Viimeksi katsottuja elokuvia (ei parhaita)

Foorumin päävalikkoonLeffat yleisesti › Viimeksi katsottuja elokuvia (ei parhaita)

Juki
Käyttäjä
1431 viestiä

06.05.19 klo 21:36 - linkitä tähän kommenttiin: #

Huhtikuussa tuli katsottua tämmöisiä pläjäyksiä:

Richard Fleischer: Raakaa peliä (1974):

Ei aivan Bronsonin parhaimpia, mutta erittäin viihdyttävä toimintapätkä kuitenkin. Bronson on jälleen hyvässä vedossa ja myös muut näyttelijät tekevät hyvät suoritukset. Toki suurimmat Bronson-fanit saavat tästä enemmän irti, mutta kyllä muutkin katsojat varmasti tämän parissa ihan mukavasti viihtyvät. Itse en lukeudu Bronsonin faneihin, mutta meikäläiseen tämä upposi sen verran hyvin, että uudestaankin voisin katsoa.

Raimo O. Niemi: Postia marsalkalle (1991):

Pääosakolmikko Ari-Kyösti Seppo, Risto Tuorila ja Kai Lehtinen ovat mainioita rooleissaan, ja varsinkin Ari-Kyösti Sepon esittämän Aunon toilauksille saa välillä naureskella ihan kunnolla, vaikka tämä ei mikään komedia olekaan. Mukana heiluu monta tuttua kotimaisen elokuvan kärkinäyttelijää, kutne Kari Heiskanen, Oiva Lohtander, Tomi Salmela ja Jarmo Mäkinen. Ei tämä mikään mestariteos ole, mutta ihan hyvä sotakuvaus kuitenkin.

Lars G. Thelestam: Tuntematon ystävä (1978):

Kate O'Maran valinta hieman ihmetyttää, sillä hänen näyttelemisensä oli paikoin todella tökeröä ja myös vaivaannuttavaa katsottavaa. Myös Anne Pohtamon näytteleminen oli aika tökeröä. Pari ihan näyttävää kohtausta on mukaan saatu, mutta ei tämä mikään suomalaisen elokuvan klassikko ole vaikka saikin aikoinaan leffateattereissa yli 230 000 katsojaa. Plussaa kuitenkin siitä, ettei Åke Lindman ollut tällä kertaa tarinan konna. Plussaa myös hienoista Marokon maisemista. Ja vaikka tämä onkin Susikoski-elokuva, niin itse Susikoski sai harmittavan vähän ruutuaikaa. Loppu oli ihan ok.

John Landis: Blues Brothers (1980):

Pidennetty versio (2 h 27 min) katsottuna tällä kertaa. Loistavaa musiikkia, hienoja kaahailukohtauksia ja iskevää huumoria. John Belushi ja Dan Aykroyd loistavat pääosissa ja myös Carrie Fisher oli hauska. Parhaat artisticameot olivat James Brown ja Ray Charles. Ja myös se countryshow oli aika hulvaton. Lopussa ammuttiin pahasti yli, mutta muuten leffa on ehdotonta klassikkokamaa.

John Landis: Blues Brothers 2000 (1998):

Musiikki oli tässäkin loistavaa ja mukaan oli taas saatu monta loistavaa muusikkoa ja myös muutama hauska kohtauskin löytyi. Totuus kuitenkin on, ettei tämä oikein toimi ilman loistavaa John Belushia. Dan Aykroyd ja John Goodman tekivät toki ihan hyvät suoritukset, mutta se ei aivan riitä. Se pikkujätkä oli typerä. Välillä tuntui myös siltä, että tässä on suoraan lähdetty kopioimaan ensimmäistä osaa ja tehty vain vähän muutoksia. Ei ansaitse klassikkoleimaa. Kerran katsottava kohellus.

Tuomas Sallinen: Routasydän (1993):

Suomalaisittain sangen harvinainen toimintaelokuva-genreä edustava pläjäys, joka ei oikein jaksanut innostaa. Dialogi on paikoin todella kökköä eivätkä leffan nimekkäät näyttelijätkään oikein saaneet aiheesta kunnolla mitään irti. Toimintakaan ei ollut mitään kovin hienoa, vaikka yksi ihan hieno kohtaus mukana olikin. Kokonaisuutena ei mikään kovin hääppöinen toimintarymistely. Täydet pisteet kuitenkin kuvaaja Kari Sohlbergille.

Don Siegel: Säälimättömät (1968):

Hienoa ajankuvaa 1960-luvulta oli mukana, mutta ei oikeastaan paljon muuta. Leffa oli todella tylsä ja sekava, eikä kunnon toimintaakaan ollut kuin parissa kohdassa. Sen verran tylsää ja puuduttavaa menoa oli, että monta kertaa tuli leffan aikana vilkuiltua kelloa. Edes hyvät näyttelijät eivät tätä onnistuneet pelastamaan, eikä edes varsin nimekäs ohjaaja Don Siegel. Kerran katsottava pätkä.

