Arvostelu

Mielikuvituksellinen ja vahva tarina on sovitettu todelliseen historialliseen kontekstiin.

Ragtime viittaa musiikkityyliin ja toisaalta myös aikakauteen, jolloin tämä jazz-musiikin tuloa ennustanut muotivillitys oli pinnalla. Ragtime miellettiin tummaihoisten hömpötykseksi ja ilmiötä voisi verrata myöhemmin syntyneisiin Motown- ja rap-kulttuureihin. Tunnetuimpana Ragtime-artistina voitaneen pitää herraa nimeltä Scott Joplin, joka ei tosin elämänsä aikana saanut hirveästi suitsutusta osakseen, mutta esim. 1970-luvulla kaikkien huulilla oli hänen säveltämänsä kappale The Entertainer, jota käytettiin näyttävästi mm. elokuvan Puhallus tunnusmusiikkina.

Ragtime on elokuvana lähes täydellinen katsomiskokemus, joka ei tosin tullut minään suurena yllätyksenä. Puikoissa näet häärii itse maestro eli Milos Forman. Forman jatkaa tutuksi tullutta vahvaa linjaansa ja tekee elokuvallaan mieleen painuvan tulkinnan 1900-luvun alun maailmasta. Elokuva henkii hämmästyttävän paljon sitä samaa tunnelmaa, mikä tuli myöhemmin tutuksi Sergio Leonen ohjaamasta Once Upon a Time in Americasta. Ristisin tämän jopa Leonen elokuvan sisarteokseksi, koska niin samanlainen vire kuljettaa molempia elokuvia eteenpäin. Silmiinpistävin yhtäläisyys löytyy siitä, että molemmissa elokuvissa keskeisintä naisroolia näyttelee Elizabeth McGovern. Hän oli aikanaan lupaava näyttelijälahjakkuus. Muistettavin suoritus lienee debyytti Robert Redfordin elokuvassa Tavallisia ihmisiä.

Ragtime perustuu E.L Doctorowin pidettyyn romaaniin, jonka monisäikeinen tarina on pelkistetty elokuvalle sopivampaan muotoon eli hahmoja ja tapahtumia on karsittu reippaalla kädellä pois. Elokuva jää siltikin melko rönsyileväksi ja on täynnä mitä erilaisimpia hahmoja joiden motiivit ja suhteet toisiinsa eivät välttämättä aukea aivan ensimmäisellä katselulla, joten elokuvassa on aineksia useampaan katselukertaan. Yksi Ragtimen mielenkiintoisimmista piirteistä on mielestäni siinä, että mielikuvituksellinen ja ennen kaikkea vahva tarina on sovitettu todelliseen historialliseen kontekstiin. Joitain anakronismeja saattaa historiaan perehtynyt katsoja löytää, mutta kaltaiseni fiiliskatselija ei ole tällaisista virheistä moksiskaan. Tarinan sisällä vilahtelee todellisia aikakautensa nimiä ja hahmoja, kuten: Booker T. Washington (afroamerikkalaisuuden voimahahmo), Evelyn Nesbit (näyttelijätär), Stanford White (kuuluisa arkkitehti, joka murhattiin tapauksessa, jonka seuraamukset tultiin tuntemaan Amerikassa "vuosisadan oikeusjuttuna"), Harry Kendall Thaw (miljoonaperijä, joka murhasi mustasukkaisuuden puuskassaan herra Whiten), Harry Houdini (kuuluisa taikuri), Theodore Roosevelt (Yhdysvaltain presidentti), Thomas Carlin (Yhdysvaltain varapresidentti) ja J.P.Morgan (yksi maailmanhistorian kuuluisimmista miljonääreistä).

Yleensä tällaisiin massiivis-eeppisiin kertomuksiin tulee suhtauduttua hieman kaksipiippuisesti. Useimmat spektaakkelit ovat hienoa katseltavaa vähän aikaa, mutta tarinan edistyessä ne alkavat lopulta toistamaan samoja ideoita ja peffaan iskee valtava puutumisen tunne. Tällaisia elokuvia ovat mielestäni esim. Ben Hur (1959) ja Tohtori Zhivago. Toisaalta täydellisesti onnistuessaan spektaakkelit pystyvät tavoittamaan myös sen elämän inhimillisen puolen ja tällaiset eeppiset elokuvat ovat mitä nautittavinta katseltavaa tyyliin Kummisedät ja Malcolm X. Formanin Ragtime kuuluu ehdottomasti tähän jälkimmäiseen ryhmään. Se on Formanille tyypillisesti ihmisläheinen, yhteiskuntakriittinen ja silti viihdyttävän herkullinen kattaus.

