Syvällisiä ajatuksia

Foorumin päävalikkoonLegendaloota › Syvällisiä ajatuksia

doomsdaymachine
Käyttäjä
1546 viestiä

25.01.18 klo 22:14 - linkitä tähän kommenttiin: #

Ne taitaa jäädä pariin kuukauteen. Olen niin alfa että panemisten kans on kova kiire.

pirpana
Käyttäjä
825 viestiä

26.01.18 klo 22:40 - linkitä tähän kommenttiin: #

pirpana kirjoitti:

Noloa myöntää mutta pidän showpainista.

Tiedän että se on käsikirjoitettua, tiedän että se on feikkiä, kaikkihan tämän tietävät mutta harva tietää miksi showpaini on hieno viihteenala siinä missä muutkin. Showpaini on elämää suurempaa, se on mahtipontista, se on saippuadraamaa steroideissa ja spandexeissa. Niin monta hahmoa, niin monta tarinaa. WWF ATTITUDE ERA oli showpainin kulta-aikaa, joka ei koskaan pala takaisin. Se oli machoa ja niin ylilyötyä... mutta AI NIIN VIIHDYTTÄVÄÄ.

Tässä on teille kaupanpäälle aivan loistava dokumentti, joka avaa showpainin maailmaa, ja sukeltaa syvälle WWE:n (silloiseen WWF:ään) maailmaan, ja varsinkin ATTITUDE ERAAN!!!!!

"Beyond The Mat"
https://www.youtube.com/watch?v=Ryt6uc4Ojes

Erittäin moni showpainija on yrittänyt lyödä läpi elokuvissa, vain Dwayne "The Rock" Johnson on saavuttanut oikeaa menestystä... anteeksi vaan Steve Austin ( näyttelee pelkissä "Straight to video" toimintaleffoissa). Uskon että jos showpainia ei pidettäisi sellaisena naurettavana spandex feikki pelleilynä, niin monet show paini tähdet näyttelisivät ISOISSA LEFFOISSA.

Painijoissa täytyy olla oikeaa karismaa, että he menestyisivät. He ovat näyttelijöitä isolla N:llä, he esiintyvät livenä sadoille tuhansille paini faneille, se vaatii MUNAA.

Haluaisin vielä jatkaa mietteitä showpainista.

Ensimmäisen kerran näin showpainia 5-vuotiaana. Huusholliin oli ostettu PS2:nen, sen mukana tuli semmoinen demo-levy joka oli mustassa kuoressa.

Tässä on sen demo-levyn sisältö:
https://www.youtube.com/watch?v=Xn-aYPQulQ4

9-10 vuotiaana sitten tutustuin Youtuben avulla WWF/WWE:hen. Olin täysin haltioitunut ja kiinnostunut siitä meiningistä.

Myönnän, että silloin ensinäkemällä mietin että onko tämä nyt aitoa vai feikkiä. Nopeasti tulin siihen tulokseen, että se on feikkiä, mutta se ei silti tappanut kiiinnostustani showpainiin.

Vaikka showpaini onkin feikkiä, se ei todellakaan ole feikkiä showpainijoille. He riskeeraavat terveytensä ja elämänsä lajille jota he rakastavat. Aivovammoja, selkävammoja... you name it they have it. Siksi se on niin herkkä aihe painijoille... kun heiltä tivataan tai sanotaan päin naamaan sana "fake".

Mietin jopa että haluaisin kokeilla showpainia, mutta kun sitten katsoin suomen showpaini meininkiä... niin kiinnostus kuoli kyllä hyvin äkkiä. Meininki oli niin irvistyttävän noloa ja puisevaa. Promootiot kuulostivat suomen kielellä niin puistattavan puumaisiltä ja nolon huonoilta.

Minua kiehtoi se että saisin luovan vapauden luoda painihahmon itselleni. Saisin oman tunnarin, jonka säestämänä kävelen käytävää pitkin areenalle... aiheuttaen reaktion tuhansiin ihmisiin areenalla. Arvatkaapa kaksi kertaa minkälainen hahmo se olisi ollut... bad guy bad guy bad guy... mothafuckin bad guy.

