Lonkerot (1977)

Tahaton komiikka on avainsana.

Ocean Beachiksi tituleeratun pitäjän rantamudissa kuplii jotakin kummaa. Jotain, joka saa vauvat katoamaan veden äärelle parkkeeratuista vaunuistaan ja kokeneimmankin merikarhun häviämään veneensä kannelta lailla heinäpaaliin paiskatun neulan. Jotain, jota radiopuhelimen ääni tuntuu vetävän puoleensa kuin hunaja kärpäsiä, ja jolla on oltava jonkinmoinen salaperäinen yhteys alueen vesikoiden pohjissa tapahtuvaan tunnelin rakentamiseen.. Onko se työn touhussa temppuilemaan ruvennut masiina? Olisiko se hai? Ei, Bo Hopkinsin tulkitsemaa sukeltajaa, Will Gleasonia, lainatakseni: on olemassa vain yksi mahdollisuus.. Se on...

...tietenkin ihmiskunnan (sekä etenkin ohjaajan toimista vastaavan Ovidio G. Assonitisin) hölmöilyjen luomus, jättimäiseksi kasvanut ja humaanisen elonnesteen makuun päässyt mustekala (mikäpä muukaan). Eli kun juoneen lisäjännitteeksi vielä plussataan jorpakossa piakkoin järjestettävä lasten purjehduskisa, eikä plagiointia ole vaikea yhdistää eksploitaation kierrätyksen ihmearkusta kurkistavaan parin vuoden takaiseen menestysraina Tappajahaihin, voikin jokainen hiljaa mielessään pohtia, löytyykö Tentacolin olemassaololle niin minkäänmoista hyväksyttävää oikeutusta?

Kylläpä hyvinkin, vaikkakin vain piirun verran erilaisessa olomuodossa, kuin mitä Ovidio-poju tai suurin osa maksavasta elokuvayleisöstä toivoisi. Toisin ilmaistuna tahaton komiikka on avainsana tämän mestariteoksen kohdalla, ja aina aika ajoin onkin helvetin vaikea uskoa Lonkeroiden olevan tehty naama rehellisesti peruslukemilla, eikä camppailemaan kaikkien aikojen typerimmän leffan tittelistä taideteosten a la Hell of the Living Dead, Amityville 3 tai Sword of the Barbarians parissa. Ellei ohjausvastaava sitten perinyt synnyinseuduiltaan jonkinlaista harvinaisen pirullista egyptiläishuumoria, vaikuttaa tämä kahdeksanraajainen ikävä kyllä vakuuttelevansa paitsi olemista varteenotettavana kauhuelokuvana kauhuelokuvien joukossa, myös peräti jotain suurempaakin, jotain taiteellisen unohtumatonta, syvällisemmänkin sydämen rujon nahkansa alle kätkevää..

Tässä vaiheessa ei ole kuin kuin puisteleminen sanattomana päätään Assonitisin uskomattomalle intohimolle työtään, sekä horjumatonta uskoa omia lahjojaan (antoipa sama kaveri aikoinaan tuottajan pallilla istuessaan tuolloin tuntemattomalle James Cameronillekin potkut Piranha 2 -projektista ja ohjasi rainan mieluummin itse) kohtaan. Äijän runsasta tapaa käyttää ylidramaattisen musiikin säestämiä kuvanpysäytyksiä ei pidä luulla huonokuntoisen dvd:n pinnalla irvisteleviksi naarmuiksi, eikä tämän taitoa rakentaa "piinallisen jännittäviä kohtauksia" tai "shokeeraavaa materiaalia" ole syytä kyseenalaistaa sekuntiakaan. Mitäpä sanot esimerkiksi, kun kuolemantapauksia tutkivat juttelevat keskenään "onko näillä uhreilla mitään yhteistä?" "kyllä, kaikilla oli radiopuhelin.." ja samassa kamera pomppaa kuvaamaan venekilpaan valmistautuvia lapsosia kokeilemassa äänensiirtäjiään (ja pian lasketaankin jo masiina lapasessa venettä vesille, onnenkyyneliä pyyhkivän äiskän vilkuttaessa laiturilla)? Näinkin vahvaa tunnelatausta tulvivan elokuvan tapauksessa jää tosin ihmetyttämään kohtausten lopettaminen aina kuolemaan, eikä kalanruoaksi päätyneen omaisen surua ehdi esiintyä ruudulla missään muodossa. Ikävimmäksi jutun tekee se seikka, että seuraavassa skenessä nuo läheiset sitten näyttävätkin jo selvittäneen sen tärkeän ihmisen poistumisen päässään, eikä minkäänlaista huolta kasvoilta enää ole luettavissa. No, parempi niin, only the strong survive.

