progressiivista...

Foorumin päävalikkoonDuuri vai molli? › progressiivista...

T-2000
Käyttäjä
267 viestiä

21.12.10 klo 19:01 - linkitä tähän kommenttiin: #

Kuuntelen paljon Pink Floydia, Deep Purplen varhaista tuotantoa, Kingston Wallia ja edellä mainittua CMX:ää, mutta lieneekö se progea.

Tiiviste
Käyttäjä
558 viestiä

21.12.10 klo 19:25 - linkitä tähän kommenttiin: #

T-2000 kirjoitti:

ja edellä mainittua CMX:ää, mutta lieneekö se progea?

Onhan se oikeastaan, ainakin Talvikuningasta pidän progelevynä.

EDIT: Ja CMX on aika laajagenreinen bändi muutenkin.

Miihkali
Moderaattori
2615 viestiä

14.06.11 klo 20:18 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tietääkös kukaan tämmöistä bändiä kuin FM? Julkaisi 1970-luvulla pari progelevyä ja 80-luvulla syntikkapoppia. Itselläni on pumpun eka albumi Black Noise, hankin jokin aika sitten ja on kyllä todella hyvä. Niitä harvoja albumeja, joille voisin antaa viisi tähteä jos olisin kriitikko - hienoja hetkiä olivat erityisesti bändin sympaattisista sanoituksista jo nimellään kaiken kertova "Phasors on Stun" (ziuu ziuu) sekä eeppinen lopetusbiisi "Black Noise", jonka aikanaan televisioitu liveversio [www.youtube.com] kuulostaa albumia paremmalta.

Tosi hyvä bändi kuitenkin. Mielenkiintoinen äänimaailma kun basson lisäksi ei ole kitaroita mukana, sen sijaan viulua ja mandoliinia revitellään melkoisilla säröillä. Ja toi syntikanoittaja on kyllä hurja, kahta syntsaa yhtäaikaa ja sitten vielä laulaa. Rumpalikin on pirun kova. Hienointa musiikissa on sen kepeys ja luonteva eteenpäin virtaaminen, mukavan improvisoidun oloista ja pääosin hyväntuulista.

Syntikkavetoisuus on kivaa vaihtelua, kuten myös biisien monimutkaisuus joka ei kuitenkaan käänny itseään vastaan - eli biisit etenevät hyvin luonnollisesti vaikkeivät noudatakaan perinteisiä kaavoja. FM eroaa myös riittävästi muista aikakautensa progepumpuista, jotta sitä jaksaisi kuunnella ja siitä kiinnostua.

Leppäkerttu
Käyttäjä
95 viestiä

01.08.11 klo 16:20 - linkitä tähän kommenttiin: #

Aika hyvältä toi FM kuulostaa ton yhen biisin perusteella, tuskin nyt kumminkaan rupeen mitenkään kummemmin tutustumaan, jostain syystä en pysty kummemmin tykkäämään mistään noin kepeästä.
Jännä juttu, puolessa vuodessa olen alkanut kuunnella progea melkein yhtä paljon kuin tota aina niin hyvää heavymetallia. Kalevala, King Crimson, Uriah Heep (ei puhdasta progea), Tasavallan Presidentti ja Jacula varmaan parhaat.
Italoproge on alkanu innostaa aika paljon ton Jaculan In Cauda Semper Stat Venenum-levyn ja Suspirian näkemisen jälkeen.

tykki
Käyttäjä
17 viestiä

01.08.11 klo 18:01 - linkitä tähän kommenttiin: #

Kyllä se aikalailla Pink Floydiin jää vaikka meikäläisen suosikki artisteja tällä hetkellä. Pitäs jaksaa kuunella muuta progea , mutta ei oo saanu aikaseks

Lonkero
Käyttäjä
90 viestiä

01.08.11 klo 19:22 - linkitä tähän kommenttiin: #

Pink Floydiin se progen kuuntelu omallakin kohdalla aika lailla jää. Ei sekään oikeastaan mitään hirveän progea ole muutamaa biisiä lukuun ottamatta, mutta hyvä bändi yhtä kaikki. Pink Floyd kun on ollut mielestäni aina vähän sellainen genreltään määrittelemätön bändi.

