Viimeksi katsottuja elokuvia (ei parhaita)

Foorumin päävalikkoonLeffat yleisesti › Viimeksi katsottuja elokuvia (ei parhaita)

Joku
Käyttäjä
1062 viestiä

24.11.17 klo 13:15 - linkitä tähän kommenttiin: #

Noniin, päästiin osaan neljä, eli siis Bride Of Chucky. Tällä kertaa onkin vaihdettu kaavaa, luojan kiitos. Vaikkei alkuperäisessä trilogiassa sinänsä vikaa ole, en olis jaksanu enää sitä samaa Andyn jahtaamista katsella. Juonihan on seuraava: Chuckyn ex-tyttöystävä Tiffany löytää Chuckyn ja herättää tämän tietysti henkiin. Monen mutkan kautta kuitenkin Chuckyn emäntäkin päätyy nukeksi, ja sitten lähdetään ettiin talismaania joka kaulassa Chuckyn ihmisruumis on haudattu. Saatais hommat takas raiteilleen. Tokihan tässä kohtaa tulee sitten pari muuttujaa, ja ruumiita syntyy sitä mukaa kun matka jatkuu. Meininkiä säestää rock ja metalli painotteinen soundtrack, joka muuten sopii tähän kuin Chuckyn leipäveitsi kylkeen. Elokuvan yleisilme on synkkä ja roskaleffamainen, tuli jokseenkin heti alusta Rob Zombien filmit mieleen. Mitään white-trash kohkaamista tässä ei kuitenkaan ole. Murhaava Tiffany on mainio hahmo Chuckyn rinnalle, ja Jennifer Tilly vetää ton roolin just hommaan vaadittavalla seksikkyydellä. Kuitenkin enimmäkseen todella kieroutuneella tavalla. Brad Dourif tietysti loistaa taas Chuckyn äänenä. Elokuvan teinit puolestaan on aikalailla sitä perinteistä tykinruokaa, ei mitään mieleenpainuvia henkilöitä. Bride Of Chucky vippaa myös muutamia hyviä nyökkäyksiä muiden kauhuleffojen suuntaan. Täytyy sanoa, että pidin tästä leffasta jopa enemmän kun kahdesta ensimmäisestä jatko-osasta. Siinä missä aiemmat jatko-osat ei oikein osannu päättää olisko kauhua vai komediaa, Bride Of Chucky vetää ruuvit samantien löysälle. Ja hyvä niin. Tumma huumori tosissaan toimii tässä.

Kolme ja puoli vai neljä tähteä.... Sen verran hyvälle fiilikselle tästä illalla jäin, että lätkästään neljä.

Miihkali
Moderaattori
2454 viestiä

24.11.17 klo 21:44 - linkitä tähän kommenttiin: #

Mistä oikein olet Chuckyt hommanut? Itsellä nähtynä vain kolmososa, joka löytyy Netflixistä ja on jo konseptiltaan täydellisen absurdi. Teinislasher kohtaa Full Metal Jacketin - mikä voisi mennä pieleen? Tuostahan saisi vaikka spin-offin: Sgt. Hartman vs. Chucky. Hartman huutaisi tuttuun malliin ja Chuck heittäisi läpyskää. Nukke olisi tietysti mukana, koska Gomer Pyle ei voi erota kivasta kaveristaan, vaan piilottaa sen kaappiinsa donitsien alle.

Joku
Käyttäjä
1062 viestiä

25.11.17 klo 01:04 - linkitä tähän kommenttiin: #

Ostin yhestä facebook-ryhmästä. Tollanen Chucky collection boksi blu-rayna, tänävuonna ilmestyny osa vain puuttuu. Hintaa tais olla 30e, sainpaha muuten vielä Chucky pehmolelun siihen pakettiin mukaan. Ei sillä, että olisin sellasta tarvinu mutta siellä se ny möllöttää hyllyssä puukko suunnattuna sohvalle päin. On sitä pari kaveria jo kommentoinu, et vittu äijällä on tappajanukke kytiksessä hyllyllä. Ei siinä. Hienoo rekvisiittaa ja muutenki erikoiseen sisustukseen.

PS. Olishan se kova. Hartman on vaan niin vituksee kova äijä, se pistäs Chuckynkin kyllä vetään punneruksia.

Joku
Käyttäjä
1062 viestiä

25.11.17 klo 01:06 - linkitä tähän kommenttiin: #

Oon ottanu koko illan cuba librejä tässä, Ron De Jeremystä tehtynä. Varmaan lähtee tänää viä myöhemmin seed of chucky pyöriin, tai sit aamulla kanuunassa. Saattanee se kyl huomisiltaankin mennä... Katotaan kuin pitkään täs jaksaa heilua.

Brutus
Käyttäjä
749 viestiä

25.11.17 klo 02:54 - linkitä tähän kommenttiin: #

Käsistä karannut neuvostomaratoni jatkunut taas viime viikon ajan kuumeisena, tässä vaiheessa menossa jossain 30-luvulla. Vuosikymmen ja maratoni on vielä rajusti kesken, mutta tässä muutama helmi poiminta viimeisen parin viikon ajalta:

Grigori Kozintsev & Leonid Trauberg: Yksin (1931)
Yksinkertainen kertomus leningradilaisen opettajattaren lähdöstä keskiaasian köyhille paimentolaisaluille. Ohjaajakaksikon muihin elokuviin ja etenkin Uuteen Babyloniin nähden tämä oli valtava pettymys.

Dziga Vertov Entusiasmi (1931)
Perinteinen vertovilainen kuvaus Donbassin alueen teollistumisesta. Ensimmäinen pieni särö miehen tuotannossa, vaikka hyvä elokuva onkin.

Aleksandr Dovzenko Ivan - kertomus kahdesta nuoresta miehestä (1932)
Dziga Vertovin Entusiasmin hengessä tehty kertomus viisivuotissuunnitelman aikaisesta suuresta patohankkeesta ja ukrainan maalaisten henkisestä sopeutumisesta teollisuustyöläisten maailmaan. Tarina on jälleen tuttu Dovzenkoa, mutta kaoottiseen rakennustyömaahan sijoittuvaa tarinaa on suht ikävystyttävää katsella ja kuunnella.

Boris Barnet: Laitakaupunki (1933)
Tämäkin elokuva monesti komeilee useissa "maailman parhaat elokuva" -listauksessa. Kyseessä on hämmentävän absurdin huumorin sävyttämä sotaelokuva. Onhan tämä oman aikansa mittapuulla melkoisen huikea, mutta itse en tämän legendaarista mainetta kyllä täysin ymmärrä. Ehkä kyseessä on vähän samanlainen tapaus joku Citizen Kane, jonka innovaatiot on nykymaailmassa niin arkea ettei niihin enää osaa kiinnittää edes huomiota.

Georgi Vasiljev & Sergei Vasiljev: Tshapajev (1934)
Vuonna 1934 Neuvostoliiton ainoaksi sallituksi taidesuuntaukseksi määriteltiin sosialistinen realismi, mikä käytännössä tarkoittaa puoleen ideologian mukaista propagandaa julistavaa kansanomaista taidetta ilman porvallista avantgardea. Mykän elokuvan perinnön voi viimeistään tässä vaiheessa unohtaa. Tshapajev oli uuden suuntauksen ensimmäinen suuri elokuva, propagandapläjäys luku- ja kirjoitustaidottomasta bolshevikkiupseerista. Ihan puhdasta propagandaa tämä on, mutta pirun viihdyttävää ja muistettavaa sellaista.

Grigori Kozintsev & Leonid Trauberg: Maksimin nuoruus (1934)
Sosialistisen realismin toinen suuri merkkiteos ja Maksim-trilogian ensimmäinen osa. Tätä on Kozintsev & Trauberg -duon elokuvat (lähes) parhaimmillaan.

Dziga Vertov: Kolme laulua Leninistä (1934)
Dziga Vertovkin taipui puhtaan propagandan kannalle ja lopputulos on epätasainen, mutta parhaimmillaan pahuksen viihdyttävää tykitystä. Elokuvan viimeinen kolmannes on puhdasta parhautta.

Aleksandr Medvedkin: Onni (1935)
Pirullisen hauska ja absurdi komedia onnea etsivästä köyhästä talonpojasta. Tämä kiellettiin Neuvostoliitossa vuosikymmeniksi, mutta nykyään tällä on jo jonkinlainen klassikkomaine ja ihan ansaitusti.

Aleksander Dovzenko: Aerograd (1935)
Siperiaan sijoittuva sota- ja seikkailuelokuva Dovzenkolta. Tässä on hyvin vähän miehen perinteistä neroutta havaittavissa, mutta lopussa tulee kunnon superviihdyttävää propagandatykitystä Kolme laula Leninistä -tyyliin.

Dziga Vertov: Lullaby (1937)
Elokuvasilmä on kuollut ja kinokkiryhmät hajotettu aikoja sitten. Vertovin maine ja elämäntyö oli pitkälti tässä vaiheessa jo mennyttä, miehestä itsestään oli tullut lähinnä alistettu järjestelmän persoonaton propagandatorvi. Tämä taitaa olla Vertovin elokuvista viimeinen, jossa vähänkään on nähtävissä miehen omaa persoonallisuutta. Parhaimmillaan tästä saa lähinnä tahattomat naurut.

