Arvostelu

Passion of Gibson - ristille ilman sisäistä matkaa

Viimein, näin pääsiäisen televisiotarjonnan seurauksena, oli minun tullut aika tarkastaa Kristuksen kärsimyskertomus. Kohua ja mielenosoituksiakin aiheuttanut teos oli ilmestymisaikoinaan syytettynä paitsi rasismista, myös jumalanpilkasta ja Kristuksen elämän eksploitatiivisesta tarkastelusta. Teoksen ohjaajana toimi näyttelijänä erinomaisesti tunnettu Mel Gibson, joka joutui todellisen mediaryöpytyksen kohteeksi erityisesti antisemitistisiksi todettujen lausuntojensa jälkeen. Gibson itse sittemmin kiisti sanomansa ja pyysi kaiken päälle vielä anteeksikin. Rohkeana tekona positiivisessa mielessä pidettiin myös elokuvan autenttisuuden ideaa. Gibson halusi näyttelijöiden puhuvan kahden tuhannen vuoden takaisia kieliä repliikkeinään, pitävän mahdollisimman aidon oloisia vaatteita ja liikkuvan ympäristössä, joka on mahdollisimman vähän niin sanotun Hollywood-näkemyksen alainen, toisin sanoen silottelematon ja mahdollisimman vähän lavasteilla hallitun näköinen. Lopputulos onkin kieltämättä lavastusteknillisesti suhteellisen komea. Siinä ovatkin valitettavasti kauneimmat sanat mitä kyseisestä filmistä voidaan sanoa.

Elokuvan juonena toimivat Kristuksen viimeiset hetket Getsemanen puutarhasta ylösnousemuksen hetkeen asti ja niiden ympärillä tapahtuva toiminta, kronologisessa järjestyksessä edeten. Jeesuksen viimeiset tunnit tuomittavana koostuvat puhtaasta väkivallan ja ristillä riippumisen hitaasta ja piinallisesta kierteestä. Ideassa sinänsä ei ole mitään vikaa. On vain niin, että vaikka ajatuksena on varmasti ollut sanoa jotain syntien taakasta ja ihmiskunnan kärsimyksen kantamisesta kuolemaan asti, sovituksena, viesti valitettavasti katoaa mitäänsanomattoman väkivallan kierteeseen. Elokuvan väkivalta ei ole mielenkiintoista eikä se ole järkyttävää. Se on varmasti lavastettu erittäin aidosti, mutta sen runsaus tuhoaa viimeisetkin rippeet vision uskottavuudesta. Koko länsimaisen filosofian ajattelussa tiukasti mukana ollut syntien sovituksen teema ei näyttäydy edes uudessa valossa, vaan se hutkitaan pinnallisesti Jeesuksen veren mukana ulos. Kristuksen kuolemantie ei näytä järkevältä. Samalla voidaan todeta, että Gibsonin visio ei ole rasistinen, sillä tälle ei ole olemassa rodusta riippumatta kuin muutamia hyviä ihmisiä, muiden ollessa saastaisia ja raakalaismaisia petoja. Tässä valossa nähtynä Kristuksen sovituskuolema voi siis olla tarpeellinen maailman pelastumisen kannalta, mutta valitettavasti katsoessa tulee enemmänkin mieleen hämmennys ja epäusko. Miksi kukaan rakastaisi tällaista ihmiskuntaa?

Pohtivamman elokuvan kannalta tällaiset ajatukset olisivatkin mitä oivallisin lähtökohta hienoon cinemaan. Valitettavasti vain mitään edes uskon kannalta pitävää selitystä emme kuule koskaan, koska mitään emotionaalista yhteentörmäystä Kristuksella ei ole eikä koskaan tule. Samoin mitään sisäistä, selittävää konfliktia ei ikinä nähdä. Vakain ilmein Hän kärsii, ei puhu, kuolee, ylösnousee ja lähtee. Meidän pitää vain olettaa tämän toimien syyt. Ehkä tämä on juuri niin kutsuttu uskovan Jeesus, uskon ”järjettömyyden” vertauskuva, mutta koska lopussa ei tapahdu minkäänlaista sovitusta, vain lyhyt, sekuntien mittainen ylösnousemus, ei mitään ideologista ajatuksen tiivistymisen pistettä nähdä. Elokuvan alkuperäinen nimi on ollut The Passion of the Christ, mutta minkäänlaista passionia ( = intohimoa, vastustamatonta halua) Kristuksen toimien takana ei missään vaiheessa valoteta. Hänen filosofiansa periaatteiden oletetaan olevan katsojan tiedossa jo alusta pitäen, eikä niissä oleteta olevan tulkinnanvaraa. Tämä on toisin sanoen elokuva ihmisille, jotka tuntevat Jeesuksen jo mitä perinteisimmän kaavan (uskonnon- ja elämänopetuksen kautta). Ongelmaksi muodostuukin se, että miksi pääosan Jeesus näyttää kaikesta huolimatta niin vieraalta? Jeesus ei ole Jeesus ilman koko mytologiaa, ilman tarinoita. Hätäisesti yhteen kootut palaset eivät riitä kokonaisen filosofian tarinaksi.

