuutissa läpi pelkästään hyppäämällä oikeassa kulmasta oikeaan kohtaan. Tuossa oopperatalossa esimerkiksi pystyy heti sinne sisäänmenon jälkeen loikkaamaan vasemmasta yläaitiosta siihen yhteen parvekkeeseen ja menemään suoraan loppariin. Sitä edeltäneessä kentässä pääsee sen yhden parvekkeen nurkan glitchin avulla suoraan loppuun menemättä ollenkaan siitä yhdestä takasta läpi. Vastaavia kohtia on vaikka kuinka paljon.

Jos et vielä ole kertaakaan mennyt kakkosta läpi niin lupaan että siitä tiibetiläisten munkkien luostarista tulee melkoinen painajainen. Pelin pahimmat ja lukumääräisesti riittoisimmat viholliset samassa ylipitkässä kentässä. Siihenkin on olemassa oma temppunsa, mutta jos ei halua netin vinkkipalstoja hyödyntää, sitä ei todennäköisesti itse huomaa. Niiden lohikäärmepatsaiden keräily helpottaa hommaa huomattavasti.

Nosfecoff
Käyttäjä
752 viestiä

20.09.18 klo 23:05 - linkitä tähän kommenttiin: #

Olen tällä hetkellä seittemännessä kentässä, ja ensimmäistä lukuunottamatta kaikki ovat tuottaneet poikkeuksellisen voimakasta ärsytystä. Arvelisin pääseväni sinne luostariin (kenttä #12) asti ensi vuoden puolella.

Söpö
Ylläpitäjä
2869 viestiä

07.10.18 klo 15:46 - linkitä tähän kommenttiin: #

Entwined [www.youtube.com] taisi olla viimeisin, minkä pääsin läpi. Räiskintöjä ei juuri tule paukuteltua, sillä välillä monotonistenkin päivien vastapainoksi ei tee mieli pelata kovin monotonisia pelejä. Siinä silmä lepää, kun oliot liitelevät ruudulla ja on pakko pyrkiä pysymään harmonisten sointujen perässä, tai muuten alkaa peli tuskastuttaa.

Viime aikoina on ollut näpeissä Harry Potter -peli Hogwarts Mystery. Siitä on hauska bongailla pikku virheitä, kuten hahmojen säheltämistä pitkin metsää kädet sen näköisinä kuin niissä pitäisi olla taikasauvat, mutta ei kuitenkaan ole. :D

Juki
Käyttäjä
1517 viestiä

15.11.18 klo 23:07 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tällä kertaa päätin taas verestää hieman lapsuus-/nuoruusmuistoja ja pelata muutamat PC:n 1980- ja 1990-luvun klassikkopelit läpi:

King's Quest II: Romancing The Throne (1985)

Pelisarjan ensimmäisen osan lopussa kuningas kuoli ja pelaajan ohjaamasta Graham-nimisestä ritarista tuli kuningas. Tässä toisessa osassa kuningas Graham haluaa itselleen puolison ja taikapeilin kautta hän näkee neidon, joka on vangittuna kaukaisella Kolymnia-saarella. Grahamin tehtävänä on siis pelastaa tuo neito, josta on tuleva hänen puolisonsa.

Pelissä hahmoa ohjataan nuolinäppäimillä ja kaikki komennot pitää kirjoittaa (tyyliin open the door). Grafiikka ei nyt enää reilun 30 vuoden jälkeen ole mikään päätähuimaavan upea, eikä pelin tarinakaan ole erikoinen, mutta muutamia ihan kivoja juttuja pelissä kuitenkin on (kuten seikkailut Ahdin valtakunnassa sekä kreivi Draculan linna). Ei nouse pelisarjan kärkeen.

King's Quest 4: The Perils of Rosella (1988)

Tässä pelisarjan neljännessä osassa ohjaillaan vaihteeksi aiemmista peleistä tutun Grahamin tytärtä Rosellaa, joka saa tehtäväkseen pelastaa kuolemansairaan isänsä matkaamalla kaukaiseen Tamirin maahan etsimään taikahedelmää. Tässä pelissä hahmoa voi ohjata sekä nuolinäppäimillä että hiirellä, mutta kaikki komennot pitää jälleen kirjoittaa. Tässä osassa grafiikka on jo kehittynyt jonkin verran sarjan edellisiin osiin verrattuna, mutta ei sekään enää 30 vuoden jälkeen päätä huimaa. Matkan varrelta löytyy mm. yksisarvinen, seitsemän kääpiötä sekä hurja jättiläinen.

Peli on sen verran vaikea, että ilman läpipelausohjetta tätä ei ihan helposti läpäistä, kuten ei sarjan muitakaan osia. Tämä oli aikoinaan niitä ensimmäisiä pelejä joita itse ostin PC:lle ja kun siihen aikaan (1990-luvun alussa) ei ollut vielä googlea, niin vasta joskus 2000-luvun alkupuolella olen tämän pelin ensimmäisen kerran läpäissyt.

Leisure Suit Larry In The Land of The Lounge Lizards (1987/1991)

Legendaarisen pehmopornopelisarjan ensimmäinen osa vuodelta 1987. Pelissä seikkailee keski-ikäinen Larry Laffer -niminen 1970-luvun tyyliseen polyesteripukuun pukeutunut luuseri jonka tehtävänä on löytää elämänsä nainen. Jo tässä ensimmäisessä osassa toistuu seikka joka seuraa Larrya koko pelisarjan läpi: epäonni naisten suhteen. Ja koska peli sisältää runsaasti aikuisviihdemateriaalia, on pelin alkuun laitettu lapsilukko eli joukko vaikeita kysymyksiä joihin pelin luoja Al Lowe ei uskonut lasten osaavan vastata. Nykyään nuo kysymykset ovat jo vanhentuneita. Aikuisviihteen vuoksi myöskään kovin monet kaupat eivät aikoinaan halunneet ottaa peliä valikoimaansa ja siitä tulikin alkuun huonoiten myynyt Sierra-yhtiön peli. Myöhemmin sarjan suosion myötä myös tätä ensimmäistä osaa on myyty ihan kivasti.

Alkuperäisessä vuoden 1987 versiossa hahmoa ohjataan nuolinäppäimillä ja komennot pitää kirjoittaa. Vuonna 1991 pelistä julkaistiin remake jossa grafiikka ja käyttöliittymä olivat kokeneet huiman päivityksen. Hahmoa ohjataan hiirellä ja komentoja ei enää kirjoiteta vaan ne on korvattu uudella toimintovalikolla. Vaikka peli sisältääkin runsaasti aikuisviihdettä, niin mitään yksityiskohtaista ei näytetä, vaan päälle ilmestyy aina laatikko, jossa lukee "censored". Peli on mahdollista läpäistä kahdella eri tavalla, nopeasti tekemällä vain pakolliset hommat, tai sitten pitkän kaavan mukaan tekemällä kaikki mahdolliset hommat joista voisi saada pisteitä. Pelissä voi myös kuolla usealla eri tavalla (mm. sukupuolitautiin, rahojen loppumiseen sekä tulemalla pahoinpidellyksi tai yliajetuksi). Ei tämä vielä ihan sarjan parasta tasoa edusta, mutta ihan kelpo aloitus silti. Itselläni oli tällä kertaa pelattavana remake-versio.


Alkuperäinen versio ja Remake-versio.

Leisure Suit Larry Goes Looking For Love (In Several Wrong Places) (1988)

Kakkososa jatkaa suoraan siitä mihin ensimmäinen osa päättyi. Eli Larry joutuu pettymään edellisessä osassa löytämäänsä unelmiensa naiseen. Nainen heivaa Larryn ja käskee tämän häipyä tontiltaan. Myöhemmin Larry voittaa tv:n seuranhakuohjelmasta laivamatkan sekä miljoona dollaria. Ennen laivalle lähtöä Larryn taskuun joutuu eräs tärkeä mikrofilmi, mikä saa sekä KGB:n, että erään hullun tiedemiehen hänen peräänsä.

Pelin alussa on jälleen kopiosuojaustarkistus. Pelaajalle näytetään naisen kuva ja hänen täytyy etsiä pelin ohjekirjasta sama kuva ja syöttää kuvassa näkyvä puhelinnumero peliin päästäkseen aloittamaan. Grafiikka on kokenut taas huomattavan parannuksen edelliseen osaan verrattuna ja myös pelin ohjattavuus on muuttunut siten että nuolinäppäinten lisäksi hahmoa voi ohjata hiirellä. Komennot pitää kuitenkin edelleen kirjoittaa.