Onhan sitten jotakin Yesiä ja Genesistäkin yritetty kuunnella mutta kummatkin vie varsinkin vanhemmassa tuotannossaan sanan "progressiviinen" ihan överitasolle. Yesin 20min pituiset kappaleet on jo vähän liian monimutkaista ja taiteellista omaan makuun.

Sitten on vielä Opeth jota tuli kuunneltua joskus vähän liikaakin. Biisit ovat pitkiä ja rakenteeltaan monimutkaisia mutta niissä riittä koko ajan yksinkertaisia koukkuja joiden ansiosta niihin ei kummminkaan kyllästy. Parilla uusimmalla ollaan menty jo toisaalta vähän ylitaiteelliseen yliprogeiluun.

Ja Porcupine Treekin on myös ihan hyvä, vaikka sekin taitaa olla progea sieltä kevyimmästä päästä.

Proge sitä proge tätä. Sana alkaa pidemmän päälle toistettuna kuulostaa puuduttavalta.

Pohjois-korea
Käyttäjä
62 viestiä

01.08.11 klo 19:50 - linkitä tähän kommenttiin: #

Vanha hippiproge iskee parhaiten, nää uudet on sit taas liian usein jotain ihmeellistä hipsterihevistelyä. Suosikkeja varmaan on Wigwam, Pink floyd ja Kingston Wall.

Ja pitää myös sano et kyl toi psykedeelinen rock on enempi miun juttu.

Miihkali
Moderaattori
2615 viestiä

01.08.11 klo 20:22 - linkitä tähän kommenttiin: #

Nykyprogessa on usein se vika, että se yrittää olla liian monimutkaista. Outoutta, monimutkaisuutta ja teknisyyttä tavoitellaan tietoisesti, usein itse musiikin kustannuksella. Tulee juuri noita liian äkkivääriä biisejä, joiden rakenne hukkuu sinne oman erinomaisuutensa alle. Minusta progen kuuluu juuri olla tajunnanvirran lailla virtaavaa, luonnollisesti kehittyvää musiikkia. Monimutkaisia ja pitkiä biisejä, kyllä; outoja soittimia, mikä ettei. Mutta kuitenkin musiikin ehdoilla tehtyjä.

Devin Townsend on hyvä esimerkki nykajan huonosta esimerkistä progerintamalla. Devin sitä, Devin tätä, aina niin erinomainen. Äijän levyt ovat usein ihan paskaa ja rakenteet ihan hanurista vedettyjä. Tai siis mitkä rakenteet? Ja jeah! Äijä on maanisdepressiivinen - ja vielä niin kova lajissaan, että jättää tropit pois kun tekee levyä. Devin sitä Devin on kova Devin jee jee! Vihaan koko äijää - tai ainakin ukon fanikuntaa ja näiden levittämää Devin-propagandaa. On miehen musiikkikin aika yhdentekevää kyllä. Rasittavinta ovat kumminkin ne äärifanit, jotka välttämättä haluavat kutsua miestä etunimellä niinkuin olisivat läheisiäkin tuttuja. Niille menisi varmaan kasa paskaakin jos siinä vain olisi Townsendin logo.

Mutta joo. Mielestäni siis progessa - varsinkin uudemmissa alan yrittäjissä - on usein se vika, että siitä progeilusta innostutaan liikaa. Eihän se "progeus" ole mikään itseisarvo. Mutta silti pitää niin helkkaristi varjella sitä progeimagoa. Ei anneta biisien kulkea "luonnollisesti" eteenpäin, vaan joka välissä pitää vetää jostain puun takaa musiikillisia U-käännöksiä. Eikä siinä mitään vikaa, mutta kun helposti käy sitten niin, ettei biisi muodosta minkäänlaista kokonaisuutta. Se on vaan jotenkin rasittavaa, ettei voida antaa vaikka hyvän riffin tai kertosäkeen tulla montaa kertaa - ihan vaan siksi kun ollaan progea, niin ei saa olla perinteisiä kaavoja. Eli arvostan musassa jamihenkisyyttä ja luontevaa etenemistä, vaikka yllättäviäkin käänteitä saa olla.

Loppuun joitain lempibändejäni tästä genrestä:

FM. Tästä onkin tärkein jo sanottu.

