Viimeksi katsottuja elokuvia (ei parhaita)

Foorumin päävalikkoonLeffat yleisesti › Viimeksi katsottuja elokuvia (ei parhaita)

Vänski
Käyttäjä
292 viestiä

29.03.18 klo 15:21 - linkitä tähän kommenttiin: #

^ Katsastin itsekkin kyseisen leffan jokunen kuukausi sitten. Elokuva leviää paskaksi omissa silmissäni siihen, kuinka haudan vakavasti se ottaa itsensä eikä edes tiedosta olevansa täysin älyvapaata räiskettä.

Katujen laki (1991)

Nyt kolmas elokuva tullut tuijoteltua Seagalin katalogiasta putkeen. Skippasin kuoleman merkin, koska en saanut kyseistä leffaa käsiini mistään. Elikkästä ensin tuli katsottua Nico, joka mielestäni on edelleen Seagalin paras, sitten Vaikeasti tapettava, joka on sopivan pöhkö ja hyvää kaljoitteluillan viihdettä.

Katujen laki on yksi niitä elokuvia, jonka ylistystä en ymmärrä, etenkään nykypäivänä. Kyseessä on jälleen todella hölmö pätkä Seagalilta, joka ottaa itsensä ehkä liiankin vakavasti paikoitellen. Juoni on todella yksinkertainen ja mielenkiinnoton. Seagalin pari ammutaan keskellä päivää vaimonsa ja lapsensa nähden, Seagali suuttuu ja lähtee jahtaamaan kaverinsa tappajaa. Jahtaamisen välissä pysähdytään dramaattisesti lässyttää mafiosoelämästä ja menneisyydestään, joka ei voisi vähempääkään kiinnostaa.

Suurin ongelma elokuvalla Seagalin näyttelijätaitojen/hahmon lisäksi on toiminnan puute. Toimintaa uupuu leffasta liiankin paljon, ja silloin kun toimintaa tapahtuu, se on myös valitettavan yhdentekevää. Pahikset ampuu päin persettä/tulevat ammutuksi Seagalin toimesta. Pahikset eivät myöskään osaa tapella, jotenka he vain heittäytyvät seagalin käsiin hakattavaksi.

Kaikenkaikkiaan tylsä ja lähes huono toimintaleffa, jonka ainoa valopilkku on William Forsythe sekopäisenä Richienä. Elokuva on elävimmillään Richien riehuessaan ruudulla.

Joku
Käyttäjä
1024 viestiä

29.03.18 klo 23:07 - linkitä tähän kommenttiin: #

Meillä on kaverin kanssa jo muodostunu perinteeks, että kerran vuodessa katsotaan kotimainen road-movie Rumble ja tehdään tietysti, mitäpä muutakaan kun Dillinger-pizzaa. Varsin tukevaa mättöö kun täytteiks tulee salami,jauheliha,kinkku ja sipuli. Kyllä maistu tänään, ja leffan huumori toimii joka perhanan kerta yhtä hyvin. Hieno filmi!

Joku
Käyttäjä
1024 viestiä

01.04.18 klo 11:11 - linkitä tähän kommenttiin: #

Kauhuelokuvaa kun miettii, se jaottuu pirun moniin eri alagenreihin. On eläinkauhua, kidutuspornoa,home-invasionia, psykologista kauhua, slasheria jne. Siinä vasta pieni pintaraapaisu. Itse lähes kaikkiruokaisena kauhunsuhteen on genre kuitenkin, joka ei oo mulle ikinä oikein uponnu. Nimittäin Screamin pinnalle pulpauttama 1996-2002 teinislasherien aalto. Scream itsessään oli kyllä mainiota parodiaa ja naureskelua vanhemmille kauhuelokuville, ja todella raikas tuulahdus kauhugenreen, mutta se poiki aivan liikaa kopioita. Niin kun hyvät filmit yleensä. Se erotus tietysti näissä kopioissa on, että ne ei tarjoa mitään uutta, vaan yrittää lähinnä rahastaa toisen fimin maineella. Scream oli siis tärkeä teos, mutta yhtä paljon pahassa kun hyvässä. Näiden teinislässerien aalto kattaa meinaa melkosen määrän filmejä. Tunnetuimpia esimerkkejä ehkä sellaset kuin Tiedän mitä teit viime kesänä, Urban Legend ja tietysti eilen katselemani Valentine. Kaikkia näitä tämän genren teoksia yhdistää yleensä sellanen who-dunnit? meininki. Murhaaja on aina maskipää joka janoaa kostoa millon mistäkin, lopussa tietysti aina paljastuu että veitsimies onkin joku omasta porukasta. Millon kiusattu, millon murtuneen sydämen takia asiaansa hoiteleva. Sama kaava toistuu.

Valentine, jonka siis eilen katsoin, noudattelee tätä perinteistä ysärin ja kakstuhattaluvun vaihteen slasherien kaavaa. Taas on maskimies jahtaamassa teinejä. Porukasta löytyy tietenkin yks vähän tukevampi tyttö, yksi seksikäs, nörtti jne. Peruskauraa. Yks asia mikä näille tuntuu myös olevan tyypillistä, on että nyt on siirrytty sieltä metsämökeiltä ja leireiltä urbaanimpaan miljööseen. Aika usein tapahtumapaikkoina on juurikin kaupunki ja college. Valentinessa myös soi tohon aikaan kovasti tapetilla ollut jenkki nu-metal. Sellasia bändejä kuullaan kun Disturbed, Linkin Park ja Marilyn Manson. Tapot tyylilleen uskollisena on toki verisiä, muttei suuremmin gorella mässäileviä, pitihän nämä aikanaan saada teineille näytettäväks teattereihin. Juonesta on tosiaan vähän turha enää sanoa mitään, se menee sen perinteisen kaavan mukaan. Tälläkin kertaa, loppuratkaisu näkyy aikalailla kilometrin päähän. Joten jos leffaa vähänkin on seurannu, on kyllä hyvinkin kartalla että mitä tuleman pitää lopussa. Näyttelijöinä on tietysti sen ajan kuumia nimiä kuten David Boreanaz ja Denise Richards. Kaikenkaikkiaan Valentine on omallatavallaan juuri sen puolitoistatuntia viihdyttävä, mutta jälkikäteen ajateltuna todella hajuton ja mauton elokuva. Mitään mieleenpainuvaa ei elokuvassa ole.

+

Juki
Käyttäjä
1423 viestiä

02.04.18 klo 19:21 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tässä tulevat maaliskuussa katsomani elokuvat:

Abel Ferrera: Paha poliisi (1992):

Todella masentavan tylsä leffa. Edes Harvey Keitel ei saa tätä pelastettua. Juoni vaikutti ennakkoon mielenkiintoiselta, mutta toteutus ei ole onnistunut lainkaan niin hyvin kuin odotin. Loppukin oli huonosti toteutettu. Pisteet kuitenkin ihan hyvästä yrityksestä.

Walter Hill: 48 tuntia (1982):

Vihdoin sain tämän jo vuosia katselulistallani roikkuneen klassikon katsottua. Toiminta oli rajua ja sitä riittikin hyvin. Myös pääosakaksikko Murphy ja Nolte heitteli ihan hauskaa läppää. Murphy ei tässä kuitenkaan vielä aivan parhaassa vireessä ole, vaikka tämä onkin se herran läpimurtoelokuva. Leffasta oli myös kiva bongailla tuttuja naamoja pahisten joukosta (mm. Sonny Landham ja David Patrick Kelly). Ja onpahan tämän myös sanottu olevan ensimmäinen ns. buddy cop -genren leffa.

Jim Sheridan: Minun elämäni (1989):

Hieno ja koskettava elokuva. Daniel Day-Lewis tekee upean ja erittäin todentuntuisen roolin cp-vammaisena Christy Brownina. Myös Ray McAnally viimeisessä elokuvaroolissaan perheen isänä tekee hienon suorituksen. Huumoriakin leffasta onneksi löytyy jonkin verran.

Dome Karukoski: Tummien perhosten koti (2007):

Hieno, koskettava ja paikoin aika synkkäkin elokuva. Tommi Korpela poikakodin johtajana ja Pertti Sveholm Juhanin isänä tekevät leffan parhaat roolit, muta myös nuoret näyttelijät onnistuvat hienosti. Tummien perhosten koti on Mielensäpahoittajan ohella Dome Karukosken parhaita elokuvia.

