progressiivista...

Foorumin päävalikkoonDuuri vai molli? › progressiivista...

Brutus
Käyttäjä
973 viestiä

14.08.18 klo 18:00 - linkitä tähän kommenttiin: #

Alan Parsonin ja Triumviratin levyt on kyllä heikoimmillaankin ihan tajuttoman hienoja kuunnella pelkästään jo sen upean soundin takia. Omasta mielestä joku Illusions on a Double Dimble on helposti parin Eloyn ja Parsonin tuottamien levyjen ohella 70-luvun hienoimpia. Spartacuksessa erityisesti se soundin pienten yksityiskohtien määrä on ihan mieletön. Alunperin tutustuinkin tuohon bändiin kun joku käytti Spartacusta esimerkkinä kaikkien aikojen parhaimman kuuloisesta levystä.

Itsellä kunnon guilty pleasure -elämys on ehdottomasti Supertramp, yksi harvoista yhtyeistä jotka onnistuivat yhdistämään progen ja radioystävällisemmän pop-soundin katu-uskottavasti. Erityisesti sellainen levy kuin Crime of the Century [www.youtube.com]. Nimibiisi onkin sitten oma suosikki progebiisi koskaan, niin hieno.

Yksi ehdoton suosikki on myös Love Over Goldin aikainen progempi ja epäkaupallisempi Dire Straits. Tuon ajan soundi on pelkästään jo siitä hieno, että itse en ainakaan pysty suoralta kädeltä oikein kategorisoimaan sitä oikein mihinkään valmiiseen laariin. Vähän improvisoitua, vähän progea, vähän jotain pubirockia. Itse lasken LODin nimenomaan jonkinasteiseksi progelevyksi.

Miihkali
Moderaattori
2618 viestiä

14.08.18 klo 21:17 - linkitä tähän kommenttiin: #

Voitaneen sanoa, että Alan Parsons Project muistutti Pink Floydia kaupallisimmillaan. Supertamp taas muistutti APP:ta kaupallisimmillaan.

Sittenkään en voisi elää ilman It's Raining Againia.

EDIT: Piti muuten vielä Triumviratista sanoa, että Spartacus on meikäläiselle bändin merkkiteoksista ehkä se vähiten tärkeä. Tarinansa puolesta se on selkeästi kiinnostavin, mutta toisaalta sävellyksien ja soiton puolella siitä puuttuvat Fritzin hurjat kosketinjuoksutukset ja muut tykittelyt. The March to the Eternal Cityssä kuullaan kuitenkin koko bändin paras veto, kun puolivälin tienoilla käyntiin lähtee hurja Moog-vetoinen sooloilu. Sitä voisi kuunnella helposti kokonaisen levyn verran!

Mitäs Brutus tykkäät Triumviratin myöhemmistä lounge- ja pehmorock-viritelmistä? Itse en ole niille liiemmin lämminnyt, paitsi että Waterfall [www.youtube.com] on soul-kuoropoikalauluineen jo niin härski, ettei siitä voi olla pitämättä. Bonuksena Fritz näyttää musavideossa aivan Keke Rosbergilta!

Brutus
Käyttäjä
973 viestiä

14.08.18 klo 23:49 - linkitä tähän kommenttiin: #

Kyllä ne Triumviratin parhaat levyt taitaa olla ne kolme ensimmäistä. Harvemmin nämä progebändien kaupallistumiset kuitenkaan on onnistuneet yksittäisiä biisejä lukuun ottamatta edes tyydyttävästi. Joku Genesis, Jon Anderson Vangeliksen kanssa ja Asia on poikkeuksia.

Tuo Waterfall on kyllä aika.... :D

Miihkali
Moderaattori
2618 viestiä

15.08.18 klo 11:58 - linkitä tähän kommenttiin: #

Täytyy tutustua tuohon Dire Straitsin levyyn.