Deep Purple. Suurin osa pumpun tuotannosta ei ehkä ole progea, ei varsinkaan alkuperäisen hajoamisen jälkeen. Kuitenkin DP:llä on monia mahtavia progebiisejä (mahtavien hevibiisien joukossa). "Child in Time" tietenkin on yksi maailman parhaista biiseistä, upea eepos. Mieletöntä muusikkoutta, upea laulusuoritus, viiltävän hieno fiilistelysoolo... Fireballilla ja Machine Headilla on monia hienoja progehtavia kappaleita, eikä väheksyä sovi myöskään "You Keep on Movingia". Hienoimpia progekantilta ovat kuitenkin ne mahtavat livelevyt, parhaita ovat Made in Japan, In Concert 1970 - 1972 ja This Time Around (hyiii siinähän on Bolin), joskin myös monet arkistolevyt Mark II:n alkupäästä ovat kuulemisen arvoisia energisyytensä ja todella pitkien jammailujen ansiosta. Niillä DP kuullaan kaikkein aggressiivisimmillaan.

Rainbow. Lähinnä Rainbow Rising ja Long Live Rock 'n' Roll, joskaan myös eka levy ja Down to Earth eivät ole täysin ajan haaskausta. Progea niistä on kuitenkaan turha hakea... Mutta Risingin lopetusbiisit ovatkin sitten sellaista juhlaa! Ja "Gates of Babylonissa" kuullaan aivan fantastisen upeita kitarasooloja. Ja "Tarot Woman" esittelee Diolta aivan upeaa laulua ja Tony Careyltä maailman parhaisiin lukeutuvia syntikkasooloja.

Uriah Heep. Liian vähän kuunneltu, mutta erinomainen. "Gypsy" on jautaa.

King Crimson. Vähän "aidompaa" progea. Kaikki levyt Rediin asti ovat vähintäänkin hyviä. Viime kuunteluista on aikaa, mutta Lizard, Islands, Starless and Bible Black ja Red ovat jättäneet mieleen lämpimimmät muistot. Monimutkaisuus ja teknisyys on varsin korkealla, muttei käänny itseään vastaan.

Kingston Wall. Hieno bändi. "The Real Thing" on maailman upeimpia biisejä ja kenties suosikkiprogebiisini, vaikka kolmonen onkin muuten melkoista ajanhukkaa. Samaa ei kuitenkaan sanoa I:stä ja II:stä, joiden itämaisvaikutteiset melodiat ja hienot jammailut pitävät lipun korkealla.

Tulipa yliviljeltyä proge-sanaa. :D

Lonkero
Käyttäjä
90 viestiä

01.08.11 klo 21:08 - linkitä tähän kommenttiin: #

Nykyään progeksi tunnutaan määriteltävän myös sellainen musiikki missä koitellaan teknisen soiton rajoja. Kuulin jonkun sanovan joskus Dragonforcea progeksi. Mitä v*tun progea se nyt muka on?!

Tai Dream Theater. Tai Liquid Tension Experiment. Ja ties mitkä muut 8-kielisillä kitaroilla ja 10-kielisillä bassoilla vedetyt 1269 tahtimuutosta/mitälietä biisiin tunkevat bändit. Suorastaan vääristävät sen missä on progessa on alunperin ollut kyse. Yrittävät olla jotain todella monimutkaista, älykästä ja hienoa olematta loppujen lopuksi melkein yhtään mitään.

Miihkalin haukkumasta D.Townsendistä tuli vain mieleen että miehen uusin on kyllä varsin hyvä levy. Mies saisi tehdä enemmänkin sellaista rauhallisempaa tavaraa. Se miehen rajumpi puoli ei kieltämättä oikein iske.

tykki
Käyttäjä
17 viestiä

01.08.11 klo 21:24 - linkitä tähän kommenttiin: #

kyllähän tuo ritchie blackmoren alkutuotanto on jotain aivan jumallallista (deep purple + rainbow)

