Viimeksi luettuja kirjoja

Foorumin päävalikkoonPainettua sanaa › Viimeksi luettuja kirjoja

Leffa Timppa
Käyttäjä
89 viestiä

28.03.18 klo 19:11 - linkitä tähän kommenttiin: #

Olin tänä vuonna aiemmin katsonut tuota Benedict Cumberbatchin ja Martin Freemanin tähdittämää Uutta Sherlockia, josta tulikin yksi suosikkisarjoistani ikinä. Cumberbatch muodosti itselleni ennen sarjan katsomista vajaana olleen mielikuvan koko hahmosta. Monella tapaa toivon, että viidennettä kautta ei tule, koska loppu oli nyt kunniallinen ja muistettava. Juonellisesti jaksot ovat upeasti käsikirjoitettuja, joitain neljännen kauden jaksoja lukuunottamatta. Kokonaisuudessaan nerokas sarja, jota suosittelen ihan jokaiselle, tykkäät sitten komediasta, jännityksestä tai toiminnasta.

Sarjan myötä innostuin lukemaan Arthur Conan Doylen alkuperäisistä romaaneista ehkä sen kaikkein kuuluisimman eli Baskervillen koiran. Onneksi kirja ei ollut kovinkaan pitkä, kun kyseessä oli hieman vajaa kolme sataa sivuinen teos. Hirvittävän pitkää kirjaa en jaksaisi lukea, koska ajan takia olisin todennäköisesti unohtanut jo alun, kun olisin lopussa. En edes muista, koska olisin lukenut kirjaa niin innoissani siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tarina oli monella tapaa erilainen kuin Sherlockissa näkemässäni jaksossa ja kirjassa Henry on jonkinlainen tärkeän suvun aatelinen. Ja pakkohan tapahtumien pitää olla erilaiset, kun tapahtumien ajalla on pitkä aikaero. Nyt käsitys tapahtuneesta on laajempi, mutta ei niin karmiva. Tarinassa siis Holmes ja Watson alkavat selvittämään Baskervillen sukua riivaavan paholaismaisen hurtan synkkää mysteeriä.

Tuntui myös siltä, että kirjassa ei korostettu niin paljon herra Holmesin älykkyyttä kuin sarjassa. Kyllä kirjassakin tehtiin heti selväksi, että nyt kyseessä on älykäs salapoliisi, mutta siitä ei tehty ollenkaan yliampuvaa. The Hound of the Baskervilles oli siis yllättävän koukuttava kertomus, jossa myös Watson sai yllättävän paljon aikaa ja tuntui, että hän on päähenkilö. Toki hänhän tarinaa kertoi ikään kuin olisi kirjoittanut kaiken muistiin. Doylen tapa kuvailla tapahtumia ja paikkoja on hieno ja auttaa kuvittelemaan jokaisen tapahtuman tarkasti mielessä. Ehdottomasti yksi suosikkikirjoistani.

Key
Käyttäjä
1240 viestiä

31.05.18 klo 17:29 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tyttö joka etsi varjoaan (Lagercrantz, David)

Näppärä on myös tämä toinen David Lagercrantzin Millennium -romaani, vaikka miekkonen ei yhäkään yllä kynäilyillään Stieg Larssonin tasolle. Edellisen Se mikä ei tapa -romaanin tapaan myös tämä kääntyy loppua kohden mielenkiintoisempaan suuntaan. Kyllä tämän hyvillä mielin lukaisi.

Leffa Timppa
Käyttäjä
89 viestiä

06.06.18 klo 17:05 - linkitä tähän kommenttiin: #

A Scandal in Bohemia
Kuningas ja laulajatar on ensimmäinen Doylen kirjoittama Sherlock Holmes-novelli ja ehdottomasti yksi parhaimpia niistä. Tarina on myös siitä todellisen tuntuinen, sillä vaikka rikokset usein selvitetään, paha ei aina saa ansaittuaan palkkaansa. Novelli on erittäin tärkeä osa herra Holmesin seikkailuja ja omaa Moriartyn jälkeen tunnetuimmaksi nousseen pahiksen, Irene Adlerin.

The Adventure of the Speckled Band
Kirjava nauha on rikostarinana erittäin mielenkiintoinen ja omasta mielestäni kaikkein paras Holmes-novelli. Sherlockin ja Watsonin hahmot ovat jo kehittyneet täydellisiksi ja tarina on niin mielenkiintoinen, hämärä ja yllättävä. Tarinassa nainen tulee pyytämään herra Homesilta apua nukuttuaan siskonsa vanhassa huoneessa ja kuultuaa vihellyksen. Sama vihellys kuului aikoinaan, kun hänen siskonsa kuoli. Enempää en tarinasta kerro, sillä suosittelen jokaisen lukevan sen itse.

