Puhutaan musiikista.

Foorumin päävalikkoonDuuri vai molli? › Puhutaan musiikista.

mäskipää
Käyttäjä
164 viestiä

13.01.19 klo 22:22 - linkitä tähän kommenttiin: #

Brutus kirjoitti:

biisit jotka saavat sinut tuntemaan itsesi todella vanhaksi.

20 vuotta tulee tänä vuonna täyteen mm. sellaisilla kappaleilla kuin Freestyler (Bomfunk MC's) ja Sandstorm (Darude).

Miihkali
Moderaattori
2618 viestiä

30.08.19 klo 09:53 - linkitä tähän kommenttiin: #

Veljeni linkkasi kiinnostavan artikkelin: SOVIET SYNTHS FROM MARS [samplesfrommars.com]

Neuvostoliitossa alettiin 1970-luvulta alkaen lisätä kulutustavaroiden tuotantoa. Neuvostoinsinöörien joukossa oli aktiivisia musiikin harrastajia, joten tuotantoon otettiin myös syntetisaattoreita, vaikka tavallisella työläisellä ei niihin ollutkaan varaa ja kysyntä oli siksi vähäistä.

Koska Neuvostoliiton syntetisaattoriteollisuus oli lähes täysin omavarainen ja sisämarkkinat suljetut, neuvostosyntikat eivät juurikaan muistuta amerikkalaista tai japanilaista kalustoa vaan muodostavat oman mikrokosmoksensa. Toisinaan suunnittelijat kuitenkin lainasivat Neuvostoliitossa kiertäviltä ensimmäisen maailman muusikoilta laitteistoa tutkittavaksi, mikä näkyy esimerkiksi Minimoogista jäljitellyissä käyttöliittymäratkaisuissa.

Kuten kaikki isomman mittakaavan teollisuus, myös syntetisaattorien tuotanto oli valtiojohtoista. Niitä valmistivat esimerkiksi armeijan radioihin erikoistuneet tehtaat. Tästä johtuen laitteet ovat aivan uskomattoman järeää tekoa, mikä ei valitettavasti kuitenkaan tarkoita samaa kuin kestävä. Neuvostovalmisteisten komponenttien vuoksi myös äänimaailma poikkeaa länsimaisista soittimista.

Artikkelissa esitellään kuusi neuvostosyntikkaa ääninäytteiden kera. Esimerkiksi Formanta Polivoksia käytettiin Doom nelosen ääniraidalla sen painostavasti pörisevien oskillaattorien sekä tuhdin filtterin vuoksi. Rumpukoneillekin suodaan sananen. Kannattaa lukea!

Brutus
Käyttäjä
973 viestiä

30.08.19 klo 19:31 - linkitä tähän kommenttiin: #

Polivoks on kyllä legendaarisen brutaali pörinäboksi. Noita näkee säännöllisesti myytävän ihan Suomessakin, niillä on nykyäänkin skenessä kova kulttistatus ja ihan oma fanikuntansa. Olin joskus jo melkein itsekin ostamassa kun jostain löysin käytettynä parilla sadalla, mutta jostain syystä jäi hommaamatta.

Kun nykyään on muotia muutenkin tehdä uusversioita ja klooneja näistä vanhoista analogisyntikoista, niin saisivat alkaa valmistaa samanlaisia myös neukkusoittimista. Vanhoihin on muutenkin vaikea löytää varaosia.

Tähän [www.youtube.com] vielä vähän polivoksia.

Miihkali
Moderaattori
2618 viestiä

31.08.19 klo 19:57 - linkitä tähän kommenttiin: #

Polivoks on kyllä siistin näköinen laite, innostuin vähän googlailemaan. Ilmeisesti sitä on tosiaan aikanaan valmistettu melkoisia määriä, jopa 100 000 kappaletta. YouTubessa vempaimen kehittäjä kertoilee keksinnöstään: Polivoks - Demo by its inventor Vladimir Kuzmin [www.youtube.com], valitettavasti kuitenkin lähinnä venäjäksi.

Missäköhän määrin masiinan painostava äänimaailma on tarkoituksellinen ja missä määrin seurausta heikkolaatuisten komponenttien aiheuttamista epäpuhtauksista? Ilmeisesti laite ei oikein tahdo pysyä vireessä, ja sen koskettimisto on kuulemma todella huono. Käyttöliittymä näyttää myös omaan makuuni melko sekavalta, hirveä määrä keskenään identtisiä nupikoita rivissä. Mutta melkoinen jytinä Polivoksista lähtee, sitä en kiistä!