Yhtä lailla on mahdotonta puhua synneistä, kun ainoat elokuvan henkiset arvot tuntuvat tulevan lyhyistä flashbackeista joita on sijoiteltu harvakseltaan tiettyihin elokuvan ”symbolisiin” kohtiin. Ristiinnaulitsemisen hetkellä Jeesus jakaa leivän opetuslapsilleen. Samastumisen ja ideologisen tyhjyyden maisemassa ehkä väreilevien (ja ainakin minulta huomaamatta jääneiden) kaikujen löytämistä ei helpota ollenkaan elokuvan näyttelijätyö. On turhaa kehua alkuperäiskielten käytöstä, sillä näyttelijät latelevat lauseensa kuin puupökkelöt. Erityismaininnan saa bulgarialaissyntyinen Hristo Shopov Pilatuksena - jota hän on muuten esittänyt sittemmin toistekin espanjalaisessa Dolph Lundgren-toimintaseikkailussa. Niin katoaa mainen kunnia. Yleensä hieno näyttelijä Monica Belluccikin on hämmentävän pienessä osassa aivan väärässä elokuvassa. Pahin kaikista on James Caviezel, jonka Jeesuksen lähes ainoa tehtävä on haukkoa henkeä ja näyttää kärsivältä. Ei varmasti mikään kiitollinen tehtävä, mutta koska Caviezel ei edes yritä, tehtävän anti on niin yksipuolinen, ettei etevinkään luonnenäyttelijä voisi pelastaa roolin lukkiutumista yhteen ainoaan perusajatukseen: Jeesus on teräsmies, terminaattori, jonka on raahauduttava keinolla millä hyvänsä päätepisteeseen, jonka seurauksena tapahtuu ylösnousemus.

Viidesti Oscar-ehdokkaana olleen Caleb Deschanelin kuvaus on useissa kohdissa aivan kamalaa, sillä kameranliikkeet noudattavat lähinnä pornoelokuvan esteettistä dramaturgiaa kaikessa gorenhimoisuudessaan, ja eksploitaatiosyytökset eivät ihmetytä ketään valveilla pysyttelevää katsojaa, erityisesti aivan viimeisten vaiheiden ristinnaulauskuvissa, jotka tunkevat tarpeettoman lähelle. Lopullinen silaus tulee 60-luvun samuraielokuvista muistuttavan naurettavuuden verisuihkun singotessa Jeesusta keihäällä pistävän sotilaan päälle. Sotilas lankeaa polvilleen tästä ihmeestä, joka mietitytti allekirjoittanuttakin. En tiennyt ihmisruumiissa voivan olla 100 litraa verta vielä senkin jälkeen, kun tätä on lyöty kepeillä, ruoskilla, laudanpätkillä, nyrkeillä ja potkittu päähän, kylkiin, rintaan, jalkoihin, jalkoväliin, selkään ja vatsaan ja itse asiassa kaikkialle minne vain inhimillistä vahinkoa voi tuottaa. Ilmeisesti voi, ainakin jos sattuu olemaan puusepänpoika Beetlehemistä. Koska minua ei verellä läträäminen elokuvissa useimmiten erityisemmin hetkauta, leffan väkivalta on minulle, kuten jo edellä sanottua, hyvin tylsää ja pinnallisen tarkoituksetonta, teoksen pääsisältö. Jota kuta toista voivat nämä näyt järkyttääkin, mutta epäilen järkyttyykö kukaan aidosti samasta shokkinäystä yhtä vahvasti yhä uudestaan ja uudestaan peräkkäin katsottuna. Deschanelin kameratyö ansaitsee suurimmat kiitoksensa värisävyistään, jotka anteeksiantamattoman ankeita, edes jollakin ”ilahduttavalla” tavalla. Tämä on kumminkin laiha lohtu.