Omissa kirjoissa Supertramp aikuistui ja ammattimaistui vasta siinä vaiheessa, kun se oli jo siirtynyt aika lähelle aikansa poprockin valtavirtaa. Ehkä sen vuoksi sitä ei tule mieltäneeksi progeyhtyeeksi, vaikka myöhemmilläkin levyillä toki kuultiin progehtavia vetäisyjä. Parsonsin kohdalla vähän sama, suurin suosio tuli vasta kun progen aikakausi alkoi jo olla ohi, joskaan muutos ei ollut aivan yhtä radikaali. Varsinaista syntikkapoppia häneltä edustanevat lähinnä muutamat singlet (Eye in the Sky, Stereotomy, Standing on Higher Ground). AOR:ää ja pehmorockia sen sijaan löytyy kyllä jo ensimmäisiltäkin levyiltä.

Kaupallisuudessa itsessäänhän ei tietenkään ole mitään pahaa, vaan esimerkiksi kasarilla tehtiin törkeän kovaa syntikkapoppia. Enemmänkin mietityttää, miksi niin moni bändi siirtyi progesta (monimutkainen) juuri syntikkapoppiin (yksinkertainen). Oliko kyseessä nimenomaan ajan hengen seuraaminen tai jopa laskelmoitu manööveri, vai onko tyylilajeilla sittenkin jokin transsendentti yhteys?

Ehkä. Molemmat ovat perinteisesti kosketinsoitin- ja tuotantovetoisia tyylilajeja. Teknisestä haastavuudestaan huolimatta progessa ei loppujen lopuksi ollut improvisoinnille paljoakaan tilaa, mikä oli myös yhteistä syntikkapopin kanssa. Toisaalta varhaiset uuden aallon bändit ponnistivat enemmänkin punk-taustasta eivätkä yleensä olleet häävejä soittajia. Ja kyllähän 70- ja 80-lukujen taitteessa nähtiin yleisemminkin ennennäkemätön kulttuurin kaupallistuminen.

Supertampista puheen ollen, Roger Hodgsonin ensimmäinen soololevy In the Eye of the Storm on ihan älyttömän hyvä. Pidän siitä jopa enemmän kuin Supertrampin tuotannosta. Kasariprogelevyistä henkilökohtainen suosikkini, mainio yhdistelmä tarttuvaa poppia ja polveilevia kappalerakenteita.

Miihkali
Moderaattori
2618 viestiä

16.08.18 klo 16:42 - linkitä tähän kommenttiin: #

Kuuntelin Love over Goldin äsken ja oli kyllä kova! Pidin erityisesti progepop-aloitusraidasta Telegraph Road, mutta myös dylanmaista mies ja kitara -paatosta sekä aikuisrockia yhdistelevä lopetus It Never Rains oli myönteinen yllätys. Nousi kertaheitolla Dire Straitsin arvostus tämän levyn myötä.

Rupesin sen perään kuuntelemaan Spotifystä ainoaa Triumviratin levyä, joka ei ole entuudestaan tuttu. Kyseessä on siis bändin viimeiseksi jäänyt Russian Roulette, joka nähtävästi tarjoilee paksulla saksalaisella aksentilla, tuhnulla särökitaralla ja höpsöillä syntikkasoundeilla kuorrutettua uuden aallon rokkia. Jotain funkviritelmääkin on välillä heitetty sekaan.

Onhan tämä aikamoista skeidaa. Niin huonoa, että kuulostaa jo vitsiltä. [www.youtube.com] Oikeasti, kuunnelkaa.

Brutus
Käyttäjä
973 viestiä

16.08.18 klo 23:18 - linkitä tähän kommenttiin: #

Hehehe. Ensimmäinen mielikuva tuon Russian Rouletten kannesta on, että siinä bändin jäsenet hautajaispuvuissa tekemässä venäläistä, missä kaikki vaihtoehdot on huonoja eli varmaa itsemurhaa. Ei mitenkään uusi juttu olisi artistin kepposet levy-yhtiön pukumiehille.

Toinen klassikko keppostelulevyjen "genressä" on Mike Oldfieldin Amarok [www.youtube.com]. Tarinan mukaan Richard Branson ja Virgin Records yritti painostaa Mike Oldfieldiä tekemään kaupallisen hittilevyn, mihin Oldfield vastasi tekemällä niin monimutkaisen ja hankalan viritelmän ettei siitä saa sinkkubiisiä kirveelläkään. Branson oli lisäksi koettanut saada Oldfieldiä tekemään jatkoa Tubular Bellsille ja levyllä kuullaankin suunnilleen kaikki maailman instrumentit käkikellosta lähtien muttei ollenkaan niitä putkikelloja. Yhdessä kohtaa on lisäksi morsetettu ""FUCK OFF RB".