Formantan tehtaan nimestä tulee etsimättä mieleen Voltairen Babylonin prinsessa Formosanta, Brutuksen linkkaamasta biisistä taas S.P.O.C.K.:in Never Trust a Klingon. Pakkohan tuommoinen on hommata, jos jossain sattuu käypään hintaan näkemään. Tässä vielä lisää Polivoks-jytkettä. [www.youtube.com]

Murom-tehtaan valmistaman Aelitan käyttöliittymä muuten teki minuun vaikutuksen. Se näyttää harvinaisen selkeältä ja havainnolliselta, joskin myös paljon tilaa vievältä. Aelita on kai neuvostosyntikoista harvinaisimpia mutta samalla myös laadukkaimpia.

Pakko vielä kysyä, onko Brutuksella enemmänkin harrastuneisuutta syntetisaattorien suhteen, vai onko kyse enemmänkin Polivoksin kuriositeettiarvosta? Itselläni on Korgin digitaalinen syntikka, Moogin karvalakkimalli sekä nettikirppikseltä ilmaiseksi saatu halpis-Hammond. Erityisen taitava soittaja en ole, nuorempana soittelin pianolla Take Fivea ja Hatšaturjanin Miekkatanssia mutta taidot ovat harjoituksen puutteessa ruostuneet.

Brutus
Käyttäjä
973 viestiä

31.08.19 klo 22:38 - linkitä tähän kommenttiin: #

Eipä henkilökohtaisesti varsinaisesti ole jotain isovanhempien nurkista löytyviä ikivanhoja sähköurkuja ihmeempää suoraa fyysistä yhteyttä syntikoihin. Hurahdin vaan joskus vanhan liiton avaruusmusiikkiin ja se tekninen puoli on muuten vaan äärimmäisen kiinnostavaa luettavaa ja näperrettävää. Polivoksista muistan joskus lukeneeni jonkun kotimaisen harrastajan hehkutusta vuosikymmenen takaa, mikä herätti mielenkiinnon jo silloin. Joskus lukiossa ajattelin koettaa ääniteknikoksi tai alan insinööriksi, mutta sellainen vaatii tosi paljon käytännön kokemusta ja harrastaneisuutta pelkkien kouluopintojen lisäksi.

Analogisyntikat on muutenkin sen verran hinnoissaan ettei ihan opiskelijabudjetilla ole sellaiseen varaa, ellei sitten jostain kirppikseltä tai roskiksesta satu onnekkaasti löytämään puoli-ilmaiseksi ehtaa vintage-kamaa. Näinkin siis ihan oikeasti käy, koska yleensä keskivertoihmiset ei ymmärrä niiden kamojen todellista arvoa ja dumppaa ne myyntiin parilla eurolla lähimmälle kirpputorille.

Ehkä joskus valmistuttua voisi ostaa tällaisen [www.youtube.com] makean ARP2600-kloonin osina ja koota itselle oman ihan puhdetöiksi. Kuulostaa ainakin pirun hyvälle. Jos taas olisi pirusti massia, niin ehdottomasti hankkisin tällaisen [www.youtube.com] Oberheim OB Xa -kasarisyntikan, varmaan yhden kurkoimmista analogivempeleistä mitä on koskaan tehty. Suunnilleen kaikki kasarilla tehdyt syntikkapop-biisit ja Van Halenin Jump on soitettu nimenomaan tällaisella kaunokaisella.

Köyhänä miehenä todennäköisesti joutuu kuitenkin tyytymään lähinnä johonkin tällaiseen [www.youtube.com] modattuun tee-se-itse Commodore 64 -syntikkaan. Commodore 64:n äänipiiri oli alkujaan suunniteltu nimenomaan syntikkakäyttöä varten, sama insinööri perusti myöhemmin Ensoniq-syntikkafirmankin.

Miihkali
Moderaattori
2618 viestiä

21.09.19 klo 20:55 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tuli mieleen pari elämää suurempaa Elvis-kokoelmaa takavuosilta.

Elvis' Greatest Shit [www.youtube.com] vuodelta 1982 on nimensä mukaisesti valikoima rock & rollin kuninkaan pahimpia ohilyöntejä. Levy on tehty tasalaatuisen huonolla maulla, mukana on esimerkiksi epäonnistuneita ottoja, kiroilua ja röyhtäilyä. Kanteen on valittu tyylikkäästi kuva Elviksen ruumiista. Tietyssä mielessä albumin vastaanotto on ollut myönteinen: arvostelijat ovat yksimielisiä siitä, että levylle on tosiaan onnistuttu kokoamaan Elviksen huonoimmat kappaleet.

Kyseessä on luonnollisesti bootleg. Saman tekijän toinen maineikas julkaisu on Pink Floyd -kokoelma The Dark Side of the Moo, jonka kannessa komeilee laiduntava nauta.

Having Fun with Elvis on Stage [www.youtube.com] vuodelta 1974 on Elviksen managerin julkaisema livealbumi. Miehellä oli nerokas suunnitelma päästä osingoille levymyynnin tuotoista: kun levyllä on pelkkiä välispiikkejä, niin ei tarvitse maksaa rojalteja. Rock and roll -albumi ilman rock and rollia!

