Viimeksi kuunneltuja levyjä

Foorumin päävalikkoonDuuri vai molli? › Viimeksi kuunneltuja levyjä

gojira
Käyttäjä
228 viestiä

23.12.11 klo 23:25 - linkitä tähän kommenttiin: #

Nightwish - Imaginaerum

Pitkä odotus päättyi lopulta Marraskuun lopulla, kun postilaatikkoon kolahti Nightwishin seitsemäs täyspitkä albumi. Nyt muutaman kerran läpikuunneltuna on piruuttani heitettävä tänne jonkin sortin avautuminen siitä, oliko odotus kaiken arvoista? Ehkä...

Nightwish on ollut itselleni se ensimmäinen kosketus raskaampaan musiikkiin. Joskus vuonna 2004 satuin lähes naperona näkemään televisiosta Nemon musiikkivideon ja se todella iski: oli pakko saada Once. Nykyisin en enää varsinaisesti Nightwishia kuuntele, mutta pidän sitä oman musiikkimieltymykseni selkärankana, joten suuri merkitys sillä yhä on. "Tarja-Anette -maailman-vitun-rasittavimpaan-väittely-aiheeseen" otan pikaisesti vain sen kannan, ettei niitä voi vertailla, uusi Nightwish on uusi ja vanha on vanha; vanha on silti itselle se läheisempi.

Imaginaerum on varsin looginen suunta Nightwishin kehityksessä: Aneten ääni paremmin sovitettuna, lisää kokeilua, tuotetummat soundit (kliinisemmät) ja ei niin synkkä tunnelma verrattuna edeltäjäänsä. Monipuolinen levy toimii varsinkin kokonaisuutena, mutta osa myös yksittäisinä kappaleina.

Vuoristorata alkaa todella onnistuneella minimalistisella introlla, joka on ainoa suomeksi laulettu kappale levyllä. Seuraavaksi kasvoille lävähtää sinkuksi napattu Storytime. Kaupallisuus haiskahtaa heti ylituotetusta soundista, joka on erityisen vahvasti läsnä kitaroissa, ja kertosäe on tarttuva niin hyvässä kuin pahassa; puhkikuuntelemisen vaara on suuri. Kappale ei todellakaan kerro paljoa tulevasta, sillä se on ennenminkin albumin karkki. Ghostriver on yksi omista suosikeista, sillä vaikka taas kertosäe jää soimaan päähän, se kestää paremmin kuuntelua ja se on kaikessa häröydessään luultavasti tehtykin hieman pilke silmäkulmassa. Marcon agressiivinen ääni sopii kappaleeseen kiitettävästi ja tuo mieleen Master Passion Greedin. Seuraavaksi kuuntelija istutetaan savuisen kapakan nurkkaan kuuntelemaan Aneten herkkää ääntä. Slow, Love, Slow on itsellä ehdottomasti Imaginaerumin top3:ssa. Se on ehkä erilaisin Nightwishin koskaan tekemistä kappaleista, mutta uusi aluevalloitus sujuu kivuttomasti; loistavasti. Vastaavaa olisi toivonut lisää uudelta albumilta. Niin valitettaavaa kuin se onkin, 5. kappalee aiheuttaa kakomista. I Want My Tears Back on valmiiksi iloisen kuuloinen, mutta folkhenkisyys tekee siitä entistäkin enemmän "iloiset haltijat tanssimassa nuotion ympärillä laulaen"-biisin. Kappaleen soolo toimisi hyvin erikseen instrumentaalina, mutta muuten IWMTB on kokelma folkilla maustetun powermetallin ärsyttävimpiä tunnuspiirteitä. Scaretalesista on vaikea muodostaa selkeää kuvaa. Se tuo lähinnä mieleen halloween aiheisen nukketeatterin. Itämainen instrumentaali Arabesque on taas hyvin erilaista Nightwishia, mutta toimii ja monipuolistaa entisestään Imaginaerumia. Seuraava biisi kuulostaa omaan korvaani lähes The Islanderin plagiaatilta, mutta lässähtäneemmältä. Turn Loose The Mermaidsissa Aneten ääni kuulostaa hyvältä, mutta kappale itsessään ei tunnu lähtevän liikenteeseen vaan jää vähän tylsähköksi. Rest Calm puolestaan kuulostaa siltä kuin kaksi yksin toimivaa kappaletta olisi lätkäisty yhdeksi ei niin toimivaksi. Pari osaa ja kertosäe on aivan eri kastia kuin mitä osa kappaleesta on. Lisähuomiona se, että Marcon osuudet kuulostavat erehdyttävästi jopa Tarotilta. Aaltoilevasta järkäleestä siirrytään omasta mielestä ehkä levyn parhaimpaan kappaleeseen The Crow, The Owl And The Dove:iin. Kaikessa imelyydessään se on melodialtaan parasta Nightwishia hetkeen ja selkeän kehitysaskeleen ottava virstapaalu. Ensimmäisen kerran kuullessani Troy Donockleyn osuus kuulosti hirveältä, mutta onneksi siihen tottuu. Aivan pakko sanoa seuraavasta kappaleesta eräs asia: levyn ainut biisi, joka kuulostaa lähes siltä, kuin se olisi tehty Turusen äänelle, ja väkinäisesti on lisätty mahtipontisuuden saavuttamiseksi Anetten ääneen kaikua. Last Ride Of The Day ei ole huono, mutta se kuulostaa lähinnä ontuvalta anteeksipyynnöltä "vanhoille faneille". Song Of Myself on Imaginaerumin The Poet And The Pendulum: pitkä, moniosainen, tarinavetoinen ja sisältää puhetta, sekä valottanee Holopaisen sielunmaisemaa. Kuitenkin uuden albumin loppu on mielestäni jokseenkin antikliimaksinen, sillä varsinainen viimeinen kappale loppuu yli 6 minuuttia kestävään vuorosana-jollotukseen ja lopuksi pamautetaan koko lätty pikakelauksisena instrumentaaliversiona. Joku varmaan sanoisi tähän että tekotaiteellista paskaa.

Imaginaerum ei paranna edeltäjästään oikein muulla kuin Anetten äänelle sopivammalla kokonaisuudella. Kaikein kaikkiaan ne kappaleet, jotka ovat kokeilevampia ja uudenlaista Nightwishia hahmottelevia toimivat paljon paremmin kuin muut albumin kappaleet. Suunta on ainakin oikea, mutta vanhoille raiteille ei enää ole paluuta. Ei muuta kuin elokuvaa odottamaan jännä-kakka pöksyissä.

(P.S. pahoitteluni helvetin pitkästä viestistä, thanks for your understanding)

wednesday
Käyttäjä
275 viestiä

25.12.11 klo 23:14 - linkitä tähän kommenttiin: #

^ Itsekkin viimeksi imagenaerumin kuuntelin, ja täytyy kompata, että kyllä on levy kaiken odottamisen arvoinen! Pidän erityisesti tästä elokuvamaisesta mahtipontisuudesta ja muutenkin on hyvin eeppinen lätty kyseessä. Hunajaa korvilleni...

Juki
Käyttäjä
1186 viestiä

29.01.12 klo 02:59 - linkitä tähän kommenttiin: #

Hassisen Kone: Täältä tullaan Venäjä (1980):

Legendaarisen ja harmittavan lyhytikäiseksi jääneen joensuulaisbändin debyyttilevy vuodelta 1980. Tarttuvat melodiat ja Ismo Alangon loistavat sanoitukset tekevät tästä yhden suomirockin parhaista (ellei jopa parhaan) albumin. Omat suosikkini levyltä ovat Reippaina käymme rekkain alle, Iloisesti Hammondilla ja Hassisen kone.

Hassisen Kone: Rumat sävelet (1981):

Tarttuvia melodioita ja osuvia sanoituksia tälläkin levyllä. Astetta synkempi kuin debyytti, mutta silti erittäin hieno ja hyvin aikaa kestänyt levy. Omat suosikkini levyltä ovat Oikeus on voittanut taas, Führerin puolesta sekä Jeesus tulee. Bonusbiisinä levyltä löytyvä Irwin Goodman -cover Raha ratkaisee soi mielestäni hyvin myös Koneen versioimana.

Hassisen Kone: Harsoinen teräs (1982):

Tässä vaiheessa Hassisen kone oli kasvanut alkuaikojen nelimiehisestä kokoonpanosta seitsemänhenkiseksi. Mukaan oli tullut kosketinsoittaja sekä puhallinsoittaja sekä lyömäsoittaja ja uusi kitaristi. Hienolta kuulostaa myös tämä isompi Hassisen kone. Biiseihin on tullut enemmän syvyyttä, mutta sanoitukset ovat edelleen sitä edellisiltä levyiltä tuttua Alankoa. Bändi oli noihin aikoihin erittäin suosittu, mutta hajosi valitettavasti pian levyn julkaisemisen jälkeen. Omat suosikkini levyltä ovat Kupla kimaltaa, Levottomat jalat sekä Hiljaa virtaa veri. Levystä tehtiin aikoinaan myös englanninkielinen painos nimellä High Tension Wire kansainvälisiä markkinoita silmällä pitäen, mutta menestystä sen suhteen ei hirveästi tullut.