Tapio Piirainen: Bodomin legenda (2006):

Mielenkiintoinen leffa yhdestä Suomen rikoshistorian tunnetuimmasta murhamysteeristä, mutta ei tämä aivan Piiraisen parhaita kuitenkaan ole. Mustavalkoisuus tuo leffaan heinosti vanhaa 1960-lukulaista tunnelmaa. Juha Muje ja Pekka Huotari poliiseina tekevät leffan parhaat suoritukset. Vaikka tämä ei mikään mestariteos olekaan niin kyllä tämä silti paljon parempi on kuin se uudempi Taneli Mustosen ohjaama Bodom-elokuva.

Graeme Clifford: Skeittijengi (1989):

Ihan viihdyttävä teos, mutta toimintaa ei ollut ihan niin paljon kuin odotin. Hienoja skeittitemppuja leffasta toki löytyy ja esiintyypä leffassa myös itse skeittilegenda Tony Hawk. Leffa palautti myös itselleni kivasti mieleen lapsuuteni skeittiharrastuksen 1980- ja 1990-luvun taiteesta. Ei tämä mikään mestariteos ole, mutta suositeltavaa katsottavaa kuitenkin kaikille skeittauksen ystäville.

Steven Spielberg: Ota kiinni jos saat (2002):

Ensimmäisellä katselukerralla leffan ilmestyessä en tästä hirveästi tykännyt, mutta nyt 15 vuotta myöhemmin uudelleen katsottuani tämä vaikuttikin jo paljon paremmalta. Eli kyseessä on ihan viihdyttävä ja hauska leffa, jossa Lenardo DiCaprio tekee mainion suorituksen huijari Abagnalena ja myös Tom Hanks ja sivuosassa nähtävä Christopher Walken tekevät hienot suoritukset. Ohjaus on taattua Spielbergiä. Mikään mestariteoshan tämä ei ole, muta sen verran viihdyttävä kuitenkin että tämän jaksaa myös katsoa vielä uudestaan (vaikka sitten taas 15 vuoden tauon jälkeen..) Alkutekstijakso oli hienolla tavalla aika erikoinen.

Eric Karson: Octagon - Hiljaiset tappajat (1980):

Alku vaikutti ihan lupaavalta, mutta ei tämä sitten loppujen lopuksi mikään erikoinen ollutkaan. Puhetta oli aivan liikaa ja toimintaa liian vähän. Draamapuoli ei oikein iskenyt, mutta onneksi viimeinen puolituntinen tarjosi kunnon viihdettä ja pelasti leffan ajautumasta täydelliseen tylsyyteen. Ja olihan mukana myös legendaarinen Lee Van Cleef. Ei tämä kuitenkaan omalla listallani lukeudu Chuck Norrisin parhaimpiin pätkiin.

Martin Scorsese: Lentäjä (2004):

Tyylikäs ja mukaansatempaava leffa. Tylsiä hetkiä leffassa oli vain parissa kohtauksessa ja pituuttakin oli ehkä hieman liikaa. Ohjaus on kuitenkin taattua Scorsese-laatua ja näyttelijätkin tekevät hyvät suoritukset. Ainoastaan Kate Beckinsalen esittämä Ava Gardner oli mielestäni hiukan vaisu. Cate Blanchett sen sijaan tekee upean suorituksen Katharine Hepburnin roolissa. Ja myös Leonardo DiCaprio elokuvamoguli Howard Hughesina on mainio. Tällä kertaa leffa ei ole yhtä raaka ja kielenkäytöltään niin raju kuin mihin Scorsesen kohdalla on vuosien saatossa totuttu.

Harold Ramis: Latvasta laho (1980):

Vaikka tätä leffaa pidetään yleisesti komediaklassikkona, niin itse ei tätä miksikään klassikoksi nostaisi. Hauskaa läppää leffassa toki lentää koko ajan ja sitä esittävät loistavat Rodney Dangerfield, Chevy Chase ja Bill Murray. Etenkin Dangerfieldin jutut naurattivat minua eniten. Varsinainen juonihan tässä loistaa poissaolollaan ja leffassa seurataankin lähinnä tyyppien sekoilua golfkentällä ja sen ulkopuolella. Myyräkohtaukset olivat lapsellisia ja myyrän osalta myös aika tökeröitä. Tästä huolimatta ihan ok leffa, mutta ei todellakaan mikään klassikko.

Heikki Kujanpää: Suomen hauskin mies (2018):

Kosketta ja paikoin myös todella hauska elokuva, jossa saa nauraa ihan vedet silmissä. Elokuvassa on hienosti yhdistetty vakava tarina ja huumori. Marti Suosalo tekee hyvän suorituksen näyttelijä Toivo Parikkana ja myös nuori Paavo Kinnnen onnistuu olemaan hauska roolissaan. Lopussa nähtävä teatterishow oli parasta ja hauskinta antia. Plussaa myös siitä, että leffa perustuu tositapahtumiin.

John Landis: Blues Brothers (1980):

Pidennetty versio (2 h 27 min) tuli tällä kertaa katsottua. Leffa sisältää loistavaa musiikkia, hienoja kaahailukohtauksia sekä iskevää huumoria. John Belushi ja Dan Aykroyd tekevät loistavat suoritukset ja myös Carrie Fisher oli aika hauska ja samalla myös hiukan omituinenkin. Artisticameoista parhaat olivat James Brownin ja Ray Charlesin showt. Se kantriesitys siellä baarissa oli myös hulvaton. Loppupuolella ammuttiin aika pahasti yli, mutta muuten leffa on ehdottomasti klassikkoleimansa ansainnut.

Miihkali
Moderaattori
2390 viestiä

02.04.18 klo 21:20 - linkitä tähän kommenttiin: #

Joku kirjoitti:

Valentine, jonka siis eilen katsoin, noudattelee tätä perinteistä ysärin ja kakstuhattaluvun vaihteen slasherien kaavaa. – – Valentinessa myös soi tohon aikaan kovasti tapetilla ollut jenkki nu-metal.

Räppihevin käyttö vuosituhannen vaihteen kauhuleffoissa ja yleisemminkin teiniyleisölle tarkoitetuissa "rankemmissa" tekeleissä oli kyllä raastavaa. Oletko muuten Joku nähnyt Hatchetejä, joissa on siis Kane Hodder jonain suopeikkona?

Miihkali
Moderaattori
2390 viestiä

02.04.18 klo 21:26 - linkitä tähän kommenttiin: #

Voi poistaa.

Joku
Käyttäjä
1024 viestiä

02.04.18 klo 22:52 - linkitä tähän kommenttiin: #

Joo, ensimmäisen Hatchetin oon nähny. Jatko-osat on vielä näkemättä. Se ykkönenkin odottelis tossa pinossa uudelleenkatselua. Muistaakseni ihan pätevä nykypäivän slasherpätkä, tekee ikäänkuin tribuutin vanhoille Jasonipätkille.

1.11.2015 Oon heittäny näemmä leffasta kommentinkin, kolmen tähtösen kera.

"Heh, tässähän on lähdetty tekeen ihan perinteistä slässeri/splatterileffaa. Perinteikkyyttä voi tietenkin pitää miinuspuolena, tai plussana. Itse kallistuin tän kohalla tohon plussaan. Victor Crowley on hyvin onnistunu perus sekopäätappajamörkö, jota vieläpä tulkitsee Jasonin roolista tunnettu Kane Hodder. Pikkurooleissa vilahtaa myös Robert Englund ja Tony Todd. Päähenkilöt ja koko muu poppoo muuten on pelkästään täyttä tykinruokaa (tai tässä tapauksessa kirveen jnejne), kuten genren leffoissa yleensä. Gore-efektit on sopivan överit, ja hyvin toteutettu. Ei todellakaan mitään CGI-shittiä. Itseäni tää kyllä viihdytti mukavasti sen vajaan puoltoista tuntia. Täältä kommenttiosioo lukiessani mietin, että onko ihmiset ottanu tän liian tosissaan, ja/tai odottanu jotain vertahyytävää kauhuspektaakkelia? No oli miten oli, Hatchet on 2000-luvun slasher-elokuvaks yllättävän piristävä pläjäys. Kunhan muistaa vetää ne aivot nollille."

Joku
Käyttäjä
1024 viestiä

06.04.18 klo 12:14 - linkitä tähän kommenttiin: #

2010-luvulla ilmestyneet kauhuleffat on suurin osa ollu enemmän tai vähemmän pettymyksiä itselle. Toki mukaan mahtuu muutamia osumia kuten esimerkiksi The Innkeepers, Cold Fish ja It Follows. Myös remake ja kauhukomediapuolella on parit hyvät tekeleet kuten Evil Dead ja IT sekä Tucker & Dale vs. Evil ja Cabin In The Woods. Omaperäisiä ja tunnelmallisia kauhuelokuvia osuu nykyään aika harvoin vastaan. Tänäpäivänä kun kaikki tuntuu olevan remakea, tai sitten pelkkää goretykitystä. Goreleffoissakaan sinällään mitään vikaa ole, mutta sillon kun haluaa oikeesti pelottavan kauhufilmikokemuksen, sen genren filmit ei sitä onnistu tuottamaan. Ainakaan itselleni.