Francis Ford Coppola: Taistelukala (1983):

Visuaalisesti upea ja hienosti kuvattu leffa, johon mustavalkoisuus sopi myös hienosti. Muuten leffa ei oikein iskenyt, vaikka mukana on varsin nimekäs näyttelijäkaarti. Eniten kuitenkin huvitti Nicolas Cagen hulvaton kasariletti. Alkupuolella nähty tappelukohtaus oli parasta antia koko leffassa ja myös ne kalat oli hienosti laitettu värillisinä mustavalkoisen leffan sekaan. Ei tämä kuitenkaan sinne Coppolan parhaimpien leffojen joukkoon lukeudu.

Spede Pasanen: Naisen Logiikka (1991/1999):

Vanhaa toistettiin tässäkin kuten niin monessa muussakin Speden teoksessa. Lähes kaikki naisen logiikka -jutut oli kopioitu lähes sanasta sanaan suoraan vanhoista Spede Shown sketseistä, tosin vain hieman muutettuina. Kyllähän nämä jutut toki naurattivat, mutta ei tämä oikein varsinaiselta elokuvalta vaikuttanut, vaan enemmänkin sellaiselta sketsikokoelmalta mihin on koitettu väliin tunkea jotain juonentynkää. Tarzan ja Ruokolahden leijona -kohtaus oli aika hauska. Ihmetystä aiheutti myös golfkohtaus jonka alkuun oli jätetty naurunpyrskähdyskohtaus eli pilalle mennyt otos. Leffahan tehtiin aikoinaan vain ja ainoastaan sen takia, ettei Spede joutuisi maksamaan takaisin Elokuvasäätiön myöntämää tukea. Lopulta leffan näki leffateatterissa vain 304 katsojaa, joista viimeisellä oli kuulemma vapaalippu.

Joku
Käyttäjä
1052 viestiä

16.05.19 klo 13:29 - linkitä tähän kommenttiin: #

Noniin, 10 päivää meni ettei huvittanu jatkaa American Pien parissa. Nyt kuitenkin on sarjan kuudes osa Beta Housekin katsottu. Ihme kyllä taso ei pudonnu edellisestä sitten yhtään. Oikeestaan tää oli ehkä kokonaisuutena jopa paremmin kasassa pysyvä paskapaletti, kun edeltäjänsä Naked Mile. Taattua suoraan dvd:lle julkaistua tasoahan tämäkin edustaa, mutta ihmeen hyvin elokuva jakso viihdyttää läpi kestonsa. Nauru pääsi ehkä vain yhdessä kohdassa, mutta silti jotenkin tän katsoi vaivatta läpi. Kai näihin helvetin sontakikkareisiin alkaa turtua mitä pidemmälle tässä edetään. Yks osa olis vielä katsomatta. Sen reunion-leffan katson sitten ehkä joskus toiste. Ehkä. Jyrkkä ehkä.

Beta Houselle napsahtaa kaks kautta viis. Ei tässä nyt taaskaan huonoimman näkemäni komedian äärellä olla, mutta erittäin turha tekele tämäkin on.

Joku
Käyttäjä
1052 viestiä

18.05.19 klo 22:25 - linkitä tähän kommenttiin: #

Yritin katsoa American Pie -sarjan seitsemättä osaa, eli Book of Lovea. Epäonnistuin. Elokuva tekee katsomisesta täysin mahdotonta heti alkuminuuteilla. Aiemmin leffasarjassa vitsit oli kirjotettu neljätoistavuotiaille, nyt ne on neljätoistavuotiaan kirjoittamia. Saatoin tossa vertauksessa vielä lievästi liioitella, neljätoistavuotias pystyis kirjottaan huomasti parempaa materiaalia kun tää. Sinnittelin ehkä johonkin puolentunnin paikkeille kunnes tulin siihen tulokseen, että en perkele haaskaa elämääni yhtä ainutta minuuttia enempää enää tähän. Ei tästä jaksa edes kirjottaa enempää, ei se elokuva ansaitse edes sitä.

Vittu mitä paskaa. Oikeesti.

NikkeL
Käyttäjä
6 viestiä

21.05.19 klo 16:13 - linkitä tähän kommenttiin: #

Moneyball. Loistava elokuva, urheiluleffat iskee itselle mafiaelokuvien ohella. Oli kokonaan mennyt elokuva itseltä ohi, ennen kun törmäsin klippeihin sattumalta youtubessa.

Juki
Käyttäjä
1431 viestiä

02.06.19 klo 18:25 - linkitä tähän kommenttiin: #

Toukokuussa tuli katsottua seuraavaa:

Michael Caton-Jones: Shakaali (1997):

Willis tekee leffan parhaan roolin ja myös Richard Gere on ihan ok, mutta ei pärjää Willisille. Metrokohtaus oli vähän yliammuttu, mutta muuten leffa oli ihan viihdyttävä. Pelkästään Bruce Willisistä voisi antaa viisi pistettä, mutta muutamat tylsät hetket siellä täällä laskevat pisteitä.

Michael Moore: Where to Invade Next (2015):

Mielenkiintoinen ja aika koominen dokumentti. Suomi-jakso oli ihan kiva ja myös Norja ja Islanti olivat mielenkiintoisia. Ja myös se Slovenian presidentin tapaaminen oli aika hauska. Pituutta olisi voinut hieman karsia, sillä loppupuolella tämä alkoi jo vähän puuduttamaan. Ei tämä silti mikään huono teos ole, mutta vähän tiivistämällä tästä olisi voinut saada paljon paremman.