The Adventure of the Final Problem
Viimeinen tapaus ei omaa yhtä nerokasti rikostarinaa tai varsinaista mysteeriä, jota lähdetään selvittämään, mutta nerokas tapaus jätetään lopussa auki. Doylen oli alunperin tarkoitus kirjoittaa tästä se viimeinen tarina, mutta palasi myöhemmin kirjoittamaan tuota Baskervillen koiraa. Herrahan sai oikein uhkauskirjeitä kotiinsa, kun ei kirjoittanut noita rakastettuja tarinoita. Tarinan mystinen ja hyvä puoli on Sherlock Holmesin mielenkiintoisesti esitetty kuolema Watsonin näkökulmasta. Sidney Pagetin kuvitus Holmesin ja rikollisnero Moriarty kamppailusta on minulle miehen ikonisimpia kuvituksia kaikessa yksinkertaisuudessaan ja upeudessaan.

The Adventure of the Empty House
Autio talo jatkaa neljän vuoden jälkeen siitä, mihin Viimeinen tapaus jäi. Se selittää edeltäjänsä tapahtumia ja selventää Sherlockin ''kuoleman'' jälkeistä aikaa. Nyt annetaan ymmärtää entistä vahvemmin, että Moriarty oli rikollisten lyömätön kuningas, sillä jopa neljä vuotta oman kuolemansa jälkeen, hän vaikuttaa vahvasti rikosten maailmassa. Päätavoitteena ei periaatteessa ole ratkaista rikosta, mutta ovelan juonen avulla varmistaa, että eräs Moriartyn kätyri ei aiheuta niitä enempää.

Juki
Käyttäjä
1517 viestiä

27.06.18 klo 21:23 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tämmöinen kirja on tullut viimeksi luettua:

Läpi helvetin kertoo vuonna 2015 täysin raitistuneen ex-huippujääkiekkoilija Marko Jantusen rajun tarinan. Vaikka ei yleisesti urheilukirjoista pitäisikään, niin tämä kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Jantunen kertaa kirjassa lapsuudestaan alkaen kronologisessa järjestyksessä sen miten alkoholi ja lopulta huumeet tulivat mukaan hänen elämäänsä ja miten pääsi niistä eroon. Kyseessä ei siis ole mikään perinteinen urheilijaelämäkerta, sillä tässä ei niinkään pureuduta tilastotietoon kuten näissä tämän lajin kirjoissa yleensä on tapana, vaan tilastot on jätetty taka-alalle. Sen sijaan kirjassa kerrotaan hyvin yksityiskohtaisesti jääkiekkokaukaloiden ulkopuolisesta alkoholin ja huumeiden täyttämästä railakkaasta menosta ja juhlimisesta.

Teoksen on kirjoittanut Ilta-Sanomien toimittaja Marko Lempinen ja Marko Jantunen kertoo kirjassa kaiken, mitään salailematta, myös muutamat rajut velanperinnästä seuranneet pahoinpitelytkin kerrotaan. Osa vuosien varrella sattuneista tapauksista on melko koomisia, mutta pääasiassa meno on traagista ja välillä jopa ahdistavaakin ja ihan kaikkea kirjassa kerrottua en itsekään välttämättä olisi omasta lapsuuden sankaristani halunnut tietää. Lempinen on haastatellut kirjaa varten useita Jantusen lähipiiriläisiä sekä urheilumaailmasta tuttuja henkilöitä. Kirja on todella mielenkiintoisesti kirjoitettu, ja ainakin meikäläisen se vei mennessää niin, että koko kirja oli luettu parissa-kolmessa päivässä.

Itselleni kirjaa lukiessa oli suuri yllätys, että Jantunen pelasi lähes koko uransa kaikki matsit joko pahasti krapulaisena tai sitten enemmän tai vähemmän humalassa kuin ihan täysin vesiselvänä ja onnistui silti lähes aina olemaan ottelun paras pistemies. Hän myös onnistui hyvin pitkään salaamaan yksityiselämänsä ongelmat niin perheeltään kuin pelikavereiltaan ja valmentajiltaankin. Kirjan lopusta löytyy sitten niitä kuuluisia tilastotietoja Jantusen koko uran ajalta.

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

26.10.18 klo 21:09 - linkitä tähän kommenttiin: #

Nykymaailmassa löytyy hyvin vähän aikaa kirjoille ja jotain irtopätkiä lukuun ottamatta kokonaisen opuksen lukemisesta taitaa olla jo kuukausikaupalla aikaa. Klassikko nimeltä Tarina vailla loppua oli pitkään mielessä, tätä luettiin joskus meillä koulussa muttei koskaan päästy loppuun ja jäi harmittamaan. Jos länsimainen fantasiakirjallisuus noin yleensä on 90% pelkkää Tolkien-fanifiktiota, niin tämä kuuluu niihin harvoihin ja valittuihin omaperäisempiin ja kiinnostavampiin opuksiin pelkästään rikkaalla allegorisuudellaan, joka Tolkienin ja muiden vastaavien tuotoksista luonnollisesti puuttuu yleensä kokonaan.