Grigori Kozintsev & Leonid Trauberg: Maksimin paluu (1937)
Tässä vaiheessa kakka lensi oikein kunnolla tuulettimeen. Kaikki mikä teki ensimmäisestä osasta hienon klassikon loistaa poissaolollaan. Itse uskon, että tämä on enemmän Stalinin avustajien kuin varsinaisten ohjaajien työtä, sillä jälkimmäisten tuttu persoonallisuus on tässä täysin kadoksissa.

Mark Donskoi: Gorkin nuoruus (1938)
Yksi parhaista elämänkerta- ja neuvostoelokuvista, joita on toistaiseksi tullut nähtyä. Kameratyöskentely on edelleen huikeaa jälkeä, lapsinäyttelijät aivan priimaa ja runollisen kaunis kuvasto suorastaan hivelee silmiä. Jotta tämän upeasta ja yksityiskohdiltaan rikkaasta henkilökuvauksesta saisi kaiken ilon irti, pitää ihan aikuisten oikeasti tuntea kirjailijan tuotantoa ja persoonaa.

Ensimmäisen kerran törmäsin tähän Peter von Baghin Elämää suuremmissa elokuvissa. Maksim Gorkin tuotanto menee heti uudelleen lukuun.

Grigori Kozintsev & Leonid Trauberg: Myrskylintu (1939)
Kolmas Maksim on vähintään yhtä kehno kuin toinenkin. Tässä vaiheessa homma on vedetty ihan puhtaaksi stalinistiseksi propagandaksi. Tässä tosin ohjaajien persoona näkyy taas selvästi, joten siitä plussaa.

Mark Donskoi: Maailmalla (1939)
Gorki-trilogian toinen osa. Samaa tasoa ensimmäisen kanssa. Mestariteos.

Mark Donskoi: Elämäni yliopistot (1940)
Gorki-trilogian kolmas osa. Kahdesta edellisestä osasta poiketen tähän on jo eksynyt vähän propagandaakin. Lopetus on lisäksi lievästi sanottuna ryssitty, mutta muuten tämä on jälleen tuttua Donskoita, eli kaikin puolin rautaista laatutyötä.

Jokeri:

Mihail Tšiaureli: Berliini kukistuu (1949)
Tämä elokuva kertoo huikean tositarinan Stalinin Natseista saaman voiton takaa "mitään vääristelemättä tai pois jättämättä". Tarinan faktapitoisuuden takaa Stalin itse, jonka isällisen kaitsevassaa valvonnassa tämä aikoinaan tuotettiin ukon 70-vuotisjuhlia varten.

Tämä taitaa toisin sanoen olla viime vuosisadan huikein inhimillisen narsismin monumentti. Berliini kukistuu on vähän kuin Inchon, mutta Douglas MacArthurin ja Jeesuksen sijaan tässä palvotaan Stalinia. Tämä on lisäksi kaikessa överiydessään jo tosi kornia ja viihdyttävää shittiä.

Tuotantoarvothan tässä on olleet aivan huikeat: pelkästään tämän leffan tekoon komennettiin muutama divisioonaa puna-armeijan sotilaita, lentokoneita ja tankkeja ja monessa kohtaa heilutaan ihan oikeilla tapahtumapaikoillakin.

Ei tällaisia enää tehdä.

Näistä rupeaa arvosteluja tippumaan ehkä joskus keväällä. Nyt on kädet täynnä mykkien kanssa.

Joku
Käyttäjä
1062 viestiä

27.11.17 klo 12:14 - linkitä tähän kommenttiin: #

Nyt on katottu viideskin Chucky-filmi, eli Seed Of Chucky. Samalla överilinjalla jatketaan kuin Bride Of Chuckyssakin, joskin tällä kertaa huumori ei toimi ihan samallatapaa. Jennifer Tilly ja Brad Dourif on toki loistavia jälleen rooleissaan, mutta homma menee vähän liikaa hollywood-komedian puolelle. Ristiriitainen leffa kyseessä, kun toisaalta taas Seed Of Chuckyssa tuppaa oleen sarjan tähänastisista elokuvista verisimpiä tappoja. Silti se on kesyin tapaus kaikista. Ns "Chuckyn perhe-elokuva". Mukana on näyttelijäpuolella myös Taru sormusten herrasta tuttu Billy Boyd sekä räppäri Redman (wtf?!). Seed Of Chuckyn ideanahan on siis se, että Chuckyn ja Tiffanyn edellisessä osassa syntynyt poika, tai tyttö, päätyy vanhempiensa luokse. Tässä on sitten kaikennäköistä dilemmaa tappamisesta ja tapojen parantamisesta. Huumoria veistellään paikoin ihan hyvinkin onnistuneesti, toisinaan taas vitsit on todella laiskoja. En myöskään pitäny hirveemmin siitä, että tässä rikotaan niin paljon neljättä seinää. Jennifer Tillyhän näyttelee siis Tiffany-nuken lisäksi tässä itseään. Hommassa iskee jälleen ristiriitanen fiilis. Toisaalta neljännen seinän rikkominen oli osittain nerokasta, itse elokuvasarjan parodioimista, mutta liika on liikaa. Vitsi lakkaa naurattamasta jossain kohtaa. Sarjan heikoin osa tähän asti ehdottomasti, muttei täysin toivoton tapaus.

Seed Of Chuckylla on hetkensä, mutta kokonaisuus jää melko tyhjänpäiväiseksi. Kertakäyttökamaa.

Vielä olis boksissa vuoden 2013 Curse Of Chucky jäljellä. Viimeinen osa, tänävuonna ilmestynyt Cult Of Chucky jääkin sitten katsottavaksi myöhemmin, jahka se joskus tulee hankittua.

EDIT: Tässä oli muuten aika hulvaton pikku rooli John Watersilta!

Joku
Käyttäjä
1062 viestiä

01.12.17 klo 00:15 - linkitä tähän kommenttiin: #

Katsoin illan ratoksi molemmat Hellboy-filmit. Täytyy sanoa, vaikka yleensä välttelen supersankarielokuvia, nää oli ihan viihdyttäviä pläjäyksiä. Helvetinpoika on just sopivan erilainen poikkeamaan tuosta tutusta kiiltokuvapoika-maailmanparantaja-hyvis-kaavasta. Äijähän on siis demoni, joka ottaa brenkkua sillontällön, ja hakkaa pahiksia turpaan yli-isolla nyrkillään. Piruahan muuten tulkitsee täydellisesti Ron Perlman. Mitään maailmaa mullistavaa ja syvällistä on turha näiltä elokuvilta odottaa, mutta jos haluaa perinteistä räimettä ja aivot narikkaan viihdettä, nää tyydyttää sen nälän ihan mainiosti. Ohjaajan puikoissa heilunut Guillermo Del Toro ansaitsee vielä erityispinnat elokuvien visuaalisesta puolesta. Miehen tyyli nimittäin näkyy hyvin, ja sopii just tälläsiin elokuviin. Etenkin vielä toisessa osassa taistelukohtaukset on melkosen komeaa katseltavaa. Olipahan kaikessa hölmöydessään varsin virkistävä tapaus.

Tälläselle tyypille joka kaihtaa supersankarileffoja (etenkin 2010-luvun) enemmän kun mitään muuta genreä kolahti Hellboy yllättävän hyvin!

Hellboy
Hellboy II: The Golden Army

Miihkali
Moderaattori
2454 viestiä

01.12.17 klo 09:27 - linkitä tähän kommenttiin: #

Jokun Chucky-intoilun inspiroimana päätin itsekin paneutua teinikauhugenreen ja aloittaa Painajainen Elm Streetillä -saagan katselun. Tästäkään sarjasta en ollut nähnyt yhtään elokuvaa, ellei sellaiseksi lasketa Freddy vs. Jasonia. Pidinkin leffasta melkoisesti.

Mielestäni kyseessä on yksi parhaista "oliko se vain unta" -genren leffoista. Parhaat kauhukohtaukset tavoittavat erinomaisesti unien hämärän logiikan. Tosin elokuva ei aivan saavuta samanlaista kehää kiertävän painajaisen tunnelmaa kuin Moottorisahamurhaaja tai Eaten Alive. Tärkein syy tähän lienee Freddyn toiminnan tavoitteellisuus ja järjestelmällisyys. Vaikka unissa tapahtuukin outoja ja jopa surrealistisia asioita, ne eivät koskaan tunnu päämäärättömiltä. Toisaalta tämä on tietysti hyväkin asia ja antaa elokuvalle selkeän fokuksen.

Freddy on aina ollut minusta mielenkiintoisen oloinen hahmo. Robert Englund on pätevä näyttelijä ja tuo hahmoonsa leikkisää ja hivenen absurdia huumoria. Hän kuuluukin niihin pahiksiin, joiden motiivina on yksinkertaisesti pitää hauskaa ja nauttia elämästä. Toisaalta Freddy on myös mitä ilmeisimmin paha, toisin kuin vaikkapa Highlanderin Kurgan, jolle pahanteko tuntuu olevan lähinnä jonkinlainen harrastus.