Eilen illalla kuitenkin osu ja uppos. Katsoin Alexandre Bustillon ja Julien Mauryn ohjaaman elokuvan Livid, vuodelta 2011. Samainen kaksikkohan tunnetaan myös ranskalaisen extremehorrorin aallonharjalla ilmestyneestä elokuvasta Inside, joka mielestäni lukeutuu genren parhaimmistoon. Äärimmäisen vastenmielistä väkivaltaa tarjoileva leffa. Suosittelen alan ystäville. Tällä kertaa kuitenkin liikutaan ihan eri maastossa. Livid ei suinkaan nojaa nimittäin shokeeraamiseen väkivallan keinoin, tai halpoihin jump-scareihin, vaan nimenomaan hitaaseen tunnelman rakenteluun. Ah, just sitä mistä itse pidän kauhuleffoissa. Toki tänkin leffan lopussa mennään ja lujaa, itseasiassa elokuvan loppu onkin sitten melko sekavaa materiaalia. Leffan ideanahan on siis ihan perinteinen murtokeikka. Nuori tyttö päättää kavereineen murtautua vanhan naisen taloon. Nainen on vanha tanssinopettaja, joka makaa kotonaan letkuissa jonkinasteisessa koomassa. Nuorisoporukka on talossa sijaitsevan huhutun aarteen perässä. Kuten olettaa saattaa, murtokeikka kyseisen muorin taloon on näiden nuorten kannalta aika helvetinmoinen virhe. Luvassa on melkosta ryöpytystä. Elokuvan tyylistä sanottakoon, että kuten kannessakin mainitaan, on esikuvina varmasti toiminu esim. sellaset nimet kuin Dario Argento ja Jean Rollin. Onpahan tässä yksi todella selkeä viittauskin ensinmainitun klassikkoelokuvaan Suspiriaan. Elokuvan teemoja kun ajattelee, tää leffa vois olla periaatteessa vaikka samassa jatkumossa Argenton Three Mothers -trilogian kanssa. Myös muihin kauhuleffoihin heitellään pieniä viittauksia. Tarpeellisia tai ei, on näitä ihan kiva aina bongailla. Sanottakoon vielä, että tälläisestä vähän sieltä täältä lainailevasta tyylistä huolimatta, on Livid helposti omaperäisimpiä kauhuleffoja mitä oon hetkeen katsonu. Elokuvan visuaalinen anti ehkä ylittää paikoin juonen järjellisyyden, etenkin lopussa huomaa katsovansa leffaa monttu auki. Mutta palaset kyllä loksahtaa paikoilleen, kuten asiaan kuuluu. Kaikenkaikkiaan aivan upea elokuva. Suosittelen jos noituus, vampyyrit ja ylipäänsä vinksahtaneet filmit kiinnostaa. Mitään järjetöntä sata-lasissa meininkiä ei kannata tältä odottaa, mutta takaan että loppupuolella paantuneempikin gorehoundi saa annoksensa hurmetta. Ja sitä Insidestäkin tuttua saksi-väkivaltaa!

+

Mulla olis tuossa vielä samaisen kaksikon kolmaskin elokuva Among The Living. Se on myös, kuten Livid, saanu todella ristiriitaisia arvosteluja. Täytyy hypätä siihenkin vaan yhtä ennakkoluulottomasti kun tähänkin. Tää kaksikkohan ohjas myös Texas Chain Saw Massacrelle sen prequelin eli Leatherfacen. Sääli sinänsä, että tyypit on hypänny tollaseen remakeprojektiin, olis vaan tehny näitä omanlaisiaan elokuvia enemmän. Kai sekin pitää joskus katsastaa, muttei kyllä oo missään katselulistan kärjessä. Todellakaan.

Vänski
Käyttäjä
292 viestiä

08.04.18 klo 00:29 - linkitä tähän kommenttiin: #

Nico/Above the law (1988)

Luvassa jälleen kerran Steven Seagalia. Kyseessä on heebon debyytti ja erittäin onnistunut pätkä. Mieshän pestautui suoraan päärooliin. Elokuva kertoo italialaisameriikkalaisesti miehestä nimeltä Nico Toscani, joka nuorella iällään näki japanilaisen aikidomestarin esittämässä taitojaan ja tästä innostuneena lähti Japaniin oppimaan taistelulajeja. CIA näki miehen taidot ja värväsivät tämän heille hommiin Vietnamiin. Vietnamissa Nico todisti rankkoja juttuja tovereidensa tekeminä ja otti loparit ja siirtyi Chicagoon poliisiksi. 15 vuotta myöhemmin erään sattuman kautta hän löytää johtolankoja tapaukseen, joka on suhteellisen suuri salamurha, jonka taustalla häärii vanhat CIA tutut vietnaminsota päiviltä.

Elokuva on myös ensimmäinen Seagal/Andrew Davis kollaboraatio ja pienestä budjetistaan huolimatta, ei olla laadun suhteen löysäilty. Kyseessä on suhteellisen monipuoleinen kyttä/salaliittotrilleri johonka Seagal tuo mukaan oman flavorinsa taistelulajien suhteen. Kaikille hahmoille ollaan annettu riittävästi syvyyttä, joka pitää tarinan mielenkiintoisena alusta loppuun ja toteutus on tehty suhteellisen autenttisesti, tietysti pienellä liioittelulla oikeissa paikoissa. Myös erinomaisen vahva supportin cast tuo todella paljon lisää elokuvaan, tekemällä sivuhahmoista elävän tuntuisia. Andrew Davis on mielestäni vahvimmillaan juuri näissä Chicagoon liittyvissä rikosrainoissa, jossa mies osaa tuoda tietynlaista ihmisläheisyyttä ja arkisia yksityiskohtia, uhraamatta kuitenkaan viihdearvoa. Itse toimintaa on suhteellisen säästeliääsi käytetty, mutta ei tunnu juurikaan päälleliimatulta ja vaikka mukana on normaalia vähemmän Seagalin aikidoa ja enemmän ampumista, toimii se ehkäpä juuri tästä hyvästä uskottavemmin.

Voisin sanoa että juonta saattaa pursuta ehkä jopa liiakseen ja loppufinaali on turhankin nopeasti ohi. Paketti ei ole aivan yhtä tiivis kuin Davisin aikaisemmassa Vaikenemisen laissa tai myöhemmässä Takaa-ajetussa. Siitä huolimatta, erittäin vahva debyytti seagalilta, jota voi hyvin mielin kutsua hyväksi toimintaleffaksi vielä tänäkin päivänä. Mainitsen vielä Seagalin suorituksesta sen, että mielestäni miehen paras ylivoimaisesti. Tässä vaiheessa ei Seagalilla ollut homma noussu vielä hattuun ja jotenkin vaikuttaa ylipäätänsä spontaanimmalta kuin myöhemmissä pätkissään. Myöskään Seagalin hahmo ei vaikuta yli-ihmiseltä, joka on paras kaikessa, vaan häneenkin saadaan jopa iskuja ja vuotaahan seagali vertakin oikein kunnolla! Leffa myös tuo esiin hyviä pointteja hänen jääräpäisyydestään.

Suosittelen kasaritoiminnan, toimintaleffojen, ja jopa hyvien leffojen ystäville.

Nosfecoff
Käyttäjä
731 viestiä

09.04.18 klo 21:58 - linkitä tähän kommenttiin: #

Roger Waters The Wall

Pink Floydin lauluntekijä-basisti-vokalisti-legenda Roger Watersin muutaman vuoden takainen konserttitaltiointielokuva oli pakko napata kaupasta, koska A)olen alkanut viime aikoina kuuntelemaan kyseistä yhtyettä ja B) pidän hallussani lippua Rogerin muutaman kuukauden päästä tapahtuvalle Suomen vierailulle. Tämän filmin musiikkisisältö koostuu Floydin 70-luvun päätösalbumi The Wallista, kuten nimestä voi kai päätellä. Biisien välissä nähdään erilaisia elokuvamaisia kohtauksia, joissa Roger mm. vierailee hautausmailla, keskustelee kavereidensa kanssa ja muistelee sodassa kaatunutta isäänsä. Mikään juonivetoinen elokuva ei kuitenkaan ole kyseessä, vaan pääpaino pysyy musiikissa.

