Keksi oma elämäkertaelokuva

Foorumin päävalikkoonHuttuosasto › Keksi oma elämäkertaelokuva

Miihkali
Moderaattori
2536 viestiä

29.01.20 klo 21:15 - linkitä tähän kommenttiin: #

Deep Purplen ja Rainbow’n kitaristi Ritchie Blackmore tunnetaan haastavana luonteena. Muusikkojen elämäkertaelokuvat ovat yleensä joko traagisia nyyhkytarinoita elämänsä viinalla tuhonneista neroista tai vaihtoehtoisesti elämänmyönteisiä fanituotteita mallinukeiksi stilisoiduista sankareista. Blackmore itse tuntuu nauttivan maineestaan epämiellyttävänä mulkerona, joten hänen elämästään kertova elokuva olisi tervetullut poikkeama tähän kaavaan.

Might Just Take Your Life

”He looks evil, even Satanic.”

Elokuvan alussa nuori Blackmore pelaa koulukaveriensa kanssa jalkapalloa. Hän saa pallon ja tekee tahallaan oman maalin, mikä saa nyhveröt koulukaverit itkemään. Kamera zoomaa junnu-Blackmoren häijysti virnisteleviin kasvoihin, joista leikataan aikuiseen Blackmoreen, joka noidanhattuun ja mustaan mokkaan pukeutuneena soittaa hevimetallia monikymmentuhatpäisen yleisömeren hurratessa.

Elokuva käy tämän jälkeen eri aikatasoilla poukkoillen läpi Blackmoren nousun mitättömyydestä maailman suosituimman bändin keulahahmoksi. Kerrontaa rytmittävät musiikkinumeroiden ohella erilaiset Blackmoren bändikavereilleen ja roudareilleen tekemät kepposet, kuten hänen tapansa sivellä paskaa hotellihuoneiden hehkulamppuihin, jotka kuumetessaan alkavat haista kahta hirveämmältä.

Vastalauseena MeToo-ajan poliittiselle korrektiudelle elokuvassa suodaan paljon aikaa myös Blackmoren naisseikkailuille. Hänellä on mm. erillinen roudari, jonka ainoana tehtävänä on etsiä isorintaisia blondeja yleisöstä ja tuoda heidät kitarasankarin pukuhuoneeseen.

Lopulta Blackmore karkottaa viimeisetkin ystävänsä ja joutuu harkitsemaan prioriteettejaan. Hän löytää Candice Nightista sielunkumppanin, vaihtaa Stratocasterin keskiaikaiseen tiukumusiikkiin ja nousee uudelleen huipulle. Näyttää siltä, että sankari on vihdoin onnellinen. Elokuvan viimeisessä kohtauksessa Blackmore pelaa hovinsa kanssa jalkapalloa. Hän saa pallon ja tekee tahallaan oman maalin, minkä jälkeen kamera zoomaa hänen omahyväisesti virnisteleviin kasvoihinsa.

Brutus
Käyttäjä
877 viestiä

30.01.20 klo 01:20 - linkitä tähän kommenttiin: #

Monta kertaa miettinyt näitä tosielämän persoonallisuuksia mistä saisi hyvän leffan tehtyä, mutta nyt kun tekisi mieli palauttaa niitä mieleen, ei kovin helpolla irtoa.

Yksi hyvä voisi olla Jack Tramiel, Commodoren perustaja ja Atarin ex-pomon elämänkerta. Mieshän on holokaust-selviytyjä, joka aloitti uransa korjaamalla kirjoituskoneita, laajensi myöhemmin taskulaskimiin ja edelleen tietokoneisiin.

Jos aihe kuulostaa kovin tylsältä, niitä tässä tulee koko jutun catch: Tramiel oli tarinan mukaan melkoisen häikäilemätön liikemies, joka oli valmis puukottamaan kaikkia kavereitaan ja perheenjäseniään selkään jos se merkitsi vähääkään ylimääräistä sukanvarteen. Yhtenä klassisena kikkana mies osti jostain pikkufirmasta hervottoman määrän tavaraa velaksi, kieltäytyi lopulta maksamasta, osti nurin menneen myyjän pilkkahintaan osaksi omaa bisnesimperiumiaan ja antoi omat velkansa anteeksi.

Tuosta saisi helposti jonkun mafiatyylisen bisnestarinan, jossa maailman huipulle kieroilemalla noussut ukko huomaa jossain vaiheessa menneensä ylimielisyyksissään vähän liian pitkälle ja tulee lopulta potkituksi piikkipaikaltaan oman firmansa johdosta. Uusien Atari-bisnesten ja vanhan elämäntyön kaatuessa lopulta omaan mahdottomuuteensa herra päättää vetäytyä omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä hulppeaan kartanoonsa kuin joku Charles Foster Kane konsanaan, ehkä vähän samalla pohdiskelemaan elämäänsä ja kaikkia aiempia temppujaan The Irishmanin tyyliin.