Eppu Normaali: Mutala (2011):

Eppujen "uusi" studioalbumi näki päivänvalon vuonna 2011. Edellisestä levystä oli ehtinyt kulua neljä vuotta. Vaikka kyseessä onkin bändin uusi studioalbumi, niin yhtään uutta biisiä se ei sisällä. Kaikki biisit ovat entuudestaan tuttuja, mutta tälle levylle biiseihin on tehty uudet akustiset sovitukset. Vaikka alkuperäiset biisit ovatkin legendaarisia, niin ihan hyviltä nämä uudet versiotkin kuulostavat.

Hector: Nuku idiootti (1987):

Hyvä levy tämäkin, vaikka omasta mielestäni ei yllä Hectorin parhaimpien tasolle. Muutama hyvä biisi kuitenkin on mukana ja omat suosikkini levyltä ovatkin Sota on kaunis, Jossain jysähtää sekä Peili peili.

Hector: Varjot ja lakanat (1988):

Vuonna 1988 Hector julkaisi omasta mielestäni yhden 1980-luvun parhaista levyistään ja myös (ainakin omasta mielestäni) koko tuotantonsa kärkipäähän nousevan levyn. Vuosien saatossa moni levyn biiseistä on noussut lähes klassikoksi. Omiksi suosikeiksi levyltä nousevat sellaiset biisit kuin Olen nielaissut kuun, Jos sä tahdot niin, Pianomies sekä Mulla ei oo rahaa. Viimeksi mainittu on myös ensimmäinen koskaan kuulemani Hectorin biisi. Ehdoton Klassikko!

Vesa-Matti Loiri: Naurava kulkuri - Huumorinkukkia (2008):

Vesku Loirin parhaat huumoribiisit sisältävä kokoelma tuli myös kuunneltua. Levy sisältää siis kaikki Veskun sketsihahmojen parhaat biisit sekä kaksi Veskun omana itsenään esittämää huumoribiisiä. Mukana on legendaarinen Turhapuro-tunnari sekä Loirin 60-luvun tunnetuimmat biisit Kohtalokas samba sekä Saiskos pluvan. Näiden lisäksi paketista löytyy myös Spede Showsta tutun yökerholaulaja Jean-Pierre Kuselan hittejä sekä kuuluttaja-Tyynen luritteluakin. Mänttien TV:stä tuttu Auvokin käy heittämässä levyllä yhden biisin. Omat suosikkini levyltä ovat Kohtalokas Samba (Vesku), Chirpy Chirpy Cheep Cheep (Tyyne), Naurava kulkuri (Jean-Pierre Kusela) sekä Elämä on kliffaa (Auvo). Hauska levy, jonka parissa viihtyy useammankin hetken jos vain diggaa näitä Veskun sketsihahmoja.

gojira
Käyttäjä
228 viestiä

09.02.12 klo 20:28 - linkitä tähän kommenttiin: #

STAM1NA - NOCEBO

Tuli kerran tehtyä Imaginaerumista arvostelujööti niin vedetäämpä Stam1nan NoSeppolla paremmaksi; tiukkaa (ei... ihan vitun löysää) anaalisaatiota luvassa.

Lemin poikien suhteen olen varsin myöhäisherännäinen, sillä tutustuin bändiin kunnolla vasta Viimeinen Atlantis -albumilla. Pari vuotta sopivina annoksina olen siis sakkia kuunnellut ja kyllä Stam1na on kaikessa mainstreamaisuudessaan suomalaisen metallimusiikin kirkasta(kärkeä). UKK ja Raja ovat toistaiseksi jakaneet itselläni ykköspallin paikan ja hyvänä kakkosena Viimeinen Atlantis, kun taas debyytti, toki erinomaisena plättynä, jää hieman jälkeen muista liiankin hyvistä albumeista. Johtunee varmaan myös siitä, etten ole yhtyettä loppujen lopuksi kovin kauaa aktiivisesti kuunnellut. Livenä Stam1na on tullut nähtyä kaksi kertaa ja on se vaan todettava että hyrdekaikkakakepexihippi-monsteri potkii perseelle ja raiskaa korvat; ensikesänä olisi tarkoitus taas joutua moiseen kohteluun.

Nocebo eli tuo placebon paha kaksoisveli on tiukka päkki, jopa lyhyehkö. Lumelääke varmasti aiheuttaa herkille riippuvuutta. Stam1na on ottanut kehityksessään sivuaskeleen. Ei mennä taaksepäin, mutta ei jatketa siitä mihin VA jäi, vaan jatketaan Rajasta, sillä Nocebo antaa ainakin minulle pillerin, johon on kloonattu Rajan ja UKK:n ristisiitos; klooniin on lisätty härpäkkeitä, kuten kiipparia ja modernia soundia. Kiitos kuuluu varmasti soundin puolesta lätyn tuottaneelle Joe Barresille. Vaikka äänimaailma on moderni niin ei huolta, se ei ole ylituotettu, vaan juuri Stam1nalle asennettu. Mutta entä itse kappaleet? Noh...

Pirunpaska
Nocebo kiihtyy heti nollasta sataan ärhäkkään iloitteluun ja hyvin perinteisen kuuloiseen ralliin Pirunpaskaan, joka on kuin Raja-albumilta repäisty. Vierastan jonkin verran kertsin lyriikoita, eli siinä siis pääasiassa toitotetaan kappaleen omaa riffiä A B C D E F G A jne. Koko albumia leimaava elektroninen viba kuuluu jo heti Pirunpaskassa ja Hipin kiipparit ovat pinnassa.

Valtiaan Uudet Vaateet
Ensimmäiseksi musavideoksi päätynyt VUV on sitten puolestaan kuin UKK:lta raastettu rallatus, mutta modernimman soundin saaneena. Pari ensimmäistä kertaa kuultuani alkoi päässä soida vanha kunnon Merestä Maalle ja syy löytyikin muistaakseni Stam1nan foorumilta jonkun todetessa, että tässähän kierrätetään kyseisen klassikon riffiä. VUV toimii loistavasti ja livenä tulee potkimaan perseelle, mutta tuntuu myös siltä, että biisi on helposti kuunneltavissa puhki; pitää siis varoa.

Tavastia Palamaan!
Kolmas kappale eli Nocebon lyhyt ja helvetin tiukka rutistus tulee olemaan livenä häräntappokamaa. Punk-henkisen Tavastia Palamaan kertsin kuitenkin toivoisi olevan agressiivisempi, ainakin osittain örinöillä vedetty tai edes kunnon huudolla, sillä tällä olisi rahkeita olla levyn raaka ja alkukantaisuutta huokuva brutaali 5LP -tyylinen killeri. Lisäpisteet kuitenkin Mariskan osaamiselle kun lyriikat saa repeämään kesken biisin: "Ei Tavastian paikalle Leinolle eikä Kekkoselle vaan miehelle joka oli vitun pelle patsas rakennetaan - Koirat pennut pultsarit nyt kusevat mun juureen vihdoinkin mä kasvanut oon maineeseeni suureen."

Puolikas Ihminen
Kertsivetoinen Puolikas Ihminen on taattua radiosoitto-Stam1naa. Lisäksi se on ehdotonta parhautta koko albumilla, sillä täytyy olla vakavasti sairas, ellei mainio kertosäe jää soimaan päähän; ihmissuhteesta kertovat lyriikat ovat nerokkaat, vaikka Soundin arvostelija valitti "eheytyä" sanan assosiaatioista johonkin uskonnolliseen sontaan; ja basso-soolo sekä "saluunakohtaus" toimivat perkeleen hyvin.

Aivohalvaus
Toistaiseksi Aivohalvaus on oma suosikki Nocebolta. Plätyn rajuimpia ralleja ja kyllähän sen voi todeta aivan saatanan upeasta groovailusta ekan kertosäkeen jälkeen; saakeli ettei se kestä sen pidempään. Tunnelma koko kappaleen ajan on ihanan ahdistava ja anarkistinen. Tätä se Stam1na parhaimmillaan on, toimii siis aivan satavarmasti livenä.

Rabies
Kuudes kappale pärähtää kivalla rumpufillillä (korjatkaa jos käytän väärää termiä) ja muutenkin pointsit Kakelle loistavasta lyömistyöskentelystä Rabieksessa. Biisi on jälleen monimuotisuudessaan ja Hyrden äänenkäytön suhteen aika paljon Rajaa muistuttava, mutta nahkansa luonut moderneine kiippari fiilistelyineen.

Lepositeet
Rauhallisen kappaleen/slovarin puutteessa Lepositeet ottaa kyseisen aseman plätyllä. Nocebon tunnelmallisin biisi rouhii ahdistavuudessaan paikan kuuntelijan tajunnasta, mutta toistamiseen on valitettava kertosäkeestä, sillä koko muun kappaleen tunnelmaa vastaan se on aivan liian korkealta laulettu; matala mörinä sopisi ja tällöin olisin antanut ehdottomasti tällekin 5 tähteä. Lepositeet kertoo siitä, kun ihminen ei saa unta ajatusten ja ideoiden pyöriessä päässä ja nukutusbiisiksi kipale hyvin sopiikin.

Nomad
Stam1nan ensimmäinen täyspitkälle päässyt englanniksi laulettu viisu toimii niin hyvin kuin Stam1na vieraalla kielellä voi toimia. Kielen lisäksi Nomadissa on tuotu uutta ulottuvuutta ehkäpä Tool vaikutteisella riffittelyllä/soundilla. Mieleenpainuvimmat pätkät tuovatkin mieleen hyvin epästaminaisen fiiliksen; pää heiluu vasemmalta oikealle nyökäten ja askellat nopeaan tahtiin keskellä tiheää viidakkoa viidakkoveitsi kädessäsi. Nomadin heikkous ainakin itselleni on sen oma jujunsa eli englanti, sillä Hyrden nopeaan suuhun se ei vain istu ergonomisesti.