J. A. Bayona: Jurassic World: Kaatunut valtakunta (2018):

Visuaalisesti tämä oli hienoa katsottavaa ja myös toimintakohtaukset oli toteutettu hienosti. Näyttelijät sen sijaan eivät oikein onnistuneet rooleissaan ja myös paluun sarjaan tehnyt Jeff Goldblum sai harmittavan vähän ruutuaikaa. Ei tämä myöskään sarjan aiemmille leffoille pärjää. Muutama aika lapsellinenkin kohtaus leffasta löytyi, eikä se uusi Indoraptorkaan ollut mikään erikoinen ilmestys. Leffasarjan fanit saavat varmasti tästäkin paljon taviskatsojaa enemmän irti. Plussaa kuitenkin John Williamsin alkuperäisestä tunnarista.

Terry Gilliam, Terry Jones: Monty Pythonin Hullu maailma (1974):

Kymmenen vuoden tauon jälkeen tuli taas tämäkin kohellus katseltua. Legendaarinen pätkähän tämä toki on ja nauraakin saa välillä oikein kunnolla, mutta muutamissa kohdissa paistoi läpi melkoinen kökköys. Leffan suomenkielinen nimi on myös niin typerä kuin vain voi, mistähän sekin lienee keksitty? Kovimmat Python-fanit saavat tästäkin taas varmasti enemmän irti kuin taviskatsojat. Itseäni leffassa häiritsivät aika paljon ne tarinasta irralliset kohtaukset joissa nähtiin niitä nykyaikaisia poliiseja ja autoja. E parasta mutta legendaarisinta Pythonia kuitenkin.

Masami Hata, Masanori Hata, William T. Hurtz: Pikku Nemo (1989):

Samaan tarinaan perustuvaa NES-peliä tuli lapsena tahkottua todella paljon ja se olikin yksi parhaista. Tämän leffaversion näin vasta tänä vuonna ensimmäisen kerran ja oli kyllä aikamoinen pettymys. Suomenkielinen versio siis katsottuna. Suurimpana yllätyksenä meikäläiselle tuli ainakin se, että myöhemmin mm. Yksin kotona -leffoista tuttu ohjaaja Chris Columbus on ollut tässä toisena käsikirjoittajana. Visuaalisesti leffa on upeaa katsottavaa, mutta muilta osin leffa oli todella sekava ja ne typerät laulu- ja tanssikohtaukset pilasivat myös aika paljon. Loppukohtaus Painajaisen kanssa oli leffan hienoin. Vaikka tämä ensisijaisesti lastenelokuva onkin, niin aivan perheen pienimpien en tätä antaisi katsoa, sillä tässä on aika paljon synkkiä ja pelottavia kohtauksia, jotka voivat aiheuttaa ihan oikeitakin painajaisia. Suomalainen ääninäyttely oli ihan hyvin tehty.

Joel Schumacher: Treffit Elmossa (1985):

Tämä seitsemän jenkkinuoren kouluvuosista ja sen jälkeisestä ajasta kertova draama ei ole mikään kasarileffojen helmi, mutta ihan viihdyttävä pätkä kuitenkin. Nimekkäät näyttelijät tekevät kaikki ihan hyvät suoritukset ja ohjauskin on ihan hyvin onnistunut. Muutamia tylsempiä hetkiä leffassa kuitenkin oli, joten mistään mestariteoksesta ei ole kyse. Suosittelen kuitenkin kaikille 1980-luvun faneille.

Emir Kusturica: Maradona (2008):

Itse en lukeudu Maradonan faneihin, mutta ihan hienoa niitä herran legendaarisia maaleja oli katsella. Suuri osa dokkarissa kerrotuista jutuista oli minulle täysin uusia ja muutamat jutut vaikuttivat vähän keksityiltä, mutta muuten Maradonan jutustelua oli kiva katsella ja kuunnella.

Ron Howard: Solo: A Star Wars Story (2018):

Leffa oli jälleen muiden Star Wars -leffojen tapaan visuaalisesti upeaa katsottavaa. Suurin miinus tulee kuitenkin siitä, että leffassa ei nähty yhtään legendaarista valomiekkailukohtausta. Itse Star Wars -sarjaan leffa ei tuo mitään uutta, vaikka varsin viihdyttävä teos onkin. Tai no, kerrotaanhan tässä sentään se miten Han Solo ja Chewbacca kohtasivat ensimmäisen kerran. Ja muutama ihan näyttävä toimintakohtauskin on saatu mukaan.

Gary Sinise: Hiiriä ja ihmisiä (1992):

John Malkovich loistaa lapsekkaan Lennien roolissa ja myös Gary Sinise hoitaa ohjauksen lisäksi toisen pääroolin hienosti. Leffassa on koko ajan lämminhenkinen tunnelma, mutta mahtuu mukaan myös muutama koskettavaki hetki, varsinkin leffan loppupuolella.

Eli Roth: Death Wish (2017):

Parasta Bruce Willisiä pitkään aikaan. Osa toimintakohtauksista oli tehty aika hienosti ja ne olivat myös aika raakoja. Bruce Willis ei toki vedä vertoja alkuperäisen leffan Charles Bronsonille, mutta hyvin hän tässä roolinsa hoitaa. Ei tämä mikään mestariteos ole, mutta erittäin viihdyttävä kuitenkin. Myös lähinnä kidutuskauhuleffoistaan tunnettu Eli Roth hoitaa ohjauksen ihan hyvin.