Koska edellistä osaa kritisoitiin paljon sen sisältämän aikuisviihteen takia, peliyhtiö Sierra poistatti tästä jatko-osasta paljon seksuaalissävytteisiä kohtauksia. Vaikka pelissä ei ole varsinaista aikarajaa, niin silti pelaajan täytyy edetä mahdollisimman nopeasti tai muuten edessä on kuolema. Tämäkin on jälleen sen verran vaikea peli, että ilman läpipelausohjetta voi kestää todella kauan päästä peliä läpi. Tämä oli sarjan peleistä ensimmäinen jota tuli pelattua jo 1990-luvun alkupuolella.

Leisure Suit Larry 3: Passionate Patti In Pursuit of The Pulsating Pectorals (1989)

Tässä kolmannessa osassa tapahtumat eivät alakaan siitä mihin kakkososa päättyi vaan vasta muutamia vuosia kakkososan jälkeen. Edellisen osan lopussa Larry onnistui tappamaan hullun tiedemiehen ja löysi samalla myös (jälleen kerran) unelmiensa naisen, jonka kanssa meni naimisiin. Vuosien saatossa saari muuttui Honolulun tapaiseksi lomakohteeksi ja Larry pääsi hyväpalkkaiseen työhön Native Inciin, jota johtaa hänen appiukkonsa (edellisen pelin heimopäällikkö). Larryn vuosia kestänyt avioliitto kuitenkin loppuu yhtäkkiä, kun vaimo ilmoittaa rakastuneensa toiseen naiseen. Samalla Larry saa myös potkut työstään. Ja taas ollaan samassa pisteessä, jossa Larryn on jälleen löydettävä itselleen uusi elämänsä nainen.

Ennen kuin peliä pääsee aloittamaan pitää jälleen sarjan ensimmäisen osan tapaan ratkaista muutama kiperä kysymys. Eli mukana on jälleen kopiosuojaus. Koska edellisestä osasta puuttuivat lähes kaikki seksuaalisuuteen viittava, tähän kolmanteen osaan ne päätettiin palauttaa. Kun kaikkiin alkukysymyksiin on vastannut oikein (tai huijannut...) voi valita pelin likaisuusasteen (Filth Level) väliltä 1-5, jossa 5 tarkoittaa, että kaikki nakukohtaukset näytetään ja 1 tarkoittaa, ettei mitään näytetä. Tosin tässäkään pelissä ei varsinaisesti näy mitään yksityiskohtaista, vaan annetaan enemmän tilaa pelaajan mielikuvitukselle.

Pelissä pääsee myös tällä kertaa ohjaamaan Larryn lisäksi toista hahmoa, naista nimeltä Passionate Patti. Molempien hahmojen ohjaaminen tapahtuu samalla tavalla, eli joko nuolinäppäimillä tai hiirellä ja komennot on jälleen kirjoitettava. Tämäkin on sen verran vaikea peli, että ilman läpipelausohjetta ei tässäkään oikein mihinkään pääse. Itse muistan päässeeni tämän ensimmäisen kerran läpi Pelit-lehdessä olleen läpipelausohjeen avulla. Ei tämäkään vielä aivan sitä parasta Larrya ole, mutta erittäin viihdyttävä ja paikoin jopa hauskakin peli (varsinkin loppuseikkailu Sierran studioilla).

Leisure Suit Larry 5: Passionate Patti Does A Little Undercover Work (1991)

Kolmas osa loppui sen verran vaikeaan tilanteeseen, että pelisarjan kehittäjällä Al Lowella oli pieniä vaikeuksia keksiä siihen suoraa jatkoa, joten ensin hän päätti, että neljännestä osasta tehdään moninpeli, mutta teknisistä syistä ideasta luovuttiin, ja lopulta Al Lowe päätti skipata nelososan kokonaan ja keksiä uuden alun sarjan viidenteen osaan. Nelososasta tuli sitten yleinen vitsin aihe läpi pelisarjan ja nykyään sitä kutsutaankin nimellä Leisure Suit Larry 4: The Missing Floppies (eli kadonneet levykkeet). Tuo nelososan puuttuminen selitettiin myöhemmin Larryn muistinmenetyksellä.

Tämäkin peli aloitetaan jälleen kopiosuojauksen purkamisella. Itse pelissä Larry on päässyt kuuluisan Porn Prod Corp -nimisen yhtiön palkkalistoille. Tällä kertaa hänen tehtävänään on löytää Amerikan seksikkäin nainen. Larry siis reissaa ympäri Amerikkaa ja tapaa kolme kuvankaunista naista ja kuvaa heistä salaa videomateriaalia pomoaan varten. Pelissä on tyylikäs, lähes sarjakuvamainen grafiikka ja myös pelin käyttöliittymä on kokenut edellisiin osiin verrattuna huomattavan parannuksen. Nyt hahmoa ohjataan vain hiirellä klikkailemalla ja komentojen kirjoittaminenkin on tyystin unohdettu ja tilalle on tullut jo Larry 1:n remake-versiosta tuttu toimintovalikko.

Myös Larry-hahmo on kokenut aikamoisen muodonmuutoksen. Hänestä on tehty humoristisen isopäinen ja pitkänenäinen. Kolmososan tapaan myös tässä viidennessä osassa pääsee Larryn lisäksi ohjaamaan myös Passionate Patti -hahmoa. Huumori on jälleen iskevää ja pelin parissa viihtyy hyvin useammankin hetken. Ei edusta kuitenkaan vielä sarjan parasta antia.

Leisure Suit Larry 6: Shape Up Or Slip Out! (1993)

Kuudes (tai oikeastaan viides) osa alkaa kun Larry on rannalla ja erittäin pitkä limusiini saapuu paikalle ja sieltä tulee ulos nainen tiedustellen miesten halukkuttaa osallistua Stallions-nimiseen ohjelmaan. Muut miehet häipyvät paikalta ja Larry päätyy ohjelmaan, mutta ei tällä kertaa voita. Lohdutuspalkintona on matka toinen toistaan kauniimpia naisia täynnä olevaan La Costa Lotta -nimiseen kylpylään. Larryn tavoitteena on jälleen päästä juttusille kylpylän naisten kanssa ja auttaa heitä erinäisissä pulmissa ja lopulta kohdata jälleen se unelmiensa nainen.

Peli julkaistiin alunperin levykeversiona vuonna 1993 ja vuotta myöhemmin ilmestyi CD-versio, jossa peliin oli lisätty uudistetut grafiikat ja myös puhutut äänet. Päähenkilö Larryn äänenä oli Jan Rabson ja pelin "kertojana" Neil Ross. Molemmat uusivat roolinsa myöhemmin myös sarjan seitsemännessä osassa. Pelin huumori on edellisten osien tapaan paikoin aika hauskaa. Edellisten osien tapaan tässä pelissä ei nähdä yhtään varsinaista seksikohtausta, vaan meno on enemmänkin sellaista pikkutuhmaa sekoilua. Larryn suorittamat tehtävät ovat aika mielikuvituksellisia ja välillä jopa hiukan kummallisiakin. Vaikka tämäkin osa on erittäin hauska ja viihdyttävä, niin ei tämä kuitenkaan vielä ihan sitä parasta menoa tarjoile.

Leisure Suit Larry 7: Love For Sail! (1996)

Larry-sarjan seitsemäs (tai oikeastaan kuudes...) osa kantaa nimeä Love For Sail! Peli jatkaa suoraan siitä mihin kolme vuotta aiemmin valmistunut Larry 6 jäi. Larry päätyi jälleen unelmiensa naisen kanssa sänkyyn. Tällä kerta nainen päättää jättää Larryn (jälleen kerran!) ja vie myös tältä kaikki rahat jättäen miehen kahlittuna sänkyyn. Pahaksi onnekseen Larry onnistuu sytyttämään koko paikan palamaan ja pienten kommellusten jälkeen hän päätyy hyppäämään alas 40-kerroksisen talon huipulta. Tämän koettelemuksen jälkeen hän lähtee risteilylle jälleen bongailemaan toinen toistaan kauniimpia naisia. Tavoitteena jälleen se unelmien naisen löytäminen

Laivalla järjestetään miehille kilpailu, jossa on palkintona yhteistä aikaa laivan hehkeän kapteenin kanssa. Huumori kukkii jo alkumetreiltä lähtien ja paljon lisää hauskaa menoa on luvassa kunhan Larry pääsee laivaan (jonka nimi muuten on P.M.S Bouncy). Pelin grafiikka on todella upean sarjakuvamainen ja myös hahmot on piirretty todella upeasti, varsinkin päähahmo Larry pitkän nenänsä kanssa. Ääninäyttely on myös huippuluokkaa ja jo pelkkä Larry-hahmon puhe saa nauramaan monessa kohdassa. Hauskinta antia on kun Larry esittelee itsensä. Larryn äänenä kuullaan sarjan edellisestä pelistä tuttua Jan Rabsonia ja pelin "kertojana" toimii niin ikään jo edellisessä osassa mukana ollut Neil Ross.