On myönnettävä, että harvakseltaan työskentelevä Milos Forman on salakavalasti noussut miltei suosikkiohjaajakseni. Tsekkoslovakiassa syntyneestä ja uransa siellä aloittaneesta lupauksesta on kaikkien yllätykseksi kuoriutunut postmodernin aikaisen Amerikan suurin (Oliver Stonen rinnalla) ymmärtäjä, tulkki ja kriitikko, joka käyttää työvälineenään populaarielokuvaa. Ragtime on katsaus siirtolaisuuteen ja siitä seuraavaan yhteiskunnan monikulttuuristumiseen, joka tietysti aiheuttaa kansalaisten keskuudessa lukuisia yhteentörmäyksiä. Elokuva on teemoiltaan runsas ja ulottuu yhteiskunnan hierarkian alimmalta ruohonjuuritasolta aina ylimmälle nokkimisportaalle asti. Kuvallinen ilmaisu on rehevää ja mitään ei häpeillä näyttää. Mukana on mm. jonkin verran kohua herättänyt Elizabeth McGovernin alastonkohtaus. Elokuvassa on paljon raflaavia aiheita kuten murhaamista, rasismia, viranomaisten mielivaltaa ja muuta vastaavaa järjettömyyttä. Forman ei kuitenkaan halua shokeerata ja heittää näitä teemoja irrallisesti elokuvan mausteeksi, vaan kaikki on perusteltua ja palat loksahtelevat upeasti paikoilleen. Kyse on toisin sanoen loistavasta kokonaisuudesta ja hienosta elokuvallisesta saavutuksesta.

Näyttelijäjoukosta pitänee vielä sananen kirjoittaa. Aloitetaan Howard E. Rollins Jr.:sta, jonka hahmo on mielestäni koko elokuvan tärkein elementti. Rollins on huippu ja tekee esityksellään selväksi, mistä hänen hahmossaan on kyse. Hän on järkähtämätön ja cool-hahmo, joka hakee oikeutusta kokemalleen vääryydelle. Hän on selvässä altavastaajan asemassa, mutta ei näytä lannistumisen merkkejä, vaikka hänen sinänsä perusteltu toimintansa ja protestointinsa tuo mukanaan vain lisää harmeja. Rollins tuo minulle vahvasti mieleen Denzel Washingtonin ja osin pidän Rollinsia jopa lahjakkaampana tai ainakin mielenkiintoisempana näyttelijänä kuin Washingtonia. Rollins ja Washington ovat suurin piirtein samaa ikäluokkaa ja vielä 80-luvun puolessa välissä näytti, että juuri Rollins nousee heistä sukupolvensa merkittävimmäksi afroamerikkalaiseksi näyttelijäksi, mutta toisin kävi, sillä hän jäi huumekoukkuun, joka vaikutti epäedullisesti työnsaantiin ja lopulta vei koko miehen ennenaikaiseen hautaan.

Merkittävä näyttelijä on myös legendaarinen James Cagney, joka lopetti mittavan uransa tähän elokuvaan. Ei lopulta mikään loistorooli, mutta silti ihan koskettavat jäähyväiset valkokangasyleisölle. McGovern vetää viehättävän ja avoimen seksuaalisen nuoren naisen roolin, joka on poikkeuksellista isoissa Hollywood-tuotannoissa. Brad Dourif oli Formanin löytö elokuvaan Yksi lensi yli käenpesän. Tässä Dourif ei kiskaise yhtä mieleen jäävää roolia, mutta osoittaa, että on tullut alalle jäädäkseen. Mukana näyttelijäkaartissa ovat myös kirjailija Norman Mailer, Mary Steenburgen, Jeff Daniels, Samuel L. Jackson, Michael Jeter ja Fran Drescher eli tv-sarjan Nanny. Tarkkasilmäisimmät voivat bongata jopa Jack Nicholsonin.

Ragtime on unohduksiin vaipunut mestariteos, joka kärsii vieläkin huonosta maineesta, jonka se aikanaan sai 1980-luvun kriitikoilta ja yleisöltä. Elokuva oli suuren luokan produktio, joka floppasi lippuluukuilla totaalisesti. Floppaamista on vaikea käsittää nykypäivänä. Kyseessä on vähän samanlainen ilmiö (tosin pienemmässä mittakaavassa) kuin vuotta aikaisemmin ilmestyneen Ciminon ohjaaman Taivaan portit -elokuvan kohdalla, joka koki lippuluukuilla niin kovan tyrmäyksen, että lennätti koko tuotantoyhtiön (United Artists) nurin. Myöhemmin myös Taivaan portit on saanut osakseen tunnustusta, jota 80-luvun alun elokuvayleisö ei osannut sille antaa.

nimimerkki: mauge

Pisteet: rating 100,000

mauge
Tähtääjä, 145 arvostelua
Arvosteltu: 23.05.2007
Katsottu: Kotona

Saman kategorian TOP-leffoja

Milanon ihme
Milanon ihme arvosana 3,90
Milanon ihme
Kummisetä
Kummisetä arvosana 4,34
Kummisetä
Vihreä maili
Vihreä maili arvosana 4,39
Vihreä maili
Nykyaika
Nykyaika arvosana 4,19
Nykyaika

Elokuvan tiedot

Ragtime
Ragtime arvosana 3,46
Genret:
Draama
Valmistusvuosi:
1981
Pituus:
156 min
Tunnetaan myös nimillä:
Ragtime - toivon ja vihan aika (tv)
Ohjaajat:
Miloš Forman
Käsikirjoittajat:
E.L. Doctorow, Michael Weller
Pääosanäyttelijät:
Brad Dourif, Elizabeth McGovern, Howard E. Rollins Jr., James Cagney, James Olson, Mary Steenburgen, Pat O'Brien
Maat:
USA
Kielet:
englanti