Aliarvostetut levyt

Foorumin päävalikkoonDuuri vai molli? › Aliarvostetut levyt

Leppäkerttu
Käyttäjä
95 viestiä

04.02.11 klo 17:15 - linkitä tähän kommenttiin: #

No mitkä ovat teidän mielestänne aliarvostettuja (tai unohdettuja) levyjä? Mulla on pari mielessä:

Uriah Heep: ...Very 'Eavy ...Very 'Umble

Rolling Stonen kriitikko lyttäsi levyn vuonna 1970 ja sanoi tekevänsä itsemurhan jos bändi menestyisi joskus. No onhan se nykyään jonkin verran parempia arvosteluja saanut, muttei nyt mitään kovin kummosia. Mun mielestä se on vielä parempi (ja monipuolisempi) kuin Heepin parhaana pidetty Demons and Wizards, joka sekin on oikein hyvä levy.

Black Sabbath: Sabotage

Tämä on ehkä enemmän 'unohdettu', kuin 'aliarvostettu', mutta voi kai sitä aliarvostamiseksi sanoa, että tästä ei puhuta koskaan kun puhutaan Sabbatin parhaista levyistä. Aina vaan ''maailmaa mullistanut debyytti'', täydellinen Paranoid'' ja ''käsittämatömän raskas Master of Reality'' ja joskus pientä juttua neloslevystä ja Sabbat bloody sabbatista. Muita kokeellisempi Sabotage on mun mielestäni tosi hyvä ja kitarariffit ehkä Sabbatin parhaita. Lempikappaleet varmaan ''Hole in the Sky'', thrash metal-tyylinen ''Symptom of the Universe'' ja eeppisyyden huippu ''Supertzar''.

Apollo: Apollo

No tämä on Sabotageakin enemmän unohdettu kuin aliarvostettu, mutta kuitenkin. Suomen ensimmäinen heavy rock-levy minkä olemassaoloa juuri kukaan ei tiedä (Nyt kaduttaa, kun ennen tämän hankkimista olen ehtinyt mainostaa Sarcofagusta Suomen ensimmäisenä metallibändinä) ja se on vielä tosi hyvä levy. Suasikkibiisit ''Ajatuksia'', ''Hideki Tojo'' ja villin rumpusoolon sisältävä ''Labyrintti''.

Pedro
Käyttäjä
595 viestiä

19.02.11 klo 10:53 - linkitä tähän kommenttiin: #

Leppäkerttu kirjoitti:


Black Sabbath: Sabotage

Tämä on ehkä enemmän 'unohdettu', kuin 'aliarvostettu', mutta voi kai sitä aliarvostamiseksi sanoa, että tästä ei puhuta koskaan kun puhutaan Sabbatin parhaista levyistä.

Tätä en kyllä itsekään käsitä. Kyllähän levy hitusen väsähtää b-puolellaan, mutta silti kokonaisuus on melkein viiden tähden arvoinen. Hakkaa minun kirjoissani noista klassikoista ainakin debyytin ja Vol 4:n.

Perusvastaukseni tällaiseen kysymykseen taitaa olla Metallican Load. Kaikki tyylinmuutoksen suututtamat rässifanit tykkäävät teurastaa tämän levyn ja seuraajansa, mutta pari turhempaa biisiä karsimalla Load olisi minun kirjoissani viiden tähden mestariteos. Tällaisenaankin erinomainen. Ja Outlaw Torn on Metallican hienoin biisi.

esimies
Käyttäjä
2574 viestiä

19.02.11 klo 12:22 - linkitä tähän kommenttiin: #

Hieno topikki! Arvostusta ja aliarvostusta on tietenkin hieman hankala mitata. Voidaan puhua kriitikoiden arvostuksesta, hc-fanien arvostuksesta, kaupallisesta menestyksestä jne. Räpin saralla, joka siis itselleni on se rakkain genre, näitä tällaisia "unohdettuja" tai "ylenkatsottuja" helmiä löytyisi varmasti vaikka kuinka paljon, mutta pistetään tähän nyt pari konkreettista esimerkkiä.


Ghetto Mafia edusti kovaa "Atlanta Dirty South"-skeneä jo kauan ennen kuin kukaan oli kuullutkaan esimerkiksi Ludacrisista tai T.I:sta. Tämä käsittämättömän vähälle huomiolle jäänyt mestariteos on jo vuosikausien ajan lukeutunut levyhyllyni ehdottomaan eliittiin. Taustojen tasossa levy hakkaa suurimman osan isolla rahalla tuotetuista megamenestyksistä. Fiittaajavalinnat osuvat nappiin eikä täytebiisejä ole eksynyt lainkaan mukaan. Variaatiotakin löytyy melko mukavasti. Osa biiseistä soveltuu kiireettömään kruisailuun ja osa biiseistä toimii loistavasti aggressiivisena treenimusana. Kerrassaan hieno paketti!