Amarok on kuitenkin omasta mielestä Oldfieldin parhaita ja hauskimpia virityksiä heti Ommadawnin jälkeen.

Miihkali
Moderaattori
2618 viestiä

25.03.19 klo 11:04 - linkitä tähän kommenttiin: #

Viime aikoina olen kuunnellut ahkerasti progressiivista poppia. Genre on tietysti aika löyhästi määritelty, mutta itse näen sen 1970-luvun jälkipuoliskon ja 1980-luvun alun huolellisesti tuotettuna aikuis- ja pehmorokkina, jonka soundi muodostuu perinteisten bändisoittimien sijaan suuresta määrästä jälkiäänitettyjä kerroksia. On pianosäestystä, soolonpätkiä kitaralla, syntikkamattoa, kuoroja, viuluja, puhaltimia, studioefektejä ja niin edelleen.

Progressiivisuus tarkoittaa minulle musiikin jatkuvaa muutosta. Perinteisessä progessa vaikutelma saavutetaan moniosaisten sävellysten ja hankalien melodioiden kautta. Progepopissa sävellykset itsessään ovat yksinkertaisia, mutta äänimaailma monimuotoinen. Lisäksi kappaleissa voi musikaalien tyyliin olla yllättäviä tunnelmanmuutoksia.

Tässä muutamia omia suosikkeja:

• Alan Parsons Project: Don't Let it Show
• Alice Cooper: Welcome to My Nightmare
• Al Stewart: Year of the Cat
• The Beatles: Penny Lane
• Camel: Highways of the Sun
• Dire Straits: Telegraph Road (kiitokset Brutukselle tästä)
• Electric Light Orchestra: Can't Get it Out of My Head
• Roger Hodgson: Had a Dream (Sleeping with the Enemy)
• Klaatu: Calling Occupants of Interplanetary Craft
• Chris Rea: Looking for a Rainbow
• Supertramp: Take the Long Way Home
• Triumvirat: Take a Break Today
• Steve Winwood: In the Light of a Day

Osa noista on vähän siinä rajoilla, voidaanko progressiivisuudesta puhua, mutta muhkeasti tuotettua ja taiteellisesti kunnianhimoista poppia ovat jokainen yhtä kaikki. Noin määriteltynä esimerkiksi Talk Talk toisaalta olisi progepoppia myös... Tiedä häntä. Erityinen suosikkini on Camelin Highways of the Sun. Osaisiko joku suositella samanhenkisiä kappaleita?

Joku
Käyttäjä
1169 viestiä

25.03.19 klo 11:30 - linkitä tähän kommenttiin: #

Yhden E.L.O:n biisin olit tossa listassa maininnutkin, ja uskoisin että tää levy uppoo tohon kategoriaan, ja saattaisit diggailla. Face the Music siis kyseessä, mielestäni ko. bändin paras tuotos. Kuuntele koko levy jos on aikaa, ja ihan ajan kanssa.

https://www.youtube.com/watch?v=yJm4kjou-ag

Toinen hyvä levy Elo:lta jossa on nimenomaan progehtavia biisejä on Time. Istuu kans mielestäni aika hyvin tohon progepoppi tyylilajiin.

https://www.youtube.com/watch?v=CgxAbVrT3u0

Brutus
Käyttäjä
973 viestiä

11.04.19 klo 17:45 - linkitä tähän kommenttiin: #

Miihkali kirjoitti:


• Dire Straits: Telegraph Road (kiitokset Brutukselle tästä)

Eipä kestä, kiva vaan huomata että löytyy vielä nykyään muitakin Straitsin musiikin ystäviä. Pienenä lisätipsinä suosittelen yhtyeeltä Alchemy-livelevyä, joka sisältää bändin alkupään kaikki parhaat biisit Love Over Goldin progemmalla kokoonpanolla esitettynä. Aivan poskettoman hieno levy, ehkäpä Straitsin uran paras. Once upon a time in the Westillä [www.youtube.com] esimerkiksi on livenä melkein kolme kertaa enemmän mittaa kuin varsinaisella albumiversiolla ja siitä suuri osuus pelkkää namukasta improvisaatiota ja fiilistelyä.