Mitä mietteitä teillä on showpainista ja miten suhtaudutte siihen?

Villetys
Käyttäjä
250 viestiä

27.01.18 klo 14:29 - linkitä tähän kommenttiin: #

Itse tein hieman yllättäen vuosi sitten paluun taas aktiiviseksi WWE:n seuraajaksi. Välissä oli vajaan kymmenen vuoden tauko touhuun ja muistelisin, että syy sille oli aikoinaan se, kun Rawin ja Smackdownin lähettäminen suomessa loppui. Eniten on itseä yllättänyt painin eteen päin meneminen varsinkin naisten osalta tänä päivänä. Pystyvät tekemään samoja liikkeitä ja hyppyjä kun miehetkin.

Viikottaiset jaksot näkeekin nykyään WWE:n omalta Youtube kanavalta ja PPV eventit tulee katsottua watchwrestling.in. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä onkin oma suosikki PPV Royal Rumble. Ennakkoshow alkaa 00.00 ja itse pääshow 02.00. Suosittelen katsomaan, jos heräsi jollekkin kiinnostus, koska Royal Rumblesta aloin itsekkin seuraamaan viime vuonna taas tätä "pellepainia". :)

pirpana
Käyttäjä
825 viestiä

27.01.18 klo 14:51 - linkitä tähän kommenttiin: #

Täytyy vielä mainita, että showpainissa kulissien takana tapahtuu todella paljon mielenkiintoista tahtojen taistoa, egojen mittelöä... TOOODEEELLAAA paljon draamaa ja tunteita. Meno on todella raakaa kulisseissa... jokainen yrittää päästä parrasvaloihin millä keinolla hyvänsä. Huijauksia, petoksia, viilausta, psyykkistä mittelöä ja haastamista. Tämä kaikki on todella viihdyttävää ja sensaatiomaista. On niin monta painijaa joista tykkäsin, mutta he eivät ikinä saaneet tilaisuutta loistaa... mutta rispektiä heille siitä etteivät hankkineet ruskeaa kieltä.

Kaikista painijoista pahin pyrkyri on ehdottomasti TRIPLE H. Kuinka limaista on että viettelee pomon tyttären ja täten liehittelee tiensä WWE:n johtopaikalle ison miehen kuoltua?

Olen aina arvostanut Vince McMahonia showpainin pelastajana ja uudistajana. Erittäin terävä-älyinen showmies... ja ennenkaikkea SHOWMIES.

Mutta mitä nykymeininkiin tulee... olen hyvin pettynyt. Mielestäni WWE:n alamäki alkoi siinä jossain 2010-luvun alkupuolella. Brock Lesnarin ja Goldbergin paluun toivoisi hieman lisäävän makua nykyiseen menoon.

abneri
Käyttäjä
319 viestiä

27.01.18 klo 15:31 - linkitä tähän kommenttiin: #

pirpana kirjoitti:

Mietteitä Japanilaisesta Kulttuurista

Japani on isolla U:lla UNIIKKI.

You can say that again..

Kevennetään aihetta kohtuullisen häröllä mainoskoosteella.

https://www.youtube.com/watch?v=GmYVfyqzu4Y

pirpana
Käyttäjä
825 viestiä

01.03.18 klo 11:56 - linkitä tähän kommenttiin: #

Vielä tuohon Japani aiheiseen tekstiin yksi pieni lisäys: :)

https://www.youtube.com/watch?v=af2H3_Ur_AE

pirpana
Käyttäjä
825 viestiä

09.03.18 klo 19:18 - linkitä tähän kommenttiin: #

(Jopas tuli epätasaista tekstiä, mutta olen tauotta viettänyt yli 2 tuntia tämän kirjoittamisessa, niin minä nyt postaan tämän :) )

Elämäntarina:

Taas olis vaihteeks vähän syvällistä pirpanan ajatuksen juoksua tarjolla. Koko elämän kestäneen loputtoman itsetutkiskelun tulokset ovat selvinneet minulle tällä viikolla. Kirjoitan tämän ennenkaikkea itseäni varten, ja myöskin teille nautittavaksi. En viitsi ostaa "word" ohjelmaa ja "wordpadin" käyttö on niin perseestä, joten laitanpa sen siis tänne. Nauttikaa.