Jurpo
Tähtääjä
1107 viestiä

30.01.20 klo 01:38 - linkitä tähän kommenttiin: #

Nikolaus Günther Naszynski, joka tunnetaan paremmin nimellä Klaus Kinski olisi sellainen tarina että poliittinen korrektius lentäisi ensimmäisenä ikkunasta. Ukon uskomattoman voimakas persoonallisuus ja räjähdysherkkyys on legendaarista, ukko oli yhtä piittaamaton töidensä laadusta kelpuuttaen minkä tahansa leffan mistä maksettiin (Werner Herzog taisi olla poikkeus) ja tämä ainakin itsensä mukaan rietasteli puolen maapallon kanssa.

Elämänkerta esittäisi kaksi näkökantaa Kinskiin. Ensimmäinen olisi ukon julkinen minä rietastelevana, riehuvana ja maanisena dynamiittina joka onnistui perheensäkin hajottamaan (tehokkaasti) ja poltti kynttiläänsä molemmista päistä. Toinen näkökanta olisi jokseenkin nietzscheläinen Übermensch joka on 110-prosenttisen omistautunut roolille olla kävelevä skandaali ja roskatuottajien vaimojen kauhu. Luonnollisesti ukko huomaa ajan myötä että rooli on vedetty liiankin hyvin ja ainoastaan Werner Herzog oli se joka uskalsi tarttua härkää sarvista ja näytti kaapin paikan. Täten se olisi elokuva riehuvasta maanikkopellestä ja mielenterveydellisten ongelmien kanssa painivasta Übermenschistä joka loppujen lopuksi huomasi että hänen suurimmat työnsä syntyivät alistettuna vielä vahvemman tahdon alle.

Ben Turpin
Käyttäjä
57 viestiä

30.01.20 klo 16:12 - linkitä tähän kommenttiin: #

Yksi tyyppi josta saisi hyvän elokuvan olisi Albert Järvinen. Suomen ehkäpä paras kitaristi, Hurriganesin legendaarinen kepittäjä ja näkyvä hahmo 70- ja 80-luvun muusikkopiireissä joka lähes saavutti menestyksen maailmalla, mutta veti kaiken vessanpöntöstä alas tuhoutumalla huumeiden ja etenkin alkoholin myötävaikutuksessa. Ujo ja nerokas mies, joka päihtyneenä sai liikanimen "Vittu Järvinen". Olen jo vuosia pyöritellyt jonkinlaista käsikirjoitusta kyseisestä henkilöstä; alku ja loppu on jo valmiina, ja senkin uhalla että joku kulli sen tästä varastaa, kerron sen.

Elokuva alkaa 80-luvulta, Albert Järvinen Bandin ajoilta, jolloin herralla oli selvä kausi ja jolloin hän oli kitaristina parhaimmillaan. Band on keikalla jossakin ravintolassa, he soittavat Peter Gunn Themeä. Ihmiset hurraavat. Kitaristia ei näy. Kuva siirtyy takahuoneeseen, jossa kiharatukkainen mies istuu nojatuolissa. Sormi naputtaa musiikin tahdissa pöytää, jalka lattiaa. Mies polttaa tupakkaa ja hörppää vissyä. Kuva takaisin lavalle, jossa basisti Pave Maijanen kuuluttaa: "Ladies and gentlemen, please welcome Albert Järvinen!" Mies lähtee vissynsä kanssa takahuoneesta rööki hulmuten, astelee lavalle, ottaa kitaran, yleisö sekoaa. Kitara vingahtaa ja alkaa tiluttamaan sooloa, ihmiset pomppivat, vissypullo heiluu vahvistimen päällä, tupakan punainen tulipää hehkuu. Leikkaus on nopeaa, miehen kasvoja ei näy. Musiikki alkaa hiljetä, kuva sumentua.

Siirtymä nuhruiseen, harmaaseen baariin, jossa Albert Järvinen istuu huonokuntoisena ja parrakkaana. Kuvan alareunaan tulee teksti: Lontoo, 1991. Albert napsii pillereitä, ja Lasse Norres tulee ilmoittamaan, että kohta alkaa keikka. Järvinen nyökkää ja kaivaa lompakon esiin. Lompakosta putoaa mustavalkoinen valokuva, jossa Järvinen poseeraa nuorena ja hyväkuntoisena kitara kädessään. Järvinen alkaa muistella, ja kuva leikkaantuu Natsalle, 60-luvulle, jossa Järvinen alkoi tutustua muusikkouteen.