Ei Encorea
Pirtsakka Ei Encorea alkaa kanan kotkotuksella, kyllä, Hippi onnistui sitten nauhoittamaan pätkän kaakatusta. Muutenkin lyriikoissa kana lentää Marsiin. Spacemetal fiilistä lisää jopa industriaalilta kuulostava kertsi ja todella pinnalla oleva syntikka. Se mikä alkaa huumorilla siihen myös päättyy: taustalla kuuluu nonstoppina "kopioikopioikopioi..." ja päälle Hyrde huutelee "HILJAA!".

Arveton On Arvoton
Viimeinen biisi lunastaa jälleen odotukset. Päällekäyvä alkuriffi tuo itselleni mieleen Apulannan Pahempi Toistaan -viisun, mutta Stam1naisella turpaanvedolla. Arveton On Arvoton kokoaa Nocebon tunnelman ja tyylin yhteen kipaleeseen: raskas, ahdistava, kiero, anarkistinen, moderni, kertsivetoinen ja nerokkaat lyriikat, sekä takuuvarmaa live-kamaa. "Aika jättää jälkensä, juhlista siis mennyttä" tiivistää hyvin lätyn fiilikset kuuntelun jälkeen ja niskat ovat takuulla jumissa.

Haittavaikutus on päättynyt, alkaa toipuminen. Kohtaus oli tuttu, mutta ei niinkään turvallinen. Jotain kuitenkin puuttuu. Missä oli kallot murskaava killeri. No ei haittaa, eipähän krapula iske niin pahana. Entä missä luuraa kepeä slovari. Nyt vähän jo harmittaa, mutta kyllä se siitä. Kokonaisuutena trippi tuntui hyvälle ja palasia kootessa jokainen toimii enemmän tai vähemmän omillaan. Ei jäänyt pahaa makua suuhun, vaan pepsodentin suuveden raikkaus. Kiitos. Tästä on hyvä jatkaa.

-gojira

[EDIT] Lähes puolenvuoden jälkeen voin vain todeta, että kokonaisuus ei kestänyt aikaa aivan niin hyvin kuin oletin. Alkuperäistä viestiä en lähde muuttamaan, mutta puolet kappaleista menettää helposti yhden tähden ja albumin arvosanaksi jääköön

ReeferMadness
Käyttäjä
25 viestiä

24.02.12 klo 02:18 - linkitä tähän kommenttiin: #


Blasphemophagher-Atomic Infested Carnage

Kun kuulin tämän demon ensimmäisen kerran, se oli ehdottomasti kovinta Beheritin ja Blasphemyn hengessä tehtyä jyystöä hetkeen! Ja niin se on oikeastaan vieläkin. Tällä levyllä vallitsee täysi kakofoninen kaaos, joka ei missään nimessä sovi heikommille yksilöille. Jos The Oath of Black Blood on lähellä sydäntäsi, tulet varmaankin rakastamaan tätä.

P.S: Blasphemophagherin täyspitkät taas ovat todella mitäänsanomattomia ja tylsiä levyjä kokonaisuuksina. Pari hyvää biisiä siellä täällä ei pelasta mitään. Ehkä bändin elinkaari olikin tarkoitettu tämän demon seitsemääntoista minuuttiin, eikä yli puoleen tuntiin.

Juki
Käyttäjä
1186 viestiä

04.05.12 klo 00:50 - linkitä tähän kommenttiin: #

Freud Marx Engels & Jung: Rintaan pistää, sukat haisee enkä pidä Jeesuksesta (1986):

Freukkareiden esikoislevy tuli kuunneltua pitkästä aikaa ja täytyy sanoa, että on todella hyvä. Yhtään huonoa biisiä ei levyltä löydy, vaan kaikki ovat ehtaa klassikkokamaa. Omat suosikkibiisini ovat Pitkätukkainen punaniska, En koskaan mene sänkyyn ruman naisen kanssa, Särkynytsydämiset (viekää minut baariin), Pallojuoma sekä Kossu on mun kuski. Tässä vaiheessa mukana oli myös ex-Eppu Normaali -basisti Mikko Saarela, jonka kynästä on lähtöisin moni tämän levyn ja myöhemmänkin Freukkari-levyn biisin sanoitus. Ajaton suomikantrin helmi, joka kaikkien juomalaulujen ja kantrimusiikin ystävien tulisi ehdottomasti kuulla.

Amy Macdonald: This Is The Life (2007):

Amy Macdonald on minulle uudempi tuttavuus ja vasta hiljattain olen hänen musiikkiinsa perehtynyt. Aiemmin on tullut kuunneltua Amyn uudempi, vuonna 2010 ilmestynyt A Curious Thing -levy ja sen verran tykästyin, että piti tämä esikoislevykin sitten vihdoin kuunnella. Hyvä levy tämäkin, ja se sisältää paljon hyviä biisejä, kuten omat suosikkini Mr. Rock & Roll, This Is The Life ja Let's Start A Band.

Suvi Teräsniska: Rakkaus päällemme sataa (2010):

Suvi Teräsniskaa on tullut kuunneltua jo esikoislevystä lähtien (vuodesta 2008). Suvilla on mielestäni erittäin kaunis ääni ja se sopii näihin biiseihin hyvin. Vaikka kyseessä onkin iskelmälevy, niin monessa levyn biisissä on enemmän rockvaikutteita kuin aivan sitä perinteistä iskelmää. Omat suosikkini levyltä ovat Rakkaus päällemme sataa, Jos mikään ei riitä sekä Nuku rakkaani. Myös Yö-yhtyeen jo vuonna 1983 levyttämä En saanut sua pilviin kuulostaa hienolta Suvin versioimana.

Anna Eriksson: Mana (2012):

Anna Eriksson julkaisi pitkästä aikaa jälleen suomenkielisen levyn. Ensikuuntelun perusteella sanoisin, että kyseessä on ihan hyvä ja melko erikoinen levy, joka poikkeaa suuresti Annan muusta tuotannosta. Omat suosikkibiisini levyltä ovat Jos mulla olisi sydän ja Sanokoot mitä vaan. Vaikka Mana hyvä levy onkin, niin ei se pärjää kuitenkaan Annan aiemmille levyille.

gojira
Käyttäjä
228 viestiä

30.06.12 klo 17:10 - linkitä tähän kommenttiin: #

GOJIRA - L'ENFANT SAUVAGE

Niin tuota, mistäs sitä alottaisi. Harva kevyemmän musiikin kuluttaja tuskin on kuullut jopa Ranskan suurimmaksi metalliyhtyeeksi tituleeratusta Gojirasta, joka kolmannella From Mars To Sirius albumillaan nousi yleiseen tietoisuuteen metalliskenessä. Kyseessä tosiaan on raskasta metallia, mutta orgaanista ja paikoin hyvin kaunista sellaista. Yhtyeen musiikkia ei todellakaan ole helppo lokeroida genreviidakon uumeniin, vaan sopassa on vähän kaikkea, mutta mikä tärkeintä, tyylin runko on ainutlaatuisuudessa. Jos nyt väkisin väännetään peistä haavassa niin karjaistakoon näin: groovaavaa paikoin melodista death vaikutteista progressiivista ja teknistä hippimetallia.

Gojiran viidettä albumia on työstetty kaikessa rauhassa, sillä sen kuulee jo itse musiikista, mutta myös edellisestä levystä on ehtinyt jo vierähtää nelisen vuotta, jolloin itse tutustuin yhtyeeseen. L'enfant Sauvage, eli villi lapsi (voidaan myös yhdistää 70-luvun ranskalaiseen elokuvaan) on albumina ehkä ehyin, jonka Gojira on koskaan työstänyt. Levy käsittelee pitkälti vapautta ja ihmisluontoa; sisäistä villiä lasta. Olemmekko kadottaneet sen modernin kultttuurin, yhteiskunnan ja instituutioiden vaikutuksesta vai onko meissä vielä pala koskematonta, puhdasta ja luontoon kytkeytynyttä entiteettiä? Poikkeuksena edeltäjiinsä Villi Lapsi on sanoituksiltaan maanläheisempi ja paneutuu myös yhtyeen itsensä kokemaan ja heidän elämäänsä, eli toisin sanoen henkilökohtaisempi tunnusomaista enviromentalismista puolta kuitenkaan unohtamatta.

Explosia

Levy aukeaa hyvin perinteisellä Gojira rallilla. Explosiasta löytyy kaikki oleellinen: "norsut marssii" -riffit, uhkaavaa, kaunista ja haikeaa tunnelmaa, progressiivinen rakenne, "slide-efektit" ja lopun pitkä fiilistelevä musisointi, joka levyn ainoana ei mielestäni sovi heti alkuun. Muuten Gojira ei voisi aloittaa albumiaan paremmin.