Näistä ensin mainittu on surrealistisuudessaan hulvatonta kuultavaa. Jälkimmäinen ei niinkään.

Brutus
Käyttäjä
973 viestiä

22.09.19 klo 00:00 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tuo ensimmäinen on kyllä hauska. Voisin vaikka veikata että kyseessä on jonkinlainen 80-luvun alun punkkarien kuitti 50-lukua ihannoineille "teddypojille", nehän oli aikoinaan jatkuvasti tukkanuottasilla.

Itse taidan olla tulossa todella pahasti sairaaksi, sillä menin ostamaan elämäni ensimmäisen glam metal -albumin, vaikka olen koko ikäni inhonnut kyseistä genreä ehkä jotain viimeisiä kuukausia lukuun ottamatta. Mutta niin se vaan taitaa olla, että melkein kaikista genreistäkin löytyy ainakin parin levyn verran ihan kuulemisen arvoistakin settiä - paitsi tietty 2000-luvun kotimaisesta junttidiskosta, joka on puhdasta korvasyöpää ja Cthulhun pahuutta.

Ehkä nykyaika vaan on opettanut arvostamaan kaikenlaisia yhtyeitä joissa ylipäänsä soitetaan ja lauletaan jotain ihan oikeasti vaikka nuotin vierestä, ihan mitä tahansa muuta kuin sitä samaa tietokoneella tuotettua tylsää ja monotonista pop-jumputusta ja robottimaisen elottomaksi korjattuja laulusuorituksia. Ilmeisesti koneistamisen logiikka on siinä, että showbisneksessä on muutenkin raha tiukalla, niin koneille ei ainakan tarvitse maksaa palkkaa. Helpompi on jollain valmiilla digityökaluilla muutenkin prosessoida kuraisesta artistista myyntikelpoista kuin tuhlata kallista studioaikaa uusia ottoja ja parempia aikoja odotellessa.

Kuka olisi joskus vanhaan aikaan osannut uskoa, että niinkin yksinkertainen juttu kuin oikeiden muusikoiden oikeasti soittama musiikki voi joskus olla tällaista ylellisyyttä?

Glam-bändeissäkin tyypillisesti oli tylsimmilläänkin sentään Van Halenin vanavedessä asiansa osaava kepittäjä tai kaksi, jotka sai sen touhun yksinään heräämään jotenkin henkiin, mallia Dokken [www.youtube.com] ja George Lynch. Dokken on oikea kaupallisuuden perikuva ja periaatteessa melko keskinkertainen yhtye muutenkin, mutta tuota Lynchin tyylikästä kitarataiteilua voisi kuunnella vaikka monta tuntia, se on juuri tarpeeksi hyvällä maulla soitettu, muttei mene samalla tavalla överiksi kuin monella muulla aikalaisella.

+ tuo Lynchin tiikerinraitainen kustomoitu kitara on pirun siisti kapistus.

Brutus
Käyttäjä
973 viestiä

22.10.19 klo 19:32 - linkitä tähän kommenttiin: #

On tullut tuossa viimeisen kuukauden aikana tutkittua vähän tarkemmin tätä nykynuorison metallimusiikkitarjontaa, ja pakko ihan oikeasti sanoa ettei voi ymmärtää miksi kukaan etenkään tällaisen genren suhteen viitsii oikeasti haikailla mitään kasarijuttuja. Taso on nykyään yleisesti niin dramaattisen paljon parempaa ja kama joka suhteessa ammattimaisempaa kuin silloin pioneerivuosina.

Henkilökohtaisesti olen koettanut pelkästään tämän vuoden osalta tehdä itselleni listaa kaikista kuulemisen ja hankkimisen arvoisista levyistä, eikä varmaan satakaan nimekettä riitä siihen kun löytää tyyliin joka päivä jotain ihme japanilaista ufo-proge-punk-ambient-metallia, joka vielä kaiken lisäksi on todella tasokastakin. Pelkästään tällaisia erilaisia alagenrejä on metallimusiikin saralla nykyään vähintään tuhansia. Vuosi 2019 on yksinään musiikillisesti varmaan parhaita mitä olen koskaan kokenut.

Nyt melkein jo hävettää oikeasti, että on tullut joskus itsekään hurahdettua tuohon kasarinostalgiapelleilyyn, kun paljon lähempää löytyisi parempaakin. Ei sillä että kaikki kasarikaan suoraan huonoa olisi, mutta kun katsoo määrää ja keskimääräistä laatua, niin täysin eri ulottuvuuksissa liikutaan helposti.