Spoilaamatta mitään, ensimmäisen puolikkaan tarina kertoo kasvavan tyhjyyden kalvamasta fantasiamaailmasta ja pojasta, joka lähetetään etsimään jotakuta joka voisi antaa Ikuisen Lapsuuden Valtiattarelle uuden nimen. Se kaikkien tuntema filmatisointi perustuu pelkkään alkuun, mutta tarina jatkuu todellisuudessa vielä senkin jälkeen vaikka kuinka. Ilman sitä toisen puolikkaan tylsää aloitusta tämä voisikin olla yksi omista suosikkifantasioista, mutta erittäin hieno opus on silti kyseessä.

Ehkä itselle se mieleenjäävin kohtaus kirjassa oli

Spoileri: näytä

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

14.10.19 klo 16:29 - linkitä tähän kommenttiin: #

Pitkästä aikaa päätin taas potkaista vanhan rakkaan lukuharrastukseni käyntiin, jota en olekaan aktiivisesti enää ruokkinut sitten 2013-2014 kun kouluni aloitin. Sinuhen olen kantanut kirjastosta kotiin ties kuinka monta kertaa, mutta vähintään yhtä usein on tullut palautettua koskemattomana, sillä näin massiivisen kirjan aloittamiseenkin tarvitaan kunnon motivaatiota.

Ennen puoliväliin pääsyä tämä oli jo yksi suosikkiromaaneistani koskaan. Sinuhe on todellisuudessa paljon enemmän kuin pelkkä historiallinen spektaakkelitarina; ensimmäisenä tästä tuli mieleen jonkun Kenji Mizoguchin historialliset elokuvat, joissa käsitellään kaikenlaisia ajattomia teemoja lähtien idealismin ja todellisuuden välisistä ristiriidoista, uskosta ja järjestä sekä paljon muusta.

Ainut nurinan aihe itsellä on tässä töksähtävä loppu, josta on muun kirjan eeppisyys kaukana. Ihan kuin Waltari olisi vain päättänyt yhtäkkiä lopettaa kirjansa ja se oli sitten siinä. Melkein tuhatsivuisesta kirjasta kun löytää näin vähän napinaa, tietää että kyseessä on aito klassikko.

Itsellä on tapana lukea kahta kirjaa samanaikaisesti, koska jos toinen osoittautuu tosi tylsäksi, niin siitä paremmasta saa aina hyvin vetoapua. John Irvingin teoksista en ole koskaan tykännyt, joten päätin tarttua tähän miehen kuuluisimpaan ja "parhaimpaan" Sinuhen vedettäväksi.

On tässä varmaan ihan nasevaa ironiaa ja pätevää draamaakin nimihenkilön perheen omituisesta elämästä ja kirjailijanurasta, mutta loppua kohden aloin lähinnä hyppimään epämääräisesti yksittäisten sanojen, lauseiden ja lopulta kokonaisten sivujen yli pelkästään saadakseni tämän joskus loppumaan. Periksi annoin viimeisen sadan sivun paikkeilla, kun opus tuntui viljelevän kirjan sisäisiä kirjoja sekä jatkuvan ja jatkuvan loputtomasti etenemättä oikein mihinkään suuntaan.

Garpilla on pituutta joku viisi ja puoli sataa sivua, eli yli kolmanneksen vähemmän kuin Sinuhella, mutta se tuntui moninkertaisesti sitä pitemmältä. Koska en saanut kirjaa aivan loppuun asti luettua, en myöskään anna sille mitään arvosanaa. En selvästi edelleenkään tykkää John Irvingin teoksista.

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

19.01.20 klo 23:20 - linkitä tähän kommenttiin: #

Nykyään tulee vedettyä sellaiseen tahtiin tätä kirjallisuutta, ettei viitsi eikä kannata kaikkea lähteä kirjaamaan tällä tavalla mihinkään ylös. Ikiaikaisen suosikkitrilogian kirjasarjaksi paisuneen fantasiaeepoksen vieläkin eeppisempään päätökseen saattaminen on toisaalta sellainen erityistapahtuma, että jonkinlainen yhteenveto on tehtävä.