Erikoistehosteet ovat myös varsin hyviä, varsinkin elokuvan iän ja kengännauhabudjetin huomioon ottaen. Vaikuttavin kohtaus tulee jo alkupuolella, kun yksi teineistä ensin sätkii villisti ilmassa ja putoaa sitten kattoon, jossa raahautuu verisenä eteenpäin - samalla kun hänen rasvispoikaystävänsä istuskelee turvallisesti lattialla ja katselee kauhuissaan painovoiman kumoutuvan.

Jonkin verran Painajainen Elm Streetillä tuo esiin myös ajatusta, että kauheat tapahtumat horjuttavat vakiintunutta yhteisöä ja tuovat siitä kiellettyjä salaisuuksia esiin. Tämä teema ei kuitenkaan ole elokuvassa kovin vahvasti esillä ja sen käsittely jää ikävä kyllä puolitiehen.

Yleisemmällä tasolla täytyy sanoa, että arvostan Wes Cravenia suuresti. Hän oli mitä ilmeisimmin lahjakas ohjaaja, jolla oli paljon omaperäisiä ideoita. Useampi kuin yksi hänen elokuvistaan saikin sellaisen määrän jäljittelijöitä, että voidaan puhua kokonaisen alagenren aloittamisesta. Craven oli myös niin menestynyt, että olisi todennäköisesti voinut halutessaan siirtyä valtavirtaelokuvien pariin. Tällöin hän olisi saanut käyttöönsä isommat budjetit mutta vastaavasti joutunut ottamaan tarkemmin huomioon tuottajaportaan toiveet.

Tässä suhteessa Craven muistuttaa paljon John Carpenteria. Tosin Craven ohjasi vain kauhua, kun taas Carpenter kokeili kaikkia B-elokuvien tärkeimpiä lajityyppejä. Toisaalta Carpenterin elokuville oli tyypillistä, että ne olivat konseptin tasolla kiinnostavia, mutta toteutukseltaan vähemmän toimivia. Monet Carpenterin ideat saavuttivatkin täyttymyksensä vasta jäljittelijöiden myötä. Cravenillä ei tätä ongelmaa ollut, vaikka eivätähän kaikki hänen elokuvansa mestariteoksiakaan olleet.

Juki
Käyttäjä
1437 viestiä

01.12.17 klo 19:13 - linkitä tähän kommenttiin: #

Marraskuussa katsotut leffat:

Claes Olsson: Taistelu Näsilinnasta 1918 (2012):

Tylsä ja liian nopeasti eteneä leffa. Aihe vaikutti mielenkiintoiselta, mutta itse toteutuksessa on epäonnistuttu lähes joka osa-alueella. Näyttelijät eivät vakuuttaneet, ei edes pääosanesittäjä Nicke Lignell. Osa taisteluista oli kuitenkin ihan hienosti toteutettu. Plussaa myös aidosta dokumenttimateriaalista joka toi hieman lisää syvyyttä elokuvaan. Pienellä hiomisella ja isommalla budjetilla tästä Suomen sisällissodan ratkaisutaistelusta olisi varmasti saatu huomattavasti parempi kuin mtä se nyt oli. Lisäksi tämä oli kestonsakin puolesta aivan liian lyhyt sotaleffaksi, kestoa vain vaatimattomat 70 minuuttia.

Ere Kokkonen: Pikkupojat (1986):

Legendaarinen komedia, jossa erityisesti Loiri tekee loistavan kaksoisroolin Makena ja upseeri Jäpälänä. Klassikkokohtauksia leffasta löytyy paljon, kuten poikien hampaiden irrottelu, Maken känni, Maken välihuudot, karkkien laskeminen ja isän puhelu väärään numeroon. Paikoin saa nauraa oikein vedet silmissä. Myös Heikki Kinnunen on mainio kertojan roolissa. Ei tämä kuitenkaan aivan parasta Spedeä ole, vaikka hemmetin hauska onkin.

Peter Jackson: Hobitti - Odottamaton matka (2012):

Vaikka en mikään Tolkien-fani olekaan, niin kyllä Hobitin seurassa ihan kivasti viihtyi. Visuaalisesti leffa on upeaa seurattavaa ja taistelukohtaukset olivat myös hienoja. Leffan alkupuoli oli hiukan tylsä, mutta leffa onneksi parani loppua kohti edetessään. Ei tämä silti TSH-trilogialle pärjää. Martin Freeman ja Ian McKellen tekevät parhaat suoritukset.

Aki Kaurismäki: Toivon tuolla puolen (2017):

Piti hyvi otteessaan koko kestonsa ajan kuten Kaurismäen leffat yleensäkin. Kaikki näyttelijät tekevät hyvät suoritukset ja myös Kaurismäen ohjaus on onnistunut jälleen kerran. Leffa on paikoin aika hauska eli nauraakin saa. Plussaa hienoista musiikeista ja etenkin Marko Haavisto & Poutahaukat -yhtyeestä legendaarisella Esa Pulliaisella vahvistettuna. Leffassa oli hauskasti yhdistetty uutta ja vanhaa tekniikkaa, kun kännykän lisäksi käytettiin vielä lankapuhelinta ja poliisiraportit kirjoitettiin kirjoituskoneella.

Juho Kuosmanen: Hymyilevä mies (2016):

Yllätti positiivisesti. Mustavalkoisuus sopi leffaan hyvin. Kuosmanen hoitaa ohjauksen hyvin ja pääosanesittäjät Eero Milonoff ja Jarkko Lahti tekevät myös hyvät suoritukset. Yksi viime vuosien parhaista kotimaisista draamaelokuvista.

Milos Forman: Yksi lensi yli käenpesän (1975):

Viihdyttävä leffa joka ei tylsiä hetkiä tarjonnut. Leffa etenee mukavasti ja kaikki näyttelijät (varsinkin Nicholson ja Fletcher) tekevät hyvät suoritukset. Christopher Lloyd nähtiin tässä ensimmäisessä elokuvaroolissaan ja hyvin herra tehtävänsä hoitaakin. Välillä saa nauraa potilaiden toilailulle ja välillä taas mennään hiukan vakavammalla otteella. Yksi Jack Nicholsonin parhaista elokuvista Hohdon ohella.

Mary Lambert: Uinu, uinu lemmikkini (1989):

Yksi onnistuneimmista King-filmatisoinneista. Hautausmaa oli todella karmiva paikka ja muutenkin leffassa on aika hyytävä tunnelma. Lapsena pelkäsin eniten perheen Church-kissaa, mutta nyt uudelleen nähtynä leffassa pelotti enemmänkin tunnelma kuin yksittäiset hahmot. Loppu oli hienosti toteutettu. Fred Gwynne oli loistava yhdessä viimeisimmistä rooleistaan, mutta se pikkutyttö oli todella ärsyttävä. Plussaa Ramonesi tekemästä hienosta tunnarista.

David O. Russell: American Hustle (2013):

Hyvät näyttelijät ja mielenkiintoinen tarina, mutta loppujen lopuksi ei tämä mikään mestariteos ollut. Oikeastaan enemmän tylsä kuin viihdyttävä ja ihmettelenkin mistä ne 10 Oscar-ehdokkuutta mahtoivat tulla.. Puolivälissä meinasin itse jo nukahtaa, kun oli sen verran tylsää menoa, mutta jaksoin kuitenkin katsoa loppuun asti. Ehdottomasti liian pitkä leffa, josta olisi pienelä tiivistämisellä ehkä saatukin se 10 Oscarin arvoinen mestariteos. Toiste en aio tätä katsoa.

Martin Scorsese: The Wolf of Wall Street (2013):

Alku vaikutti hieman tylsältä, mutta muuten leffa oli erittäin viihdyttävä. Voisi jopa sanoa yhdeksi Scorsesen 2000-luvun parhaista elokuvista. DiCaprio loistaa Belfortina ja myös muut näyttelijät tekevät hyvät suoritukset. V-sanaa viljeltiin todella paljon, ja joidenkin lähteiden mukaan jopa enemmän kuin missään muussa elokuvassa koskaan.

Ridley Scott: Thelma & Louise (1991):

Hieno roadmovie. Sarandon ja Davis loistavat rooleissaan ja myös poliisina nähtävä Harvey Keitel on mainio. Välillä mennään huumorilla ja välillä vakavammin. Vaikka leffa onkin aika feministinen, niin siitä huolimatta tämä on yksi Ridley Scottin parhaista. Tämä oli myös Brad Pittin läpimurtoelokuva ja mainion suorituksen herra tässä tekeekin. Hans Zimmerin musiikki oli myös enemmän kuin loistavaa. Loppuratkaisu oli aika yllättävä.

Edvin Laine: Tuntematon sotilas (1955):

Pekka Parikan Talvisota-leffan ohella yksi parhaista suomalaisista sotaelokuvista (uutta versiota en ole vielä nähnyt). Näyttelijät sopivat hienosti rooleihinsa, etenkin Veikko Sinisalo Lahtisena ja Åke Lindman Lehtona. Myös Edvin Laineen ohjaus on onnistunut ja leffaan on myös hienosti yhdistelty aitoa sotakuvaa. Huumoriakin löytyy sopivasti, eli paikoin nauraakin saa. Leffan ikimuistoisin kohtaus on Lehdon, Rahikaisen ja Määtän saama kovennettu rangaistus.