Pelin käyttöliittymä on laitettu vielä edellistäkin osaa yksinkertaisemmaksi. Nyt mukana on vain mielenkiintoinen osoitin joka "aktivoituu" aina kun pelaaja siirtää sen kohtaan jolle voi tehdä jotain. Lisäksi pelissä voi antaa hahmolle käskyjä, mutta vain yhden sanan verbejä.

Tämä seitsemäs osa on ehkä koko pelisarjan härskein ja paljastavin, vaikka varsinaisesti mitään erityisen paljastavaa ei nähdäkään. Paljon tuhmaa ja pikkutuhmaa on mukana (enemmän kuin sarjan muissa osissa yhteensä), joten tosikkojen ei kannata tutustua tähän! Tämä oli myös ensimmäinen Sierra-yhtiön peli, jossa sankari ei kuole lainkaan. Omalla listallani tämä nousee ylivoimaisesti koko sarjan parhaaksi ja ehdottomasti myös hauskimmaksi osaksi. Tämän pelin parissa tuli ensimmäistä kertaa oikein ääneen naurettua muutamia vitsejä ja muita kommelluksia, joita pelissä nähdään. Pelin hauskimpia hahmoja Larryn lisäksi on kiroileva kansimies (tai oikeastaan nainen) Peggy. Pelin sisällä on myös hauska minipeli "Where's Dildo?", jossa pitää etsiä punavalkoraidalliseen pukuun pukeutuneita pikkudildoja ympäri laivaa. Kyseinen tyyppi on parodia brittiläisestä lastenkirjojen "Where's Wally?" -hahmosta.

Uutta jatko-osaakin vielä suunniteltiin (nimellä Leisure Suit Larry 8: Lust in Space), mutta jostain syystä sen tekeminen keskeytettiin eikä peliä ole vielä tähän päivään mennessä julkaistu.

Maniac Mansion: Day of The Tentacle (1993)

Vuonna 1987 ilmestynyt Maniac Mansion kertoi kolmesta kaveruksesta, jotka lähtivät viktoriaaniseen kartanoon pelastamaan maailmanvalloitusta suunnittelevan hullun tiedemiehen kaappaamaa tyttöä.Tämä jatko-osa sijoittuu viiden vuoden päähän edellisen pelin tapahtumista. Peli alkaa kun edellisestä pelistä tuttu Purppura Lonkero juo saastunutta vettä ja mutaation koettuaan alkaa suunnitella maailmanvalloitusta. Edellisestä pelistä tuttu Bernard Bernoulli sekä tämän ystävät lihava heavy metal -muusikko Hoagie ja sekavan oloinen lääketieteen opiskelija Laverne kutsutaan estämään nämä aikeet. Tohtori Fred Edison lähettää kolmikon ajassa taaksepäin, aikaan ennen kuin lonkero joi saastevettä, mutta kesken kaiken aikakone menee rikki heittäen Bernardin takaisin nykyisyyteen, Hoagien 200 vuoden päähän menneisyyteen ja Lavernen puolestaan 200 vuoden päähän tulevaisuuteen.

Pelissä nähdään monia tuttuja historian hahmoja, kuten presidentti George Washington, Edisonin tiedemiessuvun jäseniä (etunimet tosin keksittyjä) sekä keksijä Benjamin Franklin ja Betsy Ross, joka on sommittelemassa Yhdysvaltain lippua.

Alkuperäinen peli näki päivänvalon vuonna 1993 sekä levykeversiona että puhuttuna CD-versiona. Vuonna 2016 pelistä julkaistiin Remastered-versio, jossa grafiikka ja äänet on paranneltu. Klassikkoversion ystäville pelissä on kuitenkin bonuksena mahdollisuus valita pelin alkuperäinen grafiikka ja äänet.

Omalla listallani tämä on yksi parhaista ja hauskimmista koskaan tehdyistä seikkailupeleistä. Sen verran hankala peli tämä kuitenkin on että pieni vilkaisu läpipelausohjeisiin ei ole ollenkaan pahitteeksi. Peli ansaitsee täydet pisteet, niin juonen, huumorin kuin ääninäyttelynkin osalta. Koska tämä on George Lucasin pelifirman LucasArtsin tuotos, niin peliin on sijoitettu muutamia viitteitä mm. Star Warsiin (mm. puhelinnumero 1-800-STAR-WARS, sekä tohtori Fredin huoneen seinällä oleva Darth Vaderin kuvalla varustettu kalenteri). Tuo puhelinnumero oli myös oikeasti LucasArtsin virallinen palvelunumero.

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

15.11.18 klo 23:13 - linkitä tähän kommenttiin: #

Pakko sanoa että sulla on kyllä Juki harvinaisen hyvä maku pelien suhteen.

barros
Käyttäjä
1356 viestiä

16.11.18 klo 13:00 - linkitä tähän kommenttiin: #

Doom 4

Grafiikat mainioita ja bossien välisissä taisteluissa lentää väkisin joskus ulos pelikentältä. PS4 ohjaimilla vaikeustaso nousee sopivaksi ja sokkelot täytyi välillä nopean aikataulun vuoksi tarkastaa googlesta.

4,5/5

Overwatch

Vain vähäsen pelikokemusta, mutta hieno peli kyseessä. Lähitaistelussa pc pelaajia vastaan ei mitään jakoa. Ps network omistettava, jotta peliä voi jatkaa parin ilmaispäivän jälkeen.
5/5

Mortal Combat XL

Legendaarisen pelin päivitys uuteen aikaan uusine hahmoineen. Blokkaus ja lopetusliikkeet kaksinpelissä op.

3/5

Mtg: Arena

Mitä ei olisi jo sanottu maailman suosituimman keräilykorttipelin uusimmasta nettiversiosta.

5/5

Arz
Tykittäjä
183 viestiä

16.11.18 klo 18:20 - linkitä tähän kommenttiin: #

Star Wars

Huh huh, enpä olisi uskonut että voin päästä tämänkin pelin läpi. Kyseessä siis Star Warsin NES-versio vuodelta 1991. Pelikasetti minulta löytyy, mutta ei konetta, joten pelaan aikaisemmin hommaamallani Mini NES:llä. Loppupään tasohyppelyt Kuolemantähdellä ja sen jälkeen tulevat avaruustaistelut olivat haastavimmat kohdat, niitä piti vähän aikaan harjoitella save statejen avulla. Sen jälkeen menin pelin kuitenkin alusta loppuun ilman tallennuksia. Joihinkin kohtiin piti katsoa taktiikka netistä, esim. X-Wingillä kun ampuu oikeaan yläkulmaan saa Tie Fightereita tuhottua ilman osuaa. Aika monessahan NES-pelissä pitää vain löytää oikeat taktiikat ja opetella kentät ulkoa, niin putkeen läpäisy onnistuu. Hyvä peli kuitenkin kyseessä, hyvät musiikit ja hienot avaruustaistelut.

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

05.12.18 klo 12:37 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tylsään vapaapäivään tuli hakattua pari vahaa megadrive-klassikkoa vaihteeksi läpi.

Sonic the Hedgehog, se aito ja alkuperäinen. Varmaan kaksikymmentä vuotta aikaa viimeisestä läpipeluukerrasta ja sen kyllä huomasi. Ensialkuun ei meinannut päästä läpi edes niistä ensimmäisten kenttien rasittavista äkkikuolemista, mutta kun tähän tottui niin läpijuoksu ei enää ollut temppu eikä mikään. Hienosti suunniteltu ja aikaa kohtalaisen hyvin kestänyt peli, muttei voita millään sliipatumpaa kakkosta ja etenkään kolmosta.

Castlevania: Bloodlines

Linnavaanija on kyllä vanhojen pelisarjojen kuningas, kaikki sarjan pelit on aina pelkkää laatua. Bloodlinessa on vaan harmittavasti poikettu sarjan perinteistä ja lähdetty sähläilemään Draculan linnan sijaan ympäri Eurooppaa, vanha talttahammaskin sitten tapetaan lopulta jossain aivan muualla kuin omassa linnoituksessaan. Peli itsessään on jotakuinkin yhtä kurko kuin keskimäärin muutekin, mutta ehkä vähän turhan helppo ja neloseen verrattuna kontrollit vähän tönkköjä. Tätä ei ilmeisesti pysty kunnolla pelaamaan missään myöhemmissä kloonikonsoleissa, koska tämän kekseliäät ja näyttävät visuaaliset tehosteet hyödyntää sen alkuperäisen bugeja.