Tämän jälkeen elokuva seuraa seikkaperäisesti Järvisen elämän läpi. Muusikkokaverit ja bändit tulevat tutuiksi, samoin addiktiot ja sekoilut. Elokuva on ennenkaikkea kuvaus lahjakkaasta kitaristista, mutta myös legendaarisimmat tarinat ja kompuroinnit mahdutetaan mukaan. Elokuva loppuu Lontooseen, jossa Järvinen nousee lavalle soittamaan; soiton aikana tekstinpätkät kertovat, että mies kuoli kyseisen keikan jälkeen vain 40-vuotiaana.

Tarinasta saisi leffan, mutta siitä saisi myös esimerkiksi kolmiosaisen, laadukkaan minisarjan, joka olisi tehty hieman Crownin hengessä, siten, että näyttelijät vaihtuisivat joka jaksossa iäkkäimpiin.

Toinen musiikkimies jota olen pyöritellyt mielessäni, on Sepi Kumpulainen. Hänestä saisi hieman erilaisen elämäkertaelokuvan: sympaattinen, lähes soittotaidoton nuorukainen lyö itsensä läpi 90-luvun alussa, saa nopeasti huippusuosion ja yhtä nopeasti laskun. Elokuvan nimi olisi luonnollisesti Armotonta menoa.

Brutus
Käyttäjä
877 viestiä

30.01.20 klo 19:22 - linkitä tähän kommenttiin: #

Vaarin nyt jo edesmenneestä isoveljestä voisi saada tosi mielenkiintoisen kansanomaisen sotaleffan aikaiseksi. Miekkonen oli nuoruusvuosinaan vähän sellainen pikkukylän älykkäämpi paha poika, joka teki jätkien kanssa vähän sellaisia omanlaisiaan kolttosia ja kaatoi naisia tuon tuostakin. Sotavuosina pojat keräsi armeijan harmaissa vähän ylimääräistä rahaa harrastamalla luppoaikana salametsästystä, pontikankeittelyä sun muuta vastaavaa vähemmän päivänpaistetta kestävää aktiviteettia.

Pojat ei tietääkseni koskaan jääneet näistä "bisneksistään" kiinni ennen kuin joku joskus vanhana vaarina meni muistelemaan niitä jossain kirjallisessa veteraanijulkaisussa. Siitä nousi ymmärrettävästi pieni paikallinen kohu. Siviilissä sitä sotavuosina hankittua käytännön bisnesosaamista oli osattu soveltaa menestyksellä kaikenlaiseen vähän laillisempaan.

Samainen jätkäremmi karkasi kerran parin kaverinsa kuoleman jälkeen rintamaltakin, mutta palasi myöhemmin kunnialla takaisin sotimaan kun olivat tulleet taas järkiinsä, koska vaikka ne olisi kotiin asti jotenkin päässeet, niin mainehan siinä olis mennyt ja osa omista perheenjäsenistäkin oli muutenkin vielä rintamalla ottamassa kuulaa vastaan. Se pakoreissu itsessään on jo melkoinen tarina.

Siinä olisi ainakin kerrankin sitä kunnon inhimillistä realismia noihin sotajuttuihin.

barros
Käyttäjä
1341 viestiä

03.02.20 klo 00:29 - linkitä tähän kommenttiin: #

Mark Hamill nyt on joka paikassa, mutta ukkeli vaan jaksaa kuin Duracell pupu. Jokerin äänenä ja SW:ssa tunnetuksi tullut näyttelijä on jatkanut Dark Crystalliin, joka on hieno leffa kasarilta ja kääntyi näin sarjaksi. Veijari voisi kuvata nuoruusvuosiensa tuntoja ja vaikutusta kaikkeen tähden ympärillä. Hamill keskivanhana taisi saada vain sarjojen roolituksia ja muutaman leffon kylkeen. Minun idoli ollut tv esityksen jälkeen, mutta passaa unohtumaan herkästi Luukas Tähtikävelijä.

Onko alkoholilla ja muilla aineilla ollut tähden lavalle ylös kiipeämisessä helpotusta tai alas vajoamista pikemminkin. Mestari voisi näyttää vielä kerran kuinka valosabelia huitaistaan ja nuo animaatio Batmanit on muuten tsiigailtava pois alta, sillä alkuperäinen sarja on silkkaa timangia alusta loppuun.

