Painettua sanaa

Onko leffatykissä ihmisiä, jotka lukemisen lisäksi tykkäävät kirjoittaa tarinoita? Kuinka helposti teiltä syntyy pakon edessä tekstiä? Onko kirjoittaminen teille enemmän työtä vai hupia? Omaatteko hyvän mielikuvituksen? Käytättekö sitä? Kertokaa! Me palamme halusta tietää

Itse ilmoittaudun heti vapaehtoiseksi.

Aloitin kirjoittelemisen muistaakseni silloin kun sain ensimmäisen Harry Potter -kirjan luettua ja vihdoin hankimme talouteemme tietokoneen. Kirjoitin silloin toistakymmentä sivua jotain sci-fi-hömppää, jonka sittemmin olen poistanut pelkän nolouden vuoksi (juoni oli sekoitus Harry Potteria, Star Warsia, pokemonia ties mitä...). Kun tulin vähän vanhemmaksi, kiinnostuin kauhukirjallisuudesta ja aloitin oitis omani, luokkaretki aiheisen tarinan, jossa luokallinen ala-asteelaisia nuoria joutuu psykopaattien asuttamaan kylään, jossa nämä teurastetaan raa'asti. Tätä kirjoitin myös melko pitkät pätkät, ennen kun huomasin, että se olikin muuttunut enemmän henkilökohtaiseksi kostokseni ala-asteen luokalleni kuin miksikään oikeaksi romaaninaluksi

Myöhemmin olen kirjoitellut ilokseni paljon novelleja (koulutyöt mukaanlukien) ihan hetken mielijohteesta. Kaikkein helpoten minulta näyttää syntyvän novelleja, jotka käsittelevät ensirakkautta ja suhteen alkamista (varsinkin sen jälkeen, kun omani alkoi hyvinkin harlequemaisissa merkeissä...) ja toisaalta taas menettämistä ja kuolemaa. Muutamia puhtaita kauhutarinoitakin olen kirjoittanut, ja myös aloittanut useita romaaneja(!).

Eilen illalla päätin sitten lisätä yhden eheimmistä kirjoittamistani novelleista nettiin. Jos jotain kiinnostaa, niin se on luettavissa tästä linkistä:
http://rauel.vuodatus.net/blog/1197282

^ Muuten kyllä hyvin kirjoitettu, elävästi ja sanamuotoja vaihdellen. Jotenkin vain yleisestikin näin amatöörien kirjoittamana nämä vuorosanat vaan kuulostavat tönköiltä ja niin oli tässäkin. Jos vain yrittäsit ne jättää väliin tai kirjoittaisit kaikkitietävän roolin mukaan ne eli ilman varsinaisia vuorosanoja :). Muuten kyllä hyvää tekstiä.

^Vastalause Tarkoitukseni oli vasiten tietentahtoen korostaa ensimmäisten lähentely-yritysten tönkköyttä ja vaikeutta. Tiedän, että niitä on ärsyttävää lukea. Mutta kuten huomaat, kun nuoret alkavat päästä juttuun keskenään, jäävät sanat vähemmälle :] ehkeivät konkreettisesti, mutta merkitystä niillä on tekoja vähemmän.

Olen joskus jotain yrittänyt kirjoittaa, jotain liioitellun ironista juttua, missä ei ole päätä, eikä häntää ja vastoinkäymistä seuraa toinen. Vaikka olen melko paljonkin kirjoittanut, ei ne todellakaan ole painokelpoista, eikä edes nettikelpoista juttua.

Ei oo totta, ei oo totta. Tämmönen aihe!!! *jos omistaisi hännän, jahtaisi sitä päättömästi*

Siis asiaan; RAKASTAN kirjoittamista!!! Tykkään kirjoitella semmoisia kohtausnovelleja ja absurdeja novelleja. Lisäksi olen vannoutunut fanfictionin kirjoittaja, lähinnä Potter aiheisia tarinoita (ei saa nauraa). Minulle kirjoittaminen on aika helppoa, varsinkin jos saa kirjoittaa vapaasti. Koulussa tietenkin vähän rajoittuneempaa kun yleensä annetaan tietyt aiheet aineelle.

