Lady in the Water (2006)

Näin käy kun ohjaaja rakastaa leffaansa liikaa: siitä ei osata karsia mitään pois.

Yllärihitti Kuudennen aistin jälkeen ohjaaja M. Night Shyamalanilla ei ole ollut helppoa: yleisö on odottanut jatkuvasti näkevänsä jonkinlaista toisintoa siitä, kuinka Haley Joel Osment juttelee kuolleille ja Bruce Willis riuhtaisee maton katsojan alta loppuratkaisun tullen. Niinpä sellainenkin pieni mestariteos kuin The Village kärsi kohtuutonta vääryyttä, kun sitä markkinoitiin satumaisen draaman sijaan veret seisauttavana trillerinä. Kriitikot ja kansa ovat menneet kerta toisensa jälkeen sekaisin hämmennyksestä, joten Unbreakablen, Signsin ja Villagen kohtuullisesta taloudellisesta menestyksestä huolimatta Lady In The Waterille on jaettu vaikeat kortit; tässä vaiheessa Shyamalanin uraa flopista ei välttämättä enää toivuta. Mutkistaakseen kuvioita vielä entisestään perfektionistina tunnettu ohjaaja ajautui tuotantovaiheessa ilmiriitaan rahoittajansa Disneyn kanssa, siirtyi Warner Brothersin hoiviin ja tilitti ahdingostaan kirjan verran tekstiä.

Valtavat paineet valitettavasti näkyvät, sillä Lady In The Water ei ole erityisen hyvä elokuva. Sen hahmogalleria on liian hajanainen ja mytologia sepitetyn oloinen, ikään kuin juoni olisi syntynyt hätäisesti sitä kirjoitettaessa. Vai miltä kuulostaa tarina talonmiehestä, joka löytää kerrostalonsa uima-altaasta eräänä iltana Narfin nimeltä Story, jonka pitää löytää ihmisten joukosta Valittu, mutta ehtiä pian kotka Eatlonin selkään etteivät pahat skruntit - jotka tosin Tartutikit voivat voittaa - nappaa häntä... jaa että häh vai? Henkilöitä ja epämääräistä mytologiaa on niin paljon, että yksi kokoillan leffa ei riitä. Mukana on oivaltavankin oloisia, pienempiä juonikuvioita, mutta ne eivät ehdi saada tuulta alleen. Shyamalanin tarinassa on saattanut olla runsaastikin visiota, mutta nyt katsojalle kokonaisuudesta välittyy pelkkä sekava vyyhti pelästyneen pässin tavoin poukkoilevaa tarinaa. Näin käy kun ohjaaja rakastaa leffaansa liikaa: siitä ei osata karsia mitään pois.

Shyamalanin puolustukseksi on tosin sanottava, että herralla on kieltämättä silmää. Kauniita visuaalisia yksityiskohtia on paljon, ja jokainen otos on sommiteltu viimeisen päälle. Kun päälle vielä lämäisee James Newton Howardin hypnoottisen musiikin, katsoja haltioituu väkisinkin paikoitellen. Lisäksi leffan casting on varsin onnistunut: Paul Giamatti ja Bryce Dallas Howard ovat rooleissaan miellyttävän vähäsanaisia, mutta ensihetkestä lähtien uskottavia. On sääli, etteivät näiden kahden hahmot saa tilaa kasvaa näyttelijöidensä tasolle, vaan ne tukehtuvat keskelle skrunttien ja tartutikkien sekamelskaa.

Koska Shyamalanin ohjaajantaitoja on turha mennä kyseenalaistamaan, on toivottavaa että Lady In The Wateriin suhtaudutaan Hollywoodissakin välityönä - tai ehkäpä herra saisikin ajautua pienehköön budjettiahdinkoon ja sitä kautta johonkin virkistävällä tavalla minimalistisempaan. Aika näyttää, mutta leffaharrastajan näkökulmasta Lady In The Water ei ole kertakatselua kummoisempi.

Pingutyyppi
Tykittäjä, 242 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 12.02.2007
Katsottu: DVD

Persoonallinen amerikkalainen fantasiaelokuva, jollaisia saisi näkyä enemmänkin.