Brutus
Käyttäjä
877 viestiä

11.02.20 klo 17:46 - linkitä tähän kommenttiin: #

Katsoin huvikseni tylsän bussimatkan ajan Roscoe Arbucklen vanhoja komedialyhäreitä, ja mielessä välähti heti, miten miekkosen dramaattisesta elämästä voisi saada hienon leffan aikaiseksi.


Koomikkotrio. Buster Keaton vasemmalla, Roscoe Arbuckle keskellä ja Al St. John oikealla.

Roscoe Arbuckle oli ensimmäisiä kansainvälisen tason elokuvatähtiä ja Hollywoodin johtavia elokuvantekijöitä unelmakaupungin virallisesta perustamisesta 20-luvun alkuun asti, jolloin mies joutui roskamedian panettelu- ja mustamaalauskampanjan uhriksi samaan tapaan kuin Michael Jackson 90-luvulla, keskelle jättimäistä oikeussirkusta O.J. Simpsonin tyyliin ja kuoli äänielokuvan kynnyksellä Warner Brothersin leivissä suunnitellun comebackinsa kynnyksellä.

Miehen uran alku näyttelijänä on vähintäänkin mielenkiintoinen. Erityisen kauniista äänestään tunnettu Roscoe työskenteli nuoruusvuosinaan hanttihommissa jossain halvassa hotellissa ja mies tykkäsi hyräillä ja lauleskella työskennellessään. Kerran paikalle sattui muuan kykyjenetsijä, joka tarjosi Roscoelle mahdollisuutta osallistua paikalliseen kykykilpailuun. Paikan päällä hermoilevan Roscoen näytös meni täysin puihin, mutta kun mies tultiin hakemaan pois lavalta, Roscoe päättikin pakoilla takaa-ajajiaan ympäri lavaa ja kompastui lopulta orkesteriaitioon.

Ihan mielenkiintoisena triviatietona liittyen Roscoe Arbucklen ääneen: Roscoe teki myöhempinä elokuvavuosinaan tuttavuutta myös kaikkien aikojen suurimpana oopperalaulajana pidettyyn Enrico Carusoon [fi.wikipedia.org], joka koetti taivutella Arbucklea vaihtamaan näyttelemisen oopperaan. Caruso kommentoi tiettävästi myöhemmin, että pienellä harjoittelulla Roscoesta olisi voinut tulla maailman toiseksi paras oopperalaulaja heti itsensä jälkeen.

Roscoesta ei näin siis tullutkaan laulajaa, mutta ura koomikkona teatterissa ja lopulta nousevan elokuvateollisuuden leivissä oli sillä selvä. Vuosien 1914-1920 välillä Roscoe oli komedian voittamaton kuningas, joka tiettävästi teki ensimmäisenä näyttelijänä koskaan mittavia monen leffan pituisia sopimuksia keskenään kilpailevien Hollywood-studioiden kanssa. Nykyarvossa isoin diili miehellä oli muistaakseni parin kymmenen miljoonan luokkaa, mikä on paljon rahaa nykyaikanakin.

Arbucklen Roscoesta, joka suomalaisen yleisön keskuudessa myös Paksusena tunnettiin, toimi myös Charles Chaplinin, Buster Keatonin, Harold Lloydin ja monen muun alan tulevan nimen mentorina ja kollegana. Keaton kävi oikeudessa asti todistamassakin ystävänsä syyttömyyden puolesta, ja Roscoen ajaudutta oikeuskulujen vuoksi velkakierteeseen Keaton tarjosi tälle osuutta omista leffatuotoistaan.

Sympaattisen Paksusen maineen ja uran tuhosi lopulta vuonna 1921 syyskuun lopulla sattunut tapaus, joka kuuluu yksinkertaisuudessaan seuraavasti: Roscoe Arbuckle sai tulevan elokuvansa kuvaukset päätökseen odotettua pikemmin, ja tälle jäi siksi muutama ylimääräistä viikkoa vapaata aikaa. Roscoe päätti juhlistaa tätä lähipiirinsä kanssa varaamassaan hotellisviitissä, mutta juhlat menivät lopulta mönkään erään kutsuvieraana olleen naisen valitettua huonoa oloaan ja kuoltuaan myöhemmin sisäiseen verenvuotoon. Pian roskamediassa levisi skandaaliuutinen, jonka mukaan verenvuoto olikin seurausta Roscoe Arbucklen suorittamasta väkivaltaisesta raiskauksesta.