Oli kyse sitten konsertista tai sen ulkopuolisista kohtauksista, on leffan kuvaus ja muu visuaalisuus kertakaikkisen upeaa katseltavaa. Rogerin show on lavastukseltaan ja tehosteiltaan ennennäkemätöntä, ja se välittyy vahvasti myös kotikatsomoon, mikäli TV on riittävän iso ja äänilaitteistosta löytyy potkua. Tätä elokuvaa ei kannata katsoa puhelimella ja halvoilla nappikuulokkeilla. Roger taidokkaan bändinsä kanssa esittää kappaleet valtaisalla voimakkuudella, ja levyn teemat ja tarinat saavat hienon lisän näytöllä ja lavalla näkyvästä visuaalisesta kerronnasta.

(ps. Tämä on 700. viestini foorumille. Kiitos kaikille mukaville keskustelijoille lukuisista viihdyttävistä hetkistä vähän yli viiden vierähtäneen vuoden ajan.)

Joku
Käyttäjä
1024 viestiä

10.04.18 klo 13:56 - linkitä tähän kommenttiin: #

Noniin tuossa kun oli puhetta Alexandre Bustillon ja Julien Mauryn filmeistä niin jatketaanpa. Äsken katsoin nimittäin parivaljakon kolmannen teoksen, eli sellasen kun Among The Living. Melko hepposen pisteytyksen täällä tykin puolellakin saanut leffa kyllä yllätti. Positiivisesti. Kyseessähän on ohjaajakaksikon edeltävistä leffoista hyvinkin poikkeava tapaus. Verinen väkivalta toki on totuttuun tapaan läsnä, joskin ehkä hippasen kesympänä tällä kertaa. Toki tääkin varmasti heikkovatsaisemmille saa ihan tarpeeks huonon olon aikaseks. Tällä kertaa homma sijoittuu kolmen lapsen seikkailuun ennen kesäloman alkua. Pojat tekee kolttosiaan, ja matkaavat sitten hylättyyn elokuvakulissikylään. Siellä nää klopit törmää sitten johonkin, mihin tuskin olisivat halunneet törmätä. Alkupuoliskon tunnelman rakentelun jälkeen homma polkastaan ihan kivasti käyntiin, ja kaikenlaista häiriintynyttä viritystä siinä sitten onkin. Ohjaajilleen totuttuun tapaan. Tunnelma on parhaimmillaan todella kuumottavalla tasolla, muutamassa kohtaa taas homma menee likipitäen naurettavan puolelle. Se tietysti paikoin vähän latistaa muuten mainiota elokuvaa. Yleisilmeeltään Among The Living on todella kaunis elokuva. Visuaalista antia hukkui monessa kohtaa ihastelemaan. Vaikutteita on aivan selvästi haettu Stand By Me ja IT kaltaisista teoksista. Siinä tämä kyllä onnistuukin. Lapsinäyttelijät ovat sopivan luontevia, ja näiden kohellusta seuraakin ihan mielellään. Myös aikuisten roolisuoritukset on ihan mukiinmeneviä. Täytyy sanoa, että kaikenkaikkiaan varsin nautittava pätkä kyseessä. Tarina on riittävän mukaansatempaiseva, vaikka alan peruskliseitäkin löytyy. Nyt tämänkin nähneenä toivon todella, että parivaljakko palaa tuon Leatherface-hairahduksen jälkeen omanlaistensa leffojen valmistamisen pariin. Sillä sen nää kaverit osaa kyllä.

+

Miihkali
Moderaattori
2390 viestiä

13.04.18 klo 12:59 - linkitä tähän kommenttiin: #

Onkos joku käynyt Finnkinossa katsastamassa uudet Scape-salit? Niissä on aiempaa tarkempi Surround-ääni (kajareita parin metrin välein ja myös katossa) ja kaiketi myös jollakin tapaa paranneltu 3D-kuva. Jos rehellisiä ollaan, niin itse en ole tällaisesta hifistelystä erityisen kiinnostunut, mutta työn puolesta tulee käytyä elokuvissa usein, ja sitä kautta tuli sitten se Scapekin koettua.

En voi väittää, että olisin varsinaisesti havainnut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta toisaalta hyvä tekniikkahan on juuri sellaista, ettei sen läsnäoloa huomaa. Ensimmäiset modernit 3D-elokuvathan näyttivät lähinnä paperinukketeatterilta, jossa lituskat hahmot on aseteltu vaihteleville etäisyyksille katsojasta. Muutamassa vuodessa alan tekniikka on kehittynyt niin hyväksi, ettei kolmiulotteisuutta oikeastaan edes huomaa. Jos 3D:tä ei huomaa, niin onko sillä toisaalta mitään väliäkään sitten?

Ehkä siinä Scapessa kuitenkin joku taika oli, sillä huomasin pitäväni Pacific Rim - Kapinasta. Olin etukäteen valmistautunut vihaamaan leffaa, mutta kaipa se jonkun poikamaisen innostuksen onnistui herättämään, koska näytöksen loputtua ihan puhkuin intoa.

Elokuva itsessään edustaa uudempaa B-luokan Hollywood-spektaakkelia, jonka kohdemarkkinat ovat länsimaiden sijaan Kaukoidässä. Tapahtumapaikat on valittu Tyynenmeren länsirannikolta, ja hahmogalleria on monikulttuurinen ja sukupuolineutraali. Pääosassa toki macho jenkkimies.

Hauskinta leffassa on sen viattoman innostunut suhtautuminen robotteihin. Itse taistelukohtaukset eivät minua liiemmin kiinnosta, koska ne nykyään ovat aina sitä samaa supersankariräimettä, jossa pikselikasat murskaavat suurkaupunkien maamerkkejä. Mutta kun kamera pornoelokuvan estetiikalla oikein nuolee digitaalisesti luotujen mekaanomiesten metallihaarniskoja, niin onhan siinä jotain tosi siistiä.

Huonojakin puolia toki on. Juoni on sekava, ja hahmoja ja tapahtumapaikkoja liikaa. Parit Internet-meemeihin heitetyt viittaukset ovat todella noloja, samoin Hollywood-tuotannoille pakollinen paatos, vaikka eihän tällaista leffaa nyt kukaan tosissaan ota. Se näissä CGI-spektaakkeleissa on myös jatkuvana ongelmana, että ihmisnäyttelijät ovat ratkaisun hetkellä näkymättömissä, mikä vie toiminnasta vähänkin jännitteen.

Mutta ei pidä olla liian pikkumainen. Ainoa mikä oikeasti jäi harmittamaan oli se, etten nähnyt Pacific Rim - Kapinaa 13-vuotiaana. Nytkin pidin elokuvasta, mutta poikasena olisin rakastanut sitä.

John117
Käyttäjä
101 viestiä

14.04.18 klo 12:39 - linkitä tähän kommenttiin: #

Mjoo, Kinopalatsin ykkössaliin taisivat tuon kasvojenkohotuksen tehdä? Oliko muuten mitään rempattu, uusia jakkaroita, tapettia ym. Entä itse lasit, onko ne edelleen sellaiset mahdottoman kömpelöt ja isot hehtaaripyssyt?

Aika pitkälti samoista syistä itsekin vain "pidin" ekasta Pacific Rimistä. Lapsenmielisyyttä kun löytyy vielä sen verran. Eräs toinen kakkosluokan rymistely, jolla tuota voisi testata on videopeliin perustuva Rampage: iso kohtaa isomman. Todennäköisesti aivan yhtä viisasta menoa tuossakin luvassa. Mutta juu kyllähän ihan mielenkiinnonkin kannalta tuon uuden tekniikan voisi käydä korkkaamassa.

Miihkali kirjoitti:

Muutamassa vuodessa alan tekniikka on kehittynyt niin hyväksi, ettei kolmiulotteisuutta oikeastaan edes huomaa. Jos 3D:tä ei huomaa, niin onko sillä toisaalta mitään väliäkään sitten?

Saisikos vokaalin tälle? Mitähän mahdat tarkoittaa?

Miihkali
Moderaattori
2390 viestiä

15.04.18 klo 13:31 - linkitä tähän kommenttiin: #

Kyllähän se koko sali oli pantu uusiksi. Penkit vaihdettu nojatuoleihin, ja seinät, lattia ja katto verhoiltu ankean harmaalla kokolattiamatolla, joka toi mieleen lähinnä ruotsinlaivojen porraskäytävät. Lisäksi oli jotain väriä vaihtavia spotteja ja räikeitä neonvaloja, joilla ei kylläkään ollut muuta funktiota kuin futuristisen tunnelman luominen ja jotka siksi sammutettiinkin elokuvan alkaessa.