Geto Boysin legendaarista statusta ei tietenkään kukaan asioista perillä oleva henkilö lähde kiistämään, mutta tämä comeback-lätty jäi vuonna 2005 mielestäni aivan syyttä suotta The Gamen, Kanyen Westin ynnä muiden levyjen varjoon. Teksasilaiskolmikko tarjoilee tällä levyllä lähes The Resurrection-albumin tasoista herkkua ja varsinkin Willie D on huippuvedossa. Pari filleriä hieman latistaa tunnelmaa, mutta toisaalta levyltä myöskin nousee When It Gets Gangstan kaltaisia välittömiä klassikoita.

Joo, myönnän, olen Timbaland-fani. Tiedän, että Timboa kuulee nykyään jokaikisessä pissisbaarissa ympäri maailman, mutta joskus jengiltä meinaa unohtua, että kyseessä on ihan oikeasti huippulahjakas tuottaja. Ja mielestäni Under Construction Part II on tuotannollisesti ajatellen ehkäpä Timbon hienoin hetki. Aaliyahin poismenoa märehditään paikoitellen ehkä turhan paljon ja Magoon Snoop Dogg-imitaatio hieman särähtää korvaan, mutta muilta osin levyn loistavat biitit ja mainio meininki tempaavat mukaansa.

"Hiomaton timantti" kuvaa parhaiten Mobb Deepin debyyttialbumia. Konsensus tuntuu olevan se, että kaksikon ura alkoi todenteolla vasta The Infamous-levyn myötä ja totta onkin, että Juvenile Hell-lätyllä jätkät vielä hakevat itseään ja vaikutteita otetaan vähän mistä sattuu. Mutta kaikki ne klassiset Mobb Deep-ainekset ovat kuitenkin jo kuultavissa! Havocin millintarkka tuotanto, nerokkaat samplet, Prodigyn näppärä riimittely jne. Skittejä on liikaa, mutta muuten ei ole mitään syytä, miksi Juvenile Hell-levyä ei voisi nostaa The Infamouksen ja Hell On Earthin kaltaisten klassikoiden rinnalle.

ReeferMadness
Käyttäjä
25 viestiä

09.03.11 klo 01:14 - linkitä tähän kommenttiin: #


Cripple Bastards-Your Lies in Check

Grindcoresta puhuttaessa nämä Italialaiset jäävät yleensä varjoon. Tämä levy ei ole verrastettavissa esim. Napalm Deathin From Enslavement to Obliterationiin, mutta se on jo nopeutensa ja äkkipikaisuutensa takia ehdoton helmi äärimmäisen musiikin historiassa. Ja sitäpaitsi, ei kukaan taida sylkeä lyriikoita yhtä kovalla intensiteetillä kuin Giulio the Bastard.


Vondur-Striðsyfirlýsing

Kyllä, nimi piti googlettaa. Abruptumista tutun Tony "IT" Särkän ja Jim Bergerin kohkaamisprojekti taisi alunperin olla täysi vitsi, jotta nähtäisiin minkälaisia bändejä skene olisi valmis tukemaan. Vondurin debyytti on kuitenkin minun mielestäni hieno teos kaikessa "paskuudessaan": kitarat on viritetty päin vittua, kosketinsoitinosuudet tulevat välillä kuin puskista ja vokaalit nyt ovat mitä ovat. Uskokaa tai älkää, mutta tämä on silti aivan helvetin loistava levy, joka on pakko kuulla jotta sen ymmärtää (tai sitten ei). Striðsyfirlýsing sisälsi myös (käsittääkseni) ensimmäistä kertaa huumemyönteisen kampanjan nimeltä "NEVER STOP THE MADNESS".


Veles-Black Hateful Metal

Puolan uusnatsit tekivät trippaillessaan vuonna 1998 levyn, joka ei edes yritä kuulostaa Black Metalilta. Täynnä raakaa voimaa ja vihaa oleva teos, jota ei pysty noin vain kuuntelemaankaan. Tämä vaatii totuttelua ja aikaa. Tätä ei oikeastaan pysty sen paremmin selittämään, lähin tätä oleva levyn on varmaankin Ildjarnin 2-vuotta aikaisemmin julkaistu Strength & Anger.

Nutipää pohjolasta
Käyttäjä
248 viestiä

18.02.15 klo 19:37 - linkitä tähän kommenttiin: #

Taustalla pauhaa Motörheadin paljon parjattu Rock 'N' Roll ja on se vaan mun pakko olla haukkujien kanssa täysin eri mieltä. Olen ollut jo vuosia sitä mieltä, että kyseessä on ihan mukiinmenevä rieska omine parhaine hetkineen. Stone Deaf in the USA, All for You, Boogeyman, Dogs ja Traitor käyköön esimerkkinä mielestäni erittäin menevästä tavarasta. Mistään merkkipaalusta nyt ei tietenkään ole kyse, mutta kyllä Motörhead on minun mielestäni tehnyt huonompiakin levyjä.

juha82
Käyttäjä
22 viestiä

21.07.15 klo 08:44 - linkitä tähän kommenttiin: #

Pelle Miljoona-Matkalla tuntemattomaan(pelottavaa "älypunkkia", post-punkkia tai uuden aallon punkkia taiteelliseen tapaan tehtynä ja tosiaan pelottavaa lyriikkaa, joka tosin jostain kierosta syystä uppoaa minuun hehheh, sillä jotenki vapausteema saadaan näyttämään pelottavalta ja pahalta, jos vapauden ottaa kokonaan omakseen)