Novellini ovat yleensä aika haikeita. Ei välttämättä surullisia, mutta harvoin mitään kovin iloista kamaa. Kauhua tai semmosta yliluonnollista juttua tykkään kirjoittaa. Rakastan kirjoittaa myös ihan vaan lauseita jotka ovat syvällisiä tai runollisia. Vapaamuotoisia runoja kirjoitan myös paljon.

Näin.

^ Olenkohan nähnyt neiti Claricea jossain Vuotavan noidankattilan suunnalla :] ?

Harry Potter ficejä olen vässäillyt minäkin. Yleensä ne käsittelevät asioita, jotka olisivat mielestäni tuoneet kirjojen maailmaan lisää väriä, mutteivät mitään päättömiä pervosekoiluja kuitenkaan ole. Parhaana saavutuksenani pidän Hermionen uusista taipumuksista hiljaisesti viittaavaa ficiäni :]

Vasta hiljattain olen niitä ficcejä nettiin pistänyt ja ne ovat finfanfunin puelella. Vuotiksessa en ole vieraillut ^^

Niin minun piti tuota novelliasi kommentoida ^^Juu, pidin kovasti. Erityisesti pidin tuosta alusta ja miten kuvailit sadetta ja ympäristöä. Ja tuo kuvaus tytöstä oli aika ihana :> Lauseet oli muotoiltu kauniisti.

Dialogi tosiaan oli tökeröä, mutta jos se kerran oli tarkoitus niin sitten...

Joskus yläasteikäisenä kirjoittelin aika paljonkin pieniä novelleja. Lueskeltuani niitä jokin aika sitten huomasin, että olen ollut pimeä jätkä jo monta vuotta... Mielenkiintoisia tekstejä joissa oli usein B-kauhuaihe ja sitä sitten käsiteltiin melko vakavalla naamalla mustan huumorin keinoin. Joskus olin näemmä aloittanut kirjoittamaan tarinaa kotitontusta, joka masentuu elämäänsä hyväntekijänä ja alkaa listiä yksi kerrallaan talonsa perhettä. Viime vuosina kirjoittaminen onkin rajoittunut sitten lähinnä elokuvien käsikirjoituksiin, mutta nyt on ruvennut taas iskemään motivaatio himmeiden novellien tekemiselle.

Pidän kirjoittamisesta erittäin paljon. Kirjoitan oikeastaan kaikkea paitsi runoja, jotka harvoin onnistuvat. Kantani on, että maailmaan mahtuu ehkä maksimissaan 10 hyvää runoilijaa, loput ovat hyvinkin tekotaiteellista paskaa. Monet kaverini ovat "runoilijoita" ja se ärsyttää, koska he eivät ymmärrä tuosta haastavasta taiteenmuodosta mitään. Kaikki on liian selvää, kielikuvat ovat laimeita eikä sielua löydy millään. Saatanan angsti paskaa.

Taisin eksyä aiheesta. Joka tapauksessa, itse kirjoitan lähinnä humoristisia novelleja itsestäni ja kavereistani. Hallitsen tarinankerronnan suhteellisen hyvin, ainakin amatööriksi eikä dialogikaan ole niin tönkköä kuin ennen. Hahmoja en edelleenkään osaa kehittää, mutta se johtuu siitä, että kirjoitan ystävistäni ystävilleni eli he tuntevat kyllä hahmot.
Teitenkään en pelkästään kirjoita kavereistani. Muissa kirjoituksissani näkyy (välillä ehkä liiankin selvästi) intohimoni Franz Kafkan tekstejä kohtaan.

Vaikka kirjoitankin novelleja yms. pääsääntöisesti kirjoitan kuitenkin sanoja bändilleni. Ehkä turhauttavinta mitä voi keksiä. Saan ehkä kerran kahdessa viikossa (jos hyvin käy) jotain kelvollista aikaan. Liian usein huomaan, että joku juttu, jonka luulin toimivan, ei sitten kuitenkaan toimi. Tämä on varmasti meille kaikille kirjoitusta harrastaville liiankin tuttua.