Tapaus ratkottiin lopulta oikeudessa asti, jossa Roscoe Arbuckle todettiin lopulta syyttömäksi. Paluuta entiseen ei kuitenkaan enää ollut, sillä miehen leffat joutuivat esityskieltoon, eikä töitä ollut väkivaltaiseksi murhaaja-raiskaajaksi leimatulle Arbucklelle enää tarjota. Tässä vaiheessa Arbuckle ajautui pikkuhiljaa jälleen takaisin perisyntinsä alkoholin helmaan.

Kaikki ei kuitenkaan ollut vielä menetetty. Äänielokuvan tultua ja pölyn laskeuduttua Roscoe Arbucklen kyvyille tuli jälleen kysyntää. Muutamien varovaisten äänielokuvan parissa tehtyjen kokeilujen perusteella studiopomojen kiinnostus kaunisäänisenä tunnettua fyysisen komedian mestaria kohtaan heräsi jälleen, ja lopulta Warner päätyi tarjoamaan miehelle sopimusta paluusta pitkien komedioiden pariin. Roscoe Arbucklen comeback näytti varmalta, mutta lopulta kohtalo kuitenkin puuttui peliin, kun mies löydettiin 29. kesäkuuta 1933 kotoaan kuolleena. Kuolinsyyksi todettiin sydänkohtaus nukkuessa. Arbuckle oli allekirjoittanut aiemmin mainitun sopimuksen kuolinpäivänään, jota oli kehunut elämänsä onnellisimmaksi vain joitain tunteja ennen kuolemaansa.

Ben Turpin
Käyttäjä
57 viestiä

12.02.20 klo 14:43 - linkitä tähän kommenttiin: #

^ Arbucklen elämästä suunniteltiin elokuvaa 90-luvun lopulla; pääosaan oli valittu koomikko Chris Farley. Tuotanto taisi olla jo melko pitkällä, mutta Farley kuoli heroiinin ja kokaiinin yliannostukseen vuonna 1997, ja projekti pantiin jäihin.

Sääli, Arbucklen tarina totta tosiaan olisi elokuvan arvoinen, ja Farley olisi ollut ulkonäkönsä, taitojensa ja oman traagisen elämänsä vuoksi taatusti sopiva rooliin.

Brutus
Käyttäjä
877 viestiä

12.02.20 klo 14:59 - linkitä tähän kommenttiin: #

Kappas, tuota en tiennytkään. Kiitoksia tästä.

Sulla on muuten hieno nimimerkki, kierosilmä-Turpin oli yksi wanhan Hollywoodin suosituimmista koomikoista.

Oletkos kanssa näiden mykkien perään?

Ben Turpin
Käyttäjä
57 viestiä

13.02.20 klo 15:33 - linkitä tähän kommenttiin: #

Joo kyllä! Chaplin ja etenkin Laurel & Hardy ovat olleet lähellä sydäntäni ihan kolmevuotiaasta saakka. Harold Lloydia ja Buster Keatonia on myös tullut jonkin verran katsottua, ja myös Harry Langdon sekä Snub Pollard ovat vähän tulleet tutuiksi, Fatty Arbucklea unohtamatta.

Rakastan näitä Hollywoodin mykkäkomedioita niiden universaalin huumorin vuoksi. On myös mukavaa nähdä tässä pahassa maailmassa heeboja, jotka eivät koskaan anna periksi eivätkä marmata ihan joka asiasta, vaan epäonnistuttuaan pyyhkivät pölyt olkapäiltään ja lähtevät iloisesti toteuttamaan taas jotain uutta, hullua suunnitelmaa.

Ja thank you kindly sir, Ben Turpin oli myös hieno ukko. Mukava tavata hengenheimolaisia.

Brutus
Käyttäjä
877 viestiä

13.02.20 klo 15:53 - linkitä tähän kommenttiin: #

Kiitoksia ja kumarrus myös sinne päin, tosi hauskaa törmätä samanhenkisiin tovereihin.

Jos saan suositella vähän erilaista mykkää komediaa, niin kannattaa tarkistaa myös Charley Bowersin harmillisen vähälukuinen selvinnyt tuotanto. Mies oli enemmän sellainen pähkähulluun kreisihuumoriin ja surrealistisiin puujalkoihin erikoistunut kulttianimaattori ja erikoistehostemies, jonka omituinen huumorintaju ei ilmeisesti koskaan ole oikein synkannut massojen suhteen. Mikään "virallinen" lähde ei taida edes´tuntea koko kaveria, ja näitä miekkosen lyhäreitä on vasta aivan viime vuosina alettu taas löytämään ja esittämään.

Erityisesti sellaiset lyhärit kuin Now You Tell One ja There It Is on aivan uskomattomia.

Keskustelut