Varmaan johtuu tuo nykypäivän yhtyeiden lievä obskuurius muutenkin siitä, että niitä ei valtavirran medioissa paljoa soitella vaan karkeasti 99% on enemmän harrastelijoiden omaa kulttikamaa. Radiotkin käytännössä pyörii pelkillä vanhoilla perussuosikeilla ja sitten niillä popimmilla muotijutuilla. Varmaan nykyään on tuo musiikin tuottaminen ja levittäminen muutenkin digitekniikalla niin helppoa ja halpaa, ettei artistien enää tarvitse välittää noista massaviestimistä vaan ne kuuntelijat löytyy ihan netti- ja striimijuttujen kautta.

Miihkali
Moderaattori
2618 viestiä

23.10.19 klo 15:54 - linkitä tähän kommenttiin: #

Itse en oikein jaksa uudempaa musiikkia kuunnella, mihin on syynä puhdas kiinnostuksen puute. Aiemmilta vuosikymmeniltäkin löytyy unohtuneita helmiä yllin kyllin. Eniten tykkään 70-luvun soundeista, mutta olen viime vuosina laajentanut myös kasarille (lähinnä popin ja elektronisen musiikin suuntaan) sekä 60-luvulle, jolloin modernin populaarimusiikin voidaan sanoa syntyneen.

Syy rajoittuneisuuteen johtuu lähinnä siitä, etten yleensä järjestelmällisesti kartoita lajityyppejä tai pyri tietoisesti laajentamaan makuani, vaan ikään kuin ajaudun kiinnostuksenkohteesta toiseen. Bändit, muusikot, levyt, kappaleet, lajityypit jne. kytkeytyvät toisiinsa erilaisten anekdoottien kautta, ja historia-intoilijana minä seuraan mukana. (Spotifyn suosituksillakin taitaa olla jotain vaikutusta.)

Olen välillä uskaltautunut koettamaan uusvanhoja retrobändejä, jotka toisaalta palaavat juurille mutta samalla päivittävät klassikkoaiheita tähän päivään. Jostain syystä en kuitenkaan ole saanut niistä otetta. Niistä puuttuu 60- ja 70-lukujen hurmaava vilpittömyys. Siihen aikaan kunnianhimoinenkin musa oli kunnianhimoista lapsekkaan viattomalla tavalla. Nykyään vähänkään kunnianhimoisemman musiikin kenttää dominoivat eltaantuneet taidelukiolaiset.

Vanhoissa levyissä on miellyttävää myös eklektisyys. Samalla levyllä voi olla heviä, rockia, bluesia, funkia, progea, folkia ja hippitunnelmia. Nykyään bändit ovat paljon genretietoisempia.

Brutus
Käyttäjä
973 viestiä

23.10.19 klo 20:12 - linkitä tähän kommenttiin: #

Hehee, tietäisit vaan miten puhki olen itse kuluttanut nuo 70- ja 80-lukujen vähänkään kiinnostavat jutut. Itse tykkään nimenomaan metsästää musiikkini omilla ehdoilla ja napsia kiinnostavimmat kuunteluun melkein genrestä kuin genrestä. Se tietty informaation kerääminen, kaikenlaisen uuden löytäminen ja oppiminen on vähintään yhtä hauskaa omasta mielestä kuin se musiikkikin. Vähän sama homma noiden leffa-arvostelujen sun muiden kanssa, joiden parissa parhaimmillaan oppii jatkuvasti kaikkea mielenkiintoista uutta.

Viimeiset kymmenkunta vuotta on tullut koluttua läpi pelkästään tuo parin vuosikymmenen haarukka kaikenlaisia syntikkaviritelmiä, autotallitason rock- ja metallibändejä sekä välimerellisiä ja latinalaisia jazz-flamenco-juttuja myöden niin perusteellisesti ettei paljoa motivoi ainakaan heti palata sen tutun ja turvallisen pariin. Joku ysäri on taas ollut itselle se tietty perinteinen rajapyykki, missä kaikki hyvä loppuu, mutta siihenkin kun tutustui myöhemmin paremmin, niin sieltähän löytyi ja löytyy vaikka mitä. Varmaan kaikilta vuosilta ja vuosikymmeniltä löytyy kun tarpeeksi jaksaa aiheeseen perehtyä.

Miihkali
Moderaattori
2618 viestiä

24.10.19 klo 11:01 - linkitä tähän kommenttiin: #

Hienoahan se vain on, jos jaksaa tutustua musiikkiin järjestelmällisesti ja laajentaa omaa kiinnostuksen kenttää. Omalla kohdalla kyllästymiskynnys on sen verran korkealla, että uudesta musiikista ei ole vielä ollut pulaa. Pikemminkin ongelmana on, että kun jostain innostuu, samanhenkistä kamaa ei tahdo löytyä riittävästi.

