Vuonna 1978 ilmestynyt 36th Chamber of Shaolin on yhä parhaimpia ja tärkeimpiä kung fu –elokuvia. Ilman tätä elokuvaa ei olisi kaljupäistä San Te:ta, eikä Gordon Liusta olisi ikinä tullut yhtä kuuluisaa. 36th Chamber of Shaolin on jo klassikko, mutta samaa ei voi sanoa trilogian viimeisestä osasta.
36th Chamber trilogian viimeisessä osassa siirrytään jo pahimmalle ärsyttävyystasolle, ettei uskoisi tämän olevan jatkoa mestarilliselle esiosalleen. Disciples of the 36th Chamber ei jatka San Te:n (Gordon Liu) tarinaa, vaan jättää hahmon taka-alalle ja keskittyy kuvaamaan nuorta Fong Sai Yukia (Hsiao Ho), joka joutuu menemään Shaolin temppeliin pelastautuakseen kuolemantuomiolta. Kuten ykkösessäkin, Fong Sai Yuk joutuu myös käymään läpi treenausputken, mutta tällä kertaa hänen taitonsa vastaakin huippuluokkaa. Mutta missä mestari, idiootti toisessa. Fong Sai Yuk on itsekäs valittaja, joka tykkää enemmän koheltaa kuin tehdä mitään oikein ja tämä koituukin kohtalokkaaksi.
Disciples of the 36th Chamber alkaa upealla alkuintrolla mutta tämän jälkeen meno tippuu kuin lehmän häntä. Heti kun katsoja pääsee tutustumaan Fong Sai Yukiin hänen ollessaan opiskelemassa, fiilikset alkavat olemaan yllättävän alhaalla. Hahmo on ärsyttävyydessään kamalinta mitä voisi kuvitella kung fu –elokuvassa olevan. Hsiao Ho saa kauheimmat vitutusfiilikset päälle ja tämä jatkuu läpi elokuvan. Jokaisessa kohtauksessa missä Hsiao Ho on ja puhuu, katsoja haluaisi mennä itse elokuvaan ja mäiskiä ukkoa ympäri huonetta että tämä pitäisi suunsa kiinni. Ho ei osaa näytellä, mutta taistelukohtaukset häneltä sujuu vallan mainiosti ja se onkin ainoa positiivinen asia hänestä.
Onneksi sentään elokuvassa on mukana Gordon Liu, joka varastaa jokaisen kohtauksen legendaarisena San Te:na. Harmillista kylläkin, San Te –hahmo jää aivan liian pieneksi, mutta Liu silti saa hahmosta kaiken irti.
Liu Chia-liang ei pääse elokuvallaan lähellekään aikaisempia tuotoksiaan ja Disciples of the 36th Chamber jää hänen huonoimmaksi elokuvaksi, joka päättää 36th Chamber –trilogian kohtalaisesti. Vaikka elokuvalla on omat huonot puolensa, on sillä hyvätkin puolensa. Gordon Liu ei ikinä petä, mutta ei myöskään Liu Chia-liangin koreografia, jonka ansiosta taistelukohtaukset näyttävät hienoilta. Tosin tässäkin tapauksessa jäädään Chia-liangin muiden elokuvien taakse.