Terry Jones: Brianin elämä (1979):

Viimeksi 15 vuotta sitten on tämä kohellus tullut katsottua ja jo silloin tykkäsin todella paljon. Nyt uusintakatselun jälkeenkin tämä on edelleen Pythoneiden paras ja yleisesti yksi komedian helmistä. Pythonin lukuisissa rooleissaan tekevät mainiot suoritukset ja Graham Chapman on myös Brianin roolissa aika hauska. Ainut miinus oli se pahasti yliammuttu avaruusolioiden hyökkäys. Ja löytyypä tästä myös yksi elokuvahistorian mieleenpainuvimmista loppukohtauksista. Täyttä komedian juhlaa alusta loppuun.

Yorgos Lanthimos: The Killing of a Sacred Deer (2017):

Todella outo leffa. Juoni vaikutti paperilla ihan mielenkiintoiselta, mutta itse toteutus ei ole onnistunut aivan odotusteni mukaan. Leffassa on lähes koko ajan ahdistunut tunnelma jota omituinen musiikki ain korosti. Sen verran omituista menoa oli, että koko ajan joutui miettimään, että mitähän nyt oikein tapahtuu, tai miksi. Colin Farrell ja Nicole Kidman tekevät ihan hyvät suoritukset, mutta muut näyttelijät eivät oikein säväyttäneet. Ei tämä nyt mikään niin ihmeellinen tekele ole, vaan aika keskinertainen.

Terry Gilliam, Terry Jones: Monty Pythonin elämän tarkoitus (1983):

Ehkäpä huonoin Pythoneiden kohellus. Oli tässä kuitenkin muutama ihan hauska kohtaus, kuten se erikoinen seksiopetustuokio ja se läski äijä ravintolassa. Lopun kuolemakohtaus oli myös aika hauska. Muuten oli kyllä jo vähän väsähtänyttä ja tylsää menoa. Lauluista paras oli se siittiölaulu (Every sperm is sacred). Leffan keskivaiheilla nähty kalajuttu oli todella outo ja typerä. Eivät olleet Pythonit enää kovinkaan hyvässä vedossa 1980-luvulla.

James Toback: Tyson

En ole nyrkkeilyfani, mutta Tysonin tarina oli osittain tuttu jo ennen tätä dokumenttia. Ja muistan myös siitä herran saamasta raiskaustuomiosta aikoinaan lehdestä lukeneeni, vaikka silloin 9-vuotiaana en siitä vielä mitään ymmärtänyt. Tyson kertoilee elämästään todella rehellisesti ja mitään salailematta. Kiva oli nähdä myös niitä Tysonin legendaarisia matseja, ja varsinkin se kuuluisa vuoden 1997 Holyfield-matsi, jossa Tyson pureskeli Holyfieldin korvaa pariinkin otteeseen. Siitäkin tapauksesta muistan lukeneeni aikoinaan lehdestä. Vaikka ei mikään nyrkkeilyfani olisikaan, niin tämä dokumentti kannattaa silti katsoa.

Alan Parker: Keskiyön pikajuna (1978):

Todella hienosti toteutettu vankilaleffa. Tunnelma on paikoin todella aidon tuntuinen ja jopa hieman ahdistava. Brad Davis, John Hurt ja Randy Quaid tekevät erinomaiset suoritukset ja myös Parkerin ohjaus on onnistunut. Myös musiikki sopi hienosti leffan tunnelmaan. Pieni miinus kuitenkin siitä, että tapahtumia oli menty vähän muuttelemaan, mutta niinhän näissä tositapahtumiin perustuvissa elokuvissa aina on tapana tehdä. Leffa on sen verran rankkaa katsottavaa, ettei tätä ihan heti viitsi uudestaan katsoa. Vahva suositus kuitenkin kaikille vankilaleffoista pitäville.

Vänski
Käyttäjä
294 viestiä

19.06.19 klo 11:09 - linkitä tähän kommenttiin: #

Godzilla: King of the monsters (2019)

Kävimme kaverin kanssa katsomassa tämä elokuvissa asti. Vaihtoehtoina oli Detective Pikachu, tai Godzilla. Kolikonheitto päätti elokuvaksi Godzillan. Näytöksen jälkeen fiilis oli että olisimme tykänneet Detective PIkachusta enemmän.

Ehkä en ole leffan kohderyhmää. Ehkä minulta loppuu mielenkiinto elokuvaa kohtaan jo viiden minuutin jälkeen, jossa päätähtinä ovat isot monsterit painimassa kaupungissa ja kirkumassa toisilleen. Muuta arvoa tälle rainalle valitettavasti ei ole.

Pidin 2014 vuoden Godzillasta, vaikka niin monet "fanit" siitä kimpaantuivatkin. Siinä tuntui olevan yritystä rakentaa ihan oikea elokuva Godzillan ympärille ja leffaan oltiin saatu myös upea tunnelma aikaiseksi.

Godzilla: king of the monstersin kohdalla odotukseni olivat matalalla kun kuulin että luvassa on enemmän monsterimättöä ja tyhmempää ihmisdraamaa. Halusin ja yritin viihtyä leffan seurassa mutta nämäkin odotukset alitettiin. Jos ekassa elokuvassa ihmishahmot olivat tylsiä, ne ovat tässä täysin perseestä. On kuin katsoisi Michael Bayn huonoimpia transformersseja ilman huumoria.