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

02.01.19 klo 23:16 - linkitä tähän kommenttiin: #

Innostuinpas joululomalla jatkamaan hyvin alkanutta Sonic-putkea.

Kakkosessa typeriä ja epäreiluja äkkikuolemia rajattiin kovalla kädellä pois sekä vähennettiin turhaa toistoa ja vastaavasti lisättiin puhdasta vauhdin hurmaa sekä kaikkiin kenttiin erilaisia salareittejä ja muuta löydettävää. Ensimmäinen peli on oikeasti tosi kömpelö ja kulahtanut tähän verrattuna.

Sonic & Knuckles oli aikoinaan niin iso peli että se julkaistiin kahdessa osassa ja ne kasetit sai kätevästi liitettyä yhdeksi jättimäiseksi Sonic-elämykseksi. Tämä on joka suhteessa ylivoimaisesti kolmesta se paras. Kaikkea mahdollista on kakkosesta parannettu entisestään, äkkikuolemat on käytännössä poistettu kokonaan, grafiikat, musiikit ja pelattavuus koko sarjan parhaat ja jokaisessä valtavassa kentässä on omat erityiset koukkunsa ja tusinakaupalla vaihtehtoisia reittejä ja salaisuuksia löydettäväksi. Kaikkien aikojen kurkoimpia 2D-pelejä omasta mielestä.

Sonic-CD on monen mielestä se kaikkein paras ja taisi olla joskus eka mitä kaverilla koitin, mutta omasta mielestä tämä kalpenee helposti edellisen rinnalla aivan kaikessa. Oikeastaan tämä peli olikin suunniteltu Sonic 2:n aikaan ja tästä puuttuu siksi käytännössä kaikki myöhemmät innovaatiot. Pelasin tämän läpi alle puolessa tunnissa kuolematta kertaakaan.

Jos Sonic & Knuckles on sarjan paras ja viihdyttävin peli niin tämä on sitten se turhauttavin. Tässä pelataan kahdella hahmolla, joita yhdistää rasittava kuminauhamekaniikka. Vihollisia ei käytännössä ole ollenkaan vaan suurin haaste on hankalien ja rikkinäisten kontrollien jallittamisessa. Audiovisuaalisessa mielessä tämä on melkeinpä sarjan parhaimmistoa, mutta pelattavuus on pahimmillaan täyttä murhaa.

Nosfecoff
Käyttäjä
752 viestiä

04.01.19 klo 17:07 - linkitä tähän kommenttiin: #

Brutus kirjoitti:

Sonic-CD


Onhan siinä yksi kaikkien aikojen söpöimmistä "pääsiäsmunistakin" (katso video).
https://www.youtube.com/watch?v=idheGtky7os

Ja sitten omia pelailujani sitten syyskuun viestin. Eli hävyttömän ylipitkä tekstioksennus olisi taas luvassa.

Tomb Raider -

Tämän PC-version läpäisin hyvin pikaisesti edellisen kirjoitteluni jälkeen. Ykkös-raideri ei ehkä ole se ysikytluvun upeimmin ikääntynyt seikkailu, mutta modernia grafiikkaa kaipaamattomalle pelaajalle on luvassa melko vahvasti otteessaa pitävä reissu teemoiltaan vaihtelevissa kentissä. Alkupuolen susien ja karhujen asuttamien lepakkoluolien lisäksi on tarjolla mm. Egyptiä sekä tunnelman ihan suoraan sanoen puhtaaksi kauhuksi muuttava Atlantis, jossa tapetaan nyljetyiltä ruumiilta näyttäviä hirviöitä sekä valtava torso-zombi (älä kysy) soundtrackin koostuessa lähinnä sydämen tykytyksestä. Teoksen hulluin hetki on pelaajan liikkeitä matkivan klooni-Laran surmaaminen ohjaamalla sen laava-ansaan. Pomotaisteluista jää torson ohella mieleen erityisesti uskomattoman idioottimainen rullalautailija, joka heittelee taistelun aikana noloimpia herjoja, joita on koskaan kuultu.
Aluksi kömpelöiltä tuntuva ohjaus osoittautuu lyhyen totuttelun myötä oikein mukavaksi, ja maininnan ansaitsee muihin sen ajan genretovereihin verrattuna realistisen näköiset animaatiot varsinkin Laran liikehdinnässä. Sopivan, muttei liian mutkikkaat kentät ovat täynnä ansoja ja palkitsevia salaisuuksia. Vaikeustaso on erinomaisen sopiva ja tasaisessa käyrässä nouseva - ensimmäinen läpipeluu on rankka, mutta nautittava. Meikäläisellä se kesti noin 15 tuntia, ja tallensin 161 kertaa. So fakin what, se on sallittua! Konsoliversiossa tallentelua on rajoitettu.

Tomb Raider 2 -
Ja tähän meni sitten (tauon kera) nelisen kuukautta. PC-versio tämäkin. Miksi vain kaksi ja puoli tähteä? Koska loistavan pelin jatko-osa on yksinkertaisesti kusipäinen tekele. Jokaisen kentän jokainen huone on suunniteltu aiheuttamaan kirosanoja ansoilla ja vihollisilla, joihin ei ole mitään mahdollisuutta varautua ensimmäisellä kerralla. Kaikki pitää tehdä juuri niin kuin Core Design haluaa, eikä niin kuin oma logiikkasi sanoo. Jopa konsoliversiossa saa tallentaa niin usein kuin haluaa - ja ihan syystä.
Suurin osa kentistä ovat läpeensä täynnä ihmisvihollisia, joiden tappaminen ottamatta liikaa vahinkoa vaatii naurettavaa kikkailua, sekä eläimiä, jotka pahimmillaan ilmestyvät muutaman metrin päähän pelaajasta ilman varoitusta. Äänetkään eivät aina auta esimerkiksi tiikerien juostessa Laraan kiinni päästämättä pihaustakaan. Loppupuolen lumisissa luolastoissa kohdatut kammottavasti karjuvat valkoiset möröt lienevät vastustajista reiluimpia, koska heihin pystyy varautumaan.
Pelin mieltymys räiskimiseen näkyy ampujaviholliseten lisäksi kasvaneessa asevalikoimassa, ja onhan rynkyllä ja kranaatinheittimellä hauska leikkiä. Jälkimmäisellä ammuttaessa viholliset menettävät raajansa sanoinkuvaamattoman humoristisesti (ja olemassa on myös täysin turha huijauskoodi, jolla pelaaja voi räjäyttää Laran itsensä samalla tavalla). Kenttien teemojen moniopuolisuus on jatko-osassakin yksi suurista vahvuuksista, ja kenttien koot ja monimutkaisuudet on viety aika pitkälle. Esimerkiksi pelin ehdottomasti viihdyttävimmän kentän Barkhang Monasteryn läpäisyyn meni 68 minuuttia, enkä silti löytänyt salaisuuksista yhtäkään. Huonoimmat hetket puolestaan koetaan hienon näköisessä, mutta muuten umpipaskassa ja käsittämättömän sekavista kentistä koostuvassa laivoihin ja merelle sijoittuvassa osuudessa, jossa seurasin mieluummin läpipeluuvideoita tuntikausien turhan pyörimisen sijaan. Pääsipähän sentään sukeltelemaan haiden ja ankeriaiden seassa, mikäpä sen hauskempaa olisi.

Lopussa nähtävän tietoruudun mukaan läpäisyyn meni 12:42 tuntia, ja 48:sta salaisuudesta löysin 35. Jatkuvan kuolemisen ja latailun vuoksi todellinen peliaika oli kuitenkin 23:30, eli lyhyeksi ei tätä peliä voi missään nimessä syyttää. Tallennuksia tein tällä reissulla jumalaisen määrän: 275!

Vertailun (ja huvin?) vuoksi hankin kummastakin myös Playstation-version, kun sattuivat PSN:ssä olemaan euron hintaisia. PC-versiot ovat kaikin tavoin miellyttävämpiä kokemuksia sekä ruudunpäivityksen että ohjauksen kannalta, eikä omalla "modernilla" koneella ole ollut näiden kanssa mitään toimivuusongelmia.