Matthijs van Heijningen: The Thing (2011):

Hienot tehosteet, mutta leffa tuntui nojaavan liikaa tehosteisiin ja toimintarymistelyyn ja itse tarina jäi toissijaiseksi jutuksi. Näyttelijät eivät vakuuttaneet eikä ohjauskaan ollut erityisen hyvin onnistunut. Vaikka tämä ei varsinainen Carpenterin leffan re-make olekaan, niin havaittavissa oli jonkin verran samaa kuin Carpenterin 30 vuoden takaisessa teoksessakin. Erikoista leffassa oli se että norjalaiset puhuivat hyvin sujuvasti englantia lähes koko ajan.

Jörn Donner: Armi elää! (2016):

Ei ole Donnerin parhaimpia, mutta ihan viihdyttävä leffa kuitenkin. Eikä tämä ole mikään perinteinen elämänkertaleffa, sillä tällä kertaa Armin tarina kerrotaan teatteriseurueen valmisteleman näytelmän kautta. Minna Haapkylä teke hienon suorituksen Armina. Leffassa on mukana myös Armin elämää varjostanut alkoholismi, vainoharhaisuus ja itsetuhoisuus, mutta mikään kännisekoilu tämä ei onneksi ole. Alkukohtaus oli mielenkiintoisinta koko leffassa.

Sam Mendes: 007 Skyfall (2012):

Positiivinen yllätys tylsääkin tylsemmän ja sekavan Quantum of Solace -leffan jälkeen. Toimintaa on paljon ja se on myös aika hienoa. Adelen esittämä tunnari on yksi Bond-historian hienoimmista. Ei tämä kuitenkaan mikään mestariteos ole, mutta oikein viihdyttävä ja huomattavan paljon parempi kuin edeltäjänsä. Javier Bardem tekee hienon suorituksen pahiksena eikä se Daniel Craig nyt loppujen lopuksi mikään ihan huono Bond olie. Pituutta oli ehkä hiukan liikaa, mutta muuten oikein onnistunut agenttiseikkailu.

Samuli Valkama: Saattokeikka (2017):

Vaikka mistään mestariteoksesta ei kyse olekaan, niin on tässä ne hyvätkin hetkensä. Heikki Nousiainen tekee hyvän ja hauskan suorituksen. Valitettavasti tätäkin leffaa vaivasi taas se kotimaisen nykyleffan ikuinen ongelma eli äänet. Puheesta ei meinannut saada selvää ja sitten kun äänet sai säädettyä lujalle, niin seuraavassa kohtauksessa hyökkäsi musiikki esiin niin kovaa että taas oli turvaudutava ääninappulaan.

Pekka Lehto: The Real McCoy (1998):

Leffa alkoi lupaavasti, mutta lässähti aika pian pahasti. Parasta antia leffassa oli Hanoi Rocks ja löytyyhän tästä myös se legendaarinen kolkyt tonnia -kohtauskin. Muuten aika tylsä ja erittäin sekava. Kummallisinta leffassa olivat ne kärpäs-Andyn sekoilut.

Joku
Käyttäjä
1062 viestiä

04.12.17 klo 12:55 - linkitä tähän kommenttiin: #

Chucky-maratoni sai päätöksensä eilenillalla, kuudennen osan eli Curse of Chuckyn parissa. Vielä jäi siis tosiaan se tän vuoden Cult Of Chucky katsomatta, mutta eiköhän se jossain välissä tuu katseltua sekin. Sitten asiaan. Curse Of Chuckyn kohdalla mun odotukset oli jotenkin todella matalalla. Oltiin kuitenkin hypätty 2010-luvun puolelle, ja kaikkihan tietää mitä nää tämänpäivän jatko-osat yleensä on. Kyllähän tää tavallaan sitten yllätti ihan positiivisestikin, vaikkakin leffassa oli melkein yhtä paljon huonoa, kun hyviä oivalluksia. Ensinnäkin Curse Of Chucky palauttaa sarjan alkusijoilleen, eli huumori on revitty lähes kokonaan pois tästä osasta. Chucky toki heittää onelinereitaan, mutta yleisilme pysyy kuitenkin synkkänä läpi elokuvan. Pointsit siitä. Nimittäin siinä missä Bride Of Chucky oli nappiosuma komedioineen, Seed Of Chucky suurimmalta osin epäonnistui siinä. Olisi siis ollu tyhmää lähteä jatkamaan enää samalla linjalla. Curse Of Chuckyn tarina sijoittuu tiettyyn perheeseen, joka linkittyy Chuckyn historiaan tavalla jos toisellakin. En kerro stoorista sen enempiä, etten spoilaa suotta mitään oleellista. Tarina on kuitenkin ihan mukiinmenevä, joskin loppuratkasu oli omasta mielestäni aika heikko esitys. Kuitenkin kokonaisuutena varsin menevä juttu. Tehostepuoli elokuvassa on myös kunnossa, gorea riittää, kuten asiaan kuuluu. Sitten päähuolenaiheeni leffaa aloittaessani. Onko Chucky-nukke korvattu CGI:llä? Luojan kiitos nukke oli toteutettu edelleen praktikaalisesti ainakin suurimmalta osin! Cgi-kohtia myös löytyy, mutta pääosin homma on tosiaan hoidettu käytännön efekteillä. Fiksu valinta leffan tekijöiltä. Chucky-nuken ulkonäkö aluksi tosin hämää, mutta kyllä se vanha pirulainen sieltä alta kuoriutuu, suurinpiirtein tutun näköisenä vieläpä. Jottei tässä nyt pelkkiä kehuja aleta antamaan, kerron mielestäni ne leffan pahimmat kompastuskivet. Ensimmäinen vika on näyttelijät. Kaikki paitsi Brad Dourifin tytär Fiona Dourifin vetämä roolisuoritus on todella kankeaa. Etenkin päähenkilön sisko Barb, on liki myötähäpeää aiheuttavaa katsottavaa. En nyt muista sitä näyttelijän nimeä. Myös perheen tyttären roolissa oleva lapsinäyttelijä on ihan rasittavan huono. Toinen vika leffassa on ihan perinteinen kauhuelokuvien klisee. Nimittäin "false jumpscare". Näitä perkeleen jumpscareja oli aivan liian monta. Katsonpa verhon taakse, TADAA!!!, ei mitään. Katsonpa komeroon, TÄN TÄN TÄÄÄÄÄ!, ei mitään. Pidemmän päälle ihan äärimmäisen ärsyttävää. Muuten hyvällä tunnelmalla ladattu meininki mennään pilaamaan tollasella. Katsojalla perseen pyyhkimistä sanon minä. No, onneksi koko leffa ei sentään nojaa samanlaiseen säikyttelyyn, vaan loppupuolella mennään kaasu pohjassa kokoajan.

Kaikenkaikkiaan Curse Of Chucky on ihan viihdyttävä, yleisilmeeltään hyvännäköinen kauhuelokuva. Toisaalta se on myös 2010-luvun kauhutuotos, niin hyvässä kuin pahassa. Sarjan fanille toimii kyllä. Tosin jos näistä pitäisi valita yksi teos, on alkuperäinen ihan ylivoimainen muiden edessä. Jos taas kevyempi kauhukomedia-viihde maistuu, on Bride Of Chucky myös mainio valinta!

Chuckyn kirous saa +

Spoileri: näytä

Vänski
Käyttäjä
294 viestiä

09.12.17 klo 14:16 - linkitä tähän kommenttiin: #

En ole aikoihin postannut leffatykkiin mitään, joten korjataanpas tilanne viimeksi katsotulla, jo klassikoksi muodostuneella Seagal -pätkällä.

Kaappaus merellä(1992)

Muutoin erinomainen toimintaelokuva, jonka suurin heikkous on Seagal itse. Elokuva on siis hyvin ohjattu, käsikirjoitus on vakaa, rytmitys lähes erinomainen, tuotantoarvot korkeat, sivunäyttelijät hoitavat homman uskottavasti ja tapahtumia seuraa jokseekin mielenkiinnolla loppuun asti. Pidin erityisesti siitä, kuinka kohtaukset oltiin kuvattu taistelulaivan sisällä ja ulkopuolella. Oikein toimiva Die Hard -klooni siis.
Valitettavasti Seagalin tuona aikana hattuun noussut suosio syö elokuvalta kaiken mahdollisen jännityksen, joka satuttaa pahasti viihdearvoa. Suurin jännitys elokuvassa tulee siitä, kuinka monta ilmettä Seagal saa vedettyä ja saako kukaan häneen naarmuakaan (SPOILERS! pari pientä naarmua tulee). Alkuperäinen Die Hard loisti, koska päähenkilö ei ollut Seagalin kaltainen yli-ihminen. Kyseessä oli normaali kyttä, joka selvisi raskaasti aseistetuilta pahiksilta ällinsä avulla niukin naukin ja puolikuolleena. Ehkäpä ainoa viihdyttävä asia, mitä Seagal tuo tähän rainaan, on Seagalin tavaramerkiksi muodostuneet Jasonimaisen brutaalit ja kylmäveriset tapot.
Elokuva toimisi niin paljon paremmin lähes kenellä tahansa muulla toimintatähdellä, koska muut toimintatähdet ovat kykeneväisiä itseironiaan ja suostuvat ottamaan damagea jännityksen nimissä.
Tästä syystä, elokuva on niitä toimintapätkiä, jossa toivoisi pahiksien voittavan 100-0. Pahikset ovat nimittäin tämän elokuvan ylivoimaisesti paras asia. Colm Meaney, Gary Busey ja Tommy Lee Jones vetävät roolinsa hyvällä energialla ja heidän puolestaan on jopa innoissaan, kun pahikset onnistuvat jossain. Eipä tästä nykyään jaksa enää innostua.