Tiiviste
Käyttäjä
558 viestiä

01.08.11 klo 22:01 - linkitä tähän kommenttiin: #

Noh, vaikka täällä nyt kovasti tunnutaan kritisoivan nykypäivän progea niin itse kuulun juuri siihen porukkaan. Mä en ainakaan ole saanut juuri mitään irti vanhoista progeorkestereista (ylipäätänsä olen enemmän 90- ja 00-luvun puolella), mutta eipä mulla sen enempää ole mitään niitä vastaankaan. Ei tosin ole juuri mitään sen aikakauden bändiä mitä ihan omasta tahdosta laittaisin pyörimään sen enempää. Kyllä se nykypäivän progetavara on silti progea. Mä ainakin ihailen tota nykypäivän matemaattisuutta musiikissa. Nykypäivänä tulee paljon hienoja bändejä ulos. Noh, riippuu toki ihmisestä. Toiset diggaa 70-luvun hippiprogeilusta, toiset 80-luvun sukkahousumetallista ja niin edelleen. Tiedätte kuitenkin pointtini.

Noh, nyt kun itse ollaan enemmän tätä uuden aallon proge-ystäviä, niin pitänee Miihkalin tavoin mainita niistä omista suosikki proge-nimistä:

Devin Townsend
Jees, juuri tuossa ehdeittikin kaveria kritisoimaan ja olen hyvinkin tietoinen siitä että kyseessä on erittäin paljon ristiriitaa tuottava muusikko. Herra Townsendin diskografia on kyllä melkoinen vuoristorata, mistä löytyy sitä erittäin laadukasta sekä erittäin heikkoa tuottoa. En siis todellakaan kuulu siihen porukkaan, joka hyväksyy kaiken mitä herra tekee. Devin on tehnyt paljon huonoa tavaraa. Esimerkkinä en ole koskaan innostunut sen suuremmin herran ambient-levyistä, jotka ovat melko keskinkertaisia kokonaisuuksia. Myös The Devin Townsend Band nimellä tehty Accelerated Evolution on myös paljon heikompi kokonaisuus. Ja näistä soololevyistä Ziltoid the Omniscent on varmaan paljon toimivampi musikaalina kuin pelkkänä levynä. Ylipäätänsä ysäri-Devin ei kolahda kokonaisuudessaan muhun niin paljoa, oli kyse soolosta tai Strapping Young Ladista.
Kritisoinnin sijasta puhutaan niistä kaverin helmistä. The Devin Townsend Band nimellä tehty Synchestra on varmaankin Devinin tuotannon parasta materiaalia. Koko levy on alusta loppuun erittäin kova, se tarvii vaan paljon kuuntelua koska kyseessä ei ole mikään kovin helposti aukeava levy. Toisena perässä tulee varmaan Strapping Young Ladin Alien mikä on kyllä yksi rankimmista levyistä mitä on tullut kuunneltua, vaikka SYL tuskin ihan progeksi lasketaan. Olen silti todella paljon digannut tästä Devin Townsend Projectista, neljän levyn projektista. Etenkin näistä neljästä se rankin, Deconstruction on ihan uskomaton levy. Kyseessä on ehdottomasti tämän vuoden helmiä kokonaisuudessaan. Upeita juttuja ja paljon loistavia featuring artisteja. Kyllä mä pidän Deviniä jonkin sortin nerona. Kaveri tekee niin paljon kaikkea erilaista musiikkia.
Ymmärrän kyllä Miihkalin ja Lonkeron kritiikin henkilöä kohtaan.