Shadow of the Tomb Raider -
Viiden tähden arvoisen edeltäjänsä Risen kanssa samankaltaista menoa on tarjolla tällä kertaa viidakkomaisemissa. Hiton kova kokonaisuus tämäkin. Moitteina melko vähäinen räiskintä, tarinan jokseenkin epätyydyttävä loppu sekä pari typerää ja epäloogista pulmaa. Loppupuolen kymmenilllä aseistetuilla vihollisilla varustetut actionkohtaukset ovat toiseksi korkeimmalla vaikeustasolla melkoisia killereitä, mutta final bossin onnistuin jostain syystä tappamaan ensiyrityksellä. Keräiltävää ja löydettävää on jälleen hitonmoiset määrät ja hupia irtoaa yli nelisenkymmenen tunnin verran.

Tomb Raider Definitive Edition -
Vuoden 2013 rebootin ainoa isompi ongelma PS3-versiossa oli hirveä nykiminen graafisesti vaativissa olosuhteissa. Tässä PS4-versiossa se on historiaa. Alehinnalla kun irtosi, hakkasinpa tämän pikavauhdilla uudestaan läpi kaikki keräiltävät keräten kokonaisuuden ollessa vielä tuoreessa muistissa. Oikein hyvä.

Shenmue (PS4-versio) -

Ainoastaan Seegan omalle Dreamcast -koneelle ysärin lopussa julkaistu Shenmue lienee yhtiön legendaarisin peli innovatiivisuutensa ansiosta. Realismi on aivan omaa luokkaansa: pelaaja joutuu seuraamaan kelloa edistääkseen tarinaa esimerkiksi tapaamalla tietyn hahmon tietyssä paikassa ja tiettyyn aikaan. Iltaisin tai viimeistään öisin mennään kotiin nukkumaan. Tarina kulkee pelaajan tahdissa ja ehdoilla - ruudulla ei ole valtavia nuolia ja kompasseja näyttämässä suuntaa, vaan ihmisiltä kysytään neuvoja ja hyödynnetään rakennusten seiniltä löytyviä karttoja sekä automaattisesti täydentyvää muistikirjaa. Juonenkuljetuksen ohella voi toki mennä mäiskimään kolikkopelejä tai keräilemään yllätysmunista löytyviä leluja (joista suuri osa on Segan muista peleistä tuttuvia hahmoja, kuten Sonic ja NiGHTS). Tällainen oman kokemisen ja löytämisen ilo on jotain, mitä nykyään ei enää kertakaikkisesti nähdä missään pelissä. Toki muutamassa kohdassa joutuu ihmettelemään, mutta yleensä ratkaisu löytyy.
Alkuperäisissä eurooppa- ja jenkkijulkaisuissa ei ollut saatavana parempaa japaninkielistä dialogia, mikä olisi ainakin häirinnyt itseäni suunnattomasti. Äänitettyä keskustelua on valtava määrä, ja hahmot ovat persoonallisia ja mieleenpainuvia. Ainoa kertakaikkisen huono asia pelissä on tappeleminen. Seegan oman Virtua Fighterin kamppailusysteemiä vahvasti imitoivat kontrollit toimivat isommissa joukkokahakoissa kammottavan huonosti, eikä se yhtä vastustajaakaan vastaan mitään hauskaa ole. Lopussa ongelmaksi muodostui myös se, ettei pitkien välinäytösten ja tappelujen välillä ollut mahdollisuutta tallentaa, minkä vuoksi jouduin katselemaan samat puolituntiset scenet kolmeen kertaan.

Kankeista käsirysyistä huolimatta Shenmue on kuitenkin kaikessa ihastuttavassa maanläheisessä inhimillisyydessään melko upea teos. Platinum-trophy irtoaa läpipeluun aikana helpohkosti, joskin jouduin uusimaan tarinasta noin puolet sen saadakseni. Tämä julkaistiin jatko-osan kanssa samassa paketissa. Kakkosessa olen kuitenkin vasta alussa.

Yakuza 6 -

Jos Shenmue on legendaarisin, niin paljon samankaltaisia elementtejä sisältävän Yakuza-sarjan kutonen on Seegan paras peli ikinä. Lyhyesti sanottuna: Upea draamaa, rikollisuutta ja komediaa sisältävä tarina, täydelliset ääninäyttelijät, nerokkaasti käsikirjoitetut hahmot, viihdyttävät taistelut, elävältä tuntuva maailma, todella paljon tekemistä, nauruun tappava huumori... yli 30 tunnin mittaisen läpipeluun aikana näin paljon, mutten silti läheskään kaikkea. Tästä olisi valtavasti sanottavaa, mutta ongelmana on se, etten tiedä, mistä aloittaa. Mainittakoon nyt kuitenkin vielä se, että Takeshi Kitano esittää tässä yhtä tärkeimmistä hahmoista.

NiGHTS Into Dreams... (PS3-versio)
Vielä yksi Seegan peli. Tämä tuli aikoinaan sympaattiselle Saturn-konsolille. En todellakaan osaa selittää teoksen konseptia, mutta siinä lennellään hassun näköisellä ukolla ja kerätään palloja. Musiikki ja visuaalinen tyyli ovat suorastaan taidetta. Ongelmana on sitten pelin rakenne, joka pakottaa muutaman lentelykentän jälkeen päihittämään pomotaistelun. Minkäänlaista vinkin kaltaista ei näitä varten anneta, joten jos tiukan aikarajan puitteissa et onnistu bossia tappamaan, niin haista V sitten ja pelaa lentelykentät uudestaan. Uskomattoman halpamaista pelisuunnittelua.

The Park sekä Dear Esther -

Nämä lukeutuvat viime vuosina yleistyneeseen "kävelysimulaattorien" genreen. Eli näissä ei ole tarjolla haastavaa toimintaa tai pulmanratkontaa, vaan tarinan seuraamista hitaasti eteenpäin kävellen. The Park on hylättyyn huvipuistoon sijoittuva kauhujuttu ja jälkimmäinen (kuvassa) on todella komean näköiselle saarelle sijoittuva elämään kyllästyneen vanhan ukon viimeinen reissu. Nautin kummastakin. Kestoiltaan nämä ovat noin puolestatoista muutamaan tuntiin.

Soulcalibur VI -

Jo yli vuosikymmenen verran melko monta tuntia elämästäni vieneen tappelupelisarjan uusi tuleminen oli odotettu paluu kammottavan viitosen jälkeen. Niin odotettu, että hankin hintavan mutta hinnan arvoisen keräilyversion. Vaikka toki tässäkin on joitakin kaikkia nykyisiä tappelupelejä vaivaavia idiootteja varten suunniteltuja ominaisuuksia (superliikkeet ym. vastaava roska, pelin visuaalisen ilmeen pilaava hahmoeditori), on kyseessä paras Kaliburi sitten vuoden 2002. Mainittakoon vielä, että PS4-versio vie naurettavan vähäisesti tilaa konsolista - vain noin kymmenen gigaa. Vertailuna genretoverit Street Fighter V, Tekken seiska sekä Mortal Kombat X, joista kaikki ovat yli nelinkertaisesti sen verran.

Soulcalibur II (PS3-versio)
Toki uutuuden myötä innostuin myös mättämään tämän vanhuksen HD-julkaisun oikein kunnolla läpi. Ajoittain melko vaikeaksi yltyvä Weapon Master -pelimoodi tarjoaa tekemistä ja keräiltävää ihan mukavat määrät, ja paria sopimatonta mulkkuhahmoa lukuunottamatta tämä on yksi parhaista tappelupeleistä koskaan. Tekoäly antaa armotta pataan siihen asti, kunnes sen kikat onnistuu kääntämään omaksi hyödykseen, ja vaikka olen omistanut tämän alkuperäispainoksen noin vuosikymmenen ajan, vasta nyt voin sanoa osaavani pelata tätä.

Soulblade -

Yllä mainitun sarjan ensimmäinen osa oli meikäläiselle tuttu juttu venäläiseltä roskalevyltä, johon oli painettu tämän lisäksi Tekken kolmonen. Vihdoinkin ostin kuitenkin myös kunnollisen painoksen tästä klassikosta, jota ei sen klassisuudesta huolimatta ole kuitenkaan niin erityisen hauska pelata. Kamppailu on kankeaa ja robottimainen tekoäly kusettaa minkä ehtii. Onhan tämä kuitenkin mukava omistaa.
Nykypäivänä muuten vaikuttaa oudolta, että PAL-alueen version kanteen on näkyvimmäksi hahmoksi laitettu koko sarjan pervoin ja ällöttävin hahmo Voldo...

