Arvostelu

Alusta loppuun likimain täydellisintä elokuvataidetta jota on koskaan tehty.

Aah, viimeinkin pääsen kirjoittamaan tästä elokuvasta. Jeanne d’Arcin kärsimys on kuulunut omiin suosikkielokuviini suunnilleen niin pitkään kuin olen elokuvia harrastanut; olen nähnyt sen noin miljoona kertaa erilaisilla taustamusiikeilla ja ilman. Tämä on niitä sellaisia teoksia joiden katsominen ei koskaan tunnu samalta vaan siitä tuntuu löytyvän loputtomasti erilaisia yksityiskohtia ja uusia näkökulmia mitä useammin sen katsoo. Jeanne d’Arcin kärsimyksen itsensä kohtalo on jo yksi elokuvahistorian legendoista: Alun perin lähes kaikkialla hyökkäyksen ja sensuurin kohteeksi joutunut ja teattereissa täydellisesti flopanneen elokuvan alkuperäisnegatiivi tuhoutui tulipalossa vain vähän aikaa ensi-iltansa jälkeen -kahdesti- ja vuosikymmeniä saatavilla oli vain erinäisistä fragmenteista koottu raakile sekä alkuperäisen maine maailman parhaana elokuvana. Elokuvan tiettävästi ainut säilynyt alkuperäiskopio löydettiin kuin ihmeen kaupalla norjalaisesta mielisairaalasta talonmiehen kaapista vuonna 1981. Miksi ja miten se oli sinne joutunut ei kukaan osaa varmasti sanoa. Ihmeitä tapahtuu toisinaan.

Elokuvan ohjaaja, tanskalainen Carl Theodor Dreyer oli aiemmin saanut mahdollisuuden ranskalaiselta tuotantoyhtiöltä ohjata aikoinaan muodikas historiallinen suurelokuva valitsemansa historian naishahmon elämän pohjalta ja Dreyerin lopullinen valinta osui Orleansin Neitsyeen. Heti alkajaisiksi ohjaaja heitti tuotantoyhtiön ojentaman valmiin käsikirjoituksen menemään ja päätti sen sijaan kertoa tarinan Jeanne d’Arcin oikeudenkäynnistä sekä kuolemasta perustuen mahdollisimman tarkkaan aitoihin oikeuden pöytäkirjoihin. Elokuvaa varten varsinaista oikeusprosessia päätettiin kuitenkin huomattavasti tiivistää useasta viikosta yhteen ainoaan vuorokauteen, jonka aikana käydään kuulustelu, Jeanne tunnustaa, peruu tunnustuksensa, kuolee roviolla ja synnyttää legendan. Tämä on elokuvan tarina pähkinänkuoressa.

Jeanne d’Arcin kärsimys on näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta valtaisa ja syvyyttä huokuva elokuva, jonka veroisia ei enää tehdä. Koko teos keskittyy lähes pelkästään erilaisiin tarkasti rajattuihin lähikuviin erityisesti tarinan henkilöiden kasvoista, joiden ohjaajan uskoi olevan tunteiden ilmaisun kannalta oleellisin ja kuvauksen kannalta riittävä osa; aiemmin mykän elokuvan aikaan oli tapana kuvata henkilöt lähes aina kokonaisina päästä varpaisiin. Jotta ohjaaja sai varmasti kaikki yksityiskohdat ja uurteet näyttelijöidensä kasvoista irti, heidät jätettiin kokonaan meikkaamatta ja heidän psyykkaamisekseen rakennettiin isolla rahalla kokonainen muusta maailmasta erillinen kulissikaupunki, jossa he voivat keskittyä ja eläytyä rauhassa roolihahmoihinsa. Varsinaisessa elokuvassa ei oikeastaan nähdä tästä kulissikaupungista kuin pieniä välähdyksiä, mutta silminnäkijöiden todistusten mukaan kaupunki ei varsinaisesti ollut pikkutarkan realistinen vaan muodostui pitkälti omana aikanaan muodikkaasti ekspressionismin hengessä vääristyneistä muodoista ja maalatuista varjoista, mistä alun kuulustelukohtauksen taustalla nähtävät vääristyneet ikkunatkin antavat vihiä.

Aikoinaan itseäni häiritsi tai ainakin ihmetytti elokuvassa sen täysin yksityiskohdattomat taustat likimain kuvassa kuin kuvassa, mutta nykyisin tiedän, että kyseessä onkin vain yksi ohjaajan tavoista korostaa ja kohdistaa katsojan huomio kuvan hahmoihin. Kyseessä on erittäin yleinen temppu sarjakuvissa ja animaatioissa. Johtuen kuvaustavastaan elokuvan katsominen tuntuu erittäin intiimiltä ja henkilökohtaiselta, se tulee todella lähelle ja kouraisee. Pääosaa näyttelevä Maria Falconetti elää roolinsa koko ruumiillaan ja jok’ainoalla solullaan ja sitä onkin ollut tapana kutsua maailman parhaimpiin kuuluvaksi roolisuoritukseksi. Kyseessä on myös hänen ainoansa, sillä Dreyerin kanssa työskentely oli tarinan mukaan niin tuskallinen kokemus, ettei hän enää palannut elokuvien pariin. Ohjaaja Dreyer itse tunnetaan Stanley Kubrickin ja Fritz Langin ohella yhtenä näyttelijöitään rankimmin ruoskivana ja psyykkaavana julmurina ja perfektionistina.