Muistan törmänneeni Robin Hobbin Näkijän taru -trilogiaan joskus peruskouluvuosina jonkun blogistin innoittamana. Jos Tolkienin akateemisempi fantasiatuotanto on tuttu, niin tämä on vähemmän pikkutarkkaa eeppistä fantasiaa tyyliin "Star Wars kohtaa Hobitin". Näissä on jopa oma vastineensa Voimalle ja päähenkilön matka muistuttaa jotain Luke Skywalkerin taivalta heikosta ja naiivista poikasesta elämääkin suurempien taitojen surumieliseksi mestariksi ja sankariksi.
---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Alkuperäinen Näkijän taru -trilogia on omasta mielestäni yksi hienoimmista fantasiasaagoista koskaan. Vähemmän nihilistinen kuin joku Tulen ja jään laulu sekä muutamat muut uudemmat synkistelijät, mutta miljoona kertaa taidokkaammin kerrottu kasvukertomus. Viimeinen osa erityisesti räjäytti aikoinaan tajunnan, kyseessä on tuhatkunta sivua pitkä eepos ja melkein puolet siitä on pelkkää yhtä epilogia, jossa kaikki pienetkin yksityiskohdat ja tarinantyngät nivotaan täydellisesti yhteen. Robin Hobb on parhaimmillaan nimenomaan päättäessään tarinoitaan.


Näkijän taru -trilogia:
1. Salamurhaajan oppipoika
2. Kuninkaan salamurhaaja
3. Salamurhaajan taival

Alkujaan Robin Hobb ilmoitti tarinan jäävän kolmeen opukseen, mutta jossain vaiheessa näköjään ahn.. eiku luovuuden puuska iski ja tälle saatiin jatkoa Lordi Kultainen - trilogian muodossa. Itsellä on ollut tämä jopa vuosikausia hyllyssä odottamassa, mutta vasta huomattuani tämänkin saaneen vielä jatkoa vuonna 2019 päätin ryhtyä viimein urakkaan. Jokaisella kirjalla on pituutta vähintään sellaiset 750-900 sivua, joten sitä riemuahan sitten riitti. Jos alkuperäinen trilogia vastasi Star Warsia, niin tämä jatko-osa on sitten ne prequelit: suuri osa ajasta etenkin kahdessa ensimmäisessä kuluu silkkaan saippuaoopperaan, Narrin palvelija on trilogian oma Kloonien hyökkäys, jossa ei ole edes ensimmäisen osan seikkailua. Eeppinen Narrin kohtalo korjaa onneksi kurssia takaisin oikeaan suuntaan. Tuhatkunta sivua tekstiä ei varmaan koskaan ole mennyt yhtä nopeasti.

Kaikenlaista tyhmää olen eläessäni kuullut, mutta ne ensimmäisen osan jälkeen kokonaan unohdetut metsästyskissat oli jo aivan liian paksua jopa tällaiseen fantasiaromaaniin. Tässä lisäksi muutamia kiinnostavia tarinantynkiä joko unohdetaan tai jätetään liikaa täysin sivuun.

Lordi Kultainen - trilogia:
1. Narrin matka
2. Narrin palvelija
3. Narrin kohtalo

Kolmas ja viimeinen trilogia päättää paitsi Fitzin ja kumppaneiden tarinan, myös lähes koko kirjailijan tähänastisen uran kaikki pienemmätkin tuotokset. Tässä päähenkilö on jo vanha mies, saavuttanut elämässään kaiken mihin on koskaan pyrkinyt ja pelastanut maailman useampaankin otteeseen, mutta vielä löytyy jotain kaikkea aiempaakin suurempaa ja mahtavampaa, joka ylittää ajan ja avaruuden rajat kertakaikkisesti. Käytännössä koko trilogian ajan seurataan takaa-ajoa Fitzin ja tämän tyttären kidnapanneiden muukalaisten välillä. Saippuaooppera on onneksi jäänyt tällä kertaa vähemmälle, mutta erilaisia henkilöhahmoja on liikaa ja tapahtumat alkavat nopeasti toistaa itseään. Laatu näissä on kuitenkin tasaisempi kuin keskimmäisessä trilogiassa, vaikka se eeppinen finaali onkin kolmesta se heikoin. Viimeisen osan viimeiset sata sivua nivovat umpeen täydellisesti kaikki loputkin saagan avoimet langat ja päättää sankarin matkan

Spoileri: näytä

On se kaunista.

Narri ja Näkijä -trilogia:
1. Narrin salamurhaaja
2. Narrin vaellus
3. Salamurhaajan kohtalo

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

27.01.20 klo 18:04 - linkitä tähän kommenttiin: #

Pitkästä aikaa tuli luettua laadukasta kotimaista tietokirjallisuutta, jota ahmiessa tuntui jälleen oppivansa jotain uutta ja viisastuvansa. Jussi Jalosen uunituore Ayn Rand - kapitalismin valtiatar [www.gaudeamus.fi] taitaa olla ensimmäinen kattava opus aiheestaan suomeksi, luin sen eräänlaisena johdantona viime vuosisadan liberaaliin amerikkalaiseen ajatteluun, josta kirjoitan joskus myöhemmin tarkemmin kunhan saan muutaman muun keskeisen opuksen ja suuntauksen pois alta.