L'enfant Sauvage

Huhtikuulta asti netissä pyörinyt nimikkokappale kytkee sisäänsä levyn tunnevoimaisimman vokalisoinnin, sillä nokkamies Joe Duplantier ylittää ehdottomasti itsensä. Oikealla fiiliksellä kuunneltuna meinaa liitoittelematta vierähtää kyynel silmäkulmaan. Tunnetta vain vahvistaa kahdessa suvantovaiheessa pyörivä melodia; jotain elämää suurempaa. "There's no way I will hold this passion and anger flowing through me - There is light in this world I fight for!"

The Axe

Kolmas kappale iskee päin naamaa Mario Duplantierin hurjat tuplabasarit. Kirves on myös niitä harvoja Gojiran kappaleita joiden rakenne on hieman kaavamainen, mutta haitaksi asti siitä ei ole, sillä kertsi on onneksi ehkä levyn parasta antia. Jos tässä kohtaa kuuntelua ei vielä ole pää alkanut nykimään niin suksi suolle.

Liquid Fire

Bändin omien sanojensa mukaan Liquid Fire kertoo yksinkertaisesti heistä, siitä kuinka he kokevat musiikin tekemisen ja siihen liittyvän vapauden, mutta myös esittämisen kuuntelijoille. Kokonaisuutena kappale on levyn parhaimmistoa ja jälleen, kuten tällä levyllä tavallista useammin, selkeä kertosäe on helposti löydettävissä.

The Wild Healer

Gojiralle perinteeksi tullut pakollinen rauhallinen instrumentaalli on saanut taas kerran viidennen kappaleen sijan. Päälimmäiseksi miksattu "tapping" on levottoman kuuloista, mutta kun keskittyy kuuntelemaan takana soivaa kitaraa tunnelma muuttuukin suorastaan uneliaaksi. Tämä on niitä suuria hienouksia Gojiran musiikissa; voit löytää aina uusia asioita ja pystyt suhtautumaan kappaleisiin moniulotteisesti.

Planned Obsolescence

L'enfant Sauvagen raaimmat "blast beatit" sisältävä kuudes kappale osoittaa viimeistään miksi Mario Duplantieria puhutellaan metalliskenen yhtenä parhaimmista rumpaleista. Armoton takominen välittyy stereoiden tuolle puolen suorastaan maanjärsityksenä.

Mouth Of Kala

"Norsumarssi" kuvastaa Kalan Suuta parhaiten, mitä muuta siitä voisi sanoa? Mahtipontisuus on käsinkosketeltavissa, ja jos joskus vielä tulen Gojiran näkemään livenä niin tämä jos joku on se kappale, joka murtaa niskat pois paikoiltaan. Mikäli näin pitkälle olet analyysiä lukenut, niin siitä vaan, youtubeen hakuun ja nupit kaakkoon, niin tiedät mistä on kyse, sillä sanoin ei voi kappaleen energisyyttää millään kuvailla.

The Gift of Guilt

Hypnoottinen kahdeksas kappale on yleisesti saanut kiitosta todella paljon, mutta itselleni se ei aivan niin hyvin kolahda. Toisaalta hiljattain aloin kappaletta arvostamaan astetta enemmän, mutta silti en missään nimeessä tituleeraisi albumin parhaimmistoon. Yksi suurimmista miinuksista on omasta mielestäni huono lopetus. Tarttuva "tapping" & vokalisointi symbioosi kertosäkeenä jätetään ilmaan leijumaan, vaikka sitä haluaisi lisää; kaksi kertaa loppuun peräkkäin ja "fade out" pois kuvioista niin olisin tyytyväinen. Lyriikat muuten ovat taas levyn mielenkiintoisinta satsia: "We must forgive and stop blaming ourselves for this love - These vultures from the past, coming - In all the hells and worlds, the time has come - Delivered from their eyes - I'm leaving this behind - the gift of guilt!"

Pain Is A Master

Jälleen on vuorossa progressiivisen rakenteen omaava kappale, joka sisältää monta Gojiralle tuttua elementtiä, joista yksi vielä mainitsematon on vokaalien "layerisointi", joka maalailee mielenkiintoisia ulottuvuuksia. Tuska On Mestari paneutuu siihen, miten kipu voi parantaa, siihen voi tukeutua ja siitä saa ammennettua voimaa. Kappaleen voisi jakaa kolmeen osaan: introna rauhallinen fiilistely, puolenvälin levyn helvetillisimmän tunnelman omaava mesoaminen edellisen levyn The Art Of Dying tyylisellä "harsh" -vokaaleilla, sekä lopun anteeksipyytelevän haikea keskitempoinen groovailu. Ehdottomasti kuuluu L'enfant Sauvagen kolmen parhaan kappaleen joukkoon. "Pain, please forgive me my ingorance - My master."

Born In Winter

Kymmenes kappale on instrumentaalin jälkeen rauhallisin ja on täynnä puhtaita lauluja. Vaikka kappale kuitenkin sisältää myös pienet tuplabasarit keskiviahella, se on silti ehdottomasti slovari, sillä puolet kappaleesta on kevyttä ja groovaavaa "täppäilyä". Talvella Syntyneen lyriikat ovat puolestaan ehkä jopa levyn hienoimmat: "One day you'll walk the world and keep in mind - The heart you've been given in winter time - And through the bitter cold, with opened eyes - You'll find the strength to fight and stand upright."

The Fall

Gojiralta odottaisi viimeiseksi kappaleeksi pitkää ja monipuolista huikeaa levyn lopettavaa taidonnäytettä, mutta The Fall ei oikeastaan täytä odotuksia. Kappale ei missään nimessä ole huono, mutta näinkin tasavahva levy vaatisi vähintään mahtipontisen rutistuksen näin loppuun, kuin, että päätös olisi sitä samaa, mitä on jo yli kolme varttia kuunnellut. Kaiken lisäksi kappale ei edes lopu näyttävästi, vaikka lyhyt outro onkin mielenkiintoinen. Ainoa vika kappaleessa on toisin sanoen sen sijoittuminen levyllä.

This Emptiness (bonus track)

En tiedä onko bonus kappaleet tarkoitettu vaihtoehtoiseksi lopuksi vai ovatko ne vain ylijäänyttä materiaalia, mutta vakuuttavia ne joka tapauksessa ovat. Tämä Tyhjyys on monintavoin samankaltainen kuin Kalan Suu vaikkei ihan samalle tasolle yllä, mutta sisältää kuitenkin vielä tarttuvampia koukkuja vokaaleissa.

My Last Creation (bonus track)

Toinen bonus on brutaalia vääntöä tiukkoine kitaroineen ja taustalla takovine basareineen, jotka saavat hampaat puremaan yhteen ja jänteet kireäksi; todella erikoinen fiilis onnistuttu siis luomaan. Kappale on myös täynnä eeppisiä melodioita ja vokalisointeja, joten jos Viimeisellä Luomuksella olisi vielä tuplasti pituutta olisi tämä ehdottomasti ansainnut viimeisen kappaleen paikan, josta tullaankin siihen miksi nimenomaan uskallan epäillä bonuskappaleiden olevan vaihtoehtoinen lopetus albumille, eikä vain pari ylitsejäänyttä biisiä.

Gojira seisoo omilla jaloillaan jylhästi katsoen maailmaa leuka pystyssä ja L'enfant Sauvage juurruttaa yhtyeen historian suurien metalliaktien joukkioon. Albumin musiikki kumpuaa jostain syvältä, jostain primitiivisestä puhtaasta voimasta. Se on tiiviimpi (52 min, kun taas Gojiran keskimääräinen levyjen pituus on suunnilleen tunti) ja eheämpi kuin aikaisemmin. Suurimmaksi ongelmaksi albumilla jää pienet yksityiskohdat ja kauneusvirheet, jotka kuitenkin ovat mielipidemuurin takana. Olisiko jostain pitänyt jättää "fade out" pois, pitäisikö tässä olla kertsi useamman kerran, miksei tässä ole pitkää ja eeppistä introa, eikö tämä lopu hieman seinään? Toisaalta kaikki, siis aivan kaikki toimii erinomaisesti, sillä levy on masteroitu lähes täydellisesti kuulostamatta kliiniseltä, ja artistien taidot, tunnelma, melodiat, brutaalius ja kauneus ovat täydellisessä harmoniassa keskenään luoden unohtumattoman kokonaisuuden. Näin uniikkia musiikkia ei vain voi työstää paremmin. Moni asia jäi ehkä mainitsematta ainakin kappalekohtaisesti, mutta toivon, että pala L'enfant Sauvagen sielua välittyy tekstistä. Vaikkei kyseessä ole ehkä paras porttialbumi raskaaseen metalliin, niin tämä on kuitenkin musiikkia, joka uppoaa varmasti mitä erilaisimpiin kuuntelijoihin. Jos yhä luet tätä ja fiiliksesi kuvailemaani kohtaan on positiivinen, sekä voit kuvitella kuuntelevasi metallia, niin ehdottomasti: give it a chance!

T-2000
Käyttäjä
267 viestiä

03.07.12 klo 20:15 - linkitä tähän kommenttiin: #

Demilich- Nespithe (1993)

Olen viimeaikoina innostunut kuuntelemaan suomalaista death metallia, ja mainioita bändejä löytyy niinkin kaukaiselta ajalta kuin 80-90- luvun vaihteesta. Kyseisen Kuopiolaisen yhtyeen ainoaksi jäänyt kokopitkä iski ainakin meikäläisen kohdalla helvetin kovaa. Jo kappaleiden äärimmäisen pitkät nimet aiheet kertovat jotain musiikin tyylistä, esimerkkinä "The Putrefying Road in the Nineteenth Extremity (...Somewhere inside the Bowels of Endlessness...)". Demilichiä voidaan pitää yhtenä teknisen death metallin edelläkäviöistä outojen rytmittelyjen ja mutkittelevien riffien ansioista, mutta ennen kaikkea huomion varastaa epäinhimillisen matalat murinavokaalit, jotka epäilyistä huolimatta ovat täysin ilman efektejä ja luonnollisesti tuotetut, ja ainoana negatiivisena asiana mainittakoonkin niiden ajoittainen puuduttavuus.

