Kuten yleisesti tunnettua, Netflixin oma tarjonta on noin niin kuin yleensäkin aikast lailla pyllystä. Ilmeisesti firmassa itsekin huomattiin tason heilahtelevan vähän turhansa kanssa, joten apuun pestattiin kulttikuningas Masaaki Yuasa, mies [tv]Kaiba[/tv]n, [tv]The Tatami Galaxy[/tv]n, [tv]Ping Pong the Animation[/tv]in ja [movie]Mind Game[/movie]n takaa.
Sitten Masaaki Yuasa napsautti sormiaan ja sanoi ”tulkoon uusi mestariteos”. Ja uusi mestariteos tuli.
Devilman: Crybaby on muodikkaasti remake Go Nagain ikivanhasta klassikkosarjakuvasta ja sen miljoonasta erilaisesta animefilmatisoinnista. Tarinan päähenkilö on itkupilli teini nimeltä Akira, joka joutuu heti sarjan alussa pirun riivaamaksi. Akirasta tulee ihmisen sydämellä varustettu ihmispaholainen eli Devilman, joka taistelee maailmaa riivaavia demoneja parhaan kaverinsa Ryon kanssa.
Mikäli sattuu odottamaan tältä jotain nykyajan hajutonta ja mautonta standardoitua ja tylsää mainstream-höttöä, ei todellakaan tunne herra Masaaki Yuasan tyyliä ollenkaan. Devilman on eräänlainen hybridi miehen perinteistä hulluttelua ja vanhan liiton tosi likaista underground-animea, jossa jo aivan alusta lähtien pannaan ihmisiä silpuksi lihansyöjätisseillä ja ties millä vempeleillä. Yhdessä jaksossa nähdään kannibalismia, melkein jokaisessa hämmentävän paljon seksiä ja paljasta pintaa. Lähes jokainen tarinan keskeisimmistäkin henkilöistä saattaa kuolla ja silpoutua äärimmäisen tuskallisesti koska tahansa.
Toisin sanoen mikäli [movie]Fist of the North Star[/movie]in ja [movie]Ninja Scroll[/movie]in kaltainen mättö on lähellä sydäntä, toimii varmasti tämäkin.
Taatun masaakiyuamaista outoa huumoriakin nähdään heti parin ensimmäisen jakson aikana erään hahmoista masturboidessa raiskausfantasioille päästäen samalla suustaan aasin voihketta.
Aasin voihketta.
Sarja on siis lapsilta kielletty.
Kaikkea groteskia ja ääriväkivaltaista menoa miettiessä ei ihan heti taitaisi arvata tämän olevan samalla erittäin älyllä tehty ja sisältävän yllättävänkin paljon liikuttavia kohtauksia sekä taidolla tehtyä draamaa, mutta Kaiban mahtavuuden kokeneille asia tuskin tulee kovin kaksisena yllätyksenä. Todella piinaavaksi tämä muuttuu aika tarkalleen siinä puolivälin jälkeen, jolloin tarinan henkilöitä alkaa tosissaan putoilla yksitellen pelistä pois.
Tietenkin jätin kaikkein olennaisimman viimeiseksi. Devilman: Crybabyssä on syystä tai toisesta käytetty pääasiasiallisena taustamusiikkina elektronista jytkydubsteppiä vähän [movie]Drive[/movie]n tyyliin. En todellakaan tiedä kuka keksi vääntää Vihtahousumiehen yökerhojytkytykseksi, mutta ratkaisu todellakin antaa sarjalla roppakaupalla persoonallisuutta ja tyylitajua. Kaikkein omituisinta on, että käsittämättömän hämärä musiikkivalinta myös toimii ja sarjaa seuratessa huomasin itsekin jo pakosti kaivavani jostain esiin coolisti subbareista tykyttävää maailmanlopun soundtrackiä silkkaan tehokuunteluun.
Masaaki Yuasalla on ollut pirunmoinen vuosi. Ensin miehen uusimmat elokuvat [movie]The Night Is Short, Walk on Girl[/movie] ja [movie]Lu Over the Wall[/movie] pääsivät kiertämään maailmaa erilaisilla festareilla, sitten jälkimmäinen voitti vuoden parhaan täyspitkän animaatioelokuvan palkinnon Annecyllä, sitten miehen lähes koko aiempi tuotanto päätettiin vihdoin julkaista lännessä, sitten mies menee ja tempaisee Devilman: Crybabyllä ja saavuttaa jonkinlaista mainstream-suosiotakin!
Eipä tuohon voi muuta sanoa kuin että olipahan jo aikakin!
Palatakseni Devilman: Crybabyyn, kyseessä on taatusti vuoden parhaita uusia animesarjoja vaikka Yuasan omassa tuotannossa tämä ei omasta mielestäni aivan kärkeen kuulukaan. Rima heebon tuotosten suhteen on pelkästään tässä vaiheessa yksinkertaisesti niin korkealla, ettei siitä ihan helpolla enää paremmaksi pistetäkään edes Devilman: Crybabyn kaltaisella välittömällä klassikolla.
