Poseidon (2006)
- Tuotantovuosi:
- 2006
- Ohjaajat:
- Wolfgang Petersen
- Pääosissa:
- Andre Braugher, Emmy Rossum, Freddy Rodriguez, Jacinda Barrett, Jimmy Bennett, Josh Lucas, Kevin Dillon, Kurt Russell, Mia Maestro, Mike Vogel, Richard Dreyfuss
- Maat:
- USA
- Pituus:
- 99 min
- Genret:
- Draama, Toiminta, Seikkailu
Keskiarvo
Arvostelut (6): 
Pikatuomiot (78):
Oma pikatuomio
Ohjattuaan legendaarisen Das Bootin ja vähemmän huomiota keränneen Meren raivon Wolfgang Petersenin olisi voinut jo olettaa unohtavan hyiset pärskeet ja seilata muille vesille. Mutta ei, pitihän sitä Poseidonin tarinasta päästä vääntämään versio tuoreilla efekteillä.
Sen verran Emmerichin koulukunnan hengessä leffa etenee, että tuoreet efektit jäävät myös ainoaksi maineteoksi. Komeissa puitteissa kaikuu toki myös paljon tyhjiä ja uljaita sanoja. Siinäpä sitten syvyyksissä kelpaa vetistellä – tunne ja draama tosin puuttuvat.
Rohkea ratkaisu hypätä nopeasti ongelmiin vaikuttaa ihan hyvältä, kunnes selviää, että ongelmaviidakko on perin kuiva. Vesimassoistakin huolimatta. Tuloksena syntyy 90 minuuttia helvetistä pakenemista, jossa ei ole minkäänlaista ylösalaisliikettä, vaikka superalus kelluukin veden pinnalla ylösalaisin. Tasaisissa merkeissä tietään ulos raivaavat mm. John Lucas, Kurt Russell, aikoinaan jo tappajahain kuohuissa kovia kokenut Richard Dreyfus, tällä kertaa nolostuttavan huono Kevin Dillon ja nouseva tähti Emmy Rossum (ei tosin tällaisten leffavalintojen myötä kauaa).
Poseidon on lopulta iso, "käsikirjoitukseton" mahalasku ennen nimeä, mutta sittemmin lähinnä vain pa*kaa, luoneelta ohjaajalta. Suurin ongelma on, että kaikki sisältö mahtuu pariin promokuvaan. Siinäpä se sitten onkin. Idealta loppuu happi parissa vartissa, väki sinnittelee pitempään.
Pisteet:
Arvosteltu: 07.12.2007
Katsottu: DVD
Poseidon on komea ja vaikuttava luksusristeilijä, jolla vietetään juuri uuden vuoden vaihtumista. On synkkä yö, mutta sää on tyyni ja olosuhteet uuden vuoden vastaanottajaisille ovat erinomaiset. Vai ovatko sittenkään? Kaikki näyttää ihan hyvältä aina siihen asti, kunnes jotain havaitaan kaukana laivan oikealla puolella. Jotain perin outoa. Sitten miehistön ja kapteenin valtaa suunnaton kauhu. He tajuavat mikä se oikein on. Se on jättiläismäinen hyökyaalto, joka pyyhältää raivoavalla vauhdilla kohti laivaa ilman pienintäkään armoa. Miehistö ja kapteeni yrittävät tehdä kaikkensa laivan pelastamiseksi, mutta pian he ymmärtävät, ettei asialle voi enää tehdä mitään. Aalto saavuttaa pian laivan, osuu siihen todella suurella voimalla ja lopulta kaataa koko aluksen ylösalaisin. Ja erittäin näyttävästi. Laivan sisällä alkaa suunnaton paniikki ja epätoivo ja hengissä olevat matkustajat alkavat sekopäisesti juoksennella suuntaan ja toiseen pelastuakseen laivasta. Alkaa suunnaton eloonjäämistaistelu ylösalaisin olevan laivan uumenista, josta kenen tahansa on vaikea selvitä hengissä.