Joka tapauksessa kyseessä on albumillinen parasta kuulemaani musiikkia vähään aikaan.

http://www.youtube.com/watch?v=_WLPvzGgWs0

myggyra
Käyttäjä
149 viestiä

06.08.12 klo 08:41 - linkitä tähän kommenttiin: #

Vasuri
Käyttäjä
1315 viestiä

08.08.12 klo 21:34 - linkitä tähän kommenttiin: #

Nämä ovat kirjaston levyjä...

Pink Floyd - Wish You Were Here
Parhainta PF:ää, johon olen törmännyt. Levyn kokonaisuus on täydellinen ja kuulostaa siltä kuin kappeleet yhdessä muodostaisivat yhden, yhtenäisen tarinan. Albumin äänimaailmaa voisi kuvailla sinfoniaasikeksi ja rauhalliseksi. Mutta jos joku kappale jäi mieleen, se oli Welcome to The Machine.

Joe Satriani - Surfing With The Alien
Hienoa kitaramusiikkia, jonka parissa viihtyy vähän liiankin hyvin. Uneliaana jos tätä kuuntelee, on yhtäkkiä kuin valveunessa ja mielessään seikkailee maailmassa, joka on samanlainen kuin kyseisen levyn kokonaisuuskin. Mutta suurin kiitos täytyy antaa itse Satrianille, miehen kitarointo kuuluu parhaimmistoon. Myös albumin kansitaide on sen parhaita puolia. Laitan sen tähän mukaan. Katsokaa tarkaan, muistuttaako tuo ukko erästä sarjakuvahahmoa? Oikeat sarjisfanit kenties tietävät ketä tarkoitan.

The Doors - Morrison Hotel
Kiinnostuin näiden musiikista erään rock-kokoelman kautta, missä ensimmäisenä oli eräs tämän mahtavan orkesterin hieno biisi. Piti oikein kirjastosta etsiä tätä musaa. Päädyin sitten tähän albumiin. Tämä on selvästi joku parannettu remasteroitu versio, mukana kun on bonusbiisejäkin. Osa noista, erilaiset koeotot, eivät olleet mieleeni. Valmiit kipaleet kunniaan. Poikien musiikista on sanottava, että hienoa on, maailman luokan musiikkia. Musiikkimakuni onkin osittain siirtymässä tämän tyyliseen kuunneltavaan.

Sielun Veljet - Sielun Veljet
Tarkoituksenani on kuunnella kaikki mahdolliset Siekkarit läpi, mitä satun löytämään (jopa Kansan parissa -livelevyjen sarjan). Tämän lisäksi onkin kolme bändin levyä tullut tutuksi - ja yksi niistä onkin Kansan parissa 1. Odotin kovalla innolla tämän lätyn kappaleita, sillä tunnustan olevan suhteellisen hulluna Siekkareiden musiikkiin. Pääsyyllisinä siihen ovat Ismo Alanko ja Jukka Orma. Albumin kappaleista kultamitalin saa enempiä pähkäilemättä "Emil Zatopek". Hopeaa annan lyhyen miettimisen jälkeen laululle "Karjalan kunnailla", ja pronssia saa lähes yhtä hyvä "Yö erottaa pojasta miehen". Kerron tässä vielä erityismaininnan, jonka saa rumpali Alf Forsman. Miehen rumpalointi on tällä kiekolla mielenkiintoisempaa kuin monella muulla rumpujenkiduttajalla koskaan.

Sielun Veljet - Kansan parissa 1
Tämähän on siis livetaltionti Siekkareiden keikalta, Jyväskylän Ilokvestä vuodelta 1989. Takakantta tutkimalla huomaa hetkessä, että tuttuja biisejähän tässä on. Niinhän sitä sanotaan, että tuttua ja turvallista... Kaipasin itse asiassa jotain vieraampaa tarjontaa pojilta, mutta onneksi poikien musisointi on ainutlaatuista luonnossakin. Oikeastaan se piristää, kun saa kuulla kaikki hienot ja särmää täynnää olevat kitaroinnit live-versiona. Alf Forsmanin rumpujen soitantakin on vallan herkkua. Ei siis mikään huono levy.

Tuomari Nurmio - Lasten mehuhetki
Myös tämä kuuluu siihen parhauteen, mitä olen viime päivinä löytänyt ja kuunnellut. Selvästi aidolta kuulostavaa eikä mitään teennäistä ja muovista, mitä yleensä radiosta tulee. Nurmion Hannu ja kumppanit soittavat luontevasti ja soitanta kuulostaakin siltä, että he nauttisivatkin työstään. Kolme mielikappalettakin olen jopa löytänyt: Lasten mehuhetki, Oi mahtava totemi, Hyvästi kotimaa. Mutta kappaleiden eroja ei oikeastaan edes huomakaan, sillä ne luovat täydellisen ja yhteinäisen kokonaisuuden. Tämä täytyy joskus hommata ihan omaksi.

Tuomari Nurmio - Punainen planeetta
Tuomari Nurmio ei petä tälläkään levyllä, mies on rautainen ammattilainen ja osaa asiansa vaikka unissaan. Tämäkin on miehen merkkiteoksia, se on pieni suuri kimpale suomalaista parhautta. Dumarin soitanta on edelleen miellyttävää kuunneltavaa, mikään ei ole muuttunut - paitsi että musiikkia on muutettu edellistä hieman kevyemmäksi. Kaksi kertaa olen jo tämän kuunnellut läpi, mutta kuuntelukokemus ei siltikään ole aivan samanlainen kuin edellä mainitun Tuomari Nurmio-levyn kanssa. Joku mättää. Mutta ei se siltikään itse levyä huononna.

Pave Maijanen - Kaikki nämä vuodet 1981-2010
Pave on jo melko pitkään ollut mieliartistejani, miehen musiikin parissa ei tule hetkeksikään mieleen, että nyt tämä saa riittää. Paven musiikin uraanhan kuului joskus kivikaudella eräs mainio pumppu nimeltään Royals, joka sekin on minulle tuttu. (Royalsissa soitti kitaraa Albert Järvinen). Ennen tämän levyn ottamista kirjaston hyllyltä, ajattelin kuitenkin että kannattaako sitä edes lainata. Paljon kappaleita, mutta suurin osa ehkä kuolettavan tylsiä. Hirveän moni tykkää enemmän Hectorin biiseistä. Eihän Pave mikään ruudinkeksijä Hectoriin verrattuna ole, mutta mutta Heikki Harman musiikki ei vaan yksinkertaisesti sovi mulle, liian synkkää. Paven musiikki taas on mulle helpompaa kuuneltavaa - rentoa ja valoisampaa.

Esa Pakarinen - Meiltähän tämä käy! (2cd)
Taidan olla hieman vanhanaikainen, kun tällaistakin viitsin kuunnella... Heh heh! Mutta joo, pakko se on myöntääkin, Esa Pakarisen haitarinsoitanta on hienoa, itse asiassa se luonnistui häneltä paremmin kuin laulaminen. Tämäkin on tuplalevy, ja ensimmäisen puoliskon kappalelista on suurimmaksi osaksi lähes täydellinen, mutta toisen puoliskon lista kärsiikin vähemmästä kiinnostavuudesta. Parhaat biisit tästä ovat Lentävä kalakukko, Esa Pakarinen & Irwin Goodman: Suureen maailmaan ja Kylämässä mualimassa. Keskimmäinen noista olikin jo entuudestaan tuttu, sattuipa mukavasti. Kuuntelin sen joskus paljon aikaisemmin Irwinin 20 suosikkia-kokoemalta. Irwin oli parempi laulamisessa kuin Esa.

Olisi mulla pari muutakin levyä lainassa - Bob Dylanin "Blood on the Tracks" ja Red Hot Chili Peppersin "Stadium Arcadium (2CD)" - mutta Dylan on kuuntelematta ja RHCP:n tuplasta on toinen läpyskä vielä kuuntelua vailla. Palaan asiaan myöhemmin.

Edit: Kirjoitusvirheet korjattu.

Juki
Käyttäjä
1186 viestiä

18.12.12 klo 01:55 - linkitä tähän kommenttiin: #

Lähestyvän joulun kunniaksi tuli kuunneltua muutama hieman perinteisestä poikkeava joululevy:

Leevi and the Leavings: Varasteleva joulupukki (1990/2011):

Leevien legendaarisen vuonna 1990 julkaistun joululevyn uusintapainos tuli kuunneltua ja täytyypä todeta että levy vain paranee joka kuuntelukerralla. Nerokkaita ja myös haikeitakin tarinoita on Gösta kynäillyt ja klassikkobiisin Jossain on kai vielä joulu lisäksi levyltä löytyy useita muitakin helmiä, kuten Soiva jouluyllätys, Oikein surullista joulua, Jouluksi mummolaan sekä levyn uusintapainokselta löytyvä vuonna 1995 äänitetty Jouluaattona kännissä, (joka on julkaistu alun perin yhtyeen vuonna 1995 ilmestyneen "Rakkauden planeetta" -levyn erikoispainoksella). Itse asiassa levyn kaikki biisit ovat oikeastaan jonkinasteisia klassikoita, mutta itse pidän eniten noista edellä mainituista. Yksi parhaimmista suomalaisista joululevyistä!