Vänski
Käyttäjä
294 viestiä

10.12.17 klo 02:05 - linkitä tähän kommenttiin: #

Isiemme liput(2006)

Katsastin netflixistä kyseisen pätkän, jonka katsomiseen ei ole varsinaisesti ole koskaan ollut mitään fiilistä, vaikka mahdollisuuksia on ollut monesti. Nyt kuitenkin kun kävin katsomassa uuden tuntemattoman sotilaan, alkoi sotaleffa innostus jälleen kasvaa.

Oli hyvin pitkälti sitä mitä odotin. Elokuva kertoo siis kolmesta sotilaasta, jotka Iwo Jiman taistelussa toisen maailmansodan aikaan olivat pystyttämässä toistamiseen yhdysvaltainlippua Mount Suribachille, josta kuuluisa valokuva on peräisin. Elokuva liikkuu kolmella aikajanalla, itse aikana, jolloinka taistelu tapahtui(ylivoimaisesti elokuvan mielenkiintoisin osio), sodan loppupuolella oleva aika, jolloin lipun pystyttäjiä juhlitaan sankareina ja heidän syyllisyyden tuskia, sekä nykypäivänä, jolloinka osa heistä on jo kupsahtanu tai vanhoina papparaisina muistelevat tapahtumia.

Elokuva on tuotettu yhteistyössä Steven Spielbergin kanssa, joten laadullisesti elokuva on hyvissä käsissä, mutta yllätyksetön toteutukseltaan. Elokuvan epälineaarinen hyppiminen kolmen aikajanan välillä ja muutenkin yleinen fokuksen puuttuminen saavat leffan laahaamaan aivan jumalattomasti. Elokuva tuntuu kestävän 4 tuntia, vaikka todellisuudessa kestää vain piirun verran yli 2 tuntia. Normaalisti minua ei haittaa elokuvien hidastempoisuus, paitsi silloin, jos elokuvan rytmitys ja fokus on päin persettä.

Suosittelen elokuvaa silloin, jos muut sotaleffat on tultu jo tuijotettua, tai haluaa nähdä Clintin koko tuotannon. Muussa tapauksessa katsokaa muualta, kuten esimerkiksi teattereissa oleva Tuntematon Sotilas, joka on kestoltaan 3 tuntia, mutta tuntuu paljon lyhyemmältä hyvän rytmityksen ja fokuksensa ansiosta.

Basic(2003)

Tämä tuli katsottua melkein heti edellisen leffan perään. Oli suuri halu katsoa jotain viihdyttävempää sotapätkää (eihän tämä nyt sotaelokuva ole, mutta netflix kategoriat...). Tämä on ollut myös pitkään näkemättä. Se mitä muistan kuulleeni elokuvasta, niin se ei ole kovin pidetty tai sitä haukuttu yhdentekeväksi. Pidän kuitenkin John McTiernanin töistä, eikä tarvinnut pettyä tälläkään kertaa.

Yllättävän mielenkiintoinen ja mukaansatempaava juoni, jossa 6 erikoisjoukkojen sotilasta lähetetään keskelle trooppista myrskyä sotaharjoitukseen Samuel L. Jacksonin esittämän kouluttajan toimesta. 17 tuntia myöhemmin kaikki on mennyt reisille, soltut ammuskelevat toisiaan ja kaksi selviävät juuri ja juuri hengissä takaisin päätukikohtaan kuulusteltavaksi. Paljon leffoja tuijottaneena yllätyin, kuinka täyteen ladattu twistejä leffan juoni oli ja kuinka suurin osa niistä pääsi yllättämään. Ei huono, näin unohdetulta hollywood leffalta.
Pakko mainita tosin eräs tahattoman koominen kohtaus, jossa paljastuu juonen kannalta aika tärkeäkin twisti, ja kaikki tapahtuu dramaattisten takaumien ja TÄNTÄNTÄÄÄÄÄN -musiikin säestämänä. Olin tipahtaa tuolilta tämän kohtauksen aikana, kippurassa nauraen. Laadullisesti ohjaus ja kamerankäyttö on jälleen kerran huippuluokkaa ja tarinan kuljetus sopivan vauhdikasta, jotka ovat jo McTiernanin tavaramerkkejä. Myös näyttelijät tekevät hyvää työtä, vaikka mitään Oscareita ei jaella. Yllättävän nautittavaa menoa!

Vänski
Käyttäjä
294 viestiä

15.12.17 klo 02:31 - linkitä tähän kommenttiin: #

Epäillyt(1995)

Nyt on harvinainen tapaus kysessä. Hyvin hypetetty leffaklassikko, joka osoittautui suureksi pettymykseksi! Yleensä hyvin korkeille arvosanoille nouseet leffat ovat säväyttäneet meikäläistä edes jollain tavalla. Tästä tulee varmaan turpiin, mutta minulle tämä elokuva tuntui suurimmaksi osaksi tylsältä ajanhaaskaukselta. Ehkäpä isoin syy tähän oli se, että tiesin jo lopputwistin ennestään. Valitettavaa, mutta lopputwistin spoilaukselta on lähes mahdoton välttyä, kun joka toinen komedia ysärillä on sitä parodioinut (Scary Movie, Wrongfully Accused) ja viittauksia on siitä sadellut muissakin medioissa (esim. ensimmäinen Max Payne peli). On myös hyvin valitettavaa, että koko elokuva oikeastaan riippuu kyseisen juonenkäänteen varassa, sillä kun juonenkäänne vihdoin paljastuu lopussa ****SPOILERS!!!!***, se ei tunnu niinkään yllättävältä, vaan saa aikaan "jaa.." reaktion. Ehkäpä syynä tähän oli se, ettei elokuvan hahmoista, tai tapahtumista juuri välittänyt ollenkaan (koska kertojahahmoon ei luottanut pätkääkään) sekä että kyseinen juonenkäänne käytännössä tekee aikaisemmin näkemät kohtaukset aivan turhiksi. Valitan, mutta ei iskenyt, ei sitten ollenkaan, vaikka tekninen puoli olikin hallussa (vaikuttavaa jälkeä saatu aikaiseksi näin pienellä budjetilla!) ja näyttelijät vetivät kaikki roolinsa pätevästi. Pahasti yliarvostettu pätkä, joka nykypäivänä ilmestyessään ei juuri tarjoa mitään ihmeellistä tai ennennäkemätöntä.

Kova sade(1998)

Muistan, kuinka kaveripiirini lapsuudessa, joskus 2000 -luvun alussa puhuivat tästä elokuvasta, jopa hyvänäkin toimintaleffana. Muistan mielikuvani elokuvasta ja sen premissistä. Tom Clancymäinen kova teknotrilleri, jossa on pääosissa Morgan Freeman seikkailemassa, vedenpaisumuksen raiskaamassa kaupungissa. Nyt vihdoinkin yli 15 vuotta tuon jälkeen, elokuvan näheenä voin todeta että hohhoijaa..
Elokuva alkaa mielenkiintoisesti, premissi on hyvä. Pikkukaupunki, joka on joutumassa veden valtaan. Kohtaus, joka aluksi näyttää pankkiryöstöltä, mutta onkin vain normaali poliisien toimenpide jossa rahoja siirretään pankista turvaan, ja rosvojoukko, jotka aikovat ryöstää kyseiset rahat. Siitä sitten alkaakin ennalta-arvattava alamäki. Mukana on ripauksia toivosta, kun hyvän näkösiä kohtauksia vilautellaan, ja joitakin mielenkiintoisia visuaaleja ja hazardeja luodaan vedellä, sekä semi-mielenkiintoinen juonenkäänne tapahtuu keskivaiheella. Muuten elokuva onkin silkkaa puuduttavaa aivotonta hömppää, jossa ei ole juurikaan energiaa, eikä edes tarpeeksi tahatonta komiikkaa parantamassa laahaavaa menoa. Ärsyttäviä hahmoja tarttuu juoneen mukaan vähän väliä. Kaikki hahmot ampuvat päin persettä, paitsi kriittisillä hetkillä. Leffa tuntuu ylitse tuotetulta tv-leffalta, jonka miljöö huutaisi jotain eeppistä tapahtuvan, mutta niin vain ei käy missään välissä. Okei, aiheuttihan yksi kohtaus huutonauruja, jossa Morgan Freeman ajaa saatanallsita vauhtia moottoriveneellä käyttäen talon kattoa hyppyrinä, ja antaa moottoriveneestä pahikselle naamaan ilmassa lentäen. Tällaiset älyttömyydet olisivat piristäneet elokuvaa niin paljon enemmän, kuin pelkkä vedessä ajelu, ja välillä ajoittainen hukkumiselta välttyminen. Täysin unohdettava ysäriäksön, joka ei lupaavan settinkinsä ja aina hyvän morgan freemanin lisäksi tarjoa katsojalle yhtään mitään.