Manoj Night Shyamalan tarjosi käsikirjoitustaan aikaisemmin yhteistyötä tehneelle Disneylle, joka ei tajunnut miehen käsikirjoitusta ollenkaan. Shyamalan loukkaantui verisesti ja vahvat näkemykset omaava visionääri vei kässärinsä kilpailevalla studiolle Warner Brosille, joka hyväksyi käsikirjoituksen. Elokuva on kuitenkin flopannut pahasti lippuluukuilla ja kriitikot ovat murhanneet taiteilijan elokuvan totaalisesti. Sääli. Kyseessä on kuitenkin persoonallinen amerikkalainen fantasiaelokuva, jollaisia saisi näkyä enemmänkin.

Pari sanaa juonesta: Cleveland Heep (Paul Giamatti) on änkyttävä talonmies. Eräänä iltana kerrostalon yhteisestä uima-altaasta kuuluu loiskintaa kiellettynä aikana. Heep löytää altaasta naisen, joka sanoo itseään Story-nimiseksi narfiksi. Heep saa kuulla Mrs. Choilta (June Kyoto Lu), että Story on vanhasta sadusta peräisin oleva taruolento ja kerrostalon muut ihmiset ovat myöskin osa sadun henkilöitä ja ainoastaan he voivat palauttaa Storyn takaisin maailmaansa. Ongelmia vain syntyy kun aikaisemmin Heepin käytyä toisessa maailmassa, portin oven jäätyä auki, petomainen iso koiraa muistuttava pensaisiin ovelasti piiloutuva skruntti on päässyt kerrostalon läheisyyteen...

Shyamalanin uusi elokuva on jälleen omalaatuinen, viehättävä fantasiatarina, joka eroaa ohjaajan aikaisemmista luomuksista tarinan kirkkaudella ja twistin totaalisella puuttumisella. Traileri antaa kuvan jonkinlaisesta kauhusta, mutta sitä elokuva ei ole. Kauhuelementit jäävät todella minimaalisiksi, mutta se pieni osa jännityksestä toimii varsin hyvin ottaen huomioon elokuvan ikäluokituksen. Tarina kulkee varsin verkkaisesti kohti loppuhuipennustaan ja Shyamalanin käsikirjoitus on itsensä näköinen.

Näyttelijäsuorituksista. Giamatti tekee todella sympaattisen roolin änkyttävänä Cleveland Heepinä ja Ron Howardin tytär Bryce Dallas Howard tekee loistavan suorituksen vähäpuheisena ja mystisenä Story-vedenneitona. Giamatin ja Howardin yhteiset hetket ovat tavattoman kauniita, mitä myöskin tukee Shyamalanin aikaisemman yhteistyökumppani James Newton Howardin kaunis musiikki, joka tosin pauhaa välillä hieman liikaa. Shyamalan itse on elokuvassa mukana melko isossa roolissa ja vieläpä varsinaisena vapahtaja-hahmona, mikä on varsin erikoinen veto. Miehen näyttelijätaidot ovat kuitenkin kohdallaan. Elokuvassa on sivuhahmona elokuvakriitikko (Bob Balaban), joka tietää elokuvan tyypilliset kiemurat, mutta kaatuu lopulta liialliseen nokkeluuteensa. Balabanin hahmo heittelee tietoisesti välillä aika paksuja piikkejä elokuvakriitikkoja kohtaan.

Rytmitys on elokuvassa jouhevaa, mutta puutteeksi nousee se kuinka helposti kerrostalon asukkaat rupeavat uskomaan itse hölmön talonmiehen kertomaan tarinaan, jonka mukaan talon asukkaan ovat sadun henkilöitä. Ohjaaja kyllä välillä huomaa tämän, mutta siltikin henkilöistä osa uskoutuu liian helposti mukaan leikkiin. Lopussa meno ei yhtään heikkene vaikka muuttuukin vauhdikkaammaksi.

