Olipa kerran suuri laulajatähtönen. Häntä kutsuttiin Rachel Marroniksi. Rachelilla oli iso talo ja iso joukko faneja. Muutamat niistä olivat vähemmän mukavia. Lähettelivät Rachelille ikävää postia. Uhkasivat tappaa peräti. Ja sitten Rachelin turvaksi hommattiin ammattitaitoinen turvamies, Frank Farmer. Mutta Rachel ei oikein pitänyt Frankista. Eikä Frank Rachelista. Ja senhän tietää, miten Hollywood-leffoissa aina silloin tulee käymään. Ja sitten joutuu tietysti vielä jännäämään, joutuuko Frank vain ruumisvahdiksi. (Joo, se oli erittäin surkea vitsi.)
Lawrence Kasdanin varmasti innolla rustaama leffa kuuluu niihin viritelmiin, joita eräänkin toimiston naisväki kertoi katsovansa kyynel poskella ja kappale Serlaa händyssä. Onhan se Whitney hyvä laulaja ja Costner kelvollisen oloinen vahtikoira, sitä ei voi kieltää, mutta tarinan ajoittainen hidastempoisuus ja kliseisyys kalvavat hermoja. Leffa on selkeästi tehty Whitney Houstonin uran pönkittämiseksi ja sellaisena se toki toimii edelleen. Kun joskus vuosia sitten näin Bodyguardin ensimmäistä kertaa, siitä jäivät parhaiten mieleen juuri Houstonin tulkitsemat powerloveballaadit, joita kuuntelee tietysti mielikseen ihan vieläkin. Välillä vaikuttaa jopa siltä, että leffan lauluissa on enemmän tunnetta mukana kuin sen yhdessäkään näyttelijäntyössä.
Ehkä tämä olisi ollut parempi ihan vain musiikkivideona?