Muuten on tällä rintamalla ollut viime ajat itsellä melko hiljaista, tullut taas perinteitä kunnioittaen nimittäin vanhan ajan heviä paljon kuunneltua. Ainut mainitsemisen arvoinen uusi löytö on sellainen tuttavuus kuin Anubis Gate, joka lienee saanut nimensä siitä Tim Powersin samannimisestä scifi-kirjasta. Kyseessä on varsin tyypillistä progressiivista metallia jonkun Seventh Wonderin hengessä ja vaatii aika paljon kuuntelua ennen kuin ne kokonaisuudet lähtee oikeesti avautumaan. Itsellä on homma vielä sen verran kesken etten osaa nimetä suosikkiani.

Miihkali
Moderaattori
2618 viestiä

11.04.19 klo 18:42 - linkitä tähän kommenttiin: #

Livevetojen loputon venyminen oli vänkä valttikortti, joka uudemmilta rock-bändeiltä tuntuu valitettavasti pitkälti unohtuneen. Esim. useimmat Deep Purplen ja Rainbow’n kappaleet olivat albumiversioina suoraviivaista hardrockia, mutta keikoilla niistä kuoriutui jopa päälle puolituntisia eepoksia. Esimerkkeinä vaikka Purplen You Fool No One [www.youtube.com] ja Rainbow’n Still I’m Sad [www.youtube.com].

Kiitokset muuten noista ELO-suosituksista Jokulle. Ainakin Face the Music on varmaan tullutkin joskus kuunneltua, sen verran tutunoloinen. Ja ei helvetti, miten kova levy tuo Time onkaan – soi tälläkin hetkellä! Missäs vaiheessa ELO muuten alkoi lisäillä jousi- ym. säestystä musiikkiinsa? Muistan kuulleeni kaskun, että Jeff Lynnen isä julisti pop-musiikin olevan mökää, mistä sisuuntuneena Lynne alkoi lisäillä kappaleisiin klassisesta musiikista ammentavia osuuksia.

Itse olen nyt intoillut eniten Al Stewartista. Miehen tuotantohan on enemmän pehmorokkia ja folkkia kuin varsinaista progea, mutta kaipa 1970-luvun lopun huolellisesti tuotetut ja orkestroidut levyt pitkine instrumentaaliosuuksineen voi progressiiviseksi popiksi luokitella. Alan Parsonsin tuottamia muuten. Erityisesti Year of the Cat on soinut taajaan. Levyltä löytyy kuolematon riimi:

Well, she looks at you so coolly – –
She comes in incense and patchouli

Ja onhan se Stewart myös tosi hyvän näköinen kaveri. Tai ainakin oli silloin 70-luvulla, kun kauluspaidan ylimpien nappien kuului olla auki.

Mitäs muuten pidätte Alice Cooperin Welcome to My Nightmare -albumista? Eihän se Cooper nyt mitään progea ole yksittäisiä biisejä lukuun ottamatta tehnyt, mutta Welcome to My Nightmarelta löytyy muutamia erinomaisen hienosti sovitettuja, rock-oopperan henkisiä biisejä. Kuunnelkaa vaikka Only Women Bleed [www.youtube.com], siinä on jotain philspectormaista. Levystä muuten tuotettiin aikanaan myös kaikki biisit kattava sarja musiikkivideoita! Ikävä kyllä ne ovat kiven alla, liekö taustalla joku tekijänoikeusjuttu.

Miihkali
Moderaattori
2618 viestiä

12.05.19 klo 12:47 - linkitä tähän kommenttiin: #

Olin eilen italialaisen elokuvasäveltäjä Claudio Simonettin Goblin-yhtyeen keikalla Tampereen Pakkahuoneella ja olipas muuten todella kova esitys! Rahalle tuli hyvin vastinetta, kun musisointia höystettiin kauhuelokuvista koostetuilla videonpätkillä ja kestoakin oli konsertilla 2 tuntia.