Klamydia-Ceedee(Vaasalainen orkesteri levyllään parhaimmillaan, muttei noussu oikeastaan koskaan koko kansan suosioon, mut levy on täynnä loistavia punkbiisejä)

Wigwam-Being(Kaikki tietävät Wigun, mutta myyntiluvuissa hävisivät turhan monille, mikä kornia, sillä taitavasti ja älykkäästi tehtyä musaa)

Nutipää pohjolasta
Käyttäjä
248 viestiä

20.09.15 klo 20:12 - linkitä tähän kommenttiin: #

Desecrator - Subconcious Release

Enemmän ehkä unholaan jäänyt, kuin aliarvostettu tapaus, mutta ansaitsee joka tapauksessa erikoismaininnan kaikille niille, joille uppoaa vanhan koulukunnan jykeväsoundinen death metal vuosikertaa 1991. Kappaleet ovat suurelta osin pitkiä ja polveilevia tylytyksiä ja bändi on ymmärtänyt myös keskitempoisemman rynkytyksen tehovoiman esimerkillisesti.

[link]https://www.youtube.com/watch?v=qWF2f_WAthM[/link]

Brutus
Käyttäjä
972 viestiä

01.05.18 klo 20:10 - linkitä tähän kommenttiin: #

Ihan heti ei tule mieleen aliarvostetumpia levyjä kuin kolme Tony Martinin aikaista Black Sabbathia eli Eternal Idol, Headless Cross ja Tyr. Aina kun bändistä puhutaan tai kirjoitetaan niin nämä levyt jätetään syystä tai toisesta pois laskuista, tiedä otetaanko näistä enää edes uusintapainoksiakaan. Soittotaidossa mitattuna nämä taitaa muutenkin olla bändiä parhaimmillaan, rummuissa mm. kaveri nimeltä Cozy Powell joka oli yksi tuon ajan kovimmista kannuttajista ja Tony Martin ainakin omasta mielestä helposti laulajana Dion ja Ozzyn veroinen, teknisesti ehkä vieläkin parempi.

Nämähän pitikin alunperin olla Tony Iommin soololevyjä, mutta julkaistiin Sabbathin nimellä levy-yhtiön painostuksen vuoksi. Ne on pelkästään jo siksi aika erilaisia.

Brutus
Käyttäjä
972 viestiä

19.08.19 klo 20:56 - linkitä tähän kommenttiin: #

Tässäpä taas yksi mahtava levy, jonka käsittämätöntä aliarvostusta ei voi ymmärtää ollenkaan.

Stryper oli 80-luvulla toiminut tahattoman koominen Jeesus-Glam -orkesteri, jonka alkuaikojen höhlää meininkiä ja hassua vaatemuotia [www.seattleweekly.com] voinee övereimmillään verrata suoraan johonkin Spinal Tappiin. Näitä kavereita myös sorsittiin armotta valtavirtamedian, metallimusiikin kuuntelijoiden ja niiden uskovien kristittyjenkin taholta, joten helppoa ei pojilla ainakaan ollut.

Tämän levyn kohdalla jätkät sitten kyllästyi loputtomaan ajojahtiin ja kaikenlainen camp-pelleily ja hihhulointi päätettiin kerralla panna vähemmälle ja uudistaa tyyliä hivenen vakavampaan päin. Against the Law taitaa olla yhtyeen levyistä kaikkein spontaanein ja rennoin, muusikoilla on lupa soittaa rajummin ilman sitä pakollista kuoropoikameininkiä. Tyyli on tässä vähän kuin Van Halenin paremmat levyt yhdistettynä 80-luvun lopun metallilevyjen muhevampaan soundiin ilman sitä glam-pelleilyä. Kyseessä on toisin sanoen erittäin arkkityyppinen ja hauska, muttei tippaakaan geneerinen tai tylsähkö kasarihevilevy, jolla ei periaatteessa ole ainuttakaan oikeasti huonoa biisiä. Oma suosikkini on joko nimibiisi [www.youtube.com] ja tarttuvalla kertosäkeellä varustettu All for One [www.youtube.com].

Ilmestyessään Against the Law oli kaupallinen katastrofi ja yhtye hajosi vähän sen ilmestymisen jälkeen. Kun Stryper myöhemmin teki comebackin, yhtye palasi takaisin vanhaan tyyliinsä. Stryper ei taida edelleenkään soittaa levyn kappaleita livenä eikä sisällytä niitä kokoelma-albumeilleen. Itse nappasin omani muutamalla eurolla käytettynä huutonetistä, ilmeisesti myyjäkään ei pitänyt tätä yhtään minään. Uusintajulkaisuja tästä ei taida olla olemassakaan.

Omasta mielestä kyseessä on helposti vuoden 1990 viihdyttävimpiä valtavirtaisempia hevijulkaisuja ja samalla vankka osoitus näiden tyyppien todellisesta osaamisesta.

Keskustelut