En oikein tiennyt teatteriin astuessani, mitä oikein olisin osannut Poseidonilta enakkoon odottaa. Sehän on tavallaan re-make 70-luvun elokuvasta, mutta toisaalta minun on vaikeampi kommentoida asiaa enempää, koska kyseinen leffa on jäänyt itseltäni vielä katsomatta. Mutta 2000-luvun Poseidon on ainakin pirun komea, ellei sitten muuta. Komeus ja toiminta ovatkin selvästi leffan kantavia valttikortteja koska tarina ja heniköhahmot jäävät auttamattomasti taka-alalle. Niihin ei keskitytä alussa juuri lainkaan, onneksi sentään leffan edetessä syvennytään jonkun verran enemmän henkilöhahmoihin, etteivät ne jää kuitenkaan aivan sisällöttömiksi. Mutta joka tapauksessa tarinankerronnalla ei Poseidonissa pahemmin juhlita, vaan nimenomaan näyttävyydellä ja tehosteilla, jotka ovatkin kieltämättä huippuluokkaa. Varsinkin leffan alussa oleva laivan pyörähdyskohtaus on todella upea.
Poseidon on siis kaikin puolin erittäin komea, mutta toisaalta turhan sisällötön katastrofiseikkailu, jossa tarina ja henkilöt jäävät selvästi tehosteiden varjoon. Mutta mikään turha elokuva se ei siltikään ole. Jos kaipaa näyttävää katastrofiviihdettä, niin miksi ei sitten katsoisi Poseidonia. Suosittelen siis kaikesta huolimatta kaikille hyvän katastrofiviihteen ystäville.
nimimerkki: Tolppanen
Pisteet:
Arvosteltu: 01.08.2006
Katsottu: Teatterissa
Leppeän uudenvuoden juhlinnan todella suurella Poseidon-laivalla voi keskeyttää ainoastaan jättiläisaalto. Aallon iskeydyttyä laivaan, purkki kääntyy ylösalaisin ja eloonjääneet alkavat muodostaa ryhmiä. Kapuaminen laivan yläosiin (joka on tässä tapauksessa pohja) voi alkaa.
Poseidon on niitä elokuvia jotka on koetteva elokuvateatterissa. Laivassa tapahtuvien tuhojen ja varsinkin jättiläisaallon jylinä tuntuu rintalastassa saakka.
Harmillista että elokuvan ylösalaisin kääntyneen ympäristön mahdollisuuksia ei hyödynnetä juuri ollenkaan. Välillä sitä miettii että: "onko tämä paatti sittenkin oikeinpäin?" Sitten se tavallinen katastrofi-/erikoistehoste-elokuvan ongelma on jälleen kerran ne henkilöhahmot. Poseidon vaikuttaisi enemmän keskittyvän toimintaan kuin niihin henkilöihin. Alussa vain ihan pikkiriikkisen pohjustetaan hahmoja, jotka ovat vielä kaikenlisäksi karrikoituja. Rymistelyyn keskittyvä elokuva vielä kaiken lisäksi uhraa poppoota paljon, mutta vaikka se lemppari kuolisikin, niin ei se pahemmin hetkauta. Elokuvassa myöskin sorrutaan välillä liian laiskoihin ratkaisuihin. Aaltoa ei selitetä mitenkään ja se miten se kakara pelastuu loppupuolella jää mysteeriksi. Ärsyttää myös pakollinen romanssi elokuvassa. Sen tarkoitus ei tunnu johtavan oikein mihinkään.
Sitten niihin hyviin puoliin. Elokuva on erikoistehosteilta, tekniseltä taidolta ja osaamiselta huippuluokkaa. Ruumita paiskautuu seiniin, vesimassat vyöryy, laiva repeilee. Kaikki tuo tapahtuu niin helkutin komeasti että ihailla vain voi.
Tämän arvostelun kritiikistä voisi päätellä että annan arvioksi 2 tai 2 ja puoli tähteä, mutta ei. Sen verran viihdyttävä, komeaefektinen ja paikoin vahvatunnelmainen se on että sitä en voi tehdä.
nimimerkki: Mr. MovieMan
Pisteet:
Arvosteltu: 10.07.2006
Katsottu: Teatterissa
Wolfgang Petersen kaataa loistoristeilijä Poseidonin elokuvan uusintaversiossa. Edellisen kerran Poseidon kaatui vuonna 1973 Ronald Neamen ohjauksessa. Paul Callicon novelliin perustuva katastrofileffa on uusinversioksi onnistunut ja parhaimpia katastrofikuvauksia aikoihin. Petersen on ennekin kuvaunnut merellä, Das Bootin ja Meren Raivon ohjaaja sai Poseidonissa tuhot, että eloonjäämistaistelun näyttämään hyvältä.