Ihmisen elämän lähtökohdat ja persoonan muodostuminen koostuvat monista asioista joihin ei itse pysty vaikuttamaan, mutta joidenka kanssa on tietysti elettävä.

Esimerkiksi:

Minkälaiset geenit sinulla on? Minkälaisia luonteenpiirteitä geenien mukana tulee? Minkälaisia sukusairauksia periytyy? Mihin maailmanaikaan olet syntynyt? Mihin maahan olet syntynyt? Mihin paikkaan olet syntynyt? Minkälainen perhepiiri sinulla on? Minkälaisista taustoista vanhempasi ovat tulleet? Miten he sinut kasvattavat? Minkälaisia elämänarvoja he haluavat sinuun iskostaa? Minkälaisessa elinympäristössä he haluavat sinut kasvattaa? ... etc

Jokaisella on oma korttikäsi jonka mukaan mennä, eikä se todellakaan ole jakautunut tasaisen vahvasti kaikille, mutta onko elämä totaalisen täydellisesti "itsestä kiinni"? Tuohon kysymykseen pitkän pohdinnan jälkeen vastaus on kyllä. Kyllä se suurimmilta osin on täysin itsestä kiinni. Sinä itse määräät elämääsi ja mitä sillä teet, ja näin ateistin näkökulmasta elämme vain yhden elämän (niin lohduttomalta kuin se kuulostaakin).

Sen enempiä jaarittelematta kerron nyt oman tarinani:

Synnyin Tampereella, jossa ehdin nauttia kolme kuukautta city elämästä. Vanhempieni sen hetkisen tilanteen takia muutimme etelämmäs pienelle paikkakunnalle äitini vanhempien läheisyyteen

Minulle syntyi veli 5 vuotta myöhemmin, jolloin luopuminen omasta huoneesta oli edessä. Podinkin pitkänaikaa veljes kateutta ja jopa katkeruuttakin... siis todella lapsellista sellaista. Tottakai se on kauan sitten mennyt ohi, mutta valitettavasti se ajanjakso on aiheuttanut meille tietyllä tavalla etäännyttäviä jälkiseuraamuksia. Tulemme toimeen ja joskus juttelemmekin jostakin, mutta hän ei minun kanssani mitään halua tehdä eikä mennä. Mikä on todella harmillista, jota kadun kyllä todella paljon. Olen yrittänyt paikata välejämme ja tarjonnut yhdessä tekemisen ja olemisen meininkiä, johon hän aina vastaa tylyllä torumisella. Harmi. Ikäerokin on tietysti yksi selittävä tekijä.

Päiväkoti jakso oli kivaa ja meni todella nopeasti ohi. Sitten menin eskariin ja olin ehtinyt lihotakin aika paljon, josta silloin tietysti härnättiin mutta ei mitenkään pahasti. Silloin eskarissa huomattiin, että minulla on paljon oppimisen osa-alueita joissa meni heikosti, ja tietysti vastaavasti parikin missä meni erittäin vahvasti. Vanhempani miettivät, että erityiskoulu on minulle paras vaihtoehto. Menin 7-vuotiaana neurologisiin testeihin ja minulle todettiin laaja-alaiset oppimisvaikeudet ja add (tarkkaavaisuushäiriö). Näinkun miettii niin erityiskoulu oli varmasti minua palvelevampi ja opetuksellisesti paras. Sain oppia asioita rauhassa ja sain tukea. Koulussa oli tietysti hyviä ihmisiä ja niinkuin kaikissa kouluissa, kouluun mahtuu pari mätääkin opettajaa joista ei tykkää sitten ollenkaan. Olihan mulla parikin kaveria siellä joista kaksi oli samalta kylältä. Se olikin harmittavaa, että siinä koulussa ei ollut paljoa ikätovereita samalta kylältä.