Elokuvassa on jopa kaksi pahista, jotka eivät sittenkään ole pahiksia, tai ehkä vähän, koska kässäriä ei taidettu koskaan saada valmiiksi. Monsterit painii sateessa, lumessa, ja pimeällä kuten 2014 vuoden rainassa. Höpistään pinnallisesti siitä, kuinka ihmiset pilaavat maailman jotenka monstereiden pitäisi antaa hallita sitä ja tappaa kaikki ihmiset. Hohhoijaa. Kaikki tämä typeryys voisi toimia, jos elokuva ei ottaisi itseään vakavasti.

Lyhyesti: Godzilla King of the monsters on yksinkertaisesti huono elokuva. Se ei ole riittävän huono ollakseen hyvä tai edes viihdyttävä. Tämä on vain ihmisille, jotka saavat kiksejä nähdessään isoja CGI monsuja painimassa CGI ympäristöissä ilman mitään seuraamuksia mihinkään suuntaan. Jopa Roland Emmerichin Godzilla hakkaa tämän.

Juki
Käyttäjä
1431 viestiä

01.07.19 klo 23:44 - linkitä tähän kommenttiin: #

Kesäkuussa tuli katsottua tämmöistä kamaa:

Kimberly Peirce: Carrie (2013):

Ihan viihdyttävä tämä uusintaversio, vaikka ei oikeastaan tarjoa muuta uutta De Palman versioon verrattuna kuin sen somejutun. Näyttelijät olivat hyviä rooleissaan ja varsinkin Chloë Grace Moretz teki hienon suorituksen Carriena ja myös Julianne Moore kiihkouskovaisena äitinä on hyvä. Loppu oli vähän yliammuttu, mutta silti ihan hienosti tehty. Tunnelmassa ei aivan päästä De Palman version tasolle.

Sakari Kirjavainen: Hiljaisuus (2011):

Hieno ja koskettava sekä hieman erilainen sotaleffa kuin yleensä. Tarina oli mielenkiintoinen ja näyttelijät tekivät myös hyvät suoritukset. Kuvaus ja musikki olivat myös onnistuneita, mutta dialogin äänitys oli monessa kohdassa todella huonosti onnistunut. Äänet piti säätää lähes täysille, että kuuli puheesta edes jotain ja sitten heti seuraavassa kohtauksessa äänitehosteet pauhaavat niin, että taas käsi ajautuu äänenvoimakkuusnapille. Kummallista, että tässä mokataan lähes jokaisessa uudemmassa suomifilmissä. Jokaisessa kotimaisessa pitäisi olla mukana myös suomenkielinen tekstitys.

Inari Niemi: Joulumaa (2017):

Ei mikään komedian helmi, mutta ihan viihdyttävä pätkä kuitenkin. Näyttelijät olivat hyviä rooleissaan ja leffan juonikin oli sopivan yksinkertainen eikä mukaan ollut sotkettu mitään monimutkaisia suhdekoukeroita. Hahmoihin pystyi myös helposti samaistumaan. Plussaa siitä, että tällä kertaa leffan dialogista sai hyvin selvää eikä kertaakaan tarvinnut säädellä ääniä.

Jane Campion: Naisen muotokuva (1996):

Todella tylsä ja pitkäveteinen leffa. Nimekkäät näyttelijätkään eivät saa leffaa oikein kunnolla toimimaan eikä heistä kukaan tee mitään erityisen mieleenjäävää suoritusta. Jutustelujen lisäksi leffa olisi kaivannut myös vähän toimintaa.

Alfred Hitchcock: Takaikkuna (1954):

Todella hienosti toteutettu yhteen huoneeseen sijoittuva jännäri. Ei aivan yllä Psykon tasolle, mutta erittäin hyvin otteessaan pitävä leffa tämä on silti. Lopussa nähtäviä kahta hieman tökerösti toteutettua trikkikuvaa lukuun ottamatta leffa on kestänyt hyvin aikaa. Vaikka tämä ensisijaisesti jännityselokuva onkin, niin löytyy jännityksen seasta myös hieman huumoriakin. James Stewart ja kumppanit tekevät kaikki hyvät roolisuoritukset ja Hitchcock onnistuu myös ohjauksessa mallikkaasti. Herran cameon voi bongata leffan alkupuolelta.

Jérôme Salle: Jacques: elämä merellä (2016):

Mielenkiintoinen dokumentti legendaarisesta tutkimusmatkailija Jacques Cousteausta. Muistan itsekin lapsena 1990-luvulla katsoneeni tv:stä hänen sarjaansa Meren salaisuudet. Lähes kaikki elokuvassa kerrottu oli minulle uutta, sillä en ollut pahemmin perehtynyt herra Cousteaun elämään ennen leffan katsomista. Hänen aluksensa Calypso oli toki jo tv:stä tuttu lapsuudestani ja olin myös lukenut hänen nuoremman poikansa traagisesta kuolemasta. Ja löytyypä itseltäni myös kopio Cousteaun legendaarisesta punaisesta piposta. Mutta kaikki muu leffassa kerrottu oli minulle uutta.