Sympatioita kerää myös elokuvan esittämä eläinasian pohdiskelu. Edes raatoa raadon perään tehtailevaa hirviömustekalaa ei aleta osoittelemaan sormella, vaan todetaan poloisen vain olevan ihmisen typeryyden tulos. Suloisinta on kuitenkin vaimonsa sekä ystäviensä ruokalistalle päätymisen myötä privaatin sodan petoa vastaan aloittavan Willin suhde lemmikkimiekkavalaisiinsa Summeriin ja Winteriin ("tapasin vaimoni kesällä ja nain talvella"), joille ukko juttelee niin maankuoren pintaa alempia kuin asiaa yhteisestä taistelusta, muistelee menneitä (kuvaruudulle haikeasti vierivien flashbackien saattelemana, totta kai), sekä uskoutuu "kun päästän teidät vapaaksi, ymmärrän, mikäli ette haluaisikaan enää palata luokseni".

Oma lukunsa ovat rainan musiikit, jotka saattaisivat olla vahvoilla melkeinpä missä tahansa muussa filmissä, paitsi Tentaclessa. Uskollisesti jännittäviä kohtia enteilevät "dididi-DItit" eivät jaksa naurattaa lopputeksteihin asti, ja öisellä rannalla mereltä palaavia turhaan odottelevan kansan minuuttitolkulla kuvattua hiljaista huolta ryydittävä avaruusmusiikki on laadukasta, mutta itse tilanteeseen täysin sopimatonta. Salattujen elämien parhaita paloja traagisempien kohtien surumarssit laittavat kyyneleet valumaan siitä väärästä syystä, eikä edes lopputaisteluun valmistautuessa hikisen miehenlihan ympärille vedettävien märkäpukujen ja tuppiin sujahtavien puukkojen säestäminen kattilan kansien paukuttamisella ole oikeastaan sitä toimivinta tunnelman tiivistäjää tuohon haluttuun aamuruuhkajunavaiheeseen asti.

Surullisimman kolmionsa tähän neliön- ja pallonaukkoja tarjoavaan pulmapeliin ahtaa kuitenkin leffan käsinkosketeltavan pikkuriikkinen budjetintapainen (lienee noilla näyttelijäkaartin kolmella Oscar-voittajalla [Fonda, Winters & Huston] ollut melkoinen laskukausi, kun tähän mukaan ovat innostuneet). Mustekalaa ei käytännössä näytetä ruudulla sadan minuutin keston aikana kunnolla kertaakaan. Silmää kyllä kurkistaa sukelluskellon akkunasta, lonkeroa kiemurtelee sinne sun tänne ja veneen alla näkyy musta äyriäisenvarjo, mutta riittääkö tämä? En ala väittämään, etteivätkö ne oivimmat jännärit useimmiten olisi juuri näitä mielikuvituksen varaan jättäjiä, mutta kyllä siinä aletaan jo hitusen väärillä poluilla mennä, kun mieskuoron säestämä ylitiukka loppurähinä koostuu vain ja ainoastaan salamana ruudulla välähtelevistä, harvinaisen epäselvistä vaalaannokista ja korallien huomaan tipahtelevista imukuppikalapaloista. Erikoistehosteet ovat kauttaaltaan muutenkin surkeampia, kuin eräässä kohtauksessa lapsia äärimmäisestä hengenhädästä pieneen liitutauluun kirjoitettua viestiä helikopterista heiluttamalla varoittava pelastustyöntekijä.

Olisi myös ollut rahanarvoinen vaihtoehto joko satsata pikkusumma Assonitisin peruskoulutukseen alaansa kohtaan, tai palkata joku vähääkään lahjakkaampi kaveri kyseiseen virkaan. Paitsi että pätkän kohtauksista puuttuu aivan kaikki kuviteltavissa oleva jännitykseen tai munaan viittaava, loppuu se katsojan huumorintajukin aina jossain vaiheessa, eikä elokuvan viimeisiä kymmenminuuttisia yksinkertaisesti millään jaksaisi kaluta loppuun armottoman tylsyyden tunteen runnoessa kaikenlaisen mielenkiinnon ja toivon surutta ojaan.

Loppuyhteenvetona Tentacles on aikamoista kuraa, mutta onnistuu tarjoamaan oikealla asenteella ja hymykuopilla varustetulle sankarille hetkittäin Bo Hopkinsin "näyttelyäkin" huvittavamman campelan. Tuota kalaa en kuitenkaan suosittele nauttimaan kerralla, parempi puolittaa ja täyttää kupua tyytyväisenä pari päivää, kuin hotkaista koko vonkale ja sitten valitella sitä huonoa oloa punkan pohjalta käsin. Ja niille, joille Assonitisin merenelävän ruodot ovat turhan kova pala perattavaksi: ostakaa tuolla rahalla mieluummin vaikkapa virosta koppa lonkeroa ja kiertäkää Tentacoli perkeleen kaukaa.

kurkkuharja
Tykittäjä, 75 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 11.11.2009
Katsottu: Kotona