Between the Buried and Me
Jos Deviniä tunnuin kehuvan niin kyllä tämä orkesteri pieksee Devinin mennen tullen. Oma henkilökohtainen mielipide on, että kyseessä on ehdottomasti koko 2000-luvun valovoimaisimpia raskaamman progen edustajia. BTBAM on sinänsä kovin kiintoisa bändi minun kannalta että minä inhoan heidän alkupuolen tuotantoa vuosituhannen alusta. Ensimmäiset 5 vuotta he olivat vain tylsä raskaan metallin edustaja, kunnes vuonna 2007 bändi julkaisi Colors-nimisen kokopitkän mikä oli kuin kokonaan toisen bändin tekemä. Jo 2005 vuonna ilmestyneessä Alaskassa alkoi olemaan enemmän progevivahdetta mutta viimeistään Colorsin kohdalla BTBAM on puhtaasti progressiivista, raskaampaa metallia. Ja meinaan juuri sanaa raskas, vaikka heidän musiikkinsa yhdistelee tosi paljon erilaisia juttuja jostain folkkimeiningistä ihan siihen raskaaseen mättöön.
Silloin aikoinaan kun Colorsin kuulun ensimmäistä kertaa, se aikalailla räjäytti mielentajuntani. Se oli jotain niin uutta ja erikoista musiikkia, ihan kuin toiselta planeetalta mitä erioisine kikkoineen. Yhtäkkiä kesken raskaan death metal-mausteisen mätön jälkeen voi yhtäkkiä tulla mitä kierointa meininkiä sen hetken aikaa. Ja Colorsin viimeinen raita, White Walls, tarjoaa yhden siisteimmistä kitarasooloista mitä minun eteeni on tullut. Biisit vaativat kyllä tosi paljon uusintakuuntelua, kuten nuo pidemmät biisit lähes aina tuppaavat vaatimaan. Kuitenkin, Colors on ehdottomasti niitä levyjä mitkä kuuluvat niihin kovimpiin suosikkeihin.
Vuonna 2009 tullut lätty, The Great Misdirect jatkaa samaa hyvää linjaa, biisejä tullut vähemmän mutta pituutta sitäkin enemmän. Lyhyempi intro ja selkeä 5 minuutin väliherkistely löytyy levyltä. Loput ovatkin sitä "taattua laatua". BTBAM jatkoi tällä samaa linjaa ja tältä levyltä löytyy myös minun oma suosikkivetoni bändiltä (Fossil Genera - A Feed From Cloud Mountain). Alusta loppuun todella kova levy, ehkä hitusen heikompi kuin Colors, hitusen.
Tänävuonna saatiin bändiltä uusi kolmen biisin EP ulos mikä tietää seuraavan kokopitkän ilmestymistä varmaankin ensivuonna. Mielenkiinnolla odottelen mitä tuleva levy pitää sisällään, tuo kolmen biisin EP on meinaan myös erittäin varma puolen tunnin paketti.
Ja mikä parasta, pääsin näkemään heidät viimevuoden provinssissa ja olin tyytyväinen että bändi sai sen tuntivartin soittoaikaa. Ja tätäkin parempaa on että bändi tulee ensikuussa, syyskuun 28. päivä omalle keikalle Helsingin Nosturiin. Odotan erittäin innolla keikalle pääsyä. En voi missata omaa suosikkibändiä.

Siinä tuli nämä kaksi suurinta nimeä mieleen. Tähän viestin päätteeksti tulee läjä kunniamainnan saavia yhtyeitä mitkä eivät ole sen huonompia kuin nämä kaksi suurempaa:
Gojira
Opeth
Mastodon
Protest the Hero
Porcupine Tree

May_Force_Be_With_U
Käyttäjä
109 viestiä

02.08.11 klo 02:08 - linkitä tähän kommenttiin: #

Lyhyesti ja ytimekkäästi eniten proge-bändeistä sympatiaa saavat ovat Pink Floyd, Dream Theater ja Tabula Rasa. Floydilta hyllystä löytyy Meddle, The Dark Side of the Moon, Wish You Were Here ja tietty The Wall. Teatterilta ei sitten olekaan kuin Images and Words vuodelta -92, mutta yksittäisiä kipaleita löytyy sitten koneelta. Tabula Rasan löysin päälle vuosi sitten, ja bändin kaikki levyt tuli ostettua samantien: tosin eihän ne kerenneet tehdä kuin kaksi albumia.

Pohjois-korea
Käyttäjä
62 viestiä

02.08.11 klo 17:19 - linkitä tähän kommenttiin: #

Miihkali kirjoitti:

Nykyprogessa on usein se vika, että se yrittää olla liian monimutkaista. Outoutta, monimutkaisuutta ja teknisyyttä tavoitellaan tietoisesti, usein itse musiikin kustannuksella. Tulee juuri noita liian äkkivääriä biisejä, joiden rakenne hukkuu sinne oman erinomaisuutensa alle. Minusta progen kuuluu juuri olla tajunnanvirran lailla virtaavaa, luonnollisesti kehittyvää musiikkia. Monimutkaisia ja pitkiä biisejä, kyllä; outoja soittimia, mikä ettei. Mutta kuitenkin musiikin ehdoilla tehtyjä.