Itse salia oli laajennettu huomattavasti, tai näin ainakin minulle kertoivat. Käyn Finnkinossa sen verran harvoin, ettei ole selkeää muistikuvaa, miltä minkäkin salin kuuluisi näyttää. Olihan se joka tapauksessa valtavan oloinen. Mietityttää vähän, löytyykö Turusta riittävästi yleisöä tuommoiseen kammioon, mutta ainakin on kasvunvaraa. Ennen varsinaisen näytöksen alkua Finnkinon työntekijä kävi toivottamassa katsojat (8 kpl) tervetulleeksi, minkä jälkeen näytettiin minuuttikaupalla mainoksia käytetystä tekniikasta.

John117 kirjoitti:
Miihkali kirjoitti:

Muutamassa vuodessa alan tekniikka on kehittynyt niin hyväksi, ettei kolmiulotteisuutta oikeastaan edes huomaa. Jos 3D:tä ei huomaa, niin onko sillä toisaalta mitään väliäkään sitten?

Saisikos vokaalin tälle? Mitähän mahdat tarkoittaa?

Näin ensimmäiset 3D-leffat viime vuosikymmenen lopulla. Päällimmäiseksi vaikutelmaksi niistä jäi, ettei efekti ollut järin aidonoloinen. Kuvassa näkyvät näyttelijät ja kappaleet olivat kyllä selvästi eri etäisyyksillä katsojasta, mutta kappaleilla itsellään ei ollut kolmatta ulottuvuutta. Vähän kuin pahvikuvia olisi aseteltu vaihtelevalle etäisyydelle katsojasta.

Vaikutelmaa vielä voimisti se, että kohtausten sommittelussa haluttiin ottaa uudesta tekniikasta kaikki irti ja siksi kappaleiden väliset etäisyydet olivat korostetun suuria. Aivan oma kliseensä olivat tietysti erilaiset kuilut ja käytävät, tai nopeasti katsojaa kohti syöksyvät kappaleet.

Nykyään syvyysvaikutelmaa käytetään hillitymmin ja teknologia on parantunut. Tottumuskin varmaan vaikuttaa. Tästä johtuen en 3D-elokuvaa katsoessa juurikaan kiinnitä kolmanteen ulottuvuuteen huomiota, tai edes havaitse sitä. Uskoakseni erottaisin 2D- ja 3D-elokuvan toisistaan sokkotestissä, mutta minkäänlaista eroa visuaalisessa näyttävyydessä tai elokuvan immersiivisyydessä en huomaa.

Toki katson mieluummin nykyisiä 3D-elokuvia kuin niitä vuosikymmenen takaisia, jotka tapasivat aiheuttaa pahoinvointia. Toisaalta ne olivatkin vähän kuin huvipuistolaitteita, joissa mentiin nimenomaan ihmettelemään sitä 3D-efektiä. Nyt tätä "hupia" ei enää ole ja uutuudenviehätyskin on vuosien mittaan karissut.

Miihkali
Moderaattori
2390 viestiä

25.04.18 klo 21:51 - linkitä tähän kommenttiin: #

Joku kirjoitti:

Joo, ensimmäisen Hatchetin oon nähny. Jatko-osat on vielä näkemättä. Se ykkönenkin odottelis tossa pinossa uudelleenkatselua. Muistaakseni ihan pätevä nykypäivän slasherpätkä, tekee ikäänkuin tribuutin vanhoille Jasonipätkille.

Katselinpas ensimmäisen Hatchetin tuossa äskettäin. Ihan viihdyttävää sekoilua. Kane "Jason" Hodder tosiaan nähdään suolla asuvana epämuodostuneena poikarukkana, joka kokee traagisen kuoleman ja palaa vainoamaan teinejä. Mukana myös hauskoja cameoita genren muilta veteraaneilta. Hyvin perinteisillä slasher-linjoilla siis mennään.

Parasta leffassa on tietysti Hodder, joka näkyy kuvassa paljon ja tekee vieläpä kaksoisroolin tappajan isänä, eli näkyy muutamaan otteeseen myös ilman naamaria. Pidän oikeastaan Hodderista enemmän ihmisenä, hänhän on hyvännäköinen kaveri ja yllättävän ilmeikäs stunttimieheksi. Victor Crowley on ihan ok pahishahmo, mutta turhan paljon on kumia yllä. Ei sille mitään mahda, että ihminen on samaistuttavampi kuin kasa lateksia. Hodderin stunttikykyjä ei myöskään hyödynnetä täysillä, Jasonina hän otti turpaan huomattavasti monipuolisemmin.

Yllättävän paljon leffalla on itseironian tajua. Gore on todella ylilyötyä ja aina kun joku kuolee, verta heitellään ämpäristä hidastettuna lähimmälle seinälle. Muutama napakka dialoginpätkä myös mukana.

Miihkali kirjoitti:

Scape

Kävin tänään katsomassa Avengers: Infinity Warin. Tällä kertaa ei ainakaan jäänyt epäselväksi, että leffa on 3D. Kestoa melkein kolme tuntia, ja nyt särkee pää. Itse elokuvasta en jaksa sanoa muuta, kuin että sekavin Marvelointi tähän mennessä, ja se on jo aika paljon sanottu. Liikaa pituutta, liikaa hahmoja, liikaa sivujuonia, liikaa viittauksia aiempiin elokuviin ja ennen kaikkea liikaa potentiaalisesti hienoja näyttelijäsuorituksia, joista ei CGI-käsittelyn seurauksena ole jäljellä kuin kasa pikseleitä.

Juki
Käyttäjä
1423 viestiä

02.05.18 klo 00:08 - linkitä tähän kommenttiin: #

Huhtikuussa katsotut elokuvat:

Paul Schrader: American Gigolo (1980):

Ihan ok jännäri, mutta ei kuitenkaan mikään mestariteos. Juoni on mielenkiintoinen, mutta toteutus ei ole onnistunut ihan täysin ja muutamissa kohdissa leffa oli hiukan tylsä. Kunnolla leffa lähti käyntiin vasta loppupuolella. Richard Gere tekee kuitenkin hyvän suorituksen.

Henry Hathaway: Kova kuin kivi (1969):

John Wayne onnistuu vanhoilla päivilläänkin vielä tekemään todella upean roolisuorituksen. Leffa jaksaa viihdyttää eikä leffan aikana tarvinnut kertaakaan vilkuilla kelloon. Toimintakohtaukset ovat hienoja kuten myös leffan musiikki. Waynen lisäksi myös muut näyttelijät tekevät hyvät suoritukset. Tunnetuimpina tähtinä sivurooleissa heiluvat Robert Duvall ja Dennis Hopper.

Lasse Lindberg ja Pekka Parikka: Arvet (1987):

Mielenkiintoinen eteläpohjalaiseen tupaan sijoittuva jännitysnäytelmä. Vaikka aihe onkin vakava, niin kyllä välillä sai jopa nauraakin, kun ei-toivotusta veljestä yritetään päästä eroon hinnalla millä hyvänsä. Kalevi Kahra tekee parhaan suorituksen vanhaisäntä Juhona ja myös Antti Litja hänen poikanaan on mainio. Pääosanelikon, Kalevi Kahra, Antti Litja, Eeva Eloranta ja Topi Reinikka lisäksi mukana vilahtavat myös Esko Nikkari taksikuskina, Aarno Sulkanen nimismiehenä ja Pavo Pentikäinen poliisina. Tarinan loppu oli hiukan erikoinen.

Heidi Köngäs: Suklaasydän (1991):

Ihan hauska lyhyt rakkauselokuva joka kertoo suomalaisnuorista vuoden 1957 Tukholmassa. Maija Junno ja Carl-Kristian Rundman pääosissa tekvät hyvät suoritukset ja sivuosissakin nähdään hyviä näyttelijöitä, kuen Oiva Lohtander, Kari Sorvali ja Anja Pohjola. Mukaan mahtui myös jonkin verran tylsiäkin hetkiä, eikä tämä ainakaan omasta mielestäni ole ohjaajansa parhaimpia teoksia. Keskitasoa hieman parempi kuitenkin.

Steve Miner: Perjantai 13. päivä, osa 3 (1982):

No, kyllä tämän nyt ainakin kerran katsoo ihan mielenkiinnosta leffasarjaa kohtaan, mutta ei tämä mitään uutta ja mullistavaa tarjoa. Toki tässä leffassa Jason nähdään ensimmäistä kertaa legendaarinen lätkämaski kasvoillaan. Mukana on jälleen muutama hieno tappo, mutta ei paljon muuta. 3D-efektit eivät toimineet oikein mitenkään, mutta muuten leffan efektit ovat ihan näyttäviä. Loppukohtaus oli hienosti toteutettu. Leffan näyttelijät olivat todella surkeita, aivan kuin jostain kadulta bongattuja tavallisia tallaajia. Eivät oikeastaan osanneet muuta kuin huutaa ja kirkua. Jasonin näyttelijä Richard Brooker (kuoli sydäninfarktiin 58-vuotiaana vuonna 2013) onnistuu parhaiten, mutta ei hänkään se paras Jason ole. Juoni on taas niin ennalta arvattava, kuten tällaisissa slashereissa on tapana, että oikein puistattaa.

