Paras kappale

Foorumin päävalikkoonDuuri vai molli? › Paras kappale

Miihkali
Moderaattori
2615 viestiä

20.05.20 klo 14:48 - linkitä tähän kommenttiin: #

Brutus kirjoitti:

Derek and the Dominos: Layla

-Tämä on vaan niitä biisejä, joita oppii arvostamaan vielä entistä enemmän kun näkee paperilta miten se menee noin niin kuin sovituksellisesti. Aivan älyttömän hieno kappale, eikä vain yksin Eric Claptonin hienojen kitaramelodioiden ansiosta.

Jaa niin tämä! Jotenkin unohdin koko värssyn; olisi varmaan muuten lisännyt eiliseen luettelooni. Itse pidän eniten Laylan loppuhuipennuksesta, joka oli alkujaan tarkoitettu erilliseksi pianokappaleeksi. Sen perästähän tulee vielä herkkä ja surumielinen akkariballadi Thorn Tree In the Garden, joka toimii hienona loppukaneettina Laylalle ja samalla koko albumille.

Derek & the Dominos on mielestäni koko Claptonin uran paras julkaisu. Creamista en ole henkilökohtaisesti jaksanut innostua, vaikka sinänsä arvostankin orkesteria ja tiedostan sen taidehistoriallisen merkityksen. Se riipivä diskanttivoittoinen särökitara ei oikein ole makuuni. Samaa soundiahan kuulee myös muilla tuon ajan hardrock-levyillä, kuten Yardbirdsin rajummissa kappaleissa ja Deep Purplen ensimmäisillä albumeilla.

Claptonin sooloura taas menee mielestäni turhan paljon hissimusiikin puolelle. Siellä on joukossa hienoja blues- ja kantrivetoja ja jopa muutama hippihenkinen vetäisy, kuten eilen mainitsemani Let It Rain. Mutta levykokonaisuudet eivät oikein tahdo kantaa. Jossain After Midnightissä kiteytyy hyvin, mikä Claptonin soololevyissä on vikana — varsinkin jos vertaa J. J. Calen alkuperäiseen.

Layla and Other Assorted Love Songsilla on mielestäni hyvä balanssi hardrockin, bluesin, juurimusiikin ja kaupallisuuden välillä. Levy on ehkä aavistuksen liian pitkä, mutta toisaalta kappalemateriaali on kauttaaltaan vahvaa ja suhteellisen monipuolista. Edellä mainittujen lopetuskappaleiden ohella tykkään varsinkin Bell Bottom Bluesista.

Sinänsä jännää, miten Clapton vaihtoi suuntaansa brittiläisestä hardrockista niinkin radikaalisti Americanaan. Ymmärtääkseni J. J. Calen musiikilla oli asiaan vaikutusta. Miehethän tekivät myöhemmin The Road to Escondido -nimisen yhteislevynkin, jossa Claptonin ulvova Stratocaster ja isolla budjetilla tuotettu aikuisrock yhdistyy saumattomasti Calelle ominaiseen letkeyteen. Erinomainen levy mielestäni.

Pari ihan satunnaista vapaata assosiaatiota. Love Sculpturen Forms & Feelings vuodelta 1969 on kerrassaan oivallista kuunneltavaa, jos tykkää Claptonin varhaistuotannosta. Samanhenkinen yhdistelmä melodista hardrockia ja bluesia. Omalaatuisena piirteenä Forms & Feelingsin soundit ovat yllättävänkin styrkkaa kamaa, milteipä varhaiseen hevimetalliin kalskahtavat.

Uudemmista muusikoista Chris Rea teki vuosituhannen vaihteessa Claptonit ja vaihtoi aiemman tyylinsä (tässä tapauksessa kasarirockin) rouheaan bluesiin. Miehet ovat aika samanoloiset muutenkin, ihan ulkomuodosta lähtien. Suurin osa Rean bluesalbumeista on pastissimaisia, mutta siellä on myös muutama oivallinen levy joukossa, kuten Stony Road ja Blue Guitars.

Herättävätkö Clapton, Cale, Love Sculpture tai Rea muita mietteitä tykkiläisissä?

Brutus
Käyttäjä
972 viestiä

20.05.20 klo 15:01 - linkitä tähän kommenttiin: #

Miihkali kirjoitti:
Brutus kirjoitti:

Derek and the Dominos: Layla

-Tämä on vaan niitä biisejä, joita oppii arvostamaan vielä entistä enemmän kun näkee paperilta miten se menee noin niin kuin sovituksellisesti. Aivan älyttömän hieno kappale, eikä vain yksin Eric Claptonin hienojen kitaramelodioiden ansiosta.

Jaa niin tämä! Jotenkin unohdin koko värssyn; olisi varmaan muuten lisännyt eiliseen luettelooni. Itse pidän eniten Laylan loppuhuipennuksesta, joka oli alkujaan tarkoitettu erilliseksi pianokappaleeksi. Sen perästähän tulee vielä herkkä ja surumielinen akkariballadi Thorn Tree In the Garden, joka toimii hienona loppukaneettina Laylalle ja samalla koko albumille.

...

Herättävätkö Clapton, Cale, Love Sculpture tai Rea muita mietteitä tykkiläisissä?

Juu, nimenomaan tuota loppupuoliskoa itsekin ajattelin. Muistan joskus päässä pyörineen tuo pätkä vaikka kuinka kauan, enkä millään keksinyt mistä se mahtoi olla. Oli kyllä syytä jäädäkin pyörimään, koska se on yksinkertaisesti niin hieno.
¨
Itselle ei Rea tai Clapton taida muuten olla erityisen tuttuja, koska tuo musiikkimaku on enimmäkseen pyörinyt jonkun hevin, progen ja nykyisin myös kaikenlaisen jazzin ympärillä. Muistan isäukon joskus kehuneen ostaneensa yhden Claptonin levyn Tears in Heavenin innoittamana joskus ysärillä, mutta myyneensä sen pian pois, koska se koko levy oli kuulemma yhtä biisiä lukuun ottamatta juurikin aikamoista hissimusiikkia.

Keskustelut