Pieni kokooma kirjan ydinsisällöstä:

Ayn Rand aka Alissa Rosenbaum oli keskiluokkainen venäläinen emigrantti, joka muutti 20-luvulla kaoottisesta Neuvostoliitosta Amerikkaan ja ihastui uuteen kotimaansa niin ikihyviksi, että muotoili sen idealistisesta muodosta itselleen äärimmäisyyksiin vietyyn kapitalismiin, ihmisjärjen kykyihin ja yksilönvapauksiin perustuvan filosofisen rakennelmansa, joka käytännössä oli pelkkä tyylipuhdas antiteesi kaikelle vähänkään vasemmistolaiselle. Rand itse kuittasi käytännössä kaikenlaisen mahdottomaan ihanteeseensa sopimattoman "rappioksi", "kollektivismiksi" tai "mystiikaksi", tähän kastiin lukeutui mm. käytännössä kaikki länsimainen filosofia Aristoteleen jälkeiseltä ajalta, jopa tieteellisesti osoitettu yhteys tupakan ja keuhkosyövän välillä oli ketjupolttajana tunnetulle ja keuhkosyöpään kuolleelle Randille pelkkää kommunistien juonittelua.

Vaikka filosofiana Ayn Randin pitkälle vietyyn egoismiin nojaavaa ajattelua ei ottanut kovinkaan moni vakavissaan, kylmän sodan vuosina tämän täydellisesti ajoitettu radikaali kommunisminvastainen ajattelu sai jo huomattavasti laajempaa kaikupohjaa. Myöhemmin Randin kannattajat perustivat oman objektivismiksi kutsutun oikeistoliberaalin suuntauksensa, joka taitaa lajissaan olla edelleen vaikutusvaltaisimpia nimenomaan amerikkalaisen oikeiston keskuudessa. Yhdysvaltain hallitus ja valtio edustavat tälle porukalle täydellistä pahuutta, kaikki sosiaaliavustus sekä muut "loisten" elätykseen kuuluva tuki pitää ehdottomasti lakkauttaa ja raa'at markkinavoimat ratkaisevat kaikki maailman ongelmat sillä suunnalla. Rand itse vastusti jopa lapsityövoiman kieltäviä lakeja sekä trusteja ja monopoleja ehkäiseviä rajoituksia.

Kriittinen silmä huomaakin nopeasti, että Randin kapitalistisen utopian ihmisihanne vastaa jonkinasteista psykopaattia, mikä ei toisaalta olekaan ihme, sillä Randilla itsellään oli hybristofilisiä ja sadomasokistisia mieltymyksiä, ja naikkosen opuksista voi löytää jopa seksuaalisen väkivallan ja väkivaltarikollisten ihannointia. Jussi Jalonen liittää Randin radikalismin myös venäläiseen tsaarinajan lopun vallankumouksellisten liikkeiden perinteeseen, joskin sen vaikutusaluetta onkin ollut nimenomaan Amerikka ja Länsi-Eurooppa, jälkimmäinen erityisesti amerikkalaisen populäärikulttuurin kautta.

Erittäin kiehtovaa kamaa. Ayn Randin tuotanto lienee antanut enemmän kuin vähän virikkeitä Star Warsin Sithien filosofialle, ainakin Anton LaVeyn satanismi kehitettiin nimenomaan sen pohjalta. Lieneekö toisaalta mikään ihme, että kyseessä onkin nimenomaan Björn Wahlroosin ja vastaavien ökyporvareiden suosikkiajattelijoita?

Marvel-mies Steve Ditko muuten oli kanssa aikoinaan fanaattinen randilainen oikeistoliberaali. Tiedä miten paljon nuo supersankarisarjakuvat ja -leffatkin kuvastaa juuri sitä Ayn Randin nimenomaista kapitalistisen superyksilöyden ihannetta, puhumattakaan klassisesta kasariäksönistä, jossa yksi supermies jyrää kokonaisen lauman jotain terroristeja.

Edit. Hmm... Napoleonin sodat -> 1800-luvun venäläiset vallankumousliikkeet -> amerikkalainen idealistinen liberalismi -> modernit äksönleffat... tuntuu ihan siltä että tässä taitaa olla jonkinlainen kiinnostava tulevaisuuden leffaputken teema kehittymäisillään. Vielä kun muistaa, että joku Tolstoi ja Dostojevski oli kumpikin vallankumouksellisia ja vuorostaan vaikuttaneet ratkaisevasti Kurosawaan ja moderniin japanilaiseen elokuvaan, niin...

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

25.02.20 klo 00:03 - linkitä tähän kommenttiin: #

Muutaman tiukan viikon jäljiltä oli taas hauskaa palata näiden kirjallisten löytöjen pariin. Tällä kertaa haaviin osui Jaakko Tahkokallion uunituore Pimeä aika: Kymmenen myyttiä keskiajasta, joka todennäköisesti tulee lukeutumaan kuluvan vuoden kovimpiin kotimaisiin historia-aiheisiin opuksiin.