Ala-aste oli aika rankkaa ja koin todella paljon kaikkea kiusaamista. Tietysti yliherkkänä lapsena otin kaikki uhkailut ja solvaukset tosissani. Vastasinkin välillä todella ylilyövästi tälläisiin loukkauksiin ja yksityisyyden häiritsimiseen. Yläaste oli samassa koulussa, ja asiat muuttuivat yhtäkkiä päälaelleen, ne ihmiset jotka kiusasivat minua, olivatkin yhtä äkkiä minulle todella hyviä kavereita. Toki asiaa auttoi, että koulun kovimmat kollit lähtivät omille poluillensa. Yläaste oli todella hyvää ja palkitsevaa aikaa elämässäni, jota muistan lämmöllä.

Vasta hetki sitten olin 1-luokalla ja sitten silmänräpäyksessä olin 9-luokalla. Niin se koulu meni niin nopeasti ja olikin aika miettiä omaa tulevaisuutta ja ammattia (Lukio ei ollut vaihtoehtona silloin, eikä siihen kannustettu). Niin siinä sitten lätkäistään koulutushaku lappu naaman eteen, eikä mitään hajua mitä vittua sitä haluaa elämällään tehdä. Itse tietysti tein päätöksen mikä oli ykkös vaihtoehto ja otan täyden vastuun, mutta se 16-vuotias pirpana oli niin hämmentynyt, ja tietysti hämmentynyt nuori kääntyy omien vanhempiensa puoleen. Minulla oli aluksi ajatus, että menisin merkonomi puolelle, mutta vanhempani ja erityisesti isäni (jopa opettajani) käännyttivät ajatukseni toiseen "minulle sopivampaan" vaihtoehtoon, ja missä kuulemma olisi leipä varmaa. Ammatti nimeltään lähihoitaja. Niimpä laitoin ensimmäiseksi sen lähihoitajan, ja toisena merkonomin. Lähihoitajan koulutukseen on pääsykokeet. Kyselykokeesta sain (asteikolta 1-5) 2:sen, ja haastattelusta 4:sen. Minulla oli onnistuneen ja iloisen ylä-asteen takia itseluottamus todella korkealla ja olinkin miettinyt, että tällähän alalla on miljoonia mahdollisuuksia menestyä yrittäjänä. Haaveilin ja halusin silloin nuorena, että ryhtyisin yrittäjäksi ja menestyisin.

Pääsin lähihoitajan koulutukseen. Ne 3-vuotta olivat minun elämäni ehdottomasti raskainta aikaa, jolloin murruin aivan täysin ja toivottomuus ja pian sen jälkeen itsetuhoisuus tulivat kuvaan. Syönkin unilääkkeitä ja masennuslääkkeitä päivittäin. Kaikki itsetuntoni ja itseluottamukseni rippeet tallottiin täysin. Nuo kolme vuotta on jättänyt minuun ilkeän jälkensä, vaikka olen suurimmilta osin toipunut. Ala oli minulle täysin väärä, mietinkin tuona aikana pitäisikö nyt vaihtaa kun on mahdollisuus, mutta olin toisella vuodella opiskeluissani, joten päätin kärsiä loppuun. Minulle moni ihminen sanoikin, että sopisin vanhusten hoitoon... koska olen niin mukava, juttelevainen ja auttavainen. Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä mitä se vanhusten hoito on, kuin joku 60-luvun SUOMIFILMI missä vanhukset kulkee vapaana pelaillen korttia ja kävellen puistoja. Voi kuinka olinkin väärässä.