Kaikki sävellykset, sanoitukset ja sovitukset on tehnyt Gösta Sundqvist.

Kappaleet ovat:

1. Jossain on kai vielä joulu
2. Soiva jouluyllätys
3. Oikein surullista joulua
4. Huomenna on joulu...
5. Jerusalem
6. Joulukertomus
7. Joulu vuosia myöhemmin
8. Onneksi jouluun on aikaa
9. Jouluksi mummolaan
10. Taas kun joululta näyttää
11. Jouluaattona kännissä (bonus)

Juice Leskinen Slam: Kuusessa ollaan (1980):

Legendaaristen joululevyjen sarjaa jatkaa tämä Juicen vuonna 1980 julkaisema huikea joululevy, joka sisältää vanhojen tuttujen klassikkobiisien lisäksi myös muutaman Juicen itse tekemän joululaulun, mukaan lukien kaikkien joululaulujen kuninkaan Sika. Levyn aloittaa uudenlaisen rockisovituksen saanut Me käymme joulunviettohon ja sitä seuraa muutama muu tuttu jouluveisu vuosien takaa. Ääneen pääsevät Juicen lisäksi myös kosketinsoittaja Safka, kitaristit Ila Loueranta ja Jari Yliaho sekä basisti Hannu Tervaharju. Klassikkojoululauluista mukana ovat aloitusbiisin lisäksi mm. Kulkuset, Tonttujen jouluyö ja En etsi valtaa, loistoa. Juice itse on kynäillyt levylle neljä kappaletta: Itäisten maiden viisaat miehet, Kuusessa ollaan, Joulu yksin sekä Sika, jota edelleen soitetaan radioissa joka joulu. Levyn mainio kansi on Mauri Kunnaksen tekemä. Ehdoton klassikkolevy tämäkin!

Levyn biisit ovat:

1. Me käymme joulun viettohon
2. Kun joulu on (laulu: Safka)
3. Tonttujen jouluyö (laulu: Hannu Tervaharju)
4. Itäisten maiden viisaat miehet
5. Kulkuset
6. Gloria (in excelsis deo)
7. En etsi valtaa, loistoa (laulu: Ila Loueranta)
8. Jouluyö, juhlayö (laulu: Jari Yliaho)
9. Kuusessa ollaan
10. Joulu yksin
11. Toivioretkellä
12. Sika

Viikate: Vuoden synkin juhla (2001):

Viikate-yhtyeen toinen albumi vuodelta 2001 sisältää muutamia vanhoja klassikkojoululauluja, kuten Sylvian joululaulu ja Varpunen jouluaamuna uudelleensovitettuina sekä Kaarle Viikatteen kynäilemiä uusia joululauluja: Talvi se viimein, Aattoiltana, Viattomien lasten päivä, Lahja, Häpeän lyhty sekä levyn päättävä Vuoden synkin juhla. Omat suosikkini levyltä ovat Sylvian joululaulu, Viattomien lasten päivä sekä Varpunen jouluaamuna. Vierailijoina levyllä esiintyvät laulaja Timo Rautiainen ja rumpali Seppo Pohjolainen (kappaleessa Varpunen jouluaamuna) sekä laulaja Jouni Hynynen (kappaleessa Suojelusenkeli). Hienolta kuulostaa, vaikka levy ei vielä edustakaan aivan sitä parasta Viikatetta.

Levyn jouluiset kappaleet ovat:

1. Sylvian joululaulu
2. Talvi se viimein
3. Aattoiltana
4. Varpunen jouluaamuna (vierailijat: Timo Rautiainen ja Seppo Pohjolainen)
5. Viattomien lasten päivä
6. Lahja
7. Suojelusenkeli (laulu: Jouni Hynynen)
8. Häpeän lyhty
9. Olkoon näin
10. Vuoden synkin juhla

Trio Saletti: Songs From The Joulukalenteri (1997):

Vuonna 1997 televisiosta tulleen nyt jo kulttimainetta nauttivan The Joulukalenteri -sarjan jokseenkin erikoiset joululaulut tuli myös taas kerran kuunneltua, ja täytyy myöntää, että hyviä ovat Virtasen Jukan käännökset. Alkuperäiset laulut (lukuun ottamatta kappaletta Kauan sitten Beetlehemissä) ja itse kalenterihan ovat tanskalaisen De Nattergale -nimisen kolmikon vuonna 1991 tekemät. Virtanen tosin on kääntänyt sarjan käsikirjoituksen ja laulut Joulukalenterin norjankielisestä uusintaversiosta vuodelta 1994. Levyn kappaleet esittää Seppo Korjuksen, Raimo Smedbergin ja Kari Lehtomäen muodostama Trio Saletti -niminen ryhmä, joka seikkailee myös itse tv-sarjassa. Korjus ja Smedberg ovat Seitsemän seinähullua veljestä -yhtyeen jäseniä ja Lehtomäki taas kuuluu Filanders-yhtyeeseen. Parhaita lauluja levyllä ovat Kauan sitten Beetlehemissä, Saapastanssi, Hirmuiset väännöt sekä Niskatuskamies.

Levyn kappaleet ovat:

1. On rankkaa olla tonttumies
2. Saapastanssi
3. Kauan sitten Beetlehemissä
4. Rosita Carlos
5. Jos vain vähän leikkaa
6. Rakkaat muistot
7. Jäger-lied
8. Uutisblues
9. Neitonen, kaivaten
10. Niskatuskamies
11. Hirmuiset väännöt
12. The blues
13. On hienoo olla tonttumies
14. The Playrasia

M16
Käyttäjä
159 viestiä

21.12.12 klo 19:06 - linkitä tähän kommenttiin: #

The Best of Pantera – Reinventing Hell

Pitkästä aikaa Panteraa soimaan. En yleensä ole kokoelma-albumien ylin ystävä, mutta tulipa tämä joskus suurimman Pantera-fanituskauden aikana ostettua. Levyltä löytyy ne loistavat, tunnetuimmat Panteran kappaleet kuten mm. Cemetery Gates ja Walk, sekä Where You Come From, mukava lisäys Official Live: 101 Proof -albumilta. Immortally Insane ja The Badge ovat aiemmin julkaisematonta matskua, ja hyvin toimivat, varsinkin Immortally Insanea tuli joskus huudatettua enemmän kuin tarpeeksi. The Great Southern Trendkill -levyltä löytyy tässä kokoelmassa valitettavasti vain yksi kappale, joka on sääli, sillä Trendkilliltä löytyy niin paljon hyviä kappaleita jotka ovat vielä parempiakin kuin Drag The Waters.

1. Cowboys From Hell
2. Domination
3. Cemetery Gates
4. Mouth For War
5. Walk
6. This Love
7. Fucking Hostile
8. Becoming
9. I'm Broken
10. 5 Minutes Alone
11. Planet Caravan
12. Drag The Waters
13. Where You Come From
14. Revolution Is My Name
15. Immortally Insane
16. The Badge

Lassomies
Käyttäjä
499 viestiä

31.12.12 klo 20:49 - linkitä tähän kommenttiin: #

On ihan pakko kirjoittaa, kun tuli ekaa kertaa ties kuinka moneen vuoteen maksettua täyshinta mistään levystä:


Karri Koira - K.O.I.R.A

Kellä tahansa radiota kuunnelleella tulee taatusti Karri Koira jo ulos korvista ja useampi miettii, että mistä tämäkin sälli edes ilmestyi, joten en varsinaisesti odota, että moni näilläkään foorumeilla lämpenisi, mutta kukaan tuskin voi kiistää sitä seikkaa, että tällaista throwback-R&B:tä ei ole Suomessa ennen kuultu. Mahdollisesti ehkä 90-luvulla kovimman poikabändibuumin aikana, mutta en usko, että silloinkaan oli vielä sitä etäisyyttä genreen, mitä nyt on. Karri Sirenin yhteistyötoveri, tuottaja ja sanoittaja Ruudolffihan on tehnyt räppiä jo lähemmäs kymmenen vuotta kliseistä ja perinteistä tietoisella asenteella ja vinoillut kyseenalaisille elämäntaparomantisoinneille, mutta sanottavan puolesta ollaan oltu pohjimmiltaan aina vilpittömiä. On mahtavaa huomata, kuinka isot miehet ovat niin sinut itsensä kanssa, että uskaltavat lyriikoissaan olla välillä näinkin hellyyttävän viattomia moraalia ja mielenmaisemaa myöten. Ei melankolista yhteiskunta-ahdistusta, vaan tietoisen eskapistista hyväntuulisuutta. Ei satunnaista paneskelua, vaan läheisyyttä ja jakamatonta huomiota. Soundi on ihan huikeaa läskien ysäriräp- ja -R'n'B-taustojen sekä kasari-siirapin juhlaa. Avoimesti, suoria lainauksia ja seksi-saksofonia myöten. Kornia ja retroa, mutta ei varsinaista parodiaa.
Mainiona räppärinä kikidi-Karri Koira olisi tosin voinut leiskauttaa levyllä useammin kuin kerran.