Kuten nimestäkin voi päätellä, tässä on kansankielistä lukijakuntaa tyydyttämään otettu lähtökohdaksi niiden perinteistäkin perinteisimpien keskiaikakliseiden täydellinen suolistaminen viimeisimmän tutkimustiedon voimin. Idea varmasti kuulostaa todella tylsältä, mutta informaatin syvyys ja yksityiskohtaisuus on parhaimmillaan sellaista luokkaa, että vanhakin oppii helposti valtavasti uutta, vaikka vakavammalle keskiaikaharrastajalle nämä asiat lienevätkin pitkälti tuttuja jo ihan ennestäänkin.

Isona plussana Tahkokallio on vieläpä pyrkinyt nimeämään lähteitä, joista kaikenlaiset väärinkäsitykset ovat alkujaan lähtöisin. Osa on luonnollisesti poliittista laatua uskonpuhdistuksen, ihmisten kehitysuskon, renessanssin ja valistuksen kaltaisten juttujen vuoksi, mutta sekaan on eksynyt paljon myös niinkin eksoottisia tapauksia kuin fiktiokirjallisuus sekä suoranaiset kielelliset virheet ja epätarkat tulkinnat yksittäisissä aihetta käsittelevissä julkaisuissa.

Historiantutkimuksen perisyntinä monia ikivanhoja käsityksiä ja teorioita on vielä menty monesti kierrättämään sellaisenaan ilman asiallista kritiikkiä, ja moni täysin faktana pidetty käsityskin pohjautuu parhaimmillaan jonkun filosofin (erityisesti Marxin ja Hegelin) teorioihin tai nyt jo unohtuneen tekijän epämääräiseen kaskuun, jolla ei nykykäsityksen mukaan välttämättä ole minkäänlaisia perusteita.

Muistan kerran yksi humanistisen puolen proffa mainitsi tästä samaisesta ongelmasta ihan Suomessakin. Kerran joku opiskelija oli kysynyt siltä jostain epämääräisestä yksityiskohdasta jossain teoriassa, minkä johdosta asiaa alettiin penkomaan vähän tarkemmin ja alkuperäinen teoria yksityiskohtineen oli peräisin jostain ammoin unohtuneesta löyhästä lähteestä 1800-luvulta, mutta myöhemmät tutkijat olivat sitten vain tyytyneen viittailemaan toistensa töihin tarkastamatta yhtään mistä ne jutut oli alkujaan lähtöisin. Niin kumoutui sekin teoria.

Pimeä aika: Kymmenen myyttiä keskiajasta on erinomainen opus, joka antaa huomattavasti keskiverto populaarihistoriaa monipuolisemman ja ajantasaisemman kuvan myöhäisantiikin ja uuden ajan taitteen välisestä aikakaudesta. Voin suositella aiheesta kiinnostuneille.

Joku
Käyttäjä
1174 viestiä

25.02.20 klo 09:30 - linkitä tähän kommenttiin: #

Mun tuli lukastua Timo Kalevi Forssin kirjoittama kirja Gösta Sundqvist: Leevi and the Leavingsin dynamo. Pari vuotta vanha kirja Göstasta, joka on mielestäni Suomen kaikkien aikojen parhaita sanoittajia. Mies osas ihan poikkeuksellisella tavalla hypätä erilaisiin näkökulmiin ja erilaisten ihmisten saappaisiin aina transvestiiteista spurguihin ja muihin laitapuolen kulkijoihin. Biisit on ajattomia, ja Sundqvistissa itsessään on sellasta tietynlaista mystiikkaa. Bändiä kun ei nähty keikkalaivoilla kuin kerran, ja myöskin bändin jäsenten henkilöllisyys oli pitkään pimennossa.

Kirjassa on hyvin käyty levy levyltä lävitse koko tuotanto, ja mukana on niin Göstan itsensä antamia haastatteluja vuosien varrelta, ja muiden musiikkialan ihmisten mielipiteitä ja kohtaamisia Göstan kanssa on käyty läpi. Myös Göstan uraan futisvalmentajana ja pelaajana on syvennytty jonkun verran. Kaikenkaikkiaan hyvä kirja, jos tykkää Leevi and the Leavingsista, ja takaan, että tota lukiessa ne bändin rallit soi loopilla koko lukemisen ajan päässä.

barros
Käyttäjä
1356 viestiä

25.02.20 klo 23:43 - linkitä tähän kommenttiin: #

Lord of the Rings ja Hobitti: Sinne ja takaisin. Jälkimmäisessä Kontu kuvataan nätisti ja Lotr kirjoissahan on paljon kohtia, joita ei elokuvissa nähdä olemassaan. Lisää suosituksia fantasia kirjoista, joita tulisi lukea otan vastaan. Hobittien nimiä ihmettelin jo silloin lukiessani, kuinka omaperäisiä ja valloittavia nämä hahmot ovat.