Kyllä, kynä viuhuu ja hurjaa vauhtia sittenkin. (:

Kirjoittaminen on itselleni suurin piirtein elämä. Siihen kuluu musiikin, leffojen ja muun ohella hyvinkin paljon aikaa, jota aina ei tosiaankaan löydy niin paljon kuin haluaisi. Voisin sanoa pyhittäneeni ison osan elämästäni sanoille; kirjoitan, kirjoitan ja kirjoitan eikä loppua näy. Mulla oli jossain vaiheessa jonkinmoinen taantuminen, mutta nyt sujuu taas onneksi.

Innostuin kirjoittamisesta tavallaan heti, kun opin kirjoittamaan. 3-vuotiaana tein ensimmäisen tekstini, joka oli melkoisen traaginen (ja tökerö, kuten arvata saattaa) kertomus lapsensa kadottaneesta äidistä. Siitä lähtien on kynä pysynyt kädessä, mikä johtuu varmasti osittain hirmuisesta lukutoukasta täällä pään sisällä... semmoisen omistan, mutta muutama vuosi sitten kiinnostuin ihan tosissani kirjoittamisesta ja sen eri muodoista.

Mä olen kirjoittanut monet jättipitkät fantasiatarinat ja mulla kesti kauan tajuta, ettei se ole se mun juttu. Ehdin käydä aiheesta kirjoituskurssinkin ennen valaistumistani. Mä olen harhaillut siellä täällä, kokeillut vähän vaikka mitä ja juuttunut lopulta pysyvästi fanfictioniin. Originaalitekstejä tulee yhä tasaiseen tahtiin, mutta olen aika omistautunut muiden luomille hahmoille. Lisäksi kirjoitan lyriikoita ja runoja, nykyään vähemmän aktiivisesti kuin ennen. Rakastan ajatella, mitä kaikkea muutamaan hassuun riviin voikaan piilottaa. Joskus on tullut kokeiltua myös aforismeja, ihan tosiaan vaan kokeilumielessä.

Lyhyehköt novellit ja kaikenlaiset pienet ajatuksenpätkät ja kertomukset on valloittaneet mun sydämen. Niitä tulee melkoisen paljon kirjoitettua, harvemmin kuitenkaan julkaistua. Pienenä saatoin kirjoittaa pitkänkin jutun täyttä sanahelinää ja laittaa sen esille jonnekin foorumiin, mutta nykyään mulle tärkeämpää on se itse ajatteleminen. Yritän pidättäytyä kirjoittamasta mitään, missä ei ole järkeä tai piilotettua tarkoitusta.

Tarinat syntyy mulla usein myös päässä ihan kokonaan, ilman että kirjoitan ylös sanaakaan. Ennen tätä tapahtui enemmän, nykyään naputtelen aika paljon rakkaalle läppärilleni. Mä en periaatteessa tarvitse tarinan kirjoittamiseen päässä muuta kuin mehupillin tai heinänkorren ja mieluusti vielä jumppapallon... päiväkoti-ikäisenä käytin havunneulasia, kuvittelin että ne oli pingviinejä, ja vähän myöhemmin leikin suksisauvoilla, joita pidin kirahvin pitkinä koipina, ja siitä se päänsisäinen tarinankerronta oikeastaan lähti. Se on helppoa kirjoittaa omissa aivoissaan: ei tarvitse ottaa paineita, kaikki on juuri niin kuin haluaa, mitään ei tarvitse julkaista, kenenkään ei tarvitse koskaan tietää ja juoni voi edetä niin tökerösti kuin tahtoo. Mukava ja halpa vaihtoehto.:P

Mielikuvitusta löytyy kyllä. Ainakin uskon ja toivon näin. Pienenä keksin mitä oudoimpia ja epärealistisimpia juttuja, mutta nykyään mä pysyttelen niistä vähän kauempana siinä missä fantasiastakin. Kauhua kirjoittaisin jos osaisin, enemmän on tullut kirjoiteltua melkoisen epälaadukasta draamaa.