Lambert Wilson Jacques Cousteaun roolissa tekee hyvän suorituksen ja myös muut näyttelijät siinä sivussa onnistuvat hienosti. Tosin Audrey Tautoun esittämä vaimo Simone jää harmittavasti vain sivuosaan, vaikka todellisuudessa hän oli merkittävä taustavaikuttaja miehensä tutkimusmatkoilla, toimien myös välillä kapteenina Jacquesin ollessa markkinoimassa elokuviaan. Leffassa nähdään myös paljon upeaa merenalaista kuvausta. Leffan loppupuolella kerrottu Cousteaun pojan Philippen vuonna 1979 tapahtunut kuolema oli ehkäpä leffan koskettavin kohtaus.

Martin Brest: Beverly Hills kyttä (1984):

Eddie Murphyn paras elokuva edelleen. Leffasta löytyy sopivasti huumoria ja toimintaa eikä tylsiä hetkiä pahemmin vastaan tullut. Murphy tekee hyvän suorituksen Axel Foleyna ja myös John Ashton ja Judge Reinhold siinä sivussa ovat mainioita. Legendaarinen ja kaikkien tuntema tunnusmusiikki kruunaa koko komeuden. Ei tämä kuitenkaan mikään klassikko ole, mutta yksi 1980-luvun parhaista toimintakomeidoista kuitenkin.

Tony Scott: Beverly Hills kyttä II (1987):

Murphyn läppä oli paikoin aika hauskaa, mutta välillä jutut olivat aika lapsellisia. Toimintakohtaukset olivat tietysti leffan parasta antia ja meno oli myös aika paljon humoristisempaa kuin ensimmäisessä osassa. Murphy tekee jälleen hyvän suoritukset ja John Ashton ja Judge Reinhold ovat myös mainioita. Brigitte Nielsen oli vähän tökerö, mutta ihan ok suorituksen hän kuitenkin teki. Tuttu tunnusmusiikki soi leffassa niin tiuhaan, että se soi päässä vielä pitkään leffan loputtua.

John Landis: Beverly Hills kyttä III (1994):

Ihan kelvollinen päätös tälle trilogialle, vaikka läppä ja meno muutenkin oli aika lapsellista. Alkukohtaus oli leffan paras. Legendaarinen tunnarikin tässä soi, mutta se ei kuulosta enää yhtä hienolta kuin sarjan aiemmissa osissa. Toimintaa oli tässäkin ihan riittävästi ja Murphy sekä Reinhold tekevät molemmat hyvät suoritukset. Silti John Ashtonia jäi kaipaamaan.

Alan Ravenscroft: The Beatles: From Liverpool To San Francisco (2005):

Mikään varsinainen musiikkidokumentti tämä ei ole, vaan tässä on lähinnä Beatlesin jäsenten haastatteluja vuosilta 1963-1969. Tässä ei siis nähdä Beatlesia soittamassa, eikä leffassa edes kuulla yhtään yhtyeen kappaletta. Muutamat haastattelut olivat ihan hauskoja ja yksi mielenkiintoisimmista jutuista oli se mitä tapahtui sen jälkeen kun Lennon julisti Beatlesin olevan suositumpi kuin Jeesus. DVD:llä ekstramateriaalina nähdään mm. lisää tuota Jeesus-juttua ja nähdään mm. miten fanit reagoivat tuohon polttamalla yhtyeen levyjä ja fanitavaraa. Lisäksi mukana on bonuslevy "Paul Is Live" jolla nähdään Paul McCartneyn konsertti vuoden 1993 New World Tour -kiertueelta. Konsertissa kuullaan sekä Beatlesin että McCartneyn omia soolouran hittejä.

Dokumentti:
Paul Is Live:

Mikko Niskanen: Ajolähtö (1982):

Hieno nuorisokuvaus. Pääosakolmikko Heikki Paavilainen, Tero Niva ja Timo Torikka tekevät hyvät suoritukset ja myös sivuosassa nähtävä Vesa Vierikko on hauska. Mikko Alatalon ja Harri Rinteen tekemä musiikki sopii leffaan hienosti. Ei tämä mikään täydellinen leffa ole, mutta yksi Niskasen parhaista kuitenkin. DVD-julkaisulle on pakko antaa rutkasti miinusta, sillä monessa kohdassa kuvassa näkyi todella paljon roskia ja muutenkin kuvanlaatu oli paikoin todella kehnoa.

Elokuva:
DVD:

John Sturges: Joe Kidd (1972):

Hyvä länkkäri jälleen Clintiltä. Robert Duvall tekee hyvän roolin eikä Clintkään paljon huonommaksi jää. Myös sivuosien näyttelijät ovat ihan hyviä. Siitä erikoinen länkkäri, että kestoa on vain vajaa puolitoista tuntia. Yleensähän nämä länkkärit kestävät lähemmäs kahta tuntia ja jotkut jopa ylikin. Leffan lyhyt kesto pudottaa yhden tähden arvosanasta pois, sillä kyllä tätä olisi mielellään pidempäänkin katsonut. Vaikka leffaa ei olekaan kestolla pilattu niin jaksaa se silti viihdyttää sen verran paljon että uudestaankin tämän voisi katsoa. Suosittelen kaikille hyvien länkkäreiden ja Eastoowdin ystäville.