Ihmiset taitavat yleensäkin harrastaa musiikkia eri tavalla kuin elokuvia. Tunteellisemmin ja nurkkakuntaisemmin. Itse tykkään katsella kaikenlaisia elokuvia 60-luvun pornosta neuvostoliittolaiseen taide-elokuvaan, mutta en tunne oikeastaan ketään, joka vilpittömästi pitäisi kaikenlaisesta musiikista genreen katsomatta. Kyse ei ole pelkästään siitä, mitä valitsee omaan kulutukseen, vaan myös siitä, saako muiden suosituksista mitään irti.

Teininä olin kova kasarimusiikin fani, mutta se on satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta karissut pois. Kasarilla valtavirta oli tosi vahva, kahtena edellisenä vuosikymmenenä ilmaan heitellyt jutut säänneltiin silloin yhdenmukaiseen ja äärimmäisen kaupalliseen viitekehykseen. Esimerkiksi popissa tällainen tuottaja- ja soundivetoinen lähestymistapa toimii hyvin, mutta rockin saralla tuloksena oli puisevaa areenaheviä.

En muutenkaan oikein jaksa metallia nykyään, siinä ei tahdo jäädä melodioille tilaa hengittää. Tämä yleisluontoisena huomiona, kyllä hevistäkin helmiä löytyy. Ja kasarilta toki myös.

Ysärin estetiikka tuntui pitkään falskilta kasarikrapulalta, mutta nostalgia on vuosien mittaan tehnyt tepposia. Ysärimusiikissa ja -elokuvassa on se tietty övericool tekemällä tehdyn moderniuden fiilis. Kasari oli yhtä pitkää bilettä, mutta ysärillä huolestuttiin maailman tilasta ja tupeeraukset vaihtuivat siisteihin siilitukkiin ja mustiin nahkatakkeihin.

Eurodancesta tykkään myös, se on kaikessa idioottimaisuudessaan tosi virkistävää. Suosikkejani ovat E-Rotic ja Dr. Bombay.

Kyllähän 2000-luvullakin on toki tehty hienoa musiikkia. Kuluvan vuosikymmenen alussa kuuntelin paljon naislaulajien vetämää kotimaista taidepoppia. Sittemminhän tämä tyylilaji breikkasi todella lujaa ja nyt se hallitsee soittolistoja täysin. Pitäisi varmaan antaa sille uusi mahdollisuus.

P.S. Jos Neuvostoliiton loppuvaiheiden kaaos olisi johtanut sotilasdiktatuuriin ja maailmansotaan, niin kasari epäilemättä muistettaisiin kuolevan sivilisaation viimeisinä orgioina ennen vääjäämätöntä tuhoa. Vähän Jack Vancen Iltaruskon maan tyyliin.

Brutus
Käyttäjä
973 viestiä

24.10.19 klo 20:21 - linkitä tähän kommenttiin: #

Miihkali kirjoitti:

Ihmiset taitavat yleensäkin harrastaa musiikkia eri tavalla kuin elokuvia. Tunteellisemmin ja nurkkakuntaisemmin. Itse tykkään katsella kaikenlaisia elokuvia 60-luvun pornosta neuvostoliittolaiseen taide-elokuvaan, mutta en tunne oikeastaan ketään, joka vilpittömästi pitäisi kaikenlaisesta musiikista genreen katsomatta.

Noinhan se taitaa olla vähän monipuolisemmallakin maulla. Itse en ainakaan edes uteliaisuudesta suostuisi vapaaehtoisesti kuuntelemaan jotain yliprosessoitua jumputtavaa 2000-luvun valtavirran pop-musiikkia tai räppiä etenkään kotimaisena vaikka jonkun supersankarileffankin olen joskus erehtynyt katsomaan kaikkien hämärien taide-elokuvien ja animaatioiden lomassa jopa kahdesti. Sitten toisaalta jo aiemmin mainittu flamenco ja fuusiojazz on enimmäkseen kitarapainotteisella rock- ja hevimusiikilla suhteellisen helppoa lähestyä, parhaimmillaan kumpikin on soitannollisesti miljoona kertaa jotain keskivertoheviä laadukkaampaa jälkeä, plus tietysti se tietty etnovibe.


Ysärin estetiikka tuntui pitkään falskilta kasarikrapulalta, mutta nostalgia on vuosien mittaan tehnyt tepposia. Ysärimusiikissa ja -elokuvassa on se tietty övericool tekemällä tehdyn moderniuden fiilis. Kasari oli yhtä pitkää bilettä, mutta ysärillä huolestuttiin maailman tilasta ja tupeeraukset

Henkilökohtaisesti on jäänyt tuosta ysäristä vähän sellainen fiilis, että siinä romantisoitiin vahvasti tiettyä ulkopuolisuuden tunnetta, mitä joku Uhrilampaat, Salaiset kansiot, American Beutyn vähän omituinen naapurin jätkä ja jopa Leisure Suit Larry omalla tavallaan ilmensi. Juuri tuo tietty pakotettu modernius ja maailmantuska, sen kasarin valtavirtameiningin vastineeksi ollaan järjestelmää vastaan, heitellään tosi omituista ja epäkorrektia settiä vasemmalta ja oikealta. Ei se mikään ihme kai ole, että kaikenlainen vaihtoehtorock sun muut alakulttuurit kukoisti nimenomaan ysärillä.