Niin. Yksinkertaisuus on kyllä kieltämättä kaunista myös musiikissa. En itekkään jaksa progehevistelyä ihan hirveästi, kun ei se yltiötekninen tahtilajeilla leikkiminen ja kliininen soolokitarointi kiinnosta. Kappalerakenteilla leikkiminen ehkä sitäkin enemmän.

Miihkali
Moderaattori
2615 viestiä

18.09.11 klo 20:19 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tuli tässä mieleen, että voisiko joku suositella musiikkia jossa olisi Kingston Wallmaisia äänimaisemia. Lähimpänä haettua saundia ovat "Love Tonight", "The Real Thing" ja "We Cannot Move". Eli jonkunmoista elektronista progea, ei mitään teknohelvettiä, mutta kuitenkin teknohtavaa kitarointia ja jonkun verran elektronisia äänimaisemia. Ja sitä progea... Ja mieluiten "tuotettu" äänimaailma, eli vaikka orgaanisuudesta tykkäänkin niin nyt se ei ole päivän sana.

tonsa
Käyttäjä
81 viestiä

18.09.11 klo 20:27 - linkitä tähän kommenttiin: #

Miihkali kirjoitti:

Tuli tässä mieleen...


En tiedä onko sitä mitä haet mutta tämmöset tuli heti kuvailustasi mieleen:

http://www.youtube.com/watch?v=UXAaDqPl7oY

http://www.youtube.com/watch?v=HDZ0hnbOa2s

Miihkali
Moderaattori
2615 viestiä

19.09.11 klo 20:18 - linkitä tähän kommenttiin: #

Halleluja!
Kuulin OT-bändiä jo aiemmin kesällä, miten saatoinkaan unohtaa sen?
Kiitos.

Tertsi
Käyttäjä
187 viestiä

12.11.11 klo 15:18 - linkitä tähän kommenttiin: #

Hmm, olen täällä jo jossain varmaan lempibändejäni ylistänyt, mutta ylistetään lisää. Nyt siis näitä ns. proge-bändejä.

Kingston Wall on kyllä ehdottomasti parasta "suomalaista" musaa mitä on tähän asti tullut vastaan. Kolmikon soittokemiat soljuvat niin hyvin yhteen, varsinkin levyllä II, joka on yksi suosikeistani. Kolmannella levyllä meininki menee vähän liikaa teknohäröilyksi, mutta kyllä siltäkin levyltä hetkensä löytyy. Esimerkiksi jo ketjussa mainittu The Real Thing, mikä eeppisyys ja haikeus tuostakin kappaleesta huokuu. Myös Kingston Wallin esikoislevyllä on monta hienoa raitaa.

Porcupine Tree'hin tutustuin pari vuotta sitten, ja hieno yhtye sekin. Yhtyeen "uudemmat" levyt In Absentia - Deadwing - Fear of a Blank Planet - The Incident ovat soineet allekirjoittaneella tiuhaan. Kokonaisuutena kolahtavat parhaiten Deadwing ja FoaBP, loistavaa nykyprogea, vaikka suoraviivaisempiakin kappaleita löytyy. Hyviä levyjä nuo kaksi muutakin, The Incident ehkä kuitenkin vähän sekava ja liian outo.

Jethro Tull iskee myös lujaa. 70-luvun lopun folk-vaikutteiset progeilut Songs from the Wood ja Heavy Horses ovat aivan mahtavia levyjä, Ian Andersonin huilumelodiat ja orkestraaliset sovitukset toimivat kuin rasvattu. Näiden levyjen kaltaista folk-meininkiä olisin halukas löytämään jostain lisää.

Camelin Mirage, aivan käsittämättömän hieno albumi tuokin, erityisesti levyn päättävä Lady Fantasy on jotain todella upeaa. 60-70 -lukujen progeiluun olisi tarkoitus tutustua paremmin tulevaisuudessa.

Miihkali kirjoitti:

Halleluja!
Kuulin OT-bändiä jo aiemmin kesällä, miten saatoinkaan unohtaa sen?
Kiitos.

Ozric Tentacles, hienoa musiikkia sekin. :D Erpland-nimisen albumin ostoa olen harkinnut jo jonkin aikaa.