Dead or Alive 2 (PS2)
Vähän lisää vanhempaa tappeluviihdettä. Ikävä kyllä levyni on amazoonin "hyvästä" kuntoluokituksesta huolimatta sen verran naarmuilla, että kone huutaa tuskasta yrittäessään lukea sitä. Näyttää siltä, että edellinen omistaja on hinkannut sitä pöytään saatuan turpiin tekoälyltä. Onneksi maksoi karkkipussin verran, ja sainpahan hienon värillisen manuaalin!

Wolfenstein 2: The New Colossus -
Mainitsin tämän jo edellisessä. Heti sen jälkeen kuitenkin hakkasin homman uudestaan läpi pari pykälää korkeammalla vaikeusasteella, ja totesin sen olevan mahdollisesti jopa paras FPS sitten vuoden 1997 alkuperäisen Shadow Warriorin. Ihan käsittämättömän hyvä geimi.

Ultimate DooM, DooM II, Final DooM
Näistä olen mölissyt myös aiemminkin, mutta kun viime kerralla mätin näistä PS3:sen sekä vanhan romu-PC:n kokoelmaversiota, niin nyt vihdoin hommasin nämä myös modernille koneelle ja asensin GZDoom -modin täydellisesti kontrolloitavan ja visuaalisesti paremman kokemuksen toivossa. Ja holy shieeet, vanha täysien pisteiden arvoinen mestariteos koukuttaa pahemmin kuin koskaan. Ultimate Doomin neljä episodia menevät Ultra violence-tasolla läpi vailla ongelmia, ja aiemmin matalammalla tasolla nysväämässäni kakkosessa olen tätä kirjoittaessani 20:ssä kentässä. Jopa karmivan vaikean Final Doomin ensimmäinen puolisko TNT Evilution meni läpi. Final Doomia olen aiemmin haukkunut (jossen Tykissä, niin ainakin muualla), mikä johtui siitä, että ilman tarkkaa ja nopeaa ohjausta sitä ei vain pysty pelata kuolematta jokaisessa huoneessa. Hyvää kamaa sekin on.

Gunman Chronicles
Half-Lifen moottorilla kulkeva räiskintä vanhanaikaisessa pahvilaatikossa, jollaisiin PC-pelit yleensä pakattiin. Mielenkiintoinen löytö ja ihan hyvältäkin vaikuttaa. En tosin saanut toimimaan uudemmalla koneellani, vaan piti putsata pölyt vanhan romun päältä ja paukauttaa käyntiin.

Moto Racer -
Monien vuosien takaa demona itselleni tuttu nopeasti liikkuva prätkäpeli on ihan hauska, muttei tarjoa juuri sisältöä. Yksinpelin "mestaruustilan" ajaa hetkessä läpi kaikki kisat voittaen. Katuradoilla ohjattavuus on miellyttävää, kuraradoilla se jättää toivomisen varaa. Pääseepä tässä itse Kiinan muurillakin rellestämään.
Kakkonen ja kolmonen lähtivät samassa paketissa mukaan, eivätkä ne ainakaan tätä parempia taida olla.

Joulualennusostoksia ja muita halpis*****ja
NBA Live 2018 - tästä ei ole juuri sanottavaa.
Sniper: Ghost Warrior 3 - joitakin vuosia sitten pelaamani ykkönen oli huono. Tämä ei innosta PS4-version kammottavan toimivuuden vuoksi.
Outlaws - Lucasartsin länkkäri-FPS, joka oli aikanaan vanhalla koneellani levyllisenä, mutta jota en koskaan läpäissyt. Oikeastaan aikamoista kuraa.

Blood II - jatko-osa erinomaiselle kauhuteemaiselle räiskinnälle. Valitettavasti jää jumiin päävalikosta poistuttaessa. Pitänee siis kokeilla vanhalla koneella.
Nox - jonkinlainen roolipeli. Sama juttu kuin ylemmässä, eli ei toimi.
Tomb Raider: Angel of Darkness - edeltäjiään haukutumpi raideri, jolla on kahden ylemmän tavoin jotain ongelmia koneellani. Vaatii ihmeellistä asetusten runkkaamista toimiakseen, jos toimii laisinkaan.
Conflict: Desert Storm (PC) - Tämän PS2 -version demon parissa tuli räpellettyä joskus seitsemänvuotiaana. Tämä sentään toimii.
Little Big Adventure sekä jatko-osa Twinsen's Odyssey - kakkososa on taas yksi monen, MONEN vuoden takaa demona tuttu juttu, joka vaikutti mielenkiintoiselta, mutta josta en silloin tajunnut mitään. Ykkönen puolestaan on helposti yksi umpipaskimmista peleistä, joita olen koskaan kokeillut. Olen kuluttanut siihen kaksi ja puoli tuntia - sen ajan olisi paremmin voinut käyttää ruoskien itseään selkään (tai uusintakatselemalla Ready Player One, mikä tuntuu samalta).

SIN - taas yksi FPS, ja taas yksi joskus aikanaan demona kokeilemani. Ihan jees.
Iron Storm - vielä yksi ennestään tuttu FPS. Löytyi tai löytyy minulta myös levyllisenä, mutta vanhojen levypelien toimivuus nykykoneilla on vähän niin ja näin. Ei mikään mestariteos.

Juki
Käyttäjä
1517 viestiä

10.01.19 klo 00:19 - linkitä tähän kommenttiin: #

Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986):


Pelin alkuruutu

Tällä kertaa tuli läpäistyä ehkäpä yksi Suomen pelihistorian legendaarisimmista peleistä. Nimittäin Commodore 64:lle vuonna 1986 tehty Uuno Turhapuro muuttaa maalle, joka perustuu siis samanannimiseen vuonna 1986 elokuvateattereihin tulleeseen leffaan. Pelin kehitti 18-vuotias lukiolaispoika Pasi Hytönen ja musiikista vastasi Jori Olkkonen. Hytösellä oli vain kaksi kuukautta aikaa pelin tekemiseen, sillä se haluttiin myyntiin jo vuoden 1986 joulumarkkinoille. Kiire tuli, mutta ihan hienolta peli kuitenkin aikaansa nähden näyttää. Pelin julkaisi sittemmin konkurssiin mennyt suomalainen pelifirma Amersoft. Oikeudet peliin myönsi Speden, Vesku Loirin, Simo Salmisen ja Ere Kokkosen perustama Nasse-Setä Oy. Peli muistetaan nykyään lähinnä "sadistisesta vaikeustasostaan". Pelin alussa on valittavana kolme vaikeustasoa: Vaikea, kaamea ja helppo. Lisäksi on mahdollisuus myös kaksinpeliin. Vaikka vaikeustasoksi valitsee helpon, on peli silti aivan sairaan vaikea!

Itse pelasin peliä PC:lle tehdyn Commodore 64:n emulaattorin kautta, jossa peliin pystyy valitsemaan loppumattomat elämät normaalin neljän sijasta. Tästä huolimatta peli on todella vaikea!! Myös Spedelle ja Simolle lähetettiin kuulemma omat pelinsä, mutta kommenttia heiltä ei tainnut koskaan tulla. Tarina ei kerro kokeiliko kumpikaan herroista peliä koskaan. Uuno Turhapuro muuttaa maalle oli ensimmäinen suomalaiseen elokuvaan perustunut lisenssipeli.

Pelissä on siis neljä elokuvasta tuttua kohtausta: Ensin Uuno saapuu tyhjään kotiinsa ja löytää jääkaapista viestin vaimoltaan. Sen jälkeen hypätään suoraan kyntökohtaukseen, jossa Uuno juoksentelee kyntöauran kanssa pellolla ja väistelee kiviä, ruohotupsuja sekä vesilammikoita ja puikkelehtii kapeita teitä pitkin. Jos aura tökkää pieneenkin esteeseen, lentää Uuno pää edellä auran yli ja pelaaja joutuu aloittamaan kentän alusta (tai lähes alusta). Jo tämä ensimmäinen kenttä on niin vaikea, että itsellänikin meni useita satoja yrityskertoja ennen kuin pääsin kentän läpi.


Ensimmäisessä kentässä kohelletaan kyntöauralla...

Toisessa kentässä mennään taas elokuvasta tuttuun kohtaukseen, eli vesihiihtoon ilman suksia ja tässäkin täytyy taas väistellä erilaisia esteitä, kuten sukeltajia ja kalastajien veneitä sekä vesihiihtohyppyreitä. Tämä kenttä on ehkä aavistuksen ensimmäistä helpompi, mutta silti useamman sata yrityskertaa tämäkin vaatii.


...Toisessa kentässä vesihiihdetään ilman suksia...