Mel Brooks: Mieletön maailmanhistoria (1981):

Vihdoin tuli tämäkin vuosia katselulistallani roikkunut pläjäys katsottua ja oli kyllä pienoinen pettymys kaiken hehkutuksen jälkeen mitä leffasta olin ennakkon lukenut ja kuullut. Osa vitsestä oli aika hauskoja ja niille tulikin naurettua oikein kunnolla, mutta mahtui mukaan myös tylsempääkin menoa, kuten ne kaikki laulu- ja tanssinumerot. Brooks itse pääosassa tekee mainiot suoritukset eri hahmoina ja myös Dom DeLuise keisari Nerona on hervoton. Myös eunukki-kohtaus oli nauruhermoja kutkuttava. Vaikka tässä paljon hyvää onkin, niin en tätä silti aivan Brooksin parhaimmaksi kehuisi. Suosittelen kuitenkin kaikille Brooksin ja pikkutuhman huumorin ystäville.

Walter Hill: Toiset 48 tuntia (1990):

Lähes yhtä onnistunut ja viihdyttävä kuin ensimmäinen osa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti kiitettävästi ja toimintakin oli näyttävää. Nolten ja Murphyn sanailu ei tässä jatko-osassa ollut yhtä hauskaa kuin ensimmäisessä osassa, mutta kyllä siitäkin muutamat naurut irtosi. Loppu oli hienosti toteutettu.

David Hogan: Barb Wire (1996):

No olihan tässä paljon toimintaa ja... Pamelan tissit tietysti. Toiminta tosin oli aika lapsellista ja Pamelan roolisuorituskaan ei ollut kehuttava. Oikeastaan kukaan leffan näyttelijöistä ei onnistunut mitenkään kehuttavasti. Juoni vaikutti mielenkiintoiselta, mutta toteutus ei ole onnistunut ollenkaan niin kuin odotin. Lopussa oli hieman parmpaa toimintaa, mutta ei sekään mitään päätähuimaavan hienoa ollut. Camp-sekoiluna tämä menee, mutta ei vakavasti otettavana toimintaleffana.

Hannu Seikkula: Tupla-Uuno (1988):

Ensimmäisellä katselukerralla joskus 10-vuotiaana en oikein tykännyt tästä ja sen jälkeen menikin monta vuotta ennen kuin katsoin tämän uudestaan. Jälkeenpäin useampien katselukertojen jälkeen olen ruvennut pitämään tästäkin leffasta. Yksi syy miksi en tästä aluksi tykännyt oli Uunon suht "siisti" olemus, eli tukka oli taaksepäin kammattuna eikä tutusti sekaisin kuten muissa Uunoissa. Leffa ei yllä lähellekään Uunon kulta-aikojen (1984-86) seikoiluja, mutta kyllä tästä silti niitä hauskojakin juttuja löytyy, kuten Sörsselssönin vappusekoilut, Uunon kaupunkiesittelyt sekä se kun Uuno käy Tuuran toimistolla täyttämässä taskujaan. Suurin osa kaupunkiesittelystä on Loirin omaa improvisaatiota ja "Där bor our king, Manu" -tokaisu jaksaa naurattaa aina. Spede ja Ere Kokkonen olivat vuotta aiemmin riitaantuneet jälleen ja Tupla-Uunosta tuli tämän takia ensimmäinen Uuno-elokuva, jonka puikoissa Kokkonen tai Spede eivät olleet. Elokuvan ohjauksesta vastasi aiemmin mm. ÄWPK-, Soitinmenot- ja Hymyhuulet -sarjoja ohjannut Hannu Seikkula. Spede vain käsikirjoitti, näytteli ja tuotti.

Joku
Käyttäjä
1024 viestiä

06.05.18 klo 20:55 - linkitä tähän kommenttiin: #

Morjensta pöytään! Tuli nautittua sunnuntaipäivän ratoks niisanottuna double-featurena vähän eläinkauhuelokuvia, tai jännäreitä. Miksikä näitä sitten haluaakaan kutsua. Eläinkauhu on sikäli vähän erikoinen genre, että se on äärimmäisen hankalaa usein toteuttaa. Eläimet kun ei oo varsinaisesti mitään näyttelijöitä, ja haluttuja reaktioita on vaikea saada ulos. Vieläpä jos pitäis saada vaikka söpöstä apinasta tappajan oloinen, ei homma välttämättä oo helppo. Monissa eläinkauhufilmeissä myös ylipäänsä jo alkuasetelma on niin typerä, ettei se toimi. Mutta löytyy genrestä paljon omia helmiäänkin. Joitakin mainitsemisen arvoisia pätkiä on tietysti haibuumin startannut klassikkoelokuva Tappajahai, Stephen Kingin kynästä lähtöisin oleva Cujo ja Hitchcockin Linnut. Sitten roskaisemmasta osastosta sellasia tulee mieleen kun Romeron apina-horrori Monkey Shines ja urbaanissa ympäristössä mellastava Alligaattori. Näitähän vois luetella vaikka kuinka paljon, mutta tänään oli katselussa kuitenkin sellaset pätkät kun The Ghost and the Darkness ja Razorback.

Ghost and the Darkness, suomennettuna Yön Metsästäjät kertoo toteen pohjautuvan tarinan Afrikasta. 1800-luvun lopulla oltiin Englannin toimesta rakentamassa rautatietä jossain Kenia-Uganda akselilla. Paikallisia rautatietyöläisiä vaivas kaks perkeleen verenhimoista leijonaa, jotka sitten saivat näiden mustien työläisten puolesta nimen Ghost ja Darkness. Tappajaleijonat ei tahdo oikein mihinkään ansaan mennä, eikä muutenkaan jäädä kiinni, joten Val Kilmerin näyttelemä rautatie-insinööri saa kaverikseen Michael Douglasin näyttelemän metsästäjän. Nää äijät alkaa sitten punoo vähän juonia saadakseen tappajaleijonat nalkkiin. Ei mikään helppo jobi. Leffa omaa kyllä kauhuelokuvamaisia piirteitä ja tunnelmaa paljon, muttei oo varsinaisesti puhdasverinen kauhufilmi. Pikemminkin ehkä seikkailuelokuva kauhuvivahteilla. Maisemat on leffassa upeita, ja kuvaus pelittää muutenkin hienosti. Leijonat oli muuten samat kaks karvaturria jotka oli Viidakon Ykässä. Nimeltään Bongo ja Caeser. Leijonia näytetään sopivan vähän, joka sopii näiden saalistajan luonteeseen. Enimmäkseen pedot vaanii heinikossa, ja iskee sillon kun sitä ei odoteta. Roolisuorituksista täytyy sanoa, että Kilmer ja Douglas vetää hyvät suoritukset, vaikka ukkojen kemia yhteisissä hetkissä vois olla parempikin. Douglashan oli tuottamassa tätä elokuvaa, ja leikkautti about 45 minuuttia materiaalia, saadakseen itselleen enemmän ruutuaikaa. Vaikka oli päättänyt ylipäänsä viimetingassa edes näyttelevänsä itse koko leffassa. Nää leikkaukset selittää jotain elokuvan epäjohdonmukaisuuksia. Näin kertoi leffan ohjaaja Stephen Hopkins. Aika saatanan omahyväinen veto Douglasilta. Jokatapauksessa, kyseessä on erittäin viihdyttävä, paikoin hienolla jännällä tunnelmalla ladattu leffa. Sitäpaitsi liikaa Afrikkaan sijoittuvia leffoja ei voi olla.