Miihkali
Moderaattori
2615 viestiä

02.11.12 klo 11:57 - linkitä tähän kommenttiin: #

Miihkali kirjoitti:

Eli jonkunmoista elektronista progea, ei mitään teknohelvettiä, mutta kuitenkin teknohtavaa kitarointia ja jonkun verran elektronisia äänimaisemia. Ja sitä progea... Ja mieluiten "tuotettu" äänimaailma, eli vaikka orgaanisuudesta tykkäänkin niin nyt se ei ole päivän sana.

Aiheeseen palaillen, nyt olisi haussa vähän vastaavaa musaa. Näin kuvan, joka herätti niin voimakkaita mielikuvia musiikista, että pakko päästä kuulemaan jotain sellaista. Kaipa sitä jotenkin mennään edelleen äskeisellä Ozric Tentacles -hengellä, mutta nyt "rauhallisemmin", tanssivibaa ja täyteläisemmillä syntikkamaisemilla. Jonkunlainen sekoitus Ozric Tentaclesia, tätä biisiä [www.youtube.com] ja New Agea.

Brutus
Käyttäjä
972 viestiä

14.08.18 klo 06:39 - linkitä tähän kommenttiin: #

Hah, Tykissä oli oma ketju tällekin genrelle enkä ollut aiemmin huomannut.

Itse tutustuin progeen ensimmäisen kerran joskus peruskoulun viimeisinä vuosina kun kaikki hevi alkoi toistaa itseään ja kiinnosti muutenkin tutustua uusiin juttuihin. Paljon hyviä bändejä ja levyjä löytyy takaraivosta.

Ehkä ensimmäinen kosketus genreen taisi olla Genesiksen Dancing with a Moonlit Knight, josta Pelle Miljoona lainasi sen kitarariffin Moottoritie on kuumaan. Taidan olla muuten vähän omituinen, koska omasta mielestä Genesiksenkin soundi pelkästään parani sitä mukaa kun väki väheni. Joku Trick of the Tail ja Wind & Wuthering on melkein ne omat suosikit bändin progevuosilta.

Enemmän tai vähemmän kaikki isoimman nimet tullut vuosien varrella koluttua ja ne suurimmat suosikkilevyt taitaa edelleen löytyä Marillionin tuotannosta, erityisesti Marbles ja Clutching at Straws on älyttömän kovia.

Vähän vanhempana paremmalla äänentoistolla tullut paukutettua sellaista saksalaista avaruuspumppua kuin Eloy. Kyseessä on vähän Pink Floydin ja Uriah Heepin klassimmista levyistä edelleen jatkokehiteltyä eeppistä avaruusrockia. Oceans ja Silent Cries and Mighty Echoes taitaa olla ne makeimmat levyt, mutta on ne seuraavat muutamakin yllättävän kovia.

Berliiniläisen koulukunnan syntikkalevyt ja -artistit, mallia Tangerine Dream, Klaus Schulze, Manuel Göttsching, Robert Schroeder, Conrad Schintzler... Paljon mahtavuutta.

Sitten on sellainen pumppu kuin Van der Graaf Generator ja siltä Godbluff ja Pawn Hearts. Generatorin klassiseen kokoonpanoon ei koskaan kuulunut sähkökitaraa vaan sen tilalla oli urut ja saksofoni, se yhteissoundi on parhaimmillaan pahuksen hieno. Generatorin musiikki ei kyllä ole neljässäkymmenessä vuodessa ikääntynyt päivääkään. Bruce Dickinson ja Johnny Rotten on faneja.

Onhan näitä vaikka kuinka paljon, mutta joku raja pitää vetää näihin ylipitkiin viesteihinkin.

Miihkali
Moderaattori
2615 viestiä

14.08.18 klo 11:25 - linkitä tähän kommenttiin: #

Omia lemppareita lajityypissä on 70-luvun alun klassisimmat nimet sekä erinäiset samantyylistä musiikkia esittäneet mutta vähemmälle huomiolle jääneet orkesterit. Lukijoiden mielenterveyden säästämiseksi keskityn jälkimmäisiin.