Olin hyvä opiskelija ja pärjäsin teoreettisesti hyvin (kuten olen aina pärjännyt), kun taas sitten käytännön asiat, niin fyysiset kuin lähihoitajan toimenpiteelliset käytännölliset tehtävät menivät erittäin huonosti ja kömpelösti. Oli paljon tärkeitä aineita jotka eivät olisi voineet tippaakaan kiinnostaa, sen verran kokeisiin luin että läpi menivät, mutta sitten sen kaiken tärkeän tiedon unohdin täysin. Ensimmäiset kaksi vuotta mulla oli koulukavereita, ja kolmannella karsiutu kaikki paitsi yksi, joka sitten alkoi järjestelmällisesti kiusaamaan ja terrorisoimaan minua. Kuten esimerkiksi sanomalla minulle "mää säälin sua" tai kourimalla "tissejäni" ja tökkimällä läskejäni. Olin totaalisen ahdistunut koulussa.

Kotitilanne ei ollut yhtään sen parempi. Monta vuotta oli ollut todella huonot välit isäni kanssa alkaen 7-luokasta. Teini-ikä vaikutti tietysti, ja myös tietysti isäni silloinen persoona. Nyt meillä on ammattikoulusta päästyäni ollut erittäin lämpimät välit. Hän on muuttunut mies, ja hän on löytänyt oman rauhansa ja on iloinen.

Mutta kaikista kovimmat traumat tulivat itse työelämän "työssäopeista". Työssäoppeja oli yhteensä 7 joista yhdestä ja viimeisimmästä hyvä kokemus. Minulle aina sattui sellainen ohjaajapari jonka kanssa ei asiat menneet hyvin. Ne olivat painajaismaisen huonoja kokemuksia jotka repivät minut aivan kappaleiksi, vaikka kuinka yritin parhaani ja pistin parastani se ei ikinä ollut tarpeeksi. Ohjaajilta kuulin hirveimpiä minun henkilöön kohdistuvia solvauksia ja verisiä selkään puukotuksia.

"Olisipa täällä huoneessa videokamera, niin näkisit kuinka tyhmältä sinä näytät"
"Ei tosta sun hommasta tuu lasta eikä paskaa"
"Olisko parempi vaihtaa alaa" (ensimmäinen viikko työssäopissa)
"Et osaa mitään, etkä ole mitään"
"Miten edes olet päässyt tähän asti"
"Oleksää tyhmä vai yksinkertainen"

Näitä on vaikka kuinka paljon... mutta eiköhän tässä ollut esimerkkiä. Osan olen unohtanut trauma päissäni.

Työyhteisöt olivat hirveitä. Minua varsinkin vanhustenpaikoissa kuvotti se miten hoitajat puhuivat vanhuksista. Vanhuksista jotka olivat äitejä ja isiä/mummoja ja vaareja, eli tärkeitä ja rakkaita ihmisiä heidän läheisilleen. Minua ahdistaakin se ajatus, että omat isovanhemmat joutuisivat tuollaisiin laitoksiin. Vittu jokaikikseen vanhainkotiin tarvitaan YK:n ihmisoikeus viranomainen.

Oli mennyt kaksi vuotta ja viimeinen oli edessä, näiden kahden välinen kesäloma oli raskain kesäloma ikinä. Koin olevani pattitilanteessa kun viimeinen vuosi koittaa... valmistuisin vihaamaani ammattiin. Mitä opiskelujen jälkeen tapahtuisi? Joutuisinko tekemään vihaamaani työtä? Miten paeta tätä tilannetta? Olin sen kesän aivan murskana ja yksin. Murtauduinkin isäni viinakaapille ja ryyppäsin viikon putkeen. Äitini tiesi tästä ja sanoi, että nyt otetaan yhteyttä lääkäriin. Onneksi sain apua. Kävin koko tämän kouluajan psykologilla, joka oli minulle voimavara ja sain purkaa kaikki tuskani. Se auttoi minua setvimään pääni ja selviytymään opiskelujeni loppuun.

Valmistuin kesällä 2016. On ollut työttömyysjaksoja. Olen ollut kahdessa työkokeilussa, ja yhdessä kesätyössä.

Työelämä on edelleen minulle todella vaikea asia... kun pitäisi tehdä työhakemuksia, niin jokaikinen solu minussa haluaa painaa minua alaspäin.

"En pysty siihen", "En ole tarpeeksi hyvä tähän", "En pärjää tässä" "Mitä jos tästä tulee painajainen."