Joku
Käyttäjä
1062 viestiä

15.12.17 klo 13:14 - linkitä tähän kommenttiin: #

Yks kerta tässä tuli kirpputorilla vastaan elokuva Looper. Olin halunnu nähdä kyseisen leffan jo sillon sen ollessa uusi, vuonna 2012. No se jostain syystä sitten jäi. Nyt kuitenkin tuli eilenillalla/yöllä katseltua se sitten. Onneksi katsoin! Looper on nimittäin loistava scifi-toimintaelokuva. Oon kironnu pitkään jo, kun esimerkiks alkuperäisen Total Recallin kaltaisia scifi-action pätkiä ei enää osata tehdä. Viimekerran kun oon nähny jotain vanhan, rujon väkivaltaisen scifitoiminnan kaltaista, se oli ihan mahtava elokuva Repo Men. Looper onkin paljolti samankaltainen kun edellämainittu. Joskaan Looper ei oo ihan niin tyly kun Repo Men. Jokatapauksessa, Looper onnistuu miltein joka osa-alueella. Aikamatkustus ja tulevaisuuden muokkaaminen on teemana kiehtova. Toiminta on suorasukaista, näyttelijäsuoritukset on hyviä (se pentu oli vähän ärsyttävä), kuvaustyyli ja audiovisuaalinen anti on myös leffassa todella kaunista. Looper tuo mieleen noiden edellämainittujen leffojen lisäksi myös jossain määrin Blade Runnerin.

Jos scifi-toimintaleffat on sun juttu, älä missään nimessä missaa Looperia. Oli kyllä todella positiivinen yllätys!

Vänski
Käyttäjä
294 viestiä

17.12.17 klo 12:45 - linkitä tähän kommenttiin: #

Näin Loopperin viimeksi leffateattereissa ja tykkäsin todella paljon!

Tulipas tässä itse katsottua toinen Rian Johnsonin leffa, nimittäin The last Jedi

Erittäin hyvä star wars leffa, vaikken ole suurin star wars fani. Muistan kuinka jotkut tubettajat kilahtivat Force Awakensista aikoinaan, koska oli liian samanlainen aikaisempien osien kanssa. Jokaisellahan on mielipide (ja persereikä). En usko, että nämä henkilöt tulevat koskaan pitämään mistäkään star wars jatko-osista "Koska trilogia loppu jo! Ihan sama! Automaattisesti paskaa!".

En siis aio spoilata leffasta mitään. muutakuin tässä oli paljon tosi hyviä kohtauksia, yksi rytmityksen rikkova kohtaus jossa seikkailee kaksi leffan tylsintä hahmoa ja Mark Hamill vetää roolinsa täydellisesti. Leffalipun arvoinen ehdottomasti! Pidän silti ehkä karvan verran enempi Force Awakensista.

Miihkali
Moderaattori
2454 viestiä

25.12.17 klo 21:47 - linkitä tähän kommenttiin: #

Jouluinen rellestäminen alkoi väsyttää, joten vetäydyin hetkeksi omiin oloihini katsomaan Cheng Pei-Pein tähdittämän The Shadow Whipin vuodelta 1971. Kaiken kaikkiaan kyseessä oli mielestäni todella nautittava kamppailulajielokuva.

Cheng Pei-Pei esittää leffassa majatalonpitäjätärtä, joka tempeutuu väkivaltaisiin tapahtumiin, kun salaperäinen muukainen (Yueh Hua) syyttää Chengiä ja tämän setää vuosia sitten tapahtuneesta ryöstömurhasta. Mukana on aikakauden kiinalaiselokuvien tapaan vähän kaikkea: musiikkia, draamaa, tragediaa, komediaa, murhamysteeriä sekä tietysti komeita taistelulajikohtauksia. Hauskana erikoisuutena leffa tapahtuu talvella. Kun kung fu- ja erityisesti wuxia-leffat tuppaavat muutenkin muistuttamaan länkkäreitä, niin mieleen tulee etsimättä Corbuccin Suuri hiljaisuus.

The Shadow Whip ei ole mitenkään erityinen, mutta siinä on kaikkea, mitä hyvä kung fu -teos tarvitsee. Cheng Pei-Pei ja Yueh Hua ovat todella karismaattiset pääosan esittäjät, ja muutenkin kaarti on pätevää ja riittävän tunnettua, että vähemmänkin honkkarileffoja katsonut tunnistaa naamoja.

Leffassa on myös muutama todella näyttävä toimintakohtaus, joissa kymmenet miekkoja heiluttavat äijät kamppailevat samaan aikaan paria-kolmea sankaria vastaan. Cheng ja setänsä käyttävät aseenaan ruoskaa, mikä mahdollistaa tavallisuudesta poikkeavia koreografioita, joissa vastustajia ja näiden aseita heitellään eestaas. Erityisesti Cheng Pei-Pei hillitty ja elegantti liikehdintä vakuuttaa, kuten toki muissakin naisen elokuvissa. Miekatkin viuhuvat ja kilahtelevat todella vaarallisen näköisesti, en ihmettelisi, vaikka kuvauksissa olisi useampi stuntti ja statisti saanut vammoja.

Tarina on keskimääräistä mielenkiintoisempi ja sen isänmurhaa ja syyllisyyttä käsittelevä tematiikka on aidosti puhutteleva. Toki loppuratkaisu on ennalta-arvattava, mutta se vähän kuuluu genreen. (Vanhemmissa kiinalaiselokuvissa ei ole tapana, että katsojan sympatian kohde tekisi mitään moraalisesti kyseenalaista.) Ikävä kyllä juonessa on isohko aukko, kun tilejä ei koskaan tasoiteta pahiksen kätyreinä toimivan "Serial Trion" kanssa, vaan loppupuolella tyypit unohtuvat johonkin eikä asiaan enää palata. Pääpahis itse toki teurastetaan komean mutta turhan lyhyeksi jäävän kamppailun päätteeksi.

Heikkoutena mainittakoon pieni tekninen kömpelyys, joka tosin Shaw Brothersin elokuvia ja aikakauden hongkongilaisa tuotantoja yleisemminkin katsovalle on välttämätön paha. Varsinkin leikkaukset ovat paikoin melko kökköjä. Kung fu -mestarit lentelevät jatkuvasti vaijerien varassa todella epäuskottavan näköisesti, mikä toisaalta tuo mukaan sadunomaista tunnelmaa. Varsinaiset tappelut on onneksi toteutettu ilman ihmeempiä trikkejä.

mäskipää
Käyttäjä
154 viestiä

30.12.17 klo 17:36 - linkitä tähän kommenttiin: #

Ajattelin kokeilla, olisiko itselläni kiinnostusta jatkossa listailla tällä muotilla niitä äskettäin katsottuja elokuvia, joista jotain järkevää sanottavaa löytyisi. Syvällisen tekstin tuottaminen on viime aikoina ollut itselläni vähän nihkeää, joten pahoittelen, jos teksteistä ei synny suuria lukuelämyksiä.

Youtubesta:

Ah! La Barbe / A Funny Shave (1906)
Parranajoon ryhtyvä mies maistaa vahingossa partavaahtoa, ja ottaa siitä sudillaan isommankin makustelun. Tämän jälkeen miehen parranajo keskeytyy, kun peiliin ilmestyy valtavia, irvokkaan näköisiä kasvoja. Lopulta keskeytyksiin turhautuneena mies rikkoo peilin.

Siinä lyhyesti ja samalla myös melko kattavasti koko alle kaksiminuuttisen ranskalaislyhärin juonikuvaus. Elokuvan kerronta tai pääosan esittäjän ilmaisu ei sitä tue, mutta elokuvaa pidetään kuvauksena hallusinaatiosta, jotka saa liikkeelle syötäväksi kelpaamattoman partavaahdon nauttiminen. Simppelin eväin etenevä elokuva on reilut 110 vuotta myöhemminkin katsottuna ihan hauska pätkä. Suurin anti nykykatsojalle lienee peiliin ilmestyvien päiden oudossa maskeerauksessa sekä niiden kummallisissa ilmeilyissä.

Sphères (1969)
Näkemistäni Norman McLarenin abstrakteista animaatioista varmaankin kaunein. Kolmiulotteisiksi maalatut pallot liikkuvat ja vaihtavat kokoaan Bachin musiikin tahdissa. Taustalla pyörivät maalaukselliset ja kauniit taustat, toisin kuin joissain pelkistetymmissä McLarenin animaatioissa.

The Astronomers Dream / La lune à un mètre (1898)
Tunnelmaltaan erikoinen fantasia, jonka mieleenpainuvinta antia on suuri, kitaansa kaikkea ahmiva ja sieltä asioita ulos sylkevä kasvokas kuu. Unikuvaus sisältää monia mielenkiintoisia hahmoja kuunsirpillä lepäävästä kaunottaresta kuunkidasta syöksyvään paholaiseen. Näkemäni version yksinkertainen pianosävelmä tuki elokuvan tunnelmaa. On näissä elokuvan alkuvuosien teoksissa ja erikoistehosteissa oma viehätyksensä nykyisenkin tehostevyörytetyn toimintaelokuvan aikoina.