Vänski
Käyttäjä
294 viestiä

10.07.19 klo 17:14 - linkitä tähän kommenttiin: #

Spider-man: into the Spider-Verse (2018)

Olen huomannut itsestäni sen, että animaatioleffat harvoin iskee meikäläiseen yhtä kovaa, kuin live-action pätkät. Etenkin megabudjetin hollykylän animaatioleffat, jotka tuntuvat noudattavan samanlaista kaavaa, pienillä variaatioilla. Eihän siinä mitään vikaa ole, tykkäänhän minä perushölmöistä toimintaleffoistakin jotka suurimmalta osin myös noudattavat samankaltaista kaavaa.

Järkyttävän suureen hypeensä nähden täytyy todeta että tämä oli itselleni uskomattoman yliarvostettu pläjäys. Kyseessä on jälleen taas yksi saakelin hämis syntytarinapätkä, johonka twistiksi heitetään mukaan multiversumista muut hämähäkki -sankarit. Elokuvaa ollaan kehuttu sen "innovoivasta" animaatiotyylistä, joka näyttää lähinnä stop-motion tyyliä apinoivalta tietokoneanimaatiolta. Kunhan tyyliin ns. "tottui", ei se enää häirinnyt itseäni ja oppi arvostamaan muuten värikästä ja visuaalista ilmettä.

Itse tarinan päähenkilö; Miles ja tämän kasvutarina oli mielestäni leffan tylsin osuus. Vaikka paikoitellen toimivaa draamaa saadaan aikaiseksi, ei se iske niin kovaa kuin elokuva haluaisi uskotella. Sen sijaan muut sivuhahmot ovat paljon mielenkiintoisempia. Paitsi spider-ham, joka oli mielestäni liian laimea ollakseen hauska.

Mitäpä tästä loppujenlopuksi sanoisi? Vannountuneimmille hämisfaneille ja ehkäpä hieman nuoremmille sellaisille suunnattu pätkä. Ei yllä homecomining tasolle omalla kohdallani.

Spider-man: Far from home

Jatkaa endgamen tapahtumista. Peter Parker haluaisi viettää aikaa ystäviensä ja ihastuksensa; MJ:n kanssa, mutta Nick Fury pakottaa häntä kovasti takaisin hämähäkkimiehen hommiin ja avustamaan Mysterio -nimistä sankaria elementaalimonsterien kukistamisessa.

Hyvin perus marvelia. Ei mitään ihmeellistä. Huumori toimii. Teiniromanssi oli tällä kertaa ehkäpä leffan paras puoli, sillä se on niin hyvin toteutettu. Leffan kässäri tuntuu siltä että sitä oltaisiin voitu vielä kypsytellä ja hiota hieman lisää hahmojen ja tarinankuljetuksen kohdalla. Äksöni on hyvin perus marvelkauraa.

P.S, olisin toivonut että Marvel olisi jo lopettanut nämä lopputekstien jälkeiset kohtaukset. Endgame olisi ollut mitä oivin paikka tehdä niin!

Juki
Käyttäjä
1431 viestiä

02.08.19 klo 17:09 - linkitä tähän kommenttiin: #

Heinäkuussa tuli katselua tämmöistä:

Andrew Fleming: Noitapiiri (1996):

Vaikka tämä kauhuleffa onkin, niin mikään hirveän pelottava tämä ei onnistunut olemaan. Muutamat käärme- ja ötökkäkohtaukset olivat ihan hienosti tehty, mutta muuten tämä oli sitä aika perinteistä teinikauhuilua tylsällä komedialla höystettynä. Loppu oli aika hienosti tehty.

Andrés Muschietti: Se (2017):

Lapsinäyttelijät tekivät hyvät suoritukset, mutta Bill Skarsgård ei Pennywisen roolissa oikein jaksanut innostaa. Muutenkin koko Pennywise oli aika erikoinen ilmestys. Omasta mielestäni alkuperäisversiossa ollut Tim Curryn Pennywise on paljon pelottavampi kuin tämä uusi. Paikoin itse leffa oli myös aika sekava ja tylsän oloinen. Loppu oli hieno.

Richard Donner: Ladyhawke - Legenda haukasta (1985):

Kasaripoppi ei sopinut sitten yhtään tällaiseen historialliseen leffaan. Päinvastoin se pilasi leffan tunnelman. Rutger Hauer tekee hyvän suorituksen ja vaikka yleisesti pidänkin Matthew Broderickista, niin tässä leffassa hän oli vain lähinnä ärsyttävä. Michelle Pfeiffer teki myös kivan suorituksen. Lavastus ja maisemat olivat upeita ja lopputaistelu oli parasta koko leffassa.

Louis Malle: Hissillä mestauslavalle (1958):

Juoni vaikutti ihan mielenkiintoiselta, mutta itse leffa olikin sitten aika tylsä ja myös kovin hidastempoinen. Ripauksella toimintaa tästäkin olisi saatu varmasti paljon parempi. Näyttelijät tekivät kuitenkin ihan hyvät suoritukset ja olihan tämä myös näyttelijä Jean Moreaun läpimurtoleffa. Miles Davisin musiikista suuri plussa!