Goblinin tuotanto on mielestäni aina ollut progressiiviseksi rockiksikin omituista. Siinä on eklektistä kulmikkuutta ja amatöörimuusikon ennakkoluulottomuutta, jota tämän kaliiperin orkestereilta harvemmin kuulee. Progebändeistähän Goblinia suuremman yleisön lienevät tavoittaneet vain Pink Floyd ja Rush, ellei sitten laske Purplea ja Zeppeliniä progeksi. Mutta niin tai näin, Simonettin säveltämien elokuvien yhteenlaskettu yleisö liikkunee sadoissa miljoonissa.

Joka tapauksessa bändin tavassa sekoittaa eri tyylilajeja ja tunnelmia syntikkavetoiseen rockiin on jotain samaa kuin varhaisisten videopelisäveltäjien töissä. Vaikka Goblinin musa on raskassoutuista, niin en kuitenkaan määrittelisi sitä metalliksi, koska se ei perustu riffeille vaan rakentuu melodioiden ympärille.

Tykkäsin myös bändin lavaolemuksesta. Vaaleanpunaisiin silmälaseihin, pikkutakkiin ja printtipaitaan sonnustautuneella Simonettilla oli siisti 70-luvun ammattimuusikon olemus: showmiehen elkeitä löytyy ja soitto hoidetaan asiallisesti, mutta muutoin miehestä välittyy rento hällä väliä -asenne. Myös basisti Cecilia Napposta tykkäsin, hänen esiintymisessään ja soittotyylissään oli jotain vaarallista, sikäli kuin nyt puupalikka kädessään neonvalojen keskellä seisova ihminen voi vaarallinen olla.

Siisteintä keikassa olivat fuusiojazzin puolelle vaeltavat jammailut. Huonona puolena ote oli paikoin vähän turhankin hevi, eikä melodioille aina jäänyt tilaa hengittää. Äänentoistossa taisi myös välillä olla jotain ongelmia.

Brutus
Käyttäjä
973 viestiä

15.02.20 klo 15:34 - linkitä tähän kommenttiin: #

Nyt tuli vastaan alkuvuoden kovin proge- ja leffapommi yhdessä paketissa. [deadline.com] Emerson, Lake & Palmerin kappaletta Karn Evil 9 [www.youtube.com] ollaan sovittamassa kokonaiseksi ison rahan dystooppiseksi scifi-leffaksi, johon mm. Carl Palmer tekee musiikit.

Idea kuuluu seuraavasti:

Centered on a society that has drained all its blood with a dependence on technology, the film will explore the world controlled by a pervasive and dictatorial technocracy. The annual “Karn Evil” — a macabre rite of passage — is a young person’s once-in-a-lifetime chance to experience unbridled freedom, before subjugating themselves to the ruling class. When people stop returning from their Karn Evil experience, fear drives a revolution to topple the status quo and the artificial intelligence discovered at its heart.

Karanneita tekoälyjä? Teknologisen dystopian miehuuskokeita? Vallankumouksellisia aatteita? Progesoundtrackillä?

En edes välitä onko tämä hyvä vai huono. Se vaan on nähtävä, jos tämä nyt koskaan valmiiksi asti tulee. Ei sitä ihan joka päivä pääsekään näkemään jostain yksittäisestä 70-luvun progebiisistä tehtyä filmatisointia,

Ja ei, aprillipäivää ei edelleenkään ole siirretty.

Joku
Käyttäjä
1169 viestiä

15.02.20 klo 15:40 - linkitä tähän kommenttiin: #

Täytyypä olla itekkin taajuuksilla. Nyt vaikuttaa meinaa kohtuu mielenkiintoiselta ja psykedeeliseltä projektilta!

barros
Käyttäjä
1353 viestiä

15.02.20 klo 18:48 - linkitä tähän kommenttiin: #

Yes close to the edge soi usein youtubesta, vaikka levyt omistankin yhtyeeltä.

Keskustelut