Mertsi Vepsäläinen(Peter Franzen) saa puskaryssän… pensasneuvostoliittolaisen luodista vuonna 1941, juuri kun Jatko-Sota on juuri syttynyt. Aivovammahan siitä tulee, eikä heppu paljoa älyä, mutta harvinaisen sympaattiselta vaikuttaa. Aika taittuu hanttihommissa niitä näitä jutellen työkaverin(Ahti Kuoppala) koiran, Saken hyvistä ja huonoista puolista. Niin vähäpätöiseltä kuin se kuulostaakin, niin Mertsi ottaa elämän tehtäväkseen auttaa koiraa erään asian kanssa. Hän taivaltaa koko elokuvan läpi, vain ja ainoastaan vain leikatakseen koiran kannuskynnet.
Luit oikein, koko elokuva rakentuu koiran ympärille. Tarkemmin sanottuna koiran kannuskynsien ympärille. Ei ehkä niin hirveän tärkeän kuuloista, mutta jos koiraa kutsutaan miehen parhaaksi kaveriksi, niin eikö mies voisi tehdä edes yhtä vastapalvelusta? Näin hempeitä ajatuksia Veikko Huovinen mietiskeli 80-luvun juppivillityksen aikoina ja minä pidän siitä todella paljon. Mikään asia, jonka teemme jonkin elävän olennon vuoksi ei ole liian vähäpätöinen. Jos meitä ihmisiä pidetään niin inhimillisinä ja kiltteinä olentoina niin eikö se pitäisi jotenkin osoittaa?
Näyttelijöistä Peter Franzen on vähintäänkin oikea mies paikallaan Mertsinä. Pahojen Poikien kankean pullistelun jälkeen pehmeitä puhuva Mertsi on ennen kaikkea luu arvostelijoiden kurkkuun. Lisäksi joukosta erottuu hyvin mm. Leo Lastumäen karhumainen olemus, joka valloittaa valkokankaan jokaisessa kohtauksessaan. Ainoastaan Timo Lavikaisen hahmo, jonka pitäisi oletettavasti olla jonkin sortin kusipääpahis on todella turha henkilö. Muutamat uhoamiset olisi voitu korvata ah, niin komeilla kuvilla korpimetsästä.
Koirankynnen leikkaaja ei ole samanlainen kuin muut suomalaiset elokuvat, sillä se ei ole armottoman paska. Ei nyt sentään, mutta jos elokuvassa ei ole suoranaista roistoa, pahaa tahoa, ja silti se voi olla näin lumoava, niin ei se täysin turhakaan voi olla. Luonnonläheinen aihe on myös varsin sykähdyttävä ja tavallaan Mertsi edustaa sitä ihmistyyppiä, joka on tuhoutunut jo ajat sitten. Ihmistä, joka on luonnon keskellä kodissaan. Luonnostahan me olemme alunperin joten miksi emme voisi osoittaa vähän arvostusta sille? Ennen kaikkea tämä on myös ylistys koirille, jotka ovat pyörineet uskollisesti tyhmemmän puoliskonsa mukana jo muutamat tuhat vuotta.
Markku Pölönen on tehnyt perisuomalaisia elokuvia lähes koko uransa ajan. Emmauksen tiellä iski minuun lujaa, eikä Baddingkään pahalta näyttänyt. Näiden paahtavien kesäteosten jälkeen hän virkistää uransa viileän talvisilla metsämaisemilla, ja suurten sukupolvien nostalgialla. Savottamiesten kämppä on ihannoitavan tarkasti suunniteltu, sekä satunnaiset unelmat, joita Mertsi näkee elokuvan aikana saavat ilkeimmänkin misantroopin vetistelemään kuin pikkutyttö.
Koirankynnen leikkaajaa voisi pitää vuoden 2004 must-see leffana. Vaikka olisit miten kaupunkilainen tahansa niin tätä et halua jättää väliin, sillä kyllä se luonnonlapsi meissä jokaisessa herää vähintään elokuvan puolivälissä.