Kolmannessa ja viimeisessä kentässä seikkaillaan metsässä ja tarkoituksena on löytää isäukko pontikkatehtaaltaan. Tässäkin kentässä pitää taas väistellä kaikenlaisia esteitä kuten kuusia ja kiviä. Myös appiukkokin hiippailee metsässä, joten häntäkin on varottava. Lisäksi mukaan on tungettu myös joku ihmeellinen zombieta muistuttava hahmo. Mikäli johonkin esteeseen tai hahmoon törmää, lentää Uuno jälleen pää edellä maahan ja pelaaja joutuu aloittamaan kentän alusta. Tämäkin on edellisten kenttien tapaan todella vaikea ja vaatii useampia satoja pelaamiskertoja.


...Ja kolmannessa kentässä etsitään isäukkoa ja pontikkatehdasta

Vaikka peli on idealtaan aika yksinkertainen ja tehtykin varsin nopeasti on se aikaansa nähden todella hienosti ohjelmoitu ja pelin grafiikat ovat lähes sarjakuvamaisen hienot ottaen huomioon taas valmistusajankohdan. Myös alkutunnari on hieno. Pelikentissä kuultava musiikki on myös ihan hienoa kuultavaa vaikka tuo joka kentässä jumputtava sama biitti alkaa pidemmän päälle ärsyttämään ja myös jatkuva törmäily saattaa aiheuttaa turhautumista. Uuno liikkuu sen verran nopeaan tahtiin, että pelaajalla pitää olla nopeat refleksit tai muuten tulee törmäys ja sitten joutuu taas aloittamaan alusta. Kentät etenevät oikealta vasemmalle ja kahdessa ensimmäisessä kentässä Uunoa voi liikuttaa vain sivuille, mutta viimeisessä kentässä Uunoa saa liikuteltua myös eteenpäin ja taaksepäin. Kun pelin on kerran päässyt läpi, ei tätä vaikeutensa vuoksi jaksa ainakaan ihan heti ruveta veivaamaan uudestaan. Pelille suunniteltiin myös jatko-osaa mutta Amersoftin konkurssin myötä suunnitelmat haudattiin.

Peli on saanut lisämainetta myös lähes 30 vuotta julkaisunsa jälkeen, kun netin huutokauppasivustolla (huuto.net) on 2010-luvulla myyty parikin pelin kasettiversiota useamman sadan euron hintaan. Itse julkaisun aikoihin peliä valmistettiin 2000 kappaletta ja kaikki myytiin.

Pelin aihe:
Peli:

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

14.01.19 klo 16:49 - linkitä tähän kommenttiin: #

Nosfecoff kirjoitti:


Onhan siinä yksi kaikkien aikojen söpöimmistä "pääsiäsmunistakin" (katso video).
https://www.youtube.com/watch?v=idheGtky7os

Kiitän ja kuittaan. Shenmue muuten suunniteltiin alunperin Sega Saturnille ja sen päähenkilön isän mallina ja alkuperäisenä ääninäytteljänä nähdään ja kuullaan Saturnin mainoskasvo. [www.youtube.com]

Muuten tuli taas pelailtua taas vanhaa kaartia.

"Gwise wwom wooorrr gweiiiww"

Altered Beast ei kyllä ole kestänyt aikaa ollenkaan, kontrollit on tönköt, grafiikka vähän mitä sattuu ja "ääninäyttely" kuulostaa näin vanhassa pelissä melkoiselta sössötykseltä. Yllättävän hauskaa tätä on kuitenkin edelleen pelata vaikka tämän pääseekin läpi alle kymmenessä minuutissa. Koirien ja violettien yksisarvisten potkiminen ja hakkaaminen on aina yhtä tyydyttävää.

Golden Axe ei kyllä ole juuri sen paremmin ikääntynyt kuin Altered Beastkään, mutta on tämäkin ihan hauskaa pelattavaa nykyäänkin muutenkin kuin vähän tahattomassa mielessä. Vanhan liiton barbaarimeininki on aina pelkkää plussaa, mutta samalla tämä on harmittavan lyhyt ja helppo jos vaan osaa tällaisia pelata.

Ennen Metal Gear Solidia Hideo Kojima tunnettiin lännessä tästä pelistä. Snatcher palvoo avoimesti Blade Runneria, Akiraa ja ensimmäistä Terminaattoria. Tässä pelaaja ohjastaa androideja jahtaavaa "junkkeria" eli käytännössä blade runneria lähitulevaisuuden Kobessa, jossa snatchereina tunnetut terminaattorit ovat soluttautuneet ihmisten joukkoon. Tyyli on semi-avoin seikkailupeli, jossa kaikki toiminnot hoidetaan valikkopohjaisesti. Ysärin alun CD-pohjaiseksi peliksi tämä on viiden tähden kamaa, käsikirjoitus on aivan poskettoman kova, ääninäyttely suorastaan ammattimaista jälkeä ja käännös priimaa. Nykymakuun käyttöliittymä on vähän tönkkö ja muutamia puzzleja saa tosissaan hankata, mutta fuck it.

Tämä kannattaa sitten pelata loppuun asti, sillä ne perus kojimalaiset tunnin välivideot ja salaliittokikkailut huipentuu toden teolla vasta loppua kohden.

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

05.02.19 klo 20:57 - linkitä tähän kommenttiin: #

Päivitänpä taas huvikseni viimeisen muutaman viikon pelailujani tähän hauskaan ketjuun.

Tämä oli ekoja koskaan julkaistuja pelejä Megadrivelle, ja sen myös huomaa varsin primitiivisestä toteutuksesta. Grafiikka ja musiikit on hyvin karkeaa tekoa ja vaikeustasokin on hilattu kattoon, mutta pelin pääsee läpi alle 20 minuutissa jos tietää mitä tekee. Ghouls'n Ghosts on älyn hauska peli kun sitä oppii pelaamaan, samalla ehkä pelisarjan helpoin osa.

Edellisen jälkeen himotti koettaa myös pahamaineista Ghosts'n Goblinsin NES-versiota ja onhan tämäkin taatusti vaikeimpia koskaan pelaamiani pelejä. Onneksi tämä on myös pahuksen reilu, sillä elämiä on käytännössä loputtomasti ja kerätyt aseet säilyy kuoleman jälkeen. Ainut vähänkään järkevä strategia on hankkia se puukko jo alussa ja säilyttää se viimeiseen sadistisen kieroon kenttään asti, missä se täytyy vaihtaa kilpeen. Oikeastaan GnG:n peittoamiseen tarvitaan lähinnä pirusti aikaa ja hermoja, muttei tämä mikään mahdoton ole. Harjoitukseksi kannattaa pelata läpi vaikka tuo yllä mainittu jatko-osa.

Yllätys yllätys, tämä nimittäin on ihan oikeasti hyvä peli. Kenttiä on kuitenkin vain viisi ja ne pelaa läpi hetkessä ilman mitään vaikeuksia. Tämä onkin Segan itsensä tuottama peli ja sen myös huomaa laadusta. Saisi olla vaan pitempi ja haastavampi.

Segan alkuperäisen maskotin viimeinen ja paras peli med ninjaäksön. Ilman muutamaa epäreilua kohtaa ja rajoitettuja elämiä/jatkoja tämä voisi olla lajinsa klassikko.

JuicyFruity
Käyttäjä
67 viestiä

02.03.19 klo 22:09 - linkitä tähän kommenttiin: #

Pystyykö ampumapelin pelaaman läpi (fps) ? Äsken napsahti Battlefield Hardline Platinum Trophy. Rank 83/150. Jos voi niin sitten pelasin tämän läpi

Juki
Käyttäjä
1517 viestiä

08.03.19 klo 09:53 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tämmöinen klassikkopeli vuodelta 1990 tuli pitkästä aikaa läpäistyä. Peli perustuu siis 1980-luvun tv-sarjaan Ankronikka. Pelin alussa Kulta-Into Pii tulee Roope Ankan rahasäiliöön ja haastaa Roopen kisaan siitä kumpi heistä on maailman rikkain ankka. Tarkoituksena on siis kiertää ympäri maailmaa ja kerätä aarteita eri paikoista mahdollisimman paljon 30 päivän aikana. Monet kohteet ja aarteet ovat suoraan tv-sarjasta. Mukana ovat Piin ja Roopen lisäksi Tupu, Hupu, Lupu, Tepa, Karhukopla, Milla Magia, Pelle Peloton sekä lentäjä-ässä Heimo Huima. Aku Ankka ei ole mukana, kuten ei ollut itse sarjassakaan.