Matka kuuhun / Le Voyage dans la lune (1902)
Hurmaava teos Mélièsiltä tämäkin. Katsoin tästä väritetyn version, ja haaleat värit sopivat filmin tunnelmaan oivallisesti. Turhan vakavalla asenteella tätä elokuvaa ei kannata katsoa, paljon enemmän elokuvasta saa irti lapsenmielisen innokkuuden kanssa. Kuvakulma pysyy läpi elokuvan samanlaisena, mutta eri kuvakulmien tai lähikuvien puuttuminen ei tunnelmaa haittaa.

The Night Before Christmas (1933)
Melko tavanomainen Disneyn Hassunkurinen Sinfonia talosta, johon Joulupukki ilmestyy lahjoineen yöllä tehden kodista jouluisemman. Ihan kivuttomasti tämän katsoo, ja lelujen touhuista saadaan monipuolista, joskaan ei naurattavaa, hupia irti. Eniten animaatiossa hykerrytti itse Joulupukki, jonka nauru tuo enemmän mieleen vanhojen piirrettyjen rikolliset kuin leppoisan vanhan ukon.

Broken Toys (1935)
Edelliseen verrattuna huomattavasti persoonallisempi tarina kaatopaikalle hylätyistä leluista, jotka pyrkivät sieltä pois ja korjailevat toinen toisiaan. Lämminhenkinen ja humoristinen tarina, joka ei kuitenkaan väkisellä koita tiristää kyyneltä katsojan silmistä. Muutamia sen ajan kuuluisuuksien karikatyyrejä voi myös bongailla lelujen joukosta. Jälkikäteen katsottuna tätä voisi pitää Disneyltä varhaisena Toy Storyn hahmotelmana, vaikka aivan samaa syvyyttä tässä (itsenäisesti oikein kelvollisessa) teoksessa olekaan.

The Ducktators (1942)
Hurja animaatio ja sotaparodia, joka valmistui toisen maailmansodan moukaroinnin keskellä. (Yhdysvaltalainen) maatila joutuu kovasti Hitleriä ja Mussolinia muistuttavien lintujen temmellyskentäksi, ja ilmestyypä joukkoon vielä Japanin keisari Hirohitoa muistuttava ankkakin. Yhdysvaltojen viholliset saavat animaation mittaan köniin mielin määrin, ja ote elokuvalla on selvästi propagandistinen. Sodan lopputuloksesta (etenkin Hiroshiman ja Nagasakin kohtalon osalta) voidaan jälkikäteen olla montaa mieltä, mutta nykysilmin animaatiota voi katsoa hyvin ronskina ja hauskana kommenttina sodan mielettömyydestä, oltiinpa millä puolella linjaa tahansa.

Televisiosta / digiboksilta:

Romu-Mattila ja kaunis nainen (2012)
Juho Kuosmasen lähes mykkäelokuva on kaunis kertomus kovaonnisesta, asuntonsa menettävästä ja romujaan siellä täällä kauppaavasta miehestä. Elokuvan kaunein ja mieleenpainuvin kohtaus sijoittuu baariin, jossa Romu-Mattila liikuttuu toisen elokuvan nimihenkilön laulun myötä. Puolituntinen tavoittaa samaa humaania lämpöä, jota esimerkiksi Charles Chaplinin parhaissa töissä on.

Salaviinanpolttajat (2017)
Yllämainitun tavoin Juho Kuosmasen ohjaama mykkäelokuva. Kuosmasen kuvittelema kertomus siitä, miltä samanniminen, ensimmäinen suomalainen elokuva vuodelta 1907 olisi voinut näyttää. Perisuomalaiseen tapaan viinaan menevän tarinan parissa 15 minuuttia kuluu ihan sujuvasti, ja katsojan silmiin osuu myös alun viittaus Kuosmasen aikaisempaan mykkäelokuvaan. Juoni ei Wikipedia-artikkelin pohjalta noudata tarkkaan alkuperäistä elokuvaa, josta ei ole säästynyt filmiä tai valokuvia. Sekin seikka pisti tämän mykkäelokuvan osalta silmiin muihin lajityypin edustajiin verrattuna, että ilmeisesti tässä elokuvassa kaikki dialogi oli ilmaistu väliteksteillä: näkemissäni ulkomaalaisissa mykkäelokuvissa ainoastaan olennaisin dialogi on saatettu katsojien tietoon.

Maltan haukka (1941)
Noin neljäs tai viides katselukerta.

Vakavamman elokuvaharrastuksen alkumetreillä Maltan haukka oli avainelokuvia vanhempiin elokuviin tutustumisessa. Useamman katselukerran jälkeenkin yhä parhaimpia klassikkojännäreitä (ja näkemistäni film noireista luultavasti oma suosikkini). Omassa elokuvaharrastuksessani Maltan haukka kuuluu Blade Runnerin ohella elokuviin, joiden uusintakatseluilla en muista paljoakaan elokuvan juonesta, mutta jotka joka kerta kohottavat itsensä takaisin mestaruussarjaan.

mäskipää
Käyttäjä
154 viestiä

03.01.18 klo 16:40 - linkitä tähän kommenttiin: #

mäskipää kirjoitti:

Ajattelin kokeilla, olisiko itselläni kiinnostusta jatkossa listailla tällä muotilla niitä äskettäin katsottuja elokuvia, joista jotain järkevää sanottavaa löytyisi. Syvällisen tekstin tuottaminen on viime aikoina ollut itselläni vähän nihkeää, joten pahoittelen, jos teksteistä ei synny suuria lukuelämyksiä.

Jatkan samoilla linjoilla!

Televisiosta:
30.12.2017 tullut rypäs kotimaisia lyhytelokuvia

Miss Zahra (2015)
Itäsuomalainen (Ylen esittelytekstissä oli maininta Kainuusta, mutta elokuvan tapahtumapaikka Outokumpu sijaitsee kylläkin Pohjois-Karjalassa, mikäli kyseessä ei ole sitten jokin muu juonellinen koukku) motokuski päätyy seuraa etsiessään viestittelemään irakilaisen naisen kanssa. Juonen edetessä alkaa vaikuttaa siltä, että mies joutuu huijatuksi, mutta lopullista varmuutta tähän on kuitenkin vaikea sanoa. Tämä epävarmuus tekee elokuvasta mieluista katseltavaa. Myös komiikkapuolella tarinasta otetaan hienovireisesti asioita irti, ja Ville Myllyrinne tekee hyvää työtä hieman tragikoomisen miehen roolissa.

Perintö (2015)
Melkoisesti kiroilua sisältävän lyhärin pääosassa ovat kaksi veljestä, joiden vanhemmat ovat eronneet. He ovat hoitovuorossa isänsä luona, ja ukin perinnönjaon yhteydessä pojista vanhempi ihastelee vanhaa asetta.

Juonesta ei tämän enempää kannata kertoa, sillä se yllätti ainakin allekirjoittaneen ensikatselulla. Elokuvan loppu herättää katsojassa enempi tai vähempi kysymyksiä, ja mahdollisten tapahtumien ja vaikutusten jatko jättää katsojan kutkuttavalla tavalla epätietoisuuden valtaan.

Puuttuminen (2015)
Näistä elokuvista tämä on ehkä kerronnallisesti heikoin, mutta keskivertoa parempi lienee tämäkin filmi. Elokuva kertoo pienen lapsen äidistä, joka havaitsee itse juovansa liikaa ja rimpuilee tämän asian kanssa. Juonessa on joitain aukkoja, joita katsoja itse joutuu elokuvan loputtua itse pähkäilemään. Elokuva jäi ainakin omissa silmissäni hieman muodottomaksi, mutta koskettaviakin hetkiä elokuvan varrelle mahtuu erityisesti äidin kipuillessa alkoholikäyttönsä kanssa.

Tissit (2014)
Tämän rupeaman hauskin ja juonellisesti paras elokuva. Kassamyyjä laitattaa itselleen silikonit, jotta isorintaisempi työkaveri ei vetäisi aivan niin hyvin asiakkaita puoleensa. Tämänkään elokuvan kaikkia käänteitä ei kannata juurta jaksain esittää auki, jotta katsomiskokemus pysyisi tuoreena. Tässäkään lopun jälkeiset tapahtumat eivät ole kovin yksiselitteisiä, mutta avoin loppu ei tässä tapauksessa jätä ärsyyntynyttä kuvaa.

* * *

Muumit Rivieralla (2014)
En ole nähnyt käsityönä tehtyjä tulkintoja, joten tämä on Muumipeikko ja pyrstötähti -elokuvan jälkeen tuorein näkemäni Muumi-elokuva (vuoden 1992 elokuvakin tuli katsottua reilusti myöhemmin varsinaisen Muumi-aktiivivaiheen jälkeen).

Koska tunnen itsekin Muumit lähinnä 1990-lukulaisen piirrossarjan kautta, en ole mikään vaatimaan ainoassa oikeassa tulkinnassa pysyttäytymistä. Omaan Muumi-makuuni tämän elokuvan huumori ja käänteet sopivat hyvin. Paras osio tunnelmaltaan elokuvassa oli kuitenkin aivan alussa, joka ei merirosvoineen ja muine käänteineen varsinaisesti liittynyt itse tarinaan. Mutta kyllä myös itse Rivierankin tapahtumiin oli saatu mielekkäitä käänteitä sekä hilpeitä sivuhahmoja. Animaatio oli tässä elokuvassa karkkipaperimaisen kaunista.