Triumvirat oli saksalainen progetrio, jota on usein kuvailtu Emerson Lake Palmerin teutoonivastineeksi. Urkurin nimi oli muuten Hans-Jürgen Fritz, heh. Mitä ELP:hen tulee, niin sille ei rehellisyyden nimissä koskaan ole liiennyt sijaa sydämessäni. Liian kaoottista ja liikaa kikkelinpidennyksen makua. Triumviratista sen sijaan tykkään, sillä bändi teki ELP:tä tasalaatuisemmin ja lähestyttävämmin kuin mihin ELP koskaan kykeni. Parhaita levyjä ovat Illusions on a Double Dimple, Spartacus ja Pompeii. Mainioita konseptialbumeja kaikki kolme.

Rare Bird. Rare Bird oli siitä kiinnostava bändi, ettei yhtyeen ensimmäisillä albumeilla ollut lainkaan kitaraa, mutta kosketinsoittajia useampikin. Yksi heistä (Dave Kaffinetti) esitti myöhemmin Spinal Tapin Viv Savagea! Jossain vaiheessa toinen urkuri lähti pois, ja tilalle otettiin kaksikin kitaristia ja tyyli siirtyi kohti pehmorokkia. Urkuvetoiselta kaudelta kannattaa kuunnella Beautiful Scarlet [www.youtube.com], kitara-ajalta Epic Forest [www.youtube.com]. Luen molemmat kaikkien aikojen parhaiden progebiisien joukkoon.

Alan Parsons Project. APP on vähän sellainen ”salainen pahe”, ainakin progenäkökulmasta. 80-luvulla yhtyeen julkaisuja ilmeisesti suosittiin ennen kaikkea äänentoistolaitteistojen testaamiseen. Tähän oli tietysti hyvät syyt: hra. Parsons ei ollut säveltäjä eikä muusikko vaan oli tuottaja. Yhtyeen albumit ovatkin äänimaailmaltaan todella rikkaita ja loppuun asti hiottuja. Ensimmäiset albumit ovat kevyehköä progea, jossa kokeellisuus tulee enemmänkin soundi- ja soittopuolelta sekä äkkivääristä tunnetilojen muutoksista kuin monimutkaisista sävellyksistä. 80-luvun levyt ovat pääasiassa aikuisrokkia ja syntikkapoppia, joissa olennaista ovat melodioiden sijaan äänen kerrokset. Don't Answer Me'stä [www.youtube.com] tehtiin muuten yksi vuosikymmenen hienoimmista musiikkivideoista.

Säveltäjänä ja sanoittajana toiminut Eric Woolfson siirtyi APP:n hajottua musikaalien ja rock-oopperoiden ihmeelliseen maailmaan, mikä kuuluu myös APP:n tarinallisissa levyissä. Niitä kannattaakin ehdottomasti kuunnella kokonaisuutena, jos haluaa saada kaiken irti. Lähtökohdaksi suosittelen I Robotia, joka on sekä lähestyttävä että syvällinen. Vulture Culture ja sitä myöhemmät levyt ovat sen sijaan karseita.

FM on jonkun minua viisaamman sanoin ”Kanadan suurista progebändeistä pienin”. Bändin tyyli on vuosien mittaan vaihdellut paljon. Ihan alkuun se oli Hawkwind-tyylistä avaruusjammailua, valitettavasti näitä varhaisia demoja ei ole kuin bootlegina saatavilla. Eka levy Black Noise oli varmaankin bändin huippuhetki, kiinnostava sekoitus progea, poppia, fuusiojazzia ja uuden aallon kylmiä syntikoita. Myös toinen albumi Direct to Disc on mainio, käytännössä yksi pitkä jami, jossa kuullaan mm. rumpalin aivosähkökäyrää syntikan läpi rutattuna. Ilmeisesti rumpaleilla siis sittenkin on aivotoimintaa. 80-luvulla FM monen muun progebändin tavoin rupesi tekemään syntikkapoppia. Olihan siellä yksi tai kaksi hittiä, mutta ei niitä kasarilevyjä mielellään kuuntele. Leffaharrastajia kiinnostanee, että FM teki musiikit Friday the 13th Part VII: The New Bloodiin.

Brutuksen viestiin pakko tölväistä, että Genesistä en ole koskaan oppinut sietämään. En tiedä mikä siinä on, jotenkin ne kulmikkaat sävelmät yhdistettynä yliartikuloituun lauluun herättävät välittömästi selittämättömän paniikkireaktion. Marillion ei myöskään ole suosikkejani, mutta Clutching at Straws on toki mainio.

Keskustelut