Kaiji: The Ultimate Gambler

Ludil

Puhtaasti faneille suunnatuista elokuvista ja sarjoista on välillä vaikeaa arvata, koska näiden faniominaisuus haittaa katsojan filminautintoa ja koska se taas terästää filmikokemusta priimaksi. ”Kaijin” animesta kyhätty näytelty japanilaiselokuvaversio voisi periaatteessa muistuttaa korealaisesta ”Squid Gamesta” (jonka huhutaan ammentaneen ideoitaan juurikin ”Kaijista”), ja onpahan sama manga innoittanut myös kiinalaista ”Animal Worldia” (2018), jossa tarina vaikuttaisi fiksusti rajatulta versiolta → periaatteessa siis japanilaisten elokuvaversio mangasta, jossa oli iskevääkin iskevämpi anime, voisi toimia näyteltynäkin. Periaatteessa, jos siis animen tuntikausia kestävät pelierät rajaisi ja ryöppäisi reilusti niin, että tästä jäisi tärkeimmät järkevästi parituntisen leffan tarpeisiin.

Näytelty versio suistuu kuitenkin katastrofaalisen puolelle päätöksellään siitä, ettei mitään jätetä pois vaan survotaan ja ahdetaan voipaketin kokoiseen pakettiin. Niinpä surkuhupaisa elokuva hätäilee tapahtumista toisiin, jotta sen päähenkilö ehtisi hutaisemaan pelinsä läpi, minkä lisäksi elokuvaan on tungettu pikaisesti mutta paljon myös animen toisen kauden materiaalia, jotta…? …jotta toisenkin kauden puolella ehtisi käväistä ensimmäistä kautta koskevassa leffassa? Sanonta ”juosten kustu” kuvaa parhaiten tuntumiani, joita ei kohota leffan älyvapaisiin mittasuhteisiin paisuva melodramaattisuus, joista varsinkin Mr. Tonegawan syöpäisen rumat, keskiaikaisiksi savilaatoiksi taantuneet pelikortit olivat se pisara, josta en enää tiennyt itkeäkö vaiko nauraa. Muutoinkin toteutus on paikoin sen verran amatöörimäistä että leffa vaikuttaa fanien kyhäämältä, olkootkin että suurimmat dramatiikkaan liittyvät ongelmat juontuvat pikemminkin tiivistämisestä.

Elokuva sai ihmettelemään, että ovatko sen tekijät katsoneet samaa animea, sillä versioissa on sen verran suuret kontrastit, ettei näistä voi puhua samassa lauseessa. Animeversio kertoi pelurien psykologiasta sekä siitä kuinka valta tai ylipäänsä sen tavoittelu turmelee – elokuvaversio kertoi fantasiamaailmasta, jossa hieman ”Narniamaisten” musiikkien säestämä Kaiji ajautuu hassuihin pikapeleihin, sekä jotakin mikrosiruista. Toisaalta kun leffa sai näinkin olemattomilla rahkeillaan jatko-osia, niin ovatko Oopperan kummitukset ja surrealistiset benjihypyt sitten sitä, mitä japanilaiset fanit sarjalta hakevat vai sitä mitä näiden oletetaan hakevan? En tiedä, mutta lähdemateriaalin parhaimpien palojen perusteellinen tuhoaminen ja niitten korvaaminen jollain sirkusleijonilla ei nyt ensisijaisesti ole sitä, mitä näytellyiltä versioilta toivoisin…