On uudenvuodenaatto ja keskellä merta loistoristeilijä Poseidonilla on täydet pippalot päällä. Kesken illan perämies havaitsee, että jotain on pielessä merellä ja eipä aikaakaan kun horisontissa on suuri hyökyaalto, joka tulee täyttä vauhtia kohti laivaa. Kapteeni ei ehdi kääntää laivaa ja se törmää jättivesimassaan ja kaatuu keskelle merta. Alkaa eloonjäämistaistelu.
Poseidon ei tarinaltaan yllätä, melkein kaikki tietää etukäteen mitä on tulossa. Petersen saa kuitenkin tuhot ja vesimassat näyttämään hienoilta. Kaikki rakkaat eivät tältä matkalta kotiin päässetkään. Eloonjäämistaistelu on saatu vesitettyä katsojaan teatterinpenkkiin. Ahtaanpaikan kammoisille saattaa tulla huono olo. Kuolemat kuvataan yllättävän tylysti, varsinkin onnettomuuskohtauksessa ruumismassoja paiskautuu päin seiniä ja onhan siellä pari uhraustakin mukana.
CGI-tehosteet ovat hienosti toteutettuja, varsinkin juuri kohtaus, jossa Poseidon kaatuu jättiaallon alle. Tehosteet eivät kuitenkaan ota pääosaa misään vaiheessa, vaan Petersen antaa hahmoille hyvin tilaa. Näyttelijäpuoli tekee hyvää työtä, varsinkin Kurt Russel ja Josh Lucas ovat hyvässä iskussa.
Kokonaisuutena Poseidon on teknisesti hienosti toteutettu, hyvin ohjattu ja näytelty katastrofielokuva. Käsikirjoitus on kuitenkin hieman ennalta-arvattava ja kliseinen. Pituutta leffalla on juuri sopivasti.
nimimerkki: andy
Pisteet:
Arvosteltu: 03.07.2006
Katsottu: Teatterissa
Aiemminkin meren suurta voimaa ja kauneutta tutkinut Wolfgang Petersen siirtyi huonon vastaanoton saaneen Troijan jälkeen taas aaltojen keinuttelemaksi. Poseidon-katastrofielokuvan (2006) uusintaversion piti olla, jos ei uusi Titanic, niin ainakin kesän suurimpia spektaakkeleja. Toisin kävi.
Akiva Goldsman on tuottajana varmistanut suuren määrän rahaa tehosteita varten, mutta kesäspektaakkelin ikuinen kirous ¨luovan käsikirjoittajan puute¨iskee kovempaa kuin elokuvan hulppea hyökyaalto, joka kaataa valtamerta kyntävän luksuslaivan nurin.
Sekä Roland Emmerichin Day After Tomorrow'ssa ja James Cameronin Titanicissa tuhotyö tapahtuu vasta reippaan enteilyjen ja odotuksen jälkeen, mutta Petersenillä on liiallinen kiire hyökyaaltonsa kanssa. Hienoltahan se näyttää, kun luonnon viisikymmentämetrinen aalto kaataa näyttävän ihmisluomuksen, mutta kymmenessä minuutissa esitellyt henkilöhahmot jäävät auttamatta keskeneräisiksi.
Kuvankaunista kuolemaa
Ennalta-arvattavista henkilöhahmoista saadaan muutamaan otteeseen irti hyvää tilannetajua. Ahtaassa venttiilissä suolavettä pakenevat eloonjääneet tuovat esille kattavasti luonteenpiirteitään, stressinsietokykyään ja kuolemanpelkoaan. Valitettavasti tällaiset kohtaukset ovat harvassa, sillä laivan romuttaminen (myönnettäköön luovastikin) on tähdellisempi tekijä.
Kummoisempiin pohdintoihin hädän keskellä elämisestä ei eksytä samaan tahtiin kuin tulen, räjähdysten ja vesimassojen runnommiin käytäviin. Kuvaaja John Seale eittämättä tekee hyvää työtä kameran kanssa, jonka eteen marssitetaan isolla rahalla tuotettua jännitystä ja tehostehömppää. Poseidonin ainoa kelvollinen piirre onkin kyky nostattaa pulssia aika ajoin hienojen kuviensa vuoksi.