Suurin kysymys, mikä tässä herää, on pystyykö näin pastissinmakuinen levy viihdyttämään vielä muutaman vuoden päästä vai huomaako kyseessä olleen vain uutuudenviehätystä. Äidinkieli erottaa kyllä yksinään jo aika huimasti muusta edes etäisesti samankuuloisesta materiaalista, mutta jo se, että Asa on saatu vierailemaan näin epä-asamaiseen tuotantoon on merkkiteko itsessään.

Juki
Käyttäjä
1186 viestiä

10.02.13 klo 23:46 - linkitä tähän kommenttiin: #

Suvi Teräsniska: Hän tanssi kanssa enkeleiden (2013):

Kunnianosoituksena Yö-yhtyeelle Suvi lauloi tällä kertaa levyllisen Yön biisejä. Kaikki kappaleet ovat Suvin itse valitsemia ja hyvin hän ne tulkitseekin. Hieman kyllä ihmettelen miksi Yö-yhtyeen laulaja Olli Lindholm on mukana Särkyvää-biisissä, kun kerran kyseessä on kunnianosoituslevy Yölle. Tästä huolimatta biisit on valittu hyvin. Erityismaininnan ansaitsee levyn kakkosraita Pettävällä jäällä, joka kuulostaa Suvin versiona mielestäni jopa paremmalta kuin alkuperäinen Yön versio. Varsinaisia Yö-yhtyeen biisejä levyllä on mukana 10, sillä levyn 11. kappale (Vieraskirja) on Jussi Hakulisen soolotuotantoa. Omat suosikkibiisini levyltä ovat Rakkaus on lumivalkoinen, Pettävällä jäällä ja Laulu meille kahdelle.

Levyn kappaleet ovat:

1. Rakkaus on lumivalkoinen
2. Pettävällä jäällä (feat. Oskari Teräsniska)
3. Hän tanssi kanssa enkeleiden
4. Kiertolainen
5. Laulu rakkaudelle
6. Särkyvää (feat. Olli Lindholm)
7. Laulu meille kahdelle
8. Enkelille (feat. Miina Mikkonen)
9. Kultasiipi
10. En saanut sua pilviin
11. Vieraskirja

Jannika B: Kaikki rohkeus (2013):

Levykauppa Äx:n ilmaiskuuntelussa tuli tämän laulajan musiikkiin tutustuttua. Menevää konepoppia tarttuvine kertosäkeineen vaikka varsinaisesti mitään uutta ja mullistavaa eivät nämä biisit tarjoakaan. Kyllä tämän levyn parissa tulee silti vietettyä useampikin hetki. Omat suosikkini levyltä ovat Onnenpäivä, Seuraavaan elämään ja Tarttuu muhun.

Levyn kappaleet ovat:

1. Onnenpäivä
2. Picasso
3. Seuraavaan elämään
4. Tarttuu muhun
5. Yksinoikeudella
6. Paasoon
7. Hulluksi onnesta
8. Nopeammin
9. Tunne mut
10. Pohjanmaan tuulia

Petra: Kaksi pintaa (2013):

Tiktakin entisen laulajan Petran toinen soololevy tuli myös kuunneltua. Aika peruspoppia, mutta selvästi kehitystä edelliseen levyyn verrattuna on tapahtunut. Petra on myös osallistunut kaikkien biisien sanoitukseen ja lähes kaikkien sävellykseen. Omat suosikkini levyltä ovat Nimeksi Anneli, Janis Joplin ja Discovalohoitoo.

Tässä vielä levyn biisilista:

1. Nimeksi Anneli
2. Missä mun mies on
3. Tack och adjö
4. Keskinkertainen
5. Tarrakuva
6. Janis Joplin
7. Kultakalat
8. Discovalohoitoo
9. H-junassa
10. Onni was here

vallu_87
Tähtääjä
473 viestiä

11.02.13 klo 14:04 - linkitä tähän kommenttiin: #

Helloween: Straight out of hell

Saksalaiset kurpitsapäät julkaisivat uuden albuminsa kolmisen viikkoa sitten. Ensi kuun puolella Suomessakin nähtävän bändin uusin ei tuota pettymystä. Reilun parin vuoden takaisen Seven sinners-albumin jälkeen toivoin paluuta hieman melodisemmalle puolelle ja niin kävikin. Tempo pysyy edelleen ripeänä ja Andi Derisin ääni ja 2. uusimman jäsenen, kitaristi Sasha Gerstnerin biisinkirjoitustaidot pääsevät hyvin näkyviin. Kitarat ovat hieman hillitympiä ja mukana on myös runsaammin kosketin-saundeja. Rehellisen puhdasta Power-metallia. Pari popimpaa biisiä kuten "Live Now" ja "Asshole" keventävät tunnelmaa paikka paikoin positiivisesti.

1. "Nabataea"
2. "World of War"
3. "Live Now!"
4. "Far From the Stars"
5. "Burning Sun"
6. "Waiting for the Thunder"
7. "Hold Me in Your Arms"
8. "Wanna Be God"
9. "Straight Out of Hell"
10. "Asshole"
11. "Years"
12. "Make Fire Catch the Fly"
13. "Church Breaks Down"

Limited edition bonus biisit:

14. "Another Shot of Life"
15. "Burning Sun (Hammond version)"
16. "No Eternity"

Nutipää pohjolasta
Käyttäjä
248 viestiä

24.02.13 klo 13:48 - linkitä tähän kommenttiin: #

Gamma Ray - Powerplant

Välillä maistuu power metal ja vallan mainiosti maistuukin, jos kyseessä on Gamma Rayn kaltainen legendabändi. Kun eeppinen Armageddon tärähtää soimaan alkaa puntit tutista isommallakin miehellä. Yksi bändin parhaista levytyksistä jolta ei yhtäkään väliinputoajaa löydy.

M16
Käyttäjä
159 viestiä

14.05.13 klo 15:52 - linkitä tähän kommenttiin: #

Nightwish - Century Child

Yhtyeen neljäs studiolätty on löytynyt hyllystäni nyt jo kuuden vuoden ajan, ja se oli yksi ensimmäisistä ostamistani Nightwishin albumeista. ''Yövissy'' olikin ensimmäinen kosketukseni raskaampaan musiikkin, joten se pysyy yhtenä suosikeistani vielä näinäkin päivinä. Vuonna 2001 julkaistu Century Child siirsi Nightwishin elokuvamusiikkimaisempaan suuntaan, esitellen myös uuden laulajabasisti Marco Hietalan, Sami Vänskän saatua kenkää yhtyeestä.

Varhaisimmat muistikuvani yhtyeestä löytyvät albumin aloituskappaleesta Bless the Child, vanhempieni kuunneltua sitä usein muutamia vuosia takaperin. Kappaletta onkin kuunneltu tähän päivään mennessä lukemattomia kertoja, eikä kyllästymisen merkkejä näy.
Vahvan aloituksen jälkeen levyltä löytyy suht. keskivertoja kappaleita, tästä esimerkkinä balladi Forever Yours joka ei herätä allekirjoittaneessa sen kummempia tunteita. Kuitenkin puolivälin paikkeilta löytyvä yhtyeen raskaampaa tuotantoa edustava aggressiivinen Slaying the Dreamer sekä levyn huikea lopetuskappale, kymmenisen minuuttia kestävä eeppinen Beauty of the Beast ovat Nightwishia parhaimmillaan.
Century Childilta löytyy myös coveri kappaleesta Phantom of the Opera. Vaikka monet muutkin heviyhtyeet ovat tehneet kappaleesta oman versionsa, Tarjan ja Marcon yhteislaulamana kappale kuulostaa aivan mielettömän hyvältä, ja se onkin mielestäni Nightwishin paras cover-kappale Walking in the Airin ohella.

Nutipää pohjolasta
Käyttäjä
248 viestiä

21.06.13 klo 10:52 - linkitä tähän kommenttiin: #

Eilisestä lähtien tässä taloudessa on ollut tilaa vain yhdelle levylle. Autopsyn The Headless Ritual tipahti postilaatikkoon ja kyllä nimittäin kolisee. Näin vähäisen kuuntelun perusteella on toki vaikeaa vielä mitään sen syvällisempää tarinoida, mutta uskallan jo tässä vaiheessa sanoa, että jokainen visvaisesta ja umpi mädästä ruumiiden raiskailusta kiihottuva tulee kyllä nauttimaan tämän pökäleen parissa.


Tämä mies takaa pörinän laadun.

Juki
Käyttäjä
1186 viestiä

22.06.13 klo 04:02 - linkitä tähän kommenttiin: #

Mökin vintiltä löytyi sattumalta kasa vanhoja kotimaisia levyjä 90-luvulta. Levyjen joukossa oli myös kolme Apulanta-yhtyeen varhaista levyä. Muistin virkistämiseksi päätin kuunnella levyt taas pitkästä aikaa uudelleen. Olivathan levyt olleet "unohduksissa" vintillä jo lähemmäs 15 vuotta.