Elokuva ei sovi vakavikoille. Se vaatii katsojalta kykyä avautua satujen ihmeelliseen maailmaan ja jos katsoja näin pystyy tekemään, elokuva tarjoaa maagisen ja hienon elokuvaelämyksen.

nimimerkki: Ray Luonnonvoima

Ray Luonnonvoima
Käyttäjä, 5 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 01.10.2006
Katsottu: Teatterissa

Iltasatu joka on sijoitettu nykyaikaan.

Paul Giamantti esittää asuntotalon isäinnitsöjää, joka löytää altaastaan naisen nimeltä Story (Bryce Dallas Howard). Nainen paljastuu osaksi iltasatua, hän on nymfi. Monet haluavat uskoa sadun todeksi ja huomaavat pian olevan osa sitä. Storylla on vain yksi määränpää, hän haluaa päästä pois kotiinsa kotkan siivillä.
Jotta kotka voisi hakea hänet, hän tarvitsee suojelian, parantajan ja tulkin. Tarinan mystinen ratkonta voi alkaa...

Lady in the Water on todella kekseliäästi toteutettu. Sitä on vaikea selittää; se on iltasatu joka on sijoitettu nykyaikaan, jonka nykyajan henkilöhahmot ovat osa satua ja samalla kertovat satua katsojalle omin sanoin kun se myös tapahtuu heille. Elokuvan äänitehosteet ja musiikki ovat todella mahtavan kuuloisia, ne saavat ihon kylmille väreille.
Näyttelijäsuoritukset ovat loistavia. Tarina on kerrottu niin hyvin, että se tempaisee katsojan mukaansa alta aika yksikön. Oli piristävää nähdä myös itse ohjaaja näyttelemässä elokuvassa. M. Night Shyamalan on myös alentanut kriitikoita hupaisalla tavalla tässä elokuvassa, siitä ehdoton plussa.

Elokuvan huonoimpia puolia ovat alun muutamat tylsähköt kohtaukset, missä elokuva ei meinaa liikkua eteenpäin. Onneksi kyseisiä kohtauksia ei kuitenkaan ole monta. Loppujen lopuksi, kokonaisuudessaan Lady in the Water on varsin mielenkiintoinen fantasiatarina M. Night Shyamalanilta. Elokuvaa voin suositella mystisten satutarinoiden ystäville.

Vieras
Pisteet:
Arvosteltu: 05.10.2008
Katsottu: Kotona

Trillerin sijasta elokuva on pikemminkin draaman ja fantasian sekoitus.

M. Night Shyamalanin elokuvat ovat jakaneet niin tavalliset elokuvankatselijoiden kuin kriitikoidenkin mielipiteet kahtia. Eikä Shyamalanin uusin, Lady in the Water, tee poikkeusta. Tällä kertaa kritiikki on ollut jopa kovempaa kuin aiemmin. Tämä elokuva kyllä poikkeaa Shyamalanin aiemmista, mutta itse ainakin siitä huolimatta pidän tätä ihan hyvänä leffana, vaikka onkin Shyamalanin huonoin.

Vaikeuksia oli jo elokuvan valmistusprosessin aikana. Aluksi Shyamalan tarjosi kässäriä Disneylle, mutta se oli yhtiön edustajien mielestä liian monimutkainen ja sitten Warner suostui tekemään elokuvan, joka lopulta floppasi maailmalla aika pahasti. Toivottavasti Shyamalan vielä saa tehdä lisää elokuvia täysfloppaamisesta huolimatta.

Talkkari Cleveland Heep (Paul Giamatti) kohtaa eräänä päivänä nymfi Storyn (Bryce Dallas Howard). Cleveland joutuu suojelemaan Storya hirviöltä, joka haluaa tappaa hänet. Cleveland joutuu myös etsimään erästä tiettyä henkilöä.