Alun perin Dreyer oli suunnitellut teoksestaan äänielokuvaa, mutta valtavien kustannuksien vuoksi kustannusyhtiö ei tähän suostunut. Edellisessä arvostelussani korostin, miten suuruudenhullu ja eeppinen elokuva Napoleon oli. Kyseinen elokuva oli alkuperäispituudeltaan yli yhdeksän tuntia pitkä megaspektaakkeli, joka kulutti kokonaisen kuuden elokuvan tekoon suunnitellun budjetin. Tosiasiassa samaan aikaan kuvatun Jeanne d’Arcin kärsimyksen teko mykkäversiona maksoi vieläkin enemmän, vaikka sillä on pituutta alle puolitoista tuntia ja näyttelijöitä on hädin tuskin paria kymmentä enempää. Tässä elokuvassa nuorta tummatukkaista munkkia muuten esittää legendaarinen Antonin Artaud, joka nähdään Napoleonissa Maratina.

Virallista taustamusiikkia elokuvalla ei alun perin ollut vaan sitä esitettiin täysin mykkänä. Nykyisin elokuva taustalla on tapana soittaa Richard Einhornin tämän elokuvan inspiroimana säveltämää Voices of Lightia, joka mielestäni sopii elokuvan henkeen vähintäänkin täydellisesti. Itse katson Jean d’Arcin kärsimykseni kuitenkin kaikkein mieluimmin ilman musiikkia keskittyen pelkästään visuaaliseen kerrontaan. Mielestäni -enkä tainnut tätä vielä mainita- elokuva onnistuu aivan erityisen hyvin viestimään tunnetta ja ääntä erilaisilla nopeilla leikkauksilla, liikkuvilla kameroilla ja zoomauksilla. Alun kuulustelujakso erityisesti on aivan huikeaa nähtävää, sen pystyisi melkein katsomaan ilman välitekstejäkin, niin voimakkaasti se tilanne välittyy pelkistä kuvista. Vielä viimeisenä huomiona kuulustelukohtauksesta sanottakoon, että kohtauksesta on häivytetty täydellisesti tilan tuntu; kuvasta ei pääse missään kohtaa välittymään kohtauksen tilan geometria, mittasuhteet tai henkilöiden sijainnit toisiaan puhutellessa. Kaikki oleellinen on jätetty katsojan tulkittavaksi Jeanne d’Arcin varsinaisesta pyhyydestä sekä tarinan sankarista ja roistosta lähtien.

Jeanne d'Arcin kärsimys on yksinkertaisesti täydellinen mestariteos ja yleissivistykseen kuuluva pala timanttisinta elokuvan taidetta, josta ei moitittavaa löydä edes hakemalla. Melkein sata vuotta on kulunut tämän elokuvan ilmestymisestä, mutta edelleenkään ei kauhean montaa haastajaa laadun suhteen ole tälle elokuvalle löytynyt, eikä toista täysin samanlaista teosta ei ole tehty ikinä. Mestariteoksen merkki.

Pisteet: rating 100,000

Brutus
Käyttäjä, 811 arvostelua
Arvosteltu: 10.12.2016
Katsottu: Kotona

Saman kategorian TOP-leffoja

Leon
Leon arvosana 4,34
Leon
Rita Hayworth - avain pakoon
Rita Hayworth - avain pakoon arvosana 4,54
Rita Hayworth - avain pakoon
Kaupungin valot
Kaupungin valot arvosana 4,11
Kaupungin valot
Ikiru - tuomittu
Ikiru - tuomittu arvosana 4,34
Ikiru - tuomittu

Elokuvan tiedot

Jeanne d'Arcin kärsimys
Jeanne d'Arcin kärsimys arvosana 4,30

Jeanne d'Arcin kärsimys (1928)

Alkuperäinen nimi: La Passion de Jeanne d'Arc

Genret:
Draama
Valmistusvuosi:
1928
Pituus:
82 min
Ohjaajat:
Carl Theodor Dreyer
Käsikirjoittajat:
Carl Theodor Dreyer, Joseph Delteil
Pääosanäyttelijät:
André Berley, Antonin Artaud, Eugene Silvain, Maria Falconetti, Maurice Schutz
Maat:
Ranska
Kielet:
(mykkäelokuva)