Apulanta: Singlet 1993-1997:

Omasta mielestäni Apulannan paras tuotanto ajoittuu juurikin tältä levyltä löytyvien vuosien 1993 ja 1997 väliin. Death Metalilla aloittanut bändi soitti tuohon aikaan vielä rankkaa punkkia mikä onkin juuri sitä parasta Apulantaa. Levyltä löytyvät siis nimensä mukaisesta kaikki Apulannan vuosina 1993-1997 julkaisemat singlet ja ep:t, joista vuosien 1993-1995 tuotoksia ei pahemmin uutena enää mistään saa kun niistä ei ole otettu uusintapainoksia. Biisejä levyltä löytyy 30. Omat suosikkini ovat alkuaikojen punk-hengessä tehdyt rallit Miks' ei uni tuu?, Ahdistaa sekä Elli. Alkuaikoina bändi oli vielä nelimiehinen ja ensimmäisellä EP:llä soitti vielä amerikkalainen basisti Mandy, joka lähti heti levyn nauhoitusten jälkeen takaisin Jenkkeihin. Vuoden 1994 jälkeen myös alkuperäinen laulaja Antti päätti jättää yhtyeen ja sen jälkeen bändi jatkoikin kolmimiehisenä kokoonpanolla Toni, Tuukka ja Sipe. Singlet 1993-1997 on mielenkiintoinen katsaus yhden Suomen tämänhetken suosituimman yhtyeen historiaan, mutta laadullisesti aivan kaikki biisit eivät ole mitään nappisuorituksia. Joukkoon mahtuu muutamia hutejakin, kuten Irroitetaan käsi ja Silmämuna.

Levyn kappaleet ovat:

01. Miks' ei uni tuu?
02. Ahdistaa
03. Mä haluun vaan rakastaa
04. Systeemi kusee
05. Elli
06. Etsitään
07. Perhosia masussa
08. Kelpaahan, rakkaani?
09. Irroitetaan käsi
10. Silmämuna
11. Se johtuu geeneistä
12. Ohi on
13. Sellainen tyttö (aah...)
14. E ne voi sua määrätä
15. Ei jaksa naurattaa
16. Lupasit mulle
17. Poistuisitko mun elämästäni
18. S.S. Kerho
19. Veritahrat (english mix)
20. Mitä kuuluu
21. Anna mulle piiskaa
22. Kymmenen ylöspäin (live)
23. Mato
24. Lupasit mulle (akustinen demo)
25. En voi auttaa (akustinen demo)
26. Ahdistaa (live)
27. Mitä vaan
28. Jyvät
29. Liikaa
30. Ei tänään

Apulanta: Ehjä (1996):

Yhtyeen soundit sekä sanoitukset ovat levyllä muuttuneet esikoislevyn popista rankemman punkin suuntaan ja edellisellä levyllä käytetyt syntetisaattorit korvattiin kitaroilla. Tällä levyllä Apulanta nosti itsensä lopullisesti suuremman yleisön tietoisuuteen. Ehjästä tuli myös yhtyeelle sen historian ensimmäinen kultalevy. Itse pidän tätä edelleen Apulannan parhaana levynä ja omat suosikkini levyltä ovat ...Silti onnellinen, Kymmenen ylöspäin, Pöljä sekä Mitä kuuluu. Itse asiassa kaikki levyn biisit ovat omalla tavallaan klassikoita.

Levyn kappaleet ovat:

01. Dee Bee
02. Minä olen voittaja
03. En voi auttaa
04. Multa lähtee järki
05. ...Silti onnellinen
06. Jos tahdot niin
07. Poistuisitko mun elämästäni
08. Mennään eläintarhaan
09. Kymmenen ylöspäin
10. Nevermind the Cowboys, Here's the Real Russians
11. Pöljä
12. Mitä kuuluu
13. PVC-unelmia

Apulanta: Kolme (1997):

Apulannan ns. kultakauden viimeinen levy sisältää vielä nipun hittejä, joista omat suosikkini ovat levyn aloitusraita Paha, paha asia, Mitä vaan, Mato, Hemi ja Anna mulle piiskaa. Levy sisältää myös piiloraidan (Ota minut mukaan), joka löytyy kun jaksaa kärsivällisesti kuunnella viimeisen kappaleen (Lupaus) jälkeen kuuluvaa suhinaa lähes kaksi minuuttia. Kappaleen nimeä ei mainita levyn kansissa. Kolme sisältää vielä edelliseltä levyltä tuttua rankkaa punk-soundia ja onpa muutamassa kappaleessa kuultavissa myös vaikutteita hardcore punkista.

Levyn kappaleet ovat:

01. Paha, paha asia
02. Huomenna
03. Mitä vaan
04. Voiko tämä olla mahdollista
05. Kilpikonna
06. Liikaa
07. Todella jossain
08. Mato
09. Hemi
10. Kalamiehen toveri
11. Anna mulle piiskaa
12. Lupaus
13. Ota minut mukaan (piiloraita, nimeä ei mainita levyn kansissa)

Nutipää pohjolasta
Käyttäjä
248 viestiä

03.11.13 klo 20:10 - linkitä tähän kommenttiin: #

Nyt kuin Tätä Autopsyn uusinta mätäpaisetta on tultu kuunneltua jo melkoiset määrät, uskaltanen paneutua täällä levyn sisältöön vähän tarkemmin kappale kappaleelta.

Slaughter At Beast House
-Avaa levyn vakuuttavasti ja yli kuuden minuutin kestostaan huolimatta pysyy hienosti kasassa loppuunsa asti. Ei ehkä kuitenkaan niitä helpoimpia kappaleita sisäistää heti levyn alkuun.

Mangled Far Below
-Jatkaa messevää brutalointia esimerkillisesti ja tempo on kova. Hieman yllättäen tuo ainakin allekirjoittaneelle pieniä mielleyhtymiä Motörheadin tuotantoon ja kyllähän se minulle passaa paremmin kuin hyvin.

She Is a Funeral
-Tästä jotkut ovat ehtineetkin povata jo jonkinlaista tulevaisuuden merkkiteosta ja vaikka kyseessä erinomainen kappale onkin, en itse aivan noita väitteitä lähtisi allekirjoittamaan. Tunnelmaa kyllä löytyy ja paikoin seilataan jo kaikessa yksinkertaisuudessaan todella pimeillä vesillä, mutta Autopsyn klassisimpien synkistelyjen tasolle She Is a Funeralilla ei ole asiaa.

Coffin Crawlers
-Kajahtaneella alkufiilistelyllä alkava verilöyly, joka iskee suoraan kuuntelijansa kurkkuun, kuin vesikauhuinen koira. Takuuvarmaa Autopsya. Ei enempää, eikä vähempää.

When Hammer Meets Bone
-Levyn todellinen turpaanvetäjä! Alkaa todella brutaalisti ja laantuu siitä kuumottavan pitkään doomailuosuuteen, jonka jälkeen suolien levittely jatkuu taas kuin viimeistä päivää. Lähes täydellinen kappale ja osoitus siitä, ettei Autopsy ole menettänyt vuosien varrella tippaakaan siitä yllätyksellisestä ja pahansuovasta itsestään, jota se aikanaan Severed Survivalin ja Mental Funeralin aikoihin edusti.

Thorns and Ashes
-Toimiva ja tunnelmallinen välisoiton tapainen, josta itselleni tuli paikoin mieleen legendaarisen Deathin Evil Dead biisin intro. Tiedä sitten, että onko Reifertillä ja kumppaneilla ollut takaraivossa jonkinlainen kunnianosoitus vanhan bändikaverinsa muistolle vai mikä, mutta helvetin hyvin tämä joka tapauksessa toimii.

Arch Cadaver
-Suoraviivainen ja kaiken surutta alleen murskaava rypistys, joka lienee levyn helpoiten lähestyttävä tapaus. Autopsyn mittapuulla kuitenkin ehkä vähän turhan tavanomainen perusbiisi. Toimisi täydellisesti levyn aloituskappaleena.

Flesh Turns to Dust
-Levyn täytteenmakuisin kappale. Sinänsä ihan toimivaa keskitempo tunnelmointia, mutta parempaakin on totuttu Autopsylta kuuntelemaan.

Running from the Goathead
-Jakaa levyn parhaan kappaleen tittelin "When Hammer Meets Bone"n kanssa. Visvainen ja rujo myllytys, josta ei yksinkertaisesti keksi mitään pahaa sanottavaa. Tavallisuudesta poiketen murinat hoitaa tässä biisissä Chris Reifertin sijaan bändin toinen kitaristi Eric Cutler ja vaikka rumpalilegendan monipuoliseen mylvintään Cutler ei pystykkään, omaa hänkin varsin persoonallisen tavan kiduttaa äänihuuliaan.

The Headless Ritual
-Hieman turhakkeen oloinen outro, jossa ei ole mitään mieleenpainuvaa. Olisi voinut helposti jättää pois kokonaisuudesta.

Tähän loppuun voisi sanoa, että Autopsy on jälleen onnistunut tekemään varsin hyvän levyn, joka esittelee faneilleen hyvässä tasapainossa sitä samaa vanhan koulukunnan kurnutusta, josta bändi on jo ennestään kaikille tuttu. Sekoittaapa poppoo samalla soppaansa juuri sen tarvittavan määrän tuoreutta, joka saa suorastaan janoamaan lisää perusteellisia ruumiinavauksia. Aivan edeltäjänsä (Macabre Eternal) tasolle The Headless Ritual ei nouse, mutta kyseessä on ehdottoman vahva levy, jota on helppo suositella niille kaikille, jotka haluavat nauttia death metallinsa raakana ja kursailemattomana.

Keskiarvo:

Keskustelut