Lady in the Water poikkeaa joiltakin piirteiltään aiemmista Shyamalanin leffoista. Trillerin sijasta elokuva on pikemminkin draaman ja fantasian sekoitus. Jännitystä tästäkin kyllä löytyy ihan kivasti. Hieman erilaisesta tyylilajista huolimatta Lady in the Water on tunnistettavissa Shyamalanin elokuvaksi. Tilannetta kehitellään pikkuhiljaa kiirehtimättä, eikä katsojaa aliarvioida. Jännitystä ja yllätyksiä on vähemmän kuin aiemmin, mutta jännityksen aiheuttama tunnelma on suorastaan kihelmöivä. Ja tekeepä Shyamalan tuttuun tapaansa cameo-roolinkin.

Lady in the Wateria on moitittu liiallisesta satuaineiston käyttämisestä. Satuvaikutelma kyllä pääsi itseänikin välillä hieman häiritsemään. Tosin pystyy tästä tietenkin pitämään, kunhan yrittää suhtautua elokuvaan satuna. Lady in the Water kärsii myös pienestä laahaamisesta. Elokuvaan on myös yritetty änkeä huvittavia hahmoja. Muun muassa kriitikko on välillä hauska. En sitten tiedä, oliko Shyamalanin tarkoitus näpäyttää kyseistä ammattikuntaa.

Lady in the Water on ihan mukava leffa, jos sen vain katsoo satuelokuvana, eikä yritä ottaa sitä kovin vakavasti. Kyllä Shyamalan sai aikaiseksi taas kivan leffan, vaikka tämä onkin hänen huonoin.

nimimerkki: Ville

Ville
Tähtääjä, 479 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 01.02.2007
Katsottu: DVD

Näyttelijätkin vajoavat hämmentyneinä pohjaan odottamaan, että jokin ohjaajan ruokatauolla rustaama taruolento nostaisi takaisin pintaan.

M. Night Shyamalanin yhteistyö Disneyn kanssa päättyi, kun viidennen suurleffan tuotannosta tuli riitaa. Rahaa takoneella ohjaajalla ei ollut mitään ongelmaa kuitenkaan etsiä uutta yhteistyökumppania ja saada uudentyyppistä työtänsä levitykseen. Ongelmat tulivat vasta siinä vaiheessa, kun itse keksittyyn lastentarinaan pohjaava Lady in the Water floppasi luukulla(kin).

Täytyy myöntää, että halusin todella uskoa, ettei ”Leidi vedessä” olisi sitä, mitä pahat äänet sen sanoivat olevan: rönsyilevä ja otettaan jatkuvasti kadotteleva. Olinhan siinä vaiheessa, kun yleinen mielipide kääntyi parin ensimmäisen menestysleffan jälkeen Shy-vastaiseksi, edelleen valmis listaamaan tuon intialaisen Hitchcock-fanin jonkinasteiseksi tulevien vuosikymmenien löydöksi, siis tyypiksi, jonka oivallukset ja kyky luoda tunnelmaa, löydettäisiin vasta ajan kanssa. Eihän Signsin viiltävä ote tai terävä tapa tutkailla uskoa oikeasti kokonaan pyllähtänyt siihen kuuluun loppukohtaukseen eikä valloittava Kylä oikeasti ollut vain lopputwistin varassa roikkuva tapaus, vaan vertauskuvallinen ja James Newton Howardin kauneimman scoren ylleen saanut mestariteos.

Kaiken tämän puolustelun jälkeen tuntuu entistä turhauttavammalta purkaa tunteita Lady in the Waterista. Tuntuu, että juuri noiden parin edeltäjän ns. kriitikkotaholta saama negatiivinen palaute ja toisaalta myös hidas taloudellisen menestyksen lasku ovat tehneet Shyamalanista jotenkin katkeran ja epäilevän tarinankertojan. Ja mitä oikeasti on itseään epäilevä tarinankertoja? Ei yhtikäs mitään. En väitä etteikö Shyamalan itse olisi tiennyt juuri tarkalleen millaisen leffan hän on höpsön lastensatunsa pohjalta halunnut luoda, mutta väitän, että hän ei ole ainakaan saanut välitettyä sitä voimaa lopputulokseen.