Lieneeköhän jonkinasteinen vitsi sekin, että suuressa laivassa nähdään vähemmän ihmisiä kuin tehosteita loihtineessa yhtiössä työntekijöitä. Richard Dreyfuss hoitaa roolinsa itsemurhaa pohtivana homomiehenä samalla rutiinilla, kuin Kurt Russell ja Josh Lucas suorittavat sankarivelvoitteensa. Nuoret kaunokaiset Emmy Rossum, Mia Maestro ja Mike Vogel yrittävät pysyä tahdissa mukana.
nimimerkki: Martin van Wetten
Pisteet:
Arvosteltu: 26.06.2006
Katsottu: Teatterissa
Arvostelija
Martin van Wetten
Vieras
1970-luvun katastrofielokuvien parempaa päätä edustava meriseikkailu 2000-luvun kuosissa? Myönnettäköön heti aluksi, että idea ei oikein tunnu hyvältä. The Poseidon Adventure, vaikka onkin elokuvana vain keskinkertaisuus, on sen verran mukava nostalgiapaukku, että uusi versio tuntuu jo ajatuksena huonolta.
Poseidonin asetelma on suurin piirtein sama kuin alkuperäisenkin leffan (ja kirjan). Vuosi vaihtuu ja sitä juhlistetaan toki myös Poseidon-laivalla. Kesken pippaloiden valtava aalto kaataa aluksen ylösalaisin. Risteilylle viihtymään tulleet joutuvat samppanjan sippimisen sijaan varsinaiseen höykytykseen. Kirkunaa, kauhua ja ruumiita on runsain määrin kohta kaikkialla. Kun valtaosa matkailijoista päättää pysytellä Poseidonin ruokasalissa ja varrota pelastusväkeä, kourallinen ihmisiä tekeekin toisin. He haluavat laivasta ulos ennen kuin on liian myöhäistä ja asiantilan huomioon ottaen tuo temppu on tehtävä Poseidonin pohjan kautta.
The Poseidon Adventure oli, jos ei nyt vaikuttava, niin ainakin aikansa näyttävimpiin kuuluva efektipaukku. Kuulujen näyttelijätähtien lisäksi sillä oli tarjota uskomattomat määrät vettä, jota vyörytettiin valtaviin kulisseihin. Poseidonissa on tietysti perinteisten efektien kuorrutteena monta kerrosta modernin tekniikan avulla luotua silmän huiputusta. Onhan se toki nk. jänskää, mutta yhä vieläkin heikoimmista jipoista jää muovinen jälkimaku. Silti on todettava, että kun tässä leffassa laiva pyörähtää alassuin, liike tosiaan tuntuu (elokuvateatterin) katsomossa asti. Näin iskevään fiilikseen on päästy erityisesti taitavalla leikkaustyöllä.
Mikä uudessa versiossa on erityisen kiinnostavaa, liittyy henkilökaartin eroavuuteen. Kun The Poseidon Adventuressa Gene Hackmanin esittämä pappi valoi uskoa ja tahtoa siihen kouralliseen väkeä, joka pyrki laivasta ulos, nyt samassa hommassa pitää olla ammattipeluri (Lucas). 1970-luvulla katastrofin kynsistä pyrki pois myös vanhempi pariskunta, nyt iäkkäämpää väestöä edustaa yksin (kivasti hoikistuneen) Richard Dreyfussin mutkattomasti tulkitsema kiintiöhomo. Ja nyt mukana on myös jollakin lailla rikkonaisia/ puutteellisia perhekuntia. Että näin meillä 2000-luvulla. Kliseistä ei vieläkään ole pois päästy, mutta ainakin ne ovat vähän erilaisia kuin edellisessä versiossa.
Elokuvan ohjaus on siinä mielessä ollut oikean miehen käsissä, että nyt lopputulos on jännittävä ja sopivissa määrin tylykin. Katsoja saattaa menettää suosikkihahmonsa heti alussa, mutta myös niistä muista voi tuntea välittävänsä, jos leffan vain antaa viedä mukanaan. Isompiin puherooleihin ei ole täydellisen avutonta sakkia tupattu, mutta jos joku näyttelijäkaartista huomattavasti alkaa ärsyttää, veikkaan tyypin olevan Kevin Dillon. Hänen hölösuumachonsa on niin karkealla kädellä hutaistu, että hirvittää. Kriittisin katsoja ei kuitenkaan häntä tule edes näkemään, koska tässä versiossa jättiaallon syntyä ei selitellä millään lailla. Jo tämä epäkohta saanee muutamat jättämään Petersenin Poseidonin sikseen.
Pisteet:
Arvosteltu: 21.06.2006
Katsottu: Teatterissa
