Arvostelu

Itseironian riemulaulu.

Suutele minua, tyhmyri on itseironian riemulaulu, jossa laulaja Dean Martin esittää omaa julkista kuvaansa. Martinhan tunnettiin hunajaisen äänensä lisäksi naistenkaatajana ja viinanlitkijänä. Joku on varmaan kuullut legendaarisesta Dean Martin Boozing Society –nimisestä kotimaisesta ”salaseurasta”, jonka ilmeisesti Jyrki Hämäläinen nimesi esikuvan luontaisten taipumusten perusteella. Tämänkin elokuvan alussa viinahuuruinen Dino joutuu kieltäytymään Las Vegasin keikkansa jälkeisistä jäähyväispanoista, joita auliit taustatanssijattaret ovat hänelle tyrkyttämästä.

1960-luvun perinteisiä perhearvoja järisyttänyt elokuva on mielestäni yksi Wilderin parhaista. Komeaan Beethoven-villapaitaan sonnustautunut Orville J. Spooner (Walston) opettaa pianonsoittoa ja siinä sivussa kihisee mustasukkaisuudesta, koska hänellä on niin kaunis vaimo (Felicia Farr). Hillitön on mm. Orvillen hyökkäys maitomiestä kohtaan, joka joutuu äkkiarvaamatta puolustautumaan hatusta temmattuja syytöksiä vastaan. Orvillen kaveri Barney (Cliff Osmond) työskentelee huoltoasemalla ja yhdessä Orvillen kanssa he kirjoittelevat musiikkikappaleita ja haaveilevat siitä, että nämä laulut saavuttaisivat joskus suurempaakin suosiota.

Yhtenä päivänä huoltoasemalle pyyhkäisee laulajatähti Dino (Martin) ja Barney haluaa viivyttää tahallaan hänen matkaansa, koska näkee tilaisuuden esitellä näitä itse tehtyjä lauluja hänelle. Dino jää yöksi Orvillen ja hänen vaimonsa kotiin. Dinon hurjan naistenkaatajamaineen takia Orville on pakotettu pestaamaan vähäksi aikaa ns. valevaimo (Kim Novak), jonka tarkoituksena on tarjota Dinolle illanvieton ohessa hieman myös lihallisia virikkeitä. Ilta alkaa mukavasti, mutta jossain vaiheessa Orvillen ja Barneyn suunnitelma alkaa mennä reisille. Dinon arvaamaton käytös vie tapahtumat aivan uusille urille ja lopulta saavutetaan moraalittomuuden riemuvoitto. Jenkeille on tietysti tehty oma siveämpi versio, mutta Suomessa myytävä versio on varustettu tällä mehukkaalla loppuratkaisulla.

Dean ”Dino” Martinin myyttinen hahmo on tietenkin se elokuvan tärkein juttu. Vastustamaton hymy, pikkutuhmat jutut, samettinen lauluääni ja viskilasi tiukasti käteen puristettuna ovat Martinin tavaramerkkejä, joita Wilder viljelee elokuvassaan runsaasti. Martin on esittänyt samaa tyyppiä usein, mm. elokuvassa Kanuunakuularalli nähdään hahmon myöhäisempi variaatio. Kim Novakin pitäisi olla elokuvan hurmaavin naishahmo, mutta tämän viitan häneltä ottaa yllättäen melko tuntematon Felicia Farr. Ray Walston oli yksi Wilderin suosikkinäyttelijöistä, mutta Orvillen rooli olisi antanut mahdollisuuksia suurempaankin tulkintaan. Walston on ihan ok, mutta tämän perusteella on pakko sanoa, että kyvyt eivät vielä nuorempana riittäneet tarpeeksi karismaattisiin suorituksiin. Elokuva olisikin huima klassikko, mikäli Peter Sellers olisi pystynyt vetämään Orvillen roolin, kuten alun perin oli sovittu. Harmi, että Sellers sai sydänkohtauksen juuri kuvausten alkaessa.

Suutele, minua tyhmyri on tunnelmaltaan ja kuvaukseltaan äärettömän 60-lukulainen tuotanto. Hahmot ja lavasteet tuovat mieleen ne typerät 60-kuvun tv-komediat, joissa vaimo laittoi keittiössä ruokaa ja isäntä luki nojatuolissa sanomalehteä. Wilder on tarkoituksellisesti luonut kaikki puitteet näennäisen harmoniseksi kokonaisuudeksi, jolloin lopussa tapahtuva moraaliton touhu tulee katsojalle jopa pienenä shokkina. Wilder onkin, silloisesta korkeasta iästään huolimatta, yksi 60-luvun suurimmista radikaaleista. Hän toi usein perhearjen kuvauksiinsa mukaan realistisia elementtejä, joilla halusi kertoa, että ihmisillä on salaisia haaveita ja taipumuksia kurkotella myös sinne toiselle puolelle aitaa, jossa ruoho on muka vihreämpää. Wilderiä onkin osaksi kiittäminen siitä, että myös mainstreet-elokuva alkoi imeä itseensä näitä rosoisempia piirteitä.

Anttilasta löytynyt DVD hintaan 3,90 € kuuluu hinta-/laatusuhteessa parhaimpiin elokuvahankintoihini. Kyseessä on selvä klassikko, joka valitettavasti teilattiin jo 60-luvulla niin alas, että sitä pidetään edelleen jollain tavalla vähempiarvoisena Wilderinä. Elokuva on myös yksi oiva osoitus siitä, että Kubrick ei ollut ainoa 60-luvun ison budjetin toimija, joka uskalsi tehdä mitä tahtoi.

nimimerkki: mauge

Pisteet: rating 80,000

mauge
Tähtääjä, 145 arvostelua
Arvosteltu: 18.09.2006
Katsottu: DVD

Saman kategorian TOP-leffoja

Diktaattori
Diktaattori arvosana 4,15
Diktaattori
Milanon ihme
Milanon ihme arvosana 3,90
Milanon ihme
Tuhon enkeli
Tuhon enkeli arvosana 4,32
Tuhon enkeli
South Park: Isompi, pidempi & leikkaamaton
South Park: Isompi, pidempi & leikkaamaton arvosana 3,81
South Park: Isompi, pidempi & leikkaamaton

Elokuvan tiedot

Suutele minua, tyhmyri
Suutele minua, tyhmyri arvosana 3,26

Suutele minua, tyhmyri (1964)

Alkuperäinen nimi: Kiss Me, Stupid

Genret:
Komedia
Valmistusvuosi:
1964
Pituus:
125 min
Ohjaajat:
Billy Wilder
Käsikirjoittajat:
Anna Bonacci, Billy Wilder, I.A.L. Diamond
Pääosanäyttelijät:
Barbara Pepper, Cliff Osmond, Dean Martin, Felicia Farr, Kim Novak, Ray Walston
Maat:
USA
Kielet:
englanti