Edellisen katsottuani kaivoin hyllystä rupisen vhs-kassun Razorback. Tämä ozploitaatio-kulttielokuva on pitäny kattella jo jonkun aikaa. Nyt aattelin että se sopii jatkumoks tolle Yön metsästäjät -leffalle. Sopihan se. Tässäkin metsästetään, mutta tälläkertaa vastassa on jeepin kokoinen villisika. Samanen sika tappaa leffan alussa erään papparaisen lapsenlapsen, josta tätä mukavaa paatua sitten syytellään. Eihän kukaan usko, että ton kokosia naskeja edes on olemassa. Paappahan ottaa elämäntyökseen sitten listiä näitä paskiaisia ja jahdata kuningaspossua. Samaan aikaan seudulle sattuu luonnonsuojelijareportteri miehensä kanssa tekemään juttua. Nää joutuu napit vastakkain Texas Chainsaw Massacre/Hills have eyesista napattujen inhottavien junttien kanssa. Näillä junteilla ei oo muu mielessä kun naisen haaroväli ja kengurujen ampuminen. Ensinnä mainittu mielellään väkisin, ja jälkimmäinen mahdollisimman epäeettisesti toteutettuna. Ilkeitä pirulaisia. Siinähän se soppa sitten on valmiina. Razorback tarjoilee kyllä just sellasta roskaelokuvameininkiä mistä mä tykkään. Goree olis saanu olla tosin enemmänkin. Musiikit on syntikkatunnelmointia tuttuun kasarityyliin. Meno äityy paikoin melko sekavaksi ja jopa sellasta psykedeelistä painajaismaisen huumetripin tuntua leffassa on. Voimakkaita värejä käytetään paljon tunnelmaa tehostamaan. Trivioista luin muuten, että tuon animatronisen sian tekeminen maksoi 250 000 dollaria, ja sitä näkyy kuitenkin leffassa vaan muutamia minuutteja! Olis sitä suonu enemmänkin näytettävän. Kuolaisine turpineen kuitenkin varsin vakuuttavan näköinen peto. Leffa on muuten mm. Highlanderin ohjaajana tunnetun Russell Mulcahyn ekoja filmejä. Elokuvan suomennetut nimet on aika hauskoja. Hirmukarju tai harjaniska.

The Ghost and the Darkness

Razorback +

Miihkali
Moderaattori
2390 viestiä

25.05.18 klo 21:53 - linkitä tähän kommenttiin: #

Five Element Ninjas

Viisi vaskitsaa -jengin leffoista ehkä se kaikkein taistelulajipainotteisin. Juonta ei varsinkaan alkupuolella juuri ole, vaan kaksi kamppailulajiryhmää ottaa yhteen saadakseen selville, kenestä tulee ”the king of martial world”.

Mättäminen alkaa siis heti alkutekstien jälkeen ja jatkuu hyvän aikaa ilman hengenvetoja. Ensimmäisen tunnin jälkeen hidastetaan hiukan tahtia ja kuvioon astuu hovijuonittelua, kolmiodraamaa sekä kohtalokas nainen. Loppuhuipennuksena lisää turpaanvetoa. Mukana on siis kaikkea, mitä hyvältä kung fu -elokuvalta sopii odottaa.

Kamppailukohtaukset ovat Venomeille tyypillisesti erittäin tyyliteltyjä, pikemminkin moderneja tanssiesityksiä kuin fiktiota, joka yrittää synnyttää illuusion taistelusta kuolemaan asti. Tosin elokuva on selvästi keskimääräistä Shaw Brothers -tuotantoa verisempi, ja revitäänpä jopa yhdeltä pahikselta raajat irti. Bonuksena mukana on viiden kiinalaisen elementin mukaan ottelevia ninjoja, jotka mm. naamioituvat puiksi ja pukeutuvat kullanväriseen folioon.

Kestoa on kokonaisuudella ehkä hieman liikaa, mutta komeaa akrobatiaa yhtä kaikki.

Oletteko muuten huomanneet, että Lo Mang (venomi numero viisi eli rupikonna) näyttää aivan örinähevibändi Venomin Cronokselta?

Twin Sitters

Näin tämän leffan noin kymmenen vuotta sitten, pian sen jälkeen, kun Deodaton Barbaarit herätti kiinnostukseni Paulin veljeksiin. Kaverini waretti leffan ja lähetti tasaisena virtana kuvakaappauksia. Hän myös kommentoi: ”Olen katsonut vasta puoleenväliin, mutta tämä on jo nyt lempielokuvani.”

Pakkohan se oli nähdä, enkä pettynyt. Mukana on kaksi uskomattoman lihaksikasta tolloa, joilla on joka kohtauksessa eri vaatteet (mm. propellihattu ja syvään uurrettu naisten paita). Pariin otteeseen he pompauttelevat lystikkäästi pakara- ja rintalihaksiaan. Barbaariveljekset ovat myös tehneet ääniraidalle muutaman biisin, joissa mm. räppäävät rakastajantaidoistaan. Kun vielä ottaa huomioon, että leffassa syötetään väkisin spagettia pankkivirkailijalle, hirtetään ärsyttävä kakara ja loppukohtauksessa nähdään sekä neljät identtiset kaksoset (plus identtiset kolmoset) että George Lazenby, niin vaikeahan tätä on pitää muuna kuin klassikkona.

Mutta sittenkin... Katsoin pari päivää sitten elokuvan uudestaan (mainitun kaverin kanssa), ja jotenkin se ensinäkemän taika jäi puuttumaan. Ehkä tällainen vyön alle iskevä sekoiluhuumori ei toimi, jos sitä osaa odottaa. Vanhojen aikojen kunniaksi annettakoon arvosanaksi kuitenkin:

Joku
Käyttäjä
1024 viestiä

06.06.18 klo 10:38 - linkitä tähän kommenttiin: #

Joo, sain vihdostaviimein aikaseks katsoa Rob Zombien tuoreimman teoksen, nimeltään 31. Kyseessähän on siis eräänlainen sadistinen kissa-hiirileikki, ihan kuin Schwarzeneggerin Running Manissa. Tapa tai tule tapetuksi. Mukaan on Zombie taas kaivanut omasta hahmolaaristaan ne perinteiset törkyturvat ja övereimmät pahikset. Dialogi on sitä tuttua white trash osastoa myös. Näyttelijöistä mainittakoon Richard Brake, joka vetää kyllä mainion roolin psykopaattisena Doom-headina. Tyyppi onkin oikeastaan ainoo, joka tässä filmissä varsinaisesti vakuutti. Harmi ettei häntä nähty enempää. Loput pahikset on lähinnä naurettavan yli vedettyjä karikatyyreja. Ärsyttää Rob Zombien tyyli aina toisinaan. Äijä yrittää vähän liian kovasti olla outo. Visuaalinen puoli elokuvassa muuten komean näköistä, mutta just nää liian överit jutut vähän rikkoo tunnelmaa. Rob Zombien tosifaneille varmaan toimii paremmin. Toinen asia joka töksähtää todella pahasti, on shaky cam. Kaikki on kuvattu käsivaralla, ja toimintakohtaukset onkin sitten sellasta suttua, että oksat helvettiin. Mahtuu tähän hienojakin kohtauksia, vaikkei ihan liian montaa. Etenkin alkumonologi ja elokuvan lopetus ansaitsee maininnat. Kaikenkaikkiaan todella keskinkertainen tekele. Potentiaalia olis ollu, mutta Rob Zombie hukkaa langat kyllä aika tehokkaasti.

Filmille kaks, ja Richard Braken maanisesta suorituksesta puolikas lisää.

En tiä mikä helvetti siinä on, Rob Zombie osaa tehdä todella näyttäviä ja vaikuttavia kohtauksia, visuaalisesti hienoja kohtia, brutaalia väkivaltaa, kieroa huumoria jne. Siltikään äijän leffat ei ikinä osu ihan täysin maaliin. Josko jokukerta vielä saatais täydellinen kauhufilmi Zombielta? Epäilen ettei saada, mutta aina saa toivoa.

Tää on muuten mun suosikki avauskohtaus Zombien leffoista.

https://www.youtube.com/watch?v=V82hFRJcrj0

Juki
Käyttäjä
1423 viestiä

01.07.18 klo 23:45 - linkitä tähän kommenttiin: #

Toukokuussa tuli katsottua vain pari leffaa, joten tässä listauksessa sekä toukokuun että kesäkuun katsotut leffat:

Jukka Sipilä: Tuomas Murasen rikos (1994):

Olavi Ahonen tekee vielä vanhoilla päivilläänkin (70v.) hienon suorituksen Tuomas Murasena. Myös vaimon roolissa nähtävä Vieno Saaristo sekä poliisina heiluva Ossi Ahlapuro tekevät hyvät suoritukset. Tarina on mielenkiintoinen ja Jukka Sipilän ohjaus on varmaotteista ja mukavaa seurattavaa. Pari hiukan töksähtävää kohtausta oli mukana, mutta muuten leffa jaksoi viihdyttää ihan kivasti. Loppuratkaisu oli yllätys.