Pahiten Lady in the Waterissa pettävät osa-alueet, joissa Shy on ennen loistanut. Vaikka esimerkiksi Unbreakablen dialogissa mahtipontisuus ja kuiskinta jo pistivät silmään, nyt määränpäänsä hukattuaan pahvihahmojen ontot suuret sanat ja hatusta vedetyt käänteet vaivaavat. Todella paljon. Toisekseen se perustunnelma, kauniiden kuvien ja upeasti talletettujen hetkien yhdistelmä, on täysin poissa. Sitä myötä, kun katkeroitunut ohjaaja on keksinyt mukaan (jopa pelottavan Spedemäisesti, sillä Spedehän oli oman alansa nero, mutta miehen reagointi leffapalautteeseen näkyi leffoissa vain yleistasoa laskevana hutiammuntana) leffakriitikkohahmon höpsöä ”Kuka sinä olet minulle sanomaan minun tarkoitusperistäni?”-vertauskuvallisuutta toimittamaan, on hän unohtanut oman salaisen aseensa, sen voimavaran, joka teki leffoista todella Shyamalan-leffoja: siis hassun lapsekkaita, silti jännitysmomentin otteessaan pitäviä ja tarkkaan harkittuja tekeleitä. Yhtälailla on unohtunut se, että jos tekijän tavoittelema päämäärä ei näy, osasyy voi olla jopa… tekijässä itsessään!! Sitä mahtipontisesti itsensä sankarilliseen ja tekomahtipontiseen rooliin kirjoittanut Shy ei enää tunnu muistavan.

Lady in the Water kieltämättä alkaa komeasti. Sitä ehtii nauraa jo, että ”hah, olitte väärässä, tästä ihmisten ja oudosta vesimaailman eriytymisestä kehittyy vielä loistoleffa”. Sitten sitä ei enää naurakaan. Tai jos nauraa, niin vain kököille käänteille. Niin ikään Shyamalanin vahvuuksiin kuulunut casting ja roolin suora kirjoittaminen jollekin supertähdelle epäonnistuu sekin. Paul Giamatti on ok, mutta jotenkin hämmentynyt. Eikä lainkaan hämmentynyt itse tilanteesta, jossa istuu yllättäen olohuoneessaan Story-nimisen mystisen narfin vierellä, vaan hämmentynyt siitä, että joutuu tekemään työtänsä narfien, susimaisten ja vähän motiivittomilta tuntuvien petojen, suojelijoiden ja suojakiltojen keskellä. Ja eipä siinä mitään, noista samoista tekijöistä hämmentyy myös katsoja. Myös Bryce Dallas Howard, Kylä-leffan valo, on leffan keskeisempänä olentona, Story-narfina, vaisu, ja vain lepattava kynttilä ison pelastusta tuovan valonlähteen sijasta.

Sitä mukaa, kun juoni mutkistuu, tunnelma uupuu ja näyttelijä toisensa jälkeen vajoaa hämmennyksissä pohjaan odottamaan, että jokin ohjaajan ruokatauolla keksimä uusi taruolento nostaisi heidät pintaan, Shyamalanin tie onnistumiseen monimutkaistuu. Kuin pisteenä iin päällä tai naikkosena altaassa hovisäveltäjä James Newton Howard esittelee ensimmäisen Shyamalan-leffan musiikin, jossa ei ole niin minkäänlaista tarttuvuutta. Kylässä huima viuluteema herkisti ja Signsissä kieltämättä kopioidulta vaikuttanut teema herätti jännitykseen, mutta nyt musiikki on lattean pehmeää kamaa, pakkotaustaa leffassa turhaan kytevälle mahtipontisuudelle. Toisaalta, onhan sekin mahdollista, että rainan kalvakka yleisilme vain heijastuu scoreen.