Job Interview - Työhaastattelu (2016)
Dystopia-animaatio Oogle-nimisestä miehestä, joka pääsee työhaastatteluun itsensä Jumalan luo. Tai jotain sellaista. Noin kolmessa minuutissa lyhäri tarjoilee paljon pohdittavaa, ja käänteitä saadaan näinkin pieneen aikaan mahtumaan aimo määrä. Kovin syvää ja lopullista analyysia elokuvasta on mahdotonta sanoa - ehkä Oogle-hahmo viittaa erääseen hakukonejättiin, joka on ajassamme korvannut Jumalan Kaikkinäkevän Silmän - mutta hieman synkkänä elokuvana Job Interview jää kuitenkin mieleen vellomaan katsomiskokemuksen jälkeen.

Tyttökuningas (2015)
Tuulen viemää lienee ainoa ns. pukudraama, jonka näkemisestä on jäänyt itselleni vahvat muistikuvat. Lajityypin muihin edustajiin suhteutettuna Tyttökuningas toimi itselleni erittäin hyvin. Juoni oli moniulotteinen kuvaus Ruotsin hallitsija toimineen Kristiinan uudistusmielisestä ajattelusta mm. uskonnon ja seksuaalisuuden suhteen. Elokuvaa ei aivan heti tunnistaisi Mika Kaurismäen työksi, sen verran poikkeava yleisilme Tyttökuninkaalla on hänen lakonisempiin töihin verrattuna.

Oi maamme!: Pelin viivyttäminen (2017)
Mika Taanilan Yleisradion Oi maamme! -sarjaan tehty lyhytelokuva. Tällaisia ei-kertovia ja kokeilevia elokuvia katsoessani olen toisinaan pohtinut sitä, miksi on päädytty juuri tällaisiin kerronnallisiin ratkaisuihin, ja millä muulla tavalla teoksen olisi voinut toteuttaa. Tässä elokuvassa toimi ainakin vääristyneet punaisen ja vihreän sävyt, ja muutoinkin häiriintynyt sekä varhaista kolmiulotteisuutta tavoitellut kuvailmaisu. Myös äänimaiseman noise-elementit tekivät tästä katsomiskokemuksesta omalla tavalla häiritsevän. Mutta koska itse jääkiekkopeli ei lähtökohtaisesti ole kovin dramaattinen aihe käsiteltäväksi, olisi liikkeen kauneutta ylistävä lähestyminen voinut tulla myös kyseeseen, jolloin kauniimpi ääniraita olisi voinut myös tehdä tehoavan vaikutuksensa.

Yle Areenasta:
Sissi Sitruuna ja Ali Appelsiini (2013)
Virolais-suomalainen animaatio mm. pakolaisuudesta sekä yhteiskuntaluokat ylittävästä rakkaudesta. Elokuva kerrotaan oopperan (tai musikaalin) muodossa, ja sen pääosassa on appelsiineja sekä sitruunoita. Mitään tavanomaisinta kuvastoa ei siis ole tarjolla, ja elokuvan aikana tunneskaala vuorottelee surun sekä absurdin riemastumisen välillä. Vuoden 2015 jälkeisten tilanteiden myötä elokuvan yhteiskunnallinen ulottuvuus tuntuu vieläkin ajankohtaisemmalta.

Digiboksilta:
Rock’y VI (1986)
Yhtään Rocky-elokuvaa en ole muutamasta yrityksestä huolimatta kokonaisuudessaan katsonut, joten tämän parodian kaikki ytimet saattoivat jäädä tavoittamatta. Mustavalkoinen rock-henkinen elokuva toimi kuitenkin viihdyttävänä välipalana, ja kerronnasta voi halutessaan löytää kritiikkiä sekä länsimaista kapitalismia että itäblokin kommunismia kohtaan. Ääniraidassa viehätti erityisesti Volgan lauttureiden melankolisuus, vaikka sen käytössä saattoi olla hippu ironiaakin. Itse nyrkkeilyottelu ei ehkä yltänyt muiden kohtausten tasolle, mutta koska juoni ei kulkenut aivan perinteisten vaikeuksien kautta voittoon -tarinoiden tyyliin, oli elokuva kuitenkin piristävä poikkeus tälläkin saralla. Mielenkiintoista oli bongata myös uusintakatseluilla, keitä kaikkia suomalaisia aikalaisia esiintyi missäkin sivuosassa.

Juki
Käyttäjä
1437 viestiä

03.01.18 klo 21:50 - linkitä tähän kommenttiin: #

Joulukuussa ei pahemmin leffoja tullut katseltua, mutta tässä ne muutamat jotka katsoin:

Tapio Piirainen: Linnan juhlat (2017):

Todella hauska pätkä Piiraiselta taas. Ville Myllyrinne ja Kai Lehtinen ovat hauskoja pääosissa ja sivuosissakin nähdään monta loistavaa näyttelijää kuten Seela Sella, Oiva Lohtander ja Tapio Liinoja. Parasta Piiraista sitten Siivoton juttu -elokuvan.

Aku Louhimies: Tuntematon sotilas (2017):

Itsenäisyyden 100-vuotispäivänä tuli tämä uusi versio käytyä katsomassa. Oli kyllä upea ja pysäyttävä elokuva. Eero Aho tekee hienon suorituksen Rokkana, mutta myös Jussi Vatanen Koskelana on lähes yhtä loistava. Leffaan oli myös hienosti yhdistelty kotirintaman tapahtumia ja osa näistä kohtauksista oli myös todella koskettavia. Ainoa miinus tulee siitä, ettei Vanhalan hahmo ollut yhtä hauska hihittelijä kuin Edvin Laineen versiossa, mutta hyvän suorituksen Hannes Suominen kuitenkin Vanhalana tekee. Tätä elokuvaa eivät onneksi vaivanneet ääniongelmat, vaan puheesta sai hyvin selvää.

Roman Polanski: Pianisti (2002):

Näkemistäni Polanskin leffoista paras. Elokuva oli todella realistinen ja rankka. Adrien Brody tekee hienon suorituksen pianisti Szpilmanina. Leffan tunnelma oli aika ahdistava ja samalla myös koskettava.

James Mangold: Walk the Line (2005):

Johnny Cashin musiikin suurena ystävänä tämä leffa teki suuren vaikutuksen. Musiikki on mahtavaa ja pääosan esittäjät Joaquin Phoenix ja Reese Witherspoon sopivat rooleihinsa hyvin eikä muissakaan näyttelijöissä valittamista ole. Leffan tarina on myös mielenkiintoinen ja ohjaus on myös onnistunut.

Chris Columbus: Yksin kotona (1990):

Viimeisen 27 vuoden aikana tämä leffa on tullut nähtyä noin 10 kertaa, mutta jokaisella katsomiskerralla tämä vaan jaksaa viihdyttää ja naurattaa vaikka osa kohtauksista muistuukin kirkkaasti mieleen. Daniel Stern ja Joe Pesci ovat hauskoja koheltavina rosvoina ja myös John Candy polkkaukkelina on hulvattoman hauska. Perheen pienimmille katsojille rosvojen kokemukset saattavat olla ehkä hieman liian rajuja, mutta muille tämä varmasti takaa monet naurut. Kaiken kruunaa John Williamsin loistava musiikki.

Bryan Singer: Mallioppilas (1998):

Ihan hyvä leffa, vaikka ei olekaan Kingin parhaimpia. Ian McKellen tekee hyvän suorituksen natsiukkona ja myös Brad Renfro onnistuu hyvin roolissaan. Tunnelma leffassa ei ole oikeastaan missään vaiheessa mikään hirveän pelottava vaan pikemminkin hieman ahdistava. Frendit-sarjasta tuttu David Schwimmer vilahtaa opinto-ohjaajan roolissa muutamassa kohtauksessa. Ihan hyvä suoritus häneltäkin.

Hannu Kahakorpi: Päätalo (2008):

Hieno leffa. Kai Lehtinen tekee hienon suorituksen ja on kuin ilmetty Kalle Päätalo. Juoni on mielenkiitnoinen ja hyvät näyttelijät tekevät tästä yhden 2000-luvun parhaista elämänkertaelokuvista. Huumoriakin on mukana sopivasti. Jatko-osaa kyllä hieman odottelin, kun tämä leffa loppui jo siihen kun Päätalo sai vasta ensimmäisen kirjansa valmiiksi.

Antti J. Jokinen: Kätilö (2016):

Iso pettymys. Krista Kososen roolisuoritus pelastaa paljon tässä vaisussa ja tylsähkössä Lapin sotaan sijoittuvassa draamassa. Leffan lavastus on hienosti toteutettu ja juonikin vaikutti ihan mielenkiintoiselta, mutta toteutus ei vain ole oikein onnistunut. Ja jälleen tätäkin leffaa vaivasivat ääniongelmat, eli puheesta ei saanut kunnolla selvää. Pari hienoa sotakohtausta oli mukana, mutta ei mitään sen ihmeellisempää.

Keskustelut