Pointti oli siinä, että rakastan kirjoittamista.:'P

Kynä viuhuu tässäkin suunnassa jonkin verran, nykyään enemmän tosin journalistisessa mielessä.

En koskaan ole kirjoittanut mitään pidempää tarinaa, mutta useita novelleja ja lyhytelokuvia. Ne ovat jääneet pitkälti koneen muistiin ja datakaatopaikalle, koska jostain syystä en pidä niistä enää muutaman kuukauden jälkeen. Vuosi sitten pyrin Stadiaan käsikirjoituslinjalle ja pääsinkin kaikista hakijoista aivan loppusuoralle asti, missä kuitenkin onnistuin jostain syystä tyräämään yhden tekstin täydellisesti ja yllättäen en sisään päässyt.

Nykyään kirjoitan pitkälti journalistisia tarinoita, joissa on fiktiota ja faktaa yhdessä. En kuitenkaan tarkoituksenomaisesti yritä jäljitellä gonzoilua, mutta jotenkin sen tyyppinen kirjoittaminen tuntuu sopivan minulle paremmin, kuin perus kaunokirjallinen sanakikkailu. Jotenkin tuntuu, että journalismin opiskeleminen ja jatkuva kirjoittaminen on tappanut ns. kaunokirjallisen luovan minän. On suurempi kynnys lähteä kirjoittamaan minkään muun kuin leipänsä edestä tekstiä.

Nyt olen käsikirjoittamassa 15 minuutin kuunnelmaa, jota kaverini kanssa alamme työstämään aivan tosissamme. Lasten satu aikuisille. Kesän aikana aloitamme nauhoitukset ja jos siitä tulee tarpeeksi hyvä, niin lähetämme sitä radioasemille ja alamme tehdä jatko-osaa.

Kyllähän sitä kaiken näköistä tulee kirjoiteltua, enimmäkseen levy-ja elokuva arvosteluja, mutta kyllä ihan pienimuotoisia novellinpoikasiakin on tultu ruksailtua jonkinverran lähinnä omaksi iloksi. Kirjoittaminen on mukavan rentouttavaa ja se onkin ollut jo monta vuotta meikäläiselle tietynlainen pakenemiskeino arjesta.

Pääasiassa kirjoitan kauhuaiheisia juttuja, joihin pyrin ujuttamaan jossain määrin psykologisia koukkuja, että homma pysyisi itselleni mieleisempänä. Viimeisin kirjoittamani novelli on siinä mielessä poikkeava muihin kirjoittamiini teksteihin verrattuna, että se on eräänlainen rakkaustarina, joka ei tosin sekään ihan mitään perus "he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti" huttua ole.

Kirjoitukseni ovat yleisilmeeltään synkkiä ja ne eivät juurikaan pääty onnellisesti. Pientä huumoria minulla on tapana lisäillä sinne sun tänne teksteissäni, mutta se onkin sitten jo eri asia, että ymmärtääkö niitä muut kuin minä itse.

Kyllä kirjoitan. Viime aikoina on vain jäänyt vähälle, koska olen yrittänyt hankkia tietoa. Valmiiksi saatu jo kaksi romaania joista tehty myös käsikirjoitussovitukset (hieno sana) ja muita lyhyitä elokuvateoksia. Ongelmana vain on saada ne kameran eteen toteutettaviksi ja sitä lihasta ei ole siihen.

Novelli ei oikein tunnut tutulta aiheelta. Sorrun liian helposti matkimaan muiden tarinoita ja sen näkee teosten laadusta. Erilaisia artikkeleja ja muita vastaavia olen myös kirjoittanut kuten myös yhteensä aika monta arvostelua.

Kuulostan katkeralta ja myös olenkin sitä. Eikä ole edes stä ehdottoman tarpeellista kontaktiverkkoa jonka avulla olisi mahdollista koota resursseja elokuvaa varten.

Mutta eipä ole järkeä valittaa moista tosiasiaa tässäkään. Ei tilanne ole muuttumassa.