Mutta nyt olen päättänyt, että haen opiskelemaan merkonomiksi tälle vuodelle. Opiskelen uuden ammatin ja aloitan puhtaalta pöydältä. Koitan nyt uskoa itseeni ja yrittää uudelleen.

pirpana
Käyttäjä
825 viestiä

09.03.18 klo 20:16 - linkitä tähän kommenttiin: #

^ Joo-o vähän ristiriitaiset fillikset tuohon "elämäntarina" tekstiini... nooh ainakin yritin parhaani. Paljon olis hiottavaa ja parannettavaa. Perkele.

abneri
Käyttäjä
319 viestiä

09.03.18 klo 21:30 - linkitä tähän kommenttiin: #

Pirpana.

Kiitti.

Andy Kreist

09.03.18 klo 22:44 - linkitä tähän kommenttiin: #

pirpana kirjoitti:

^ Joo-o vähän ristiriitaiset fillikset tuohon "elämäntarina" tekstiini... nooh ainakin yritin parhaani. Paljon olis hiottavaa ja parannettavaa. Perkele.

Kiitos avautumisesta, mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä tarina.

Jos masennus, univaikeudet ja itsetunto-ongelmat vaivaavat, suosittelen lämpimästi tavoitteellista fyysistä treenaamista ja hyvää ruokavalioa. Myös venyttely-, jooga-, rentoutus-, mietiskely- ja hengitysharjoitustyyppistä puuhailua. Treenatessa kamppailet vain itsesi kanssa, ja olet vastuussa vain omista touhuistasi, ja näin myös kaikki onnistumiset ja voitot ovat sinulle itsellesi. Oikeasti hyvä, toimiva ja ehkä jopa ainoa suht nopea ja järkevä keino mielen ja kehon terveyteen on itsensä perseelle potkiminen ja sopivasti rääkkäminen.
Ja kaikenlaisista uni- ja masennuspillereistä kannattaa hankkiutua eroon heti kun vain mahdollista.

Onnea, mitä nyt sitten viritteletkään ja voimaa!

Joku
Käyttäjä
1041 viestiä

10.03.18 klo 14:19 - linkitä tähän kommenttiin: #

Isot rispektit avautumisesta ja tsemppiä jatkoon, hieno mies oot Pirpana!

pirpana
Käyttäjä
825 viestiä

10.03.18 klo 22:49 - linkitä tähän kommenttiin: #

Hei!

Kiitos kaikille valtavasta tuesta! En voisi olla iloisempi. :)

Hyvää ja iloista jatkoa teille kaikille. :)

Jurpo
Tähtääjä
1092 viestiä

12.03.18 klo 01:06 - linkitä tähän kommenttiin: #

Hienoinen annos filosofisointia näin mielen järjestelemiseksi.

On helppo olla mitä tahansa kun mikään ei koettele vakaumustasi.

Brutus
Käyttäjä
711 viestiä

12.03.18 klo 14:49 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tällainen pieni ja kätevä käytännön elämänviisaus nousi mieleen, kun tähän asiaan tuntuu aina arkielämässä jatkuvasti törmäävän.

On olemassa karkeasti kahdenlaisia ihmisiä: niitä jotka provosoituu kun provosoidaan ja niitä jotka provosoituu vaikkei provosoitaisikaan. Jälkimmäisten ininästä on turha stressata, koska kyseiset ulisijat keksii vaan aina uuden asian mistä uikuttaa. Jotkut vaan on sellasia.

