Yhden tunteisiin vetoavan sotadraaman ja kolme brutaalia, anteeksipyytelemätöntä ja kieron humoristista kostokuvausta taiottuaan, Chan-wook Park oli ehdottoman mielenkiintoisen tilanteen edessä: mitä seuraavaksi? Monet odottivat miehen pysyttelevän vakiinnuttamallaan mukavuusalueella, mutta tästä – varmasti tietoisesti – poiketen, mies käänsikin ajatuksensa kohti toista äärilaitaa. Kostomentaliteetti vaihtui romantiikkaan. On kuitenkin turha pelästyä; romanttinen komedia saa aivan uusia muotoja Chan-Wook Parkin käsittelyssä.
A Tale of Two Sistersissa vakuuttanut Su-Jeong Lim esittää elokuvassa nuorta naista nimeltä Cha Young-Goon, joka muun elämänsä lomassa mm. nuolee battereita ja luulee olevansa kyborgi. Herttaisen epävakaa nainen päätyykin pian kytkemään kätensä sähköverkkoon – passitus hourulaan on siis edessä. Siellä hän tutustuu eriskummallisiin kanssapotilaisiin, jotka poukkoilevat ympäri mielisairaalaa huolettomasti touhuten. Vähitellen sairaalan kliinisissä olosuhteissa kehkeytyy jokseenkin erikoisia polkuja etenevä romanssi Young-Goonin ja pop-tähti Rainin esittämän Park Il-sunin välille. Kuten lähes kaikilla sairaalan asukeilla, myös Il-sunilla on erikoisominaisuus; hän kykenee varastamaan ja kopioimaan muiden asukkaiden kykyjä – ainakin omissa fantasioissaan. Eksentrisen pariskunnan yhteiseloa varjostaa kuitenkin Young-Goonin pakkomielteisyys. Itseään kunnioittavan kyborgin tavoin, hän kieltäytyy ihmisruoasta ja pyrkii lataamaan akkujaan muin keinoin. Juonesta sen enempää paljastamatta, merkittävä osa elokuvasta keskittyykin Il-sunin mielikuvituksellisiin yrityksiin saada Young-Goon syömään jotain.
I’m a Cyborg, But That’s OK sai alkunsa Parkin halusta luoda tyttärelleen soveltuvaa materiaalia. Se onkin paikoitellen lapsenomainen ja tarkoituksellisen naiivi näkemys mielisairaalapotilaiden elämästä. Kovin syvälle potilaiden psyykkeeseen ei porauduta, höyhenenkeveällä tunnelmalla väistetään pitkälti ihmismielen pimeimmät kujat. Hetkittäin elokuvan äärioptimistisuus kiristää hermoja, Parkin luomassa maailmassa jopa vakavat mielenterveysongelmat on saatu vaikuttamaan suloiselta ja harmittomalta eksentrisyydeltä. On kuitenkin turhaa kritisoida elokuvaa jostain jota se ei alunperinkään ole lähtenyt tavoittelemaan – harmaa realismi kierretään hyvin kaukaa joka osa-alueella.
Elokuva onkin lähinnä visuaalisen kekseliäisyyden riemuvoitto. Perinteisen ankea mielisairaalamiljöö muuttuu vihreän eloisaksi temmellyspuutarhaksi Chan-wook Parkin käsissä. Upeat visuaaliset puitteet vievät jopa pohjaa elokuvan muilta osa-alueilta. Hahmoihin samaistuminen muodostuu ongelmalliseksi, sillä tavanomaista, selväjärkistä dialogia elokuva ei sisällä juuri nimeksikään ja lähes kaikki hahmot tuntuvat leijailevan täysin omissa ulottuvuuksissaan. Todellisuus ja fantasiat sekoittuvat potilaiden mielissä ja ajoittain tilanteiden liiallinen (niin visuaalinen kuin juonellinenkin) lennokkuus tuokin mukanaan omat haasteensa. Allekirjoittaneella olikin pieniä vaikeuksia pysyä mukana elokuvan käänteissä. Kääntämällä fokusta hiukan enemmän kohti käsikirjoituksellisia aspekteja – poispäin teknisestä kikkailusta – elokuvasta oltaisiin saatu tasapainoisempi kokonaisuus.
Chan-wook Parkin kostotrilogian vannoutuneimmille ystäville tämä yltiösöpö kyborgiseikkailu saattaa olla karvasta kalkkia. On turha odottaa Oldboyn huumaavaa intensiteettiä tai Lady Vengeancen pohdiskelevampaa otetta, sillä kyseessä on aivan eri lähtökohdista ponnistava kyhäelmä. I’m a Cyborg, but that’s OK on miehen sekavin ja tietyllä tavalla keskeneräisin kokonaisuus. Minut tämä romanttinen ja ennen kaikkea sympaattinen elokuva voitti kuitenkin puolelleen ylenpalttisella hölmöydellään. Avoimella mielellä pääsee jo pitkälle, mutta jää nähtäväksi ovatko kostosta haaveilevat elokuvafriikit valmiita ottamaan vastaan teoksesta huokuvan hyväntuulisen lämmön ja toivon.