Matti Kassila: Kaikki pelissä (1994)

Matti Kassilan toistaiseksi viimeinen elokuva oli jo kuvausvaiheessa suurissa ongelmissa, kun rahat loppuivat kesken kaiken. No, lopulta pienen säätämisen jälkeen leffa saatiin kasaan ja lopputuloskin oli ihan hyvä vaikka tämä ei enää herran parhaiden 1950- ja 1960-luvuilla ohjaamien teosten tasolle yltänytkään. Esko Salminen ja Allu Tuppurainen tekevät hyvät suoritukset murhaa tutkivina poliiseina ja myös Antti Litja elokuvaohjaajana tekee hyvän suorituksen. Esko Salmisen tapaan Litja on loistava roolissa kuin roolissa. Leffa oli myös paikoin Kassilan muuhun tuotantoon verrtattuna harvinaisen raju. Leffan lopussa nähtävä junakohtaus oli hienosti toteutettu.

Markku Onttonen: Kätkäläinen (1980):

Martti Kainulainen tekee hauskan roolin Pietuna ja myös sivuosissa on muutama hauska tyyppi, kuten Mikko Nousiainen ja Tauno Lehtihalmes. Onttosen ohjaus on onnistunut hyvin ja elokuvan parissa viihtyy mukavasti hetken jos toisenkin. Itse elokuva saa neljä tähteä, mutta DVD-julkaisulle ei voi antaa kuin yhden tähden, sillä vaikuttaa hiukan siltä että DVD:lle on laitettu joku vanha esityskopion kopio eikä ole edes yritetty parantaa todella roskaista kuvaa. Sääli, sillä sen luokan klassikko tämä on, että olisi ansainnut huomattavasti parempilaatuisen julkaisun.

(elokuva)
(DVD)

Aleksi Mäkelä: 95 (2017):

Vaikka leffa on täynnä nimekkäitä näyttelijöitä, niin ei tämä silti mikään erikoinen pätkä ollut. Kukaan näyttelijä ei tee leffassa mitään ikimuistoisen hyvää suoritusta ja Samuli Edelmannin rooli oli jopa ehkä hiukan turhakin. Sivutarinat olivat kaikki aika tylsiä, eivätkä oikein jaksaneet innostaa. Plussaa kuitenkin siitä että aitoa 1995 vuoden matsikuvaa on mukana, mutta kiva olisi myös ollut jos leffassa olisi nähty edes yksi leffan näyttelijöillä toteutettu matsi tai edes osa matsista. No kuultinpa tässä myös muutama Mertarannan legendaarinen sutkauskin. Oli myös kiva bongailla alkuperäisen MM-joukkueen pelaajia.

Alli Haapasalo: Syysprinssi (2016):

Laura Birn ja Lauri Tilkanen tekevät hyvät suoritukset, mutta se ei kuitenkaan riitä tätä pelastamaan. Leffa oli todella tylsä ja pitkäveteinen ja välillä meinasin jopa nukahtaakin kesken kaiken. Plussaa kuitenki siitä, että leffan aikana ei tarvinnut kertaakaan säädellä ääniä. Dialogi toistui selkeästi eikä musiikki pauhannut missään vaiheessa häiritsevän kovaa.

Tiina Lymi: Äkkilähtö (2016):

Aikamoista sekoilua koko leffa, mutta kuitenkin ihan hauskaa sellaista. Alkuun leffa vaikutti hieman tylsältä, mutta onneksi meno parani loppua kohti. Jussi Vatanen teki hyvän roolin Johanneksena ja myös Marja Packalén oli hauska traktorilla köröttelevänä haulikkomummona. Nuori Eedit Patrakka tekee myös ihan kivan suorituksen. Lymi on onnistunut esikoisohjauksessaan ihan hyvin vaikka muutamia pieniä huteja olikin havaittavissa varsinkin leffan alkupuolella. Jos Napapiirin sankarit -tyylinen sekoilu jaksaa kiinnostaa, niin kyllä tämänkin leffan parissa viihtyy ihan mukavasti.

Ere Kokkonen: Uuno Epsanjassa (1985):

Espanjan maisemat toivat mukavaa vaihtelua muiden Uunojen Helsinkikeskeisyyteen. Nasse-setä oli myös hauska vaikka vilahtikin vain muutamassa kohdassa. Uunon tanssikohtaus on yksi leffan klassikoista ja myös härkätaistelukohtaus oli hauska kun appiukko koko ajan hurrasi sille härälle ("käy päälle härkä!"). Myös Nasse-sedän ja lasten piilosleikki oli hauska, kun Nasse-setä käski lapsia laskemaan viiteentuhanteen.

Ere Kokkonen: Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986):

Yksi parhaista värillisistä Uuno-elokuvista. Loiri on hyvässä vedossa, ja Tapio Hämäläisen, Speden ja Simon lisäksi hyvä lisä oli Olavi Ahosen esittämä Uunon isä sekä Helge Heralan esittämä kansakoulun opettaja. Myös Uunon kotikylän herroja esittävät Jukka Sipilä, Juhani Kumpulainen ja Jyrki Kovaleff tekevät hyvät suoritukset. Itse asiassa koko Uunon maaseututouhu toi jälleen mukavaa vaihtelua muiden Uunojen Helsinkikeskeisyyteen. Uunon junasekoilu oli leffan hauskinta antia. Harmi vain, että Maikkari on viime vuosina esittänyt tv:ssä leffasta versiota, josta tämä mainio kohtaus on saksittu pois. Hauskoja juttuja olivat myös ne kun Tuura näki joka paikassa niitä Uunon näköisiä ukkeleita ja alkoi jo epäillä maalaiselämän sopivuutta. Uunon kyntökohellus oli hieman liioitellusti tehty, mutta oli kuitenkin aika hauska kohtaus. Jaakko Salo on jälleen loihtinut leffaan hyvät musiikit.

Saara Cantell: Tulen morsian (2016):

Leffan puvustus ja lavastus oli toteutettu hienosti. Myös leffan aihe oli mielenkiintoinen, sillä itse en ainakaan ollut ennen leffan katsomista noista Ahvenanmaan noitavainoista kuullutkaan. Leffan toteutus ei sitten loppujen lopuksi ollutkaan aivan sitä mitä odotin. Leffa oli paikoin aika tylsä ja koska leffan suomenkielisestä puheesta ei aina oikein saanut selvää, niin mielestäni koko dialogin olisi hyvin voinut totetuttaa ruotsiksi. Vaikka mukana oli muutamia tunnettuja suomalaisnäyttelijöitä, kuten Antti Reini, Kaija Pakarinen ja Pirkko Hämäläinen, niin eivät he kuten eivät muutakaan leffan näyttelijät tee mitään erityisen hyvää suoritusta. Tunnelmakin olisi voinut olla hieman synkempi. Tästä huolimatta ihan ok leffa mielenkiintoisesta aiheesta.

Leo McCarey: Neljä naurettavaa naapuria (1933):

Todella hauska ja myös hauskalla tavalla sekopäinen leffa Marx-veljeksiltä. Groucho Marx tekee parhaan roolin, ja muutkin veljekset siinä sivussa ovat hauskoja. Peilikohtaus ja muu yöpaidassa sekoilu oli leffan parasta antia. Lopussa oli myös aika sekopäistä menoa. Leffan suomenkielinen nimi hieman ihmetytti..

Jussi Hiltunen: Armoton maa (2017):

Hienoissa maisemissa ja hienosti kuvattu elokuva. Jotenkin tämä vain oli aika sekavan oloinen ja poukkoili vähän sinne sun tänne eikä leffan hahmoistakaan saanut oikein kunnon otetta. Kolmikko Ville Virtanen, Antti Holma ja Mikko Neuvonen tekevät kuitenkin hyvät suoritukset. Pienellä hiomisella tästäkin olisi saatu paljon parempi.

Selma Vilhunen: Tyttö nimeltä Varpu (2016):

Hieno ja koskettava elokuva. Lauri Maijalan esittämä Varpun sekopäinen isä oli leffan hauskin hahmo. Nuori Linnea Skog tekee hienon suorituksen Varpuna ja sai siitä myös tunnustuksena parhaan naispääosan Jussi-palkinnon. Ja näin hänestä tuli kaikkien aikojen nuorin (13-vuotias) Jussi-voittaja. Myös Paula Vesala Varpun äitinä onnistuu mainiosti. Myös Selma Vilhunen onnistuu ohjauksessa hienosti eikä pahoja huteja ole haivaittavissa.

Brian De Palma: Lahjomattomat (1987):

Vaikka tapahtumia tässä leffaversiossa oli muutettu todellisuuteen nähden, niin se ei menoa haittaa. Loistava näyttelijäkaarti Kevin Costnerin johdolla tarjoaa rajua toimintaa ja Ennio Morriconen musiikit tekevät leffast erittäin viihdyttävän. Arpinaaman ohella Brian De Palman parhaita leffoja!

Keskustelut