...Dr. Bombay...

Heh, muistan kanssa ton Dr. Bombayn. Sehän taisi olla joku ruotsalainen tyyppi, joka veti naamaansa kenkälankkia. Sama ukko esiintyi myöhemmin Dr. MacDoona ja jonain meksikolaisena stereotyyppinä. Nykyään tuokin äijä varmaan hirtettäisiin munistaan sen epäkorrektiuden vuoksi, etenkin kun puhutaan Ruotsista. Taattua ysäriä siis.

Jos jotain ysäristä haluaisi takaisin, niin juuri tuon rempseän huolettoman ja uteliaan asenteen kaikkeen groteskiin ja epäkorrektiin. Paljon ennemmin sitä kuin tätä hipstereiden jatkuvaa takakireää poliittisesti korrektia ulinaa koko ajan.

Miihkali
Moderaattori
2618 viestiä

25.10.19 klo 11:22 - linkitä tähän kommenttiin: #

Dr. Bombay oli muistaakseni tanskalainen syntyjään. Tyypin ensimmäinen sivupersoona oli Johnny Moonshine (tms.), joka esitti röhinäkantribluesia. Espanjalainen stereotyyppi oli Carlito. En ole miehen muista projekteista liiemmin innostunut, Dr. Bombayn levylläkään ei niitä muutamia hittejä lukuunottamatta kuulemisen arvoisia biisejä juuri ole.

Kerrotaan, että Intian valtio olisi halunnut kieltää Dr. Bombayn musiikin esittämisen, mutta kun asiaa pengottiin, sopivaa lakia ei löytynyt. En kyllä usko, että konseptin taustalla oli mitään sen syvällisempää yritystä provosoida, vaan kyseessä oli pelkästään hassunhauska neronleimaus, joka ärsyttävyydellään ja outoudellaan jäi ihmisten mieliin.

Ulkopuolisuuden romantisoiminen on tosiaan hyvä yhteenveto ysäriestetiikasta. Heti ensimmäisenä tulee mieleen Fight Club. Toinen iso ysäribuumi olivat nämä ”maailma ei ole miltä näyttää” -jännärit. Twin Peaks, Salaiset kansiot, Buffy, Blade, Matrix ja muut salaliittotarinat, joissa yliluonnollinen vaivihkaa tunkeutui näennäisen tavanomaiseen moderniin maailmaan.

Voisi kai sanoa, että 90-luvulla epäkaupallisuudesta tuli niin muodikasta, että se paradoksaalisesti muuttui itsessään kaupalliseksi. Vastaavaahan oli koettu 60- ja 70-luvuilla, esimerkiksi uuden Hollywoodin ja progressiivisen rockin muodossa. Hippiliikekin oli viime kädessä vastakulttuuria, joka osattiin tuotteistaa tehokkaasti ja kansaanmenevästi.

Ysärillä lopputulos oli kuitenkin yhdenmukaisempi ja hallitumpi, kun 60- ja 70-luvuilla meininki oli roiskivampaa ja kaoottisempaa. Ero johtui varmaan lähinnä tuotantoportaan keskittymisestä ja ammattimaistumisesta.

Dekkari
Käyttäjä
255 viestiä

25.11.19 klo 10:54 - linkitä tähän kommenttiin: #

Brutus kirjoitti:

Jos jotain ysäristä haluaisi takaisin, niin juuri tuon rempseän huolettoman ja uteliaan asenteen kaikkeen groteskiin ja epäkorrektiin. Paljon ennemmin sitä kuin tätä hipstereiden jatkuvaa takakireää poliittisesti korrektia ulinaa koko ajan.

Olen sitä mieltä, että kaikki sjw sun muut porukat ovat tehneet hallaa suvaitsevuusaatteelle, kun
miltein kaikki asiat mielletään jotenkin loukkaaviksi tai milloin mikäkin on kulttuuriapropaatiota.

Tässä keväällä kun ilmeisesti näytettiin Pekka ja Pätkä-elokuvia, niin ainakin yksi jätettiin esittämättä. Pekka ja Pätkä neekereinä. Ilmeisesti vuoden 2016 "kohua" ei haluttu uudestaan. Ymmärrän kyllä että se voi loukata jotain, mutta kyseessä on vanha elokuva mitä voi pitää historiallisena oppituntina vaikka siitä minkälainen maailma on aiemmin ollut.