Elämäntapaloukkaantujia on turha yrittää miellyttää.

pirpana
Käyttäjä
825 viestiä

12.03.18 klo 18:10 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tälläisen elämänviisauden minä olen oppinut yhdestä elokuvamaailman hienostuneimmista mestariteoksista...

https://www.youtube.com/watch?v=y2GwrR-4Q9E

:)

pirpana
Käyttäjä
825 viestiä

06.04.18 klo 15:13 - linkitä tähän kommenttiin: #

Andy Kreist. Andy Kreist haluan onnitella sinua kaikkien aikojen parhaimmasta tekstistä, mitä leffatykin kommenttiosioon on koskaan tehty. En malta hillitä itseäni, vaan julistan sinun mastöpiis tekstisi koko maailmalle... eli leffatykin foorumille, jossa tämä masentunut 5 ja puolen miljoonan aktiivisesti leffatykin foorumia seuraava kansa saa täyttymystä elämälleen. Juuri tämän takia fanitan sinua, ja niin pitäisi koko leffatykin.

Andy Kreistin kommentti elokuvasta: Musiikkihuone (1958)

" Tässä (taas) elokuva jonka arvostelussa kriitikoilta lähtee tavallisesti rollaattori käsistä; “The Greatest Film You Never Heard Of!”, MAASTÖPIIIS, jne.

Come on, pliiiis, ei tämä nyt todellakaan siis, niin hyvä ole. Pin-head -kriitikot piipittävät kuorossa ylistystä kuin tiput orrella juurikin tällaisille ns. “vanhoille klassikoille” tai yleisen taide-huuhaa-konsensuksen nimissä “mestaripaloiksi” nimetyille lapsellisille sotkuille koska haluavat päteä ja yrittää nostaa itsensä jonkinlaiseen taide-eliitti-piiriin rinkipiereskelemään. Pitkälti harhaiseen ja terveen elämän kannalta vinoutuneeseen persreikiökuppikuntaan siis.

Tätähän tapahtui eritoten juuri ennenvanhaan eli silloin kun elokuvien saatavuus oli hankalampaa kuin nyt, jolloin nämä ko. henkisesti seniilit ja kuivat turhakkeet kituivat biennaaleillaan pitkäveteisten paskafilmiensä parissa levitellen huulirasvaa ympäri naamojaan ja mutustellen pectus-pastilleja, saatanan muumiot, ja sitten raapustivat ylistysartikkeleita harrastelehtiinsä tietäen että harva noita filmejä tulee edes koskaan näkemään (saati että haluaisi edes katsoa), ja edelleen tyhmimmät näistä koukkunokista yrittävät suunnilleen samaa, mutta nytpä näihin “taide-maasterpiis -elokuviin” pääseekin helpommin käsiksi kukavain ja jokamieskin, ja sen myötä heidän eliittikusetuksensa paljastuu!! hä hä HÄÄ! Ääshoulit! Haistakaa kiinanmuurinpituinen paska!

Elokuvassa on erittäin hyvät musiikit! Sitran kieliä venytellään ja piukutellaan ja päälle resitoidaan; mielenkiintoista ujellusta kaiken kaikkiaan! Useita erilaisia esityksiä ja kaikki kyllä hyviä minun mielestäni. Suosittelen tässä mielessä. Lämpimästi. Tietynlaista viehättävää menneisyyden hehkua ja koomis-psykedeelistä atmosfääriä löytyy kyllä myös.

Ja tarinakin on ihan jees, mutta se on esitetty todella todella pitkäveteisesti.

Itselläni ei ole mitään hitaita elokuvia vastaan, mikäli se hitaus on jollain lailla perusteltua ts. kuvavirran sisäinen dynamiikka ja rytmi kyetään säilyttämään niin että katsojan mielenkiinto pysyy elokuvassa eikä lähde harhailemaan ja suuntaudu esim. siihen että mitähän ostaisin ruokaa huomenna kaupasta. Ja tämän elokuvan kohdalla rupesin itse tuumailemaan; banaaneja, turkkilaista jougurttia, kefiriä, kurkkua ja tomaattia tietysti, lihaa.. hmm.. ottaisinkohan taas niitä porsaan kinkkupihvejä ja sitten kanafileitä ja ai niin kananmunia pari lootaa, niistähän voi taas hautoa ja kasvattaa niitä tipuja joita voi sitten ampuilla takapihalla tai syöttää kissalle.. parapähkinöitä, sinkkitabletteja, vesimeloni ja sitruunoita.. hmm.. ehkä rypäleitä ja pistaaseja.. närästyslääkettä.. joo ehkä Rennietä apteekista.. ja johtuukohan se että, “Rennie” Harlin ei ole oikein erityisen menestynyt, juurikin siitä samasta seikasta että hän meni muuttamaan hienon ja harvey-naisen suomalaisen sukunimensä tuollaiseksi amerikanpelle -nimeksi? Luultavasti. Ainakin se implikoi tarvetta nuoleskella jenkkien perseitä ja tarvetta pyrkiä nousemaan eliittikuppikuntiin hännystelemään jonain muuna kuin mitä todellisuudessa on. Jäljietellä ja hämätä. Kuten paskat kriitikot. "