Kun Shyamalanilta otetaan pois lapsenomainen tarmo sadunkerrontaan, tunnelmallinen musa, sekä kässäriin luottavat näyttelijät, niin mitä jää jäljelle? Lady in the Waterin kohdalla vain pakkomielteeltä tuntuva tarve kertomiseen ja nälvimiseen niille, jotka häntä vastaan ovat rikkoneet. Edes Shyamalanin kohdalla kerta toisensa jälkeen pettävää ja vääristelevää markkinointia sen kummemmin ruotimatta on helppo huomata, että Lady in the Water on herran uran ensimmäinen iso hutilyönti. Kyseessä on vain pikasatu omille lapsille, ei yli 150 miljoonan dollarin arvoinen (huom. markkinointi mukana) kokonaisuus. Kahdesta Razziesta ainakin toinen (huonoin sivuosa, ohjaaja itse) tuli ansiosta, eikä se vuoden huonoimman leffan tittelikään kaukana ole. Vai onko joku skrunteista, narfeista, tartutikeista tai muista Sinisen Maailman olennoista eri mieltä?

Arsi T. Elokolikko
Ylläpitäjä, 753 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 03.11.2008
Katsottu: Kotona

Puoliksi satu, puoliksi ohjaajan hyökkäys häntä arvostelleita kriitikoita vastaan.

M. Night Shyamalanin uusin tuotos, Lady in the Water, on masentavaa kertomaa siitä miten saattaa käydä kun ohjaajalle ei ole kukaan kertomassa, että toteutettava idea ei ehkä olekaan niin hyvä kuin mitä hän itse on kuvitellut. Juuri tämän kaltaiset flopit olivat aikoinaan syynä ohjaajien päätäntävallan vähenemiseen Hollywoodissa.

Elokuva on puoliksi satu, puoliksi ohjaajan hyökkäys häntä arvostelleita kriitikoita vastaan. Satuosuus on toteutettu surkeasti ja totaalisen epäelokuvamaisesti. Ensimmäinen puolisko elokuvasta kun suurelta osin kuunnellaan henkilöitä kertomassa satua. Tässä on Shyamalanilla päässyt unohtumaan, että elokuva on liikkuvan kuvan ja äänen yhteistyötä, ei kuunnelma. Katselu-, tai siis lähinnä kuuntelunautintoa vähentää se, että itse satu on toivottoman kaukaa haettu ja melko työlästä seurattavaa, varsinkin nuoremmalle yleisölle, jolle elokuva lienee suunnattu. Tarinasta lienee aiemmissa arvioissa kerrottu riittämiin, joten jätän siitä kertomisen vähemmälle. Riittänee kun kerron, että Cleveland Heep (Paul Giamatti) on talkkari, joka löytää uima-altaastaan narfiksi nimetyn satuhahmon Storyn (Bryce Dallas Howard). Storyn tehtävä paljastuu elintärkeäksi koko planeetan tulevaisuuden kannalta, ja talon asukkailla on tärkeä rooli sen onnistumisessa.

Hyökkäys kriitikoita vastaan on lapsellinen ja itserakas, ja itse asiassa kyseessä lienee yksi puhtaimmista narsismin ilmentymistä elokuvassa koskaan. Shyamalan itse nimittäin näyttelee elokuvassa hahmoa, jonka on tarkoitus kirjoittaa maailman kansoja yhdistävä, ja ihmiset ajattelemaan paneva tarina. Esteen muodostavat pahat ruohomöröt sekä kylmän tunteeton luuserikriitikko, joka ei enää usko mielikuvituksellisuuden ja omaperäisyyden olemassaoloon, eikä toisaalta hyväksi epärealistisia ratkaisuja tarinankerronnassa. Elokuva kuitenkin kompastuu omaa nokkeluuteensa, koska vaikka siinä näennäisesti on omaperäisyyttä ja mielikuvitusta, on se ennalta-arvattava ja tietyiltä osa-alueilta kliseinenkin. Ja elokuvan lopetus ei muuten sitten ole kliseinen, vaan "vertauskuva puhdistumisesta ja uuden elämän aloittamisesta". Lisäksi Shyamalan unohtaa, että kriitikkokin on ihminen, ei arvostelukone, ja että kaikki vähänkin ajatustyötä elokuvaa katsellessaan tekevät, ovat enemmän tai vähemmän kriitikkoja. Niinpä elokuvaa katsellessa on vaarassa loukkaantua ohjaajan syytöksistä ihan koko elokuvayleisö. Varsinkin kun syytös kriitikoita kohtaan on kehnosti perusteltu, ja kriitikkohahmo on räikeä stereotypia: kliseitä on kiistattomasti elokuvissa olemassa, eikä se tarkoita sitä, ettei kriitikko voisi uskoa omaperäisyyden olemassaoloon. Omaperäisyys ja epärealistisuuden käyttö tyylillisessä tarkoituksessa taas ovat kyllä hienoja asioita oikein käytettynä, mutta silloin se ei toimi kun tarinankerronta on näin kankeaa. Elokuvaa katsellessa tuli mieleeni vaikutelma lasten leikin seuraamisesta, tarinaan kun tulee pitkin elokuvaa ehtimiseen uusia tekijöitä ja kaikki tämä selviää juuri dialogin kautta.