Tarina on jännittävä ja mukaansa tempaava juoni on sulaa kultaa ja nuohan lukee melko nopeasti ja vaivattomasti läpi, vaikka luin Hobitti kirjan englannin kielelle käännettynä versiona. Elokuvat pääsevät lähelle, mutta kirjat vievät voiton kyllä puhtaasti. Pahisten tarinaakin käydään läpi, kuinka esim. Saruman menettää järkensä ja ryhtyy Sauronin kätyriksi valtasormuksen voiman uuvuttamana ja ryhtyy etsimään sitä velhon uusien voimien ja petturuuden kautta.

Vahva peukku suosituksena mytologian määrän suhteen ja erinomaisen kirjasarjan yleissivistävän vaikutuksen luonteen vuoksi.

kaakkuri
Käyttäjä
6 viestiä

10.03.20 klo 13:21 - linkitä tähän kommenttiin: #

Rusty Young - Marching Powder

Todella ällistyttävä kertomus maailman hulluimmasta vankilasta, joka oli aikanaan myös Lonely Planetin nr. 1 kohde, joka kokea maailmassa. Brittiläinen huumesalakuljettaja jää kiinni Boliviassa ja hänet lähetetään La Pazin vankilaan, jonka arki ja yhteiskunta on vähintään omanlaatuinen. Bolivian laadukkain kokaiini valmistetaan vankilan kellarikerroksissa, vankiselleillä on omat kiinteistömarkkinansa joita voi ostaa ja myydä ja vangit lähtevät viikonloppuvapaalle lahjomalla vartijat. Brittivangista tulee vankilan epävirallinen "turistiopas" (koska pitäähän vankilassa olla duunikin rahaa saadakseen) ja backpackerit ympäri maailmaa tulevat vankilaan sisään näkemään blovialaisen vankilan elämämää ja pitämään villejä bileitä paikallisen kokaiinin voimin. Kirjasta on myös ollut pitkään leffa tuotantohelvetissä, jonka päätuottajana on Brad Pitt. Toivottavasti leffa valmistuu joku päivä.

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

18.05.20 klo 13:44 - linkitä tähän kommenttiin: #

Vähän vajaa puoli vuotta siihen meni, mutta sainpahan viimeinkin luettua loppuun asti tämän järkäleen. Ayn Randin Atlas Shrugged on viime vuosisadan kvasifilosofisen roskakirjallisuuden "suuria teoksia", sivumäärän puolesta (1500+) ihan kirjaimellisesti. Tämä tiiliskivi on libertaarien, jenkkikonservatiivien ja Björn Wahlroosin kaltaisten hyväntekeväisyydestään tunnettujen maanläheisten ja epäitsekkäiden kavereiden suosikkiopuksia.

Ennen kuin sanon mielipiteeni tästä, niin pitää painottaa että se poliittinen ajattelu ei vaikuta itse kirjan arvosteluun yhtään, olen seurannut netin välityksellä muutenkin huvikseni vuosikausia kaikenkarvaisia eri laitojen poliittisia hihhuleita ja ihan oikeiden Venäjän trollien perseilyjä, joten ihan sama.

Kyseessä on siis dystooppinen kuvaus, jossa Amerikka on taipunut kollektivististen ihanteiden edessä, ja monenkirjavat liikemiehet katoilevat mystisesti ja päätyvät Kalliovuorten laaksossa sijaitsevaan kapitalistiseen reservaattiin, jossa Ayn Randin itsensä asettamat anarkolibertaarit ihanteet vallitsevat ym. Lopussa saadaan 30 sivua pitkä saarna ym. vastaavaa.

Kun maailma järkkyi on oikeasti järkyttävän luokatonta kuraa. Pelkästään kirjallisessa mielessä kyseessä on ihan puhdasta kioskikirjallisuutta, jossa tarina vain etenee lineaarisesti ilman mitään sen oivaltavampaa edes kielellisellä tasolla, saati sitten että hahmoissa tai kirjan kuvaamassa maailmassa olisi minkäänlaista syvyyttä tai erityistä persoonallisuutta. Kun pituutta on vielä 1500+ sivua, eli enemmän kuin Taru sormusten herrasta -trilogialla yhteensä, tuntuu tuon lukeminen joltain hulluustestiltä. Väitän että jos Atlas Shruggedia ei olisi julkaistu kylmän sodan aikaan ja kirjoittaja olisi raivokas anti-kommunisti, tuota ei olisi kukaan koskaan lukenut.

Kirjan laimeus ja tylsyys on oikeasti sitä luokkaa, että se saa sen kvasifilosofisen paasauksenkin tuntumaan tosi kiinnostavalta. Itse teoretisoin, että kyseessä on ihan tarkoituksellinen tyylikeino niiden ajatusten promotoimiseksi. Ayn Randhan lopetti fiktion kirjoittamisen tähän ja jatkoi lopun ikänsä sen filosofiansa parissa.

Jos luulit South Parkin tätä [www.youtube.com] "vitsiä" vitsiksi, koetappa itse lukea niin tiedät paremmin.