Helvetin isot käsien ja olan taputukset, ja reilut käden puristukset sinulle tästä tekstistä! MÄÄÄSTTTÖÖÖÖPPIIIIISS! :D

Andy Kreist

07.04.18 klo 11:51 - linkitä tähän kommenttiin: #

pirpana kirjoitti:

Andy Kreist haluan onnitella sinua kaikkien aikojen parhaimmasta tekstistä...

Huh, öh.. Kiitos paljon huomioinnista.

pirpana
Käyttäjä
825 viestiä

09.04.18 klo 15:02 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tuli mieleen tälläinen kiinnostava aihe, kuin minkälaiset mielikuvat teillä on maalattuna mieleenne tänne kirjoittelevista henkilöistä. Siis tarkoitan, että miten te maalaatte mieleenne foorumistin? Tietysti sitä mielikuvaa maalaa proffakuva ja kirjoituksista välittyvä persoonallisuus. Miltä minä näytän mielikuvituksessanne? Jos postaisin oikean kuvan itsestäni tänne, millä tavalla se muuttaisi mielipiteeseenne minua kohtaan?

Minä olenkin miettinyt, että millä tavalla ne mielikuvat muuttuisivat... jos oikeasti tapaisin vaikkapa Miihkalin? Minua erityisesti kiinnostaisi mitä Miihkali minusta ajattelee. Miltä tämmöinen "oikeasti tapaaminen ja keskusteleminen" tuntuisi teistä? Onko se salaperäisyys ja epätietoisuus foorumikirjoittelijan todellisesta olemuksesta... teistä paljon edemmän turvallisempaa ja vapaampaa... onko se kiinnostavampaa?

Minulle on polttunut mielikuva Miihkalista ihan ainoana Drakula/vamppyyripäänä, ja hänen astuessaan sisään muuttuu huone pelosta punaiseksi. :D

Miltä minä näytän mielikuvituksessanne? :)

Andy Kreist

17.04.18 klo 13:30 - linkitä tähän kommenttiin: #

pirpana kirjoitti:

Tuli mieleen tälläinen kiinnostava aihe, kuin minkälaiset mielikuvat teillä on maalattuna mieleenne tänne kirjoittelevista henkilöistä..

..Minulle on polttunut mielikuva Miihkalista ihan ainoana Drakula/vamppyyripäänä, ja hänen astuessaan sisään muuttuu huone pelosta punaiseksi. :D

Miltä minä näytän mielikuvituksessanne? :)

Sillä lailla mukavasti kävi että pääsin yllättäen käsiksi salaisiin valokuva-arkistoihin ja vuodan nyt julkisuuteen osan näistä kuvista. Esimerkiksi tässä on kuva pirpanasta (kuva fuusiojazz -keikalta):

Ja tässä kuvassa Leffatykin vuosittaisesta Annual-FT-meetingistä juurikin Miihkali, Brutus, Joku, sekä John117, mutta en kyllä tiedä kuka on kukin (?) Eli tässä voisi vaikka Joku hieman auttaa:

Tässä minusta itsestäni kuva viime vuoden kesältä. Olen tässä Ruotsinmatkalla tutustumassa Rinkkebyyn nähtävyyksiin:

On mulla täällä muitakin kuvia teistä leffatykkiläisistä, mutta tässä nyt näin aluksi.

Keskustelut