George Roy Hill: Puhallus (1973):

Hienosti tehty rikoskomedia. Kolmikko Robert Redford, Paul Newman ja Robert Shaw vetävät kaikki hienot roolit. Leffassa on musiikkia, lavastusta ja värimaailmaa myöten hieno 1930-luvun tunnelma ja leffa piti hyvin otteessaan loppuun saakka. Loppuratkaisu oli aika yllättävä. Nuorta Redfordia seuratessa näytti välillä ihan siltä kuin ruudulla olisi heilunutkin hänen kaksoisolentonsa Brad Pitt.

Robert Zemeckis: Paluu tulevaisuuteen (1985):

Oma suosikkini tästä trilogiasta, vaikka eivät jatko-osatkaan huonoja ole. Parhaan roolin tekee ehdottomasti Christopher Lloyd sekopäisenä Doc Brownina ja myös Michael J. Fox siinä sivussa onnistuu hienosti. Tarina on mielenkiintoinen ja leffan erikoistehosteetkin näyttävät vielä yli 30 vuotta leffan valmistumisen jälkeenkin hienoilta. Tosin pientä trikkikuvausta oli havaittavissa, mutta se ei menoa haittaa. Myös leffan tunnusmusiikki on hieno.

Robert Zemeckis: Paluu tulevaisuuteen II (1989):

Hieno jatko-osa vaikka ei aivan pärjääkään ensimmäiselle osalle. Fox ja Lloyd loistava jälleen rooleissaan ja myös sivuosassa heiluva Thomas F. Wilson tekee mainion suorituksen Tannenin suvun ukkeleina. Tehosteet ovat tässäkin hienoja, vaikka pientä trikkikuvausta oli havaittavissa.

Robert Zemeckis: Paluu tulevaisuuteen 3 (1990):

Tällä kertaa heilutaan Villissä Lännessä, jonne Doc joutui trilogian kakkososan lopussa. Vaikka tämä ei aivan kahdelle aiemmalle osalle pärjääkään niin jaksaa tämä silti viihdyttää ja naurattaa. Toimintaa tässä päätösosassa on harmittavan vähän. Myös Michael J. Foxin esittämä Marty jää tässä hieman taka-alalle kun nyt keskitytään seuraamaan Docin ja Mary Steenburgenin esittämän opettaja Clara Claytonin välistä rakkaustarinaa. Tästä huolimatta Fox ja Lloyd tekevät jälleen hyvät suoritukset. Myös sivuosassa jälleen nähtävä Thomas F. Wilson tekee mainion roolin Buford "Mad Dog" Tannen -hahmossaan. Hieno päätös hienolle trilogialle.

Markku Pölönen: Oma maa (2018):

Kaikki näyttelijät tekevät hyvät suoritukset ja myös ohjauskin on onnistunut, kuten Pölösellä aina. Myös musiikki ja kuvaus ovat hienoa kuultavaa ja katsottavaa. Tarinakin oli ihan mielenkiintoinen, mutta kokonaisuutena leffa oli ehkä hieman liian romanttinen meikäläisen makuun.

Joshua Logan: Bussipysäkki (1956):

Paikoin aika hauska, mutta myös vähän tylsäkin pätkä Marilyniltä tällä kertaa. Don Murray on hauska roolissaan, vaikka herran touhuilu menikin välillä kauheaksi huutamiseksi. Leffan loppupuolella nähtävä tappelukohtaus oli aika tyylikäs, mutta leffan loppu oli vähän tylsä, mutta slti aika yllättävä. Ei tämä mikään Marilynin paras ole mutta ei nyt mikään ihan kehnokaan. Ohjaaja Joshua Logan muistetaan myös Clint Eastwoodin tähdittämän vuoden 1969 länkkärimusikaalin Kultarynnäkön iloiset päivät ohjauksesta. Don Murray huomioitiin suorituksestaan parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuudella.

Stanley Kubrick: Eyes Wide Shut (1999):

Elokuvan 20-vuotisjuhlavuoden kunniaksi tuli taas pitkästä aikaa katsottua tämä mestari Kubrickin viimeiseksi jäänyt jännäri.

Elokuva pitää niin hyvin otteessaan, ettei koko leffan aikana tehnyt kertaakaan mieli tuijotella kelloa tai käydä edes jääkaapilla. Jokainen sekunti oli pakko nähdä. Vaikka Tom Cruisea yleisesti haukutaankin, niin tässä hän - kuin myös Nicole Kidman - teki hienon suorituksen. Ahdistavinta leffassa oli se legendaarinen orgiakohtaus ja varsinkin kohtauksessa kuultava musiikki. Leffa oli myös kuvauksen ja visuaalisuuden puolesta upeaa katsottavaa. Myös värimaailma oli hieno. Kubrick itse ei ehtinyt nähdä leffan ensi-iltaa, sillä hän kuoli sydänkohtaukseen vain noin viikko sen jälkeen kun oli saanut elokuvan leikkaustyöt valmiiksi. Elokuvalla on myös ennätys kuvauspäivissä, sillä sitä kuvattiin huimat 400 päivää.

Alfred Hitchcock: Psyko (1960):

Hitchcockin paras elokuva ja yksi genrensä merkkiteoksista. Anthony Perkins tekee loistavan roolisuorituksen ja myös Janet Leigh on hyvä roolissaan. Mustavalkoisuus teki leffasta entistäkin tunnelmallisemman ja jännittävämmän. Loppu oli yllättävä.

Keskustelut