Lopullinen arvosana:

Miihkali
Moderaattori
2626 viestiä

20.05.20 klo 14:57 - linkitä tähän kommenttiin: #

Pundiittien suosikkiteos! Jostain syystä Kun maailma järkkyi kohosi ammoin internet-käyttäjien suosikkilukemistoksi. Ehkä se johtuu siitä, että nörteissä on paljon katkeria valkoisia miehiä, joilla on liikaa aikaa ja liian vähän ystäviä, mutta kuitenkin sen verran rahaa sukanvarressa, että kapitalismia jaksaa fanittaa.

Randin ajattelu on kieltämättä kiinnostavaa, hänen proosansa ei niinkään. Tavallaan siinä kiteytyy 1900-luvun koppava individualismi, jossa totuus ei löydy oppimalla vaan yksilön ikioman, ylivertaisen pään sisältä. Tämähän erottaa Randin vaikkapa antiikin Kreikan apriorisesta päättelystä, koska siinä ”yleisesti hyväksyt” totuudet toimivat ajattelun perustana, vaikka päättely sinänsä oli sielläkin todisteiden etsimistä tärkeämpää.

Randillahan oli esimerkiksi ajatus siitä, että ihmisen aistielimet havainnoivat ympäristöä täydellisen luotettavasti. Jos jotain virheitä tapahtuu, niin ne johtuvat päättelyn puutteista — eli käytännössä siitä, että on antanut kommunistien, tiedemiesten, uskovaisten ja muiden laumasielujen sumentaa valheillaan terveen järjen. Rand itse tietysti oli kaikessa täysin objektiivinen, joten pelkkä ympäristön havainnointi ja kaveriporukalla jutustelu riittivät totuuden löytämiseen.

Brutus
Käyttäjä
989 viestiä

11.09.20 klo 17:37 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tuota Randin touhua on joskus aika osuvasti luonnehdittu jonkinlaiseksi sekulaariksi versioksi skientologiasta, ainakin siellä omissa amerikanpään kämypiireissä on kuuleman mukaan perinteisesti ollut vähän sellainen kulttihenki, jossa nuo Randin höpinät on suunnilleen jumalan sanasta seuraavaa eikä kriittisiä ääniä hyväksytä ollenkaan. Koko sen ajattelun pointtina taisikin olla vain mahdollisimman äärimmäisen kommunisminvastaisen himmelin rakentelu ja markkinointi Neuvostoliiton kätyreiden lähestyvää suurhyökkäystä pelkääville massoille. Käyhän se järkeen, että äärimmäistä egoismia, superkapitalismia ja ihan kirjaimellisesti psykopaattista ihmiskuvaa pirin voimalla saarnaava täti vähän itsekin käyttäisi härskisti hyväkseen ympäröivien ihmisten pelkoja.

Mitä taas viimeisimpiin lukukokemuksiin, niin lukaisin äskettäin läpi Alex Alicen Siegfried-trilogian, josta mainitsin tuolla animaatioketjussa.

Tästä tarinasta siis kaavailtiin aikoinaan pitkää käsinpiirrettyä fantasiaeepposta, mutta suunnitelmat peruttiin koska rahoittajat tuumasivat tietokoneanimaation olevan kannattavampaa, joten tämä päätettiin julkaista sarjakuvamuodossa. Tarina itsessään on simppeli wanhan ajan klassikoista ammentava fantasiaseikkailu ja varsin arkkityyppinen "pojasta mieheksi" -tarina, jossa Siegfried matkaa muinaisgermaanisen satumaailman halki, surmaa lohikäärmeen ja pelastaa naisen pulasta. Aika peruskamaa, siis.

Ehkä joku tällaisesta konservatiivisemmasta perusseikkailusta ottaa nykypäivänä nokkiinsa, mutta omasta mielestä oli vaan kivaa lukea taas pitkästä aikaa ihan rehellista pulp-hömppää, joka ei edes yritä sanoa yhtään mitään syvällistä mistään. Ainut moka tuossa on tarinan lineaarisuus ja liika tiiviys, joka johtuu jo sen suunnitellun elokuvan alkuperäisestä pituudesta (n. 80-90 min) kun tällaisille eepoksille sopii paremmin vaikka kolme-neljä tuntia kestoa, monipolvisempi kerronta ja ainakin puolen tusinaa muistettavaa hahmoa pelkän yhden tai kahden sijaan.

Visuaalisestihan nämä albumit on parhaimmillaan ihan jäätävän komeita, voi vaan kuvitella minkälainen leffa olisi saatu tehtyä näillä eväillä. Käännös on tosin parissa kohtaa aika kankea, kun kääntäjä on selvästi pyrkinyt vetämään lähinnä sanasta sanaan eikä edes yrittänyt sopivampaa eeppistä kielenkäyttöä.

Keskustelut