Elän kuitenkin mielummin nykymaailmassa kun aiemmassa maailmassa mikä oli melko suvaitsematon pitkälle 70-lukuun saakka. Homoseksuaalisuus oli pitkään sairaus/rikos (1981/1971 Suomessa. WHO poisti sairauslistalta 17.5.1990). En tiedä mikä tilanne oli transseksuaalisuuden osalta, mutta sitäkään tuskin katsottiin suopein silmin. Puhumattakaan naisten oikeuksista.

Eikös Suomessa/Ruotsissa harjoitettu kehitysvammaisten/köyhien/muiden "toisen luokan kansalaisten" pakkosterilointeja ainakin 70-luvulle saakka? Katsoin kerran yhtä ohjelmaa jossa mainittiin että Ruotsissa harjoitettiin kyseistä "tapaa" 80-luvulle saakka. Muistan kuulleeni ylä-asteella että viellä muutama vuosikymmen sitten perheet sattoivat pitää kehitysvammaisia lapsia kellarissa? En tiedä asiaa sen tarkemmin, mutta toivon, että se ei ole totta.

Palataanpa musiikkiin. Monesti kuulee että nykymusiikki on huonoa, mutta en voi mitenkään olla samaa mieltä. Nykyään musiikkia voi levittää kuka tahansa ja musiikkia voi tehdä monelle eri tavalla, mitkä olivat aiemmin miltein mahdottomia.

Ambientmusiikin kuuntelijana pidän asiaa oikein hyvänä.
https://www.youtube.com/watch?v=SN3mTAHrp90
Tämä on yksi kauneimmista kappaleista jonka olen kuullut.

On tullut kuultua myös hyviä rock/vaihtoehtorock-biisejä, jotka on ihan tällä vuosikymmenellä tehty. Osa on ollut ihan kotimaisiakin. Pitä siis osata katsoa pintaan syvemmälle, niin eiköhän sieltä löydy jokaiselle jotakin.

doomsdaymachine
Käyttäjä
1576 viestiä

25.11.19 klo 12:59 - linkitä tähän kommenttiin: #

Minua vähän naurattaa kun jotkut vanhat jäärät puhuu siitä, että ennen osattiin tehdä parempaa musiikkia kuin tänä päivänä.

Mutta jos puhutaan ihan vain Suomesta, niin kyllä nykyään osataan tehdä täällä musiikkia ihan eri tavallla. Nykyään artistit näkee enemmän vaivaa musiikkinsa tähden. Esimerkiksi Sanni taitaa itse kirjoittaa kaikki biisinsä. Muutama vuosikymmen sitten musiikki tehtiin siitä mistä rima matalin. Otettiin vaan joku ulkomailta joku biisi ja väännettiin se suomeksi. Ei sillä etteikö muualla olisi harrastettu myös käännöspoppia, mutta Suomessa se taisi hallita populaarikulttuuria takavuosikymmeninä.

Sekin että jonkun artistin biisinkirjoitus ja muu on ulkoistettu jollekkin muulle kuin artistille itselleen, on paljon luovempaa kuin pelkkä käännösversio ulkomaisesta kappaleesta. Siinä sentään syntyy jotain uutta.

Brutus
Käyttäjä
973 viestiä

25.11.19 klo 15:25 - linkitä tähän kommenttiin: #

Niin, taas tämä keskustelu...

Omasta mielestä nykyään on lähinnä tarjonta räjähtänyt ihan tähtitieteellisiin lukemiin viime vuosikymmeniin nähden, pelkästään tosi hyviä ja tosi huonoja artisteja taitaa olla 2000-luvulla jo niin paljon, ettei yksittäisistä tekijöistä enää ota mitään selkoa ellei ole jotain erityistietoutta asiasta.

Tekniikan kehittyminen ja hintojen romahtaminen lienee tässäkin vaan takana. Digiaikana kuka tahansa tumpulasta maestroon pystyy äänittämään musiikkinsa kotona ja pistämään vaikka nettiin jakoon ilmaiseksi, lahjattomimmille on ollut olemassa 90-luvun lopulta asti erilaisia taajuus- ja muita korjaimia ja autotune, jolla ne karmeimmat örinät on saatu jotenkin hiottua niistä ainakin nimellisesti pois.

Vanhaan aikaan on kai toisaalta sitten ollut tekniikkapuoli niin kallista ja vaatinut erityisosaamista, että ne pahimmat ylilyönnit on kummastakin päästä karsiutuneet pois ja valmiiksi asti on tullut levy-yhtiöiden kautta vähemmän, mutta tasaisempaa laatua. Mitä olen esimerkiksi noista moderneista kotimaisista valtavirran iskelmäpoppareista kuullut, niin ainuttakaan en lähtisi vertaamaan vaikkapa Juice Leskisen tai Eppu Normaalin kaltaisiin tekijöihin, pelkästään se lyriikoiden ja soiton taso on ihan toiselta planeetalta vs. "paska haisee ja banjo soi", "mä oon makuuhuoneessa feisbuukissa" ja taustalla geneerinen syntikkajumputus.