Hidastukset ovat niin mittavassa käytössä, että Kristuksen kompastuessa kolmannen kerran ristiä kantaessaan kameran pyöriessä hidastetusti ympäri, katsojaa alkaa oikeasti naurattaa epäuskosta. Koko visiota voisi sanoa lihalliseksi, jos ilmaisumuoto ei olisi jo ajatuksena groteski. Hollywood-peruspaskasäveltäjä John Debneyn musiikki on ennalta arvattavan ylidramaattista ja luo todella surullisen vastakohtaisuuden kuvan sisällöttömyyden kanssa. Audiovisuaalinen kokonaisuus on murskaavan tympeä. Mukana pyörii myös ilmeisen feminiininen Saatanan hahmo, joka riivaa myös Juudaksen täysin sivuun jäävää ja nopeasti pois pelattavaa hahmoa. Kaikessa tässä on niin paljon yhtymäkohtia Nikos Kazantzakiksen erittäin tunnettuun Kristus-tarinaklassikkoon Kristuksen viimeinen kiusaus (josta Martin Scorsese 90-luvun alussa ohjasi yhtä lailla kohahduttaneen elokuvan), että katsoja alkaa tuntea sisällään jo suunnatonta raivoa tarinan näpertelevästä ”tasosta” verrattuna Kazantzakiksen koskettavaan, humaaniin, mutta yhtä lailla uskonnolliseen ja älykkääseen visioon.

Henkilökohtaisen agnostisen vakaumukseni vuoksi en suutu Gibsonin visiosta ja sen olemassaolosta. Kiistän samalla kenenkään ajattelemaan kykenevän ihmisen suuttumuksen aitouden. Tavallaan tässä on tämän laimean elokuvan suurin virhe, jonka kuka tahansa katsoja voi heittää vasten sen kasvoja: siitä provosoituu vain, jos on provosoituakseen kaikesta uskontulkinnallisuudesta. Henkilö pääosassa ei ole Jeesus, kuten monissa muissa, jopa yhtä heikoissakin Jeesus-elokuvissa katsoja on voinut näyttelijän kuvitella olevan. Koko elokuvan ajan roomalaiset hakkaavat jota kuta miestä, jota emme loppujen lopuksi tunnista keneksikään mytologiamme hahmoksi. Hän voisi olla Buddha, Muhammed, intiaanien mytologinen Kojootti, kuka tahansa symboliselle ristille vietävä mies, jonka nimi nyt vain sattuu olemaan Jeesus. Mitään tuntua mistään merkityksellisestä ei lepää elokuva-Jeesuksen silmien takana. Ristille menee James Caviezel, näyttelijä, ei Jeesus yksityishahmona, eikä erityisesti Jeesus ihmisen arvojen mittana. Ainoa suuttumuksen syy voi olla vain elokuvan yliampuva tarkoituksettomuus, tarina miehestä nimeltä Mel Gibson, joka halusi koskettaa, mutta sai aikaan vain tyydyttymättömän tyhjyyden tunteen. Lopullisesti elokuvan arvon vesitti sen muodon täysin kaavamainen toisto Gibsonin seuraavassa kärsimysnäytelmässä Apocalypto, joka vei turruttavan tylsän väkivallan ja olemattoman uskontematiikan toistelun aivan toiselle asteelle ja jota syystä voidaan pitää jopa jonkinlaisena jatko-osana Kristuksen kärsimyskertomuksen shokeeraavan anti-intellektuaaliselle ja tappavan tylsälle epäsanomalle.

Pisteet: rating 30,000


Vieras Arvosteltu: 22.03.2008
Katsottu: Kotona

Saman kategorian TOP-leffoja

Jeanne d'Arcin kärsimys
Jeanne d'Arcin kärsimys arvosana 4,29
Jeanne d'Arcin kärsimys
Milanon ihme
Milanon ihme arvosana 3,90
Milanon ihme
Murskattuja kukkia
Murskattuja kukkia arvosana 4,30
Murskattuja kukkia
Vihreä maili
Vihreä maili arvosana 4,39
Vihreä maili

Elokuvan tiedot

The Passion of the Christ
The Passion of the Christ arvosana 3,52
Genret:
Draama
Valmistusvuosi:
2004
Pituus:
128 min
K18
Tunnetaan myös nimillä:
Kristuksen kärsimyskertomus
Ohjaajat:
Mel Gibson
Käsikirjoittajat:
Benedict Fitzgerald, Mel Gibson
Pääosanäyttelijät:
Jim Caviezel, Maia Morgenstern, Monica Bellucci
Maat:
USA
Kielet:
aramaic, latina, heprea