Peli alkaa Roopen rahasäiliöstä, jossa voi ostaa osakkeita tai käydä rahakylvyssä keräämässä kolikoita. Kaikista löydetyistä kolikoista saa rahaa. Varsinainen seikkailu alkaa siitä, kun kartalta valitaan paikka jonne halutaan mennä ja sitten pitää Heimo Huimana viedä seurue kohteeseen. Muutamat lentokohdat läpäisee ihan helposti, mutta joissakin on esteitä, kuten Karhukoplan konna erilaisten ansojensa kanssa. Itse seikkailutehtäviä on kolme erilaista: viidakko, vuoristo ja luola. Seikkailujen lisäksi joissakin paikoissa on tehtävänä valokuvata harvinaisia eläimiä, joista saa rahaa. Kun 30 päivää on kulunut peli päättyy ja kerätyt aarteet punnitaan. Isomman saaliin kerännyt julistetaan maailman rikkaimmaksi ankaksi.

Viidakko- ja vuoristotehtävät edustavat perinteistä tasohyppelyä, mutta luolastossa pitää selvittää labyrintti ja varoa joutumasta muumion kynsiin tai putoamasta kuiluun. Viidakossa vaarana ovat mm. kookospähkinöitä heittelevät apinat sekä pantterit ja linnut. Vuoristossa vaanivat sen sijaan tavaroita pelaajan päälle pudotteleva Karhukopla sekä Milla Magia, joka taikoo pelaajan putoamaan vuorelta alas. Peli on suhteellisen helppo eikä vaadi mitään hirveitä ponnisteluja, ja pelin läpäiseekin yleensä melko nopeasti. Pelissä hahmoja ohjataan nuolinäppäimillä. Pelin grafiikka ei enää päätä huimaa, sillä onhan peli lähes 30 vuotta vanha. Myös musiikki on sitä 1990-luvun alun legendaarista PC-piipperimusiikkia.

Viidakkoseikkailu:

Vuorikiipeilyä:

Luolastossa:

Valokuvausta:

Peli:
Grafiikat ja musiikki:

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

19.03.19 klo 23:20 - linkitä tähän kommenttiin: #

Lienee taas aika päivitellä alkukevään pelailuja.

MUSHA on yksi MegaDriven legendaarisimmista shmupeista ja syynkin huomaa helposti. Pelattavuus rokkaa ihan kybällä, värimaailma on kerrankin suunniteltu niin että nopeatempoisen toiminnan keskellä pystyy erottamaan vihollisen kudit selvästi taustasta ja uusi yrityksiä annetaan pelaajalle loputtomasti, joten haaste on kerrankin reilu. Tulen todennäköisesti pelaamaan tämän läpi vielä monta kertaa.

Pakollinen kerran vuodessa läpäistävä vanha klassikko. Kamera ja kontrollit oli hirveitä jo ilmestyessään, mutta timburtonmainen tunnelma ja huumori pelastaa ainakin itselläni paljon.

Toinen pakollinen tylsään päivään. Aito ja alkuperäinen sen olla pitää, ei mitään remasteroituja.

Erittäin aliarvostetun genren aliarvostettu edustaja. Tässä sekoitetaan 2D-sidescrolleria 3D-grafiikoihin ja lopputulos on vinkeä ristisiitos, jonka kaltaisia ei ihan hirveästi taida nykyäänkään olla. Tämän sain porukoilta joululahjaksi silloin kun se oli uusi, läpäisin sen nyt vasta toisen kerran. Joskus mukulana olin aika hardcore näiden kanssa.

Tylsään ehtooseen hakkasin Golden Axen uudelleen läpi. Oikeasti olen oppinut jopa tykkäämään tästä, eikä tämä enää tunnu tippaakaan kulahtaneelta. Loppupomo on edelleen uskomattoman epäreilu.

Juki
Käyttäjä
1517 viestiä

23.03.19 klo 00:22 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tällä kertaa päätin taas vähän verestää lapsuusmuistoja ja pelasin muutamat vanhan kunnon 8-bittisen Nintendon pelit läpi.

Tämä peli perustuu löyhästi vuoden 1992 Barcelonan kesäolympialaisiin. Tosin Euroopassa peli julkaistiin vasta 1993. Pelissä on siis tarkoituksena käydä olympialaiset läpi ja suoriutua mahdollisimman hyvin kaikista lajeista. Mukana on juoksua (100m, 200m, 400m, 110m aidat ja 4x100m viesti), korkeushyppyä, pituushyppyä, uinteja, painonnostoa, telinevoimistelun hevonen, keihäänheitto ja kuulantyöntö sekä maraton. Peli on muuten ihan loistava, mutta ärsyttävä asia tätä pelatessa on se, että maratonia lukuun ottamatta jokaisessa lajissa täytyy rämpyttää ohjaimen nappeja niin, että ohjain melkein hajoaa. Muistan, kun meillä aikoinaan jouduttiin vähän väliä korjailemaan ohjaimia, kun A- ja B-nappi painuivat rämpytyksen seurauksena niin pohjaan etteivät ne toimineet kunnolla. Pelissä voi valita joko yksin- tai kaksinpelin ja koko olympiaohjelman lisäksi kaikkia lajeja voi maratonia lukuun ottamatta harjoitella ennen varsinaista kisakoitosta.

Peli:
Pelattavuus

Myös legendaarinen Super Mario Bros. -pelisarjan ensimmäinen osa tuli läpäistyä pitkästä aikaa. Viime kerrasta oli ehtinyt vierähtää lähes 25 vuotta. Pelissä on siis tarkoituksena seikkailla kahdeksan erilaisen maailman läpi ja pelastaa Kuningas Koopan kidnappaama prinsessa Peach. Matkan varrella on monenlaisia vihollisia ja ansoja joita pitää väistellä. Vaikka pelin grafiikka ei enää mitään päätä huimaavaa olekaan, niin onhan tämä silti sen luokan klassikko, ettei tähän kyllästy koskaan! Tämä klassikko on vuodelta 1985.

Peli:
Grafiikka:

Myös tämä Nintendon ensimmäinen varsinainen klassikkopeli vuodelta 1981 tuli pelattua läpi. Tässä pelissä esiteltiin ensimmäisen kerran hahmot Donkey Kong ja Super Mario, jotka sittemmin ovat saaneet lukuisia pelejä sekä yhdessä että erikseen. Pelissä on siis tarkoituksena ohjata Mario-hahmo erilaisten kenttien läpi kiiveten kentän yläosassa olevalle tasanteelle pelastamaan gorillan kidnappaama tyttö. Matkalla pitää väistellä erilaisia esteitä, kuten gorillan heittelemiä tynnyreitä ja tulenliekkejä. Pelissä on neljä tasoa, joiden jälkeen peli alkaa alusta, mutta vaikeutuu hieman. Alunperin kolikkopelinä julkaistu Donkey Kong on yksi Nintendon tunnetuimmista peleistä ja hahmoista. Tämänkään pelin grafiikka ei enää mitään päätä huimaavan upeaa ole.

Peli:
Grafiikka:

Tässä pelissä on tarkoitus ohjata aseistautunutta armeijan komentajaa, joko yksin tai kaverin kanssa kahdestaan. Pelaajien tehtävänä on tuhota Red Falcon -niminen organisaatio, joka aikoo valloittaa maailman. Pelin edetessä pelaaja saa käyttöönsä erilaisia aseita. Pelissä on kahdeksan kenttää ja pelaajalla on pelin alussa käytössään 3 elämää. Eräällä nettisivustolla käyttäjät äänestivät tämän kaikkien aikojen vaikeimmaksi peliksi. Ilmeisesti he eivät olleet koskaan pelanneet legendaarista Uuno Turhapuro muuttaa maalle -peliä, sillä sitä vaikeampaa peliä ei olekaan! Contraa pidetään myös yhtenä parhaista moninpeleistä. Pelissä oli aikaansa nähden hieno grafiikka ja se yhdisteli hienosti sekä sivultapäin kuvattua tasohyppelyä ja ensimmäisen persoonan ammuskelua (FPS). Tämä oli Mario-sarjan pelien ohella yksi suosikkipeleistäni lapsena ja tätä tulikin pelattua lähes kyllästymiseen asti. Pelin idea on napattu 1980-luvun toimintaleffoista ja hahmojen esikuvina ovat olleet myös 1980-luvun legendaariset toimintasankarit Arnold Schwarzenegger ja Sylvester Stallone. Hahmojen nimet ovat Bill (siniset housut) ja Lance (punaiset housut). Grafiikka ei tässäkään enää mitään huippuluokkaa ole, mutta kuitenkin huomattavasti edellisiä pelejä parempaa. Alunperin kolikkopelinä julkaistusta pelistä julkaistiin Nintendolle versio vuonna 1988.

Peli:
Grafiikka:

Keskustelut