Itsellä on jopa nuotinnettuna Eppu Normaalia ja muuta vanhempaa kotimaista musisointivuosilta, joten tunnen ne biisit aika hyvin.

Brutus
Käyttäjä
973 viestiä

14.01.20 klo 00:09 - linkitä tähän kommenttiin: #

Nyt tuli kyllä vastaan niin hämmästyttäviä musiikillisia elämyksiä, että pakko vähän päästä runoilemaan tännekin.

Tuossa viikko pari sitten tulin löytäneeksi yhden huikean vanhan liiton metallilätyn yhden kaverin suosittelemana. Yhtyeen nimi oli "Saint" ja levy "Too Late for Living", täydellisen viihdyttävää ja nautinnollisen juustoista hupsua kasarimeininkiä, jota on tullut kuunneltua lähes tauotta siitä asti.

Ei siinä kaikki, erehdyin nimittäin jossain vaiheessa katsomaan googlesta tarkempaa tietoa yhtyeestä, ja kyseessä onkin jonkinlainen gospel-bändi, jossa sen perinteisen virsimeiningin sijaan veisataankin ilmestyskirjan pedosta, vääristä profeetoista, helvetistä ja muusta täysin asiaan kuuluvasta.

Menin tutkimaan vähän lisää aihetta, ja huomasin että tällaista hassua ja ihan pätevääkin underground-kamaa onkin oikeasti joka lähtöön ja makuun kaikenlaisesta glam rockista, neoklassisesta tilutuksesta ja progressiivisesta gospelista lähtien. Pointti siis on, että maailmassa on ihan hyvääkin tämän lajin jyystöä, vaikka useimmille tämmöinen on aivan täyttä myrkkyä. On meinaan olemassa ihan syynsä, miksei tällaista raamatullista rock- ja metallimusiikkia tyypillisesti myydä normaaleissa levykaupoissa tai soiteta radiossa.

Yksi kummallisimmista löydöistä oli itsensä Ronnie James Dion laulama progressiivinen gospel, jota maailmasta löytyy kahden kappaleen verran vuodelta 1980. Tarinan mukaan Kansasin uskoon tullut pääjehu päätti tehdä albumin aiheesta ja lennätti Ronnien suoraan Black Sabbathin sessioista siihen vierailevaksi tähdeksi. Diolla itsellään ei ollut kuulemma mitään hajua mistä ne biisit oikeasti kertoi kun meni projektiin suostumaan.

Ronnien laulamat biisit on Mask of the Great Deceiver [www.youtube.com] ja To Live For The King [www.youtube.com]

Miihkali
Moderaattori
2618 viestiä

14.01.20 klo 12:51 - linkitä tähän kommenttiin: #

Vihdoinkin kunnon metallia!

Brutus
Käyttäjä
973 viestiä

14.01.20 klo 14:35 - linkitä tähän kommenttiin: #

Eikä siinäkään vielä kaikki. Oletkos ikinä kuullut "brony metalista" eli My Little Pony -metallista [www.youtube.com]? Jos hevissä veistellään muutenkin övereimmillään vakavissaan kaikista tontuista, zombeista ja yksisarvisista, niin miksei saman tien vaikka jostain My Littly Ponystakin? Seems legit.

Edit. Muistan joskus tikahtuneeni myötähäpeästä kun jotkut tosihevarit iski kerran iholle kiinni, kun menin tokaisemaan, että eihän nämä hevisanoitukset nyt mitään niin haudanvakavia kuitenkaan ole. Kyllä ne joillekin ilmeisesti vaan on.

Miihkali
Moderaattori
2618 viestiä

07.04.20 klo 14:45 - linkitä tähän kommenttiin: #

Brutus kirjoitti:

Kun nykyään on muotia muutenkin tehdä uusversioita ja klooneja näistä vanhoista analogisyntikoista, niin saisivat alkaa valmistaa samanlaisia myös neukkusoittimista. Vanhoihin on muutenkin vaikea löytää varaosia.

Saksalainen Behringer-halpamerkki on jo pitemmän aikaa tehtaillut jäljitelmiä klassikkosyntetisaattoreista, joiden teknologiaa ei aikanaan huomattu patentoida tai joiden patentit ovat umpeutuneet. Valikoimaan kuuluu esimerkiksi miltei yksi yhteen oleva Minimoog-plagiaatti. Viime syksynä firma hankki oikeudet myös Polivoksin nimeen! [www.pro-tools-expert.com]

Hieman myöhästyneenä vastauksena myönnettäköön, että en ole aiemmin kuullut ponittajametallista.

Keskustelut