Giamatti on talkkarin roolissa toivottoman ärsyttävä huonosti näytellyn änkytyksensä takia. Ilmeisesti Shyamalanin tarkoituksena on ollut kyseisellä ratkaisulla tuoda esiin narfihahmon jumalallisuus: änkytys kun katoaa hänen läsnäollessaan. Tarinaa voisikin pitää hiukan kärjistäen vertauskuvallisena kertomuksena siitä kuinka Shyamalanin itsensä on tultava uskoon, jotta hän voisi pelastaa maailman, tai elokuvateollisuuden ylivertaisilla kirjoittajankyvyillään. Muut näyttelijät eivät onnistu huomattavasti paremmin. Howard ei ole Story-narfina juuri muuta kuin pelkkä mystinen olemus, sillä hänen osaansa kuuluu maskeerauksen ja tyhjien katseiden lisäksi hyvin vähän varsinaista haasteellista näyttelemistä. Muut hahmot ovat yksinkertaisia stereotypioita erilaisista ihmistyypeistä, mikä tosin on täysin ymmärrettävää sadun ollessa kyseessä. Näyttelijätyötä katsellessa välittyy katsojalle erittäin vahvana myötähäpeän tunne: miten ihmeessä tuollaista dialogia voi vakavalla naamalla lausua?

Ainoastaan Cristopher Doylen kaunis kuvaustyö on osa-alue, jolle tekee mieleni antaa kehuja. Kamera liikkuu tyylillä, kuvakulmat ovat huolella valittuja ja paikoin varsin omaperäisiä, ja muutenkin visuaalinen ilme on vahva. Valitettavasti visuaalisuudelle ja tunnelmoinnille annetaan dialogipainotteisuuden takia erittäin harvoin ja lyhytaikaisesti mahdollisuuksia.

Lady in the Water on ansaittu floppi, mutta sellaisena kuitenkin kohtuullisen mielenkiintoista katseltavaa, ja taatusti yksi henkilökohtaisimmista elokuvista koskaan, vaikkakin negatiivisessa mielessä. Elokuva ei kuitenkaan ole ensimmäinen laatuaan, sillä ainakin Ingmar Bergmanin elokuva För att inte tala om alla dessa kvinnor päätarkoituksenaan piikittelee kriitikoille. Molemmat elokuvat ovat selkeitä epäonnistumisia, mutta näistä kahdesta Bergmanin tuotos ei erityisesti sorru narsismiin ja on tyylillisesti ja kerronnallisesti sujuvampi vaikka käsikirjoitus onkin huono. Ja melkeinpä suosituksen arvoinen ainakin Bergmanin faneille, kyseessä kuitenkin on yksi oudoimmista koskaan näkemistäni komedioista, vaikka äärimmäisen epähauska onkin. Lady in the Water sen sijaan on kauttaaltaan puuduttavaa katseltavaa. Toivottavasti tässä on nyt Shyamalanin uran käännekohta, ja mies ottaa oppia virheistään, eikä lähde seuraavaksi tekemään revanssia elokuvan tyrmänneitä kriitikoita kohtaan.

nimimerkki: Harmonica

Harmonica
Käyttäjä, 6 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 10.07.2007
Katsottu: DVD