Arvostelu

Eriskummallinen ja vääristyneitä kuvia pullollaan oleva trippi antaa sellaiset kicksit, että huumeiden käyttöä miettii kahdesti tämän katsottuaan.

Brittiläisen koomikkoryhmä Monty Pythonin animaattorina tutuksi tullut Terry Gilliam on aina loistanut graafisella lahjakkuudellaan ja varsin omalaatuisilla visioillaan. Miehen ohjaustyöt ovat saaneet paljon arvostusta monelta taholta. Gilliam tyyli sekoittaa eriskummallista miljöötä, arkipäiväiseltä tuntuvaa juonta ja visuaalisesti kaunista ja paikoittain utopiselta tuntuvaa animaatiota elokuviinsa, on muodostunut herran tavaramerkiksi. Visuaalisia lahjojaan mies väläytteli jo vuoden 1985 mestariteoksessa Brazil ja omalaatuisia päähänpistojaan 10 vuotta myöhemmin elokuvassa 12 apinaa. Vuonna 1998 ilmestyneessä Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa Gilliam palaa juurilleen sekoittaessaan yksinkertaiseen juoneen paljon omituisia kuvakulmia, unenomaista kuvaustekniikkaa ja pieniä graafisia helmiä. Loppujen lopuksi simppeli huumetarina etenee tyylikkäältä näyttäväksi ja kritiikkiä pursuavaksi opetusteokseksi huumepolitiikasta ja narkkarin järjestyksettömästä elämästä.

Rauol Duke (Johnny Depp) on pahasti rappioitunut journalisti ja innokkaasti kokaa tuoksutteleva sekopää, joka yhdessä pyylevän idioottijuristinsa Gonzon (Benicio Del Toro) kanssa lähtee Las Vegasiin pelimaailmaan tekemään pientä – pillereiden ja ”lumen” täyttämää – irtiottoretkeä. Siinä samassa Duken täytyisi kirjoittaa lehtijuttu poliitikoiden kokouksesta, mutta yli-innokkaan imppaus-, nuuskaus- ja dokausrientojen vuoksi, homma ei ole ihan niin helppoa. Kamatäytteinen reissu huipentuu Gonzon vähemmän nerokkaisiin ”juristivinkkeihin”, epäonnisiin selkkauksiin, vauhdikkaisiin takaa-ajoihin ja groovaaviin hallusinaatioihin, ja tuleehan siinä välissä niin paljon absurdia huumehommaa, että huumeisiin koskemista miettii kahdesti tämän katsottuaan.

Gilliamin kädenjälki näkyy selvästi elokuvan yleisilmeestä. Kuvaustekniikka on erikoisen huojuvaa, kamera kuvaa tapahtumia oudoista perspektiiveistä ja visuaalisia outoksia viljellään näppärästi varsinkin hallusinaatiokohtauksissa. Kaikella tällä Gilliam haluaa tuoda esille narkkarin karun todellisuuden ja unenomaisen satumaailman. Huumeet tekevät sekopääksi ja vääristyneet hallusinaatiot voivat pahimmillaan olla hyvin absurdeja. Hätäinen katsoisi elokuvan vain Gilliamin graafiseksi taidonnäytteeksi, vailla mitään teemallista sanomaa ja tai punaista lankaa. Kuitenkin pinnan alta paljastuu paljon enemmän. Yleensä huumeista kertovat elokuvat ottavat ylleen traagisuuden leiman, mutta Gilliam ottaa aiheeseen puhtaasti huumorillisen näkökulman. Huumekicksit on varmasti mukava kiskaista, mutta kun sieraimen vieressä oleva valkoinen nokare alkaa kasvaa liian isoksi, lähtee koko hommasta ilo pois. Liika on liikaa ja itku pitkästä ilosta – asenne tuodaan katsojan eteen mustan huumorin ryydittämänä ja ilkikurisen naljailun voi oikein aistia. Hallusinaatio-kohtaukset ovat elokuvan parasta antia. Kamera huojuu pysäyttämättömästi ja vääristynyt kuva tuo transsimaisen tunnelman. Utopia jyllää viimeistään silloin, kun Gilliamin tyylittelemät ”olennot” pongahtavat villisti katsojan silmille ja abstraktisuus muuttuu pelottavan konkreettiseksi.

Pääosissa kirkkaasti loistavat Johnny Depp ja Benicio Del Toro vakuuttavat karismaattisine roolisuorituksineen. Sekopäisyyden tulkinta on kerrassaan erinomaista ja puhtaan improvisoinnin oloista. Deppin esittämän Duken hajamielinen olemus korostuu sopertavasta puhetavasta ja naurettavasta naamanvääntelystä. Del Toron hahmon Gonzon olemus huokuu idioottimaisuutta ja tekaistua viisastelua. Kimmoisan pötsin itselleen mässänyt Del Toro tekee huiman suorituksen sekoittaen upeasti kännihörhöilyä, koomisia raivokohtauksia ja pettämätöntä elämänkatsomusasennetta keskenään, luoden täydellisen vaikutelman yli-innokkaasta huumeiden käyttäjästä. Myös Depp saa teatraalisesta esiintymisestään ja hulvattomasta puhetyylistään luotua varsin pätevän vaikutelman narkkarista. Tyypilliset narkkaristereotypiat voidaan unohtaa, kun kaksikko näkee vähän väliä pieniä vihreitä miehiä ja elämä tuntuu muutenkin pyörivän lujempaa kuin Linnanmäen karuselli.

Vahvasti asiaansa alleviivaava elokuva saa kärsimättömät katsomaan haukotellen kelloa, sillä kaikkia ei Gilliamin tyylille omainen, jatkuva visuaalinen tykitys miellytä. Kärsivälliset saavat kuitenkin rahoillensa vastinetta ja huomaavat jopa elokuvan ansiokkaan sanoman: ”ehkäpä selvin päin olo on kuitenkin kamahuuruja miellyttävämpää…” Upealta näyttävä elokuva on kerrassaan vauhdikas trippi alitajuntaan ja narkkarin satumaailman, joka saarnaa, hämmästyttää ja kummastuttaa varsin onnistuneesti.

Pisteet: rating 80,000

E-Mies
Tykittäjä, 50 arvostelua
Arvosteltu: 21.02.2009
Katsottu: Kotona

Saman kategorian TOP-leffoja

Hard Day's Night, A
Hard Day's Night, A arvosana 3,76
Hard Day's Night, A
Paluu tulevaisuuteen
Paluu tulevaisuuteen arvosana 4,25
Paluu tulevaisuuteen
Pähkähullu Suomi
Pähkähullu Suomi arvosana 3,68
Pähkähullu Suomi
Kyttäyskeikka
Kyttäyskeikka arvosana 3,68
Kyttäyskeikka

Elokuvan tiedot

Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa
Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa arvosana 3,99

Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa (1998)

Alkuperäinen nimi: Fear and Loathing in Las Vegas

Genret:
Komedia
Valmistusvuosi:
1998
Pituus:
118 min
Ohjaajat:
Terry Gilliam
Käsikirjoittajat:
Alex Cox, Hunter S. Thompson, Terry Gilliam, Tod Davies, Tony Grisoni
Pääosanäyttelijät:
Benicio Del Toro, Cameron Diaz, Christina Ricci, Craig Bierko, Ellen Barkin, Johnny Depp, Michael Jeter, Tobey Maguire
Maat:
USA
Kielet:
englanti